POHJAN POJAT (continued 3)

1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4, lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.

4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä kauppalaan.

Eversti Kalm lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä Marienburgin valtauksessa.

Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla, jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman, oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia olevan n. 3.000 miestä.

1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania, kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa etelään.

3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi kääntynyt Paideriin vievälle tielle.

Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa taistelujärjestykseen.

Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain eteenpäin.

Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella, olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.

Jääkärikapteeni Hannula seuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä, että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. Jääkäriluutnantti Marttisen käytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys, osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.

Jääkäriluutnantti Sainio kirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:

»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.

»Monet mahdolliset ja mahdottomat olettamukset tulevien tuntien tapahtumista työntyvät nyt sotilaan kylmään tajuntamaailmaan. Moni varmaan ajattelee itseään, rakastettuaan, kotiaan ja kaukaista isänmaataan, joku ystävätään, vierustoveriaan tai päällikköään. Ehkä jossakussa ilmenee hermostuneisuutta, aavistetun kuoleman kolkko tunne. Hän keskustelee vierustoverinsa kanssa hellämielisesti, arasti, tekee huomautuksiaan tulevan taistelun raskaudesta, puhelee toivomuksistaan ja omaisistaan.

»Mutta suurin osa ei ajattele niin. Hehän ovat olleet ennenkin kymmenet kerrat kuoleman edessä, ovat luulotelleet kaatuvansa, ovat jo haavoittuneetkin, mutta aina vain pysyneet hengissä. Mitä kannattaa ihmisen ajatella kuolemaa? Elämämmehän on lahja luonnolta ja toisilta ihmisiltä. Ne sen perikööt takaisinkin. Ellei luonto, niin ihmiset sitten, ei rakkaudessa, kuten sen antoivat, vaan vihassa. Viha vieköön kuolemaan, niinkuin rakkaus herättää elämään.

»Monet eivät ajattele mitään vakavaa. He eivät ole nähneet vihollisessa kunnon vastustajaa. Edelliset päivät ovat kuluneet vain pikku kahakoissa ja takaa-ajossa. Kuinka ryöväri, aatteeton anastaja, joka katsoo vain omaa etuaan, voisi olla urhoollinen? Hän saattaa kyllä olla ruumiiltaan väkevä, mutta kuoleman edessä hänen henkensä horjuu, ja silloin hän pyrkii pois kohtalonsa alta. Hänen vahvat lihaksensa eivät saa tukea hänen heikolta hengeltään, ja elämän vaisto voittaa — hän pakenee…

»Sumuinen aamu on valjennut hämyiseen valkeuteensa, harjanne on jäänyt taakse, tie mutkittelee ja painuu metsäisten kunnaitten kainaloon.

»Taas tullaan aukealle, vasemmalle viettävän viljelysalan rintaan. Oikealla ylenee sankka kuusi metsäinen maisema, ja sen edessä juoksee rautatien suora linja korkeain vallien välissä.

»Mies tulee vastaan. Hänet tutkitaan, häneltä kysellään, tiedustellaan, ja sitten hänet lasketaan edelleen kulkemaan pääjoukkoihin käsin.

»Samassa napsahtaa laukaus. Ensin yksi, toinen, kolmas, ja kohta kuuluu yhtämittainen rätinä. Kärki on saanut tulta. Joukot seisautetaan.»

Taistelu Marienburgin omistuksesta oli alkanut.

Vihollinen oli, mikäli sakeassa sumussa voitiin erottaa, asettunut asemiin kauppalan etelälaitaan, rautatienaseman edustalle ja siitä aina kaakkoon vievään tiehen saakka. Sillä oli useita konekiväärejä, m.m. aseman vesitornissa.

Rautatien ja maantien kosketuskohdassa oli matalahko, metsäinen harjanne, joka yhdessä lammen koillisen rantapenkereen kanssa tarjosi hyökkääjälle jonkin verran suojaa pohjoisesta ja idästä suuntautuvaa vihollistulta vastaan. Punaisten oikean siiven suunnalta maantie sen sijaan oli verrattain suojaton. Oikealla puolen oli heti Pullangin lampi, sen länsirannalla muutamia taloja ja laajat aukeat, joiden reunasta havumetsä alkoi.

Vihollisen avattua tulen kärkeä kohden, joka ryhtyi siihen vastailemaan, 3:s komppania levittäytyi ketjuun maantien molemmille puolille, kaksi joukkuetta jääkäriluutnantti Marttisen johdolla vasemmalle, yksi luutnantti Kalervon johtamana oikealle, ja ryhtyi etenemään.

Punaisten tuli kiihtyi. Konekiväärit tatattivat, kiväärit rätisivät. Onneksi kuitenkin sumu haittasi vihollisen tähtäystä, joten kuulat ylipäänsä lensivät liian korkealta. Vastustaja ei myöskään noudattanut ampumisessa minkäänlaista järjestystä: tuli oli sinne tänne siroteltua. Kaikkein vaarallisimmaksi osoittautui vesitorniin sijoitettu konekivääri, joka ampui milloin mitäkin osaa Pohjan Poikain rintamasta. Väliin sen luodit lensivät yli harjun Pullangin lammen luo maantielle, jossa pataljoonan komentopaikka oli, ja johon myöskin eversti Kalm ja jääkärimajuri Snellman seurueineen olivat asettuneet.

Jääkärikapteeni Hannula antoi pian 2:selle komppanialle käskyn kehittäytyä rautatien itäpuolelle ja hyökätä vihollisen kimppuun oikealta kaartaen. Ammunta kiihtyi yhä ja levisi kauas oikealle. 2:sen komppanian oli varsin vaikeata hajautua ketjuun sotilaiden vajotessa syvälle upottavaan lumeen. Suurin ponnistuksin päästiin kuitenkin vihdoin 3:nnen komppanian tasalle. 6:s komppania jäi toistaiseksi varaväeksi ja siirtyi harjanteen juurelle maantien sivuun.

3:nnen komppanian Saulikin luona tekemä erehdys osoittautui pian seurauksiltaan vaaralliseksi: vihollinen sai sen kautta tilaisuuden uhata hyökkäävien Pohjan Poikain oikeata sivustaa. Kuormasto sai myöskin tulta rautatien itäpuolelta. 6:nnesta komppaniasta määrättiin silloin kuormaston suojajoukon lisäksi 1 ryhmä raskaan konekiväärin kera radan itäpuolelle varjelemaan hyökkääjien selkäpuolta. Kuormastolle, joka seisoi pitkässä kolonnassa suojattomalla tiellä joka puolella harhailevien vihollisparvien yhtämittaa uhatessa sitä, annettiin käsky ajaa nopeasti lammen jäälle rantaäyrään suojaan. Vasta silloin jäljessä kulkenut 1:nen patteri pääsi kuormaston ohitse, asettui asemiin komentopaikan luo ja alkoi pommittaa Marienburgin rautatienasemaa ja punaisten ketjua kauppalan etelälaidassa. Vihollisen puolella oli myös yksi tykki toiminnassa ottelun alussa, mutta sen tuli oli suunnattu kauas vasemmalle.

Heti taistelun alkaessa havaittiin oikealla hajanaisia vihollisryhmiä kuormastoineen pakenevan Marienburgista. Kaakkoon johtavan valtamaantien jäätyä katkaisematta punaiset olivat ryhtyneet viemään turvaan kuormastojaan.

Tilanne, joka muutenkin oli vakava vihollisen tehdessä joka suunnalla tavattoman sitkeää vastarintaa, kävi arveluttavaksi, kun äkkiä alkoi sataa kuulia myöskin vasemmalta, Pullangin lammen länsirannalta, jossa oleviin taloihin vihollisen konekivääri nähtävästi oli sijoittunut. Turvatakseen kuormaston, patterin ja komentopaikan vaaralliselta sivustatulelta ja saadakseen aikaan ratkaisun yhä verisemmäksi käyvässä taistelussa jääkärikapteeni Hannula lähetti 1 joukkueen 6:nnesta komppaniasta jääkäriluutnantti Sainion johdolla kaartamaan laajalti vasemmalta lammen ympäri, puhdistamaan välillä olevat talot punaisista ja hyökkäämään vihollisen oikeata siipeä vastaan saattaakseen sen pakokauhun valtaan. Joukkue riensi nopeasti täyttämään tehtäväänsä. joukkue 6:nnesta komppaniasta jäi viimeiseksi varaväeksi.

Kuulia satoi yhä kuormastoon ja komentopaikalle. Muutamia miehiä haavoittui. Pataljoonan urhea komentaja, jääkärikapteeni Hannulakin haavoittui lievästi jalkaan ja oli pakotettu hetkeksi heittämään johdon käsistään.

Tulitaistelua jatkui yhä joka puolella. Luotituisku harveni väliin hiukan sitten taas yltyäkseen entistä tuimemmaksi. Rätinä ja pauke oli huumaavaa. Väliin kajahti sen keskeltä viiltävä huuto: — Sanitääri! Yhä useampia Pohjan Poikia kaatui, m.m. 3:nnen komppanian uljas ja neuvokas päällikkö, jääkäriluutnantti Marttinen. Mutta jäljelle jääneiden joukko ei horjunut, ei vetäytynyt takaisin. Luutnantti Kalervo otti käsiinsä 3:nnen komppanian johdon. Kuolemaa halveksien, kostonhalun kiihoittamina Pohjan Pojat ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Ratkaisun täytyi nyt tulla. Mutta punaisten lättiläisten ketju kesti yhä vankkumatta suurista tappioistaan huolimatta. Taisteltiin äärimmäisellä kiivaudella ja molemminpuolisella uljuudella elämästä ja kuolemasta.

Eversti Kalm ja jälleen tulilinjoille saapunut jääkärikapteeni Hannula kulkivat keskellä kuulasadetta rohkaisten sotilaiden mieltä ja kehoittaen heitä kestämään. Minne he ilmestyivät, siellä miesten kasvot kirkastuivat. Heidän rauhallisuutensa ja varmuutensa valoivat väsyneihin mieliin uutta uskoa ja tarmoa.

Tilanne oli kuitenkin edelleen kriitillinen. 2:sen komppanian kaartoliike oikealle ei ollut tarpeeksi laaja. Komppania sai tulta sekä edestä että oikealta sivustaltaan. Se menetti tällöin m.m. jääkärivänrikki Oivon ja vääpeli Nikin, jotka kaatuivat paikoilleen johtaessaan kuolemaa halveksien miehiään taisteluun.

Näin ollen saattoi suotuisan ratkaisun tuoda vain jääkäriluutnantti Sainion kiertoliike, jonka tulosta odotettiin jännittynein mielin. Joukkueen onnistuikin sumussa päästä vihollisen huomaamatta sen oikealle sivustalle ja selkäpuolelle, josta se sitten avasi aivan läheltä kiivaan tulen. Punaiset syöksyivät täydellisesti yllätettyinä hillittömään pakoon. 3:skin komppania pääsi silloin etenemään, ja hurraten Pohjan Pojat hyökkäsivät vasemmalla siivellä rautatienasemaa vastaan. Hurja kamppailu syntyi. Vihollinen menetti m.m. 4 konekivääriä, joista Pohjan Pojat valtasivat yhden suoranaisessa käsikähmässä käyttäen vain puukkoa ja pistintä. Rautatienasema vallattiin ja suurin osa pakoon pyrkiviä vihollisia tuhottiin.

Tilanne, joka oikealla siivellä oli hetkeä aikaisemmin ollut varsin uhkaava, selvisi sielläkin pakokauhun levitessä punaisten keskuuteen. 2:nen komppania syöksyi rynnäkköön ja ryhtyi ajamaan takaa pakenevaa vihollista, joka suuntasi kulkunsa osaksi Marienburginjärven jään ylitse, osaksi pitkin teitä kärsien varsin suurta mieshukkaa. Taistelu päättyi klo 10 tienoissa ap.

Eversti Kalm mainitsee mieshukasta taistelukertomuksessaan:

»Taistelun äärimmäistä kiivautta todisti parhaiten itse taistelukenttä, jossa ruumiita eräälläkin pienellä alalla saatiin laskea 296. Eräässä paikassakin oli koko ketju sellaisenaan kaatunut. Vihollisen tappiot yksistään kuolleissa voidaan laskea noin viiteensataan.»

Jääkäriluutnantti Sainio kuvaa taistelua seuraavasti:

»Hitain askelin, kiväärit kainalossa etenee ketju, tasaisin välimatkoin, varovasti.

»Paukkina kiihtyy, kuulia lentelee, ilmassa viheltää, vinkuu. Kärkiketju makaa maassa ja vastailee ammuntaan; vuorotellen, harvakseen miehet laukovat kivääreitään.

»Jossakin edessä papattaa konekivääri. Kuulain lento tihenee, surina lisäytyy. Heittäydytään maahan, etsitään maalia ja määrätään tähtäin. Sumuinen ilma haittaa näköä. Edessä olevan aukeaman takana vasemmalla on metsä. Sieltä ammutaan. Oikealla ylenevän aukean kukkulan päällä rätisee, papattaa, pamahtelee. Siellä piilee myös vihollinen.

»Tehdään syöksy, juostaan kärkiketjun tasalle, otetaan asemat ja avataan tuli.

»Vihollinen vastaa.

»Uusia konekiväärejä ilmestyy. Nyt rätisee julmemmin, kovemmin: omat miehet ampuvat. Korvat menevät lukkoon, maa pölisee, patruunavyöt tyhjenevät. Jalkaväkitaistelu on alkanut.

»Huudetaan sairasreki esille, paareja ja kantajia tarvitaan.

»Takana on vielä kaksi komppaniaa, tykistö ja kuormasto. 2:nen komppania on saanut taistelumääräyksen. 6:nnen komppanian taistelulähettejä kysytään, päälliköt liikehtivät, kysytyt juoksevat, mutta harmaat ryhmät seisovat vakavina. Erästä haavoittunutta kuljetetaan ohi, harhakuulat viheltävät päitten yllä, ja taistelun jymy kuuluu kaameana sotilaiden korviin. Ajattelevatko he tulevaa kohtaloansa? Kyllä he ajattelevat. Ja samalla he kiroavat sotaa, sen kauhuja, sen tulista helvettiä, johon heidän kohta täytyy syöksyä. Vaikka he eivät äsken välittäneet elämästään, ja vaikka he vieläkin voivat hymyillä ja sanoa jotakin halveksivaa kuolemasta, niin kuitenkin liikkuu heidän sisässään toista. Kuolema, joka tuntui niin tutulta äsken, on nyt kolkko vieras, kun se on lähellä. Mielellään moni heistä lausuisi jotakin lapsellista, miehelle sopimatonta ja naurettavaa, mutta häpeän ja miesmäisyyden tunne pakottaa heidät vaikenemaan. Joku tuntee ilmeistä pahoinvointia ja ajattelee ilmoittautua sairaaksi saadakseen jäädä pois taistelusta, mutta hänkään ei tee sitä — päällikön ja toverien tähden. Eivät he ole pelkureita, eivätkä huonoja sotilaita, mutta kuitenkin jäytää kauhu sydäntä.

»6:s komppania lähtee liikkeelle johdollani. Mennään eteenpäin jonossa maantiellä. Harhakuulat ulvovat ylitse, joku haavoittunut tuodaan vastaan, uusia sanitäärejä rientää esille.

»Saadaan pysähdyskäsky ja asetutaan ojaan penkereen suojaan oikealle.

»Tappelu jatkuu yhä. Kuulat vinkuvat ilmassa ja tuprahduttavat lunta maassa. Edessä nähdään oma ampumaketju: harvassa makaavia miehiä, jotka tähtäävät ja ampuvat. Tiellä kävelee rauhallinen everstimme pataljoonankomentajan kanssa. 'Olette reservissä valmiina tuleen', sanoo pataljoonankomentaja.

»Siis vieläkin tuota kirottua odotusaikaa, pirullisinta, millä sotilaan hermoja rasitetaan.

»Kuulia lentelee yhä, mutta päälliköt liikehtivät tiellä, joku lähetti ja sotilas myös. Joku saa kuulan, kannetaan pois. Mutta päälliköt seisovat rauhallisina. He ovat sotilaita ja sotilaitten esimiehiä. Pohjan Poikien komentajia. He eivät tunne pelkoa, eivätkä saa sitä tuntea.

»Tykistö on saanut käskyn tulla lähemmäksi ja aloittaa tulen. Takaa tulee viesti: kuormastoa ammutaan. Samassa kaatuu mies ja hevonen haavoittuu aivan everstin läheltä.

»Tilanne on tukala. Onko meidät saarrettu? Tuhotaanko meidät nyt?

»'Joukkue 6:nnesta komppaniasta yhden kevyen konekiväärin kanssa vasemmalle', kuuluu käsky pataljoonankomentajan suusta ja jatkuu: 'Saartakaa vihollisen saartava sivusta!'

Joukkue lähtee johdollani. Kuluu aikaa. Joukkue kaartaa kilometrittäin metsäistä maisemaa; miehet astuvat lumessa ja hikoilevat.

»Taistelu jatkuu. Oikealta ja vasemmalta kulkevat uudet osastot tuleen. Jääkärit vievät poikansa keskustan avuksi.

