V.

Lauantaina joulukuun toisena päivänä, siis päivää ennen taistelua, oli de Beer koonnut avustajansa viimeiseen neuvotteluun.

»No niin, hyvät naiset ja herrat, onko teillä kellään edes kahden killingin arvoista aatetta?»

Jan Wilken yskähti kainosti ja näytti haluavan sanoa jotakin.

»No, antakaa tulla, kaikkitietävä ystäväiseni. Näytätte olevan tikahtumaisillanne.»

»Ettekö te, herraa toimittaja, voisi esittää suunnitelmaa, kuinka olette ajatellut taistelun tapahtuvaksi?»

»Vaikeata kylläkin, siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole mitään suunnitelmaa. Olen ajatellut hiljalleen, että lähettäisimme huomenna lentolehtisiä, että kokous pidetään puoli kuudelta viiden asemesta, mutta se on uskallettua, sillä »Aviisi» syyttäisi meitä silloin tahallisesta valheesta, mikä ei ole kaunista.»

»Niin, mutta jos ilmoituslehdissä on kello puoli viisi, niin kukaan ei voi sanoa, että olisimme ehdoin tahdoin estäneet yleisöä tulemasta, ja saamme aikaan sen, että herra tukkukauppiaalla on sangen kärsimätön kuulijakunta. Ja jos kello puoli viideltä kokoontuvassa yleisössä on sopiva prosentti alaikäisiä ja alamittaisia, niin voimme otaksua, että ne ilmaisevat kärsimättömyytensä.»

Jan Wilken istui hetken ja katseli mietteliäänä eteensä, sitten hän jatkoi aivan toista asiaa:

»Rautakauppias Nielsenin ikkunassa on muutamia pillejä, jotka maksavat kaksikymmentä äyriä kappale. Tusinoittain ne ovat luultavasti vieläkin halvempia. Puolen grossia saisi mahdollisesti kymmenellä tai kahdellatoista kruunulla.»

De Beer pysähtyi keskelle lattiaa:

»Autuuteni kautta, Hansen, te olette nerokas, mutta ei, sellaiseen en sentään voi ryhtyä. Sehän on samaa kuin järjestää mellakka, ja ihmisen puuhilla on toki joku raja.»

Hän pitkitti väsymätöntä käyntiään pari kertaa edestakaisin, mutta meni sitten kirjoituspulpettinsa luo.

»Mutta ajatus on suorastaan nerokas ja se on palkittava. Olkaa hyvä, Hansen. Tässä on kahdentoista kruunun kassaosotus teidän hyvän aatteenne vuoksi.»

Hän ojensi Jan Wilkenille osotuksen ja tämä arvon herra pisti sen taskuunsa kasvojen värähtämättä.

* * * * *

Jan Wilkenin ehdottamat ilmoituslehtiset ajanmääräyksineen olivat täydellinen erehdys. Jo kello neljältä alkoi ihmisiä kerääntyä jonoon klubin juhlahuoneuston ulkopuolelle; mutta siihen aikaan olivat vielä kaikki ovat suljetut ja kaasu sytyttämättä. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Useimmat alkoivat vapisten odottaa; ensin pääoven luona, mutta vähitellen joukko kasvoi, kunnes se täytti koko puutarhan ja ulottui kauas kadulle.

Yksinäinen haahmo ilmaantui pääkäytävän yläpuolella olevalle parvekkeelle. Se oli mies, jonka oli määrä sytyttää kaasulyhdyt. Joukko tervehti häntä tuhatäänisin eläköönhuudoin. Jan Wilken älysi, että suuri hetki läheni. Hän järjesti joukkonsa Aleksanteri suuren falangin tapaan ja kiilasi sen pääkäytävää kohti, jonne se pääsi samalla hetkellä, kun ovat avattiin. Sata kaksikymmentä toivorikasta nuorta norjalaista ryntäsi saliin ja valtasi kaikki strateegiset kohdat, nimittäin parvekkeen koko ensimmäisen penkin ja kolme neljä penkkiä lattialta.

Hetkisen näytti kuin Jan Wilkenin suuri hyökkäys onnistuisi.

