VII.

Oli uudenvuoden aaton aamupäivä. Inha ilma ja pimeää, niin että piti olla valkeaa, vaikka kello kävi kahtatoista.

Aamiaislehden kaikista pyhimmässä istuivat de Beer ja neiti Sten kumpikin omalla puolellaan suurta avaraa pöytää ja tarkastelivat kirjoja ja luetteloita.

Johtaja näytti kyllästyneeltä. Työ ei silminnähtävästi ollut hupaisinta laatua. He työskentelivät hetken puhumatta, mutta sitten neiti läimähytti luettelonsa kiinni.

»1497», sanoi hän lakoonisesti.

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä, kivet ja kannot.»

»Meiltä puuttuu siis vielä 1003 tilaajaa, ja ne on hankittava kolmen kuukauden kuluessa. Se ei ikinä onnistu.»

»Koskaan ei saa sanoa 'ei ikinä'. Mutta ottelu siitä tulee. Olemme jo kuorineet kerman ja kuukauden alun onnellisten päivien jälkeen yleisö on ollut kylmä ja sulkeutunut. Olemme 38 saaneet uutta nimeä tässä kuussa, niistä 18 ennen tapahtumaa ja 20 sen jälkeen.»

»Onko laskettu mukaan nekin, jotka saavat lehden uudestavuodesta alkaen?»

»Kaikki on laskettu, jotka laskea voidaan.»

»Silloin voimme samaa tietä paiskata hintaamme pöytään, neiti. Me emme tästä selviydy.»

»Loruja. Aiotteko antautua taistelematta viime verenpisaraan? Sitä ette tarkoita.»

»Oh, en, sitä en tee; mutta ei ole hupaista taistella lyödyn asian hyväksi.»

»Jos siten katselette oloja, niin aivan varmaan taistelette menetetyn asian hyväksi; mutta luulin teissä olevan enemmän ryhtiä.»

»Teidän on helppo puhua. Te ette pane koko olemassaoloanne alttiiksi.»

»Siispä teidän pitäisi jännittää itseänne äärimmilleen. Sanoitte minua kerran neiti Nenäkkääksi; nyt tahdon olla nenäkäs ja sanon teille suoraan, että tappion jälkeen olette käyttäytynyt kuin saippuankeittäjä. Voitteko odottaa, että joku olisi myötämielinen sellaiselle lehdelle, kuin Aamiaislehti on ollut tänä kuukautena. Jos tahdomme menestyä, niin meidän on pidettävä täysi höyry päällä. Keksikää jotakin uutta!»

»Keksikää, keksikää!»

»Niin, jotakin uutta. Jotakin, joka voi hämmästyttää yleisöä. Mieluummin jotakin, joka saattaa vastustajamme naurunalaisiksi. Hyvä mieliala on aina siunaus. Kaipaamme vähän naurua tässä happamassa kaupungissa.»

»Ehdottakaa siis jotakin.»

»Mielelläni. Minulla on ainakin sata ehdotusta varastossa. Julkaiskaa arvoituskilpailu, jossa palkintoja saavat uudet ja vanhat tilaajat. Luvatkaa pokaali sille, joka määrätyssä ajassa hankkii enimmin uusia tilaajia. Mutta hankkikaa ennen kaikkea elokkaampaa ainesta lehteen. Miksi ei jatketa haastatteluita? Ainoa, mikä meillä on ollut, oli tosiaankin onnistunut.»

»Ketä haastatella? Onko koko kaupungissa ihmistä, joka olisi haastattelun arvoinen?»

»Onhan täällä Jönsvang ja Bye ja Traedal. Heiltä voisi saada monta kaunista lausuntoa, ja kun on pikkusen näppärä, niin käy laatuun ymmärtää väärin noita lausuntoja aivan uskomattomasti. Pääasia on saada ihmiset nauramaan.»

»Niin, mutta minulla ei ole oikeastaan mitään noita ihmisiä vastaan. En tiedä, onko minulla siveellistä oikeutta vetää heidät esiin julkisuuteen.»

