II.

Matka syksyllä pitkin rannikkoa saattaa olla sangen epäilyttävä huvi; mutta sattuu väliin, kun sää on oikein hieno, että syyspäivä voi olla suloisempi kuin kesäpäivä. Ilma voi olla silloin ihmeen puhdas ja kevyt ja tavattoman kuultava, mikä ikäänkuin paljastaa maiseman salaisimmat yksityispiirteet, seuraavassa hetkessä ehkä hävetäkseen rohkeuttaan. Silloin tunturit, luodot ja meri peittyvät tiheään villanharmaaseen sumuvaippaan, joka laskeutuu raskaana ja kosteana yli koko luonnon.

Juuri sellainen syyskirkas oli päivä, kun Ole Berg aamiaisen jälkeen seisoi matkaturkeissaan kannella ja nautti ensimmäistä sikariaan.

Hän naurahti tyytyväisenä ajatellessaan, kuinka erinomaisesti hän tällä kertaa oli petkuttanut de Beeriä.

— Puh! Minuako haastateltaisiin! Loruja, sanon minä.

Pari puoliksi kiusoittavaa tyypillistä kauppamatkustajaa käveli edestakaisin kannen toista puolta ja puheli naisista ja liikeasioista. Berg vilkaisi tutkivasti heihin, nähdäkseen saisiko heistä seuraa, mutta molemmat kaupparatsut eivät näyttäneet juuri miellyttäviltä. Se oli muuten aika ikävää, sillä tästä voisi tulla surulliset hetket, kun ei olisi puhekumppania.

Kun hän paraikaa mietti tätä, pisti salongin portailta esiin uudet kasvot.

Ole Berg suorastaan hätkähti. Kautta taivaan! Ihana nuori neito, jolla oli pieni nokkela pystynenä ja sievä suukkosuu, jäi seisomaan ovelle ja silmäili päivän väreilevää kirkkautta. Berg tunsi äkkiä nuorukaisen halua tutustua tuohon mielistelevään marakattiin. Hän kohotti kohteliaasti lakkiaan:

»Ihana matkailma, neiti!»

»Niin, sää on kaunis», myönsi hän tuskin huomattavasti nyökäten. Mutta ei näyttänyt siltä, että hän halusi jatkaa niin mutkattomasti alettua tuttavuutta; sillä hän meni kylmästi ohitse. Luonnollisesti se vain kiihoitti Ole Bergin seikkailuhalua. Hän käyskenteli neidon perässä sangen tyynesti vain, mutta tämä vältti häntä sievästi livahtamalla tupakkahytin nurkan taitse. Samassa hän käänsi päänsä, ja Berg ei ollut varma, mutta hänestä kuitenkin tuntui, että neito iski hänelle silmää. Tietysti ei selvästi tai julkeasti, vaan pieni vihjaus vain, että hän antoi hänelle pitkän nenän — kuvaannollisesti puhuen.

Hitto vieköön, mikä tyttölapsi se oli? Ole Berg päätti tehdä tuttavuutta.

Pitkään aikaan hänellä ei ollut onnea. Neito osasi erinomaisen hyvin pitää häntä vireillä, ärsyttää häntä ja samalla livahtaa pois käsistä. Mikäli taiston kuumuus eneni, huomasi hän kyllä, että neito leikki yhtä tietoisesti kuin hänkin, mutta se vain lisäsi jännitystä.

Vasta myöhään puolenpäivän aikaan, kun Berg näennäisesti oli luopunut ajosta, oli neito niin varomaton, että meni tupakkahyttiin, jolloin hän päättävästi istui sohvaan oven viereen.

»Kas niin, neitiseni, emmekö ota lasia portviiniä ja keskustele viihtyisästi? Olemme leikkineet koko aamupäivän, niin että nyt olemme ansainneet pienen sydämenvahvistuksen.»

Neito ei loukkaantunut ollenkaan, mutta nauroi vähän pakotetusti:

»Niin, meidän lienee tehtävä siten. En kai pääse teistä vähemmällä.»

Berg painoi nappia.

»Niin, neiti, en ole tarkoittanut loukata. Ajattelin vain, että me kaksi yksinäistä sielua voisimme auttaa toisiamme kuluttamalla muutamia tunteja hauskalla tavalla. Ei ole liiaksi hupaista näillä höyrylaivoilla. Aikooko neiti kauaskin?»

»En missään tapauksessa Stavangeria pitemmälle.»

»Sittenhän meillä on koko paljon aikaa.»

Palvelija tuli, ja Berg tilasi. He istuivat hetken vaiti, kunnes tavarat tulivat. Palveleva henki täytti lasit ja katosi.

