TOINEN OSA

1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.

Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa. Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen sanomalehtiuutisten avulla.

On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa, että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista heimolaisista.

Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.

Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina, linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi valtaan.

Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin vastaan. Niinpä tohtori O.W. Louhivuori kirjoitti »Uudessa Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä, jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.» Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa sitä, kuten ministeri Rein surullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin selvästi osoittamaan.

Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus, joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli. Suomen vähän aikaisemmin päättynyt vapaussota monenlaisine kokemuksineen tarjoaa kaivatun selityksen.

Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta. Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen veljeskansa.

Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.

Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.

Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset olivat kostamatta.

Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri, Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.

Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan: Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.

Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä, enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan. Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua, tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista, Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin tärkeää.

Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista — tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.

Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi, tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä, ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.

Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.

* * * * *

Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon. Sen valtuutettuina oikeusministeri Poska ja salkuton ministeri J. Tönisson kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen pääministerin Lauri Ingmanin puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä. Professori Ingman kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:

»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua, osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»

Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain, että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.

Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen. Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron vapaaehtoista apuretkikuntaa.

Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.

Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta. Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.

»Uuden Päivän» toimittaja Yrjö Koskelainen esitti joulukuun 2 p:nä 1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!» lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:

»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana, avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan meille ikuisesti kiitollinen.»

»Tampereen Sanomissa» toimittaja John Zidbäck joulukuun 10 p:nä julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?» lausuu m.m.:

»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä, että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin. Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä, joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä, kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida muuten mennä!

»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»

Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton yliopistossa professorina olevan tohtori Lauri Kettusen kirjoitus »Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan m.m.:

»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät varjoon.

»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa, joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.

»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»

Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteri Heikki Klemetin runo »Apuun!» ja tohtori O.W. Louhivuoren kirjoitus »Viroa auttamaan», jossa lausutaan m.m.:

»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän nopeasti.

»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä, jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä elämään?

»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän annettava, mitä voimme.

»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.

»‒ ‒ ‒ Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.

»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»

Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet, ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.

* * * * *

On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat tulokseen.

Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron rintamille.

Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentin Turun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnantti Ernst Branders. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö, vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuri Martin Ekström innostui asiaan.

Joulukuun 9 p:nä luutnantti Branders selvitteli ajatuksiaan Viron avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuri Ekströmille, joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten. Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja majuri Ekströmin, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.

Seuraavana päivänä luutnantti Branders matkusti majuri Ekströmin valtuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtori O. Kallas ja Viron oikeusministeri Poska, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään. Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.

Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus kannattamaan yritystä. Luutnantti Branders pääsi kyllä joulukuun 11 p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraali Waldénin, puheille. Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta seikkailulta.

Vaikka siis majuri Ekströmin ja luutnantti Brandersin ei onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.

Luutnantti Branders sai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä. Luutnantti Branders palasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.

Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä tohtori Lauri Kettusta, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin. Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.

Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtori Kettunen todenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli kaikkein ensiksi tohtori O.W. Louhivuoren kanssa esittäen, että everstiluutnantti Hans Kalmia pyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia toisella taholla, kun majuri Ekström värväisi toisella. Sitten hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja. Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtori Kettunen, maisteri Toivo Kaukoranta ja maisteri Y.O. Ruuth.

Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä mielessä käännyttiin tohtori Louhivuoren puoleen. Sittenkuin tohtori Kallas palattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtori Louhivuori muiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.

Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu. Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita. Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.

Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteri Ruuthin johtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä Viroon.

Maisteri Ruuth, joka silloin oli ulkoasiainministeriön sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtori Kettusen ja maisteri Kaukorannan kanssa omassa nimessään ja vastuullaan pääministeri Ingmanille seuraavansisältöisen pro memorian, jonka puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtori T.T. Kaila lupasi puhua pääministerille:

»P.M.

Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen tukemiseksi.

Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme etevimpiä upseereja, kuten Sihvo, Kalm ja Ekström. On ajateltu, että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600 miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.

Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta, että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.

Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.

Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa

että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi, jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja muilla sotatarpeilla.

Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.

Y.O. Ruuth. Fil. maist.»

Pari päivää myöhemmin pääministeri Ingman kutsui maisteri Ruuthin luokseen valtioneuvostoon ja ilmoitti hallituksen myöntyneen tehtyyn anomukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että sotilastoimikunta, joka oli suunniteltu itsenäiseksi, alistuisi vastaisuudessa valittavan yleisen avustustoimikunnan johtoon.

Senjälkeen sotilastoimikunta ryhtyi neuvotteluihin majuri Ekströmin ja luutnantti Brandersin kanssa. Maisteri Ruuth kertoo siitä:

»Kun sotilastoimikunta perustettiin, oli meidän tehtävämme vain sovittaa yhteen molemmat aloitteet. Se tapahtui Ylioppilastalolla. Läsnä olivat Branders, joka aikaisemmin oli minun asunnossani yksityiskohtaisesti asiasta neuvotellut ja sopinut kanssani yhteistoiminnan perusteista, sekä Kettunen, Kaukoranta, Ilmari Auer, Käpy ja vielä joku. Sopimuksen tekoa helpotti se, että Branders ei ollut saavuttanut Suomen hallituksen kannatusta omintakeiselle toiminnalle, ja se, että Ekström ja hän ymmärsivät asian saavuttavan suuremman poliittisen kantavuuden ja tuen yhteistyössä itsenäisyys- ja jääkärimiesten kanssa.»

Sotilastoimikunta oli sitä mieltä, että majuri Ekströmin suunnittelema 700-miehinen apujoukko ei ollut riittävän suuri. Kuten maisteri Ruuthin pro memoriasta näkyy, ajateltiin jo silloin lähettää Viroon kaksi joukko-osastoa, joista toista johtamaan aiottiin pyytää Suomen vapaussodassa kunnostautunutta, virolaissyntyistä everstiluutnantti Kalmia. Yrityksen katsottiin siten saavan osakseen paljon suurempaa kannatusta kaikkialla maassa.

Tohtori Kettunen oli ennen sotilastoimikunnan perustamista neuvoteltuaan tohtori Louhivuoren kanssa omassa nimessään alustavasti tiedustellut everstiluutnantti Kalmilta hänen mielipidettään. Sotilastoimikunta asettui sitten tästä riippumatta kannattamaan everstiluutnantti Kalmin ehdokkuutta. Maisteri Ruuth kertoo siitä:

»Everstiluutnantti Kalmin puoleen käännyttiin sotilaskomitean nimenomaisen ja yksimielisen päätöksen perusteella. Ensimmäiset neuvottelut Kalmin kanssa tapahtuivat Gradinilla joulukuun puolivälissä. Läsnä oli myös ylitarkastaja Käpy, joka puhelimitse oli kutsunut Kalmin Gradinille:, ja joka esitteli hänet minulle. Kalm oli periaatteellisesti heti valmis tarttumaan toimeen, mutta halusi tarkkoja tietoja yrityksen sotilaallisista edellytyksistä, ennenkuin lupasi antaa lopullisen suostumuksensa. Seuraavana päivänä neuvottelimme kahden, ja senjälkeen Kalm antoi suostumuksensa sotilaskomitean kokouksessa samana iltana Ylioppilastalolla. Kalmin epäilykset koskivat aseiden saantia, miehistön lukumäärän rajoittamista j.n.e. Sitäpaitsi hän tahtoi palkkaedut ja valtuudet edeltäpäin määritellyiksi. Onnistuin Kettusen kanssa järjestämään nämä asiat neuvotteluilla osittain ministeri Kallaksen, osittain sotaministeri Waldénin ja kenraali Vilkaman kanssa. Molemmat viimeksimainitut pitivät Ekströmiä ja Kalmia sangen sopivina.»

Eversti Sihvon ehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen järjestämisestä.

Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat, joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi avustusliikkeeksi.

Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta, jolla se suostui maisteri Ruuthin pro memoriassa tehtyyn ehdotukseen, asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja henkilöitä.

Kokous, jonka puheenjohtajana rouva Ilmi Hallsten toimi, asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle, jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent. senaattori Alexander Frey, kansanedustaja A.R. Hedberg ja rehtori, kansanedustaja Eirik Hornborg, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent. senaattori, kansanedustaja O.W. Louhivuori, tohtori K.A. Paloheimo ja pankinjohtaja Mauri Honkajuuri, kansallisesta edistyspuolueesta: tohtori Santeri Ivalo, johtaja W.A. Lavonius ja lakitieteen kandidaatti H. Ritavuori, maalaisliitosta kansanedustaja Santeri Alkio, ent. senaattori, kansanedustaja K. Kallio ja kansanedustaja A. Juutilainen sekä sosiaalidemokraateista professori, ent. senaattori W. Voionmaa, tohtori, ent. senaattori J. Ailio ja tohtori H. Ryömä. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.

Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin tohtori A.H. Virkkunen oli muutamin sanoin avannut kokouksen, valittiin sen puheenjohtajaksi tohtori Louhivuori ja sihteeriksi tohtori Kettunen. Tohtori Maunu af Heurlinin tehtyä selkoa alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.

Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouva Minna Frisk valtuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen toimeenpanosta.

Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä, niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin siinä ainakin osittain ‒ selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro jaloilleen.

Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet — mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan — teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.

Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.

Sosiaalidemokraattien johtajien ei ollut tietenkään vaikeata salata virolaisilta puolueen suuren enemmistön suhdetta Viron avustamiseen, jonka onnistuttua ei kuitenkaan enää arkailtu lähettää onnitteluja virolaisille saavutetun vapauden johdosta. Suomalaisten ja virolaisten sosialistien — sikäläiset vähälukuiset kommunistit poisluettuina — välinen ero on kuitenkin hyvin suuri. Sen sijaan, että Suomen sosiaalidemokraatit liittyivät maamme kohtalon hetkenä koko kansamme vuosisatojen kuluessa vihollisinaan pitämiin venäläisiin, joiden päätarkoitus oli tehdä loppu ei vain Suomen itsenäisyydestä, vaan koko Suomen kansastakin, piti suurin osa heidän virolaisia aateveljiään velvollisuutenaan ryhtyä kaikella tarmollaan, hengellään ja verellään puolustamaan maansa nuorta itsenäisyyttä ja kansansa olemassaoloa samoja vihollisia vastaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita hiukan Viron avustamisen alkamisajan otollisuudesta.

Edellä mainittiin, että jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikien haltuun, ajateltiin apuretkikunnan lähettämistä Viroon. Niiden kolmen Viron avustamisaloitteen ohella, jotka johtivat tulokseen, lienee jo marraskuussa useilla tahoilla pohdittu tätä asiaa. Herää niin ollen kysymys, olisiko retkikunnan lähettäminen jo tällöin ollut edullisempi edellyttäen, että se olisi voitu silloin saada aikaan. Toisin sanoen: ryhdyttiinkö Suomessa Viron avustamiseen oikeaan vai väärään aikaan? Lähemmin tarkastettaessa asioiden kulkua ei voi tulla muuhun tulokseen kuin, että suomalainen apuretkikunta saapui Viroon juuri oikeaan aikaan.

Jos se olisi tullut vaikkapa vain parisen viikkoa myöhemmin, olisivat bolshevikit valtaamalla Tallinnan, jonka edustalle he jo olivat saapuneet, ehtineet tehdä lopun Viron itsenäisyysmiesten vastarinnasta.

Jos suomalaiset joukot olisivat olleet Virossa ennen bolshevikien hyökkäyksen alkua, olisi se parhaassa tapauksessa jäänyt tapahtumatta, tai se olisi torjuttu. Tällöin olisi Viro säästynyt bolshevikien hävityksiltä, jotka tuottivat etenkin huomattavia taloudellisia vaurioita ja maan asukkaille suuria kärsimyksiä. Mutta vain juuri ne kaiken entisen sorron ja kärsimyksen lisäksi Viron kansan hartioille laskettuina saattoivat herättää virolaiset välinpitämättömyydestä maan kohtaloon nähden. Ilman niitä ja varmaa uskoa, että ainoa pelastus oli lyödä vihollinen takaisin rajojen taakse ja vaikkapa pitkälliselläkin sodalla pakottaa se Virolle kunniakkaaseen rauhaan, eivät virolaiset nähtävästikään olisi voineet herätä isänmaalliseen itsetuntoon ja uhrautumishaluun ja eheytyä lujaksi kansayksilöksi.

Suomalaiseltakin kannalta katsoen tällainen rauhallinen ratkaisu olisi ollut vähemmän suotava. Tässä tapauksessa heikoksi ja voimattomaksi sekä sisään- että ulospäin jäänyt Viro ei olisi vastannut Suomen toiveita etuvartijasta ja lujasta liittolaisesta hädän hetkellä. Avustustoiminta olisi Suomelta joka tapauksessa vaatinut melkein samat taloudelliset uhraukset, mutta ei olisi tuottanut niitä tuloksia Suomen ja Viron suhteiden kehitykselle, joita meillä on joka tapauksessa oikeus toivoa sen nykyisessä muodossaan myöhemmin tuottavan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin, että tällöin Viron retki ei olisi tullut vaikuttaneeksi nykyään ja etenkin tulevaisuudessa suurena suomalaisen kansallisylpeyden aiheena ja oman voiman todistajana, jollaisia jokainen kansa tarvitsee pysyäkseen pystyssä.

Näin parhaassa tapauksessa. Mutta on otettava huomioon sekin suuri mahdollisuus, että niissä oloissa Viron vapaustaistelun olisi saattanut käydä huonostikin. On ennen kaikkea muistettava Viron pitkät maarajat Venäjää vastaan. Suomalaiset joukot olivat tosin karkoittaneet venäläiset Suomesta herättäen heissä kunnioitusta ja pelkoa suomalaisia aseita kohtaan, mutta ei ole sanottua, eivätkö bolshevikit sittenkin olisi ryhtyneet hyökkäykseensä Viroa vastaan, vaikka he olisivat kuulleet suomalaisia apujoukkoja olevan virolaisten puolella. Mahdollisesti he olisivat siitä tiedon saatuaan vain ryhtyneet huolellisemmin ja voimakkaammin valmistamaan hyökkäystä, joka olisi saattanut käydä virolaisille varsin tuhoisaksi. On näet mahdollista, että jos bolshevikit olisivat huomattuaan kohtaavansa lujempaa vastarintaa kuin olivat odottaneet, tuoneet suomalais-virolaista armeijaa vastaan ne kymmenkertaiset joukot, jotka sittemmin taistelivat virolaisten kanssa Viron rajoilla kuukausimääriä, niin suomalaistenkin puolustus olisi voinut murtua, jolloin kaikki olisi ollut auttamattomasti hukassa.

Juuri ne aikaisemmat tapaukset ja vallitsevat olot, jotka loivat tilanteen suomalaisten apujoukkojen saapuessa Viroon, tekivät suomalaisten suuret voitot ja Viron pelastamisen mahdollisiksi. Suomalaisten joukkojen loistavan menestyksen yksi kaikkein tärkeimpiä edellytyksiä oli juuri se, että virolaisista helposti saadut voitot olivat tehneet bolshevikijohtajien mielestä suuremmat ja paremmat joukot Virossa tarpeettomiksi ja houkutelleet nämäkin joukot etenemisessään varomattomuuteen ja liialliseen vihollisen halveksimiseen. Heistä saadut nopeat ja loistavat voitot synnyttivät bolshevikeissa sitten suuren suomalaiskammon ja suomalaisissa taas voitonvarmuuden ja itseluottamuksen, jotka tekivät heidän kuuluisat voittonsa mahdollisiksi, vaikka bolshevikit olivatkin verrattain pian ehtineet järjestää vastarintansa ja lähettää osan parhaita joukkojaan tuleen.