Mutta sitten tapahtui odottamatonta, kuten aina käy ratkaisevalla hetkellä. Se murskasi suunnitelman. Pojat, joiden taisteluinto oli herätetty, eivät olleet enää hillittävissä. Sali oli täynnä kädenkäänteessä, mutta ulkona olevan joukon vielä tungeskellessa päästäkseen sisään kuului parvekkeelta terävä pillin vihellys. Kukaan ei voinut varmasti sanoa, kuka aloitti, mutta vähemmässä kuin viidessä sekunnissa 119 muuta pilliä noudatti merkinantoa, ja niin syntyi huumaava, hitonmoinen konsertti.

Puoti-, konttori- ja muut naiset, joiden ohjelman mukaan piti olla ensi penkissä, eivät olleet päässeet perille, mutta se ei juuri mitään merkinnyt, sillä eräät kunnon porvarit näyttelivät naisten osaa ja huusivat pelästyneinä poliisia, josta oli seurauksena se, että sekamelska paisui kuin lumivyöry.

Poliisit noudattivat vaatimusta ja komensivat. Itse poliisimestari ilmaantui korokkeelle ja huusi yleisölle, että ellei melu paikalla loppuisi, niin sali tyhjennettäisiin. Tietysti hälinä tästä yhä lisääntyi, minkä vuoksi poliisivoima, jota oli kahdeksan vahtivuoroaan suorittavaa konstaapelia, sai käskyn marssia sisään, minkä he myös tekivät. Vähän jälkeenpäin he olivat ulkona taas — jäsenet hellinä.

Lähetettiin hakemaan lisäväkeä, ja koko poliisikunta, viidenkymmenen miehen vahvuinen, kapuloilla varustettuna ja poliisimestarin johtamana marssi suljetuin rivein paikalle.

* * * * *

Poliisin tyhjentäessä salia käymme vieraisille Ole Bergin yksityisasuntoon, mihin oli kokoontunut eräitä hänen ystäviään vahvistamaan ja rohkaisemaan häntä edessäolevalle sotaretkelle. Asianajaja Bye istui leveänä nojatuolissa ja selitteli käsittämättömiä aatteitaan pastori Traedalille. Yliopettaja Jönsvang oli saanut kiinni Olen napinreiästä ja pänttäsi hänen päähänsä hyviä neuvoja. Modal taas kulki ympäri ja hieroi käsiään.

Silloin puhelin soi. Berg riistäytyi irti neuvonantajastaan.

»Halloo, tämä on Berg.»

Se oli eräs Ilmoituslehden avustajista, joka tiedusteli Modalia.

»Hän on kyllä täällä. Onko kyseessä jotakin erikoista? — Meteli klubin ulkopuolella, niinkö sanotte? Onko se vakavaa?»

»Kuolema ja kadotus. Onko Ole Bro siellä toimistossa?»

Loppusoitto.

»Hyvät herrat, tästä tulee hauskaa. Klubin edustalla on syntynyt meteli de Beerin kirottujen ilmoituslehtisten vuoksi. Missä on teidän Stig Hvidenne, Modal?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä.»

»Te ette milloinkaan tiedä mitään. Tuokaa hänet minulle tuossa tuokiossa ja koettakaa kerrankin saada itseenne vähän vauhtia. Ja te muut saatte tehdä minulle sen palveluksen, että häviätte täältä. Minulla on nyt kiirettä hetkeksi, niin että teidän on annettava anteeksi, ettei minulla ole aikaa kohteliaisuuksiin ja vieraanvaraisuuteen. Myöhemmin illalla olette kaikki tervetulleet. Näkemiin siksi.»

Hän työnsi heidät varovasti ovesta suureksi harmiksi Jönsvangille, joka piti juhlallisista tavoista ja katsoi tulleensa loukatuksi, kun häntä oli kohdeltu noin mutkattomasti.

Kun vieraat olivat menneet, soitti hän ja antoi palvelijan tuoda viskyä ja seltteriä. Hänen rouvansa tuli sisään ja kysyi huolestuneena, mitä oli tekeillä. Hänen rauhoittamisensa vei kolme minuuttia — ja niin hän oli vihdoinkin yksin.

Hän käveli kärsimättömästä edestakaisin huoneessa:

— Vai se oli suunnitelmasi, sinä kelpo Carsten.

Hän puhui puoliääneen itsekseen, mutta oli muuten merkillisen levollinen.

