POHJAN POJAT

1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.

Rykmentin esivaiheista on jo tehty selkoa teoksen toisessa osassa.

Heti senjälkeen, kun kaikki tarpeelliset neuvottelut Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja sen eri elimien kanssa oli suoritettu ja sopimukset tehty, ryhtyi everstiluutnantti Kalm suurella innolla ja tarmolla rykmenttinsä muodostamiseen. Hän julkaisi tammikuun 7 p:nä ensimmäisen päiväkäskynsä Pohjan Pojille. Sen sisällöstä mainittakoon:

l §.

Lähipäivinä lähtevät Pohjan Pojat, vapaaehtoinen suomalainen rykmentti, meren yli Viroon veljeskansaamme auttamaan. Taistelumme on yhteinen: ryssää ja bolshevistista rosvovaltaa vastaan.

On tapahtunut käänne. Pohjolassa ankarassa taistelussa terästyneinä ja vapautemme voittaneina nyt samoamme etelää kohden sinne, josta esi-isämme tuhat vuotta sitten tulivat Suomen niemelle. Meidän on osotettava lopultakin raja ryssäin anastushalulle. Jääkarhun voimalla iskekäämme, Pohjan Pojat!

Suurta työtä lähdemme suorittamaan. Tehtävämme on vaikea. Siksi kaikki voimamme jännittäkäämme! Oikea soturi löytää suurimman nautintonsa, ihanimman ilonsa taistelussa vääryyttä vastaan, voittaessaan verivihollisensa, ja vapauttaessaan veljensä orjan kahleista. Rohkeita, uhrautuvaisia, velvollisuudentuntoisia ja vaatimattomia olkoon Pohjan Poikain soturit. Semmoisena rykmenttimme kykenee suorittamaan suuren tehtävänsä ja tekemään nimestään kunnioitetun, rakastetun — pelätyn — ikimuistettavan.

Viekäämme suomalaisen nimi tällaisena Suomen lahden eteläpuolelle!»

Rykmentin muodostusajoilta kertoo Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentaja, jääkärivänrikki Erkki Hannula seuraavaa:

»Ilmoittautuessa joulukuun 30 p:nä 1918 eversti Kalmille liittyäkseni hänen johdollaan Viron vapaussotaan osaaottaviin joukkoihin oli Pohjan Poikain rykmentti vielä aivan alullaan. Se johtui ensinnäkin siitä, että majuri Ekströmin johdossa oleva Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko, jonka muodostaminen oli aikaisemmin aloitettu, oli ensin saatava valmiiksi, varustetuksi ja lähetetyksi rintamalle. Toiseksi vapaaehtoisten värväys maassa ei vielä ollut ehtinyt tuottaa tarpeeksi tuloksia. Yksi melkein täysilukuinen komppania oli kuitenkin jo muodostettu ja järjestetty. Sen pääosana oli Tampereen ja lähiseutujen suojeluskuntalaisista kokoonpantu, ensimmäinen Kalmin johtoon liittynyt suurempi, yhtenäinen joukko. Tämä komppania täydennettiin sitten pääasiallisesti Porvoon ja Turun seuduilta saapuneilla vapaaehtoisilla, joten se jo tammikuun alkupäivinä oli saanut vakiutuneen muodon tullen näin Pohjan Poikain 1:seksi komppaniaksi. Suurin ansio tästä järjestämistyöstä tulee komppanian silloiselle vääpelille, Väinö Havaalle, joka pani heti alulle säännöllisen palveluksen ulkoharjoituksineen, oppitunteineen y.m.s.»

Tammikuun 3 p:nä määrättiin minut tämän komppanian päälliköksi. Ilahduttavaa oli todeta, kuinka miehistö alusta alkaen tottui sotilaalliseen kuriin, täsmällisyyteen ja järjestykseen, jotka heti saatettiin voimaan melkein yhtä ankarina kuin konsanaan vakinaisessa väessä. Ne ulotettiin sitten koko pataljoonaan. Kun komppanioiden päällikköinä — K.K.K:ta lukuunottamatta — oli pelkästään jääkäriupseereja, saattoi tämä kuri syrjäisestä tuntua ehkä liian »preussilaiselta», jos otti huomioon joukon vapaaehtoisuuden. Mutta kun kieltämättä juuri sotllaskuri on vapaaehtoisten joukkojen pahimpia kompastuskiviä, tahdon heti alussa painostaa tätä seikkaa, koska se muodosti yhden tärkeimmistä edellytyksistä pataljoonan sittemmin niin menestykselliselle taistelutoiminnalle. Ilahduttavaa oli myös, että tämän kurin ylläpitämiseksi harvoin tarvitsi vedota kirjalliseen sitoumukseen; kuuliaisuusrikokset olivat koko pataljoonan olemassaolon aikana aivan harvinaisia.

Niille vapaaehtoisille, jotka jo joulukuussa olivat saapuneet Helsinkiin liittyäkseen eversti Kalmin joukkoon, aika alkoi luonnollisesti lähtöä odotellessa käydä pitkäksi. Kaikkien mieli paloi rintamalle. Jonkin verran kärsimättömyyttä olikin havaittavissa, etenkin nähtäessä majuri Ekströmin joukkojen valmistautuvan lähtemään. Lisäksi rahakysymys tuotti useimmille vaikeuksia.

Majoitus ja muonitus olivat luonnollisesti vapaat, mutta mitään palkkoja ei tietenkään vielä voitu maksaa, niinkauankuin joukko oli järjestämättä, koska se olisi aiheuttanut arveluttavaa sekaannusta tileissä. Niille, jotka olivat allekirjoittaneet sitoumuksen ja viety kantakirjoihin, maksettiin kullekin Smk. 300: — siitä 2.000 markan määrästä, joka oli varattu jokaiselle vaatetusta ja varustusta varten. Tämä summa maksettiin kokonaisuudessaan rahassa upseereille. Alipäällystölle ja miehistölle annettiin sitävastoin vain mainittu 300 markan erä rahassa etukäteen, ylijäämä vaatetuksen ja varustusten (jotka sotilaat — aseita lukuunottamatta — saivat omikseen) arvon tultua vähennetyksi koko summasta maksettiin sitten Suomeen palattua. Eversti Kalmin erikoisella luvalla voitiin vaatetusraha poikkeustapauksessa suorittaa kokonaan etukäteen myös muille kuin upseereille. Viron Avustamisen Päätoimikunta suunnitteli alussa myös, että alipäällystölle ja miehistölle maksettaisiin, niinkauankuin sotaretki kestäisi, vain 25 % palkasta käteisellä ja muu osa talletettaisiin kunkin nimelle pankkiin nostettavaksi Suomeen palattua. Tämä ehdotus, joka periaatteessa olisi monessakin suhteessa epäilemättä ollut hyödyllinen, herätti kuitenkin niin yleistä vastustusta, että siitä oli luovuttava. Sitäpaitsi olisi sen toteuttaminen varmaankin kohdannut suuria vaikeuksia ja aiheuttanut kaikenlaista sekaannusta loppuselvityksessä.

Se vähäinen kärsimättömyys ja tyytymättömyys, jota yllämainituista syistä oli olemassa, hälveni kuitenkin pian, kun Pohjan Poikain joukkoa ryhdyttiin lopullisesti järjestämään. Ekströmin joukkojen lähdettyä Viroon Päätoimikunta saattoi nyt kiinnittää enimmän huomionsa Pohjan Poikain saattamiseen lähtökuntoon, vaatettamiseen ja varustamiseen. Niiden tietojen nojalla, joita maaseudulta saatiin odotettavasta vapaaehtoismäärästä, eversti Kalm saattoi laatia lopullisen suunnitelman joukkonsa kokoonpanoa varten. Kokonaisuudessaan se tuli esiytymään rykmenttinä, jonka 2 jalkaväkipataljoonaa, patteristo ja sen yhteydessä oleva räjähdyskomennuskunta, hiihtokomppania, pieni ratsuosasto ja tiedonanto-osasto sekä ambulanssi muodostivat. Kokoonpanoltaan joukko ei siis ollut rykmentti varsinaisessa merkityksessä, vaan oikeammin pieni, kevyt brigadi. Nimitys »Pohjan Pojat» lienee eversti Kalmin keksimä. Pohjan Poikain yhteinen merkki, vasempaan hihaan neulottu valkea jääkarhun pää sinisellä pohjalla oli taas taiteilija J. Alasen suunnittelema.

Tammikuun 7 p:nä minä jätin 1:sen komppanian johdon. Sain silloin määräyksen muodostaa 1:sen pataljoonan, jonka komentajaksi sitten jäin pysyväisesti. Pataljoonan muodostamisessa pidin mallina tavallisen suomalaisen jalkaväkipataljoonan silloista kokoonpanoa ja määrävahvuutta. Pataljoonan muodostivat näin ollen esikunta, 3 jalkaväkikomppaniaa ja 1 konekiväärikomppania. Tämän kokoonpanon eversti Kalm hyväksyi, ja 2:nen pataljoona järjestettiin sitten samalla tavalla.

Vapaaehtoisia oli jo kertynyt melkoinen määrä, ja yhä uusia joukkoja saapui joka junalla. Aliupseeri muutaman miehen kanssa oli aina vastassa rautatienasemalla opastaakseen tulokkaat ilmoittautumiskansliaan Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa myös rykmentin esikunta oli. Sieltä heidät ohjattiin sitten pataljoonan esikuntaan, jossa heidät määrättiin eri komppanioihin. Pataljoona oli majoitettuna Uudenmaan kasarmiin Liisankadun varrelle.

Pataljoonan muodostaminen tapahtui nopeasti, 1:nen komppania oli, kuten mainittu, jo valmis. 2:nen komppania tuli melkein ensi päivinä täysilukuiseksi. Upseeristoa, siihen luettuna jääkärivääpelit, alkoi myös olla ensi tarpeeseen. Konekiväärikoulutusta saaneet ja muuten halukkaat ja sopivat miehet valittiin erilleen ja koottiin konekiväärikomppaniaan, joka myös nopeasti täyttyi. Sopivan päällikön saanti tälle tärkeälle komppanialle tuotti kuitenkin vaikeuksia.

3:tta komppaniaa ei vielä täytetty, koska Viipurista odotettiin suunnilleen komppanian suuruista, suojeluskuntalaisista kokoonpantua joukkoa, jota järjestämään jääkärivänrikki Einari Marttinen oli lähtenyt. Komppanian sisäinen toiminta pantiin kuitenkin alkuun, sen toimisto järjestettiin, tarpeellinen toimitushenkilökunta asetettiin, jotta tämä puoli olisi valmis viipurilaisen joukon saapuessa, ja jonkinverran miehistöä ja alipäällystöä sijoitettiin komppaniaan. Aliupseereja pataljoona sai yli tarpeen, joten oli valikoimisen varaa.