»Tykistökin rämähtää voimakkain äänin. Jääkärikapteeni Påhlsonin kevyt jaos lähettää terveisensä vihollislinjaan. Jokaista räjähdystä seuraa aina kuin käskystä omien konekiväärien kilpalaulu.

»Oikea sivusta on jo tulessa. Sen leveä komppaniaketju on ollut riittämätön vihollisen pitkään rintamaan. Mutta voitonvarmana ja rohkeana se on heittäytynyt taistelun hurjaan leikkiin.

»Lakkaamatta kiväärit räiskyvät, lakkaamatta konekiväärit tatattavat, silloin tällöin tykki jyrähtää.

»Joku mies on haavoittunut kuormaston lähellä. Kaikki voimat ovat käytännössä. Viimeinen arpa on lyöty, arpa elämästä tai kuolemasta, voitosta tai tappiosta, kunniasta tai häpeästä.

»Miehiä kaatuu, toisia haavoittuu. Pataljoonankomentajakin saa kuulan. Missä pelastus, mistä tulee apu, jos rintamaketjut murtuvat? Kuka tuo nyt sodan jumalan Pohjan Poikain avuksi? Sivistynyt maailmako? Nyt sitä tarvittaisiin! On kuultu puhuttavan monista divisioonista, kymmenistä tuhansista vihollisista, joita joka suunnalla on meitä vastassa. Nytkö ne kaikki ovat ympärillä?

»Mitähän miettii rykmentinkomentaja, mitä haavoittunut pataljoonan pää? Onkohan tämä se ennustettu 'punainen päivä', jonka koittamista niin monet ovat toivotelleet? Valkenikohan se näin usvaisena, sumun ja hämärän peittämänä? Niin petollinenko olikin se ensimmäisen päivän punainen aurinko kolme viikkoa takaperin? Se antoi voiton — nyt saamme tappion.

»Taistelu jatkuu.

»On kulunut tunti, toinenkin. Vasen siipikin on jo taistelussa.

»Kiväärinpauke kiihtyy, konekiväärit rätisevät, uusi tulilinja on ilmestynyt vihollisen taakse. Se saapuu aavistamatta, salaa kuin varas yöllä ja sylkee murhan tulta punaisten sivustaan ja selkään.

»Kuluu vielä muutamia minuutteja. Taistelun mainingit läikkyvät vielä hetken kautta koukeroisen rintaman. Mutta vastarinta horjuu, pelko syöpyy punaisimmankin pyövelin sydämeen.

»Ryhmittäin nousee miehiä pois puolustuspaikoistaan, kyyryisinä juostaan ja vedetään konekiväärit asemistaan. Läähättävinä hahmoina kilvan syöksyy vastustajan sekava lauma kauppalaa kohden. Vielä paukkuvat hyökkääjäin kiväärit, vielä ulvovat luodit. Ne kostavat, tekevät tuhoisata jälkeä peräytyvän vihollisen riveissä.

»Vasen sivustamme nousee viimeiseen syöksyyn, hurraata huudetaan, juostaan. Joku rohkeampi vihollinen tovereineen yrittää vielä pelastaa kallista konekivääriään. Mutta he kaatuvat, sortuvat kylmään pistimeen.

»Keskustan rivit ampuvat vielä, oikealla myös kuularuiskut soivat ja kiväärit räiskyvät. Mutta vain hetken. Kohta taistelun jymy lakkaa sielläkin, ja voittajan jalka polkee veristä kenttää yli kuulain kaatamain ruumiitten.

»Ihmetellen jokainen Pohjan Poika katsoo kaatuneitten paljoutta. Kukaan ei aavistanut luotien sellaista tuhoa tehneen sumuisessa säässä.»

Suuri voitto oli saavutettu, mutta se oli vaatinut kalliin hinnan. Pohjan Poikain rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat seuraavat:

1:sen pataljoonan esikunnasta haavoittui 1 upseeri, jääkärikapteeni Hannula;

1:sestä komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkärivänrikki Ragnar Oiva;

2:sesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Kaarlo Nikki, ja 6 sotilasta, Anton Filppula, Siinto Honkaniemi, Kalle Kettunen, Antti Molander, Tuomas Mulari ja Eino Palmu, sekä haavoittui 3 aliupseeria ja 6 sotilasta, joista myöhemmin kuolivat haavoihinsa sotilaat Toivo Lindström, Emil Lyytikäinen ja Martti Saarikangas;

3:nnesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkäriluutnantti Einari Marttinen, ja 4 sotilasta, Jooseppi Hämäläinen, Martti Mäkelä, Nestor Pakkanen ja Kustaa Tammelin, sekä haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Toivo Lehtonen, 3 aliupseeria ja 9 sotilasta, joista myöhemmin sotilas Tuomas Pelli kuoli haavoihinsa;

l:sestä K.K.K:sta haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja Riikonen;

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas Kragenshofissa, Tuomas Flander;

1:sestä patterista haavoittui 1 aliupseeri ja 1 sotilas; sekä Ratsuosastosta haavoittui 1 sotilas.

Koko rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat: kaatuneita ja haavoihinsa kuolleita: 3 upseeria ja 15 sotilasta sekä haavoittuneita: 3 upseeria, 7 aliupseeria ja 13 sotilasta.

Taistelun tauottua 3:s komppania kulki kauppalan lävitse sen pohjoislaitaan ja asetti kenttävartion Kemmeriin poikkeavan tien suuhun. 6:s komppania majoittui rautatienaseman luo varmistaen etelään.

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukko saapui myös tällöin edettyään Kragenshofista taisteluitta Marienburgiin tullen pitkin rataa luoteesta rautatienasemalle. 6:s komppania liitettiin jälleen 2:seen pataljoonaan, joka sai tehtäväkseen varmistaa kauppalan itään ja etelään 1:sen pataljoonan varmistaessa länteen ja pohjoiseen.

Sittenkuin 2:nen komppania oli palannut takaa-ajosta, majoittui se hälyytysvalmiina pataljoonan esikunnan kera kauppalan luoteispäähän asettaen kenttävartion tienhaaraan Troitsan kirkon luo. Kuljetulle taipaleelle jätetyt vartiot kutsuttiin Marienburgiin, jonne ne pienempien kahakoiden jälkeen saapuivat.

Bolshevikit olivat kuitenkin jo taistelun aikana ja sen jälkeen ehtineet kuljettaa suurimman osan Marienburgiin keräämästään sotasaaliista turvaan. Siitä huolimatta joutui Pohjan Poikain käsiin jommoinenkin saalis, joskaan ei hetikään niin suuri kuin oli oletettu. Sen määrästä ei kuitenkaan ole käytettävissämme yksityiskohtaisia tietoja. 6:nnen komppanian taistelukertomus mainitsee:

»Hyökkääjien käsiin joutui tällöin 4 konekivääriä (joista yksi vallattiin käsikähmätappelussa aivan kaupungin laiteilla), 2 hevosta, — kenttäkeittiötä, 1 k.k.-kärryt, 2 vankkurit, 1 muut kärryt, konekiväärikasteja, kiväärejä y.m. lukuunottamatta sitä saalista, mikä jäi vihollista takaa-ajavan joukkueen selkäpuolelle Marienburgin asemalle.»

Taistelussa saatu saalis oli kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudesta. Olihan eversti Kalm ilmoittanut tekevänsä koko retken etupäässä saadakseen rykmentilleen varustarpeita. Kauppalan valtauksen jälkeen hän antoi sotavälineiden y.m. kokoamisesta yksityiskohtaisen käskyn määräten kummankin pataljoonansa asettamaan tarmokkaan upseerin johtaman komennuskunnan keräämään saalista eri puolilta kauppalaa ja samalla puhdistamaan sitä piileksivistä punakaartilaisista. Patteriston tuli huolehtia hevosrehun hankkimisesta kauppalan pohjois- ja ratsuosaston sen eteläpuolisilta seuduilta. Koko saalis oli koottava rautatienasemalle.

Täten alkaneen kokoamisen tuloksista jääkärikapteeni Hannula mainitsee:

»Varsinaisia taisteluvälineitä ei ollut sotasaaliin joukossa juuri muita kuin mitä taistelussa vallattiin. Saatiin jonkinverran hevosia, rautatien liikkuvaa kalustoa, muutamia puhelin- ja sähkölennätinkoneita, hevosrehua, kuten heiniä ja paljon kauroja, ja muita punaisten jättämiä tavaraeriä, joista ennen kaikkea mainittakoon suuri ja arvokas villavarasto.»

Kotimaahankin kulkeutui aikoinaan hätyyttäviä huhuja Pohjan Poikain toimeenpanemasta Marienburgin häpeällisestä ryöstöstä. Tämä tapahtuma on vielä hämärän peitossa. Sitä koskevat tiedot ja selitykset ovat keskenään jyrkästi ristiriitaisia. Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa siitä osuen nähdäksemme oikeimpaan:

»1 joukkue 3:nnesta komppaniasta määrättiin heti taistelun jälkeen luutnanttien Silventoisen ja Simolan johdolla operatsionikäskyn N:o 10 määräyksen mukaan kokoamaan sotasaalista rautatienasemalle ja pyydystämään kauppalassa vielä piileviä punaisia. Tällöin myös jotkut yksityiset, komennuskuntaan kuulumattomat sotilaat ryhtyivät omavaltaisesti toimeenpanemaan kotietsintöjä, tunkeutuivat luvatta punaisten jättämiin varastoihin anastaen itselleen sotasaalista ja valitettavasti myöskin yksityistä omaisuutta, etupäässä kuitenkin vain juutalaisilta, joita kauppalassa oli paljon, ja jotka kauppalan asukkaiden ilmoituksien mukaan olivat kauttaaltaan bolshevikeja. Tämä vallattomuus saatiin kuitenkin kohta lopetetuksi patrullien kautta, eikä sellaista tapahtunutkaan muuta kuin ensimmäisinä tunteina kauppalan valloituksen jälkeen, joten etapin kautta kulkeutuneet tiedoitukset 'Marienburgin ryöstöstä' ovat suuresti liioiteltuja ja tosiasioita vääristeleviä sekä ilkeämielisten ja kateellisten henkilöiden sepittämiä ja levittämiä tarkoituksella saada Pohjan Poikain maine tahratuksi ja riistää Marienburgin valloitukselta sen kunnia.»

Pohjan Pojat olivat Marienburgiin tulonsa jälkeen yhden vuorokauden kokonaan eristettyjä muusta maailmasta. Virolaiset panssarijunat, jotka eivät olleet voineet avustaa hyökkääviä joukkoja, eivät vieläkään päässeet kauppalaan saakka, rikottujen siltojen korjaus vei näet paljon aikaa.

Pohjan Poikain pikamarssi ja Marienburgin uljas valtaus selvensivät kuitenkin pian tilanteen kauppalan pohjoispuolella. Punaiset alkoivat tällä suunnalla kaikkialla peräytyä painautuen Marienburgin sekä itä- että länsipuolitse etelää kohden. Samaan aikaan he vetäytyivät Valk—Marienburg radan ja viertotien yhtymäkohdasta itäänpäin. Tallinnan suojeluspataljoona kapteeni Stenbergin johdolla saattoi silloin ryhtyä marssimaan Marienburgia kohden, johon se saapui 22 p:n iltana ja vaihtoi seuraavana päivänä Pohjan Poikain taisteluista uupuneen rykmentin linjalla Kragenshof—Kalling—Skelder—Karitan olevat joukot. Samana päivänä saapui virolaisia panssarijunia Marienburgiin, niistä jäi yksi vartioimaan kauppalaa ja kaksi valvomaan rautatietä Valkiin. Tallinnan suojeluspataljoonan oli määrä siirtyä mahdollisimman pian Vöruun, ja Tarton pataljoonan piti astua sen tilalle.

Eräs Tallinnan suojeluspataljoonan 2:sen komppanian ryhmänjohtaja kertoo näistä päivistä:

»Olin ryhmäni kera etuvartiojoukkona Vörumaalla Pullinjärven rannalla sakeassa kuusimetsässä. Edessämme olevassa kylässä majaili 2 komppaniaa Viljandin kommunistirykmentistä. Kun joukkomme oli pieni, eikä apua voitu mistään enää toivoa, ja kun olimme jo pari päivää seisoneet vahdissa, niin usko hyvään lopputulokseen pyrki horjumaan. Vaihdoimme melkein lakkaamatta laukauksia punakaartilaisten kanssa. Lähikylien asukkaat toivat meille muonatavaroita, joten ruokaa oli kyllälti.

Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia, punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli 400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti — kaunis, valoisa pakkaspäivä.

Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja odottavat meidän pikaista apuamme.

Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys. Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä. Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain, ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.

Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta… Jäimme yöksi ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.

Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika, niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen, kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»

Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:

»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»

Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle, lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:

»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys annetaan varakapellimestarillemme, vänrikki Kaartotielle, joka on saanut eversti Kalmilta määräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.

»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit, jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen alas torvet ja nuotit.

»Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatus, joka valtaa meidät, on, että nyt seisomme silmästä silmään julman vihollisen kanssa. Tuhannet eri ajatukset välähtävät aivoissa. Mitä on tehtävä? Kello osoittaa 3.15 ap. Sekä vaunussa että ulkona on pilkkopimeää. Kivääri lujasti kourassa hyppäämme vaunuista alas lumikinokseen. Mitään vihollista ei kuitenkaan näy. Vain huutoja kuuluu.

»Ensimmäisestä säikähdyksestämme toinnuttuamme rupeamme tarkastelemaan ympäristöämme ja näemme veturin kumollaan raiteiden vieressä syöksevän tulta ja savua. Lähemmin tarkastettuamme huomaamme, että olemme ajaneet virolaisen panssarijunan päälle, joka yön pimeydessä on ollut korjaamassa punaisten räjähdyttämää siltaa.

»Ei veturimiehistöstä eikä soittajista kuollut eikä vahingoittunut ketään. Se on todella kohtalonoikku, kun 4 tavaravaunua ja veturimme ovat murskana.

»Mitkä ajatukset risteilevätkään aivoissa seisoessamme siinä Korwenhofin ja Alswigin asemien välillä. Kauhea näky pimeässä yössä. Kaiken lisäksi ympärillämme on suuri, syväluminen metsä, ei asemaa eikä ainoatakaan ihmisasuntoa lähistöllä. Joka minuutti odotamme vihollisen hyökkäystä.

»Klo 9 ap. jätämme vihdoin onnettomuuspaikan erään virolaisen panssarijunan seuraamina ja saavumme klo 11 ap. Marienburgiin.

»Saniteettijunan tultua perille sijoitettiin siihen heti kaatuneet ja haavoittuneet Pohjan Pojat lähetettäviksi Tarttoon ja kotimaahan. Sairaanhoitajatar Pohjala kertoo junan lähdöstä:

»Ihmisiä on kokoontunut asemalle. Pohjan Poikain torvisoittokunta soittaa 'Jääkärin marssian'. Repaleissa olevat, kuoleman kanssakamppailevat sotilaat makaavat vaunuissa.

»'Aukaiskaa vähän ovea, jotta kuulisin paremmin tuon soiton', sanoo yksi vaikeasti haavoittunut.

»Ovi aukaistaan, säveleet kaikuvat mahtavina, ja niiden soidessa päättyy kahden vaikeasti haavoittuneen Pohjan Pojan ajallinen retki.

»Juna lähtee hiljaa liikkeelle. Ei sillä ole mukanaan »ryöstötavaraa», vain elämänsä uhranneita ihmisiä. Tuoni on riistänyt runsaan sadon, hinta Marienburgin kauppalasta on maksettu.»

* * * * *

Marienburg, jossa Pohjan Pojat nyt majailivat muutaman päivän, on pieni, matalataloinen puistikkokauppala samannimisen järven rannalla. Asukkaita on siellä n. 2.000, joista huomattava osa on juutalaisia. Kauppalan historiallisena muistomerkkinä ovat läheisellä saarella kohoavat linnanrauniot. 17:nnellä vuosisadalla ruotsalais-suomalaiset joukot ovat otelleet Marienburgin linnan omistuksesta useita kertoja, kunnes sen ruotsalaisten asettama varusväki v. 1702 räjähdytti osan siitä ilmaan päästäkseen antautumasta venäläisille. Senjälkeen linnaa ei ole uudelleen rakennettu.

Kauppalan itälaidassa kohoaa komea rakennus, uusi linna, jossa bolshevikit olivat majailleet valtakaudellaan jättäen jälkeensä tavanmukaisen hävityksen. Huoneet oli liattu ja kaikki kalleimmat tavarat ryöstetty.

Palatsin pääkäytävän edustalla oli suuri, lipuin ja köynnöksin koristettu sankarihauta tunnuslausein: »Toverit, te kaaduitte vapauden ja vallankumouksen puolesta.» Siihen oli vastikään haudattu joukko viime päivien taisteluissa kaatuneita punaisia sotilaita. Hauta oli kuitenkin vielä jäänyt suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Siihen kerättiin sitten siviiliväestön avulla Marienburgin valloituksessa kaatuneiden bolshevikien ruumiit.

Oleskelusta Marienburgissa luutnantti Reponen kirjoittaa:

»Molemmat seuraavat päivät kuluvat pelkässä velttoudessa. Mutta eipä ihme. Viikon verran on marssittu, silloin tällöin tapella kahistu, vähän nukuttu.