Toisaalta se tavaton moraalinen vaikutus Viron sotilaihin ja koko kansaan, joka pysyy suomalaisen apuretkikunnan suurimpana historiallisena tekona, perustui siihen ehdottomaan vaatimukseen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät kertaakaan saaneet väistyä, vielä vähemmin joutua tappiolle. Heidän tuli osoittaa virolaisille sotilaille, että taisteluun oli mentävä ilolla ja kaikki taistelujen kärsimykset kestettävä nurkumatta. Ja he tekivätkin sen. He eivät olleet pelastamassa ainoastaan Viron valtiota, vaan he nostivat myöskin Viron kansan perikadosta.

2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.

Heti joulukuun 20 p:n kansalaiskokouksen jälkeen, kun yrityksen johtoon oli saatu kaikkien porvarillisten puolueiden luottamusmiehiä, jotka nauttivat suurta arvonantoa kaikkialla maassa, pääsi avustustoiminta täyteen vauhtiinsa. Eri aloilla kilpailtiin ripeässä toiminnassa.

Se, että sanomalehdet kaikkialla maassa asettuivat miltei poikkeuksetta hankkeen puolelle, todistaa puolestaan, miten yleinen oli kansassamme halu auttaa virolaisia, ja miten lujasti uskottiin omiin voimiin. Sanomalehdistön antama tuki oli avustustoiminnalle hyvin tärkeä suuren päämäärän saavuttamiseksi. Apuretkikunnan Viroon lähettämisajatuksen ensimmäisenä julkisuudessa esittänyt »Uuden Päivän» toimittaja Yrjö Koskelainen saattoikin siten kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa joulukuun 28 p:nä:

»Me panemme erikoisella mielihyvällä ja kansallisella ylpeydellä merkille, että suomalainen maaseutulehdistö kauttaaltaan, puoluekarvaan katsomatta, on myötämielisesti suhtautunut Viron auttamiseen.»

Vain eräiden ruotsinkielisten sanomalehtien taholta osoitettiin kylmäkiskoisuutta. Nekin tunnustivat kyllä avunannon Virolle olevan Euroopan kulttuuriyhteisön velvollisuuden, mutta tahtoivat, että Suomi jättäisi suurille länsivalloille avustustoiminnan, joka saattaisi tuoda mukanaan meidän nuorelle valtiollemme vaaroja ja kansallemme kärsimyksiä. Epäilemättä tämä käsitys oli vallalla joissakin suomalaisissakin piireissä, niinkauankuin luultiin, että Englanti tulisi ottamaan Viron suojelukseensa. Mutta kun sitten havaittiin Englannin rajoittuvan Viron rannikkojen suojelemiseen ja aseiden lähettämiseen ja bolshevikien lähenevän jo Tallinnaa, jolle ei enää olisi ehtinytkään saapua apua muualta kuin Suomesta, ei enää käynyt epäröiminen. Maamme ruotsinkielinen väestö ei avustustyössä suinkaan vetäytynyt syrjään, vaan otti siihen suurella innolla osaa.

Sotilaallinen järjestelytyö avustustoiminnan alkuaikoina jäi sotilastoimikunnalle. Mutta sekään oli tuskin milloinkaan kokonaisuudessaan koolla. Järjestelytyö oli suoritettava tulisella kiireellä. Tärkeät asiat vaativat mahdollisimman nopeata ratkaisua. Sotilastoimikunnan töihin ottivat aktiivisesti osaa maisteri Ruuth puheenjohtajana, maisteri Kaukoranta, joka hoiti toimikunnan kansliaa, tohtori Kettunen ja tohtori Hj. Göös. Arvokasta apuaan antoivat maisteri E.E. Kaila, tuomari V. Puustinen, maisteri E. Välikangas y.m., jotka kuuluivat toimikuntaan. Maisteri Ruuth oli vilkkaissa neuvotteluissa sotaministerin, kenraali Waldénin kanssa, joka osoitti kaiken aikaa suurta mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta apuretkikuntaa kohtaan. Monet alemmat sotilasviranomaiset sensijaan suhtautuivat puuhaan välinpitämättömästi ja aiheuttivat paljon harmia ja ajanhukkaa. Sotilastoimikunnan onnistui kuitenkin pitkillä neuvotteluilla saada asiat luistamaan. Apuretkikunnan tarpeisiin varattiin aluksi Uudenmaan kasarmin päärakennus ja sittemmin Merikasarmi Katajanokalta.

Maisteri Ruuth kertoo sotilastoimikunnan työskentelystä alkuaikoina:

»Mitä sotilaskomitean toimintaan joulukuussa 1918 tulee, lisään vielä, että henkilökohtaiset neuvottelut Ekströmin ja Kalmin sekä pääintendentti Göösin kanssa heidän ehdoistaan ja eduistaan, työnjaosta, velvollisuuksista j.n.e. sekä Viron hallituksen suostumuksen hankkiminen kaikkiin näihin ottivat huomattavasti aikaa. Työ oli siis etupäässä järjestävää ja alkuunpanevaa, neuvotteluja ja erilaisten intressien sovittelua. Ekström ja Kalm neuvottelivat kaikissa tärkeissä kysymyksissä, myös usein henkilö- ja nimitysasioissa, sotilaskomitean aktiivisten jäsenten kanssa.»

Aluksi toimi vapaaehtoisten luetteloimistoimisto vain Helsingissä, jossa rykmenttien upseerit sotilastoimikunnan jäsenten avustamina ottivat vastaan ilmoittautumisia Ylioppilastalolla. Sen johdosta saapui maaseudulta kirjeitä, joissa pyydettiin paikallisten kanslioiden ja värväystoimistojen perustamista maaseutupaikkoihinkin. Eräässä niistä kirjoitetaan m.m.:

»— — — on välttämätöntä, että veljeskansamme auttamiseksi alulle pantu apuretkikunta-aate laajennetaan koko maata, siis myös maaseutua käsittäväksi, maaseudulla on näet paljon viime talvena mukana olleita rintamamiehiä, jotka palavasti ovat odottaneet tilaisuutta päästä Viron avuksi. Mieliala maaseudulla, ainakin Mikkelin läänissä, on sangen innostunut. Kun kuitenkin, mikäli lehdistä huomasin, kanslia vapaaehtoisten ilmoittautumista varten on järjestetty ainoastaan Helsinkiin, ja kun halukkaiden maaseudulta näin ollen on vaikeaa ja joissakin oloissa suorastaan mahdotonta ilmoittautua osanottajiksi retkikuntaan, rohkenen esittää, että tällaisia kanslioita ja asiaa ajavia paikallisosastoja perustettaisiin myös maaseudulle, kunkin läänin pääkaupunkiin. Tämä olisi välttämätöntä asiassa pikaisiin tuloksiin pääsemiseksi. Myös tulee tämän kautta asian ja apuretkikunnan taloudellinen asema, s.o. rahavarat ja varustus, nopeimmin ja parailla tuloksilla järjestetyksi. Maaseudulla on paljon henkilöitä, jotka raha-avustuksella tulevat asiaa auttamaan. Myös vapaajoukkojen järjestelyssä on suuri merkitys sillä, että paikallisoloja pidetään silmällä.

»Siltä varalta, että ehdotukseen suostutaan, rohkenen vielä esittää, että tällaisten paikallisosastojen ja kanslioiden perustaminen yhdistettäisiin suojeluskuntien piiriesikuntien yhteyteen. ‒ ‒»

Sotilastoimikunnan puolesta maisteri Kaukoranta ryhtyi järjestämään vapaaehtoisten värväystä maaseudulla suunnitelmallisesti. Lyhyessä ajassa tämä puoli saatiinkin kuntoon.

Heti yleisen avustustoimikunnan tultua valituksi ryhdyttiin sen nimessä neuvotteluihin Viron täkäläisen edustajan, tohtori Kallaksen kanssa Viron väliaikaisen hallituksen ja avustustoimikunnan välillä tehtävän sopimuksen sisällöstä. Sen pohjana oli aikaisemmin mainittu välikirja Viron väliaikaisen hallituksen ja majuri Ekströmin välillä. Sotilastoimikunnan ja tohtori Kallaksen välillä käydyissä neuvotteluissa sovittiin sopimuksen poliittisen puolen yksityisseikoista. Sen sotilaallisen puolen (palkka-, ylennys- y.m.s. kysymysten) laatimiseen myöskin everstiluutnantti Kalm, majuri Ekström ja luutnantti Branders ottivat osaa.

Täten syntyneen sanamuodon tarkasti avustustoimikunnan puolesta senaattori Frey Pohjoispankissa joulukuun 22 p:nä. Seuraavana päivänä tämä saksankielinen sopimus allekirjoitettiin senaattori Freyn asunnossa. Se kuuluu suomennettuna seuraavasti:

»SOPIMUS.

Viron hallituksen ja Suomalaisen avustustoimikunnan välillä on tehty seuraava sopimus:

I. Suomalainen avustustoimikunta sitoutuu muodostamaan suomalaisen vapaaehtoisen joukko-osaston, johon tulee kuulua n. 2.000 miestä ja vastaava määrä upseereja. Joukko-osasto jakautuu kahteen itsenäiseen sotilasosastoon (militärische Einheiten), toinen majuri Ekströmin, toinen everstiluutnantti Kalmin päällikkyyden alaisena. Molempien täytyy viimeistään kolme viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olla taisteluvalmiina Viron mantereella.

II. Joukko-osaston tehtävänä on suojella Viroa Venäjältä maahan tunkeutuvia bolshevikeja vastaan. Senvuoksi joukko-osasto suorittaa vain puhtaasti sotilaallisia tehtäviä, eikä se ole velvollinen eikä oikeutettu sekautumaan Viron sisäpoliittisiin asioihin. Joukko-osasto jää Viroon siksi, kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista, tai kunnes Viron hallitus laskee sen pois.

III. Viron hallitus kustantaa joukon ylläpidon. Vapaaehtoisten palkkaus suoritetaan liitteen A. määräysten mukaan. Vapaaehtoisten vaatetusta varten Viron hallitus suorittaa kerta kaikkiaan Smk 2.000: — miestä kohden.

IV. Viron hallitus hankkii ampuma-aseet, niiden joukossa vähintään 40 konekivääriä ja 4 patteria, kussakin 4 uudenaikaista tykkiä, ampumatarpeet ja kaikki muut sotilaalliset tarve-esineet; se sitoutuu myös kustantamaan yhden tarpeeksi suuren kenttäambulanssin.

V. Kaatuneiden perheille ja invalideille Viron hallitus suorittaa eläkkeen samojen periaatteiden mukaan, joita Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa noudattaa.

VI. Joukko muodostetaan Suomessa. Tähän tarkoitukseen Viron hallitus sitoutuu lähettämään Suomeen heti muodostamisen alettua riittävän määrän elintarpeita.

VII. Joukko-osasto on itsenäinen, erottamaton osa Viron armeijaa ja sotaministeriön ja armeijan ylikomennon alainen. Siihen kuuluvat vapaaehtoiset kantavat Viron armeijan merkkejä, kuitenkin joukko-osaston päällystöllä on oikeus Viron sotaministerin suostumuksella kantaa erikoisia merkkejä. Upseerien arvo koroitetaan yhdellä asteella, niinpiankuin joukko-osasto saapuu Viroon.

VIII. Sodan syttyessä Suomen ja jonkin muun ulkovallan välillä joukko-osasto voi Viron hallituksen suostumuksella palata Suomeen, jos Suomi välttämättä tarvitsee sitä ja sotilaallinen asema Virossa sen sallii.

IX. Joukko-osaston varustavat ja muonittavat Viron hallituksen intendentit ja tarkastusviranomaiset, joiden on heti sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen saavuttava joukko-osaston muodostamispaikkaan, ja joiden käytettäväksi toistaiseksi Suomessa on heti asetettava yhden miljoonan Suomen markan luotto.

X. Viron hallitus kustantaa ilmoitukset, luetteloimistoimistot ja rekryyttien kuljetuksen muodostamispaikkaan, sekä myöskin joukon matkan Viroon ja takaisin.

Viron hallitus valtuuttaa tämän sopimuksen allekirjoittajaksi edustajansa Suomessa, tohtori Oskar Kallaksen.

Lisäys artikkeliin VIII: Jos joukkoon kuuluu henkilöitä, joiden Suomen lakien mukaan täytyy astua Suomen armeijaan aikana, jolloin joukko-osasto on Virossa, täytyy näiden henkilöiden noudattaa Suomen lakeja.

Helsingissä joulukuun 23 p:nä 1918.

Viron väliaikaisen hallituksen Suomalaisen avustuskomitean puolesta puolesta

Oskar Kallas. Al Viron hallituksen edustaja Suomessa.

Allekirjoitukset oikeiksi todistavat:

Ernst Branders. Y.O. Ruuth. Luutnantti. Fil. maist.»

Liite A.

Palkkausehdot.

Vapaaehtoisessa joukossa ovat voimassa seuraavat kuukausipalkat:

Sotilas………………………… Smk 300:— Korpraali (ryhmänjohtaja)………… Smk 350:— Kersantti (aliupseeri)…………… Smk 400:— Varavääpeli…………………….. Smk 450:— Vääpeli………………………… Smk 550:— Vänrikki……………………….. Smk 650:— Luutnantti (t. esikuntakapteeni)….. Smk 750:— Kapteeni (komppanianjohtaja)……… Smk 900:— Majuri…………………………. Smk 1.200:— Everstiluutnantti t. eversti……… Smk 2.000:—

Eri virka-asemat edellyttävät seuraavien upseeriarvojen palkkaetuja:

Joukkueenjohtaja | Pataljoonan adjutantti | vänrikin tai luutnantin palkkaa. Rahastonhoitaja |

Komppanianjohtaja | Patterinpäällikkö | kapteenin palkkaa. Rykmentin adjutantti | Rykmentin intendentti |

Pataljoonankomentaja | Tykistönpäällikkö | majurin palkkaa. Rykmentin varakomentaja |

Rykmentinkomentaja tai | everstiluutnantin tai everstin Osastonpäällikkö | palkkaa.

Tämän sopimuksen perusteella laadittiin ilman Päätoimikunnan myötävaikutusta tai tarkastusta kunkin retkikunnan osanottajan allekirjoitettavaksi seuraava

»VÄLIKIRJA.

Minä allekirjoittanut sitoudun täten niitten ehtojen mukaan, jotka ovat joulukuun 23 päivänä 1918 tehty Viron hallituksen ja Viron Avustustoimikunnan kesken, palvelemaan Viron Vapaaehtoisessa Apuretkikunnassa (Soome Vabasalgad) Viron hallituksen auttamiseksi sen nykyisessä taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois. Niinikään lupaan ja vannon sotilaskunniani kautta osoittavani sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä sotilashenkilölle kuuluu, ja alistun henkilökohtaisen sotilaskurin alle.

Viron hallitus kustantaa varustuksen, elatuksen ja asunnon sekä suorittaa palkkaa upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän arvoasteestaan ja tulevasta sotilasasemastaan riippuen edelläviitatun hallituksen ja toimikunnan kesken tehdyn sopimuksen kolmannen kohdan mukaan ollen alin palkka 300 Suomen markkaa kuukaudessa sekä sen ohessa invaliideille ja kaatuneitten perheille eläkkeen samojen perusteiden mukaan kuin Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa.

…….ssa ……kuun … päivänä 1919.

…………………… Todistavat:

…………………… …………………… Hyväksytään. Aika ja paikka edellämainitut.

……………………»

Nämä kaksi sopimusta ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua epätäsmällisen muotonsa takia. Epäilemättä olisi ollut hyvä, jos ne olisivat saaneet varmemman muodon. Jos erimielisyyksiä Viron väliaikaisen hallituksen ja apuretkikunnan johdon välillä todella olisi syntynyt — sehän ei olisi ollut mahdotonta — niin horjuva sanamuoto sopimuksessa olisi voinut tarjota tilaisuuden monenlaisiin tulkintoihin.