Muutaman päivän kuluttua pataljoona oli täysilukuinen, eikä voinut enää ottaa vastaan alipäällystöä eikä miehistöä, joten nyt alettiin muodostaa 2:sta pataljoonaa, joka majoituspaikakseen oli saanut Meriväen kasarmin Katajanokalta.

Upseereista vain oli puute, vaikka pataljoonalla oli kyllä joukkuepäälliköiksi kykeneviä vääpeleitä. Upseerien valinnassa eversti Kalm oli muuten erittäin tarkka hyläten monta, joiden tarkoitusperien rehellisyyttä saattoi epäillä. Mitä muuten alipäällystön ja miehistön laatuun tulee, oli se melkein kauttaaltaan vapaussotaan osaaottanutta, enimmäkseen suojeluskuntalaisia tai suojeluskuntien välityksellä ilmoittautuneita. Kaikki epäilyttävät henkilöt karsittiin heti armotta pois, niinpiankuin niitä ilmestyi. Iältään miehistö oli yleensä verrattain nuorta, mikä ilmenee siitäkin, että enemmän kuin kolmasosa pataljoonan alipäällystöstä ja miehistöstä seuraavana keväänä oli kutsunnanalaisia. Asevelvollisuutensa suorittaneita, äsken vakinaisesta väestä vapautettuja — etenkin aliupseereja — oli myöskin huomattava osa. Olipa joukossa jo keski-iän yli päässeitä, perheellisiä miehiä, jotka yhteinen innostus oli temmannut mukaan. Alipäällystö oli yleensä suorastaan ensiluokkaista, enimmäkseen hyvin harjautunutta, vapaussodassa ja osaksi myöhemmin vakinaisessa väessä koulutettua ja kohonnutta.

Aikaa oli vähän käytettävänä, lähtöä kiirehdittiin. Miehistö oli osaltaan vielä verrattain harjautumatonta. Sen mukaan kuin vapaaehtoisia saapui, joutuivat he senvuoksi heti harjoituksiin ja muuhun palvelukseen. Kiväärejä ei kyllä ollut, ne saatiin vasta Virossa. Mutta harjoiteltiin ainakin ensi alkeita.

Vaatetusta ja varustamista joudutettiin tarmolla. Ottaen huomioon ne vaikeudet, jotka tällaisen vapaaehtoisen yrityksen kuntoonsaattamisessa on, tapahtui varustaminen Pääintendenttuurin puolelta mallikelpoisen nopeasti ja järjestyksessä. Sikäli kuin varuskappaleita saapui pataljoonalle, jaettiin ne heti, ja joukko alkoi vähitellen esiytyä soturiasussa. Vaatetus ja varustus — sama kuin vakinaisessa väessä —oli kauttaaltaan uusi ja moitteeton jalkineita lukuunottamatta. Pataljoonan varustamistyöstä suurin ansio tulee rykmentin v.t. intendentille, liikemies Lauri Heinoselle, jonka hartioilla tämä vaikea tehtävä melkein yksinomaan oli.

11 p:n rykmentin päiväkäskyssä määrättiin, että 1:nen pataljoona sekä n.k. yhteysosasto (tilapäinen muodostus, johon kuuluivat ratsuosasto ja tiedonanto-osasto. Niiden lopullinen muodostaminen toimitettiin vasta Virossa, jonka vuoksi ne oli toistaiseksi liitetty yhteen tällä nimityksellä.) lähtisivät Viroon seuraavana aamuna klo 10 »Väinämöisellä».

Saman päivän iltana odotettu viipurilainen joukko saapui jää jääkärivänrikki Marttisen johdolla mukanaan lippu, jonka Viipurin naiset lähtöhetkellä olivat sille lahjoittaneet. Tämä lippu seurasi sitten pataljoonaa sen kaikilla retkillä. Viipurilaiset tulivat olemaan 3:nnen komppanian kantajoukkona, jonka vuoksi komppaniaa myös on kutsuttu »Viipurin komppaniaksi», kun taas 1:nen komppania olisi voinut olla nimeltään »Hämäläiskomppania». 2:nen komppania ja luonnollisesti 1:nen K.K.K. taas oli kokoonpantu eri seuduilta tulleista vapaaehtoisista. Vastatullut joukko oli nyt kiireimmiten yön kuluessa saatava varustetuksi ja miehet viedyiksi kirjoihin.

Tammikuun 11 p:nä rykmentin eri osastojen vahvuus oli seuraava: 1:nen pataljoona: upseereja 7, aliupseereja 63 ja sotilaita 581; 2:nen pataljoona: upseereja 10, aliupseereja 24 ja sotilaita 86; tykistö: upseereja 6, aliupseereja 26 ja sotilaita 183; yhteysosasto: upseereja 2, aliupseereja 27 ja sotilaita 102.

Lauantaina, tammikuun 11 p:nä, vietettiin Pohjan Poikain lipun juhlalliset vihkiäiset Uudenmaan kasarmin pihalla alkaen klo 9 ap. Koko 1:nen pataljoona oli asettunut neliön muotoon pihamaalle. Everstiluutnantti Kalmin saapuessa Valkoisen Kaartin Rykmentin soittokunta soitti »Porilaisten marssin» ja sitten vanhana suomalaisena sotarukouksena käytetyn virren »Minä vaivainen mato ja matkamies».

Senjälkeen opettaja M. Pihkala jätti rykmentin komentajalle taiteilija Alasen ja hänen rouvansa johdolla valmistetun Pohjan Poikain lipun, joka esittää makaavaa siniristiä valkoisella pohjalla, ristin keskessä valkoinen jääkarhun pää kilpimuotoisella, mustan reunan ympäröimällä sinipohjalla, tangon puoleisessa ylänurkassa keltaiset kirjaimet P. P. Luovuttaessaan sen opettaja Pihkala toi perille sen naisryhmän terveiset, joka oli lipun ommellut lausuen m.m. Suomen naisten ja äitien toivovan, että lippu johtaisi Pohjan Poikia voitosta voittoon jalossa taistelussa naisten, lasten ja sorrettujen puolesta.

Everstiluutnantti Kalmin kiitettyä rykmenttinsä puolesta lahjan antajia tohtori Louhivuori piti puheen Pohjan Pojille Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta, joka kokonaisuudessaan oli saapunut tilaisuuteen.

Samalla kertaa vihittiin myöskin maisteri Heikki Klemetin kirjoittama, säveltämä ja Pohjan Pojille omistama. »Malevavirsi». Sitä soitettaessa rykmentti seisoi liikkumatta, miehistö asennossa, upseerit kunniaa tehden. Samallakuin everstiluutnantti Kalm päiväkäskyssään N:o 8 ilmoitti »Malevavirren» Pohjan Poikain taistolauluksi, määräsi hän rykmentin juhlamarssiksi maisteri Klemetin säveltämän »Pohjan Poikain marssin».

Lähdön hetki koitti seuraavana päivänä 1:selle pataljoonalle ja yhteysosastolle. Jääkärivänrikki Hannula kertoo siitä:

»Kun pataljoona 12 p:n aamuna seisoi lähtöä varten järjestyneenä kasarmin pihalla yhdessä yhteysosaston kanssa, oli se käytettävänä olleen ajan vähyydestä huolimatta kokoonpanonsa ja miehistön vaatetuksen puolesta jotenkin valmis. Viltit puuttuivat tosin miehistöltä kokonaan ja joiltakin päällystakki, mutta yleensä vaatetus ja varustus olivat kaikin puolin moitteettomia. Puuttuvain varuskappaleiden luvattu täydentäminen Viroon saavuttua osoittautui kuitenkin syystä tai toisesta valitettavasti mahdottomaksi. Joitakin seikkoja oli myös vielä lopullisesti järjestämättä, esim. välikirjojen kirjoittaminen, mutta Virossa olisi tilaisuus siihen, ja siellä pataljoona muutenkin oli saatettava lopulliseen taistelukuntoon.

»Pataljoonan ja komppanioiden päällystö oli lähdettäessä seuraava: pataljoonan komentaja jääkärivänrikki Erkki Hannula, adjutantti vänrikki Yrjö Silventoinen, talouspäällikkö liikemies Yrjö Sinervo, 1:sen komppanian v.t. päällikkö jääkärivääpeli Jussi Korhonen, 2:sen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Yrjö Koivisto, 3:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Einari Marttinen. 1:selle K.K.K:lle ei, ikävä kyllä, oltu löydetty kelvollista päällikköä. Joukkueenjohtaja, vääpeli Yrjö Riikonen olisi epäilemättä, kuten myöhemmin kävi selville, ollut siihen täysin pystyvä, mutta hänen kykynsä oli silloin vielä tuntematon. Komppanian muista joukkueen johtajista mainittakoon vielä kersantti Lauri Sammalisto. Muuten oli aines tässä komppaniassa, sekä alipäällystö että miehistö, erinomaista.

»Pataljoonan lastaus laivaan tapahtui nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Tilaa oli aivan riittävästi. Suuri ihmisjoukko oli rannalla saattamassa. Puheita, »Porilaisten marssi» ja »Alaamme», ja niin laiva erkani laiturista. Katsellessa laivan kannella seisovaa harmaata joukkoa, joka uljaana matkasi merentakaiseen maahan, ylpeä tunne paisutti rintaa.»

Samalla kertaa matkustivat »Väinämöisellä» Tallinnaan everstiluutnantti Kalm, Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustaja Virossa, tohtori Lauri Kettunen ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet, maisterit Ruuth ja Kaukoranta.

Puheiden, laulujen ja molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen irtautui »Väinämöinen» klo 9 tienoissa laiturista ja lähti eläköönhuutojen ja onnentoivotusten saattamana halkomaan Suomenlahden jääkenttää, suuntana Tallinna.

Matka lahden ylitse sujui hyvin. Klo 1,45 i.p laiva saapui Tallinnan satamaan, jonka laitureille oli keräytynyt suuria ihmisjoukkoja vastaanottamaan saapuvia Pohjan Poikia, m.m. parvi Tallinnan naisia kukkakimppuineen.

Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtaja kertoo laivan tulosta seuraavaan tapaan:

Laivan lähetessä rantaa kuului sen kannelta »Karjalaisten laulu» ja huutoja »eläköön Viro! eläköön Suomi!» Rannalla sotilassoittokunta soitti »Porilaisten marssia». Kun vapaaehtoiset olivat saaneet kiväärinsä ja asettuneet riveihin, piti pääministeri Päts puheen heille huomauttaen suomalaisten jo antaneen takeita siitä, että heihin voi luottaa. Viron väliaikaisen hallituksen puolesta pääministeri kiitti everstiluutnantti Kalmia ja hänen vapaaehtoisiaan siitä, että he olivat valmiit uhraamaan elämänsä Viron kansan itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Senjälkeen esitettiin »Maamme». Everstiluutnantti Kalm vastasi sitten viroksi puheeseen selittäen, että hän synnyltään virolaisena oli aina toivonut voivansa tehdä jotakin Suomen ja Viron yhteyden puolesta. Hänen ja hänen joukkojensa toiminta Virossa oli tarkoittava sitä. Viime talvisten kokemusten perusteella hän voi taata, että saatettiin luottaa suomalaisiin sotilaihin. »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!' Pohjolan poikien puolesta minä huudan: 'eläköön Viron itsenäinen valtakunta!'

Maapäivien puhemies Birk tervehti lämpimin sanoin apuun saapuvia suomalaisia Viron maapäivien nimessä toivottaen heille menestystä.

Senjälkeen suomalaisten joukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer tarkasti saapuneet Pohjan Pojat ja muistutti lyhyessä puheessa siitä tärkeästä tehtävästä, joka niillä oli edessään Virossa.

Virossa, tohtori Lauri Kettunen ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet maisterit Ruuth ja Kaukoranta.

Opettajatar, neiti Anna Raudkaiz kukitti everstiluutnantti Kalmin kiittäen samalla »Ohistöön» nimessä Suomen urhoollisia sotilaita siitä avusta, jonka he vaikeina päivinä antoivat Virolle, ja toivotti saapuneet vapaaehtoiset tervetulleiksi.

Sittenkuin kaikki vapaaehtoiset oli kukitettu, marssivat he läpi kaupungin Pietarintorille. Kaduille oli keräytynyt sankkoja ihmisjoukkoja, jotka tervehtivät sotilaita liehuttaen nenäliinoja ja huutaen »tervetuloa!», »eläköön Suomi!» j.n.e.

Pietarintorilla oli vastassa virolaista ratsu- ja jalkaväkeä, kenraali Pödder y.m. Suomalaiset joukot saapuivat joustavin askelin »Porilaisten marssin» kaikuessa. Viron armeijan ylipäällikkö, eversti Laidoner tervehti vapaaehtoisia ja mainitsi, että Rakvere oli suomalais-virolaisten joukkojen käsissä, ja että suomalaiset tiedustelijat ensiksi olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ylipäällikkö toivotti sen johdosta onnea Ensimmäiselle Suomalaiselle Vapaajoukolle ja lausui vakaumuksensa olevan, että nyt saapuneiden vapaaehtoisten toiminta oli oleva yhtä kunniakas.

Paraatin jälkeen pataljoona marssi majoituspaikkoihinsa. Jalkaväkikomppaniat sijoitettiin Nikolainlukioon, jota näihin aikoihin kutsuttiin myös Suomalaiseksi kasarmiksi, konekiväärikomppania taas kaupungin ulkopuolella olevaan Liivakasarmiin. Majoitus oli hyvä, etenkin jalkaväkikomppanioilla, joiden joka mies sai rautasängyn, patjan ja peitteen. Pataljoonan upseereille oli varattu asuinpaikaksi hotelli du Nord, jonne esikuntakin sijoitettiin.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa Tallinnaan tulosta rivimiehen silmällä katsottuna:

»Olemme saaneet värjötellä ikuisuuden noilla noen ja lumen peittämillä satamasilloilla. Meitä on katsottu kuin ulkomaan eläimiä; meille on pidetty puheita, meitä virkistetty korvia hivelevillä kiitoksilla; kukkia on pistetty joka napinläpeen, lakinreunaan.

»Painumme pauhinalla satamasta kaduille. Joka mies tuntee olevansa elämänsä riemusaatossa. Pää nousee pystympään, outo hehku syttyy silmiin, ja lämmin, pohjaton ikävä ailehtii rinnassa…

»Nuo tuhannet silmäparit katsovat meitä! Niin, ainoastaan meitä, lumisen maan lumisia poikia. Hurrataan… Joku siellä täällä. Heilutetaan nenäliinoja… Tuolla kadunkulmassa joku koulutyttö hymyilee, katsoo kainona lähenevää joukkoamme, punastuu, heilauttaa arkana hansikoitua kättään ja pujahtaa sitten väkijoukkoon kuin häveten tekoaan.

»Kadut ovat ihmeen kapeat. Ryhmärivistössä marssiessamme täytämme ne melkein koko leveydeltä. Rakennukset kuin joukko rappeutuneita muureja, joissa tummanvihreä sammal näkyy hyvin viihtyvän. Söögimaja, habeme-ajaja [ruokala, parturi], hotelli, taas söögimaja, habeme-ajaja, hotelli ja jälleen, aivan loppumattomiin. Kuitenkin on siellä täällä niiden rinnalla muutama rihkamatavarapuotikin…

»Pääsemme vihdoin kasarmiimme, joka on lähellä rautatienasemaa. Ikivanha, harmaa muurijättiläinen, korkea puuaita ja rautainen, leveä portti rajoittavat pihamaata. Toinenkin tie vie sieltä vapauteen, likainen kuja, jota myöten on hauskaa iltahämärissä pistäytyä kaupunkia katselemaan.»

Tulopäivän iltana oli upseereille ja mukana tulleille edustaville suomalaisille järjestetty juhlaillalliset »Estoniaan» klo 6 ip. alkaneen juhlakonsertin päätyttyä.

1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli Ilmari Rytkönen kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:

»Missä on tuimin taistojen tuisku ja hurjin tykkien jyske, missä on suurin ryssien lauma ja missä on raivoisin ryske, siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa kuntomme, taistella — voittaa!

Missä on vaikein vaikeitten voitto ja korskin mustien mahti, missä soi kaamein kuoleman soitto, kas, sinne, sa vapausvahti, sinne, hei, sinne, Pohjan mies, sun käyköhön kaunis ties.

Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat, Pohjan Poijat kun voittaa, sortuvat maahan kurjat ja halvat ja vapaus Virolle koittaa! Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin ja hehkuvin riennämme innoin.

Raukka on, ken ei taistohon käy ja ken ei veljiä puolla! Kaunis, ilta kun hämärtäy, on vapaussankarin kuolla. Rakkaat armahan synnyinmaan ne siunaavat poikiaan.

Kaukana kyllä on Suomenmaa ja kaukana maammon manner, vaan on tuttua poljettavaa myös eestien taistelutanner. Kuolema meidät jos kentillä kohtaa, meit' isien henget johtaa!

Eespäin, eespäin matkamme vie, kun kuljemme väärää vastaan, tuttu on meille taistojen tie ja oikeus vaalivi lastaan! Iskemme, kunnes raikua saa: on vapaa jo eestien maa!»

Everstiluutnantti Kalm ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki Hannula. Hän kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:

»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma- ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa määrättiin vänrikki Yrjö Simola, oli hankittava konekiväärit ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.

»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua. Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan, otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa. Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.

»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan. Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle lähtöön saakka.

»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa, paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus viivästyi.

»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä, joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin. Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.

»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten mallikelpoiseen järjestykseen.

»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen 'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa (!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi. Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla. Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.

»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa. Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle. Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot aseista ja ammutan syylliset.

»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon upseereilleen.

»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä, jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa majailevista joukoista.

»16 p:n iltana eversti Laidonerin adjutantti toi minulle käskyn saapua ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka Laidonerista sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit, mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut. Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota Laidoner puhui sujuvasti, selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti venäläiseen tapaan.

»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat. Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa, konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen puuttuvat 2 konekivääriä.

»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti Kalm oli antanut minulle käskyn, että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä eversti Laidonerille, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä, mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli tarvittaessa jo valmiina.

»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali Wetzerin luo. Hän ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.

»Samana päivänä sain eversti Kalmilta Helsingistä sähköteitse määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani ensin asiasta eversti Laidonerin kanssa. Päätin silloin siirtyä Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.

»Rautatien liikkuvasta kalustosta oli Virossa tuntuva puute. Saksalaiset olivat vieneet kaikki paremmat veturit mukanaan. Sitäpaitsi aito venäläinen epäjärjestys vallitsi rautateillä. Senvuoksi asetimme aina kuljetukseen omia sotilaitamme, joiden joukossa oli myös rautatieläisiä, avustamaan virolaisia, valvomaan ja ylläpitämään järjestystä sekä asemilla junaa pantaessa kuntoon ja vaunuja vaihdettaessa että myös matkalla, jolloin veturiin aina sijoitettiin kaksi sotilasta. Kokemus näet osoitti, ettei juna muuten milloinkaan ollut määräaikana valmiina, eikä vaunuja riittävästi, ja kaikenlaisia tarpeettomia pysähdyksiä saattoi usein tapahtua matkalla.

»19 p:n aamuna pataljoona oli lähtövalmiina. Yhtä ja toista puuttui vielä. Muutamista aivan jokapäiväisistä tarvekaluista näytti Tallinnassa olevan täydellinen puute. Esim. kirveitä, sahoja y.m.s. työkaluja ei kaupoissa ollut lainkaan eikä myöskään intendenttuurissa, joten niitä täytyi haalia sieltä täältä kokoon. Komppanioilla tuli kullakin olla omat suutarinsa ja räätälinsä, mutta välttämättömimpienkin työkalujen saanti näytti mahdottomalta. Yksityisiltä ostamalla saatiin lopulta jonkin verran suutarintarpeita.

»Pataljoonan asestus oli seuraava: yleinen jalkaväkiase tavallinen venäläinen kolmenlinjan kivääri, jolla pistolien puutteessa myös K.K.K:n miehistö oli asestettu. Joka jalkaväkikomppanialla oli 2 kevyttä konekivääriä, hyvässä kunnossa olevia, englantilaisia »Lewis» kiväärejä, sitäpaitsi oli pataljoonalla muutamia »Madsen» pikakiväärejä, joita ei kuitenkaan riittänyt joka komppanialle. K.K.K:lla oli 6 hyvässä kunnossa olevaa venäläistä »Maxim» kivääriä ja 2 »Madsen» pikakivääriä. Käsigranaatteja oli Tallinnassa tarjolla useaa eri mallia. Valitsin saksalaisen varsi- ja munakäsigranaatin, joita pidin parhaimpina. Edellisiä saatiin kuitenkin vain muutamakymmen kappaletta, jälkimmäisiä sitävastoin runsaasti. Pistimenkannattimia ei ollut saatavissa, jonka vuoksi oli pakko sitoa pistimet vyöhön nuoran avulla.