»Kippis, neiti, matkan onneksi! Saanko kysyä nimeänne? Minä olen Berg, puutavarakauppias Ole Berg, aulis palvelukseenne.»

»Niin, minä kyllä tunnen teidät, uskokaa pois. Teidänhän piti paeta tuota kummallista de Beeriä. Kippis! Kunpa pääsisitte ehein nahoin hänen kynsistään!» Hän nauroi reimasti, ja he molemmat joivat.

»Niin, minä se olen. Mutta sallikaa minun kysyä, kuka te olette?»

»Se on yhdentekevää. On paljon hauskempaa olla tuntematon, silloin tunnen itseni paljon vapaammaksi.»

»Kuten haluatte, neiti, mutta te kiihoitatte uteliaisuuttani. Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen.»

»Mahdollisesti. Minä puolestani olen nähnyt teidät monen monituista kertaa. Jos voitte hillitä uteliaisuuttanne, kunnes pääsemme Stavangeriin, niin saatte ehkä tietää, kuka olen, jos olette kiltti ja käyttäydytte kauniisti.»

»Hyvä, se on lupaus. Koetan olla niin miellyttävä kuin suinkin.»

»Oletteko yhtä miellyttävä kuin de Beer on ollut teille?»

»Uh, jo toisen kerran mainitsette tuon miehen. Enkö pääse rauhaan hänestä ja hänen lehtirievustaan edes täällä? Se ei minua huvita.»

»Mutta se huvittaa minua — tietystikin. Koko kaupunkihan ei ole neljääntoista päivään muusta puhunutkaan; ja täällä minä törmään äkkiä toiseen päähenkilöön. Olkaa kohtuullinen, herra Berg. Miksi se sitäpaitsi olisi lehtiriepu?»

»No mutta, neiti! Lehti, missä de Beer on päätoimittaja! Tuo mahtailija! Hän luulee osaavansa kaikkea. Ha, ha, ha! Mutta minäpä olen joka tapauksessa vetänyt häntä huulesta. Tunnetteko häntä?»

»En perinpohjin, mutta tiedän, kuka hän on.»

»Se on tarpeeksi, sen vakuutan teille.»

»Onko se totta, että te ja hän olette lyöneet tuon hirveän jännittävän vedon?»

»Ei, ei juuri niin.»

»Kerrotaan, että te saatte kustantaa kaikki lehden perustamismenot, jos hän voi saada teidän haastattelunne ensi numeroon.»

»Se ei ole totta. Hän saa nuolla huuliaan. Ei, niin ei sodassa käy.»

»On siis sota?»

»Tuskin. Koko juttu on vain siinä, että hän toivottomasti kamppailee saavuttaakseen täysin mahdottoman päämaalin.»

»Oletteko varma, että se on toivoton?»

»Olen totisesti. Sopimuksen mukaan hänen on saatava minut lehtensä tilaajaksi puoli vuotta perustamisen jälkeen. Mutta ymmärrätte, että minä kyllä varjelen itseäni siitä tyhmyydestä.»

»Oo, de Beer on viekas.»

»Itserakas narri hän on. Hän oli nähtävästi ajatellut pimittää minua tuolla haastattelu-päähänpistolla, josta hän on pitänyt jos jonkinmoista melua, mutta onnistuiko hän?»

»On ennenaikaista sanoa niin. Hän saa jotakin toimeen, saattepas nähdä.»

»Kuinka hän voisi? Täällä minä istun, ja hän on monen penikulman päässä. Huomenna varhain hänen lehtensä ilmestyy, kuten tiedätte.»

»En todellakaan tiedä, kuinka hän selviytyy; mutta ei puhuta siitä.»

»Ei, siirrytään miellyttävämpään aineeseen.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi teihin, neiti.»

»Uh, ei toki, se on niin ikävää. Ei, puhutaan muusta. Eikö teistä ole jo aika, että saamme kotiin jonkun muun kuin tuon kuolettavan Aviisin?»

»Kyllä todella tarvitsemme, mutta ajatelkaa de Beeriä!»

»Niin, niin, mutta ajatelkaa Modalia!»

»Se vanha saippuankeittäjä. Ei hän sentään ole niin kehno. Kahdesta pahasta pitää valita pienempi. 'Aviisi' on rauhaa rakastava.»

»Olen aina luullut teidän olevan edistysmiehiä.»

»Luuletteko, että Aamiaislehdestä tulee edistysaskel?»

»Kyllä, miksi en?»

»Loruja! Edistykseen tarvitaan enemmän kuin tuollainen lehtipahanen.»