Mitä taas tulee avustustoimikunnan ja apuretkikunnan osanottajien väliseen välikirjaan, niin voitanee sitä pitää tarpeettomana, ainakin siinä muodossa, jonka se tuli saamaan. Majuri Ekströmin joukot, jotka ennen kotimaasta lähtöään eivät ehtineet allekirjoittaa välikirjaa, taistelivat ilman sitä suurella uljuudella ja menestyksellä. Välikirjan olisi voinut jättää kokonaan pois tai korvata jollakin toisella menetelmällä. Se olisi voitu tehdä yksinomaan rykmenttien päälliköiden kanssa ja silloin paljon tarkemmaksi, jolloin se olisi saattanut jotakin merkitä.

Lause »‒ ‒ ‒ kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» julkaistuna jokaisen sotilaan käteen annetussa välikirjassa muodostui sittemmin suorastaan turmiolliseksi. Sotilaat käsittivät lauseen siten, että he sopimuksen mukaan eivät olleet velvolliset missään tapauksessa kulkemaan Viron kansallisten rajojen ylitse. Se synnytti etenkin retkikunnan loppuajoilla kaikenlaisia rettelöitä. Toiseksi lause herätti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon miehistössä, jonka allekirjoitettavaksi sopimus esitettiin vasta rykmentin saavutettua Viron rajan, epäilyksiä, että lisäys: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» sisälsi Viron hallitukselle mahdollisuuden pidättää suomalaisjoukot Virossa niin pitkän ajan kuin sitä vain halutti antamatta puolestaan suomalaisille vapaaehtoisille uusia etuja. Etupäässä tästä syystä suurin osa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon alipäällystöä ja miehistöä kieltäytyi allekirjoittamasta välikirjaa.

Eräillä virolaisilta tahoilla on samansuuntainen mainitun riidanalaisen kohdan tulkinta otettu puolustukseksi Viron hallituspiirien viivyttelylle Viron Avustamisen Päätoimikunnan vaatiessa uuden sopimuksen tekoa, sittenkuin Viro oli puhdistettu bolshevikeista.

Epäilemättä mainittu kohta »tai kunnes Viron hallitus laskee sen pois» tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Viron vapaustaistelu olisi päättynyt onnettomasti. Jos taas se onnistuisi, olisivat suomalaiset tehdyn sopimuksen mukaan velvolliset jäämään maahan vain siksi, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista».

Ne seikat, joihin yllä on viitattu, johtuivat luonnollisesti siitä, että sopimus oli laadittava tulisessa kiireessä, jolloin ei ollut aikaa punnita tarkoin, mihin selkkauksiin ja erimielisyyksiin kukin sana tai lause myöhemmin saattaisi johtaa. Uskottiin, että sopimuksen vajavaisuudet voitaisiin tarvittaessa kaikessa sovinnossa parantaa. Lukuunottamatta niitä kohtia, joista edellä on mainittu, ei sopimus johtanutkaan mihinkään vakavampiin erimielisyyksiin. Vastikään valittu avustustoimikunta kokonaisuudessaan ei ottanut osaa sopimuksen tekoon, vaan valtuutti sitä valvomaan jäsenensä, senaattori Freyn.

20 p:nä avattiin Ylioppilastalolla yleinen kanslia vapaaehtoisten luetteloihin merkitsemistä varten. Yleensä ensiksi saapuneet ilmoittautuivat majuri Ekströmin joukko-osastoon, koska tiedettiin sen pääsevän Viroon aikaisemmin. Myöhemmin ilmoittautuneista suomenkieliset enimmäkseen liittyivät everstiluutnantti Kalmin ja ruotsinkieliset majuri Ekströmin joukkoon. Viimemainittuun yhtyi myöskin muutamia ruotsinmaalaisia, pääasiassa upseereja.

Suomessa oleskeleva virolainen luutnantti Kirotar kertoo ensimmäisistä ilmoittautumispäivistä:

»Astuin eräänä päivänä Ylioppilastaloon nähdäkseni, miten vapaaehtoisten kokoaminen edistyi. Oikeanpuolisia portaita ylös, viimeinen huone — siellä istuivat maisteri Kaukoranta ja muudan nuori jääkärivänrikki toimittaen luetteloihin merkitsemistä. Kummankin edessä seisoi rivi miehiä, jotka odottivat vuoroaan kirjoituttaakseen nimensä luetteloihin. Vaikkakin se tapahtui nopeasti, ei miesrivi vähentynyt, uusia tuli näet aina jokaisen poistujan tilalle.

»Katselin hiukan heidän ulkomuotoaan. Monenlaista väkeä oli joukossa: virkamiehiä, ylioppilaita, entisiä sotilaita, käsityöläisiä, vieläpä koulupoikiakin. Ihmeellinen tunne valtasi minut katsoessani noita ihmisiä, jotka olivat siellä ilmoittautumassa panemaan vapaaehtoisesti henkensä alttiiksi minun isänmaani edestä.»

Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi, Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli, Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere, Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.

Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.

Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen, kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.

Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.

Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan. Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita, jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä. Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina palautettiin heidät kotimaahan.

Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin kansliasta:

Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.

— Viroonko?

— Niin olisi aikomus.

— Olitteko mukana vapaussodassa?

— En ollut.

— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.

— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko kevättalvena.

Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:

— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa tahtonette.

Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:

— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.

Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:

— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin vuorostani lähden sotaan.

— Mutta marssit siellä ovat rasittavia

Koruton vastaus lopettaa keskustelun:

— Onhan siellä sodassa muutkin miehet kestäneet Eiköhän tässä voisi päästä jo tänä iltana lähtemään?

Hän pääsee. Samana iltana juna kiidättää hänet kohti etelää sinne, missä »muutkin miehet ovat kestäneet.»

* * * * *

Olkalaputtomaan sotilaspukuun puettu mies saapuu toimistoon, jättää lakkinsa eteiseen ja astuu paljain päin kansliahuoneeseen tehden mielestään aito sotilaallisen tervehdyksen viemällä kätensä korvalliselle. Minua hymyilyttää — meininki näkyy olevan hyvä, mutta jonkin verran päin honkaan. Heitän mieheen pikaisen silmäyksen ja aivoissani välähtää ajatus:

— Sodassa ollut. Sven Dufva!

Pyydän häntä istumaan ja tarkastelen miestä lähemmin. Naama ystävällinen, pyöreä ja verevä, tukka lyhyeksi leikattu ja punertava, silmät pienet ja hyväntahtoisuuttaan loistavat. Aivoissani toistuu ajatus:

— Sven Dufva!

Tarjoan miehelle tupakan, ja sitten juttu alkaa:

— No, tehän olette varmaan jo ollut sodassa ja nyt aiotte Viroon?

— Olenhan minä sodassa ollut kaiken aikaa.

Tämä tulee luonnostaan lankeavana ja yhtä luonnostaan lankeava jatkokin on:

— Sieltä meidän kyliltä kun parikymmentä poikaa lähti Viroon, niin itseksenikös minä kotia jäisin akkaväen kanssa?

Tämä on reilua puhetta, ja asia kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. ‒ ‒ ‒ Jatkamme näin muodoin kantakirjaan merkitsemistä, kunnes ehdimme sarakkeeseen »missä taisteluissa ollut». Ja silloin minun vuoroni on hämmästyä.

Vilppula, Tampere, Lahti, Viipuri… Ainoastaan tärkeimmät sopivat sarakkeeseen. Mutta ne nimet ovatkin valkoisen armeijan historian loistavimpia. Ja ikäänkuin jonkinlaisena täydentävänä selityksenä tulee yksinkertaisesti:

— Siellä oli toisinaan niin aukeat paikat, kun mentiin eturivissä. Mutta mitäpähän niistä kaikista pienistä naarmuista, enhän minä niistä edes kertaakaan potemaan joutunut.

Palaan takaisin jo sivuuttamaani kantakirjan sarakkeeseen kunniamerkeistä.

— Onko teillä kunniamerkkejä?

— Onhan minulla kaksi.

— Mitalleja vai ristejä?

— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla on.

Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.

Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.

* * * * *

Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan, teen tavallisen kysymykseni:

— Oletteko ennen ollut sodassa?

Vieressä istuja ehättää sanomaan:

— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.

Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:

— Kaiken aikaa.

Tarkastelen minulle jätettyjä papereita. Aivan oikein. Ollut mukana kaiken aikaa, taistellut neljällä eri rintamanosalla, ottanut osaa useihin huomattaviin taisteluihin, kaksi veljeä kaatunut sodassa, tarmokas mies. Paperitkin sen todistavat ja antavat lisäksi varmuuden vanhempien suostumuksesta lähtöön. Viimeksimainittu todistus aiheuttaa kumminkin vielä puoleltani kysymyksen:

— Mutta mitä äitimuori sentään sisimmässään tästä lähdöstä ajattelee? Eikö sano: ei kaksi tavallisesti kolmannetta mene?

— Eihän tuo mitään erikoista estettä pannut; jos kaatuu, niin kaatuu, minkäs sille voi.

Mutta sitten tulee esille se perimmäinen syy lähtöön:

— Taitaa tämä sota maailmasta kohta loppua ja pitäähän toki sitä ennen vielä kerran mukaan ehtiä.

Siinä se on. — Samana iltana hän matkustaa Viroon »ehtiäkseen vielä kerran mukaan, ennenkuin sota maailmasta loppuu».»

* * * * *

Pitkät matkatkaan eivät estäneet miehiä lähtemästä. Niinpä muudan Suomen vapaussotaan osaaottanut nuorukainen Ranualta, innostuneena sanomalehdistä lukemastaan ilmoituksesta, lähti kiireimmän kaupalla hiihtämään toistasataa kilometriä pitkän taipaleen Ouluun ehtiäkseen sieltä lähtevän komppanian matkaan.

Eräs Pohjan Poika taas kysyttäessä hänen vaikuttimiaan retkelle lähtöön kertoi koruttomasti:

»Suomen vapaussodan aikana olin ‒ ‒ ‒ llä, joten minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa osaa kapinan kukistamiseen. Kun nyt otettiin vapaaehtoisia Viroon, sanoi vaimoni, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei ole tapellut ryssää vastaan, ja että nyt kun on tilaisuus, on mentävä. Eikä hän luvannut laskea viereensä, ennenkuin kunniasanallani lupasin lähteä Viroon. Ja mielellänihän lähdinkin.»

Nämä ovat vain muutamia koruttomia kuvauksia tuhansien joukosta. Ne kertovat kuitenkin kaunopuheisesti siitä suuresta innostuksesta Viron vapauttamisaatteeseen, joka vallitsi kansamme keskuudessa, ja joka tasaisen kansallisluonteemme mukaan ilmeni vain yksinkertaisina, rauhallisina sanoina — voimakkaan päättäväisyyden sanoina, jotka johtivat suuriin tekoihin.

Kaikki retkelle ilmoittautujat, jotka seisoivat värväystoimistoissa rauhallisina vuoroaan odotellen, olivat saaneet käydä lyhyemmän tai pitemmän sisäisen taistelun, ennenkuin he olivat saavuttaneet varmuuden: minä lähden. On totta, että nuorekas taisteluinto ja seikkailunhalu ajoivat useimpia heistä retkelle, mutta vasta niiden yhdyttyä kaikkiin muihin vaikuttimiin, joihin yllä on viitattu, saattoivat ne nuo puolineljättä tuhatta miestä aseihin Viron vapauden puolesta. Sen todistaminen on helppoa.

Jos jonkun päähän pälkähtäisi ryhtyä värväämään suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja johonkin maahan, jossa olisi tilaisuutta taisteluihin ja niiden ohella rajattomiin ryöstöihin, niin ei hän varmastikaan saisi mukaansa muuta kuin kourallisen hurjia seikkailijoita ja rikollisia veijareita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi. Viroon lähtevät vapaaehtoiset olivat toista maata. Useimmat heistä jättivät rauhallisen kotinsa, keskeyttivät lukunsa tai luopuivat työstään ollakseen mukana pelastamassa veljeskansaa. Vain suuri isänmaallinen innostus saattoi kerätä ja pitää koossa sellaisen vapaaehtoisen apuretkikunnan kuin Viroon lähtevä. Siitä, että asianlaita on ehdottomasti näin, on todistuksena se, että sittemmin, keväällä 1919, jolloin innostus Viron asiaan oli laimentunut, osoittautui erittäin vaikeaksi saada kokoon viittäsataa miestä suunniteltua uutta retkikuntaa varten.

Surullista kyllä, ei omasta maastammekaan ole puuttunut edes sivistyneistä piireistä niitä, jotka ovat leimanneet Viron apuretkeilijäin päävaikuttimeksi ryöstönhalun. Onpa rohjettu lausua sellainenkin väite, että Viron suomalaiset auttajat ovat verrattavissa vain Itämerenmaiden ruotsalaisiin ja saksalaisiin ristiretkeilijöihin, jotka kätkivät ryöstönsä ja hävityksensä suuren aatteen varjoon. Sitä ei käy kieltäminen, että jokin määrä huonojakin aineksia pääsi pujahtamaan retkelle. Mutta ei tarvitse muuta kuin silmäillä sotilaskantakirjojen »sääty tai ammatti» saraketta, niin heti inhoten hylkää epäilyksen, että suurin tai edes huomattava osa noista, useimmiten hyvissä asemissa olevista miehistä ja nuorukaisista olisi lähtenyt vieraaseen maahan antautuen hengenvaaraan vain saadakseen ryöstetyksi jonkin vähäpätöisen rahasumman tai melkein arvottoman esineen. Ei. Suuren ja puhtaan on täytynyt olla sen innostuksen, joka on ajanut heidät Viron pelastamisretkelle. Itsekkäällä, kaikkia todellisia tekoja väistävällä ajalla ei ole oikeutta arvostella innostuksen hetkien suurtekoja omien matalien ja vain omaa hyötyä tavoittelevien pyrintöjensä mittapuulla.

Suomella on täysi syy olla ylpeä siitä vapaaehtoisesta armeijasta, joka koko maailman vääntelehtiessä sekasorron ja kunniattomuuden runtelemana suoritti sankarityön pelastamalla Viron kansan.

Lyhyessä ajassa tarpeellinen määrä retkelle lähtijöitä oli ilmoittautunut. Kaiken varalta jatkettiin kuitenkin värväystä. Olihan mahdollista, että kootut joukot osoittautuisivat liian pieniksi. Ilmoittautuneiden lukumäärä kokonaisuudessaan kasvoi niin suureksi, että hätätilassa olisi voitu apuretkikunnan miesluku koroittaa aina 10.000:een.

Vähitellen eri joukko-osastot saivat määräyksen saapua Helsinkiin. Joka paikassa, josta melkoinen joukko lähti yhdellä kertaa, oli sitä saattamassa suuri määrä yleisöä, omaisia, tuttuja ja ventovieraita. Kotipaikkakunnan sanomalehdet lausuivat lähteville onnentoivotuksia. Niinpä »Keskisuomalainen» kirjoittaa tammikuun 3 p:nä jäähyväisiksi:

»Kunniaa nuorisomme parhaimmistolle!

Lyhyimmän päivän aikana, talven synkimmillään ollessa puhkeavat Pohjolassa taas vapauden lumivalkeat ruusut.

Meidän vanhojen riidellessä nuoret kuulevat veljeskansamme hätähuudot Suomenlahden takaa ja kymmentuhantisena voimana vyöryvät Viroa vapauttamaan. Taas valkoinen Pohjola näyttää voimaansa, taas kotien ja kulttuurin uljaat vartijat nousevat ja tarttuvat miekkaan pimeyden valtoja vastaan. Uljaat Suomen pojat: kunniaa teille, uljaat ja urhoolliset kuin ikimuistettavat saksalaiset sotaveikkonne. Ikikunnia teille!

Minä olen ylpeä teistä. Ja minä olen kiitollinen teille.

Sillä te maksatte jalosti takaisin sen arvokkaan ja unohtumattoman avun, jonka saimme ystäviltämme saksalaisilta, silloinkuin meidän maamme oli hädässä. Kuulen teidän tarmokkaiden askeleittenne kaiussa rauhanenkelin siipien suhinan, sillä te ette mene kansoja sortamaan, ettekä maita valloittamaan, vaan te menette rauhaa rauhattomuuteen rakentamaan. Autuaat ovat rauhantekijät, sanoi Mestari. Teidän askeleitanne seuraa voitto, ihmisyyden, oikeuden ja sivistyksen voitto! Kaikki hyvät voimat kanssanne!»