»Eipä tietenkään. Jos alamme olla omantunnon herkkiä, niin…»

»Mitä kysyisitte Jönsvangilta, jos saisitte tehtäväksenne haastatella häntä?»

»Tuhannesta eri asiasta. Käyttääkö hän yömyssyä nukkuessaan, pitääkö hän lipeäkalasta, luottaako hän pelastusarmeijan työhön, haluaako hän tulla Aamiaislehden vakinaiseksi avustajaksi, vastustaako hän ruumiillista rangaistusta kouluissa; varjelkoon, sanomalehti-ihminen voi kysyä enemmän kuin kymmenen yliopettajaa osaa vastata.»

»Niin, mutta vastauksistapa meillä juuri on hyötyä», nauroi se Beer. Hänen mielialansa vaikeni neidin reippaasta ja huolettomasta tavasta käsitellä asioita.

»Mitä siihen tulee, niin vastaamattomuuskin on vastaus.»

»No niin, haastatelkaa sitten Jönsvangia, jos teillä on halua.»

»Haluako! Mutta teidän on luvattava minulle eräs asia, toimittaja.»

»Se on?»

»Se on se, että teidän on ponnistettava voittaaksenne takaisin tarmokkuutenne. Onhan käynyt suorastaan sietämättömäksi työskennellä täällä viime aikoina. Teidän painunut mielialanne lamauttaa meidät kaikki. Katsokaa Truls Wallia, hän käyskentelee niin kuolleesti ja hitaasti kuin tukki.»

»Hän onkin puuhassa varhain ja myöhään.»

»Sitä hän tekee todellakin. Hän istuu ja kääntää pitkiä ikävystyttäviä rahtikertomuksia Shipping Gazettesta tai puida jyskyttää europpalaista tilannetta. Ikäänkuin maassa olisi edes kahta ihmistä häntä ja minua lukuunottamatta, jotka lukisivat tuota rihkamaa. Ja totisesti, jos en saisi maksua, niin jättäisin siihen paikkaan. Ehei — Wall on hyvä ja käyttökelpoinen mies; mutta häneen on saatava vauhtia, sillä muuten ei synny mitään. Ja pikku Jan Wilken, joka itsessään on rakastettava vesa, hänkin käyskentelee ja on apea. Ja tämä kaikki on teidän syynne. Millainen herra, sellainen renki. Mutta minä en huoli saarnata teille enempää.»

De Beer vain hymyili raukeasti:

»Olette täysin oikeassa, neiti.»

Neiti heilautti tyytymättömäsi! päätään:

»Oh, tekisi mieleni vähän kärventää teitä. Miksi ette enää koskaan ota aamupäiväryyppyä?»

»Ei maistu.»

»Ei, teille ei maistu; mutta teille maistuu istua täällä ja laitella ikävystyttäviä artikkeleita kansliatyyliin: — Arvelemme olevan soveliasta, ottaen huomioon nykyisen tilanteen, esiintuoda tarpeen saada — pamahdus Aamiaislehden häntään. Huhhuh, tämä muumiomaisuus käy aivan sietämättömäksi.»

»Minulla olisi halu tehdä teille eräs ehdotus, neiti.»

»Esiin se. On jo parannus, kun saatte moisia haluja.»

»Toimittakaa lehteä neljätoista päivää.»

»Kyllä, mielihyvillä. Mutta mihin te ryhdytte sillävälin?»

»Lepään.»

»Ei, kiitos, se ei käy. Ette ole levon tarpeessa, vaan jonkun muun, joka piristää teitä. Missä lepäisitte?»

»Tonsaasenissa tai jossakin muussa samanlaisessa paikassa. Kaipaan ehdotonta rauhaa.»

»Tonsaaseniin keskellä talvea! Eii vaariseni. Ehdoton rauha on ainoa, mistä ette kostu. Matkustakaa Kristianiaan, neljäksitoista päiväksi. Pankaa itsenne kenraalihumalaan ja lähettäkää meille tavan takaa muutamia kirjeitä, jos saatte siihen aikaa, se ei ole pääasia. Tuulettakaa pois huono mielialanne, tehkää tyhmyyksiä ja tulkaa terveeksi sielun ja ruumiin puolesta. Älkää välittäkö rahtuakaan lehdestä, siitä me muut huolehdimme sillä aikaa. Ja jos meidän ehdottomasti on saatava tiedät käsiimme, niin täällä on, jumalan kiitos, sekä sähkölennätin että puhelin.»