»Ainoana hauskana muistona tältä ajalta säilyy mielessämme kauppalan kimnaasi, jossa asumme.

»Kimnaasin rehtori ja sen nuoret naisopettajattaret kohtelevat meitä suurenmoisella ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Herkkuja kannetaan tuon tuostakin keittiöstä meidän maisteltaviksemme, teetä ja kahvia on aina saatavissa.

»Salissa on piano. Sitä soittaa talon kaunis, Pietarin musiikkiopistossa käynyt ja balettikurssinsa lopettanut, nuori tytär. Hän vie meidät myös usein yläkertaan opettajattarien luo, jossa syntyy vilkas keskustelu. Koko talonväki osaa saksaa, ja me puhumme sitä, mikäli kykenemme. Joskus komppaniamme päällikkö panee vireille poliittisen keskustelun, jonka kuluessa sekä elein että sanoin tuomme esille sen vihan, mitä tunnemme ryssiä kohtaan. Välistä taas muudan opettajatar, syntyään lättiläinen, myös musiikkiopiston käynyt neitonen, virittää lättiläisen, surunvoittoisena väreilevän laulun.

»'Kaikki lättiläiset kansanlaulut ovat säveleeltään alakuloisia', sanoo hän.

»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka…' He eivät löydä kylliksi lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»

Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta. 22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.

Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4 kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.

Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan komentajan, jääkärikapteeni Svinhufvudin harkinnan varaan. Hän lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Vohlonen. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11 ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeri Hartikaisen johdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelas Eero Rekolan johdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1 »Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.

Luutnantti Vohlonen kuvaa retkeä seuraavasti:

»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan. Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.

»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen. Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja konekiväärituli täydessä käynnissä.

»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta, joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.

»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman. Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä. Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu. Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.

»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.

»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu 'Lewis' konekivääri Eino Schönemann-Soriolan johdolla. He ovat nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.

»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet. Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja lättiläisiä joukkoja.»

Varavääpeli Rekola kertoo retkestä:

»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen salaperäiseltä.

»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.

»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä pysähdytään. Luutnantti Vohlonen antaa meille osastojen johtajille määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen, vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.

»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin. Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2 paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.

»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään — lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja ajetaan takaisin.

»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista. Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä. Luutnantti Vohlonen lähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole. Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.

»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.

»Levitämme nopeasti ketjun molemmin puolin tietä ja alamme ampua. Raskas konekivääri tuodaan ketjuun. Kevyt nakuttaa oikealla.

»Kaikki on aluksi hyvin. Sumu on suojanamme. Yksikään ei vielä ole saanut pienintäkään naarmua. Mutta vähitellen sumu aikaa hälvetä. Näemme vihollisen asemat aivan hyvin. Ne ovat vastakkaisella mäellä talojen suojissa.

»Tuli yltyy yltymistään. Punaiset osaavat laskettaa suoraan meihin, kun olemme avoimella kentällä. Konekiväärien suihkut lakaisevat yli aukean. Äkkiä huomaamme, että oma raskas konekivääriänne on joutunut epäkuntoon ja peräytyy ketjusta. Nyt haavoittuu yksi ja heti senjälkeen toinen. Oikealta kuuluu valitusta. Sisukkaasti pojat kuitenkin yrittävät edelleen.

»Huomaan, että taistelun jatkaminen on mahdotonta. Lähetän miehen kysymään luutnantilta määräyksiä. Hän jää sille tielleen. Ketju on harvenemistaan harvennut. Tilanne näyttää uhkaavalta. Emme voi kestää tuntia kauempaa, tuskin puoltakaan. Siihen mennessä meidät on kaikki tuhottu.

»Katson oikeudekseni komentaa miehet peräytymään, yksitellen. Lähetän sanan. Se ei kulje läpi, kun ketju on perin harventunut. Juoksen vasemmalle ja annan joka miehelle erikseen käskyn. Se on heille ilosanoma, ja heti he aloittavat peräytymisen. Mutta oikea siipi pysyy edelleen paikoillaan. Sinne täytyy saada tieto. Lähden itse sitä viemään, Aatu Kaltainen tulee mukaani, mutta saa äkkiä kuulan rintaansa. Kannan häntä pienen matkaa taaksepäin ja käsken erään miehen viedä hänet pois. Juoksen oikealle siivelle, annan peräytymiskäskyn ja lähden juoksemaan keskustaan.

»Tuli on yltynyt kerrassaan helvetilliseksi. Ympärilläni pöllähtelee luoteja tavan takaa. Olen juuri hyppäämäisilläni ojan ylitse maantielle, kun kova pläiskäys tärähtää kaulaani. Lennän ojaan. Hengitys korahtelee. Olen varma, että elämäni on mennyt. Mutta niin ei sentään käy. Vieressäni makaava mies nostaa minut ylös. Huudan käheällä äänellä luokseni ryhmänjohtaja Kaarlo Hillilän ja annan hänelle määräykset johtaa peräytymistä. Suusta, korvista valuu verta, mutta kipu ei vaivaa minua rahtuakaan. Poistun hiljakseen ketjusta. Mäellä tapaan luutnantin ja osan miehistöä. Saan siellä luutnantin määräämään miehiä hakemaan haavoittuneet pois ketjusta.

»Silloin tulla vingahtaa kuula oikeaan reiteeni. Ryömin vieressä olevan hevosen rekeen. Samalla kuuluu bolshevikien valtaava hurraus — he hyökkäävät. Siihen sekoittuu meidän haavoittuneittemme avunhuudot. Kauheata kuunnella…»

2:sen pataljoonan tappiot onnettomalla retkellä olivat seuraavat:

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas, Eino Kenraali; joutui kadoksiin — jäivät luultavasti kaatuneina vihollisen käsiin — 4 sotilasta, Juho Kejonen, Toivo Kuttinen, Leo Murto ja Vihtori Nieminen, sekä haavoittui 2 aliupseeria ja 4 sotilasta;

6:nnesta komppaniasta kaatui 1 sotilas, Paul Kaakinen, joutui kadoksiin 3 sotilasta, Lauri Ahola, Erkki Hillilä ja Aatu Kaltainen, sekä haavoittui I upseeri ja 2 sotilasta; sekä

2:sesta K.K.K:sta joutui kadoksiin hevospäällikkö Schönemann-Soriola ja haavoittui 1 sotilas.

Yhteensä menetettiin kaatuneina ja kadoksiin joutuneina 1 aliupseeri ja 9 sotilasta ja haavoittuneina 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 7 sotilasta.

Marienburgin valloituksen johdosta eversti Kalm sai vastaanottaa Viron sotaväen ylipäälliköltä seuraavan sähkösanoman:

»Tervehdin Teitä ja Teidän urhoollisia Pohjan Poikianne saavuttamanne uuden, suuren voiton johdosta. Näen, että Pohjan Pojat voittavat joka paikassa vastustajansa, minne he vain kulkunsa ohjaavat.

Laidoner.»

ja kenraali Wetzeriltä:

»Toivon onnea menestyksenne johdosta. Pyydän lausua kiitokseni kaikille upseereille ja Pohjan Pojille.

Kenraali Wetzer.»

»Onnittelen Teitä ja reippaita poikianne menestyksestä, isänmaan nimessä kiitän Teitä, ensimmäisen pataljoonan ja patterien upseereja ja urhoollista miehistöä.

Kenraali Wetzer.»

Pohjan Poikain oleskelu Marienburgissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Rykmentti oli uupunut ja tarvitsi välttämättä lepoa. Virolaisten joukkojen tehtäväksi jäi säilyttää Pohjan Poikain työn runsaat hedelmät. Eversti Kalm sai 24 p:nä etelärintaman ylipäälliköltä määräyksen viedä rykmenttinsä Valkiin reserviin.

Ennen lähtöä Marienburgista oli Pohjan Pojilla kuitenkin vielä paraati kauppalan torilla, kirkon luona. Viron itsenäisyyden vuosipäivänä, helmikuun 24:ntenä, klo 10 ap. seisoi rykmentti torilla avonaisessa nelikulmiossa. 1:nen pataljoona oikealla, 2:nen pataljoona keskellä ja patteristo vasemmalla. Myöskin tiedonanto-osasto, ratsue ja soittokunta olivat mukana.

Jääkäriluutnantti Sainio kirjoittaa:

»Pohjan Pojilla on myös juhlapäivä. On paraati Marienburgin torilla. Kello 10 aikana päivällä soluu komppania toisensa jälkeen majoituspaikastansa kauppalan keskustassa olevalle toriaukeamalle, järjestyy siellä, seisoo tarkastuksessa ja kuuntelee eversti Kalmin ja rykmentin nuoren pastorin puheita.

»Eversti kiittää rykmenttiä vedoten sen tehtäviin. — Jo sillä, että saavuttiin Tarttoon, vaikutettiin eteläisen rintaman tapahtumiin, selittää eversti, Valk valloitettiin, Marienburg myös. Ilman virolaisten apua on pienin voimin työnnytty kauaksi vihollislinjan sisälle. Uhkarohkea yritys on loistavasti suoritettu. Pohjan Poikain rykmentti tekee mitä haluaa koko rintama-alueella. Esteitä ei ole tai jos onkin, niin ne murtuvat lujan iskun alla. Tähän tyyliin eversti Kalm kehuu Pohjan Poikia, ja hänen lopetettuaan puhuu pastori af Björksten.

»Hän kertoo Viron ja Suomen yhteenkuuluvaisuudesta, heimoustunteesta, yhteisestä voitosta, joka on saatu yhteisestä vihollisesta, sekä jatkuvasta veljeydestä saavutetun vapauden nimessä.

»Soittokunta soittaa, järjestäytyy uuteen kohtaan ja soittaa uudelleen, jolloin joukot marssivat everstin ohitse ja hajaantuvat eri suunnille, kukin komppania oinaan majoituspaikkaansa. Päivä on kaikesta palveluksesta vapaa.»

Eversti Kalm mainitsee taistelukertomuksessaan Marienburgin taistelukaudelta:

»Marienburgin valloituksella oli tarkoituksenani ollut antaa eversti Puskarin joukoille lähinnä Marienburgin radasta itään tilaisuus järjestää asemansa täysin vapaasti ilman vihollisen painostusta, samalla kuitenkin voidakseni jättää Marienburgin virolaisten joukkojen haltuun tärkeänä keskuspaikkana puolustuspaikaksi, josta käsin Viron eteläinen kansallinen raja voitaisiin helposti suojella. Koska kuitenkaan ei ainoastaan Marienburgin miehittäminen tähän olisi riittänyt, vaan myöskin olisi täytynyt suojella koko rataa Valk—Marienburg lännestä päin, pyysin sähkösanomissani: Etelärintaman Esikunta, Tartto 23/2 klo 22; Viron Armeijan Ylipäällikkö, Kenraali Laidoner, Tallinna 25/2 klo 21,30 sekä Kenraali Wetzer, Tartto 26/2 klo 14, että Breus-Tilder ja Ramnek tienhaarat miehitettäisiin, jotta rata sekä Marienburgissa olevien joukkojen yhteys Valkin kanssa tulisi suojatuksi vihollisen joukoilta, joita jo 24/2 ja 25/2 alkoi pitkin aluetta radasta länteen päin ilmestyä. Kuitenkin supistuivat toimenpiteet näiden alueiden suojaamiseksi ainoastaan siihen, että panssariautomobili sai tehtäväkseen liikkua tiellä Hoppenhof— Tilder sekä että Tiloeriin asetettiin 1/2 komppaniaa Tarton pataljoonasta.»

Tallinnan suojeluspataljoonan etuvartijat joutuivat jo 23 p:nä illalla Marienburgin eteläpuolella kahakkoihin vihollisen kanssa, joka uudelleen alkoi keräytyä. 24 p:nä todettiin punaisten jo miehittäneen m.m. Ottenhofin ja Neu-Annenhofin. Vaarallisempaa kuitenkin oli se, että vastustaja liikehti suurin joukoin pohjoisempana, jossa ei ollut huomattavampia valkoisia joukkoja, aikoen nähtävästi katkaista Valk—Marienburg radan. Se valtasi jo 25 p:ää vasten yöllä Treppenhofin ja Schwarzbeckshofin. Tilanne alkoi käydä arveluttavaksi. Vihollinen oli epäilemättä toipunut saamastaan iskusta ja aikoi, etenkin huomattuaan, etteivät Pohjan Pojat ottaneet osaa Marienburgin puolustukseen, toden teolla vallata takaisin viime taisteluissa menettämänsä alueet.

Samaan aikaan Pohjan Poikain rykmentti valmistautui jättämään Marienburgin. Raskas kuormasto ja 1:nen pataljoona saivat käskyn siirtyä rautateitse Valkiin. 2:sen pataljoonan ja patteriston oli määrä suorittaa paluumatka maanteitse. Rykmentin tuli kokonaisuudessaan olla Valkissa 26 p:nä.

* * * * *

Breuss-Tilder tienhaaraan jääneet 1:nen komppania ja 2:nen patteri olivat pääjoukkojen edetessä Marienburgia kohden olleet melkein yhtämittaa kahakoissa ylivoimaisten vihollisten kanssa, jotka vähitellen ympäröivät suomalaiset melkein joka taholta.

1:sen komppanian lähettämä kenttävartio oli Kalnabindassa, muut joukot Breussissa. Melkein joka päivä etuvartijat ja patrullit kahakoivat punaisten kanssa. Huomattavimmat ottelut olivat 21 p:nä Friedrichshofissa ja Wedderissä. Suomalaisten tiedustelijat etenivät aina Spilween, Friedrichshofiin ja Palzmariin asti.

Vihollisen saatua lisävoimia, m.m. 1 panssariauton, kerrottiin sen valmistavan suurempaa hyökkäystä Aajoen ylitse Breussiin. Sen johdosta 2:sen patterin päällikkö, jääkärivänrikki Lagerström poltatti 21 p:nä 2 joen ylitse johtavaa puusiltaa. Punaisten ratsujoukko lähestyikin seuraavana päivänä Breussia, mutta pakotettiin tykki-, konekivääri- ja kivääritulella peräytymään: 2:nen patteri oli näinä päivinä vilkkaassa toiminnassa ampuen m.m. bolshevikien majoituspaikkoja Wedderin kylässä 19 ja 20 p:nä kuluttaen tällöin 87 granaattia ja 18 shrapnellia.

Näistä selkäsuojana olevien suomalaisten joukkojen rasittavista kahakoista, jotka eivät tuottaneet Pohjan Pojille kuitenkaan minkäänlaisia tappioita, kertoo 1:sen komppanian sotilas S. seuraavaa:

»Breussinkylä. Aajoki kiemurtelee valkeana nauhana jyrkkien rantatörmiensä välissä. Talot ovat hajallaan, matalia, olkikattoisia. Metsää vähän, laajoja peltoja, joita Aajoen tulvavesi kuuluu keväisin kastelevan.

»Asunnoksemme saamme kirjastohuoneen. Olkia on siellä jo ennestään. Huonekalustona vain suuret lasioviset kaapit ja yksi horjuva pöytä.

»'Ylös, punaiset hyökkäävät!'

»Lukemattomia kertoja yössä saamme jättää olkivuoteemme, tarttua kivääriin ja juosta kuin henkemme edestä joelle, jonka toiselta rannalta punaiset yrittävät tunkeutua niskaamme. Meidän puolellamme jokea on juoksuhautoja, joissa saamme pitkin päivää väristä odottaen. Tykistö kääntelee mörssäreitään aivan yhtenään, sitä mukaa kuin punaiset tekevät hyökkäyksiään.

»Vartionpito on kovaa; tunnittain aivan sillan korvassa konekiväärin takana tai jossakin muualla joen varrella. Tykistön tiedustelijat karahduttavat tuon tuostakin sillan ylitse.

»'Punaiset tulevat!'

»Silloin ei auta muu kuin laskeutua tyynesti kiväärinsä taa, painaa makasiini päälle, vetää varmistin alas ja odottaa sormi liipaisimella. Molemmat muut konekiväärivartiot lepäävät vieressä kummallakin puolen konettani.

»Taaskin ilmestyy ensimmäinen vihollinen näkösälle, toinen, yhä enemmän. Ne ryhtyvät piirittämään punaiseksi maalattua myllyä joen toisella puolen, jonne tykistömme puhelinmies on sijoittunut.

»Ta-ta-ta-ta… aivan loppumattomiin. Molemmat toverini ampuvat myös innoissaan. Konekiväärinpiiput hehkuvat. Heitän kasetin toisensa jälkeen hangelle.

»'Siellä taitaa olla kuumat paikat pojalla.'

»'Kyllä kai.'

»Nyt puhelinmies on päässyt pois myllystä. Kuulasateessa hän juoksee joelle, kierii kuin kerä alas rinnettä. Vielä muutama sekunti, ja mies on pelastettu.

»Komppania saapuu. Annamme tulta oikein isän kädestä, ja punaiset vetäytyvät takaisin.