* * * * *

Nuoriso ei tee alhaisia laskuja. Nuoriso innostuu suurista teoista ja empimättä käy niihin käsiksi ja siksi sen päätä kiertää rakastettava, puoleensa vetävä ja valoisa sädekehä. ‒ ‒ ‒

Soitoin ja lauluin kotiin jäävät toivottivat menestystä lähteville. Eläköön-huutojen saattamina kukitetut sotilaat lähtivät kotiasemiltaan etelää kohden. Mitä kauemmaksi junat ehtivät, sitä suuremmiksi Viron retkelle aikovien joukot kasvoivat. Niilläkin asemilla, joilta ei ollut mukaan lähtijöitä, suuret ja innostuneet kansanjoukot ottivat retkeilijät soitoin, lauluin ja kukin vastaan.

Niinä viikkoina innostus yli koko Suomen oli suuri. Ensimmäiset voitonsanomat tekivät Viron auttajista kansallissankareita, joille tahdottiin kaikin tavoin osoittaa huomaavaisuutta. M.m. Viipurin naiset lahjoittivat kaupungista ja sen ympäristöstä lähtevälle vapaaehtoiselle komppanialle kauniin silkkilipun. Helsingin naiset taas neuloivat Pohjan Poikain rykmentille komean lipun.

Varoittavia ja uhkaaviakaan ääniä ei kyllä puuttunut. Kirjoitettiin ja monistettuina levitettiin kaikenlaisia lentolehtisiä retkelle aikoville vaikuttamaan heihin ehkäisevästi. Mutta yleisen innostuksen vallitessa ne menettivät täydelleen merkityksensä. Niiden vaikutus supistui siihen, että joku horjuva jäi kotiin, mutta sekin koitui vain retkikunnan hyväksi.

Näiltä Viron avustamisen alkuajoilta maisteri A.O. Väisänen kertoo seuraavaa:

»Myöhään illalla joulukuun 26 p:nä istui kaksi kielimiestä, tohtori Lauri Kettunen ja maisteri Toivo Kaukoranta, edellisen kodissa laatien 'Tervehdystä Viron kansalle' vironkieliseen asuun. Ei ollut heillä nyt kysymyksessä tavanomainen kirjoitelma jostakin mielenkiintoisesta kysymyksestä itämerensuomalaisten kielten alalla. Jokainen viroksi käännetty lause merkitsi toivon juurruttamista kokonaiseen kansaan, joka oli epätoivossa. —

»Minä sain ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä perille asiapaperin, jossa Viron kansalle lausuttiin julki lupaus: apu tulee.

»Suoraa päätä riensin Tallinnan satamasta maapäivien ylimääräiseen istuntoon Tuomiovuorelle. Tapasin kohta pää- ja sotaministeri K. Pätsin, jonka kasvojen ilme kertoi raskaasta työtaakasta ja masennuksesta. Hän toimitti tuota pikaa Viron kansanedustajien kuultavaksi seuraavan julistuksen:

»'Niiden Suomen veljien nimessä, jotka lähitulevaisuudessa saapuvat teidän rakkaaseen synnyinmaahanne taistelemaan teidän kanssanne vapauden, kansallisen olemassaolon, teidän nuoren valtakuntanne riippumattomuuden puolesta, jotka ovat yhdessä teidän kanssanne omalla sydänverellään ja hengellään valmiit ostamaan teille kansallisen itsenäisyyden elinehdot — niiden nimessä me tervehdimme teitä. Viron veljeskansa!'

»'Ulkonaiset syyt eivät salli meidän kaikkien Suomen miesten astua teidän riveihinne, mutta ne lukemattomat Suomen pojat. jotka yhä ja yhä vapaaehtoisina rientävät teidän puolestanne taistelemaan lähtevien lippujen alle, ovat paraana todisteena siitä, millä innostuksella ja hartaudella teidän pyhä sotanne on myös täällä meidän taisteluksemme tunnustettu.'

»'Meidän vapaussotamme ylväimpiä sankareita ovat myöskin ne miehet, majuri Ekström ja everstiluutnantti Kalm, jotka ovat asettuneet teidän maahanne lähtevien vapaajoukkojen johtoon, miehiä, jotka aikanaan saavuttivat oman miehistönsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden ja ylimmän sodanjohdon taholta suurinta kiitosta ja mainetta ei ainoastaan urhoollisuudesta, vaan myöskin mitä taitavimmasta sotatointen suorituksesta. Molemmat he valmistuvat parastaikaa kiireimmiten lähteäksensä teidän taistelutantereillenne. Saakoot he täydellisesti nauttia teidän puoleltanne sitä luottamusta, jonka — me rohkenemme vakuuttaa — he täysin tulevat ansaitsemaan.'

»'Ja tuokoon tämä sota, joka vailla vertaistansa meidän heimokansojemme historiassa ensi kerran on tuonut Viron ja Suomen kansoille tilaisuuden veli veljen vieressä taistella ei vain kansallisen olemassaolon, vaan myöskin samalla yleisinhimillisten sivistysarvojen puolesta., niin — tuokoon tämä taistelu ja siinä yhdessä vuodatettu veri molemmat veljeskansat toisillensa läheisiksi liittolaisiksi, jotka rinnatusten seisten kestävät maailman myrskyt ja täyttävät kunnialla velvollisuutensa ihmiskuntaa ja tulevia sukupolvia kohtaan. Vain taistelun ja voimainponnistusten kautta, joita ilman ei ainoakaan kansa ole saavuttanut valtakunnallista vapauttaan. Viron kansa astuu toivorikasta tulevaisuutta kohden.'

»'Viron Vapaaehtoisesta Apuretkikunnasta huolehtiva komitea.'

»Tällaisille sanoille ei olla kylmiä, silloinkuin vihollinen on maan pääkaupungin porteilla.

»Seuraavassa maapäivien vastaustervehdyksessä viitataan jo veljeskansojen mahdolliseen valtiolliseen yhdistymiseen, josta ministeri Pätsin suusta vielä samana iltana ja myöhemminkin sain kuulla kauniita, valitettavasti yhä toteutumattomia suunnitelmia:

»'Suomen veljeskansan vapaaehtoisille ja Suomen hallitukselle.'

»'Me, jotka vuosisatoja olemme olleet erotetut toisistamme, ja jotka olemme olleet vieraiden kansojen ikeen alaisina, löydämme nyt kohtalon hetkellä toinen toisemme. Ryöstämällä ja tuhoamalla kansojen itsenäisyyden Venäjän bolshevikilaine uhkaa Viron tasavaltaa. Ratkaisevalla hetkellä Suomen kansa rientää veljeskansaansa auttamaan. Vuodatettu veri on ikuisesti yhdistävä molempia kansoja toisiinsa ja mahdollisesti myöskin valtiollisesti.'

»Selostaessaan valtiollista ja sotilaallista asemaa samassa istunnossa pääministeri tunnusti, että 'Suomesta tulee apua enemmän kuin rohkenimme toivoakaan.'

»Ja apu joutui parahiksi toivottamaan onnellista uutta vuotta. Tosin laiva toi joulukuun 30:ntena vain komppanian verran miehiä. Mutta lienee tuskin mahdoton se otaksuma, että jo yksin sen olemassaolo Viron mantereella olisi ollut tehokas vaikutin sotaonnen kääntymiseen. Virolainen sotilas tarvitsi varman tietoisuuden, että häntä joku auttaa; kuinka hän itse silloin enää voisi perääntyä! Ainakin saattoi jokaisen suomalaisen vapaaehtoisen askelista ja kasvoista lukea saman kotona tehdyn päätöksen: me emme väisty. Heidän marssiessaan voitonvarmoina uljaissa sotisovissaan pitkin vanhan ritarikaupungin katuja, tunsi ylpeyttä siitä, että oli suomalainen.

»Useampaan toviin saapuneitten vapaaehtoistemme juhlallisesta vastaanotosta paraateineen asiakirjat kertovat. Noiden ensimmäisten tulo jäi mieleeni pysyvimmäksi muistoksi. Sillä silloin hätä oli suurin. Miehestä mieheen oli ennustettu, milloin vihollinen valloittaisi pääkaupungin. Niinpä epätoivo oli jo siinä määrin vallannut mielet, että — kuten 'Päevaleht' kirjoitti — näytti siltä kuin kansa, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, ei olisi uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. »Meitähän on niin paljon ja loppumattomasti petetty. Kukaan ei ole meitä konsaan auttanut, ja nyt yht'äkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että hän on aivan kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas, kallis, mutta ääni salpautuu, vain silmät väräjävät ja sydän lyö kiivaasti ja lämpimästi.»

Edellisessä on käsittääkseni oikein selitetty se epäilemättä vapaaehtoisia ihmetyttänyt tosiasia, että kansanjoukot pidättäytyivät näkyvässä ja kuuluvassa muodossa ilmaisemasta heille kiitollisuuttaan, mikä tunne oli silti yleinen. Virolaisetkin ovat näet juroja suomalaisia, jotka vasta vähitellen uskaltavat ilmaista, mitä sisällä liikkuu. Seuraavat joukko-osastot tulivat jo sovinnaisesti lämmöllä vastaanotetuiksi, ja Pohjan Pojat eivät jääneet vaille juhlintaa.

Suomalaisavun saapuminen Viroon suurimpana hädän hetkenä aikaansai monissa virolaisissa piireissä voimakkaan Suomi—Viro-unioni-aatteen heräämisen. M.m. ministeri Päts osoittautui sen innokkaaksi kannattajaksi. I.S.U.T:n kirjeenvaihtaja, joka haastatteli häntä tammikuussa 1919, kirjoittaa:

»Ministeri Päts on Suomen ja Viron valtioliiton kannattaja. Hän lausui toivovansa, että veljeskansat muodostaisivat vastaisuudessa yhden tasavallan, jonka presidentti asuisi Helsingissä.

Uiko-, sota- ja raha-asioissa noudatettaisiin yhteistä politiikkaa. Silti voisi kummallakin valtiolla olla oma hallituksensa ja luonnollisesti oma eduskuntansa, jotka viimeksimainitut valitsisivat presidentin.

Kun tulliesteitä ei olisi, muodostuisi Suomen ja Viron taloudellinen vaihto vilkkaaksi. Suomi saisi Virosta viljaa ja perunoita y.m. Viro taasen Suomesta teollisuustuotteita.

Kun sekä Suomi että Viro saavuttaisivat idässä kansatieteelliset rajansa, tulisi valtioyhtymästämme sangen merkittävä tekijä pohjoismaissa.

Kun saksalaiset ovat lopullisesti poistuneet Suomesta, niin ei liittovalloilla pitäisi olla mitään meidän yhteisiä liittopyrkimyksiämme vastaan, jotka tarkoittavat oikeudenmukaista vallanjakoa Itämerellä.

Jos Skandinaavian maat saataisiin vielä tukemaan tätä liittoa, olisi muuri Venäjää vastaan tulevaisuudessa kyllin vahva.

Se, mitä me nyt toivomme, sanoi ministeri, on, että itsenäisyytemme tulisi lopullisesti tunnustetuksi, ja myöskin, että alettaisiin pohtia kysymystä siitä, millä tavoin tällä hetkellä yhdessä taistelevien veljeskansojen vastaiset suhteet olisi järjestettävä.»

Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä muudan historiallinen juhlatilaisuus. Tammikuun 19 p:nä oli Tallinnan »Estonia» teatterin musiikkisaliin järjestetty »Suomen ilta» vastineeksi samaan aikaan Suomessa vietetylle »Viron viikolle». Tilaisuudessa oli läsnä m.m. Viron väliaikaisen hallituksen jäseniä, virolaisten ja suomalaisten sotajoukkojen ylipäällystöä sekä Tallinnaan saapuneita Viron avustustoimikunnan edustajia. Ohjelmassa oli m.m. maisteri V. Ernitsin puhe, jossa esitettiin näkökohtia edellytysten luomiseksi veljeskansat valtiolliselle liitolle. Lyhyin ohjelmanumero teki kuitenkin suurimman vaikutuksen. Viron armeijan ylipäällikkö nousi yleisön joukosta seisomaan ja ilmoitti juuri saaneensa tiedon, että edellisenä iltana Narva oli valloitettu suomalaisten vapaaehtoisten avulla. (Tieto siitä saapui vasta ylipäällikön juhlaan lähtiessä syystä, että lennätin- ja puhelinjohdot oli hävitetty ja niitä ei suomalaisten nopean etenemisen ja insinöörijoukkojen vaillinaisten varustusten takia oltu ennätetty riittävän nopeasti panna kuntoon.) Harva läsnäolija lienee tämän kuultuaan pysynyt äänettömänä, siksi voimakkaina ja yhtäjaksoisina, kerrotaan, kaikuivat eläköön-huudot.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori nousi senjälkeen onnittelemaan pää- ja sotaministeri Pätsiä ja lausui toivomuksenaan, että ylipäällikkö, eversti Laidoner korotettaisiin tapauksen johdosta kenraaliksi. (Näin tapahtuikin seuraavana päivänä; tohtori Louhivuoren ehdotuksen johdosta vai muutenko, on tuntematonta.) Ohjelman lopussa oli vielä orkesterinumero, jota tuskin milloinkaan lienee esitetty sopivampana hetkenä, Kajanuksen sovittama marssi »Kaarle XII Narvan luona». Narva, jonka kentillä ja muureilla suomalaista sotilasverta niin monasti oli menneiden vuosisatojen kuluessa vuotanut, oli jälleen saanut nähdä suomalaista sotilaskuntoa.

3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.

Kohta kun Viron avustustoimikunta joulukuun 20 p:nä oli valittu, kokoutui se henkivakuutusyhtiö »Salaman» huoneistossa, jossa useimmat kokoukset myöhemminkin pidettiin. Vain muutamia jäseniä saapui sinne, mutta toiminta päätettiin kuitenkin viipymättä panna alkuun. Puheenjohtajaksi valittiin tohtori Louhivuori ja varapuheenjohtajaksi tohtori Ivalo. Ylläpitämään yhteyttä sotilastoimikunnan kanssa ja ottamaan osaa sopimuksen tekoon Viron hallituksen kanssa valtuutettiin senaattori Frey ja valvomaan taloudellisia asioita pankinjohtaja Honkajuuri. Myöhemmin valittiin hänen kanssaan tarkastamaan intendenttuurin toimintaa johtaja Lavonius. Kansliapäällikkönä ja sihteerinä toimi toistaiseksi tohtori af Heurlin. Kaikki toimikunnan jäsenet suorittivat työnsä koko ajan ilman mitään palkkaa tai palkkiota, samoinkuin myöskin toimikunnan myöhemmin valitut rahastonhoitajat ja useimmat alatoimikuntien puheenjohtajista.

Kokouksessa joulukuun 27 p:nä hyväksyttiin lopullisesti toimikunnan nimeksi: Viron Avustamisen Päätoimikunta, ruotsiksi: Centralkommittén för Estlands Undsättning.

Alkuaika käytettiin järjestelytyöhön. Maaseudun paikalliset toimikunnat ja värväystoimistot alistettiin Päätoimikunnan välittömään johtoon, samaten maisteri Ruuthin johtama sotilastoimikunta, jota yleensä siitä lähtien kutsuttiin sota-asiaintoimikunnaksi. Päätoimikunnan alaisina työskenteli vielä erikoisia toimikuntia sairashoitoa, propagandaa, varainkeruuta ja raha-asioita varten sekä kanslia- ja huoltokomiteat. Päätoimikunnan rahastonhoitajaksi hyväksyttiin rouva Gunilla Giers ja sihteeriksi ylioppilas Erkki Lepistö.

Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori Louhivuori teki toisessa kokouksessa selkoa siihenastisesta toiminnasta seuraavaan tapaan:

Joukkoihin oli otettu etupäässä sotilaallista kokemusta omaavia, joten tämän puolen voitiin katsoa olevan järjestyksessä. Viron hallituksen kanssa oli ryhdytty neuvotteluihin yli sovitun miesluvun ilmoittautuneiden kustantamisesta. Niitä oli siihen mennessä kertynyt jo tuhatkunta miestä. Tohtori Kallas oli ilmoittanut puheenjohtajalle virolaisten nyttemmin saaneen englantilaisilta kiväärejä ja konekiväärejä sekä ampumatarpeita niihin. Suomesta oli annettu 20 vanhempimallista tykkiä ja 500 ammusta kutakin varten. Vastikään virolaiset olivat pyytäneet saada vielä lisäksi 4 uusimallista pikatykkiä ja 4 nykyaikaista kenttätykkiä. Tallinnaa vastaan hyökkäävien bolshevikien lukumäärän virolaiset olivat arvioineet 10.000:ksi. Heillä itsellään oli n. 5.000 miestä, joiden mielet olivat aivan masentuneet. Vain suomalaisten pikainen tulo saattoi enää pelastaa virolaisten aseman. Ensimmäinen vapaaehtoinen komppania lähtisikin Viroon jo seuraavana sunnuntaina luutnantti Anto Eskolan johdolla.

Koska tilanne Virossa oli mitä kriitillisin, päätti Päätoimikunta tohtori Louhivuoren ehdotuksesta kääntyä sähköteitse avunpyynnöllä ulkovaltojen puoleen. Sähkösanoman sanamuodon laatiminen ja sen lähettäminen jätettiin puheenjohtajan, rehtori Hornborgin, johtaja Lavoniuksen ja sihteerin tehtäväksi.

Sähkösanoma, joka päivää myöhemmin lähetettiin presidentti Wilsonille ja tohtori Holstille Englannin hallituksen tietoon saatettavaksi, kuuluu suomeksi:

»Tuho uhkaa Viron valtiota. Venäläiset bolshevikit ovat valloittaneet eteläisen ja itäisen osan maata ja murhaten ja ryöstäen tunkeutuneet lähelle pääkaupunkia. Suomessa, jonka armeija tarvitaan suojaamaan omaa maata, kerätään kiireesti vapaaehtoisia joukkoja tukemaan Viron hallitusta, jonka yleisellä ja yhtäläisellä vaalioikeudella valittu kansaneduskunta on asettanut. Näinä päivinä lähetetään ensimmäiset joukko-osastot Viroon. Taistelu suurta ylivaltaa vastaan käy ajan pitkään raskaaksi, joskin Englannin sotalaivat suojelevat pääkaupunkia hyökkäyksiltä meren puolelta. Kiireisin apu länsivaltojen puolelta maihinnousujoukkojen ja ampumatarpeiden muodossa on välttämättä tarpeen, jotta voitaisiin pelastaa Viro täydelliseltä hävitykseltä ja estää bolshevikeja ottamasta haltuunsa Itämeren koko itärantaa. Vaikkapa vain lyhytaikaisestikin onnistuneena tämä suunnitelma tukisi bolshevistista liikettä näissä maissa siveellisesti ja aineellisesti.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta puheenjohtaja tri Louhivuori.»

Samansuuntainen sähkösanoma lähetettiin myöskin Skandinaavian maihin: suurkäräjien presidentti Mowinckellille Kristianiaan, professori Höffdingille Kööpenhaminaan ja johtaja Palmelle Tukholmaan. Siinä tiedusteltiin lopussa mahdollisuuksia saada näistä maista kiireellistä apua Virolle, asia kun oli koko Pohjolalle yhteinen ja tärkeä.

Johtaja Palme vastasi vuoden viimeisenä päivänä selittäen Ruotsin lakien rankaisevan värväyksestä ja ilmoitti sisäpoliittisen tilanteen maassa tekevän huomattavamman avunannon mahdottomaksi. Norjasta ei tullut mitään vastausta. Vain Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen Päätoimikunnan alaista retkikuntaa, jonka vaiheista myöhemmin mainitaan hiukan lähemmin.

Täten siis suomalaiset olivat Viron avustamisessa jääneet melkein ilman tukea muiden maiden puolelta, ellei ota lukuun Englannin laivastoa ja aselähetyksiä. Tosin Virossa jo tähän aikaan oleili pieni ruotsalaisjoukko, jota nimitettiin »Rootsi korpukseksi», mutta sen merkitys oli mitätön ja osuus Viron vapaussotaan vieläkin mitättömämpi. Koko pitkän olemassaolonsa aikana se oli rintamalla käymässä vain muutaman kerran.

Päätoimikunnan kokouksessa joulukuun 31 p:nä puheenjohtaja ilmoitti ensimmäisen suomalaiskomppanian edellisenä päivänä lähteneen Viroon. Viron baltilaisen aateliston edustaja oli käynyt puheenjohtajan luona kertoen n. 700 baltilaisen ottavan osaa taisteluun bolshevikeja vastaan, mutta epäilevän virolaisen päällystön kykyä. Hän oli pitänyt toivottavana, että suomalaiset asettaisivat ylipäällikön tai ainakin ylipäällikölle suomalaisen yleisesikuntapäällikön. Kertoja oli edelleen maininnut yleisestä sotilaallisesta asemasta, että virolaisia oli rintamalla vain n. 300 luotettavaa miestä ja Tallinnassa tuhatkunta kunnollista ratsumiestä, ja että virolaiset suojeluskunnat olivat osoittautuneet kelvottomiksi.

Päätoimikunnan nimessä oli julkaistu sanomalehdissä kehoituksia tukea kaikin tavoin Viron avustamista. Sisäasiainministerin suostuttua yleisen rahankeräyksen toimeenpanoanomukseen oli sen järjestämiseen ryhdytty. Rahainkeruu tuotti hyviä tuloksia. Tammikuun 17 p:nä, jolloin vasta pieni osa keräyslistoja oli palautettu, neiti Paula af Heurlin varainkeruutoimikunnan puolesta ilmoitti kertyneen jo n. 110.000 markkaa, joista toiminimi Kontro & Kuosmanen yksinään oli lahjoittanut Smk. 25.000:—.

Kaiken kaikkiaan saatiin Suomessa kerätyksi apuretkikuntaa varten keräyslistoilla Smk. 383.758:—, yleisinä lahjoituksina Smk. 234.840:—, iltamilla Smk. 118.442:— ja kehysmerkkien myynnillä Smk. 8.050:—, siis yhteensä Smk. 745.090:—.

Ulkoasiainministeri taas oli arvellut mahdolliseksi, että Suomen hallitus voisi antaa käyttövaroja, jos vapaaehtoisia lähetettäisiin Viroon yli sovitun määrän, joten tämänkin vaikean kysymyksen ratkaisu myönteiseen suuntaan kävi mahdolliseksi. Kuten tunnettua, nousi retkikunnan osanottajien lukumäärä myöhemmin 3.500 henkeen. Viron hallitus kustansi lopullisesti, lupauksensa mukaan, kaikkien retkikuntalaisten varustamisen ja palkkauksen, samoinkuin yleensä muutkin varsinaisesta avustustoiminnasta koituneet menot.

Päätoimikunnan kahdessa seuraavassa kokouksessa, tammikuun 3 ja 7 p:nä 1919, käsiteltiin kysymystä ylipäällikön asettamisesta suomalaisille joukoille, minkä Suomen valtionhoitaja, kenraali Mannerheim oli katsonut välttämättömäksi, etenkin, jos joukkoja lähetettäisiin enemmän kuin 2.000 miestä ja niille toivottaisiin hallituksen kannatusta. Valtionhoitaja oli suositellut kolmea suomalaista kenraalia pitäen omasta puolestaan kenraalimajuri Martin Wetzeriä sopivimpana. Tosin valtionhoitaja oli ilmoittanut esittävänsä ylipäällikön asettamista vain omana käsityksenään, eikä tahtovansa millään tavoin sitoa Päätoimikunnan toimintavapautta tässä suhteessa. Mutta oli ilmeistä, että Suomen hallituksen kannatus tulisi oleellisesti riippumaan siitä, missä määrin mainittu ehdotus otettaisiin huomioon.

Päätoimikunnan keskuudessa vallitsi kuitenkin jonkinlaista epäröintiä. Apuretkikunta oli jo valmiiksi järjestetty ja sitä koskevat sopimukset Viron väliaikaisen hallituksen kanssa tehty. Vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä oli neuvoteltu Viron hallituksen kanssa sillä pohjalla, että joukot, joskin muodostaen kaksi eri kokonaisuutta (rykmenttiä), olisivat Viron sotavoimien ylikomennon alaiset, ilman omaa ylipäällikköä. Baltilaiselta taholta tulleet esitykset suomalaisesta ylipäälliköstä, jonka alaisena m.m. baltilaiset pataljoonat taistelisivat, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja oli torjunut ilmoittaen, että vasta jos Viron hallitus sellaista esittäisi, voitaisiin ottaa harkittavaksi, olisiko suomalaiselta taholta ryhdyttävä sensuuntaisiin toimenpiteihin. Ottaen kuitenkin huomioon valtionhoitajan kannan Päätoimikunta katsoi retkikunnan menestykselle parhaaksi valita kenraali Wetzerin vapaajoukkojen ylipäälliköksi. Hänen ja Päätoimikunnan välillä tehtiin allaolevan sisältöinen

»VÄLIKIRJA.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraalimajuri Wetzerin välillä tehdään seuraava sopimus:

I. Kenraalimajuri Wetzer ottaa käsiinsä niiden suomalaisten vapaajoukkojen ylipäällikkyyden, jotka Viron hallituksen ja Päätoimikunnan välisen 23 p. joulu k. 1918 tehdyn sopimuksen mukaisesti on muodostettu Viron avustamiseksi sen itsenäisyystaistelussa, sekä myös myöhemmin muodostettavien osastojen päällikkyyden.

II. Kenraalimajuri Wetzerillä on oikeus toimikunnasta riippumatta järjestää vapaajoukkojen sotilaallinen organismi sekä johtaa niiden taistelutoimintaa, kuitenkin huomioon ottaen vapaaehtoisten sotilaiden oikeuden liittyä joko Ekströmin tai Kalmin osastoon tai mahdollisesti myöhemmin muodostettavaan osastoon.

III. Kenraalimajuri Wetzer on oikeutettu 4.000 Smk:n kuukausipalkkioon sekä 100.000 Smk:n henkivakuutukseen siltä ajalta, jona hän toimii vapaajoukkojen päällikkönä.

IV. Kenraalimajuri Wetzer sitoutuu noudattamaan Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välistä sopimusta sekä siihen mahdollisesti tehtäviä muutoksia ja lisäyksiä alistuen Viron hallituksen alaiseksi.

V. Toimikunta on oikeutettu saamaan kenraalimajuri Wetzeriltä säännöllisiä tietoja suomalaisten vapaajoukkojen toiminnasta, vaiheista ja tilasta, samoinkuin voimasuhde- ja nimiluettelot.

VI. Toimikunnan ja kenraalimajuri Wetzerin väliset asiat välittää toimikunnan Virossa oleva asiamies, joka on oikeutettu seuraamaan kenraalimajuri Wetzerin esikuntaa.

VII. Toimikunta on oikeutettu antamaan lausunnon vapaajoukon upseerien kansalaiskunnosta, jos sellaiseen syytä ilmenee, mutta kenraalimajuri Wetzer yksinään lopullisesti ratkaisee nimitykset.

Helsingissä tammikuun 9 p:nä 1919.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta O.W. Louhivuori. Alexander Frey.

Martin Wetzer, kenraalimajuri.»

Samalla Päätoimikunta päätti ilmoittaa kenraali Wetzerille, että hänen esikuntapäällikökseen oli saatava suomenkielentaitoinen suomalainen upseeri, eikä ruotsalaista tai tanskalaista, jollaisia oli tarjolla, kun taas valtionhoitaja oli ollut haluton antamaan siihen toimeen Suomen armeijan upseereja.

Asia saatiin lopuksi tyydyttävästi järjestetyksi, ja jo tammikuun 17 p:nä tohtori Louhivuori voi ilmoittaa Päätoimikunnalle kenraali Wetzerin samana päivänä matkustaneen esikuntineen Viroon. Samoihin aikoihin lopetettiin vapaaehtoisten värväys, joka oli tuottanut niin hyviä tuloksia, että uusienkin joukkojen muodostaminen olisi tarpeen tullen ollut mahdollista.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta päätti jättää sairashoitotoimikunnan huoleksi vapaaehtoisten joukkojen rokottamisen tyfuksen ja rokon varalta ja sota-asiaintoimikunnan tehtäväksi järjestää kanttiineja vapaaehtoisia varten Viroon, koska oli havaittu, että heille annetut ruoka-annokset eivät ainakaan rasvaan nähden olleet riittäviä. Valitettavaa on, että kanttiineja ei kuitenkaan saatu aikaan.

Retkikunnan pääintendentiksi Päätoimikunta valitsi tammikuun 3 p:nä tohtori Hjalmar Göösin, joka samalla oikeutettiin hankkimaan tarpeellinen määrä apulaisia ja valtuutettiin ryhtymään toimiin Pääintendenttuurin järjestämiseksi.

Tammikuun puolivälissä, samaan aikaan kuin kaikkialla maassamme vietettiin »Viron viikon» suuria juhlia apuretkikunnan tukemiseksi, Päätoimikunta ja koko avustusliike joutuivat sangen kiusalliseen asemaan n.s. Rein skandaalin takia. Ministeri Rein kirjoitus, jonka »Suomen Sosialidemokraatti» juuri tähän aikaan julkaisi, herätti kaikkialla maassamme hyvin kiusallista huomiota ja vahingoitti hyvin suuressa määrässä Viron asiaa Suomessa tehden melkein lopun kaikesta innostuksesta juuri »Viron viikon» juhlien aikana. Jos tämä Viron väliaikaisen hallituksen jäsenen varomaton esiytyminen olisi tullut maassamme tunnetuksi vapaaehtoisten värväyksen aikana, niin on sangen epäiltävää, olisiko Viroa varten saatu kokoon kahta suomalaista rykmenttiä.

Asian johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja matkusti Tallinnaan pää- ja sotaministerin puheille ja ilmoitti jyrkässä muodossa, että ellei Viron taholta osoitettaisi, etteivät sen hallitus ja kansa olleet ministeri Rein lausumien mielipiteiden takana, kävisi Päätoimikunnan työ mahdottomaksi ja suomalaisten avunanto keskeytyisi. Pääministeri Päts ilmoitti, että Viron hallitus kovin valitti tapahtumaa, ja että ministeri Rei itse hyvin ymmärsi, mitä seurauksia se tulisi tuottamaan koko maalle. Hän toivoi asian päättyvän niin, että suomalaisten taholta ei olisi syytä enempiin toimenpiteihin. Juttu loppui siten, että ministeri Rei katsoi parhaaksi viipymättä erota hallituksesta ja astui vapaaehtoisena Viron armeijaan.

Virolaiset eivät vielä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon saavuttuakaan pitäneet asemaansa kyllin lujana, vaan pyysivät uusia apujoukkoja Suomesta. Niinpä maisteri Kaukoranta ilmoitti Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä, että Viron hallitus oli valtuuttanut sotilasedustajansa Helsingissä, ministeri Hankon pyytämään suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen lisäämistä, koska Narvan ja Valkin suunnalla apu oli tarpeen. Päätoimikunta päätti anomuksen johdosta ryhtyä suullisiin neuvotteluihin Viron väliaikaisen hallituksen kanssa.

Halukkaita retkelle olisi epäilemättä vieläkin ollut, vaikka ei niin runsaasti kuin aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei Viroon Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tammikuun 12:ntena ja 2:sen pataljoonan 23:ntena saavuttua Tallinnaan enää lähetetty suurempia suomalaisjoukkoja. Kapteeni Emil Hiukan johdolla matkusti kuitenkin n. 60-miehinen kenttätykistöpatteri vielä virolaisten avuksi, sittenkuin valtionhoitaja oli helmikuun alussa antanut siihen luvan. Mutta tämä joukko-osasto ei ottanut osaa mihinkään taisteluun. Se palasi kotimaahan yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kera.