»Sairashoitotoimi oli myös valmiiksi järjestetty. Osa ambulanssia tohtori Lauri Kallioisen johdolla seurasi pataljoonaa Tapaan. Joka komppanialla oli sanitääri, 4 paarinkantajaa ja kahdet sairaspaarit. Sittenkuin kuormasto oli saatu täydelliseksi, kuului joka komppanialle myös 1 sairasreki.

»Tapa, jossa pataljoona nyt viikon ajan tuli majailleeksi, on suurenlainen, mutta huonosti rakennettu kylä, joka tekee varsin venäläisen vaikutuksen. Se oli vasta toista viikkoa aikaisemmin valloitettu. Asukkaista osa ei vielä ollut palannut takaisin, joten tilaa oli riittävästi, vaikka majoitus muuten oli verrattain kehno.

»Täällä ilmoittautui pataljoonaan jääkärivänrikki Antti Kärnä, joka määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi.

»Tapassa saatiin pataljoonan kuormasto vihdoin täydelliseksi. Paikallisen intendenttuuriviraston välityksellä hankittiin ympäristöstä riittävä määrä oivallisia hevosia, samoin rekiä ja valjaita.

»Tallinnasta rykmentti sai samaan aikaan 11 puhdasrotuista englantilaista ratsuhevosta, kaikki nuoria, osa melkein vielä opettamattomia. Näistä pataljoona sai 1 ratsun. Eläinlääkäriä ei rykmentillä, ikävä kyllä, vielä ollut, seikka, joka hevoshoidossa tuotti suurta haittaa. Vasta Valkissa saatiin suomalainen eläinlääkäri. Hevoshoitoon pantiin kuitenkin kaikkea mahdollista huolta, ja hevostarkastuksia pidettiin säännöllisesti.

»Taistelukoulutukseen tarjoutui täällä hyvä tilaisuus. Harjoiteltiin edelleen tarmokkaasti, ampumaharjoituksia pidettiin niinikään tiheään. 25 p:nä oli koko pataljoonan yhteinen taisteluharjoitus, jossa saavutettuja tuloksia voitiin pitää tyydyttävinä. Se olikin ainoa pataljoonanharjoitus ennen rintamalle lähtöä, tilaisuutta useampien järjestämiseen ei enää tarjoutunut.»

Sillä välin oli Helsinkiin jääneitä joukko-osastoja kiireellisesti pantu kuntoon, 2:sta pataljoonaa everstiluutnantti P. Halosen ja tykistöä jääkärikapteeni Aarne Snellmanin johdolla. Näiden joukko-osastojen järjestäminen ja asestaminen tapahtuivat suunnilleen samanlaisen suunnitelman mukaisesti ja samanlaisin vaikeuksin kuin 1:sen pataljoonan muodostus, josta edellä on kerrottu, joten niihin on tarpeetonta lähemmin puuttua.

Tammikuun 19 p:nä everstiluutnantti Kalm siirtyi Tallinnaan esikuntineen, jota hiihtokomppania ja osa tykistömiehiä seurasi. Rykmentin esikunta sijoitettiin Rataskaivukadun varrelle taloon N:o 3. Patteriston esikunta asettui »Kultaisen Leijonan» hotelliin.

Tammikuun 23 p:nä patteristo sai vastaanottaa sille tulevat tykit satamatehtaalta. Tällöin 1:nen patteri sai 4 kpl. 57 mm tykkejä, 2:nen patteri 4 kpl. 87 mm kenttätykkejä ja 3:s patteri 1 kpl Schneider kanuunoita, sekä niihin kuuluvia ammuksia. Tykistön asestukseen kuului sitäpaitsi kiväärejä ja konekiväärejä. Patteriston päällystö oli seuraava: patteriston komentaja jääkärikapteeni Aarne Snellman, adjutantti jääkärivääpeli Valter Lagerström, myöhemmin vääpeli Frans Härmälä; intendentti jääkärivänrikki Kaarlo Rinne, patterien päälliköt jääkäriluutnantti Paul Påhlson, jonka johdettavana oli myös 18.I. annetun käskyn mukaan 1:sen patterin keskuudessa koulutettu, 30-miehinen räjähdyskomennuskunta, vänrikki Alvar Lehtonen, (hänen tilallaan myöhemmin jääkärivääpeli Lagerström), ja vänrikki Soini Holopainen.

23 p:nä siirtyi Tallinnaan 2:nen pataljoona, jonka päällikkyydestä samalla vapautettiin everstiluutnantti Halonen ja uudeksi komentajaksi määrättiin jääkäriluutnantti Gustaf Svinhufvud. Muuten tuli pataljoonan päällystö olemaan seuraava: adjutantti jääkärivänrikki Eero Manninen, myöhemmin varavääpeli Veli Ruuth; intendentti vääpeli Lauri Korhonen; 4:nnen komppanian päällikkö luutnantti Emil Pekkanen; 5:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki Akseli Isopuro; 6:nnen komppanian päällikkö vänrikki Sulo Kallio, välillä jääkärivänrikki J.E. Sainio ja jääkärivänrikki Manninen, lopuksi vänrikki Oskari Meriluoto; K.K.K:n päällikkö vänrikki Oiva Vohlonen.

Muista rykmentin upseereista mainittakoon: rykmentin esikuntapäällikkö luutnantti Elja Rihtniemi, k.k.-upseeri jääkärikapteeni Ilmari Pohjanpalo, adjutantti vänrikki Meriluoto, lähettiupseeri jääkäri Johannes Tamminen, intendentti agronoomi Henrik Thornberg, intendentin apulainen liikemies Heinonen, rahastonhoitaja ylioppilas Lauri Rautanen, ylilääkäri lääketieteen kandidaatti Lauri Kallioinen, nuorempi lääkäri lääketieteen kandidaatti Ilmari Kalpa, sotapappi pastori af Björksten, hiihtokomppanian päällikkö jääkärivänrikki Niilo Kares, tiedonanto-osaston päällikkö vänrikki Lehtonen ja ratsuosaston päällikkö aliupseeri Eino Vartiainen.

Heti saavuttuaan Tallinnaan ja saatuaan aseet eri joukko-osastot ryhtyivät tarmokkaasti harjoittelemaan ja hankkimaan puuttuvia varustuksia.

Kaikki apuretkikuntaan kuuluvat upseerit olivat Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn sopimuksen mukaan oikeutetut yhtä astetta korkeampaan upseeriarvoon kuin heillä oli Suomen armeijassa. Everstiluutnantti Kalm teki sen johdosta Suomen Vapaajoukkojen Ylipäällikölle esityksen upseeriensa koroittamisesta tammikuun 20 p:nä. Ratkaisun viipyessä odottamattoman kauan everstiluutnantti Kalm julkaisi päiväkäskyissään N:o 15 ja 18 rykmenttinsä upseereille kuuluvat koroitukset nojautuen yllämainittuun sopimukseen. Seuraavassa tullaan senvuoksi käyttämään upseerien uusia arvoja.

Suomalaisille sotilaille Tallinna oli jotakin aivan uutta, siksipä he viihtyivätkin siellä aluksi sangen hyvin. Oli paljon nähtävää, uutta ja mielenkiintoista. Ja — mikä oli heille ehkä vielä tärkeämpää — he itse olivat kaupungin asukkaiden suuren mielenkiinnon esineitä. Joskin harjoitukset aamupäivisin olivat raskaita ja vartiopalvelusta ja patrullissa-oloa oli runsaasti, niin useimmat illat olivat vapaita. Sitäpaitsi majoitus ja ruoka olivat hyviä, joten niistä ei tarvinnut huolehtia.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa:

»Viru-uulitsalla on tanssipaikka. Siellä pojat käyvät. Siellä soitetaan rämeä-äänisellä pianolla. Tanssitaan. Virolaiset tytöt ovat tummatukkaisia, kiihkeitä. Tanssisalin takana on tarjoiluhuone. Siellä pullonkorkit paukahtelevat. Siellä nauru helisee, ja huumaava, epäselvä puheensorina kumisee.

»Joskus joku soitannollinen Pohjan Poika istuutuu pianotuolille. Repäisevä masurkka kajahtaa, tai pianon koskettimet loihtivat esiin 'Kulkurivalssin' tutut säveleet. Silloin käy kuin sähköisku läpi laajan salin. Harmaatakit alkavat elää. Pohjolan talven vereen syövyttämä hitaus on poissa.

»Linnoissa kreivien häät vietetään, on morsiammell' kruunattu pää. Siell' viihdyt sä…»

»ja niin edespäin. Turhaan hätäytynyt tanssimestari panee koko vaikutusvaltansa liikkeelle. Pohjan Poika on nyt itsepäinen. Pohjan Poika tahtoo laulaa. Ja kukapa häntä voisi estää, niin, kuka?»

Pian Tallinnakin alkoi Pohjan Pojista tuntua tympeältä, vastenmieliseltä. Mutta toista oli kuitenkin Tapa, pieni, likainen kyläpahanen. Siellä olosta muudan Pohjan Poika kertoo m.m. seuraavaa:

»Meidän hallussamme on kylän kansakoulu. Mutta siinäkään emme majaile kauan. Pääsemme nyt lähemmäksi asemaa, saamme lämpimämmät asunnot eräässä ruskeaksi maalatussa, kaksikerroksisessa huvilassa. Huoneemme on pieni; hät’hätää mahdumme siihen kaikki.

»Pojat sairastelevat. Ollaan ankarassa nuhassa, ja kuume polttaa tulisena suonissamme. Vieruskumppanini yskii öisin niin, että tuskin saan ollenkaan nukkua. Aamulla sitten juoksemme kilvan kylän toisessa päässä asuvan lääkärin luo rohtoja saamaan.

»Ruokamme on kurjan laihaa. Aamulla saamme vettä, päivällä suolavettä, jota meidän oloissamme kutsutaan lihasopaksi, ja iltaseksi emme mitään. Mutta leipä meille riittää, ainakin nyt, kun neljä meistä yhdeksästä on sairaana.

»Harjoitukset täällä ovat kovia. Aamulla päivän valjetessa nousemme, suoritamme jokapäiväiset tehtävämme ja illalla panemme pimeän tullen maata. Harvoin tulee valvottua pitemmästi.