»Kerran olemme vähällä ampua omia miehiä. Meillä on konekiväärivartio vähän oikealla paikasta, jossa Aajoki tekee jyrkän mutkan. Olemme vierittäneet suuren tukin suojaksemme. Sen takana makoilemme kerran, parikin vuorokaudessa lähitalon riihestä noutaneemme olkien päällä odotellen punaisten kyläilemistä.

»On iltapäivä. Sataa lumiräntää, joka kastelee manttelin likomäräksi ja kohmettaa ruumiin märissä vaatteissa. Tarkastelemme maatessamme pilvistä taivasta ja edessämme olevien lättiläistalojen olkikattoja.

»'Punaiset ovat lähellä. U:n kanssa söivät samassa pöydässä jokitörmän talossa.'

»'Älä nyt. Miksi U. ei antanut heille lähtöpassia?'

»'Eihän sitä. Miehiä oli neljä viisi ja U. yksin. Täysi työ oli hänellä pysytellä rauhallisena, ja kiitti, kun pääsi.'

»Mieli on jännittynyt. Joka silmänräpäys luulee näkevänsä ryssän karvalakin ja pistinpäisen kiväärin. Nyt… kuuluu askeleita. Mies, toinen, useita näkyy joen uomassa painuen kohta näkymättömiin rantatörmän alle. Nyt ne tulevat! Odotamme henkeä pidätellen punaisten ilmestymistä näkyville. Olen nostanut konekiväärin tukinniskalle. Sormi hyväilee liipaisinta. Nyt!

»Silmänräpäys vielä, niin kaikki olisi myöhäistä. Samassa näemme tutun lakin, tutut kasvot. Pelästymme ja helpotuksesta huokaisten laskemme konekiväärin alas.

»'Olimmepa vähällä ampua omia miehiä. Toisetkin tulevat, pistäytyvät jokitörmän alta.

»'Sitä pelkäsimmekin. Siksi lähetimme yhden edeltäpäin varoittamaan.'

»Päivällä lähtenyt partio on palannut. Miehet ovat väsyneitä. Jo heidän käynnistään näkyy, miten kiire heille on tullut.

»'Juoksimme', selittää yksi heistä, 'minkä kintuista pääsimme. Kun olimme tulleet aukean ylitse aivan kylän laitaan, avasivat punaiset tulen edestämme taloista. Kujalla soi konekivääri, papatti kuin pakana. Pyörsimme nopeasti ympäri ja aloimme livistää.'

»Pitkin päivää kuuluu kiivasta ampumista. Tuon tuostakin patrullit joutuvat kosketuksiin vihollisen kanssa. Tuntuu siltä kuin punaiset etenisivät joka suunnalta.

»Pakolaisia, naisia, miehiä ja lapsia, saapuu hevoskuormittain kyläämme. Kuinka pelästyneen näköisiä he ovatkaan! Eräs nainen itkee hillittömästi. Kysyn häneltä syytä.

»'Kaksi nuorintani, kolmivuotiasta, jäi sinne punaisten kynsiin. En ehtinyt ottaa mukaan, niin kiire lähtö tuli.'

»Mökistä sillan korvassa saapuu pakolaiskaravaani. Vesikelkassa, ryysyläjässä pienimmät lepäävät. Ukko vetää köydestä kelkkaa, ja akka kiiruhtaa perässä työntäen raskasta kuormaa toisin paikoin melkein paljaaksi sulaneella maalla. Isommat lapset riippuvat äitinsä hameen liepeissä.

»Muutamalla kymmenellä miehellä on suojattavana Marienburgiin painautuneitten joukkojen peräytymistie, ja meidätkin hajoitetaan ryhmänvahvuisiin etuvartioihin pitkin joenvartta. Tykistön tiedustelijat hätyyttävät yhtenään. Tuskin voi silmiään ummistaa. Punaisilla on panssariauto. Monena pimeänä yönä kuulemme sen kolkon surinan seisoessamme etuvartiossa sillalla. Kuinkahan usein se jo onkaan yrittänyt sillan ylitse. Sen salaperäinen surina leikkaa korvia, hermostuttaa miehiä. Viimein ei auta muu kuin sytyttää Aajoen ylitse vievä komea ponsilta tuleen. Sen palo kestää kaksi vuorokautta. Vielä sillan luhistumisen jälkeenkin liekit nuoleskelevat sen hiiltyneitä käsipuita, ja joki on monta metriä sen ympärillä sulana.

»Kerran käymme saunassakin. En ole kylpenyt, senjälkeenkuin Suomesta lähdin. Nyt päätämme oikein miehissä ottaa löylyn toivoen siksi ajaksi pääsevämme bolshevikeista rauhaan. Saamme kokoon vain neljä viisi kylvynhaluista ja tilaamme saunan.

»Se onkin todellinen lättiläissauna. Kiukaana röykkiö pieniä mukulakiviä. Lavo niin matala, että istuessakin pää pitelee orsia. Seinät mustuneet, rakoilleet. Lattiana paljas maa, multaa, niin että luulisi kuralätäkössä rämpineensä, kun saunassa käy. Kannamme vettä Aajoesta, pilkomme puut ja ryhdymme lämmittämään sisäänlämpiäväämme. Koko päivän kuljemme saunaunelmissa. Kylpeä kuin Sasu Punainen, lyödä löylyä niin, että kiuaskivet kiljuvat, roimia, ropsia syntistä, likaista ruumistaan leveälehtisellä koivuvihdalla, niinkuin ennen Suomessa, kuin Suomessa, karhunpoikien koreassa kotimaassa!

»Sauna on iltapäivällä valmis, kitku ja katku kadonneet nokisen kurkihirren alta, savu — sakea kuin kevätsumu merellä — paennut olemattomiin. Kiiltävät selät vilkkuvat. Vastojen läiske, ähkinä, puhkina ja puuskutus täyttävät hikisen saunan. Kiuas kiljuu, yhä vain sitä valellaan vedellä.

»Astun alas lauteilta hartaana, hyvillä mielin. Silloin. Pam! Fiu! Piru on merrassa! Punaiset kuvittelevat, että sauna on hyväkin linnoitus, ja luulevat kai kiulunpohjia vaarallisiksi mörssäreiksi. Vetäisen paidan päälleni ja kiskon saappaat jalkaani. Pam, pam! Fiu-fiuuu! Ohitseni kiitää luoti ja sen jäljessä miesjoukko puolipukeissaan, joku alastomanakin, vaatteet kainalossa poikki pihan.

»Huohottaen, puuskuttaen, kiroillen ja syljeskellen pääsemme luotituiskun lävitse majapaikkaamme. Ei muuta kuin kiväärit kouraan, ja taas paukutetaan päin ryssiä, jotka heti jälleen vetäytyvät pois joen äyräältä…

»Tämä jo kyllästyttää…»

»Pohjan Poikain asema Breuss-Tilder tienhaarassa alkoi käydä uhatuksi. Marienburg oli sitäpaitsi vallattu ja sieltä oli saatu aikaan rautatieyhteys Valkiin, joten Breussin vartio ei enää ollut välttämätön. Eversti Kalm antoi siellä olleille joukoilleen käskyn vetäytyä Hoppenhofiin ja yhtyä sen luona Marienburgista tuleviin pääjoukkoihin palatakseen Valkiin.

»1:nen komppania ja 2:nen patteri jättivät Breussinkylän 23 p:nä klo 11,30 ap. ja saapuivat klo 4 ip. Hoppenhofiin, jonka ne varmistivat joka suuntaan. 1:nen komppania lähetti 24 p:nä vänrikki Havaan johdolla 1 joukkueen kenttävartioon Ramnekiin neljältä taholta tulevien valtamaanteiden risteykseen turvaamaan rataa siltä suunnalta bolshevikeilta.

»Hoppenhofissa sattui jälleen eräs onnettomuus.

»Kaksi sotilasta 2:sesta patterista, Huugo Manninen ja Evald Simanainen, sekä sotilas Torsten Silva 1:sestä komppaniasta lähtivät 25 p:nä hevosella hakemaan lähitaloista heiniä ja maitoa. He loittonivat vain noin kilometrin päähän asemalta.

»Saavuttuaan erääseen taloon he pyysivät saada heiniä, mutta heille ilmoitettiin, ettei talossa niitä ollut. Epäillen saamansa ilmoituksen totuutta Pohjan Pojat ryhtyivät tarkastamaan talon varastoja ja löysivät täysinäisen heinäladon, josta he ryhtyivät viipymättä tekemään kuormaa.

»He huomasivat kyllä erään talon naisista pujahtavan ulos tuvasta ja painautuvan läheistä metsää kohden, mutta eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Tämä leväperäisyys muodostui heille kohtalokkaaksi.

»Juuri kun he olivat saamaisillaan kuorman valmiiksi, ajaa karahdutti talon pihalle 20-miehinen bolshevikien ratsujoukko hurraten. Talon akka oli käynyt hätyyttämässä sen Pohjan Poikain niskaan. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen.

»Vapaaehtoiset vetäytyivät kiireesti kivinavetan taa. Simanainen ja Silva, joilla oli mukanaan kiväärit, asettuivat asemiin päättäen myydä henkensä mahdollisimman kalliista. Manninen, jolla ei ollut minkäänlaista asetta, painautui läheisen lautapinon alle.

»Samassa alkoi laukaustenvaihto. Pohjan Poikain tilanne oli tukala, mutta he eivät kuitenkaan pitäneet sitä toivottomana. Talo oli siksi lähellä Hoppenhofia, että Pohjan Poikain etuvartijoiden täytyi kuulla laukaukset. Apua ei kuitenkaan tullut. Ammunta kyllä kuului Hoppenhofiin, mutta siellä ei kiinnitetty siihen mitään erikoista huomiota, joka puoleltahan kuului pauketta. Luultiin kysymyksessä olevan vain tavallisen etuvartiokahakan.

»Manninen seurasi sykkivin sydämin piilopaikastaan taistelun kulkua. Väliin laukaustenvaihto heikkeni, väliin kiihtyi, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Piilossa oleva kohotti silloin päätään luullen, että apujoukot olivat saapuneet ja karkoittaneet vihollisen. Mutta samassa eräs ryssä tarrasi häntä niskaan vetäen hänet esille.

»Sotilaat Evald Simanainen ja Torsten Silva makasivat taistelukentällä verissään pistimillä raastettuina. Bolshevikit olivat saaneet voiton. Mannisen yrittäessä karata iskettiin häntä miekalla ja heitettiin sitten heinäkuorman päälle. Seurue ajaa karahdutti senjälkeen matkoihinsa suuntautuen kulkemaan Riikaa kohden.

»Sotilas Manniselle alkoi nyt kova aika. Hänen henkensä kyllä säästettiin, mutta hänet ryöstettiin puti puhtaaksi, häntä tutkittiin, piestiin ja raahattiin vankilasta toiseen. Riiassa hän joutui samaan koppiin 31 virolaisen sotavangin kanssa, joiden kera hänet kahden viikon perästä siirrettiin Pihkovaan. Siellä hän sai m.m. nähdä punaisten suuren paraatin. Senjälkeen kuljetettiin heitä jälleen vankilasta toiseen, piestiin ja kiusattiin nälällä ja kylmyydellä. Sotilas Manninen lähetettiin sitten jälleen monien virolaisten vankien mukana Pihkovaan tällä kertaa ammuttavaksi.

»Asemasillan suuressa ihmistungoksessa hänen onnistui kuitenkin pujahtaa viime hetkessä kuolemaan tuomittujen jonosta kansanjoukkoon. Kun hän aivan yhtä ryysyisenä, likaisena ja nälkiytyneenä kuin muutkin kaupungin asukkaat ei kiinnittänyt punakaartilaisten huomiota, onnistui hänen välttää uudelleen vangiksi joutuminen. Monien seikkailujen jälkeen hän pääsi vihdoin erään suomalaisen konduktöörin ja hänen vaimonsa avulla huhtikuun puolivälissä Suomen rajalle ja onnistui läpäisemään bolshevikien rajavartijoiden kuulasateen juostessaan Rajajoen ylitse. Hän joutui sitten suomalaisten rajavartijoiden käsiin ja saatuaan todistetuksi, ettei hän ollut bolsheviki, sekä päästyään karanteenista hän vihdoin saapui kotiseudulleen, jossa häntä oli jo kauan pidetty kuolleena.»

* * * * *

25 p:nä oli 1:sen komppanian tiedustelijoilla tulinen kahakka viertotien varrella Mustjoen sillan luona, Malupin kohdalla, vihollisen etuvartijoiden kanssa, jotka tuhottiin.

Samana päivänä osa Ramnekissa olevaa joukkuetta joutui ankaraan otteluun punaisten kanssa. Aamulla oli näet saapunut Adselista eräs poika, joka ilmoitti bolshevikien jälleen mellastavan kartanossa, mutta ei tiennyt heidän lukumääräänsä. Vänrikki Havas lähetti silloin 5-miehisen vapaaehtoisen patrullin ottamaan selvää vihollisen lukumäärästä. Siihen ilmoittautuivat seuraavat: korpraalit Armas Hyvönen ja Yrjö Laaksonen ja sotilaat Frans Järvihaavisto, Matti Kuivamäki ja Viktor Virtanen. Patrulli lähti liikkeelle klo 10 ap.

Eräs sen osanottajista kertoo:

»Tienristeyksen ja Adselin välistä tietä edettyämme pari virstaa hevosella lähetämme sen takaisin ja jatkamme matkaa jalan pitkin maantietä. Noin puolivälissä on suuri kylä, jonka asukkailta kyselemme, tietävätkö he mitään bolshevikeista. He ovat hyvin hätäytyneen näköisiä ja vastaavat kieltäen. Jatkamme matkaamme aina Adseliin asti tapaamatta ainoatakaan vihollista. Lähestymme varovaisesti puiston peitossa olevaa kartanoa ja menemme ensimmäiseen rakennukseen, joka on aivan tien vieressä. Se on suuri, tyhjä talli. Tuskin olemme päässeet sisälle, kun oven ohitse kulkee 4-miehinen punaisten patrulli. Tirkistelemme ovenraosta ja näemme bolshevikien liikuskelevan puistossa ja pihalla. Aivan tallin vieressä on pienempi palvelusväen rakennus. Me menemme sinne sisälle. Talonväki, joka on valkoista, pelästyy kovin meidät nähdessään luullen meidän olevan mennyttä miestä. Saamme kuulla, että punaisia on kartanossa ainakin 150 jalkamiestä ja 50 ratsua. Kiitämme tiedosta ja palaamme talliin.

»Hurjanrohkea Laaksonen ehdottaa, että avaisimme tulen kartanoa kohden ja pelästyttäisimme siten polsuja hiukan. Mutta samassa eräs punainen ajaa hevosella ja reellä tallin oven ohitse suuntautuen Taivolaan päin. Vakoilija, ajattelemme ja lähdemme perään, mutta hevonen juoksee niin nopeasti, ettemme saa sitä kiinni.

»Pääsemme kaikessa rauhassa takaisin ennenmainittuun kylään puolimatkassa taivaltamme. Menemme erääseen torppaan pyytämään ruokaa. Saamme sitä, mutta syödessämme ihmettelemme torpanväen hätäytynyttä ja hermostunutta käytöstä. Lähdemme sitten hakemaan toisesta torpasta hevosta kyytiin. Kun paraillaan valjastamme, huomaa Järvihaavisto kiikarillaan, että maantien toisella puolen, n. 300 m. päässä olevan talon nurkalla on punaisia, n. 30—40 miestä.

»Jätämme hevoset siihen ja painumme maantielle. Yht'äkkiä pamahtaa yhteislaukaus talon nurkalta, ja kuulat vinkuvat korvissamme. Alamme juosta, mutta samalla kuulia rupeaa tulemaan myöskin takanamme olevista taloista, joista juuri äsken lähdimme. Kuulat vingahtelevat niin, että maantiellä olo käy epävarmaksi. Sentähden alamme juosta peltoa pitkin maantien vasemmalla puolen olevaa torppaa kohden aina väliin pysähtyen ja antaen tulta milloin taakse, milloin sivulle. Pääsemme juuri torpan luo, kun yht'äkkiä n. 10 m. päässä edessämme olevasta maailmansodanaikaisesta juoksuhaudasta saamme kuularyöpyn vastaamme. Olemme siis piirityksissä kolmelta taholta, ja neljännellä sivulla on aava jäätikköpelto, jossa olisimme varmasti kuoleman omat.

»Epätasaista tulitaistelua kestää neljännestunnin, jolloin juoksuhaudassa olevista punaisista kaatuu ainakin 6 miestä, mutta meihin ei, ihme kyllä, osu kehenkään, vaikka ammumme seisaaltamme ilman mitään suojaa. Sitten joku meistä heittää käsipommin juoksuhautaan, ja toiset seuraavat heti esimerkkiä. Niillä on bolshevikeihin kamala vaikutus. He pakenevat asemistaan. Siinä heitä kaatuu vielä 3 tai 4.