Päätoimikunta asettui helmikuun 4 p:nä kannattamaan kapteeni Eskolan anomusta saada värvätä komppaniansa lisäykseksi 100 miestä ja helmikuun 27 p:nä kenraali Welzerin ehdotusta, että eversti Ekström, jonka rykmentin miesluku ei milloinkaan ollut noussut tuhanteenkaan ja oli viime aikoina vielä huomattavasti vähentynyt, saisi hankkia lisämiehistöä Suomesta. Mutta kumpikaan aie ei kuitenkaan ennättänyt toteutua. Sen sijaan Suomen Punainen Tähti lähetti Päätoimikunnan suostumuksella Viroon eläinlääkärin ja 12 sisarta sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitoa varten.

Vapaajoukkoja varten saatiin vielä kapellimestari A. Liljeströmin johtama soittokunta, joka katusoitolla Suomessa kerättyään varoja torvien ostoon matkusti Tallinnaan tammikuun 27 p:nä. Sieltä se sai käskyn siirtyä helmikuun 2 p:nä Rakvereen, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon silloiseen majapaikkaan, josta se muutaman päivän kuluttua matkusti Pohjan Poikain rykmentin luo Valkiin. Siellä soittokunta jaettiin kahteen osaan. Pohjan Poikain rykmentille tuli johtaja ja 19 soittajaa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko taas sai johtajan ja 15 soittajaa. Soittokunnan ylikapellimestari Liljeström merkittiin päivämäärällä 2.2.19 retkikunnan upseeriluetteloon majurina, ja varakapellimestari Kaartotie sai soittovänrikin arvon.

Kokouksessaan tammikuun 17 p:nä Päätoimikunta päätti lähettää pari henkilöä Viroon edustajikseen. Toisen niistä piti asettua kenraali Wetzerin esikuntaan, toisen jäädä Tallinnaan valvomaan apuretkikunnan etuja. Toiseksi hyväksyttiin tohtori Kettunen, toiseksi tohtori Harri Holma, joka kuitenkin helmikuun 1 p:nä valittiin Päätoimikunnan kansliapäälliköksi. Täten tohtori Kettunen apuretkikunnan emissaarina Tallinnassa jäi Päätoimikunnan ainoaksi edustajaksi Virossa.

Suomalaisten apujoukkojen saavuttua sotaonni oli kääntynyt ratkaisevasti virolaisten puolelle. Virolaiset joukot valtasivat tammikuun 14 p:nä Tarton. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1:nen komppania tunkeutui neljä päivää myöhemmin Narvaan. Virolaiset saavuttivat kaikkialla maansa itäisen rajan, ja senjälkeen taistelujen pääpaino siirtyi eteläiselle rintamalle, jossa Pohjan Poikain rykmentti muutamien virolaisten joukkojen tukemana helmikuun 1 p:nä valloitti Valkin kaupungin. Loistava, joskin verinen Luhde Grosshofin voitto, joka ratkaisi Valkin kohtalon, kohotti innostuksen Suomessa ja Virossa korkeimmilleen. Eversti Kalm, kenraali Wetzer ja Päätoimikunta saivat vastaanottaa onnittelusähkösanomia ja kirjelmiä sekä Suomesta että Virosta loistavien voittojen johdosta. Niistä mainittakoon tässä vain Suomen valtionhoitajan sähkösanoma kenraali Wetzerille: »Olen ottanut ilolla vastaan tiedon tärkeästä Valkin valloituksesta, jonka kautta Suomen pojat ovat tuottaneet kunniaa maallemme ja kansallemme. Mannerheim.» Myöskin Viron sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri Laidoner sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja Valkin ja samaan aikaan tapahtuneen Vörun kaupungin takaisin valloittamisen johdosta.

Tuskin pari viikkoa levättyään Pohjain Poikain rykmentti riensi jälleen tuleen, tällä kertaa Marienburgin suuntaan. Helmikuun 21 p:nä Marienburg joutui kiivaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain haltuun. Tämän pelottoman ja vaarallisen sotaliikkeen kautta Pohjan Poikain maine yhä lujittui ja kasvoi, ja Marienburgin valtaus, vaikkakaan se ei jäänyt pysyväiseksi, huojensi huomattavasti raskasta painetta virolaisten eteläisellä rintamalla.

Tohtori Louhivuori, joka oli Tallinnassa läsnä siellä helmikuun 24 p:nä suurenmoisesti vietetyissä Viron itsenäisyyden vuosipäivän juhlallisuuksissa, esitti Viron hallitukselle ja kohta senjälkeen suuressa paraatissa Pietarintorilla Suomen hallituksen tervehdyksen. Se oli hänen kehoituksestaan päätetty lähettää veljeskansan hallitukselle siitä huolimatta, että Suomi ei vielä ollut tunnustanut Viron itsenäisyyttä, eikä hallituksemme ollut lähettänyt edustajaansa Tallinnaan. Tervehdys kuului:

»Suomen hallitus on valtuuttanut minut esittämään Viron hallitukselle ja armeijalle kunnioittavat onnentoivotuksensa Viron vapautuksen vuosipäivänä. Yhteiset ovat olleet Viron ja Suomen kansoille ne vaikeudet, joita vastaan ne ovat saaneet kansallista olemassaoloansa puolustaa. Taistelulla samaa, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavaa vihollista vastaan molemmat kansat ovat saavuttaneet vapautensa. Yhteiset ovat ne vaarat, jotka molempien kansojen verellään ostamaa itsenäisyyttä vastaisuudessa näyttävät uhkaavan. Mutta monet ovat myöskin muut siteet, jotka kansojamme yhdistävät. Yhteinen alkukoti on Viron ja Suomen heimoilla ollut, ja muisto tästä ei ole koskaan kadonnut kansojemme tajunnasta. Rajanaapuruutemme tulee tuottamaan yhteisiä pyrkimyksiä vastaisuudessakin niin hyvin sivistyksellisessä kuin taloudellisessakin suhteessa, jonka ohella maittemme läheisyys muutenkin velvoittaa kehittämään ystävällisiä suhteita valtioittemme välillä. Tänä Virolle suurimerkityksisenä päivänä Suomen hallitus tietäen, että Suomen kansa, joka on ollut valmis uhraamaan parhaita poikiaan Viron vapauden puolesta, myöskin kaikkein läheisimpänä ja lämpimimmällä myötätunnolla seuraa Viron kansan kohtalojen kehitystä, pyytää lausua julki sen hartaan toivomuksen, että Viron hallituksen ja kansan yhteiset pyrkimykset Viron vapauttamiseksi pian johtaisivat lopulliseen ja Viron etujen mukaiseen tulokseen ja Viro vapaana ja itsenäisenä pääsisi rauhan toimissa kehittämään kansallista elämäänsä.»

4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.

Oli selvää, että muutkin Suomen heimokansat, tällä kertaa inkeriläiset ja Aunuksen karjalaiset, tulisivat kääntämään katseensa apua pyytäen Suomeen. Toive parempiin olosuhteihin pääsemisestä oli syntynyt heidänkin keskuudessaan vanhan sortajan, Venäjän, heikkouden hetkellä. Suomi oli sekä maantieteellisesti että kansallisesti heille lähin tuki tässä heidän pyrinnössään. Tosin suomalaisten vapaaehtoisten tukema Vienan Karjalan vapaustaistelu v. 1918 oli kukistettu. Mutta suomalaisten joukkojen voitot Suomenlahden eteläpuolella herättivät sen sijaan suuria toiveita ja luottamusta suomalaiseen sotilaskuntoon.

Inkeriläiset pakolaiset olivat jo asettaneet toimikunnan ajamaan maansa asiaa Suomessa. Aunuksessakin tehtiin suunnitelmia kansannousua varten.

Ei ole kummeksittavaa, että inkeriläiset kääntyivät Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen pyytäen sitä huolehtimaan virolaisten lisäksi muidenkin rajantakaisten heimokansojen eduista ja ensi aluksi ryhtymään välittäjäksi Suomen hallituksen ja Inkerin hoitokomitean välillä. Se johtui epäilemättä siitä, että Päätoimikunta oli valmis, verrattain hyvin järjestetty liikkeellepaneva voima, joka nojautui Suomen valtiopäivien enemmistön kannatukseen ja nautti hallituksen silmissä arvonantoa.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 1 p:nä esitettiin Inkerin hoitokomitean kirjelmä, jonka ehdotuksia sota-asiaintoimikunta lausunnossaan puolsi. Viimemainittu katsoi toiminta-ajan Inkerissä sillä hetkellä parhaaksi, kun bolshevikeilla oli yllin kyllin tekemistä monissa sodissaan, ja kun heidän päähuomionsa oli kohdistettu Saksassa aikaansaatavaan bolshevistiseen vallankumoukseen; suurvalloilla taas oli täysi työ rauhanneuvotteluissa joten vakavampia esteitä Inkerin vapauttamiselle ei ollut odotettavissa.

Päätoimikunnan jäsenet asettuivat periaatteessa kannattamaan Inkerin auttamista, mutta pitivät kysymystä poliittisesti erittäin vaikeasti ratkaistavana Pietarin välittömän läheisyyden vuoksi. Sitäpaitsi Päätoimikunta oli sitä mieltä, että jos avustustyötä saatettaisiin laajentaa, olisi tärkeämpää ryhtyä suomalaiselta taholta ensin toimimaan Aunuksessa, jossa menestymismahdollisuuksia voitiin pitää suurempina kuin Inkerissä. Hoitokunnan suunnitelmaa, että parituhatta suomalaista yhtyisi inkeriläisiin joukkoihin joko hyökättyään suoraan Karjalan kannaksen kautta tai kierrettyään Laatokan, pidettiin epäonnistuneena. Katsottiin, että Inkerin avustaminen suomalaisilla joukoilla pitäisi joka tapauksessa rajoittaa bolshevikien karkoitukseen, ellei hetki osoittautuisi suotuisaksi Suur-Suomen aikaansaamiseksi. Päätoimikunta päätti senvuoksi toistaiseksi pysyä entisen toimintansa puitteissa. Kuitenkin valtuutettiin sota-asiaintoimikunta edelleen neuvottelemaan inkeriläisten kanssa.

Yhteistoimintaa Päätoimikunnan ja inkeriläisten välillä jatkui sittemmin. Niinpä Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä esitettiin hoitokomitean kirjelmä, jossa se pyysi Päätoimikuntaa myötävaikuttamaan siihen suuntaan, että 1:o asekuntoisia inkeriläisiä saataisiin koota Suomessa määrättyyn paikkaan, 2:o tarkoitusta varten hankittaisiin varoja ja 3:o inkeriläisten matkustuslupiin nähden myönnettäisiin helpotuksia. Tämän anomuksen johdosta Päätoimikunta valtuutti puheenjohtajansa käymään henkilökohtaisesti hallituksen jäsenien luona esittämässä inkeriläisten toivomuksia.

Inkerin asia edistyi seuraavina kuukausina siinä määrin, että maaliskuun alkupuolella ensimmäinen, kylläkin harvalukuinen joukko inkeriläisiä sotilaita matkusti yli Suomenlahden jäänmurtaja »Väinämöisellä» Tallinnaan.

Päätoimikunnan kokouksessa kesäkuun 16 p:nä Inkerin kysymys tuli vielä kerran esille. Puheenjohtajana toimiva tohtori Holma ilmoitti hänelle esitetyn toivomuksia, että inkeriläiset saisivat Suomesta värvätä pienemmän määrän alipäällystöä ja upseereita niiden suomalaisten lisäksi, jotka jo olivat Inkerissä. Hallitus puolestaan oli ilmoittanut olevansa suostuvainen siihen siinä tapauksessa, että tähän aikaan suunnittelunalaisesta uudesta Viron retkestä ei tulisi mitään, ja että inkeriläiset toimisivat vapaasti virolaisen ylikomennon alaisina, eivätkä venäläisten yhteydessä.

Tällöin aie uudesta retkikunnasta Viroon oli juuri rauennut. Inkerin hoitokomitea taas oli selittänyt inkeriläisten joukkojen olevan riippumattomia venäläisistä. Sen johdosta Suomen hallitus oli päättänyt, että Inkeriin sai värvätä upseereja ja aliupseereja, mikäli he eivät olleet Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa.

Katsoen Inkerin kysymyksen tärkeyteen Suomelle Päätoimikunta päätti vastedeskin avustaa Inkerin hoitokomiteaa antamalla sen toivomuksille moraalista kannatustaan ja esittämällä niitä hyväksyttäviksi, mikäli hoitokomitea tarvitsisi Päätoimikunnan apua tässä suhteessa.

Inkerin vapaajoukkojen lukumäärä kasvoi sitten huomattavasti. Inkerin rykmentti alistettiin virolaisen ylikomennon alaiseksi ja otti lukuisten suomalaisten vapaaehtoisten tukemana ja suomalaisten upseerien johtamana kunniakkaasti osaa virolais-venäläisten joukkojen rynnistykseen Pietaria vastaan. Inkerin rykmentti taisteli voitokkaasti Inkerinmaalla ollen mukana m.m. Krasnaja-Gorkan valloituksessa.

Mutta venäläisten joukkojen ylimmän päällystön ja Inkerin rykmentin välillä syntyneiden jyrkkien erimielisyyksien johdosta venäläiset väkivaltaisesti riisuivat Inkerin rykmentin aseista. Samalla he kuitenkin tekivät lopun menestyksestään. Yhtä nopeasti kuin valkoiset joukot olivat siihen saakka rynnistäneet eteenpäin, täytyi venäläisten nyt peräytyä menettäen lopuksi kaikki valloittamansa alueet ja täydelleen sekä sotilaallisen että poliittisen merkityksensä. Virolaiset joukot, jotka olivat edenneet meren rantaa pitkin samanaikaisesti Inkerin rykmentin ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen kanssa, peräytyivät niiden keralla entisille asemilleen.

Hajoittavaa erimielisyyttä syntyi inkeriläisten keskuudessa onnettoman käänteen johdosta. Toiset tahtoivat hyökättäväksi Karjalan kannaksen kautta Pohjois-Inkeriin, toiset pysyttäväksi entisen suunnitelman kannalla. Perustettiin erikoinen Pohjois-Inkerin vapaaehtoinen armeija, johon myöskin suomalaisia upseereja ja sotilaita liittyi vapaaehtoisina, ja joka taisteli vaihtelevalla onnella saamatta kuitenkaan mitään erikoista aikaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyn rauhansopimuksen mukaan tämän Inkerin viimeisen sotilasosaston täytyi jättää Pohjois-Inkerin kylät ja siirtyä Suomen puolelle, jossa se hajotettiin syystalvella 1920. Inkerin kansan onnetonta tilaa ei oltu onnistuttu helpottamaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä on syytä selvittää Suomen virallisten piirien ja Päätoimikunnan suhdetta niihin maassamme oleskelleihin venäläisiin pakolaisiin, jotka Ranskan vallankumouksen aikana naapurimaihin paenneiden emigranttien tapaan tekivät suunnitelman toisensa jälkeen isänmaansa olojen saattamiseksi ennalleen.

Venäjältä oli tulvaillut rajan ylitse Suomeen huomattavia määriä venäläisiä pakolaisia, joiden tiedettiin suurimmaksi osaksi olevan Venäjän entisen järjestelmän miehiä ja Suomen itsenäisyyden vihollisia. Heitä tuli siinä määrin, että se herätti yleistä huolestumista maassamme, aiheuttipa eduskunnassa tammikuun 10 p:nä maalaisliiton puolelta välikysymyksenkin.