»Virolainen asujamisto on täällä tylyä ja itseensä sulkeutunutta. Kysyessä jotakin saa töykeän vastauksen, jos sitä ylipäänsä saakaan. Kaupoissa kiskotaan meiltä enemmän kuin muilta ostajilta. Ruokaloista ei ole puutetta. Mutta ne ovat likaisia, siistimättömiä. Horjuvajalkaiset pöydät, irvistelevät, paperittomat ja savun mustaamat seinät. Torakoita runsaasti. Lasit ja lautaset pesemättömiä. Joskus kuitenkin jäämme viettämään iltaamme niihin. Otamme lasin 'tsajua'. Hörpimme sen tulikuumana, ja huulet ja kieli puoleksi palaneina taivallamme kasarmillemme. Pimeää, tympeätä…»

Siksipä ei ole ihme, että kaikki Pohjan Pojat iloitsivat, kun ilmoitettiin koko rykmentin siirtyvän Tarttoon. Tapaan majoitetut 1:nen pataljoona ja 2:nen K.K.K. saivat käskyn lähteä junalla Tarttoon tammikuun 26 p:nä klo 7 ap., 1:nen patteri Tallinnasta samana päivänä klo 6 ap. matkustajajunan mukana, 2:sen pataljoonan jalkaväkikomppaniat ja ambulanssi Tallinnasta 26 p:nä klo 6,30 ip., esikunta, hiihtokomppania ja tiedonanto-osasto Tallinnasta 27 p:nä klo 8 ap. ja 2:nen ja 3:s patteri sekä ratsuosasto Tallinnasta 27 p:nä klo 10 ip.

Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa, pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa, kaivattua rintamaa!

Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta, että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka Kuperjanovin sissit ja panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.

Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.

Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää, minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän toiminnalleen.

Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6 tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.

Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona. Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja, eversti Puskar, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies, hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja eri yhdistysten edustajat.

Eversti Puskar piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.

Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella. Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen — pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa: kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla hämmästyksellä vastaanotettuja.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmiset, jotka olivat värjötelleet useita tunteja ulkona tammikuun pakkasessa odottaen veljeskansan lähettämiä apujoukkoja, riemastuivat nähdessään harmaat, voimaa ja intoa uhkuvat sotilaat. Päättäväisyyttä oli luettavana jokaisen vapaaehtoisen kasvonpiirteissä. Nämä joukot eivät missään tapauksessa väistyisi. Ne kostaisivat bolshevikeille kaikki julmuudet, kaikki nöyryytykset… Eläköön, eläköön, eläköön…!

Katuvierillä seisojat tunkeutuivat paikkapaikoin kaikista estetyistä huolimatta suomalaisten riveihin saadakseen syleillä sotureita, pelastajia, tai edes puristaa heidän kättään — kauan ja lämpimästi.

Kadut, joita myöten suomalaiset marssivat, olivat mustanaan riemuitsevaa kansaa. Yksinpä katuvierillä kasvavat puutkin olivat täynnä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä suomalaisia. Talojen ikkunat oli kaikki valaistu. Tartto juhli.

Nuoret neitoset katsoivat kirkkain silmin ohimarssivia suomalaisia, hymyillen — nuo tuossa olivat veljiä. Harmaatukkaiset vanhukset koettivat hurrata muiden mukana noille harmaapukuisille, ylpeäryhtisille pojille, huutaa heille: tervetuloa!, mutta ääni tahtoi tukahtua, suuria, kimmeltäviä kyyneleitä vierähti vuosien uurtamille poskille, liikutus valtasi mielen. Että kaiken kauhun ja pelon jälkeen koitti tällainenkin hetki!

Eläköön-huutoja. Tervetuliaistoivotuksia. Liehuvia nenäliinoja. Kukkia. Laulua. Kyyneleitä. Riemua, sydämen kyllyydestä pursuavaa riemua.

Suomalaiset joukot marssivat raatihuoneen torille, jonka äärillä monituhantinen ihmisjoukko tungeksi. Riemuhuutojen raikuessa komppaniat pysähtyivät raatihuoneen edustalle, jossa kaupungin pormestari Kriisa tervehti heitä seuraavalla puheella:

»Tarton kaupungin itsehallinnon nimessä tervehdin teitä, uljaat Pohjolan sotilaat. Viron valtion lyhyen olemassaolon vakavimpana hetkenä te riennätte meidän raskaassa taistelussa olevien joukkojemme avuksi kylki kyljessä taistellen vapauttaaksenne Viron alueen julkeasti maahan hyökänneistä ryövärijoukoista, jotka tulivat hävittämään nuorta vapauttamme ja polkivat jalkainsa alle kulttuurisaavutukset ja ihmisyyden periaatteet. Teidän voimakkaalla avullanne tahdomme lopullisesti puhdistaa Vironmaan vihollisesta, lujittaa Viron demokraattista valtiota ja korkealle kohottaa ihmisyyden ja kulttuurin lipun astuaksemme yhdenarvoisina vapaiden kansojen perheeseen kulkien käsi kädessä teidän kanssanne, veljeskansamme kanssa, suomalaisten kanssa. Tervetuloa, veljeskansan urhot, Tarton kaupunkiin!»

Senjälkeen herra H. Priimägi puhui vapaaehtoisille maakunnan hallituksen nimessä seuraavasti:

»Kunnioitetut, uljaat suomalaiset soturit! Tervehdin teitä Tarton maakunnan itsehallinnon nimessä. Jo Viron heräämisajasta alkaen Viron kansa on kantanut sydämessään mitä lämpimimpiä tunteita Suomen veljeskansaa kohtaan ja pyrkinyt sen kanssa lähempään tekemiseen. Ulkonaiset mahdit estivät meitä, kuten teitäkin, sitä tekemästä. Suuren maailmansodan murskaavasta vaikutuksesta 'orjan ikeet' katkesivat, ja meille avautui mahdollisuus ryhtyä luomaan vapaata Viroa kansan itsemääräämisoikeuden perusteella. Mutta samalla hetkellä tulivat julmat bolshevikijoukot, jotka uhkaavat tallata maahan meidän itsenäisyytemme ja kulttuurisaavutuksemme, ja joiden hirmuhallituksen alaisena nytkin vielä osa Viron kansaa ja Tartumaan asukkaita huokailee.

»Teidän tulonne herättää asukkaiden sydämissä riemua. Uskon, että uljaille joukoillemme onnistuu teidän avullanne puhdistaa Viro vainolaisesta. Jääköön teidän toimintanne meille iäksi mieleen, ja olkoon se samoin unelmoidun 'Suomen sillan' ensimmäinen nurkkakivi! Toivon teille lähtiessänne rintamalle onnea ja menestystä.»

Senjälkeen joukot marssivat niille varattuihin majapaikkoihin, jotka olivat sangen siistit, vaikka kylmyys haittasi niitäkin. Myöhemmin illalla vapaaehtoiset pääsivät syömään. Komppania kerrallaan vietiin heidät ruokalaan, jossa heitä kestittiin erinomaisella tattariryynipuurolla, valkeilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä. Pojat muistelivat mustaa Tapaa ja pistelivät hyvillä mielin poskeensa annoksen toisensa jälkeen koskemattakaan hapankaalikeittoon.

Seuraavana päivänä eversti Kalm saapui jäljellä olevien joukkojensa kera Tarttoon.

Tartto miellytti ulkomuotonsakin puolesta suomalaisia vapaaehtoisia. Suorat, leveät kadut, uudenaikaisia kivitaloja, kaikkialla puhdasta — sanalla sanoen suomalaismallinen kaupunki. Kaupungin vieressä on vielä ihana Tuomiovuoren puisto vanhan tuomiokirkon raunioiden ympärillä.

Pohjan Pojat olivat 27 p:nä tilaisuudessa näyttämään tarttolaisille pelottomuuttaan ja neuvokkuuttaan ottamalla osaa erään tulipalon sammutukseen katsojien hurratessa.

»Suomen silta» oli päivän tunnussana. Kaupunki oli liputettu. Sanomalehdet tervehtivät innokkain sanoin suomalaisia joukkoja. Niinpä »Postimees» kirjoitti tammikuun 27 p:nä:

»Tervetuloa Tarttoon, urhokkaat Pohjan Pojat! Kaksinkerroin olkaa tervetulleita tänne: ennen kaikkea apulaisina ja liittolaisinamme taistelussa yhteistä vihollistamme, sitä Venäjällä syntynyttä bolshevikihirviötä vastaan, joka uhkaa hävittää nuoren Viron valtion, ja jonka verenhimoisen sortajapainajaisen alta hiljainen Tarttomme vastikään vapautui! Siitä vapautumisesta, joka monelle kymmenelle, ehkäpä sadoille kansalaisillemme merkitsi pelastusta mitä julmimmasta ja loukkaavimmasta kuolemasta, olemme suuressa määrin kiitollisuuden velassa Suomen kansalle, mutta etenkin teille, uljaat Pohjan Pojat, jotka jalomielisesti ja omanvoitonpyynnittä innolla olette jättäneet kotilietenne ja työnne kiiruhtaaksenne lahden ylitse panemaan henkenne alttiiksi veljeskansan vapauden puolesta. Suomalaisten uhrautuvainen apu, josta Viron kansa iankaikkisesti on oleva kiitollinen Suomelle, on meitä tehokkaasti tukenut kiivaassa taistelussa sekä aineellisesti että vielä enemmän siveellisesti: se on nostanut sotaväkeänne voimaa ja vauhtia vahvistaen ja ylläpitäen sen itseluottamusta ja taisteluintoa.

»Viron kansa on aina epäluottamuksella ja jonkinlaisella pelolla katsellut vieraita sotilaita, jotka ovat liikkuneet maassamme, sillä ne ovat aina olleet vieraan sortomahdin näkyviä ja eläviä työaseita. Mutta nyt, millainen ero, millainen vastakohta: teitä katsotaan ja teidät otetaan vastaan riemusta, kiitollisuudesta ja ihailusta pamppailevin sydämin. Eilen illalla torille kokoutuneen ihmisjoukon innostunut mieliala todisti sitä. Sitä kohotti näet vielä yleinen tietoisuus siitä, että vaikka olettekin vieraasta maasta tulleet, niin olette sittenkin omia, heimolaisiamme, veljeskansaamme, joka polveutuu samasta alkukansasta ja puhuu nykyäänkin samaa kieltä kuin me. Me virolaiset olemme Suomea aina kunnioittaneet ja ihailleet sen kansallista sivistystä ja sen uljasta taistelua vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota olemme tarkanneet suurimmalla myötätunnolla ja jännityksellä, ammentaen siitä itsellemme rohkeutta ja uskoa kansallisen sorron pimeimpänä aikana. Ja tämä veljeskansa, jolla on onnellisempi kohtalo kuin meillä, on nyt osoittanut ansaitsevansa meidän kunnioituksemme ja ihailumme mitä suurimmassa määrin: Viron kansan kohtalon hetkellä se ei tyytynyt vain sanoihin, vaan ryhtyi teoin auttamaan.