»Viipymättä loikkaamme juoksuhaudan poikki. Siinä Laaksonen ampuu vielä yhden juoksuhaudassa olevan miehen, jolla on yllään tavattoman hienot turkit, ja joka muutenkin on komea ja upseerin näköinen. Hän sieppaa kaatuneen vyöltä siinä riippuvan nagaanin ja povitaskusta lompakon. Menemme jälleen maantielle, joka sillä kohdalla on metsän peitossa. Luulemme kahakan jo loppuneen. Mutta punaiset koettavat vielä oikealta sivustalta kiertoliikettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

»Samassa tulee vastaamme bolsheviki, joka pääsi käsistämme Adselissa. Huudamme hänelle, että hän antautuisi, mutta hän kääntää hevosensa ja koettaa paeta. Ammumme muutamia laukauksia, mutta hevonen ei pysähdy. Arvelemme jo, ettemme pitkän matkan ja häikäisevän auringonpaisteen takia osuneet, mutta vähän matkan päässä näemme maantien vieressä olevassa metsäaukeamassa hevosen seisovan paikoillaan; polsu makaa reessä suullaan monen kuulan lävistämänä. Vieritämme ruumiin pois reestä ja lähdemme ajamaan eteenpäin. Saavuttuamme joukkueemme luo jätämme vänrikki Havaalle raportin retkestämme.

»Tutkiessamme Laaksosen anastamaa lompakkoa löydämme sieltä passin ja valokuvan, jotka osoittavat, että bolsheviki on ollut saksalainen upseeri L. Valkin asukkailta saamme myöhemmin kuulla, että L. on ollut punaisten etelärintaman ylimpiä päälliköitä, ja että m.m. Valkissa ennen sen valloitusta murhatut ja kidutetut valkoiset oli juuri hänen käskystään teilattu.»

* * * * *

2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. saapuivat junalla enemmittä seikkailuitta Valkiin 24 ja 25 p:nä, samoin 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsue maanteitse Hoppenhofin kautta. Pääjoukkojen jatkaessa niihin Hoppenhofissa liittyneiden 1:sen komppanian ja 2:sen patterin kera matkaansa Alakylää kohden jätettiin Hoppenhofiin 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta jääkärivänrikki Dahlmanin johdolla aseman komendantin, alikapteeni Soalsin käytettäviksi. Niiden tuli virolaisen panssariauton tukemana estää bolshevikeja räjähdyttämästä Mustjoen rautatiesiltaa, jota he jo uhkasivat. Ryhmät suorittivatkin tehtävänsä erittäin hyvin ajaen vihollisen pakoon ja ottaen pari vankia. 2 ryhmää 4:nnestä komppaniasta oli niinikään jäänyt vartioimaan Mustjoen maantiesiltaa, kunnes virolaiset asettuivat heidän tilalleen, jolloin ryhmät saattoivat kiiruhtaa muiden perässä Valkiin, jonne pääjoukot olivat saapuneet 26 p:nä klo 11 ap.

Pohjan Poikain vetäytyessä Marienburgista Valkia kohden sattui kuitenkin vielä yksi onnettomuus. 3:nnen patterin kuormasto lähdettyään Marienburgista 25 p:nä kulki harhaan lähtien Seltinghofiin päin. 3 km. sen pohjoispuolella kuormasto joutui saarroksiin. Sen onnistui vasta kiivaalla taistelulla raivata itselleen tie vapaaksi. Se menetti tällöin kaatuneina 2 sotilasta, Knut Haaranojan ja Matti Salosen, joiden ruumiit jäivät vihollisen haltuun. Punaisten käsiin joutui lisäksi saaliina 26 hevosta, 3 parivaljakon ja 8 yksivaljakon ajorekeä valjaineen, 14 satulaa ja osa kansliapapereita.

Koko Pohjan Poikain rykmentti oli jälleen koolla Valkissa 26 p:nä tavattoman raskaan ja pitkän, joskin myös erikoisen kunniakkaan taistelukauden jälkeen.

Urhoollisuudesta Marienburgin taisteluissa koroitettiin »Viron Armeijan Ylipäällikön käskyssä Tasavallan sotajoukoille N:o 15» maaliskuun 13 p:ltä seuraavat Pohjan Pojat:

Jääkärivänrikki Johannes Tamminen jääkäriluutnantiksi, vääpelit Erkki Estola, Toivo Lehtonen, Väinö Aug. Miettinen ja Theodor Paavilainen, varavääpelit Eero Rekola, Yrjö Riikonen ja Veli Ruuth sekä aliupseeri Leo Teikari vänrikeiksi.

6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe.

(Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.)

Palattuaan Valkiin Pohjan Poikain rykmentti asettui entisiin majapaikkoihinsa. Jälleen aloitettiin taistelukautta aina seuraava uusi järjestely ja joukko-osastojen täydentäminen ja ryhdyttiin jokapäiväisiin harjoituksiin ja vartiopalvelukseen. Elämä rykmentin keskuudessa koetettiin palauttaa ennalleen.

Mutta siinä ei onnistuttu. Sotilaat kävivät kyllä harjoituksissa, suorittivat vartiopalvelusta säännöllisesti, viettivät vapaita iltojaan valkuaisten tuttaviensa luona, sotilaskodissa, juhlissa tai »elävissäkuvissa». Ulkonaisesti kaikki oli siis ennallaan. Mutta sittenkin — jotakin aivan oleellista puuttui. Se oli innostus.

Koikylän ja Marienburgin rintamakaudet oli kyllä kaikkine yliluonnollisille rasituksineen oikealla suomalaisella sisulla kestetty, mutta kun ne nyt olivat ohi, herpautui ote. Kun taistelut olivat tauonneet, huomattiin, miten hiljaiseksi oli käynyt ympärillä. Komppanioiden rivit olivat harventuneet, perin monet ystävät ja toverit olivat poissa, toiset olivat kaatuneet, toiset makasivat haavoittuneina Tarton, Tallinnan tai Helsingin sairaaloissa kamppaillen kuoleman kanssa. Sotilaille oli ennen Marienburgin taistelukautta vihjailtu, että se olisi viimeinen voimainponnistus, jonka jälkeen heidät päästettäisiin kotimaahan. Kun nyt vapautusta ei tullutkaan, tuntui se pettymykseltä.

Kaiken lisäksi saapui maaliskuun 1 p:nä sanoma Marienburgin menetyksestä. Se sai kaikkien Pohjan Poikain mielet kuohumaan.

Eversti Kalm tiedusteli kaksi kertaa kenraali Wetzeriltä syytä kauppalan jättämiseen. 4 p:nä hän sai seuraavan ilmoituksen:

»Marienburgin luovuttamisen aiheutti Tarton pataljoona, joka ilman syytä jätti asemansa Marienburgin edellä.»

Vastaus ei ollut suinkaan omiaan rauhoittamaan katkeroittuneita mieliä. Marienburg menetetty! Marienburg, jonka vuoksi niin moni Pohjan Poika oli uhrannut kukoistavan elämänsä ja vielä useammat terveytensä! Se oli liikaa.

Mutta ei siinä kyllin. Ensimmäistä tappion sanomaa seurasi uusia. Asema toisensa jälkeen joutui jälleen viholliselle, kunnes tykkien jyske taas kantautui läheltä Valkin kaupunkiin. Maaliskuun puolivälissä virolaiset jättivät bolshevikeille Koikylänkin. Jääkärikapteeni Hannula mainitsee rintaman maaliskuun alkupuolella olleen Valkista enää vain 6 km. päässä ja tavanneensa tällöin eräällä ratsastusmatkallaan virolaisen patterin Vinagin talon luona, n. 3 km. päässä Valkista lounaiseen, pommittamassa Tulbea ja Saulekin asemaa, jotka taas olivat vihollisen hallussa.

Nämä sanomat katkeroittivat yhä enemmän Pohjan Poikain väsyneitä mieliä. He alkoivat halveksia virolaisia joukkoja arvellen, etteivät ne pystyneet mihinkään. Tällöin syntyi myös tuo sittemmin Pohjan Poikain keskuudessa verrattain yleinen, seurauksiltaan erittäin vahingollinen mielipide, että heitä oli aikomus käyttää aina korvaamaan virolaisten joukkojen tappioita, kunnes koko Pohjan Poikain rykmentti olisi huvennut olemattomiin. Siihen he eivät tahtoneet alistua. Sotilaat arvelivat, ettei kannattanut taistella virolaisten puolesta, kun he itse eivät kuitenkaan muka kykenisi vapauttaan säilyttämään. Vapaaehtoiset eivät tulleet ajatelleeksi, miten vaikeassa tilanteessa virolaiset siihen aikaan olivat bolshevikien rynnistäessä suurin voimin pitkille rintamanosille riittämättömiä virolaisia joukkoja vastaan. Marienburgin säilyttäminen olisi vaatinut suuria voimia itse kauppalan ja koko rataosan Valk—Marienburg suojaamiseksi. Niitä ei ollut mistään saatavissa, eivätkä ne heikot pataljoonat, jotka voitiin lähettää kauppalan suojaksi, lähimainkaan olleet tehtävänsä tasalla. Vasta myöhemmin, sittenkuin Viron armeija oli kasvanut ja lujittunut, saatettiin Marienburgin miehitys toteuttaa.

Marienburgin menetyksen johdosta halu päästä kotimaahan kasvoi kasvamistaan. Työ oli sitäpaitsi tehty. Pohjan Pojat olivat täyttäneet velvollisuutensa, vapauttaneet Etelä-Viron, vieläpä vallanneet suuren kaistaleen lättiläistäkin aluetta. Elleivät virolaiset pystyneet käyttämään hyväkseen suomalaisten voittoja ja säilyttämään heidän valtaamiaan alueita, niin se ei kuulunut heihin, arvelivat Pohjan Pojat. He tahtoivat kotiin. Kun upseerit selittivät, ettei rykmentti vielä voisi kokonaisuudessaan palata kotimaahan, pyysivät yhä useammat yksityiset sotilaat vapautusta rykmentistä tai ainakin lomaa ilmoittaen syyksi, että he olivat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Eversti Kalm myöntyikin useimmiten anomuksiin.

Pohjan Poikain rykmentin eri osastojen vahvuus helmikuun 28 p:nä oli seuraava:

1:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 18. —. 2. 2. 14. Alipääll. 89. 2. 13. 2. 72. Miehistöä 632. —. 109. 13. 510. Yhteensä 739. 2. 124. 17. 596.

2:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 10. —. 1. 1. 8. Alipääll 85. —. 4. 6. 65. Miehistöä 704. 2. 45. 46. 611. Yhteensä 799. 2. 50. 63. 684.

Patteristo:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 15. — — 3. 12. Alipääll. 52. —. 1. 1. 50. Miehistöä 248. 1. 19. 2. 226. Yhteensä 315. 1. 20. 6 288.

Ratsue:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja. 1. —. —. —. 1. Alipääll. 10. 1. —. 1. 8. Miehistöä 50. 1. 6. 9. 34. Yhteensä 61. 2. 6. 10. 43.

Tiedonanto-osasto:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 1. —. —. —. 1. Alipääll. 11. —. -. 1. 10. Miehistöä 82. —. 2. 11. 69. Yhteensä 94. —. 2. 12. 80.

Mielialan ollessa rykmentissä varsin painunut eversti Kalm sai vastaanottaa ja julkaisi sotilaittensa tiedoksi seuraavat kaksi kirjelmää:

Valkin kaupungin valtuustolta:

»Itsensä uhraavien ja rohkeiden Pohjan Poikain urhoollisella työllä on vihollinen karkoitettu kauaksi Viron rajojen ulkopuolelle. Yhä enemmän ja enemmän vapautuu yhteiskunta bolshevikien painavasta väkivallasta alkaen uudelleen isänmaan rakentamisen pyhää työtä.

Käsittäen tämän lausuu Valkin kaupungin Hallinto kaikkien Valkin asukkaiden puolesta Teille ja Teidän johdollanne taisteleville sotureille syvimmän kiitoksensa ja sydämellisen toivonsa, että edelleenkin taistelisitte Valkin kaupungin ja koko vapaan Viron toivorikkaan tulevaisuuden edestä siksi, kunnes isänmaamme rajat tulevat täydellisesti vahvistetuiksi verenhimoisten vihollisten hyökkäyksiltä.

Kaupungin esimies J. Kerg.

Kaupungin valtuusmiehet: J. Kusin, H. Groos, J. Soo, W. Rikane, W. Kattoin. Sihteeri O. Edenberg.»

ja Viron Avustamisen Päätoimikunnalta:

»Syvällä myötätunnolla on isänmaa seurannut Teidän taisteluanne Viron veljeskansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta vaaran torjumiseksi eteläiseltä rajaltamme ja koko sivistysmaailmaa uhkaavaa tuhoa vastaan. Ihastuksella ja sydämellisellä kiitollisuudella on vastaanotettu tiedot Teidän loistavista voitoistanne ja syvällä surulla saatettu kalmiston rauhaan suuren asian puolesta kaatuneet toverinne. Teidän taistelunne kautta on Viro saanut tilaisuuden muodostaa oman armeijan, ja kiitollisena tulee Viron kansa aina muistelemaan Teidän osuuttanne vihollisen karkoittamisessa maan rajojen ulkopuolelle. Suomen arvo on maailman silmissä noussut sen kautta, että Suomi on Teidän kauttanne osoittanut olevansa ainoa maa, joka tällä hetkellä pystyy tehokkain asevoimin muitakin auttamaan vihollisen bolshevismin kukistamisessa. Kun nyt ensimmäinen jakso Teidän työssänne on päättynyt ja alkaa asemien raskas ja kestävyyttä vaativa puolustus, pyydämme me lausua Teille, niin päällystölle kuin alipäällystölle ja miehistölle kiitokset vaikeissa oloissa ja kunniakkaasti suoritetusta työstä, joka tulee muodostamaan loistavimpia lehtiä Suomen tähänastisessa historiassa. Koittakoon pian se aika, jolloin isänmaa saa lausua velvollisuutensa täyttäneet poikansa vieraalta maalta tervetulleiksi totiin.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta:

Puheenjohtaja Louhivuori. Kansliapäällikkö Peltonen.»

Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin. Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan, pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa. Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.

Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E., joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.

Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.

Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.

Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan. Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan. Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.

Heti päivän valjetessa muutamia Pohjan Poikia lähti vääpeli E:n opastamina tapahtumapaikalle. Tytön ilo oli suuri, kun hän vielä kerran näki öisen kavaljeerinsa hengissä. Pojat ryhtyivät heti tutkimaan, olisiko kepponen ollut talonväen järjestämä, mutta huomasivat pian, ettei asianlaita ollut niin.

Bolshevikeja oli ollut 6 miestä, jotka olivat väijyneet tienvieressä tapansa mukaan valvoen Pohjan Poikain joka askelta ja lähteneet seuraamaan vääpeli E:tä ottaakseen hänet elävänä vangikseen. Kiroten he olivat palanneet takaa-ajosta ja uhkailleet panna maahan koko talon kostoksi. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet tehdä mitään mainittavampaa pahaa, he kun pelkäsivät, että Pohjan Pojat saapuisivat pian suuremmin voimin.

Isäntäväki tarjosi sitten kaikille saapuvilla oleville Pohjan Pojille teetä voileipien kera samassa huoneessa, josta talon tyttären kavaljeeri oli niin oudosti edellisenä yönä poistunut.

Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Lättiläisiä punakaartilaisia ja heidän kätyreitään liikuskeli itse kaupungissakin ja ammuskeli, kerrotaan, Pohjan Poikia syrjäkaduilla piilopaikoistaan onnistumatta kuitenkaan ketään heistä surmaamaan.

* * * * *

Kaiken tämän keskellä tehtiin myöskin vakavaa työtä Pohjan Poikain henkiseksi virkistykseksi. Siitä kertoo Pohjan Poikain kenttäpappi, pastori af Björksten seuraavaa:

»Jos yleensä sotilaiden parissa suoritettu työ on epäsäännöllistä, on asianlaita niin varsinkin taistelevan joukon keskuudessa. Rauhallinen kasarmielämä voi yht'äkkiä muuttua vaaralliseksi rintamapalvelukseksi. Näin ollen on mahdotonta tehdä tarkkaa ohjelmaa kenttäpapin työtä varten tällaisessa joukko-osastossa. Hänen täytyy toimia, silloinkuin siihen on tilaisuutta. Työ voi sentähden saada hyvinkin hajanaisen leiman. Kun vielä otamme huomioon niinkin lyhyen ajan kuin parisen kuukautta, ymmärrämme, että sen työn hedelmiä on vaikeaa löytää. Voin niin ollen kertoa vain muutamia omakohtaisia muistoja, kokemuksia ja hajanaisia piirteitä siitä työstä, jonka Pohjan Poikain kenttäpappina olin tilaisuudessa suorittamaan.

»Vaarat ovat vieraalle maalle taistelemaan lähteneille joukoille hyvin suuret. En tarkoita vain niitä, joille sotilaat ovat alttiita rintamalla ollessaan vihollisen tulen alaisina, vaan myös niitä viettelyksiä, siveettömyyden ja alkoholin, jotka ovat mitä vaarallisinta myrkkyä nuorelle miehelle hänen ollessaan ensimmäistä kertaa vieraalla maalla, kaukana kodin suojelevasta piiristä.

»Ensimmäiseksi tehtäväkseni niin ollen tuli järjestää tilaisuus, jossa voisin lausua sotilaillemme toverillisen, varoittavan sanan. Järjestimme sen rykmenttimme lääkärin kanssa jo heti Tallinnaan saavuttuamme. Lääkäri esitti lankeemuksen vaaroja terveydelliseltä kannalta, minä puhuin puhtaan miehuuselämän siunauksesta.