Pääministeri Ingman vastasi välikysymykseen viikkoa myöhemmin tehden selkoa hallituksen toimenpiteistä venäläistulvan ehkäisemiseksi ja selostaen syitä, joiden vuoksi hallitus oli katsonut mahdottomaksi kokonaan estää venäläisten pakolaisten tulon yli rajan ja asettumisen Suomeen. Keskustelun aikana, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi yksinkertaisen päiväjärjestyksen siirtymisen, annetuista lausunnoista lainaamme osan kansanedustaja Alkion puheesta, joka epäilemättä kuvastaa kansamme laajojen piirien silloin verrattain yleistä mielipidettä kysymyksenalaisesta asiasta. Hän lausui m.m.:

»Meidän päämääränämme täytyy olla, että se Venäjä, joka nousee tämän jälkeen, ei ole sama Venäjä, joka tähän saakka on ollut, ja joka on Suomea ja muita kansoja sortanut. Meidän valtiollisena päämääränämme täytyy olla, että Venäjä rajoitetaan omien rajojensa sisälle, ja että Pietarin kaupungin valtiollinen merkitys sen kautta hävitetään, että se lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunki. ‒ ‒ ‒

Meillä on siis venäläisten kanssa paljon ratkaistavaa, ennenkuin Suomi on itsenäinen, eikä Suomi ole se paikka, jossa siis venäläistä sotaväkeä vastaiseksi kasvatetaan, enempää bolshevistista kuin porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy siis puhdistaa venäläisistä, ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää, että minkäänlaiset sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä vastaisuudessa eivät tule kysymykseen. ‒ ‒ ‒ Suomen tulevaisuutta ei rakenneta Venäjän aseiden apuun, vaan se täytyy rakentaa täydellisen riippumattomuuden ja puolueettomuuden pohjalle kaikkiin ulkovaltoihin nähden. Siltä kannalta katsoen meillä siis ei ole venäläisten kanssa suunniteltavana minkäänlaista yhteistoimintaa sotilaallisessa tarkoituksessa. Mutta senjälkeen kun Venäjä uudestansa muodostuu omana itsenänsä, rasittamatta ja sortamatta muita kansallisuuksia, tietysti syntyvät aivan uudet suhteet. Mutta venäläisten nähtävästi täytyy vielä jotakin oppia, ennenkuin he osaavat asettua näihin uusiin oloihin.»

Aluksi näillä maahamme paenneilla venäläisillä upseereilla ja entisen Venäjän luottamusmiehillä ei näy olleen aikomustakaan siirtyä Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan. Niinpä eräs venäläinen pakolainen vastasi »Karjala» lehden edustajan kysymykseen, miksi Suomeen paenneet venäläiset eivät lähde Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan, seuraavaan tapaan:

»Kun nykyinen Viron tasavalta syntyi, tapahtui se vastoin laillisen Venäjän tahtoa. Vaikkakaan virolaisilla silloin ei ollut mitään esteitä itsenäisyyden julistukselleen ja Venäjä oli voimattomana syvässä rappiotilassa, niin virolaisten piti sittenkin tietää, ettei heidän itsenäisyytensä rauhallisten olojen palattua voi tulla kysymykseen muuta kuin Venäjän suostumuksella, maan, jonka osa se on. Viro on siis omin lupinsa tehnyt itsestään itsenäisen.

Kun nyt bolshevikit muutama viikko sitten aloittivat hyökkäyksensä Viroon laajentaakseen neuvostohallituksen valtaa Venäjän entisiin rajoihin saakka, antoi Viron tasavalta julistuksen, jossa se kutsui venäläisiä Viron armeijan riveihin taisteluun bolshevismia vastaan. Ottamalla kutsun vastaan ja liittymällä Viron hallituksen joukkoihin venäläiset tunnustaisivat siis Viron tasavallan itsenäisyyden. Sellainen venäläinen, joka liittyisi virolaisiin joukkoihin ja taistelun loputtua esittäisi virolaisille omat venäläiset mielipiteensä tulisi menetelleeksi epärehellisesti.»

Nämäkin syyt ovat jossakin määrin voineet olla vaikuttamassa muutamien venäläisten emigranttien suhteeseen Viron taistelukutsuun. Mutta pääsyy heidän kielteiseen kantaansa oli epäilemättä se, että virolaisilla aseilla ei siihen mennessä ollut vielä ollut menestystä. Tätä olettamusta tukee sekin, että sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten ja virolaisten voimakas eteneminen tammikuun alkupäivinä alkoi, heräsi venäläisissä halu ottaa osaa tähän taisteluun, jonka he toivoivat tekevän mahdolliseksi Venäjän ennalleen saattamisen.

Heidän suunnitelmansa oli muodostaa Suomessa enimmäkseen upseereista kokoonpantu vapaaehtoinen armeija, joka sitten siirrettäisiin Viroon. Niinkauankuin se taistelisi Viron kansallisten rajojen sisällä, alistuisi se virolaiseen ylikomentoon, mutta Venäjälle tultuaan asettaisi oman ylipäällikkönsä. Viron itsenäisyyden tunnustamisesta ei ollut puhettakaan. Suunnilleen samanlainen toimintaohjelma oli Virossa muodostetuilla venäläisillä joukoilla.

Jo tammikuun alkupuolella venäläinen kenraali Arsenjeff kääntyi vastanimitetyn suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön puoleen pyytäen hänen myötävaikutustaan siihen, että Suomessa oleskeleville venäläisille upseereille myönnettäisiin oikeus järjestäytyä Suomessa ja sitten päästä Viroon taistelemaan hänen komentonsa alaisuudessa yhdessä suomalaisten joukkojen kanssa. Kenraali Wetzer omasta puolestaan oli suostuvainen ehdotukseen. Hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi tiedustella myöskin Päätoimikunnan mielipidettä asiassa.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta käsitteli kenraali Arsenjeffin pyyntöä ja päätti yksimielisesti suhtautua kielteisesti ehdotukseen, että puheenaoleva venäläisjoukko asetettaisiin kenraali Wetzerin komentoon. Ei liioin pidetty suotavana, että mainittu joukko muodostettaisiin Suomessa. Jos sen sijaan venäläiset järjestäytyisivät Virossa ja virolainen sotilasjohto päättäisi liittää heidät kenraali Wetzerin komentoon, katsottiin sen olevan yksin Viron hallituksen ja sotilasjohdon ratkaisupiiriin kuuluvan kysymyksen.

Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä asia tuli kuitenkin uudelleen esille niiden kahnausten ja vihamielisyyksien johdosta, joita Tallinnassa ja muuallakin Virossa oli syntynyt suomalaisten vapaaehtoisten ja venäläisten upseerien välillä. Katsottiin tarpeelliseksi tarkistaa ennen tehty päätös. Pidettiin tärkeänä, että Suomen hallitus ei ensinkään ryhtyisi siirtämään venäläisiä Viroon, eikä sallisi heidän asestamistaan Suomessa, koska heidän taistelunsa tarkoitus oli saattaa Pietarin valtiollinen merkitys ennalleen, ja Suomen etuja silmällä pitäen oli koetettava vähentää se mahdollisimman pieneksi. Päätoimikunta päätti saattaa kylmän, kielteisen kantansa venäläisten puuhiin nähden sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon.

Suomen hallitus päättikin olla sallimatta venäläisten asestautumista Suomessa ja siirtämistä täältä Viroon. Sen sijaan katsottiin mahdolliseksi antaa Suomessa oleville venäläisille pakolaisille lupa siirtyä Latvian tasavallan alueelle, jonka hallitus oli tammikuun 11 p:nä valtuutettunsa kautta pyytänyt Suomen hallitukselta lupaa värvätä avukseen venäläisiä vapaaehtoisia Suomesta. Suomen etujen mukaista katsottiin olevan, että maassamme oleskelevat venäläiset saataisiin, mikäli mahdollista, siirtymään täältä sellaisiin maihin, joissa he eivät voisi vahingoittaa Suomen asiaa.

Hallitus suostui siihen, että Latvian tasavallan avuksi koottaisiin Suomessa venäläisiä seuraavilla ehdoilla:

I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;

2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa nousta yli 250 miehen; ja

3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.

Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton puolelta. Tässä, kansanedustaja Mikko Luopajärven helmikuun 13 p:nä 1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten pakolaisten johtomiehistä tunnustivat Koltshakin ohjelman, jossa lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen ‒ ‒ ‒ Venäjästä irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.

Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.

Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten toivomusten mukaisesti.

Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen, bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin. Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.

Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori Louhivuori mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa: Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita, jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. ‒ ‒ ‒ Jos taas Viro rupeaa joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla syntyy, menetetty sille.

Näitä ajatuksia tohtori Louhivuori oli ollut tilaisuudessa jo aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali Wetzerille seuraavaa:

»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa, että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää, ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin valtionhoitajalle:

Viro vapautetaan ilman muuta ulkomaalaista apua kuin Suomesta annettu. Jos venäläiset porvarit tahtovat olla mukana taistelussa bolshevikeja vastaan, eivät he missään tapauksessa saa ryhtyä rynnistykseen Pietaria vastaan, vaan jätetään Pietari kohtalonsa haltuun — ajan kypsyttyä, s.o. sittenkuin entente antaa suostumuksensa Suomen armeijan käyttöön, yhdistyneillä suomalaisilla ja virolaisilla (s.o. Virossa olevilla suomalaisilla apujoukoilla ja virolaisilla) valloitettavaksi ja luovutettavaksi niille, joille se määrätään. Tärkeätä on, etteivät venäläiset saa muodostaa vahvaa poliittista keskuskohtaa Pihkovan tai Narvan seuduille ja osoittaa ententelle, että he itse kykenevät muodostamaan uuden Venäjän, myöskin ilman suomalaista tai muuta tukea. Hallituksemme lienee ryhtynyt toimenpiteihin toteuttaakseen osan näistä suunnitelmista, mikäli se siitä riippuu. Korvaukseksi Pietarin valloituksesta vaaditaan, ettei Venäjällä saa olla sotalaivastoa Suomenlahdella, että entente tunnustaa Suomen ja Viron riippumattomuuden, että Ahvenanmaanasia ja kysymys Karjalasta järjestetään, että Viro saa tehdä puolustusliiton Suomen kanssa (Nargö-Porkkala) j.n.e., sekä luonnollisesti, että entente varustaa Pietarin elintarpeilla.

Jotta tehtäisiin mahdolliseksi toteuttaa nämä suunnitelmat, katsotaan, että suomalaisia apujoukkoja on käytettävä toistaiseksi vain virolaisella alueella, mikäli sotilaallinen tilanne ei ehdottomasti toisin vaadi, jotteivät ne liiaksi harventuisi, ja jotta ne olisivat valmiit, jos ja kun niin vaaditaan, käytettäviksi sotatoimintaan itää kohden yli Narovajoen.

Hiljattain herrat Buxhoevden, Volkonsky, Arsenjeff, Judenitsh y.m. ovat anoneet, että hallituksemme pyytäisi Viron hallitusta sallimaan niiden venäläisten, jotka saadaan Suomesta kerätyiksi bolshevikivastaista taistelua varten, matkustaa Viroon tai Latviaan tai ottamaan heidät Viron armeijaan. Olen saanut ulkoasiainministeriltä tehtäväksi neuvotella näiden herrojen ja Viron hallituksen kanssa tästä kysymyksestä. Kuten ylläolevasta selviää, ei ole Suomen eikä Viron etujen mukaista, että nämä herrat jo nyt muodostavat armeijan Venäjälle, ja senvuoksi Viron ja Latvian hallitukset tullevat vaatimaan heiltä, että he tunnustavat näiden valtioiden riippumattomuuden, jota heillä, kuten kreivi Buxhoevden minulle sanoi, ei ole oikeutta tehdä. Se ratkaisee asian.

Kun pidän tärkeänä, että Herra Kenraali on selvillä asian poliittisesta puolesta sellaisena kuin se nähdään täällä nykyään, olen rohjennut vaivata tällä selonteolla. Suunnitelma pidetään luonnollisesti salassa.»

Kuten ylläolevasta näkyy, suomalaisen apuretkikunnan johdolla oli rohkeita suunnitelmia. Jos ne olisivat onnistuneet, mitä ottaen huomioon silloin vallinneet olot ei voida pitää mahdottomana, olisi siitä koitunut Suomelle suuria etuja. Se, ettei niin käynyt, riippui tietysti monista seikoista, joista täyttä selvyyttä ei vielä ole saatavissa.

Ei tiedetä, missä määrin Suomen hallitus todella oli kokonaisuudessaan asiaa käsitellyt tai ryhtynyt sen suhteen toimenpiteihin. Kenraali Mannerheim, joka, kuten ylläolevasta kirjeestä käy ilmi, alussa suhtautui suopeasti asiaan, oli jo helmikuun lopulla, jolloin tohtori Louhivuori esitti hänelle kenraali Laidonerin yksityisesti tekemän suunnitelman Pietarin valtaamisesta suomalaisilla ja virolaisilla joukoilla, joista edelliset hyökkäisivät n. 40.000 miehen vahvuisina Suomesta käsin ja jälkimmäiset 20.000 miehen vahvuisina Suomenlahden eteläpuolitse, aietta vastaan huomauttaen m.m., että Suomen armeijan mobilisatsionisuunnitelma ei ollut valmis, ettei ollut tietoa ententen suhtautumisesta asiaan j.n.e. Arvatenkin Englanti, jolla silloin oli väkeä Muurmannin rannalla, tahtoi säästää Pietarin itselleen. Niin menetettiin otollinen hetki. Myöhemmin keväällä olosuhteet kokonaan muuttuivat (Koltshakin y.m. häviöt. Englannin vallan heikontuminen Muurmannilla j.n.e.). Kesällä vasta kenraali Mannerheim olisi ollut valmis ryhtymään retkeen, jolloin yritys olisi tapahtunut aivan riippumatta yllämainituista suunnitelmista ja erillään Viron avustamisesta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Veltostava garnisonielämä sotaväen järjestykselle vaarallisissa Viron kaupungeissa aikaansai kurin höltymisen ja synnytti koti-ikävän suomalaisissa vapaajoukoissa. Samat joukot, jotka riemumielin olivat rientäneet kuumimpaankin otteluun ja taistelleet uljaasti suuria ylivoimia vastaan, eivät jaksaneet rauhassa ja levossa odottaa uutta toiminnan hetkeä, etenkään, kun niillä ei ollut aavistusta siitä, mitä todella suunniteltiin, ja miksi niitä yhä edelleen pidettiin Virossa. Se, mikä oli ollut pelättävissä, tapahtui: pitkällinen lepoaika teki lopun joukkojen kärsivällisyydestä, ne tahtoivat kotiin.

Näyttipä hetkittäin siltäkin, että juuri venäläiset, joiden toimintaa uuden, porvarillisen Venäjän luomiseksi Päätoimikunta, mahdollisuuksiensa mukaan, oli pyrkinyt estämään, saavuttaisivat päämääränsä. He pääsivät Narvan rintamalle ja alkoivat yhdessä inkeriläisten ja virolaisten kanssa edetä voitokkaasti Pietaria kohden, kuten aikaisemmin on mainittu.. Mutta suomalaisen Päätoimikunnan noudattamaa politiikkaa venäläisiä kohtaan Viron hallitus itse asiassa tällöinkin noudatti suhtautuen venäläisiin upseereihin ja heidän suunnitelmiinsa epäluuloisesti ja antaen heille perään vain, mikäli se katsottiin välttämättömäksi, niinkauankuin ei oltu selvillä, miten suuria tuloksia heidän puuhistaan seuraisi. Virolaisia joukkoja otti kyllä osaa venäläisten operatsioniin Inkerinmaalla, mutta ei liene liian uskallettua olettaa, etteivät ne suinkaan tarkoittaneet niin paljon venäläisten porvarillisten tukemista taistelussa uuden Venäjän puolesta kuin heidän toimintansa valvomista. Se selittäisi myöskin sen, miksi virolaiset venäläisten upseerijoukkojen vastoinkäymisten alettua eivät yrittäneetkään tarmokkaasti auttaa niitä vereksillä joukoilla ja voimakkailla vastahyökkäyksillä. Virolainen politiikka ymmärsi aivan oikein, että porvarillinen Venäjä siten synnytettynä olisi siihen aikaan ollut paljon vaarallisempi vainolainen itsenäiselle Virolle kuin bolshevikien sekasortoinen ja vihollisten ympäröimä valta.