»Mutta siinä ei ole vielä kaikki: olette tuoneet kerallanne suuren historiallisen hetken, ainutlaatuisen Suomen ja Viron historiassa: molemmat veljeskansat, jotka maantieteellisten ja poliittisten olojen pakosta ovat eläneet vuosisatoja erossa toisistaan, ovat nyt Suomen puolelta tulleen uhrautuvaisen avun kautta ensi kertaa pitkän ajanjakson jälkeen valtiopoliittisesti tavanneet toisensa ja alkaneet yhdessä toimia. Uusi ajanjakso Itämeren suomensukuisten kansojen historiassa voi alkaa Teidän tulostanne Viroon. Toivokaamme, että siitä muodostuu kestävä ystävyys — liitto, se Suomi-Viro-unioni, josta viimeaikoina on puhuttu, ja jonka kautta Suur-Suomen ja Suur-Viron aate todenperästä näyttää olevan mahdollinen toteuttaa.

»Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.»

Siksi olkaa heimoveljinämme ja taistelutovereinamme kaksinverroin. tuhatkerroin tervetulleet maahamme, kaupunkiimme! Teidän osoittamanne osanotto ja antamanne apu tässä taistelussa takaa Viron kansalle varman ja lopullisen voiton: asia, jonka hyväksi niin paljon uhrautuvaisuutta on osoitettu, ei voi, ei saata kaatua, vaan sen osaksi tulee varma onnistuminen.

»Eläköön Suomenmaa! Eläköön sankarilliset liittolaisemme! Eläköön reippaat Pohjan Pojat!»

Suomalaisten vapaaehtoisten lyhyt Tartossa olo oli kuin yhtä ainoata yhtämittaista juhlaa. Juhla upseereille teatteri »Vanemuisen» avarassa salissa. Juhla kaikille Pohjan Pojille samassa paikassa. Innostavia puheita. Soittoa. Laulua. Tanssia. Yleistä riemua. Ylenpalttista ystävyyttä. Runsasta tarjoilua kaupungin ja kaupunkilaisten kustannuksella. Unohtumattomia iltoja.

Pohjan Pojat olivat tänä aikana päivän sankareita. Missä ikinä he liikkuivat, yksitellen, parittain tai joukossa, kaikkialla he kohtasivat ystävällisiä katseita. Kaupunkilaiset tulivat heidän luokseen, puristivat kättä, lausuivat ystävällisiä sanoja, kutsuivat heitä koteihinsa, joissa sitten kestittiin ylenpalttisesti ja kohdeltiin kuin rakkaimpia vieraita ainakin.

Tarttolaisten suurenmoinen ystävyys yllätti vallan Pohjan Pojat. He, jotka olivat nähneet Tallinnan ja Tapan ja tunteneet itsensä niissä vieraiksi, tapasivat Tartossa sen, mitä he olivat Suomesta lähtiessään odottaneet Virossa tapaavansa: veljeskansan.

Muudan Pohjan Poika päättää innostuneen kuvauksensa Tartossa olosta:

»Moni meistä on löytänyt täältä toisen kodin, uusia äitejä ja isiä, sisaria ja veljiä ja — pelkään pahoin — morsiamia.»

Eräs ambulanssihenkilökunnasta taas kirjoittaa:

»Suomalaiset Viron retkeilijät eivät koskaan unohda sitä lämmintä mielialaa, mikä Tartossa tulvi heitä vastaan, niitä ystävällisiä ihmisiä, jotka niin auliisti jakoivat lahjojaan, ja niitä suloisia koteja, jotka väsyneille aarteitaan antoivat. ‒ ‒ ‒

»Mutta lyhyt, lyhyt kuin kirkas päivä loppumattomien öiden edessä oli viivähdyksemme Tartossa. Työmme meitä kutsui; paljon köyhempinä ja heikompina olisimme lähteneet öitämme kohti, jos meille ei olisi suotu noita ihania päiviä, jotka tarttolaiset meille antoivat.»

Lämmittävänä, voimaa ja kestävyyttä antavana muistuivat sittemmin Tartossa vietetyt päivät ja tarttolaisten ylenpalttinen ystävyys kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä rintamalla taistelevien Pohjan Poikain mieleen. Sen kansan puolesta he taistelivat! Niiden ihmisten luottamusta he eivät saattaneet pettää, maksoi mitä maksoi!

2. Ensimmäinen taistelukausi.

(Valkin valloitus.)

Rykmentin esikunta, joka oli asettunut hotelli »Livoniaan» Peplerikadun varrelle, valmisti kaiken aikaa kiireellisesti rintamalle lähtöä. 2:sen pataljoonan, tykistön, tiedonanto-osaston ja ratsuosaston varustukset ja kuormasto olivat vielä keskeneräiset. Niitä oli pikaisesti täydennettävä, mikäli suinkin mahdollista.

Tarkastettuaan 1:sen pataljoonan eversti Kalm julkaisi päiväkäskyssään N:o 19 seuraavan kiitoksen:

»1:sen pataljoonan komentajalle lausun kiitokseni lyhyessä ajassa aikaansaadusta hyvästä järjestyksestä pataljoonassa ja hänen pataljoonaansa kuuluvan miehistön sotilaallisesta käytöksestä.»

Rykmentti alkoi vähitellen olla osapuilleen valmis taisteluun lähteäkseen. Rykmentin vahvuus oli tammikuun lopussa julkaistun ilmoituksen mukaan seuraava:

Ups. aliups. sotil. yht. hev. ajoneuv. Rykm. esikunta 16. 6. 8. 30. 17. — 1:nen pataljoona 10. 94. 553. 657. 71. 53. 2:nen » 10. 78. 700. 788. — — Tykistö 14. 52. 253. 319. 135 . 33. Hiihtokompp. 1. 24. 129. 154. — — Tiedonanto-os. 1. 9. 89. 99. — — Ratsuosasto 1. 7. 49. 57. — — Sairashoito-os. 1. 2. 7. 10. — — Koko rykmentti 54. 272. 1.788. 2.114. 223. 86.

Eteläisen rintama-alueen komentaja, kenraali Wetzer antoi 28 p:nä asianomaisille päälliköille seuraavan käskyn eteläisen rintaman lähimmäksi tehtäväksi annetun Valkin ja Vörun kaupunkien valtaamisesta:

1:o Moisakylän—Viljandiin ryhmä: everstiluutnantti Kann johdossaan 3:s ja 6:s virolainen rykmentti, Viljandin suojeluspataljoona, 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä, 6 tykkiä ja 2 panssarijunaa suojelee linjaa Pärnu—Moisakylä—Valkin kaupunki. Vasen siipi panssarijunien tukemana hyökkää Tartto—Valk ryhmän kera Valkin kimppuun viimeistään 30.1., särkee rautatiesillan, joka 7 virstaa Valkista Riikaan päin johtaa Sädejoen ylitse, estääkseen bolshevikeja pakenemasta saaliineen Valkista Riikaan. Valkin valloituksen jälkeen 6:s rykmentti 1 panssarijunan tukemana suojelee rautatietä Pärnu—Valk, 3:s rykmentti panssarijunien avustamana varjelee Valkia ja sulkee rautatiet Valkista Marienburgiin ja Riikaan.

2:o Tarton—Valkin ryhmä: eversti Kalm johdossaan Pohjan Poikain rykmentti, yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona, Tarton suojeluspataljoona, 2 tykkiä ja 4 panssarijunaa tunkeutuu rautatien molemmilta puolilta Valkiin. Valkin valtauksen jälkeen Pohjan Pojat jäävät väliaikaisesti Valkiin, Kuperjanovin sissit asettuvat Valkin garnisonivartioksi, ja Tarton suojeluspataljoona palaa reserviin Tarttoon.

3:o Vörun—Petserin ryhmä: eversti Puskar johdossaan 2:nen rykmentti, Tallinnan 1:nen suojeluspataljoona, 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä, Balahovitshin joukko ja 6 tykkiä tunkeutuu Vörua ja Petseriä kohden, katkaisee mahdollisimman pian rautatien Valkista Pihkovaan Petserin tienoilla, estää vihollisen pakenemisen Valkista Pihkovan suuntaan ja asettuu linjalle Pimsajoki—Petseri—Vastseliina j.n.e.

29 p:nä kenraali Wetzer, eversti Puskar ja eversti Kalm sekä Pohjan Poikain pataljoonien komentajat, jääkäriluutnantti Hannula ja jääkärikapteeni Svinhufvud, ja patteriston komentaja, jääkärimajuri Snellman, kävivät tarkastamassa tilannetta Sangasten asemalla, jonka luona rintama silloin kulki.

Virolainen panssarijuna hallitsi rataa ja sen ympäristöä Emajoen ylitse kulkevaan rautatiesiltaan saakka, jonka luona oli kenttävartio. Punaiset olivat peräytyessään räjähdyttäneet sillan, ja sitä korjattiin paraillaan. Yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona oli asemissa Emajoen pohjoisrannalla rautatiestä länteen. Se valtasi seuraavana yönä Tellisten kartanon, lähettipä vielä pienen, n. 40-miehisen iskujoukon Valkia hallitsevalla töyräällä olevaan Pajun 1. Luhde Grosshofin kartanoon. Bolshevikien panssariauto karkoitti kuitenkin pian tämän pienen joukon, ja n. 600-miehinen 1:nen lättiläinen tarkk'ampujapataljoona asettui senjälkeen kartanoon ryhtyen panemaan sitä puolustuskuntoon.

Eversti Kalm lähetti Sangastesta puhelimitse Tarttoon Pohjan Pojille lastauskäskyn. Klo 9,30 ip. julkaistiin sitten Valkin valloitusta koskeva operatsionikäsky Pohjan Pojille. 1:nen ja 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsuosasto saivat määräyksen olla vaunuihin lastattuina 30 päivää vasten yöllä klo 12 valmiina lähtemään rintamalle.

Siis vihdoinkin taisteluun!

Pohjan Poikain hartain toive oli toteutumassa. Kuumeinen hyörinä alkoi kaikkialla. Tulisella kiireellä aloitettiin kuormastojen lastaus juniin heti puhelinkäskyn saavuttua. Illalla komppania toisensa jälkeen marssi asemalle ja ahdettiin vaunuihin.