— Odotas. Jospa vain Modal, tuo lentävä hollantilainen, saa käsiinsä juopuneen nautansa, niin joudut sellaiseen metakkaan, josta et ikänä ole uneksinut. Se on tosi kuin vesi.

Modalilla oli onni muassaan. Kun hän umpimähkään oli juoksennellut katuja muutamia minuutteja, joutui hän nenätysten Ole Bron kanssa. Reportteri oli vähän toisellakymmenellä, mutta ei niin pahasti, ettei häntä olisi voinut sanoa suhteellisen normaaliksi. Hänet vietiin riemukulussa Ole Bergin luo.

»Hyvä on, Modal. Nyt on parasta, että menette huolehtimaan lehden tarpeista, minä tässä vähän puhelen herra Bron kanssa.»

Mitä keskustelemista noilla kahdella oli, se on jäänyt salaisuudeksi tähän päivään asti, mutta varmaa on, että neljännestuntia myöhemmin saatiin nähdä tukkukauppias Ole Berg omassa korkeassa persoonassaan ohjaavan hoipertelevaa Stig Hvideä klubiin päin. Torilla, vähän matkan päässä aaltoilevasta väenpaljoudesta he pysähtyivät. Berg pudisteli ja ravisteli seuralaistaan sangen kouraantuntuvasti:

»No, virotkaa nyt, hitto soikoon, Käykää päälle! Jos kaikki sujuu toivomusten mukaan, voitte tulla konttoriini ja nostaa rahat huomenna tai koska haluatte.»

Sitten Ole Berg teki täyskäännöksen ja jätti sanomalehtimiehen oman onnensa nojaan.

* * * * *

Poliisin onnistui tyhjentää sali. Yksi ainoa äksy vetkale vietiin vahtiin, missä hän ilmoitti nimekseen Fredrik Horneman Sjöström Hansen, mutta huolimatta monista helähtelevistä nimistään pistettiin hänet armotta putkaan. Tämä oli kohtalokasta, sillä täten jäivät poikajoukot johtajatta.

Klubin edustalla olevassa puutarhassa kehkeytyi poliisin ja kiihoittuneen väkijoukon kesken oikea käsikähmä. Poliisi käytti kapuloitaan, ja joukko heitteli kiviä.

Kaikki kävi sangen elokkaasti. Mutta juuri kun meteli oli korkeimmillaan, tuli juopunut mies horjahdellen väkijoukkoon. Hän huusi ja huitoi käsiään kuin mieletön:

»Aamiaislehden luo, lähdetään Aamiaislehden luo; se on syynä koko kurjuuteen.»

Tuo tiheään sulloutunut joukko heilahteli vähän sinne ja tänne, minkä jälkeen koko parvi ohjasi kulkunsa torille Aamiaislehden konttorin luo.

Kun joukko tuli, vyöryen torille kuin suunnaton aalto, seisoi de Beer imperaattorin ilmein keski-ikkunassa ottaakseen sen vastaan. Hän seisoi pää vähän taaksepäin heitettynä ja oikea käsi napoleonimaisesti pistettynä neljännen ja viidennen liivinnapin väliin.

Hyöky kohisi häntä vastaan:

»Siellä se on, siellä se on.»

Silloin joku huusi joukosta:

»Alas Aamiaislehti! Alas lihava sika!»

Ja samassa silmänräpäyksessä suhahti kivi läpi ilman. Se sattui ruutuun de Beerin vierellä, niin että sirpaleet sinkoilivat hänen ympärillään.

Joukko seisoi hetkisen neuvotonna. Ei oikein älytty, mitä tämä merkitsi. Sitten suhahti taas kivi! Se sattui! De Beer sai kolauksen otsaansa ja vaipui tiedotonna lattialle.

Seuraavassa hetkessä sai talo kokonaisen kivisateen. Ei ainoakaan ruutu ollut eheä. Vieläpä alakerroksen puotien raskaat peililasit särkyivät pirstoiksi.

Gudrun Sten ei hämmentynyt tilanteesta. Hän otti käsiinsä johdon konttorissa:

»Wall, kantakaa toimittaja sisähuoneen leposohvalle. Minä autan teitä.»

Ja kivien suhahdellessa sisään ikkunoista suorittivat nuo kaksi urhoollisen samarialaistyönsä. Sitten hän meni puhelimen luo, huolimatta siitä, että se oli huoneen uhatuimmalla paikalla, ikkunoiden edessä olevalla pöydällä.