* * * * *

De Beer matkusti, ja neiti Gudrun Sten ryhtyi virkaansa Aamiaislehden yksinvaltiaaksi. Hänen valtaistuinpuheensa tapahtuman johdosta oli lyhyt ja naseva:

»Nyt hyvät herrat, saadaan hauskaa. Ehdoton tottelevaisuus ja vauhti jäseniin, niin toimittaja kyllä on tyytyväinen meihin.»

Sitte hän meni kaikkein pyhimpään ja kirjoitti täyteen pitkiä paperisuikaleita, mitkä hän vei painoon ja siellä itse valvoi, että otsakkeet tulivat lihaviksi ja silmäänpistäviksi:

YLIOPETTAJA JÖNSVANG GALEIJALLA.

Merkillisiä oikkuja taiteen pyhässä valtakunnassa.

Se auttoi. Tuo merkillinen artikkeli herätti huomiota ja toi aluksi seitsemäntoista uutta tilaajaa, mikä luku muutamissa päivissä nousi viiteenkymmeneenkahteen, sillä Ilmoituslehti julkaisi vielä samana iltana johtavan kirjoituksen: »Alhaista sanomalehtitointa», johon neiti vastasi muutamilla voimakkailla lauseilla »Vanhusten vallasta.»

Truls Wall harmistui ja koetti saada virkasiskonsa päähän, että tämä meni liian pitkälle. Persoonallisilla hyökkäyksillä piti olla jokin raja. Truls Wall pesi kätensä. Sellaisesta toimintatavasta hän ei tahtonut vastata.

»Tehkää kuin mielitte.»

»Tämähän vie kunnianloukkausjuttuun.»

Neiti nauroi häntä vasten kasvoja.

»Sepä vasta hyvää olisi, Wall. Se jotakin olisi. Saisimme vähintäin sata uutta tilaajaa sillä jutulla.»

Saman reiman naurun hän helähdytti, kun Jönsvang eräänä iltapäivänä korkeimman henkilökohtaisesti tuli toimitukseen ja pyysi saada selityksen noissa kahdessa artikkelissa oleviin erinäisiin kohtiin. Saiko hän selityksen, sitä on paha sanoa, mutta hän ei näyttänyt onnelliselta lähtiessään sisähuoneesta ja juhlallisesti kävellessään ulomman konttorin läpi.

— Kas niin, nyt olen vihoittanut hänet kutakuinkin. Ellei hän nyt kiivastu, niin hän on pahempi pölkky kuin olen luullut.

Mutta Jönsvang ei kiivastunut. Hän ryömi päinvastoin kuoreensa ja jäi sinne auktoriteettimaineensa suojaan. Hän ei tullut esiin enää huolimatta taisteluhaluisen naisen toistuvista yrityksistä. Ainoa mitä hän häneltä sai oli lyhyt, hänelle yksityisesti osoitettu selitys:

»Aamiaislehden harjoittamaa sanomalehtitointa vastaan en voi ryhtyä väittelemään kadottamatta itsekunnioitustani ja pidän itseäni siihen liian hyvänä. Vastaiset hyökkäykset siltä suunnalta jätän siksi vastaamatta. On esineitä, joihin ei voi tarttua likaamatta sormiaan; niihin kuuluvat myöskin häväistyslehdet.

PEER JÖNSVANG.»

Neiti Sten tuhahti:

»Senkin ilkeä vanha vintiö! Mutta hän ei kuole synteihinsä», sanoi hän yhteenpuristetuin hampain Truls Wallille, minkä jälkeen hän sulkeutui de Beerin huoneeseen ja itki kirkkaina kyyneleinä pois harminsa.

Kun se oli tehty, käytti hän kymmenen minuuttia pukuhommiin, minkä jälkeen hän päättävä ilme kasvoillaan kastoi kynänsä mujuun ja sappeen ja kirjoitti paloartikkelin »Yliopettaja Jönsvangin hävyttömyydestä.»