Mutta vain esitelmät ja puheet eivät yksin auta. Vapaa-aikansa sotilaan on vietettävä jollakin tavalla. Veltto kasarmilla vetelehtiminen ei häntä voi miellyttää. Ellei hänellä ole tilaisuutta hyvään toveriseuraan, antautuu hän huonoon katuelämään. Onpa vielä sekin tietoisuus, että hän vieraana ja tuntemattomana on kaukana kotoisilta mailta, omiaan häntä viettelemään tuota kuiskausta kuulemaan: nauti, sillä huomenna kuolet!

Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle Suomesta:

»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa siellä saastuisi.»

Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.

Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti palvellessa.

Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen saloille riensivät rakkaimpien luo.

Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta innokkaan kapellimestari Liljeströmin johdolla, siihen lisäksi jokin puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin, suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis. Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan antaneista mainita varsinkin opettaja Pihkalan ja insinööri F. G. Emeleuksen.

Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja Zidbäckin, joka sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.

Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»

Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.

Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa, joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin:

»Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi ja sankariveljien kuolemattomien sielujen virvoitukseksi tulkoon se laulu, joka näiden laulukirjojen kautta ylös kohoaa siellä kaukana Suomi-kodista!»

»Seuraavat jumalanpalvelukset olimme tilaisuudessa pitämään vasta muutamien viikkojen kuluttua Valkin kaupungin kirkossa, koska joukot olivat olleet yhtämittaa liikekannalla. Täällä tulikin olomme pitempiaikaiseksi, joten voimme jumalanpalveluksia pitää useimpina sunnuntaina. Ilahduttavaa oli todeta, miten sotilaat lukuisin joukoin saapuivat kirkkoon silloinkin, kun siihen ei oltu annettu mitään varsinaista komennusta. Toivatko jumalanpalvelukset, joissa tunnetut lapsuusajan virret kaikuivat, kotoisen tuulahduksen, vai oliko tarvis lähestyä Häntä, joka apunsa antaa vaaran hetkellä, on kysymys, johon itsekukin vain voi antaa vastauksen. Tulipa yksi ja toinen saarnan päätyttyä yksityisesti kanssani keskustelemaan. Nuo hetket avasivat nuoren miehen sydämen, jossa löytyi paljon hyvää ja kaunista monasti niin karunkin pinnan alta. Kotiin silloin usein ajatukset lensivät, mutta myöskin Taivaallisen Isän luo.

»Vielä saakoon sijansa muutama kuvaus käynneistä haavoittuneiden parissa, jolloin syvä vakavuus täyttää äsken niin rajun, taistelunhaluisen soturirinnan. Sodan äänet ovat vaimentuneet. Illan tyyni rauha levittää pehmeän vaippansa yli myrskyävän taistelukentän. Tulin pieneen, matalaan majaan, jossa suomalaisia haavoittuneita virui oljilla kovalla lattialla. Ensimmäisenä löysin nuoren, kirkassilmäisen soturin, entisen koulutoverini. Hänen tuskansa oli suuri, vatsa oli ammuttu läpi. Kun häneltä tätä kysyin, lausui hän hillitysti, hammasta purren: — Kyllä Pohjan Poika kärsii! Kuulin hänen hiljaa kuiskaavan sanat, jotka paljastivat sielun syvyydet: — Sieluni tyyneys, rauha ja onni lieventävät ruumiillisia kärsimyksiäni. Yhteisen, suuren Jumalamme avulla paranen jälleen.

»Toisenkin tapauksen muistan. Kenttäsairaalassa minut herätettiin keskiyöllä. Nuori mies, kuoleva sankari tahtoi Herran Pyhää Ehtoollista nauttia. Sukeutui keskustelu tuhlaajapojasta, jolle vieraalla maalla avautui tie Isän kotiin. Samanlaiseksi hänkin itsensä nyt tunsi. Ehtoollista nauttiessaan yön yksinäisinä, hiljaisina hetkinä hän löysi lapsuutensa Jumalan jälleen.

»Voisin mainita lukuisia samanlaisia tapauksia, jotka todistavat, miten iäisyyskaipuu elää nuorenkin povessa. Varsinaisten jumalanpalvelusten järjestäminen haavoittuneille kävi mahdottomaksi, koska suuressa salissa heitä oli vain muutamia kymmenten virolaisten joukossa. Mutta sitä enemmän koetin yksityisesti heidän kanssaan puhella.

»Tuolla eräs saneli kirjettä, jonka hän pyysi minun kirjoittamaan kotiväelleen: Jumala on antanut retkillemme menestystä. Jääkää, rakas kotiväki. Luojan haltuun. Tuolla toinen tyynenä lausui syvän vakaumuksensa: Me sotilaat olemme siinä onnellisessa asemassa, että olemme lähempänä Jumalaa kuin muut. Meillä on kuolema aina silmiemme edessä, ja me ajattelemme: tapahtukoon Jumalan tahto — silloin rientää tyynin mielin taisteluun. Tuolla taas kuoleva sotilas kuiskaten tahtoi nauttia Ehtoollista. Muistot olivat kaukana kotisaloilla, sen äidin luona, joka opetti ensimmäiset rukoukset. Lapsuuden Jumala, jonka nuorukainen oli unohtanut, löytyi täällä jälleen.

»Nämä käynnit antoivat myöskin raskaita velvollisuuksia suoritettaviksi, kuolevan sankarin viimeisten terveisten kotiin viemisen, isän, äidin ehkä morsiamen kuultaviksi. Suru ja tuska sydämessä sellaista kirjettä kirjoitti. Kunpa voisi jotakin iäisyystoivoa lohdutukseksi antaa! Mutta suru oli vastaanottajalle kaksin verroin suurempi. Eräs morsian kirjoitti minulle:

»Kuolemaan en olisi häntä antanut, mutta kuolema riisti rakkaimpani. Olin varmaan niin kovia kokemuksia vailla. Niin lämpöinen, herttainen, tyyni, rauhallinen hän oli. Jään nyt yksin odottamaan, kunnes Jumalan käsky kerran minullekin tulee. ‒ ‒ ‒ Muistiko viimeisinä hetkinä kotijoukkoa — morsianta? Muistiko ennen kaikkea Jumalaa? Hänen elämänsä osoitti aina, että Jumalaa muisti!»

* * * * *

Marienburgin retkellä palattaessa myös useat upseerit pyysivät ja saivat joko eron tai pitempiaikaisen loman rykmentistä. Komppanioiden päälliköt vaihtuivat.

Luutnantti Kalervo siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen jääkäriluutnantti Sainio, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti Jokioinen, 1:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti Simola pyysi ja sai eron, hänen tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki Riikonen.

2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni Svinhufvud lähti maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni A.A. Salminen. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti Sainion jälkeen päällikökseen jääkäriluutnantti Mannisen, joka kuitenkin palasi Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua luutnantti Meriluoto nimitettiin tälle paikalle.

Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja poistuneiden tilalle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:

»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen — ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus, jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.

»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty, harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti. Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin. Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa, joihin ei kuitenkaan suostuttu.

»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein. Marienburgin retken aikana kypsyi eversti Kalmissa päätös lopullisesti katkaista suhteet kenraali Wetzerin esikuntaan. Sitä varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin kenraali Wetzerin alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri Herman Stenberg, joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla sekä eversti Kalm että maisteri Stenberg viittasivat siihen, että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti Kalm matkusti seuraavana päivänä Tallinnaan.

»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin, oman sairashoidon, etapin y.m.s.

»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että eversti Kalmin ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa. Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa, kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»

[Tohtori Louhivuori huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti Kalm alusta pitäen suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]

»Eversti Kalmin menettelyyn taas näyttävät vaikuttaneen liiaksi hänen loukattu ylpeytensä ja kunnianhimonsa, joita hän ei aina kyennyt tarpeeksi hillitsemään. Alkoi myös ilmetä, että eversti Kalm aikoi katkaista välinsä Päätoimikuntaankin ja ryhtyä aivan itsenäisesti toimimaan. 1:sen pataljoonan upseeristossa nämä ilmiöt synnyttivät vakavia arveluja siitä, että rykmenttimme saattoi joutua kaikenlaisten intrigien ja pyyteiden leikkikaluksi, jotka syrjäyttäisivät retken alkuperäisen tarkoituksen ja saattaisivat joukkomme aivan epävarmaan asemaan, varsinkin, jos siteet Päätoimikuntaan ja kotimaasta tulevaan avustukseen kokonaan katkeaisivat.

»Toistaiseksi ei kuitenkaan ollut muuta tehtävää kuin jäädä odottavalle kannalle, ylläpitää kuria joukoissa ja saada mielet pysymään rauhallisina. Kuuliaisuusrikoksia ei edellämainittua yhtä tapausta lukuunottamatta sattunutkaan. Kuri oli yhä mallikelpoinen, ja pataljoonan miehistö käyttäytyi moitteettomasti.

»Mieliala oli kuitenkin levoton, ja kaikenlaisia juoruja ja huhuja, kuten tavallista tällaisissa olosuhteissa, oli liikkeellä, ilmeistä oli myöskin, että jotakin kiihoitusta sivultapäin harjoitettiin. Se tapahtui kuitenkin niin salassa ja huomaamatta, että sen lähdettä ei voitu keksiä. Kaiken lisäksi tuli se, että suuren osan pataljoonan alipäällystöä ja miehistöä — noin puolet silloisesta taisteluvahvuudesta — 1897 ja 1898 syntyneinä oli aivan kohta matkustettava kutsuntaan Suomeen.

»Rykmentin käskyssä maaliskuun 9 p:itä kohdassa 4 ilmoitettiin: 'Uudet sopimukset laaditaan kohdakkoin, ja kun ne on saatu, tulee rykmentti uudestaan muodostettavaksi ja ne sotilaat vapautetuiksi Suomeen, jotka uuden sopimuksen mukaan eivät enää halua edelleen palvella.' Mielialan rauhoittamiseksi kutsuin kokouksen, jossa olivat läsnä pataljoonan upseerit ja kunkin komppanian alipäällystön ja miehistön valitsemat edustajat. Siitä kävi ilmi, että alipäällystön ja miehistön keskuudessa yleisesti haluttiin takaisin Suomeen. Selostin tilannetta ja ilmoitin, että eversti Kalm matkustaa heti Suomeen ja tuo ratkaisun tullessaan, jolloin jokaisella oli oleva vapaus valita. Siihen mennessä oli pysyttävä rauhallisina ja täytettävä edelleenkin velvollisuudet, minkä kaikki lupasivatkin.»

Pohjan Pojat eivät kuitenkaan vielä päässeet kotimaahan.

Punaiset olivat alkaneet helmi- ja maaliskuun vaihteessa voimakkaan rynnistyksen myöskin Petserin rintamalla, jossa virolaisten täytyi peräytyä. Maaliskuun 11 p:nä bolshevikit valtasivat Petserin kauppalan, jatkoivatpa senkin jälkeen etenemistään.

Tilanteen käydessä tällä suunnalla arveluttavaksi tarvittiin jälleen suomalaisten apua. Pohjan Poikain rykmentin täytyi jälleen lähteä taisteluun.

Eversti Kalm, joka rykmenttinsä koossa pysyttämistä koskevien neuvottelujensa vuoksi oli estetty itse ottamasta johtoa käsiinsä alkavalla taistelukaudella, julkaisi rykmentilleen seuraavat määräykset:

»Operationikäsky N:o 12.

Valkissa 11.3. 19.

1. Tilanteen pelastamiseksi Pihkovan rintamalla määrään Jääkärimajuri Snellmanin suorittamaan sivusta-liikkeen Isborskin suunnassa ja tulee hän tässä tehtävässä saamaan direktivit suoraan Eversti Puskarilta tai hänen esikuntapäälliköltään Kapteeni Muttilta.

2. P.P. II Patalj. Jääkärikapteeni Salmisen johdolla tulee tässä tehtävässä olemaan jääkärimajuri Snellmanin käskyn alaisena.

3. P.P. I Patalj. ottaa vastaan II Patalj. vahtipaikat klo 10:ksi 12.3.

4. Jääkärimajuri Snellmanin käytettäväksi yhteyden pitoa varten tulee myös P.P. Ratsuosasto sekä kaksi moottoripyörää 2. Divisionalta.

5. Rykmentin lääkäri Kalpa huolehtii siitä, että jääkärimajuri Snellmanin joukkojen mukana on tarpeellinen saniteettihenkilökunta ja -tarpeet.

6. Tarpeelliset junat majuri Snellmanille hankkii 2. Divisiona.

Hans Kalm. Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.»

Mutta rykmentti ei ollut enää sama kuin ennen. Upseeriston keskuudessa vallitsi riitaisuuksia, joihin tässä ei ole aihetta puuttua, mutta jotka tultuaan miehistön korviin kiihdyttivät yhä sotilaiden halua palata kotimaahan. Kevät teki myöskin tuloaan yllyttäen koti-ikävää. Varustukset olivat kuluneet kehnoiksi. Palkkarahat suoritettiin uusissa Viron valtion obligatsioneissa, joita siviiliväestö ei mielellään ottanut vastaan, ja joita oli vaikeaa käsitellä vaihtorahan puutteen vuoksi. Sotilailla oli siis yllin kyllin valittamisen syytä. Se yhdessä retken tuottamien monien pettymysten ja yleisen väsymyksen kanssa teki miehistön haluttomaksi uusille sotaretkille lähtemään.

On vielä otettava huomioon rykmentin Marienburgin retken jälkeen höllentynyt kuri. Upseerien auktoriteetti oli alkanut horjua. Kaikki tämä yhdessä aikaansai sen, että osa 4:nnen komppanian miehistöstä kieltäytyi enää lähtemästä rintamalle. 6:s komppania osoittautui myös aluksi haluttomaksi enää jatkamaan taistelua perustellen päätöstään sillä, ettei komppanialla ollut kokenutta päällystöä, senjälkeenkuin sen upseereista 1 oli kaatunut ja useampia haavoittunut. Upseerien, etenkin komppanioiden päällikköjen, vetoomus sotilaiden velvollisuuden- ja kunniantuntoon vaikutti kuitenkin sen, että suurin osa sotilaista suostui lähtemään muutamien harvojen pitäessä itsepäisesti kiinni päätöksestään olla lähtemättä »valloittelemaan vieraita maita Virolle», kuten he selittivät. 1:sessäkin pataljoonassa kuohui samaan aikaan. Se käy ilmi jääkärikapteeni Hannulan maaliskuun 14 p:nä pataljoonalleen julkaisemasta, seuraavan-sisältöisestä kirjelmästä:

»I Pataljoonalle.

Viime päivinä on sattunut tapauksia, jotka pakottavat minut kääntymään kaikkien niiden puoleen, joille 1 Pataljoonan kunnia ja maine on rakas. Joistakin tuntemattomista pimeistä lähteistä on nimittäin levitetty ilkeämielisessä tarkoituksessa huhu, että I Pataljoona muka aikoisi väkivoimin estää II Pataljoonan lähdön rintamalle pelastamaan uhatun aseman Pihkovan suunnalla. Onpa myös kerrottu, että minä olisin tällaisten suunnitelmien takana. Kun mainittu huhu minulle ilmoitettiin, torjuin mitä jyrkimmin moisen valheellisen puheen, joka vain on omiaan tahraamaan I Pataljoonan kunniakasta nimeä. Huomautin, kuinka mahdoton ja naurettava moinen huhu on, sillä mainehikkaampaa tietä kuin se, minkä I Pataljoona on Viron vapaussodassa itselleen raivannut, tuskin mikään muu joukko on kulkenut. Kaikessa tapauksessa — pimeät voimat ovat liikkeessä tarkoituksella saada aikaan hajaannuksen Pohjan Poikien keskuudessa. Nämä voimat käyttävät juuri hyväkseen kaikenlaisia ulkonaisia hankaluuksia, puutteita y.m. tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Meidän on muistettava, että Suomessakin on meillä paljon vihamiehiä, jotka kateudesta y.m. alhaisista syistä toivovat Pohjan Poikain kunniakkaalle historialle häpeällistä loppua ja jotka paraillaan koettavat mustata meitä, himmentää meidän urotekojemme mainetta. Mutta tämä vihollinen ei kuitenkaan ole vaarallisin. Meidän on muistettava, että sillä vihollisella, jota vastaan olemme taistelleet, on mitä laajakantoisin ja taitavasti järjestetty vakoilu- ja kiihoitustoiminta käynnissä kaikkialla. Sen vihollisen sormet ulottuvat meidänkin joukkoomme. Olemme kohdanneet tämän vihollisen useita kertoja taistelukentällä ja aina voittaneet. Mutta vaarallisempi ja vaikeampi voittaa on tämä vihollinen taistelukentän ulkopuolella, sen takana. On saatu epäämättömiä todisteita, että vihollisemme paraikaa punoo juomaan keskuudessamme. On mahdollista, että sen kylvö joissakin heikoissa sieluissa lankee suotuisaan maaperään. Minä vetoan senvuoksi taistelukentillä, tulessa ja vaaroissa vahvistetun asetoveruutemme nimessä teidän kaikkien kunniantuntoonne, ettette antaudu mihinkään harkitsemattomiin tekoihin. Itse ette sillä mitään voita, vihollisillemme se merkitsee arvaamatonta menestystä. Siinä neuvottelussa, joka muutama päivä sitten pidettiin upseeriston, alipäällystön ja miehistön kesken, sovittiin yhteisestä menettelytavasta ja mitenkä nykyiseen tilanteeseen on suhtauduttava. Päätettiin, että on vältettävä ja vastustettava kaikkia ajattelemattomia tekoja ja odotettava rauhallisina asioiden piakkoin tapahtuvaa ratkaisua sekä edelleen horjumatta täytettävä velvollisuutemme. Tästä päätöksestä on pidettävä kiinni. Ratkaisu ei kauvaa viivy. Rykmenttimme komentaja on sitä varten matkustanut Suomeen ja tuo hän ratkaisun tullessaan. Silloin on jokaisella oikeus vapaasti valita. Teidän, jotka nurkumatta olette kestäneet kaikki sotaretken vaivat ja voittaneet vihollisen lukuisissa taisteluissa, on nyt voitettava oma itsenne, eikä antauduttava kärsimättömyyden ja kavalien huhujen valtaan. Meidän on muistettava; mikä kauvaksi kantava historiallinen merkitys meidän osanotollamme Viron vapaustaisteluun on ollut ja minkä suurtyön siinä olemme suorittaneet. Meidän on muistettava, kuinka arvaamattomassa määrässä työmme on kohottanut Suomen nimen kunniaa ja arvoa koko maailman silmissä. Katsokaamme myös, ettemme tätä kirkasta kiipeämme viime hetkessä tahraa. Kokonaisen kansakunnan kohtalo lepää tällä hetkellä pääasiallisesti meidän hartioillamme, kansakunnan, jonka puolesta lukuisat veljemme jo ovat henkensä ja verensä uhranneet. Älkäämme antako heidän uhrauksensa hedelmien itsekkäistä syistä hukkaan joutua. Heidän muistonsakin jo yksistään velvoittaa meitä.