1:sen pataljoonan juna, jossa oli 53 vaunua, lähti ensimmäisenä klo 12,30 yöllä. Tykistön junan piti seurata sitä saatuaan aina seuraavalta asemalta tiedon, että ensimmäinen juna oli sen jo sivuuttanut. Tohtori Kallioinen sairashoito-osaston kera oli 1:sen pataljoonan mukana. Junaan järjestettiin yksi saniteettivaunu, jonne sijoitettiin 10 vuodetta. Silloin ei voitu aavistaa, miten kipeään tarpeeseen ne tulivat olemaan tuolla lyhyellä matkalla.

Kaikki vaunut olivat viimeistä sijaa myöten täynnä. Kurja veturirämä jaksoi töin tuskin saada liikkeelle täyteen lastattua junaa.

Se ei päässytkään kauas Tarton asemalta, ennenkuin vauhti hiljenemistään hiljeni, ja vihdoin pysähdyttiin kokonaan.

Junaupseeriksi määrätty luutnantti Kalervo Reponen riensi veturiin ottamaan selvää pysähtymisen syystä.

— Heti lähtee, heti lähtee, lohduttivat kuljettajat rauhallisina.

— Puut ovat vain hiukan märkiä.

Juna lähtikin hiljaa liikkeelle, mutta hetken kuluttua se jälleen pysähtyi. Jääkäriluutnantti Hannula, jolle tilanteesta ilmoitettiin, määräsi asetettavaksi kaksi rautatiellä palvellutta Pohjan Poikaa veturiin kivääreillä asestettuina valvomaan kuljettajia.

Päästiin jälleen hiukan matkaa eteenpäin, mutta sitten taas seisahduttiin. Junaupseeri syöksyi veturiin pistoli kädessään:

— Puita uuniin! karjaisi hän.

— Räjähtää, koettivat kuljettajat estellä.

— Puita uuniin, määräsi junaupseeri veturissa oleville Pohjan Pojille, jotka vitkastelematta ryhtyivät täyttämään käskyä. Höyry, paineen osoitin alkoi elää.

Juna liikahti, mutta ei päässyt vauhtiin. Junaupseeri uhkasi kuljettajia pistolillaan.

— Me lähdemme kolmen minuutin kuluttua — tai te lähdette, sanoi hän tiukasti. — Käyn ilmoittamassa pataljoonankomentajalle.

— Oikein, sanoi jääkäriluutnantti Hannula kuultuaan asian.

Juna oli pysähtynyt radan tekemän mutkan taa. Tykistön junan tiedettiin lähteneen jo liikkeelle ajan voittamiseksi. Pimeässä se saattoi ajaa edellä kulkevan päälle, joka ei nyt päässyt paikaltaan. Upseerien vaunussa, joka oli junan alkupäässä, puheltiin juuri siitä, kun tuntui voimakas sysäys. Upseerit hyökkäsivät vaunun sillalle.

Yö oli säkkipimeä. Sekasortoista melua kuului ympäriltä. Miehiä hyppi pois junasta. Mitä oli tapahtunut?

— Sanitääri!

Se kajahti vihlovana läpi yön pimeyden junan loppupäästä.

Yhteentörmäys!

Patteriston juna oli lähtenyt Tartosta klo 2 yöllä ja saanut eversti Kalmilta, joka matkusti sen mukana, käskyn saavutettuaan 1:sen pataljoonan junan lähettää veturinsa auttamaan sitä edessä olevan mäen päälle. Käsky täytettiin niin, että patteriston juna ajoi n. 3 km. päässä Nöon asemalta 1:sen pataljoonan junan päälle yön pimeydessä.

1:sen pataljoonan sotilaat, jotka olivat paneutuneet makuulle vaunujen lavitsoille, putosivat lattialle kimsuineen ja kamsuineen. Syntyi tavaton hämminki ja sekasorto. Yö lisäsi onnettomuuden kauhuja. Olivatko bolshevikit yllättäneet junan? Hetkisen kuluttua selvisi kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Junan viimeiset neljä vaunua, joissa 3:nnen komppanian hevoset ja hevosmiehet olivat, olivat kokonaan murskana, viimeinen vaunu oli sitäpaitsi työntynyt edessä olevan sisälle.

Komentosanoja sinkoili ilmassa. Pelastustyö aloitettiin kiireesti ja kaikki kävi järjestyksessä. Miehistö pysyi vaunuissa, vain siihen komennetut ryhtyivät upseerien johdolla työhön. Kymmeniä miehiä riensi vaunujen pirstaleiden kimppuun suorittamaan vaikeaa tehtävää. Hankittiin lyhtyjä, kynttilöitä ja köysiä, valmistettiin kaikessa kiireessä vaunujen sirpaleista, seinistä y.m. jonkinlaisia laskusiltoja, joiden avulla lievemmin loukkautuneet hevoset saatiin vieritetyiksi alas sillä kohdalla erittäin korkealta ja jyrkältä ratapenkereeltä.

Onnettomuudessa sai surmansa 3:nnen komppanian kuormastovääpeli Johannes Martikainen, hevosmiehistä haavoittui vaikeasti 2 ja lievemmin 16. 8 erittäin hyvää hevosta osaksi kuoli tapaturmassa, osaksi oli pahasti loukkautuneina lopetettava.

Haavoittuneet kannettiin saniteettivaunuun. Sairashoitohenkilökunnalla oli täysi työ sinä yönä.

Neiti Kyllikki Pohjala kertoo:

'Kun olimme saaneet haavoittuneet sidotuiksi ja kunkin makuulle, kuului ulkoa taasen komentava ääni:

— Kaikki pois vaunuista, kolmas veturi ajaa päälle.

En osaa sanoin kuvata sitä tuskan tunnetta ja niitä kauhun piirteitä, jotka sinä hetkenä kuvastuivat haavoittuneiden ilmeissä. Muutamat hyppäsivät vuoteiltaan, toiset, kuten jalkapotilaat, eivät päässeet minnekään. Autoimme alas niitä, jotka suinkin pääsivät.

Hurja veturi kiiltävine silmineen kiiti junaamme kohti, sotilaat alkoivat ampua sitä saadakseen sen pysähtymään.

Veturi pysähtyi — olimme pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Joku kertoi, että sillä oli ollut aikomus tulla auttamaan meitä.'

Pelastetut hevoset kuljetettiin maanteitse lähimmälle rautatienasemalle, rikkoutuneet vaunut vieritettiin pois radalta ja uusia hankittiin tilalle. Rata saatiin käyttökuntoon klo 7 ap. Senjälkeen matkaa voitiin jatkaa.

Patteriston juna siirrettiin 1:sen pataljoonan junan edelle matkan jouduttamiseksi. Se saapui klo 1,30 ip. Sangasten asemalle, jonka luona, hiukan länteen päin, venäläiset v. 1702 saivat suuren voiton Hummulissa kenraalimajuri Schlippenbachin johtamista ruotsalaissuomalaisista joukoista. 1:nen pataljoona tuli perille vasta klo 5 ip. tienoissa, jolloin tykistön kuormastakin oli jo melkein loppuun saakka saatu vaunuista puretuksi. 2:nen pataljoona saattoi rautatieonnettomuuden vuoksi lähteä Tartosta vasta klo 12 päivällä ja saapui Sangasteen 31 p:nä klo 1,25 yöllä.

1:nen pataljoona majoittui aseman lähistölle, pataljoonan esikunta, 2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. rautatienaseman itäpuolella oleviin taloihin, 1:nen komppania Pijrin taloon aseman länsipuolelle. Virolainen panssarijuna oli Sangasten sillan luona, joka oli jo saatu korjatuksi. 3 km. päässä siitä olevaa pienempää rautatiesiltaa pantiin parastaikaa kuntoon, mutta punaiset häiritsivät työtä. Pohjan Poikain patteristo oli sijoitettu Santasten asemalle ja Ruusan kartanoon. 2 tykkiä oli asetettu suojaamaan teitä Tellisten kartanosta Söörhofin kartanoon ja Väreen. 2:nen pataljoona mukanaan 2 kevyttä tykkiä marssi Folkin kartanoon ja sai määräyksen ryhtyä heti tiedustelemaan. Rykmentinkomentaja esikuntineen jäi rautatievaunuun Santasten asemalle. Yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona oli asettunut Luhde Grosshofin kartanon linjalle. Tarton suojeluspataljoona ja 1 komppania sissejä toimi yhdessä 3:nnen virolaisen rykmentin kanssa Helmen suunnalla.

Eversti Kalm antoi 30 p:nä klo 7,30 ip. saatuaan ilmoituksen, että vihollinen olisi muka aikeissa tehdä saartoliikkeen Folkin suunnalta operatsionikäskyn N:o 4 Tartto—Valk joukoille taisteluun ryhtymisestä seuraavana päivänä. Eri osastot saivat seuraavat tehtävät:

1:nen pataljoona jääkäriluutnantti Hannulan johdolla asettaisi varmistuksen Söörhofin kartanon tienhaaraan tiedustelemaan luoteiseenpäin ja pitämään yhteyttä suoraan rykmentin esikuntaan, seuraisi reservinä yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoonaa Telliste—Valk maantietä, lähettäisi yhden komppanian Puuleikaja—Varna tietä etenemään Valkia kohden ja kaupungin lävitse hyökättyään asettuisi asemiin kaupungin eteläpuolelle.

2:nen pataljoona sekä jääkärikapteeni Påhlsonin johtamat 2 tykkiä ja räjähdysosasto jääkärikapteeni Svinhufvudin komennossa lähtisi klo 6 ap. liikkeelle Fölkistä etelään Konselun ja Mürgin taloja kohden, rikkoisi Valk—Vöru rautatien Mürgin tai Paranin siltojen kohdalta, ilmoitettuaan sen tapahtumisesta rykmentinkomentajalle etenisi rautatien vartta Valkiin, ottaisi haltuunsa Valkin rautatienaseman ja sen ympärillä olevan itäpuolisen ulkonevan osan kaupunkia ja lähtisi siltä alueelta etenemään varsinaiseen kaupunkiin puhdistaen sitä, senjälkeenkuin 1:nen pataljoona olisi marssinut sen lävitse.

Pohjan Poikain patteristosta 4 tykkiä ja Kuperjanovin tykistöstä 2 tykkiä jääkärimajuri Snellmanin johdolla seuraisi 1:stä pataljoonaa Telliste—Valk maantietä tukeakseen edellä marssivia jalkaväenosastoja ja pommittaisi, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Valkin kaupunkia ja mahdollisesti teitä sen eteläpuolella.

4 panssarijunaa ja yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona kapteeni Irvin johdolla etenisivät Sangaste—Valk rautatietä pitkin korjaten sen siltoja ja Telliste—Valk maantietä eteenpäin.