* * * * *

Suomen sukukansojen lisäksi Itämeren rantamaiden vieraitakin valtoja kääntyi Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen anoen sen apua. Se oli ripeällä ja menestyksellisellä toiminnallaan Viron hyväksi herättänyt yleistä luottamusta. Sitä pidettiin myöskin ainoana, jonka kautta oli mahdollista saada erinomaisen sotilasmaineen saavuttaneita suomalaisia vapaajoukkoja taistelemaan bolshevikeja vastaan.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä puheenjohtaja ilmoitti Latvian ministeripresidentin, herra Ullmaniksen pyytäneen saada käyttää Virossa olevia suomalaisia vapaajoukkoja Latvian vapauttamiseksi bolshevikeista. Viron pääministeri oli ollut sitä mieltä, että osa suomalaisista voitaisiin kyllä Viron puolesta lähettää Latviaan, jos Päätoimikunta suostuisi siihen. Kyseessä olevan maan silloisesta asemasta puheenjohtaja antoi, saamiensa tietojen perusteella, seuraavan kuvauksen:

»Toiveita on, että lättiläiset voivat, kun heidän maansa on puhdistettu, mobilisoida n. 6.000 miestä. Varoja ja aseita ei ole, mutta toivotaan Englannin tässä suhteessa tarjoavan apua. Tiedusteltaessa, eikö virolaisia joukkoja voitaisi käyttää Lätin puhdistamiseen, herra Ullmanis arveli, etteivät bolshevikit virolaisia pelkää. Ruotsistakin toivotaan saatavan Lätin avuksi n. 3.000 miestä, jos taloudellinen puoli saadaan järjestetyksi, mutta ruotsalaisten vaatimukset, 6 kk:n sitoumus ja 300 kruunua palkkaa kuussa, tuntuvat varsin suurilta.»

Kun vielä valtionhoitaja oli keskustelussa puheenjohtajan kanssa ollut sitä mieltä, ettei suomalaisia vapaajoukkoja olisi vielä vietävä Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, asettui Päätoimikunta puheenjohtajan ehdotuksesta Latvian avustamiseen nähden kielteiselle kannalle.

Seuraavassa Päätoimikunnan kokouksessa, helmikuun 12 p:nä, puheenjohtaja taas ilmoitti Saksan Helsingissä olevan lähettilään, vapaaherra von Brükin tiedustelleen, olisiko Päätoimikunta taipuvainen siihen, että sen alaisia suomalaisia vapaaehtoisia käytettäisiin yhdessä saksalaisten, kreivi von der Goltzin johtamien joukkojen kanssa Liivinmaalla, ja selittäneen samalla, että rahaa oli yritystä varten saatavissa, joten taloudellinen puoli oli täysin turvattu. Puheenjohtaja oli vapaaherra von Brückille lausunut omana käsityksenään, että suomalaiset vapaaehtoiset tarvittiin Viron suojaksi, ja että heitä ei niin ollen voitu toistaiseksi siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, mutta että asia tultaisiin esittämään Päätoimikunnalle.

Päätoimikunta päätti valtuuttaa puheenjohtajansa saattamaan suullisesti vapaaherra von Brückin tietoon, että Päätoimikunta asettuu puheenjohtajansa esittämälle kannalle, mitä tulee suomalaisten vapaaehtoisten siirtämiseen Viron rajojen ulkopuolelle. Mutta sitä ei ollut ymmärrettävä niin, että Päätoimikunta suhtautuisi kylmäkiskoisesti saksalaisiin, päinvastoin se ottaisi mielellään edelleenkin vastaan tiedonantoja heidän asemastaan Lätinmaalla harkitakseen tulevia toimintamahdollisuuksia. Vapaaherra von Brück ilmoitti ymmärtävänsä Päätoimikunnan kannan.

Samoihin aikoihin Päätoimikunnan Tallinnassa olevan edustajan, tohtori Kettusen puoleen kääntyi sikäläinen Saksan edustaja tiedustellen, Libaun saksalaiselta lähetystöltä saamansa käskyn mukaan, olisiko mahdollista saada suomalaisia vapaaehtoisia saksalaisten avuksi Lätimnaalle. Tuntien Päätoimikunnan kannan tohtori Kettunen vastasi, ettei suomalaisia joukkoja voitu siirtää Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.

Sen pitemmälle asia ei kehittynytkään. Saksalaiset jäivät yksin taistelemaan Lätimnaalle joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan. Kenraali, kreivi von der Goltzin johdolla he taistelivat kauan menestyksellisesti venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä virolaisiakin vastaan, jolloin siis suomalaiset vapaaehtoiset ja maamme entiset auttajat olivat vihollisleireissä. Taisteluja Suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä ei kuitenkaan sattunut. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat luonnollisesti hyvin haluttomia taistelemaan niitä miehiä vastaan, joille isänmaamme on ikuisessa kiitollisuuden velassa. Tästä virolaiset sekä poliittiset että sotilaalliset johtajat olivat selvillä. Niinpä, kun sittemmin tuli puhe uusien suomalaisten joukkojen lähettämisestä Viroon, he ilmoittivat, että koska bolshevikivaara oli toistaiseksi torjuttu ja vain Lätinmaalla olevien saksalaisten joukkojen puolelta oli olemassa sodanuhka, jonka torjumiseen suomalaisia joukkoja ei kuitenkaan voitaisi käyttää, niin he eivät katsoneet enää tarvitsevansa suomalaisten sotilasapua.

Epäilemättä Päätoimikunta menetteli viisaasti pysytellessään kokonaan erillään Lätinmaan vielä silloin perin sekavista oloista.

5. Tanskalainen apuretkikunta

Aikaisemmin on mainittu, että Viron Avustamisen Päätoimikunnan kehoituksesta Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen ylipäällikön alaista tanskalaista retkikuntaa Viron avuksi.

Tohtori Louhivuori tiedoitti tammikuun 7 p:nä Päätoimikunnalle tanskalaisten ryhtyneen keräämään apujoukkoja, jotka suomalaisilla laivoilla kuljetettaisiin Suomeen järjestettäviksi ja senjälkeen Viroon lähetettäviksi. Kunkin miehen varustamisen laskettiin tulevan maksamaan jonkin verran toistasataa Tanskan kruunua. Asian edelleen ajamisen ja valmistamisen Päätoimikunta jätti sota-asiaintoimikunnalle.

Kysymys tanskalaisesta apujoukosta kehittyi kuitenkin verrattain hitaasti, niin että tohtori Louhivuori saattoi vasta helmikuun 1 p:nä ilmoittaa Päätoimikunnan välittämien neuvottelujen johtaneen tanskalaisten ja Viron pääministerin välillä suotuisaan tulokseen. Sen johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja ja Viron Helsingissä oleva edustaja, tohtori Kallas sopivat siitä, että kenraali Lode värväisi Viron avuksi tanskalaisia, jotka tulisivat kuulumaan Viron Avustamisen Päätoimikunnan joukkoihin ja kenraali Wetzerin komentoon.

Tämän jälkeen ryhdyttiin Tanskassa ripeästi toimeen. Suuria vaikeuksia tuotti kuitenkin se seikka, että huolimatta tanskalaisen retkikunnan johtajien ja Päätoimikunnan kiirehtimisistä tarpeellisten käyttövarojen saanti Virosta lykkäytyi viikosta viikkoon, maan raha-asiat kun olivat tähän aikaan tavattoman huonot. Kun rahat vihdoinkin maaliskuun alussa saatiin, pääsi retkikunnan muodostaminen parempaan vauhtiin. Kenraali Lode allekirjoitti välikirjat Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja Viron hallituksen puolesta.

Englantilaiset puolestaan helpottivat apujoukon muodostamisvaikeuksia antamalla retkikuntaa varten tuhat sotilaspukua. Tanskalaiset apuretkeilijät Virossa herättivätkin sittemmin suurta huomiota erinomaisen täydellisen varustuksensa vuoksi.

Mutta ennenkuin tanskalainen retkikunta, johon piti kuulua n. 1.000 miestä, ehti lähteä matkalle, alkoi liikkua huhuja suomalaisen avustustoiminnan lakkaamisesta. Useat retkelle jo ilmoittautuneet peräytyivät, kun saapui varma tieto, että suomalaiset joukot olivat jo suurimmaksi osaksi jättäneet Viron ja loputkin tulisivat lähitulevaisuudessa poistumaan maasta, ja ettei ollut ensinkään varmaa, tulisiko Suomesta uutta retkikuntaa enää lähetettäväksi Viroon.

Tanskalaisen apujoukon puolesta sähkötettiin maaliskuun 13 p:nä tohtori Louhivuorelle, että 250-miehinen joukko-osasto oli valmis kuljetettavaksi Suomeen. Viikkoa myöhemmin olisi toinen yhtä suuri joukko matkavalmis. Samalla ilmoitettiin kuitenkin, että tanskalaisen avun puuhaajat epäilivät ottaa kannettavakseen edesvastuuta retkikunnasta, ellei ollut varmuutta suomalaisen avustustoiminnan jatkumisesta, koska sekä sotilaallinen että poliittinen tilanne Virossa tällöin näytti kaikista tiedoista päättäen varsin synkältä.

Maaliskuun 27 p:nä sähkötettiin Kööpenhaminasta jälleen ilmoittaen 250-miehisen ensimmäisen tanskalaisjoukon kapteeni Gudmen johdolla lähtevän samana päivänä »Mercur» laivalla matkalle ja saapuvan 29 p:nä Hankoon, jossa Päätoimikunnan edustajan pitäisi olla vastassa.

Väliin tulleiden esteiden takia (tanskalaiset bolshevikit estivät m.m. osan laivaan juuri nousemassa olevia miehiä matkalle lähtemästä) Suomeen saapui kuitenkin vain 189 miestä, joista 3 kapteenia, 9 luutnanttia, 1 lääkäri, 1 vääpeli, 4 kersanttia, 8 alikersanttia, 16 korpraalia, 2 alikorpraalia ja 145 sotilasta. Joukko-osaston, jonka yksi komppania jalkaväkeä ja yksi tykistöpatteri muodostivat, päällikkönä toimi kapteeni Gudme, komppanianjohtajana kapteeni Borgelin ja patterinpäällikkönä kapteeni Mortensen.

Päätoimikunnan kokouksessa huhtikuun 7 p:nä tohtori Louhivuori ilmoitti tämän Päätoimikunnan aloitteesta ja puolittain sen johdon alaisena perustetun tanskalaisen apujoukon saapumisesta. Tanskalaiset olivat selittäneet, että he olisivat kernaasti yhteistoiminnassa suomalaisten kanssa ja taistelisivat mieluimmin suomalaisen ylipäällikön alaisina. Sen johdosta, että syntyneiden erimielisyyksien johdosta Päätoimikunta oli tähän aikaan vapauttanut eversti Kalmin palveluksestaan, olivat tanskalaiset ilmoittaneet olevansa valmiit yhtymään vaikkapa eversti Ekströmin joukkoihin asettaen kuitenkin tällöin ehdoksi sen, että »riikinruotsalaisia» ei otettaisi mukaan.

Tohtori Louhivuoren ehdotuksesta Päätoimikunta päätti tanskalaisten takia pitää toimintaansa vielä hiljaisessa käynnissä, vaikka suomalaisen apuretkikunnan uudesta Viroon lähettämisestä ei enää tulisikaan mitään.

Huhtikuun alkupuolella tanskalaiset saapuivat Viroon. Heidän suhteensa siellä vielä olevien suomalaisten joukkojen upseereihin oli hyvä, kun taas »riikinruotsalaisia» he karttoivat.

Tämä ensimmäinen tanskalainen joukko-osasto jäi myöskin viimeiseksi Viroon lähetetyksi. Uusia tanskalaisjoukkoja ei enää saapunut, sittenkuin suomalaiset joukot olivat lopullisesti poistuneet maasta. Viroon jo tullut tanskalaisosasto viipyi kauan Tallinnassa, josta se kesällä lähti rintamalle ottaen siellä osaa taisteluihin, m.m. Pihkovan valtaukseen.

6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.

Heti senjälkeen, kun Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraali Wetzerin välillä oli tehty sopimus vapaaehtoisten joukkojen ylijohdosta, ryhtyi viimemainittu panemaan kuntoon esikuntaansa. — Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta matkusti tammikuun 17 p:nä Tallinnaan asettuen sinne asumaan.

Esikunta majoitettiin raatihuoneen torin läheisyydessä sijaitsevaan hotelli St. Petersburgiin, joka kokonaisuudessaan oli luovutettu suomalaisen apuretkikunnan käytettäväksi, ja jonne sittemmin sijoitettiin retkikunnan Pääintendenttuuri, Etappi y.m.

Jo alusta alkaen oli tarkoitus siirtää esikunta lähemmäksi rintamaa ja jäädä Tallinnaan vain siksi aikaa, kunnes sopiva paikka löydettäisiin ja voitaisiin saattaa asianmukaiseen kuntoon. Tapan kauppalaa, Narvan ja Tarton rautateiden risteyksessä, ajateltiin ensimmäiseksi sijoituspaikaksi suomalaiselle esikunnalle. Sinne muutosta ei kuitenkaan tullut mitään. Esikunta majaili Tallinnassa toista viikkoa järjestäytyen ja hankkien tarpeellisia varustuksia tulevaa toimintaansa varten — liian suurenmoisia, kuten sittemmin kävi selville.

Alkuaan oli kenraali Wetzerin suunnitelma ollut, että hän suomalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja eversti Laidoner Viron armeijan ylipäällikkönä tulisivat olemaan yhdenarvoisia. Täten suomalaiset rykmentit olisivat tulleet hyvin itsenäiseen asemaan muodostaen tasa-arvoisen tekijän Viron armeijan rinnalla. Mutta sen kautta sodan johdon yhtenäisyys olisi joutunut vaaraan. Niinkauankuin virolaisten joukot olivat vähälukuiset ollen vain vähän enemmän kuin kaksi kertaa suuremmat suomalaisia joukkoja, jotka kuitenkin toisaalta olivat paljon paremmin järjestettyjä puhumattakaan niiden suuremmasta taisteluinnosta ja -kelpoisuudesta, oli tosiasiallinen tasa-arvoisuus niiden välillä olemassa. Mutta virolaisten joukkojen lukumäärä kasvoi päivä päivältä, ja niiden taistelukuntokin lisäytyi vähitellen, mutta varmasti. Tammikuun 16 p:nä virolaisten joukkojen lukumäärä — suomalaisia vapaaehtoisia siihen lukematta — oli seuraava: upseereja 992, sotilaita n. 10.000, kevyitä konekiväärejä 94, konekiväärejä 170 ja tykkejä 43.

Niin ollen täytyi suomalaisten vapaaehtoisten ylipäällikön suhteen Viron armeijan ylipäällikköön muodostua toiseksi kuin kenraali Wetzer oli ajatellut. Senvuoksi tohtori Louhivuori pyysi yksityisessä keskustelussa eversti Laidoneria uskomaan kenraali Wetzerin komentoon, mikäli se havaittiin mahdolliseksi, suomalaisten rykmenttien lisäksi virolaissakin joukkoja. Eversti Laidoner lupasikin tehdä sen.

Kun tohtori Louhivuori pian senjälkeen, tammikuun 19 p:nä, tavatessaan kenraali Wetzerin Tallinnassa ilmoitti hänelle eversti Laidonerin suostumuksesta, sai hän samalla kuulla kenraali Wetzerin aikovan asettua kaikkine joukkoineen Tapaan järjestääkseen ja harjoittaakseen niitä ja ollakseen sitten tarpeen tullen käsillä. Tapaan piti Viroon jo osittain saapuneen Pohjan Poikain rykmentin lisäksi Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukonkin siirtyä, sittenkuin se olisi suorittanut Narvan valloituksen.