»Esimerkiksi?»

»Anteeksi, neiti, siitä voi tulla liian pitkä selitys naisen kuultavaksi.»

»Niinkö? Teillä ei ole varmaan suuria ajatuksia naisesta. Me naiset emme ole aivan niin älyttömiä, kuin luulette. Muistakaa, että elämme aikana, jolloin naisen äänioikeus on tosiasia.»

»Pyydän anteeksi. Mutta minusta naiset saisivat huolehtia sukankutimesta ja tenavista. Se olisi ainakin yhtä hyödyllistä.»

»Niin, mutta me, joilla ei ole tena — lapsia?»

»Loruja! Teidän on koetettava saada. Rohkenenko kysyä, oletteko ehkä tuollainen naisasianainen? Ette näytä siltä; mutta maailma on täynnä yllätyksiä!»

Ennenkuin neiti ehti vastata, huusi höyrypilli pitkään, ja koneiden säännöllinen jymy lakkasi äkkiä.

»No, mutta mitäs tämä tietää?» kysyi Berg ja tirkisti ulos. »Oho, siihenkös tässä jouduttiin. Sumu, neiti.» Hän lähti kannelle.

Neiti seurasi. Yltympäri oli sumua niin tiheänä kuin seinä. Ei voinut nähdä edes laivanpituutta minnekään päin. Laivan miehistö luotasi. Komentohuutoja sinkoili ohjaussillalta, mutta ne kuuluivat tukahtuneilta, kuten tavallisesti tuollaisissa oloissa, ja säännöllisesti joka minuutti kuului höyrypillin ärsyttävä ääni.

Kaikki tuntui niin ilkeältä vastakohtana tupakkahytin viihtyisälle kodikkuudelle. Neiti hytisi kylmästä, ja hänen raikkaille kasvoilleen lipui syvän huolestumisen ilme, jolla varmaan oli sisempi syy, kuin vain se, että sumu vaikutti painostavasti.

Ole Berg tuli samassa takaisin.

»No, tämäpä oli epämiellyttävä loppu keskustelullemme. Koettakaamme jatkaa sitä huolimatta pillin ulvonnasta ja hälinästä.»

Neiti ei vastannut hänen kysymykseensä, tiedusteli vain neuvotonna:

»Me kai myöhästymme nyt?»

»Tietenkin.»

»Kuinka paljon?»

»Mahdotonta sanoa. Voi mennä tunti, vuorokausi tai enemmän. Saamme varustautua kärsivällisyydellä.»

»Kärsivällisyydellä. Te voitte niin sanoa. Mutta minun on päästävä perille.»

»Mutta kun ette voi, niin entä sitten?»

»Sitten matkustan turhaan.» Hän näytti tavattoman onnettomalta ja hänellä oli miltei harmin kyyneleet silmissä. Ole Berg halusi lohduttaa häntä.

»No, no, ei liene elämä kysymyksessä? Voimme istua rauhassa ja levossa. Ruokaa on laivassa suuret määrät, niin paljon kuin tarvitsemme. Saamme vastaanottaa tämän kohtalon lähettämänä. Minä puolestani olen pikemminkin kiitollinen, sillä nyt yhdessäolomme pitkittyy.»

»Oh, minä olen niin pahoillani. Kaikki luisti niin hyvin, ja nyt minun suuret suunnitelmani särkyvät.»

»Niin, niin, neiti, sellaista tapahtuu. Elämme surun laaksossa, joka on täynnä pettymyksiä. Jokaisella on omat huolensa, itse de Beerilläkin.»

Neito loi häneen nopean silmäyksen. Mitä hän sillä tarkoitti? Mutta hän seisoi niin pyöreänä ja oloonsa tyytyväisenä, että oli mahdotonta sanoa, vihjasiko hän johonkin vai ei.

»Miksi juuri hänellä?»

»No, hänellä niinkuin meillä muillakin. Minun on ylen lohdullista tietää, että hänen pettymyksensä on suurempi kuin meidän, neiti.»

»Mitä ajattelette minun pettymyksistäni?»

»En erikoisempaa. Mutta ette näytä kärsineen mainittavampaa pahaa tässä maailmassa. Mitä vastoinkäymisiä olisikaan saattanut olla teidän iässänne?»

»Oo, elämä ei ole niinkään helppoa elää.»

»Varjelkoon, mikä maailmanviisaus. — Päivälliskello soi. Eikö teidän mielipahanne suvaitsisi nauttia kolmea ruokalajia ja jälkiruokaa?»

»Ei, kiitos, syön hytissäni.»

»Miksi? Tehkää minulle se kunnia ja olkaa vieraani.»

