X.

»Hyvää huomenta, hyvä neiti. No, kuinka on sadantuhannen laita?»

»Kahdentuhannen viidensadan, tarkoittanette, herra Berg.»

»Niinpä niin. Luuletteko olevan toivoa?»

»Kyllä, nyt voin sanoa niin paljon, että ellei odottamatonta tapahdu, niin varmasti pääsemme tuohon määrään, kun laskemme mukaan ne, jotka tulevat lisäksi neljänneksen vaihteessa ja jotka siis saavat lehden ilmaiseksi tämän kuun loppuun.»

»Hyvä. Ei niinkään huonosti. Kaksituhatta viisisataa tilaajaa puolessa vuodessa on sangen kunnioitettavaa meidän pienissä oloissamme.»

Ole Bergille oli käynyt tavaksi pistäytyä joka aamupäivä Aamiaislehden konttoriin perehtyäkseen lehden mahdollisuuksiin, kuten hän itse sanoi. Lähimpänä aiheena oli kuitenkin saada vähän puhella Carstenin ja tämän kihlatun kanssa.

»Missä on ankara päällikkö tänään?»

»Hän meni painoon, mutta hän tulee varmaan pian takaisin.»

»Näyttää siltä, että kunnon Carstenimme on saanut aivan toisenlaisia, ahkerampia tapoja kuin ennen vanhaan. Olen iloinen ainakin yhdestä asiasta, ja se on siitä, että pieni sotamme on hankkinut yhteiskunnalle hyödyllisen jäsenen sen välinpitämättömän, rakastettavan tyhjäntoimittajan sijaan, jonka olemme menettäneet. Voitto voi todella olla kymmenentuhannen kruunun arvoinen, ken tahansa sen joutuukin maksamaan.»

Neiti Sten ei tähän vastannut mitään. Ei ole pelkästään huvia kuulla kihlattuaan sanottavan entiseksi tyhjäntoimittajaksi.

Mutta Ole Berg istui viattomana, tietämättä, että oli loukannut häntä.

»Ette vastaa, neiti. Niin, niin! Nyt menen tieheni ja palaan hetken kuluttua, kun linnanherra on tullut takaisin.»

»Ei, odottakaahan nyt vähän. Teillä ei liene sellaista hätää. Carsten voi olla täällä tuossa tuokiossa. — Oo, kuinka soisin, että olisitte pakotettu pudistamaan rahat pussistanne.»

»Se oli kristillinen toivomus.»

»Kun voitte puhua niin kevytmielisesti niin suuresta rahasummasta, niin soisin sen todella Carstenille, ollenkaan ottamatta lukuun sitä, että hän on minun sulhaseni.»

»Äläs, anteeksi, Gudrun. Otamme kyllä lukuun, että olet morsiameni.» De Beer seisoi pyöreänä ja hymyilevänä ovella.

»Kas siinä meidän hyvinvoipa ystävämme. Missä olet viipynyt?»

»Tulen myöhään, mutta hyvään aikaan. Olen juuri kaapannut uutisen, joka kyllä lienee kruunun tai parin arvoinen.»

»Mikä se on?»

»Näes, sen haluaisit mielelläsi tietää, Ole. Mutta yksi sanomalehtitoimen suurista periaatteista on, että on pidettävä suu kiinni, etenkin kun lähellä oleilee vaarallisia vastustajia.»

»Kuten haluat. En ahdista sinua enempää. Pidä salaisuutesi, jos osaat. Näytät muuten olevan halkeamaisillasi, ellet saa sitä sanoa.»

»Sitte on parasta, että kerron sen.»

»Onko se viisasta, Carsten?»

»On, Gudrun. Tietäköön, että hän on menettänyt vedon ensi osan. Meillä on nyt 2502 — ja kaksi tilaajaa, ymmärrättekö? Siis puuttuu vain, että Ole on meille siksi huomaavainen ja merkitsee tilauksen, niin voimme esittää hänelle kymmenentuhannen kruunun laskun. Se olisi tuiki tarpeen häämatkaamme varten, Gudrun.»

»Siinä on vain pieni mutta, ystäväiseni, ja se on se, että niin huomaavainen Ole ei ole. Muuten onnittelen sydämellisesti kauniin tuloksen johdosta.»

»Tuhat kiitosta.»

»Minäkin voin muuten ilmoittaa pienen uutisen.»

»No?»

»Ylihuomenna voin esittää sinulle yhdistymissuunnitelman kaikkia yksityiskohtia myöten, niin että muuta ei puutu kuin allekirjoitukset.»

»Tämähän on suurenmoista. Ehdotan, että kaikki kolme menemme kahvilaan ja tyhjennämme pienen pikarin asian kunniaksi.»