Se artikkeli oli karkea. Hänestä itsestään tuntui, että se ei sietänyt arvostelua. Siksi hän salasi sen Wallilta ja huolehti korjausluvusta itse. Antoi sitten määräyksen, ettei se saisi tulla lehteen, mutta teki viime hetkessä toisen päätöksen ja antoi sen päästä mukaan.

Kun hän seuraavana aamuna todella näki tuotteensa painettuna, alkoi hän pelätä. Tämä ei ilmoisna ikinä päättyisi hyvin!

Eikä se päättynytkään. Samana iltana »Aviisi» julkaisi seuraavan:

»Kunnioitettava kansalaisemme, yliopettaja Jönsvang, on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin vetääkseen syytteeseen Aamiaislehden niiden hävyttömien kunniallekäypien syytösten johdosta, mitkä lehti tänä aamuna julkaisi.»

Tämä suihku ei virkistänyt Gudrun Stenin mielialaa.

Mutta pahempaa tuli. Kun hän seuraavana aamuna meni konttoriin kohtasi hän sattumalta Ole Bergin. Tämä tervehti kohteliaasti ja oli mennä ohi, mutta muutti mielensä, kääntyi ja huusi hänelle:

»Vain hetkisen, neiti. Kun nyt näin sattumalta tapaan teidät, niin käytän tilaisuutta hyväkseni antaakseni teille neuvon, josta toivoakseni ette pahastu.»

»No, antakaa kuulua.»

»Sähköttäkää heti päämiehenne tänne.»

»Tohdinko pyytää teitä selittämään lähemmin. Puhutte arvoituksin, herra Berg.»

»Saatte itse huolehtia selityksistä. Annan teille tämän vihjeen siksi että pidän teistä ja siksi että on oikein, että de Beer itse saa olla paikalla huolehtimassa eduistaan, kun isku tulee. Muuten saatte puolestani tehdä niinkuin mielitte. Minulla ei ole mitään iloa armahtaa vastustajiani, ja jos de Beer ei halua tulla, niin se on hänen asiansa. Annan teille kolme — ei, neljä päivää aikaa saada hänet kotiin, se on riittävästi. Näkemiin, neiti.»

Samana päivänä, kun määräaika loppui, syöksyi Jan Wilken sisään. Hän oli vihdoinkin saanut selville, että Ole Berg tällä välin oli julkaissut kehoituksen, joka allekirjoittamista varten oli lähetetty kaupungin kunnioitettaville porvareille. Sen sanamuotoa hän ei tuntenut, mutta hän oli varma, että kyseessä oli jokin juoni Aamiaislehteä vastaan.

Neiti Sten pelästyi kovasti, mutta hän oli itsepäinen eikä toistaiseksi sähköttänyt de Beeriä kotiin.

Illalla hän sai ensiluokkaisesta lähteestä tietää kehoituksen sanamuodon. Ilmoituslehden palstat tarjosivat sirossa painoasussa seuraavaa:

»TIEDOKSIANTO.

Voidaksemme mahdollisesti vapauttaa kunniallisen kaupunkimme lehdestä, jonka tarkoitusperät ja toimintatavat eivät mielipiteemme mukaan ole sopusoinnussa niiden periaatteiden kanssa, joita voidaan vaatia säädylliseltä lehdeltä, olemme me allekirjoittaneet päättäneet ensi maanantaista lähtien olla tekemättä ostoksia niiltä, jotka ilmoittavat Aamiaislehdessä tai jollakin muulla tavalla tukevat mainittua lehteä.»

Allekirjoitukset olivat lukuisat. Kahdeksankymmentä seitsemän kaupungin parasta nimeä.

Kun neiti Sten luki tämän, kävi hän kalpeaksi kuin ruumis.

»Jumala varjelkoon, mitä minun on tehtävä?» Mutta sitten hän rohkaisi mielensä. »Huolehdin asiasta itse.» Hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:

De Beer, Grand Hotel, Kristiania.

Aamiaislehteä boikoteerataan, tilanne epätoivoinen, tulkaa heti.

STEN.