»Ei käy laatuun. Teidän ei ole kannettava kaikkia sotakuluja.»

»Niinkö, ettekö ole vielä unohtanut aamullista sissisotaamme?»

»Monet kiitokset muuten, mutta en ole nyt sillä päällä.»

* * * * *

Tunnit kuluivat. Laiva matoi etelään päin niin kurjan hitaasti. Pitkät hetket se oli paikoillaan ja vain huusi. Sitte tuli pieni repeämä sumuun, niin että päästiin selville maasta, minkä jälkeen alus lähti jälleen matamaan eteenpäin hiljaa ja varovasti.

Ole Berg käveli sumussa ja vihmassa ja sadatteli itsekseen, osaksi siitä syystä, että kulku kävi näin verkalleen, osaksi taas siksi, että hänen uusi tuttavansa ei enää näyttäytynyt.

Mutta vihdoin viiden aikaan hän ilmestyi.

»Luuletteko, että ehdimme Stavangeriin illaksi?» kuului hänen ensi kysymyksensä.

»Emme, jos tällaista jatkuu.»

»Mitä minun sitten on tehtävä?»

»Olkaa rauhallinen. Jutellaan.»

»Niin, aletaan taas siitä, mihin asti pääsimme aamupäivällä.»

»Mihin asti sitten?»

»Oo, muistatte kai, että annoitte naisille pari maukasta neuvoa.»

»Ja te sanoitte olevanne naisasianainen?»

»Sitäpäs en tehnyt, sanoin vain, että naiset osaavat enemmän kuin kutoa sukkaa ja hoitaa lapsia.»

»Aivan oikein. He voivat istua konttorissa kahdestakymmenestä kruunusta kuukaudessa ja ottavat siten leivän miehiltä.»

»Teillähän on itsellänne naisia konttorissanne.»

»Kuinkas ei olisi? Ne ovat halpoja.»

»Ja tekevät yhtä hyvää työtä kuin miehet.»

»Eivätpä. Ne eivät voi koskaan tehdä mitään itsenäisesti, niitä voi käyttää vain totunnaistyöhön.»

»Naisetpa voivat tehdä, mitä tarvitaan. Olen vakuutettu, että jos de Beer olisi ollut kyllin nokkela ja antanut naisen haastatella teitä, niin häntä ei olisi petkutettu.»

»Me kierrämme ja kaarramme alati samaa kysymystä, neiti, aivan kuin hyttynen liekkiä. Mutta vaikka hän olisi lähettänyt luokseni kymmenen naista, niin hän olisi kuitenkin saanut pitkän nenän.»

»Minäpä puhuin yhdestä, minä. Kymmenen olisi tietysti tärvellyt asian. Oo, ette tiedä, kuinka viekas nainen voi olla.»

»Enkö tiedä? Luulin muuten, että minulla olisi ollut niistä rahtunen kokemusta, hyverikkaista rouvista aina bulevardien pieniin herkullisiin iltatuttavuuksiin.»

»Mistä enimmin pidätte. Rouvista?»

»Kukin on hyvä ajallaan. Ei minulla ole mitään noita toisiakaan vastaan, kun lasketaan pois se, että niitä on kalliimpi syöttää. Uskokaa pois, etteivät bulevardikahviloiden yksityishuoneet ole yhtä halpoja kuin puolikas portviiniä tupakkahytissä.» Hän nauroi kurillisesti.

Neito nyrpeili:

»Te olette varmaan aikamoinen, te.»

»Prrr! Ole Berg ei ole sama Parisissa kuin kotona Trangvikenissä», kerskaili hän.

»Hyi, nyt olette sietämätön. Teidän pitäisi puhua kunnioittavammin synnyinkaupungistanne.»

»Varjelkoon, se on hyvä pieni kaupunki kaupantekoa varten; en muuta sano. Väestö on ihanan tyhmää, ja kuten tunnettua, ovat tyhmät olemassa sitä varten, että me muut ansaitsisimme heiltä rahoja.»

»Teidän ystävienne olisi pitänyt saada kuulla tuo. De Beer maksaisi tuosta lausunnosta, jos hän voisi saada sen tänä iltana.»

»Nyt oli hyttynen taas liekin pateilla.»

Alkoi vähän tuulla ja sumu vähän repeili.

»Halloo. Nyt alkaa tuulla; ehkä vielä voimme päästä Stavangeriin tänä iltana. Oletteko nyt iloinen, neiti?»

»Onko se oikein totta?»

»Siltä näyttää.»

»Sepä ihanaa. Koska luulette meidän pääsevän sinne?»