Tietoisuus siitä, mikä merkitys tällä pienellä suomalaisjoukolla on ollut ja edelleenkin on Viron kansalle, minkä suurtyön se on suorittanut, se on omiaan täyttämään meidän jokaisen mielen ylpeydellä ja ilolla. Älkäämme antako tämän ylpeyden vaihtua häpeän tunteeseen. Meidän on jokaisen tiedettävä, että lukumäärämme ja aseemme eivät ole ainoa tekijä työmme tuloksissa, vaan vielä enemmän nimemme varjo, joka uhkaavana leviää rintaman eri osien yli, pelkkä olemassaolomme, joka antaa virolaisille velallemme uskallusta, tuottaa vihollisillemme kauhua. Jos tämä nimi osottautuu tehottomaksi, niin silloin kaikki luhistuu.

Asetoveruutemme nimessä, yhteisten kunniakkaitten muistojemme nimessä vetoan teihin kaikkiin — näyttäkää, että I Pataljoona loppuun saakka pysyy ensimmäisenä pataljoonana.

Hannula Kapt. ja Patt. komentaja.»

2:sen pataljoonan komppaniat, jotka 1:sen patterin ja 1 jaoksen kera 2:sesta patterista uusien englantilaisten tykkien kanssa maaliskuun 12 p:nä klo 10 ip. lähtivät Valkista rautateitse Vörua kohden, eivät olleet vahvuudeltaan entisten veroisia. Ainoankaan miesluku ei noussut 100:aan. 4:nnessä komppaniassa esim. oli vain 12 aliupseeria ja 64 sotilasta jaettuina 2 joukkueeseen.

Jääkärimajuri Snellman saapui joukkoineen Vörun asemalle 13 p:nä klo 5 ap. ja sai siellä brigadin komentajalta, eversti Kubbolta tietää asemasta tällä suunnalla.

Virolaiset joukot olivat Petserin menetettyään parastaikaa peräytymässä Pimsajoen linjalle. Rautatien molemmin puolin toimi 2:nen virolainen jalkaväkirykmentti, jonka oikea siipi ulottui aina Vastseliinaan saakka. Siitä lounaiseen oli peninkulman levyinen kaistale melkein miehittämätöntä aluetta. Senjälkeen oli Koikylän rintamaa puolustamassa 3 heikonlaista suojeluspataljoonaa. Vastseliinan suunnalla oli vielä 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä. Eversti Kubbon tietojen mukaan oli vastassa sangen huomattavia vihollisjoukkoja: 3 virolaista kommunistirykmenttiä, useampia venäläisiä rykmenttejä, joissa oli myös virolaisia ja lättiläisiä punakaartilaisia, 5 patteria ja vapaaehtoisia joukkoja.

Jääkärimajuri Snellmanin ehdotuksesta eversti Kubbo määräsi Pohjan Pojat matkaamaan Vastseliinaan, joka vielä tällöin oli tiettävästi virolaisten joukkojen hallussa, ja ottamaan sen alkavan toimintansa lähtökohdaksi. Sittenkuin kyytihevoset olivat saapuneet, lähtivät Pohjan Pojat marssimaan ja ajamaan Vastseliinaa kohden — kohti raskaita, verisiä taisteluja.

Pohjan Poikain uusi toiminta-alue on korkeakumpuista, viljeltyä ylätasankoa, siellä täällä syvässä laaksossa kulkevan joen halkomaa. Suurehkojen kumpujen ja mäenharjanteiden välissä on suuria, aukeita peltomaita. Se kuuluu tienooseen, jota kutsutaan Liivinmaan Sveitsiksi.

Pohjan Pojat olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta ja hyvästä asestuksesta. Mutta he luulivat voivansa lyödä sen pakosalle yhdellä tai kahdella taistelulla ja senjälkeen edetä vastarintaa kohtaamatta Riika—Pihkova viertotiehen. He saivat kuitenkin pian huomata erehtyneensä. Vihollinen piti joka puolella sitkeästi puoliaan, sillä oli aina varaa lähettää tappiolle joutuneiden joukkojen tilalle uusia, vereksiä voimia, jotka joka taholla ahdistelivat yhä harvalukuisemmiksi käyviä suomalaisia.

Ryhdyttyään etenemään Pohjan Pojat saivat huomata, miten suuresti ne olivat erehtyneet, jotka väittivät tämän rintamakauden taistelujen tarkoittavan venäläisen alueen valtaamista virolaisille. Useimmat heidän valloittamansa kylät olivat puhtaasti virolaisia. Bolshevikit olivat tällä suunnalla viime hyökkäyksellään tunkeutuneet syvälle Kaakkois-Viroon. Asukkaat kohtelivat suomalaisia vapaaehtoisia paljon paremmin kuin Marienburgin retken aikana.

Virolaiset rykmentit olivat koettaneet puolustautua bolshevikeja vastaan, mutta suuren ylivoiman painamina niiden oli täytynyt vetäytyä askel askeleelta taaksepäin. Ne kärsivät tällöin varsin raskaita tappioita. Niinpä 2:sen rykmentin riveistä poistui maaliskuun 4 ja 11 p:n välisellä ajalla 300 miestä kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja karkureina. Siis 1/6 koko miesluvusta yhden viikon ajalla! Komppanioiden miesluku väheni mitättömiin. Niinpä jo 7 p:nä oli 2:sen rykmentin l:sessä komppaniassa vain 37 miestä. Jäljelle jääneet sotilaat vetäytyivät taistellen taaksepäin yrittäen väliin tehdä lujaa vastarintaa. Mutta epätoivo pyrki yhä enemmän saamaan valtaa joukoissa.

Silloin, juuri parhaaseen aikaan, saapui tieto, että Pohjan Pojat olivat tulossa avuksi. Sen vaikutuksesta surkuteltavassa määrin harventuneihin virolaisiin joukkoihin viralliset asiapaperit puhuvat selvää kieltä. Entisen yhtämittaisen ja toivottoman peräytymisen sijasta jatkuva eteneminen alkoi nyt rinnan Pohjan Poikain kanssa.

Kun jääkärimajuri Snellman saapui edeltä käsin autolla Vastseliinan kirkolle, tapasi hän siellä virolaisen eskadroonan, joka juuri oli peräytynyt Vastseliinan kartanosta. Bolshevikit olivat vallanneet sen klo 10 ap. ja pakottaneet virolaiset tällä suunnalla peräytymään linjalle Tallikese—Lukjanova—Borova—Ostrova —Kosakova —Gorushki—Kieva.

Suomalaiset joukot saapuivat kirkonkylään klo 3 ip. ja saivat käskyn majoittua siihen varmistaen ympäristön. Seuraavana päivänä päätettiin vallata Vastseliinan kartano. Pohjan Pojat varustettiin tämän rintaman valkoisten joukkojen yhteisellä taistelumerkillä, päähineessä kannettavalla havunoksalla.

14 p:nä klo 7 ap. ryhdyttiin sotatoimiin. 1/2 1:sestä patterista ja 2:sen patterin mukana oleva jaos lähtivät 2 konekiväärillä varustetun 5:nnen komppanian kera Vastseliinan kirkonkylä—Vastseliinan kartano maantietä pitkin suoraan viimemainittua kohden tehtävänään kääntää vihollisen huomio tälle suunnalle. Päävoima (4:s ja 6:s komppania, loput 2:sesta K.K.K:sta ja 1/2 1:sestä patterista) teki samaan aikaan Jedas—Illingen tietä myöten kiertoliikkeen hyökätäkseen vihollisen vasemman siiven kimppuun etelästä käsin.

Suoraan joen takana olevaa kartanoa kohden etenevä tykistö pysähtyi siitä n. kilometrin päähän, asettui asemiin ja avasi viipymättä tulen edessä olevaa punaisten ketjua, kartanoa ja sen takana toimivaa patteria vastaan. Sen tulen suojassa 5:s komppania levittäytyi ketjuun ja ryhtyi etenemään jokea kohden.

Samaan aikaan pääjoukon kärkijoukkue 4:nnestä komppaniasta vänrikki Luostarisen johdolla saavuttuaan aukean niityn keskessä olevan Illingenin lähistölle joutui vihollisen tulen alaiseksi ja kehittäytyi nopeasti ketjuun. Jääkärikapteeni Salminen antoi silloin heti 4:nnen komppanian pääosalle ja 2 konekiväärille käskyn tykistön tulen tukemana ryhtyä taisteluun talojen suojassa piileviä punaisia vastaan. Tykit tekivät erinomaisesti tehtävänsä, ammukset putoilivat keskelle vihollisen joukkoja.

Hetken kuluttua 4:nnen komppanian kohdalla bolshevikien tuli heikkeni ja lakkasi pian kokonaan. Pohjan Pojat ryhtyivät etenemään, ensin varovaisesti, mutta sitten rohkeammin. Vihollisen puolelta ei kuulunut laukaustakaan. Sitten äkkiä — ketjun päästyä verrattain lähelle — luotituisku ryöpsähti heitä vastaan. Vastustaja ei ollut vielä vetäytynyt takaisin. Taistelu jatkui.

6:s komppania, joka oli 2 konekiväärin kera lähetetty oikealle tekemään kiertoliikettä, suoritti tehtävänsä hyvin ja kävi yllättäen vihollisen kimppuun. Punaiset jättivät silloin, klo 11,30 ap., asemansa ja vetäytyivät Pohjan Poikain seuratessa kintereillä Vastseliinan kartanoon. Siellä he puolustautuivat vielä kahdelta puolen ryntääviä Pohjan Poikia vastaan varsin sitkeästi, kunnes klo 2 ip. kääntyivät pakoon kärsien suuria tappioita.

4:s komppania lähetettiin puhdistamaan lähimetsiä. 6:s komppania taas ryhtyi ajamaan takaa vihollista saapuen aina Meksin lähistölle. Mutta vastustaja ei ollut vielä luopunut taistelusta. Se veti tappiolle joutuneen Tarton kommunistirykmentin takaisin, mutta lähetti tuleen Viljandin kommunistirykmentin 1 panssariauton tukemana.

6:nnen komppanian oli kiireesti peräydyttävä menettäen tällöin vihollisen käsiin joutuneina 2 sotilasta, joiden ruumiit seuraavana päivänä löydettiin kentältä.

Bolshevikit kävivät rohkeasti Pohjan Poikia vastaan, jotka olivat luulleet taistelun jo tauonneen. Ensimmäisenä hyökkäsi suuri panssariauto ja sen takana punaisten 400—500-miehinen ketju. Syntyi sekasorto, jossa 6 Pohjan Poikaa loukkautui. Komppaniat peräytyivät epäjärjestyksessä asemiltaan. Vain 1 tykki ja 1 konekivääri jäivät paikoilleen avaten kiivaan tulen lähenevää panssariautoa vastaan, joka tunkeutui jo aivan likelle. Tilanne oli kriitillinen. Vihollisketjukin ehti yhä lähemmäksi. Mutta paikoillaan pysyneet tykki ja konekivääri pelastivat tilanteen. Panssariauto joutui niiden ristituleen. Kuljettaja haavoittui. Hän yritti kääntyä takaisin, mutta ajoikin ojaan, johon auto jäi pääsemättä enää paikoiltaan. Sittenkuin kauhua herättänyt panssariauto täten oli tehty vaarattomaksi, saatiin Pohjan Poikain rivit jälleen järjestetyiksi, jolloin punaisten ketjun täytyi vetäytyä takaisin. Pitkin päivää ja yötä vihollinen pommitti panssariautoa koettaen tuhota sitä, mutta onnistumatta. Se jäi Pohjan Poikain saaliiksi.

Yön turvissa suomalaiset lähenivät autoa ja koettivat saada sitä ojasta, mutta turhaan. Sen luo asetettiin pikakiväärillä varustettu vartiosto ja kaadettiin puita esteeksi vihollisen puolelle, jotta punaiset eivät missään tapauksessa saisi sitä viedyksi pois. Seuraavana päivänä auto saatiin hevosten avulla nostetuksi. Se oli sangen hyvässä kunnossa, varustettu yhdellä pikatykillä ja kahdella konekiväärillä. Se lähetettiin Tallinnaan korjattavaksi ja uudistettavaksi. Pohjan Poikain hihamerkillä varustettuna ja nimenään »Pohjan Poika» se sitten herätti huomiota Tallinnassa ja Valkissa. Myöhemmin se luovutettiin virolaisille muiden aseiden kera ja joutui sittemmin uudelleen bolshevikien käsiin.

Vihollisen tappiot olivat taistelun kuluessa suuret, mutta Pohjan Pojatkaan eivät päässeet siitä vaurioitta. 4;s komppania menetti 1 kaatuneen, sotilas Anders Sihvon, 4 haavoittunutta ja I loukkautuneen sotilaan, 5:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Otto Kauppisen, 2 haavoittunutta upseeria, jääkärivänrikki Einar Hällin ja joukkueenjohtajan, vääpeli Yrjö Raition, joista viimemainittu myöhemmin kuoli haavoihinsa, 5 haavoittunutta ja 5 loukkautunutta sotilasta, 6:s komppania 2 kaatunutta, sotilaat Arvi Pesosen ja Juho Vesan, ja 3 haavoittunutta sotilasta, sekä 2:nen K.K.K. 1 kaatuneen, sotilas Ernst Nybergin, ja 3 haavoittunutta sotilasta.

Pohjan Pojat majoittuivat valloittamaansa kartanoon. 5:s komppania varmisti alueen Illingen—Meksi ja 4:s Meksi—Plessi, jonka 2:sen virolaisen rykmentin 1:nen pataljoona oli vallannut samana päivänä. Tykistö majoittui Plessiin, josta käsin 2:nen patteri ampui Megosinan kylän palamaan.

Jääkärimajuri Snellman sai Vastseliinassa eversti Kubbolta brigadin operatsionikäskyn, jossa Pohjan Poikain tehtäväksi määrättiin vallata Isborsk virolaisten joukkojen ottaessa haltuunsa Petserin. Siten saataisiin lyhyt ja helposti puolustettavissa oleva rintama Peipusjärven ja eteläisten suurten rämeiden välille.

Pohjan Pojat ryhtyivät seuraavana aamuna, 15.3., jälleen etenemään klo 8,30. 6:s komppania 3 konekiväärin kera lähti liikkeelle Vastseliinan eteläpuolisten metsämaiden kautta Meksin kylää kohden, kun taas 4:s komppania 2 konekiväärin kera eteni Vastseliinan itäpuolella olevia korkeita harjanteita Kuvshinovan kylään päin. 5:s komppania jäi reserviin kartanoon.

Komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin. Huolimatta vihollisen luotituiskusta kumpikin eteni omalla suunnallaan varmasti. Sekä Pohjan Poikain että vihollisen tykit ottivat osaa päivän otteluihin. 4:s komppania valtasi lyhyillä taisteluilla Kuvshinovan, Mjerovan, Sulpikovan, Vakasarin ja Kislovan kylät. Komppania yöpyi Vakasariin asettaen kenttävartion Kislovaan. 6:s komppania valtasi samanaikaisesti Meksin, Megosinan, Kulnitsovan ja Solovjevan kylät ja yöpyi sitten Meksiin pitäen kenttävartion Solovjevassa.