Hän soitti.

»Yhdistäkää heti paloasemalle.»

»Lähettäkää viipymättä ruiskut torille ja hajoittakaa väkijoukko vesisuihkuilla. Tulkaa heti, voi olla kyseessä ihmishenki, jos vitkastelette. Tämä on Aamiaislehden konttorista. Otamme vastuullemme kaiken, mutta kiiruhtakaa.»

Taas kului muutamia minuutteja tuskallisessa jännityksessä. Hän oli nyt hakenut suojaa kahden ikkunan väliseltä seinämältä. Ulkona huudettiin ja hoilattiin tolkuttomasti ja hirveästi. Odotusaika tuntui hänestä ikuisuudelta. Eikö palokunta ikinä pääsisi perille?

Silloin kajahti ulkoa uusi huuto, pahempi, mielettömämpi kuin yksikään edellisistä. Hän rohkeni kurkistaa ulos. Käsivarrenvahvuinen vesisuihku pyyhälsi yli joukon. Vielä hetkinen, ja pari kolme muuta suihkua seurasi ensimmäistä.

Se auttoi. Joukko hajaantui villiin pakoon. Muutamassa minuutissa oli tori lakaistu tyhjäksi väestä ja hyväätekevä hiljaisuus levisi. Vielä kuului erinäisten ryhmien huutoja sivukaduilta, mutta nekin vähitellen hajosivat ja hävisivät.

* * * * *

Tohtori oli ollut de Beerin luona. Hän oli sitonut hänet ja oli taas mennyt tiehensä annettuaan muutamia ohjeita.

Gudrun seurasi häntä ulos ja lukitsi oven hänen jälkeensä. Sitten hän palasi potilaan luo.

Mutta hän ei ollut istunut kauan, kun ovelle koputettiin kovasti ja tarmokkaasti. Hän meni taas oven luo, mutta ei avannut heti.

»Kuka siellä?» kysyi hän varovasti.

»Avatkaa, minä se olen, Berg.»

Hän avasi ja Berg astui sisään. Hän oli punainen ja kiihoittunut.

»No, kuinka täällä jaksetaan?»

»Kuten näette, kaikki on murskattu.»

»Oh, viis siitä! Minä kysyn de Beerin vointia. Onko se vaarallista?»

»Tarpeeksi!»

»Älkää seiskö siinä ja antako minun onkia jokaista sanaa itsestänne. Onko hän vielä täällä?»

»On, hän makaa tajutonna sisäkonttorissa. Tohtori on ollut täällä. Hän sanoo, ettei ole mitään uhkaavaa vaaraa. Kun hän taas tulee tajuihinsa, niin viemme hänet kotiin.»

»Saanko mennä hänen luokseen?»

»Saatte, jos kuljette hiljaa. Mutta jos hän herää, niin teidän on lähdettävä. Hän ei siedä kiihoitusta.»

»Hyvä on.» Ole Berg meni äänettömin karhunaskelin haavoittuneen vastustajansa luo. Sisällä hän jäi hetkeksi seisomaan ja katseli häntä ääneti. Hänellä oli kyynelet silmissä. Neiti Sten seisoi vieressä.

Heidän siinä seistessään avasi de Beer aivan hitaasti silmänsä. Hän katseli ympärilleen vähän hämmentyneenä, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Ole Bergin pyöreään vartaloon. Silloin hän muisti kaiken ja hymyili heikosti.

»Onko sinun nyt parempi, Carsten?» Olen ääni oli paksu ja vaimea.

»Kiitos, minun on hyvä kylläkin.»

Syntyi hiljaisuus. He olivat vähän hämillään, sitten Ole jatkoi:

»Kävi toisin kuin kukaan meistä oli ajatellut.»

»Niinhän kävi.» Carsten hymyili leveästi.

»Mutta sinun esitelmästäsi ei syntynyt mitään, Ole…»

Ole murahti jotakin. Oli mahdotonta ymmärtää mitä se oli.

»Mutta kuules, Ole: tämä on urheilua.»

»Anteeksi, hyvät herrat, että keskeytän, mutta tämä erittäin mieltäkiinnittävä keskustelu on siirrettävä toiseen kertaan.»

»Olette oikeassa, neiti. Minä lähden nyt. Näkemiin, Carsten. Parannu pian.»