»Kysyn kapteenilta.»

»Tehkää se!»

Berg meni ja palasi takaisin:

»Yhdentoista aikaan, jos kaikki hyvin käy.»

»Voi, kuinka iloinen olen. Tulkaa nyt, niin mennään sisään ja puhellaan hauskasti, kunnes saadaan illallista.»

He katosivat tupakkahyttiin.

* * * * *

Kello oli neljännestä vailla yksitoista, kun Ole Bergin uusi naistuttava seisoi Stavangerin laiturilla ja katseli neuvotonna ympärilleen. Kädessä hänellä oli pieni laukku, siinä kaikki hänen matkatavaransa.

»Kuinka on, neiti? Aiotteko muitta mutkitta hävitä sanomatta edes hyvästi?»

Neito kääntyi häneen:

»Oo, tekö siinä, herra Berg. Tulitte kuin pelastuksen enkeli. Voitteko neuvoa minulle tämän kurjan kaupungin puhelinaseman?»

»Mielelläni; mutta ettekö aio ensin hankkia itsellenne kattoa päänne päälle yöksi?»

»En, se sitten. Ensin minun on soitettava.»

»No hyvä! Tulkaa, niin näytän teille!»

Uninen puhelinneiti palveli häntä. Berg jäi seisomaan puhelinkaapin ulkopuolelle ja odotti.

Kului useampia jaksoja. Äkkiä neito raotti ovea:

»Rakas herra Berg, sanokaa jotakin hyvää. Oikein hirveän hyvää.»

»Mitäh?»

»Sanokaa jotakin hyvää, ettekö kuule!» Hän polki kärsimättömästi ja käskevästi jalkaansa.

»Jotakin hyvää.»

»Niin, parasta, mitä keksitte!»

»Hummeria majoneesikastikkeessa; kelpaako se?»

»Kelpaa!» Hän kääntyi koneeseen ja huusi mikrofoniin: »Parasta, mitä hän tietää, on hummeri majoneesikastikkeessa. Pyysin häntä sanomaan jotakin hyvää, ja tämä oli lopettajaisrepliikki. Hyvästi!» Hän suoritti loppusoiton — riemuiten.

Ole Berg seisoi kuin puusta pudonneena:

»Herra hyvästi hallitkoon! Mitä tämä merkitsee?»

»Haastattelu on tehty. Tuhansia kiitoksia, herra Berg. En voi kylliksi ilmilausua kiitollisuuttani teidän hyväntahtoisuudestanne.»

Berg kysyi kutakuinkin tuimasti:

»Kuka on minulle niin kiitollinen?»

»Ensin tietysti de Beer, sitten nöyrä palvelijanne Gudrun Sten, Aamiaislehden aputoimittaja. Ettekö nyt usko, että nainen voi toimittaa sen, mihin ei yksikään mies kykene?»

Berg murisi ensin jotakin äreänä, mutta kun neiti Sten päästi helakan naurun, ei hän voinut vastustaa häntä. Hänkin nauroi, ensin puoliksi vihoissaan, mutta sitten niin sydämellisesti, että neiti Sten purskahti vielä suurempaan nauruun. Niin he seisoivat ja nauroivat molemmat puhelinneidille, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan, vaan nauroi mukana.

Vihdoin neiti Sten kysyi:

»Minne lähetämme teille lehden?»

Mutta silloin Berg kirosi kuumasti ja äänekkäästi:

»Ei, tiedättekös, neiti», sanoi hän, »olen sitä mieltä, että häviätte. Totta totisesti en halua nähdä lehtiriepuanne silmieni edessä.»

»Älkää sanoko niin. Tilatkaa yhtä hyvin nyt suoraa päätä minulta.»

»Noin pelotonta en ole koskaan tavannut. Tulkaa nyt, niin vien teidät hotelliin. Olette tehnyt sellaisen päivätyön, että saatte levätä ilman minun tilaustanikin. Mutta meidän on kiiruhdettava, sillä muuten myöhästyn laivasta.»

* * * * *

Seuraavana aamuna ilmestyi Aamiaislehden ensi numero. Etusivulla oli yli kolmen palstan:

MITÄ TUKKUKAUPPIAS OLE BERG AJATTELEE:

SANOMALEHTIOLOISTA

NAISASIASTA JA NAISTYÖSTÄ PARISISTA JA TRANGVIKISTÄ

Jännittävä haastattelu. Ajo pitkin rannikkoa. Esteitä. Herra Berg tekee itse suuria ponnistuksia avustaakseen aputoimittajaamme. Hänen persoonallinen makunsa. Hänen mieliruokansa y.m., y.m.