2:nen patteri siirrettiin taistelujen jälkeen Plessistä Kulnitsovaan, josta se avasi tarkan tykkitulen Voronkinan kylää kohden.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Antti Jauhiaisen, ja 1 haavoittuneen upseerin, komppanianpäällikön, kapteeni Pekkasen, joka tällöin luovutti päällikkyyden vänrikki Luostariselle. 6:nnesta komppaniasta haavoittui 3 sotilasta ja 2:sesta K.K.K:sta 1 upseeri, joukkueenjohtaja Lauri Selänne.

Patteriston taistelukertomus tältä ajalta mainitsee:

»Yliloikkarien kertomusten mukaan oli vihollisia ollut kaksi rykmenttiä, jotka epäjärjestyksessä olivat poistuneet rintamalta, ja tilalle oli tullut yksi venäläinen Jaroslavin rykmentti. Vihollinen oli kärsinyt suurta mieshukkaa, eikä ollut halukas enempää taistelemaan.»

Viimemainittu toivo osoittautui kuitenkin vääräksi. Pohjan Poikain vastassa olevat joukot kyllä menettivät usein taisteluhalunsa, mikä ilmeni m.m. »yliloikkarien» tulvassa. Punaiset karkurit, jotka säännöllisesti tulivat hyvin kohdelluiksi ja jätettiin virolaisten haltuun, kertoivat, että pakko-ottojen kautta puna-armeijaan joutuneita sotilaita karkaisi valkoisten puolelle paljon lukuisammin kaikista kommunistien uhkauksista huolimatta, ellei niin suuresti pelättäisi Pohjan Poikia. Mutta vihollisella oli varaa siirtää väsyneet ja epäluotettaviksi osoittautuneet joukot lepäämään ja tuoda vereksiä rykmenttejä tilalle, joten bolshevikien taisteluvoima pysyi aina suunnilleen samana.

2:sen virolaisen rykmentin rintamakaistalla Vastseliinasta koilliseen oli näinä päivinä lähellä viimemainittua kartanoa taisteluja, kauempana vain tiedustelutoimintaa. 15 p:n iltaan mennessä sen 1:sen pataljoonan oli onnistunut vallata linja Plessi-—Kalnatsheva—Pieni Rudikova—Suuri Rudikova—Vlaskova—Burmiakina—Kasi kova—Dubrovka.

Mutta Pohjan Poikain oikealla puolen tilanne ei ollut suinkaan rauhoittava. Vihollinen liikehti Telvan ja Petrusen suunnalla uhaten siten riistää kaikki idempänä saavutettujen voittojen hedelmät. Jääkärimajuri Snellman ryhtyi senvuoksi toimenpiteihin, jotta Pohjan Poikain 1:nen pataljoona saataisiin rintamalle puhdistamaan seutuja Telvan ja Petrusen suunnalla. Vasta senjälkeen voitaisiin 2:sella pataljoonalla jatkaa etenemistä Isborskia kohden.

Seuraavana päivänä, 16.3., oli Pohjan Pojilla vain patrullikahakoita ja tulenvaihtoa vihollisen tykistön kanssa. Vänrikki Luostarinen kertoo tästä päivästä:

»Aamulla klo 6 vapaaehtoisia tiedustelijoita on lähtenyt Voronkinaan. He palaavat pian ilmoittaen, että kylä on tyhjä vihollisesta. Yksi ryhmä lähtee klo 9 tienoissa oikealta kaartaen mainittuun kylään tykki- ja konekivääritulen suojaamana. Tällä välin vihollinen on kuitenkin palannut asemiinsa huomattuaan, ettei sitä ajeta takaa, ja pitkin aukeaa peltoa etenevä patrulli saa vastaansa kiivaan luotituiskun, jolloin sotilas Artur Säteri kaatuu ja haavoittuu 2 sotilasta.

»Asemiemme taakse sijoitettu jaos tykistöä ampuu 10 laukausta Voronkinaan, jossa heti taloja syttyy palamaan. Vihollinen alkaa viipymättä tykistöllään vastata tuleen, ja pommitusta kestää sitten aina klo 5 ip. Punaiset ampuvat kahdella patterilla, joista toinen raskas. Granaatteja tulee. Shrapnelleja räiskyy. Jokin granaatti räjähtää erään navetan kohdalla, pirstoo katon ja haavoittaa surkeasti talon tytärtä. Toinen putoaa toiseen rakennukseen. Ilmassa ulvoo. Tykkitulen ohella konekiväärit tatattavat kenttävartijoitamme vastaan.

»Aion hyökätä, huomaan näet, että pojat käyvät hermostuneiksi asemillaan ollessaan. Mutta ilmoitettuani tuumastani pataljoonankomentajalle tulee kielto. Ei auta muu kuin odottaa vain. Tuli kiihtyy yhä. Taloissa ei voi oleskella. Miehistö käy yhä levottomammaksi odottaen ryntäystä vihollisen puolelta. Lohdutan heitä ilmoittaen, että huomenna hyökätään. Tuli taukoaa vihdoin illalla. Pojat pääsevät silloin tupiinsa levolle.

»Asetan tarkat etuvartiot, odotan näet hyökkäystä. Käyn niitä yöllä tarkastamassa. Kaikki on hiljaista. Pakkasyössä kuuluu vain susien ulvontaa kauempaa. Syvä hiljaisuus on muuten rikkomattoman juhlallinen.

»Puhuttelen vartiosotilasta kysyen, onko hänen kylmä. Hän valittaa hiukan jalkojaan paleltavan, kun kenkä on niin pieni, ettei sukkaa sopinut jalkaan. Ajatelkaahan: hiukan paleltaa — pakkasyössä — ei sukkia. Kunniaa sinulle, reilu Perä-Pohjolan poika!»

Seuraavana aamuna, 17. 3., vihollinen ryhtyi hyökkäämään Voronkinan ja Shirkovan suunnalta 4:ttä komppaniaa vastaan. Jo klo 6 ap. kenttävartio ilmoitti punaisten liikkeelle lähdöstä. 4:s komppania hätyytettiin ja riensi kenttävartion luo, jossa olivat erittäin hyvät puolustusasemat suuren aukean laidassa suojassa vihollisen tulelta.

Klo 8 ap. bolshevikien jalkaväki alkoi lähetä. 3-kertaisessa ketjussa vereksen 7:nnen Jaroslavin rykmentin 1:nen ja 2:nen pataljoona ryhtyivät hyökkäämään yli suuren aukeaman, kokonaan Pohjan Poikain tulen alaisina. Vihollisen tykistö oli myös toiminnassa, mutta kun punaiset luulivat Pohjan Poikain olevan taempana kohoavalla harjulla metsän reunassa, putoilivat ammukset pitkän aikaa verrattain kauaksi Pohjan Poikain taakse vahingoittamatta ketään.

Suomalaisten tarkka kiväärituli harvensi tasaisesti punaisten taajoja rivejä, ja läheisen ladon vinniltä konekiväärit tatattivat tehden hirveätä jälkeä aukeamalla. Mutta yhä vihollinen kuolemaa halveksien eteni pitkin peltoja. Se sai oikealle siivelle hinatuksi pari konekivääriä vain n. 400 m. päähän suomalaisista. Mutta niihin suunnattu tuli pakotti ne pian vaikenemaan.

Alkoi sataa lunta suojaten vihollista. Lisäksi punaisten tykkien ammukset räjähtelivät nyt lähempänä Pohjan Poikia, sytyttivätpä erään rakennuksen tuleen aivan ketjun takana. Mutta vapaaehtoiset pysyivät rauhallisina asemissaan pitäen yllä kiivasta tulta vihollista vastaan.

Jääkärikapteeni Salminen, jolle tilanteesta oli ilmoitettu, lähetti 4:nnen komppanian avuksi 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta jääkärivänrikki Dahlmanin johdolla. Pohjan Poikain tykistökin yhtyi leikkiin. Kun lisäksi jonkin ajan kuluttua tähtäämistä haittaava lumisade lakkasi, täytyi vihollisen väistyä. Se alkoi sekasorrossa paeta Pohjan Poikain tulen tehdessä puhdasta jälkeä. Punaisia kaatui suuriin läjiin. 5 tuntia kestänyt kiivas taistelu oli lopussa. Vihollisen vastahyökkäys oli lyöty suurin tappioin takaisin. Sotasaaliina jäi Pohjan Poikain käsiin »Colt» konekivääri, joukko kiväärejä y.m.

Myöhemmin samana päivänä osa 6:tta komppaniaa miehitti pohjoislaidan Ruskij Borin kylästä.

Pohjan Poikain tappiot olivat päivän taisteluihin nähden pienet. 4:s komppania menetti 3 sotilasta haavoittuneina, 5:s komppania niinikään 3 sotilasta haavoittuneina, joista yksi, Alexander Lindström, kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 6:s komppania 1 kaatuneen, sotilas Yrjö Nikkilän.

* * * * *

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli tällä välin saanut käskyn lähteä rintamalle.

Rykmentin väliaikainen komentaja, kapteeni Rihtniemi sai 17 p:nä seuraavan sähkösanoman:

»Pohjan Poikain Rykmentin Komentajalle.

Antakaa viipymättä määräys, että Valkissa oleva pataljoona lähetetään tänään Vöruun. Juna, joka vie pataljoonan, lähtee Valkista tänään klo 6 ip. Vöruun tultua brigadin päällikkö, Eversti Kubbo antaa heti määräyksiä.

Eteläisen rintaman päällikkö Puskar.»

Jääkärikapteeni Hannula antoi senjälkeen pataljoonalleen käskyn ryhtyä viipymättä lastaamaan. Jääkärimajuri Snellmanilta saapui puhelimitse määräys, että pataljoonan oli tultava suoraan Vastseliinan kartanoon.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa 1:sen pataljoonan matkasta rintamalle:

»Kun komppanioiden piti lähteä rautatienasemalle, kieltäytyi osa 2:sen komppanian miehistöä selittäen, että he eivät lähde enää hyökkäämään Viron ulkopuolelle, mutta ovat kyllä valmiit puolustamaan Valkia. Päätöksestään ei heitä saatu millään luopumaan, vaikka heille selitettiin, ettei ollut kysymys 'hyökkäämisestä Viron rajojen ulkopuolelle', vaan päinvastoin vihollisen karkoittamisesta Viron alueelta, jonne se taas oli tunkeutunut. Heidät täytyi jättää Valkiin. Suurempi osa komppaniaa sekä muut komppaniat kokonaisuudessaan lähtivät vastaan sanomatta.

»Lomien y.m. poistojen kautta oli pataljoonan taisteluvahvuus supistunut perin vähäiseksi. Kaikkien komppanioiden miesluku oli alle sadan. 1:nen komppania oli suurin, mutta senkään taisteluvahvuus ei noussut sataan.

»Juna ei ollut määräaikana valmis, jonka vuoksi päästiin lähtemään vasta myöhään illalla. Vöruun saavuttuamme pääsin rautatienasemalta puhelimitse yhteyteen jääkärimajuri Snellmanin kanssa. Hän ilmoitti, että pataljoonan oli purettava Vastseliinan asemalla, jossa hevoset ja reet olivat vastassa pataljoonan kuljettamista varten Vastseliinan kartanoon.

»Pataljoona ei kuitenkaan päässyt heti jatkamaan matkaansa, sillä ensin oli irroitettava junan keskeen kytketty eversti Kubbon esikuntavaunu, eikä everstin adjutantti suostunut siihen, että se ajan voittamiseksi seuraisi mukana Vastseliinan asemalle ja palautettaisiin sieltä takaisin. Vaunun irroittamiseen meni toista tuntia. Senjälkeen eversti Kubbon adjutantti ilmoitti, että everstin määräyksestä yksi komppanioistamme oli lähetettävä Vana-Nursin kartanoon. Punaiset olivat näet valloittaneet Raugen ja liikehtivät sieltä käsin uhaten rautatietä. Kun vähän senjälkeen sain asiaa koskevan kirjallisen määräyksen eversti Kubbolta, olin pakotettu antamaan 2:selle komppanialle käskyn purkaa ja marssia Vana-Nursin kartanoon. Tein sen sangen vastenmielisesti, koska taisteluvahvuudeltaan muutenkin kutistuneen pataljoonan hajoittaminen tuntui arveluttavalta, kun otti huomioon, että Vastseliinan suunnalla tarvittiin kiireesti ja kipeästi vahvistusta. Sitäpaitsi oli mielestäni varsin joutavaa, että toistatuhatta miestä käsittävän virolaisen joukon, joka — kuten eversti Kubbon adjutantti minulle ilmoitti — piti Vana-Nursin kartanoa miehitettynä, sanottiin välttämättä tarvitsevan muutamaa kymmentä suomalaista tuekseen. — Kun 2:nen komppania oli purkanut, pääsi pataljoona vihdoin aamun valjetessa jatkamaan matkaansa.

»Kun kaikkien näiden viivytysten jälkeen vihdoin päästiin matkaa jatkamaan, oli aamu jo valjennut. Vastseliinan asemalla oli vastassa kyytiin kutsuttuja ympäristön talonpoikia hevosineen ja rekineen, joilla pataljoona ajoi kartanoon.»S

Jääkärimajuri Snellman julkaisi 18 p:n aamuna operatsionikäskynsä N:o 1. Eri osastot saivat siinä seuraavat tehtävät siksi päiväksi:

1:sen pataljoonan tuli majoittua Vastseliinaan ja varmistaa linja Telva—Zepsi—Vitka ja tiedustella sen ylitse etelään ja kaakkoon.

2:sen pataljoonan oli valloitettava Ruskij Bor ja Voronkina ja tungettava virolaisten kera yhdessä vihollinen yli linjan Valujeva— Kranzova.

1:sen patterin oli siirryttävä Vastseliinan karjataloon 1:sen pataljoonan käytettäväksi, ja 2:sen patterin tuli kouluttaa miehistöään uusien tykkien käyttöön.

Operatsionikäskyn määräyksiä ei kuitenkaan saatu sinä päivänä täytetyiksi.

5:s komppania miehitti kyllä osan Ruskij Borin kylää ja teki sieltä hyökkäyksen Voronkinaa vastaan, mutta kohdattuaan lujaa vastarintaa vetäytyi takaisin. Muiden 2:sen pataljoonan komppanioiden alueella oli vain tiedustelutoimintaa ja tykistötaisteluja. Pataljoonan tappiot päivän kuluessa olivat: 4:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Myöskään 1:sellä pataljoonalla ei tänä päivänä ollut menestystä. Jääkärimajuri Snellmanin käskystä täytyi 3:nnen komppanian majoittua Vastseliinan kartanon lähistölle ja jäädä varmistamaan sitä.

Se lähetti 1:sen joukkueensa Illingeniin kenttävartioon. Ryhmän vahvuinen patrulli eteni sieltä vääpeli Emanuel Laineen johdolla, valtasi lyhyellä taistelulla Vatzan ja puhdisti Vatzan ja Vitkan kylien väliset talot vihollisesta, mutta vetäytyi senjälkeen takaisin. Kun 2:nen komppania oli edelleen Vana-Nursissa, ei jääkärikapteeni Hannulan käytettäväksi jäänyt 1:sen patterin lisäksi muuta kuin 1:nen komppania ja 2:nen joukkue 1:sestä K.K.K:sta pataljoonalle annetun tehtävän täyttämistä varten.

1:nen komppania majoittui toistaiseksi n. kilometrin päähän Vastseliinan kartanosta etelään ja lähetti kenttävartion Illingeniin. Pataljoonan esikunta ja kuormasto asettuivat tien varrella n. kilometrin päässä kartanosta olevaan majataloon, lähelle vanhan, kalparitarien aikoinaan rakentaman Vastseliinan linnan juhlallisia raunioita. Tämä linna oli aikoinaan Kaakkois-Viron lukko. Sen 80-miehinen varusväki Jürgen von Oxküllin johdolla oli ainoa, joka alussa rohkeni tehdä vastarintaa Iivana IV Julman joukoille, kun ne v. 1558 hyökkäsivät rappeutuneen ritarivaltakunnan kimppuun. Kun se vihdoin 6 viikon piirityksen jälkeen oli pakotettu antautumaan viholliselle, joutui se hävitetyksi.

Klo 2 ip. 1 joukkue 3:nnesta komppaniasta vapautti 1:sen komppanian kenttävartion Illingenissä ja asettui sinne yhdessä 30 virolaisen suojeluskuntalaisen kera. Senjälkeen 1:nen komppania kokoutui Illingeniin ja lähti vänrikki Riikosen ja varavääpeli Eero Raholan johtaman konekiväärijoukkueen ja vääpeli Paavo Koskisen päällikkyyden alaisen patterin kera jääkärikapteeni Hannulan yhteisellä johdolla etenemään päämääränä Telvan kylä, jonka tiedettiin olevan vihollisen miehittämän. Konekiväärikärryjen oli vaikeaa päästä eteenpäin. Sotilaat saivat usein Vastseliinan ja Pytseppan välillä kantaa raskaita konekiväärejä pitkät matkat olkapäillään. Vihdoin saatiin kärryjen tilalle rekiä, jolloin eteneminen saattoi tapahtua vaivattomammin.