MIIHKALIN KALLIO.
Reading edition
Ma akkunallani istun, kuu salmeen pilarin luo. Ja kostea öinen tuuli kohun Miihkalkosken tuo.
Siell’ alhaalla kosken alla tarun kallio kohoaa. Koko seutu ympärillä on oudon kamalaa.
Kun yö on kauneimmillaan — taru vanha väittää vaan mies aallon harjalle nousee ja huutaa armastaan.
Mies on se kaunis Miihkal, talon lempi hän emäntää. Mut nainen renkiä nauroi, sekos tältä kuuma pää.
Niin kummasti mieltä viehtää tuo aallon kaunis mies. Jos olisi vanha aika, se onnistuis kenties.
Minä tuskani viimeisen veisin alas tuonne viileään… ja nousisin haamuna sitten, kun Miihkalin kutsuu ään'.
Hän alhaalla aallon päällä, minä kiireellä kallion. Ja joku kurja saisi taas tästä laulelon.