Luutnantti Hannula oli edellisenä päivänä pyytänyt, että 1:nen pataljoona saisi ensimmäisenä hyökätä Valkia kohden, ja eversti Kalm oli luvannutkin sen. Mutta eversti Kalmin tavattua sitten Sangasten asemalla yliluutnantti Kuperjanovin ja esitettyä hänelle sensuuntaisen taisteluohjelman, että sissipataljoona kulkisi 1:sen pataljoonan reservinä, selitti Kuperjanov sissiensä aina kulkeneen etulinjassa ja haluavan tehdä sen nytkin. Eversti Kalm katsoi olevansa pakotettu antamaan perään, joten 1:nen pataljoona määrättiin sissien reserviksi.

Kapteeni Svinhufvudin joukot lähtivät ensimmäisinä liikkeelle. Klo 5,30 ap. 31 p:nä kutsuttiin komppanioiden päälliköt pataljoonankomentajan puheille saamaan lähempiä määräyksiä päivän toiminnasta. 4:s ja 5:s komppania, 2:nen K.K.K., räjähdysosasto ja tykit lähtisivät liikkeelle klo 6 ap. edeten Folkin kartanosta suoraan Igastin kartanoon, josta räjähdyskomennuskunta 4:nnen komppanian tukemana lähtisi katkaisemaan Valk—Vöru rautatien. 6:s komppania seuraisi ensin pääjoukkoa, mutta erkanisi sitten kulkemaan oikealle poikkeavaa tietä Pysnikin kylään, jonne se asettuisi asemiin lähettäen ilmoituksen pataljoonan komentajalle ja jääden odottamaan lähempiä määräyksiä.

Vääpeli Ilmari Luostarinen kertoo päivän vaiheista:

»31 p:nä klo 6.15 tapahtuu lähtö Fölkistä. 4:s komppania saa kunnian päästä etumaiseksi, ja joukkueeni joutuu kärjeksi.

»Aamu on kaunis. Kärki kunnossa. Sivustapatrullit lähetetty. Kuljemme Mushwan kylän ohitse. Talojen luona on hämmästyneitä ihmisiä töllistelemässä ohimarssivia joukkojamme.

»Lähestymme Emajokea. Tiedämme, että vastassamme on yhden rykmentin vahvuinen vihollinen. Alamme laskeutua loivaa, aukeata rinnettä Igastin kartanoa kohden.

»Äkkiä pamahtaa laukaus. Seuraa toinen, kolmas, pian se muuttuu yhtämittaiseksi rätinäksi.

»Komennan kärjen ketjuun, ja hyökkäämme nopeasti eteenpäin. Huudan sivustapatrulleille, että ne puhdistaisivat talot tien vasemmalla puolen. Jäljellä olevien miesteni kera riennän maantiesiltaa ja kartanoa kohden. Kuulat vinkuvat korvissamme.

»Vihollisen ratsujoukko, n. 20 miestä, pakenee täyttä laukkaa joen ylitse. Sen perässä parisataa miestä jalkaväkeä. Seuraamme niitä. Sitten tulee pysähdys, käsky pataljoonan komentajalta. Pataljoona ei menekään tästä suoraan rautatielle, vaan tekee polvekkeen Pysnikin kautta Mürgin sillalle. Igastista etelään kuuluu olevan hyllyviä soita ja tuntemattomia metsiä.

»Ensimmäisestä kahakastamme olemme selvinneet vaurioitta. 6 vihollisen kaatunutta näemme kylässä.

»Joukkueeni saa määräyksen jäädä varmistukseksi ja suojaamaan pääjoukon marssia sivusta- ja selkähyökkäyksiltä. Kylässä ollessamme tiedustelemme Karulan aseman suuntaan, jolloin vakoilijamme käyvät aina mainitun aseman luona joutuen siellä vastakkain punaisten ratsujoukon kanssa. Pienempi vihollisjoukko tekee hyökkäyksen myös meidän etupatrullejamme vastaan, mutta lyödään takaisin. Klo 3 ip. tulee käsky liittyä pääjoukkoon, jonka saavutamme klo 5 ip. Lauksaressa.»

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukkojen muista vaiheista Valkin valloitusretkellä kertoo luutnantti Kallio, joka 6:nnen komppanian kera kulki toista tietä:

»Tulemme seuraavaan kylään, joka on Fölkin ja Igastin kyläin puolitiessä. Täällä erkanee oikealle talvitie Pysnikin kylän kautta Valkiin. Poikkean komppaniani kanssa kulkemaan sitä.

»Taistelujärjestyksessä, kärjen, sivustasuojain ja yhdysmiesten kera komppania lähtee verkalleen marssimaan kohti tuntemattomia seutuja. Kuljen heti kärjen takana voidakseni paremmin valvoa, että edetään oikeata tietä.

»Alkutaival on metsäistä seutua. Sitten avautuu iso aukea — kylä, jonka halki juoksee Emajoki. — Seis! Lähetän vääpeli Lauri Pietilän ryhmän kera metsän turvissa tarkastamaan kylän oikealla puolen olevia taloja. Sillä aikaa tähystelen kiikarilla edessämme olevaa kylää. Ei mitään epäilyttävää. Vääpeli Pietilä miehineen on jo joutunut oikealla olevien talojen kohdalle. Tutkittuaan ne hän antaa merkin: vihollista ei ole näkyvissä. — Eteenpäin!

»Tullaan kylään. Matalat, turvekattoiset talot tarkastetaan. Asukkaiden ilmoituksen mukaan on vihollisten parituhat-miehinen joukko-osasto edellisenä päivänä kulkenut sivu. — Siis eteenpäin.

»Edettyämme kylästä noin pari virstaa tulee vastaamme virolainen hevosmies, joka ilmoittaa vieneensä leipäkuorman bolshevikeille seuraavaan kylään ja punaisten lähimmän kenttävartion olevan virstan, parin päässä. Edelleen hän kertoo vihollisia olevan kovin paljon ja ihmettelee, että näin vähillä voimilla uskallamme lähteä niitä hätyyttämään.

»Siis vihdoinkin tapaisimme vihollisen!

»Jatketaan matkaa vuoroin aukeita, viljeltyjä seutuja, vuoroin metsämaita. Igastin kylän kautta kulkenut, pataljoonankomentajan välittömässä johdossa oleva pääjoukko on nyt saavuttanut komppaniani jälkijoukon. Se lisää turvallisuuden tunnetta. Vihollista vain ei näy.

»Yht'äkkiä kuuluu laukaus. Vihollisen etuvartija ampuu ennen karkuun lähtöään merkkilaukauksen meidän metsässä etenevää kärkeämme kohden — tietysti sivu. Samassa pamahtavat kärkimiesten vastalaukaukset. Hurraata huutaen kärkijoukko syöksyy vääpeli Pietilän johdolla eteenpäin.

»Annettuani merkin komppanialleni seurata juoksen eteenpäin. Eteeni avautuu iso aukea, jonka toisessa laidassa suuri vihollisjoukko liikehtii noin 600—700 metrin päässä. Se avaa kiivaan tulen meitä kohden. Edessä oleva tasanko ylenee loivasti noin satakunta metriä eteenpäin tarjoten maassa makaavalle jonkin verran suojaa. Sen korkeimmalla kohdalla on talo. Sieltä maasto alkaa loiveta, kunnes taas nousee vihollisen puolella.

»Mutta mitä joukkoja nuo ovat, aukean vasemmalla puolen, jotka suuntaavat kulkunsa edessä olevaa vihollista kohden? Tarkastan kiikarilla. Aurinko paistaa suoraan päin, joten en voi erottaa muuta kuin ääriviivat. Miehiä venäläisessä sotilaspuvussa. Voisivatkohan ne olla virolaisia?

»Taisteluintoinen kärkijoukko on ketjussa syöksynyt jo kauas aukealle ja avannut kiivaan vastatulen. Annan sille käskyn edetä korkeimmalle kohdalle, jotta se saisi näkyvän maalin. Komppanian pääjoukon määrään kehittämään sieltä edelleen ketjua oikealle pitkin metsänlaitaa ja avaamaan sitten tulen edessä olevaa vihollista vastaan.

»Lähden kärkijoukon jäljessä aukealla olevaa taloa kohden, johon vasen siipi ulottuu. Päästyäni perille ryhdyn jälleen kiikarilla tarkastamaan vasemmalla noin 500—600 metrin päässä meistä liikehtiviä joukkoja, joista suurin osa on jo kadonnut metsäsarakkeen taa. Huomaan silloin, että miehet kävellessään ampuvat meitä — siis vihollisia! Komennan vastatulta. Oikealla oleva vihollinen asettuu myös asemiin pitkin metsänlaitaa ja alkaa ampua meitä kiivaasti.

»Olemme ristitulessa!

»Ketjussa makaavilla sotilailla on sentään verrattain suojattu asema tällä sivustalla. Käskettyäni ylläpitämään tasaista tulta poistun mennäkseni oikeaa siipeä tarkastamaan.

»En ole astunut vielä montakaan askelta, kun tunnen yhtäkkiä kuin isolla moukarilla olisi lyöty jalat altani ja samassa suistun maahan. Vasen jalkani on aivan hervoton, ja virtanaan veri syöksyy reidestä valkealle hangelle. Kyynärpäiden varassa alan vaistomaisesti ryömiä eteenpäin metsänlaitaa kohden, mutta pitkälle en pääse, ennenkuin voimani herpautuvat. En jaksa edes sitoa haavaani.

»Silloin juoksevat kärkijoukosta luokseni ryhmänjohtaja Matti Keskipoikila ja sotilas Yrjö Nikkilä, jotka nopeasti sitovat tiukan siteen reiteni ympärille haavan yläpuolelle ja saavat siten verenvuodon lakkaamaan.

»Tuskin se on tehty, kun kuulen ryhmänjohtaja Keskipoikilan huudahtavan: 'nyt kävi!' Hän paneutuu istumaan ja alkaa tutkia vasenta jalkaansa, johon luoti on osunut. Kehoitan häntä pysyttelemään makuulla, mutta ennenkuin hän ennättää paneutua pitkälleen, tapaa toinen luoti samaa jalkaa. — Tässä on tosi kysymyksessä. Näkyy, että vastassamme on lättiläisiä tarkk'ampujia, joiden taitoa ei suotta kehuta.

»Samassa alkaa kuulua meidän konekivääriemme yhtäjaksoista papatusta ja tykkiemme jymähdyksiä. Nähtävästi se hermostuttaa vihollista. Kuulat kulkevat nyt enimmäkseen yli maalin ilkeästi vonkuen.

»Kuulasateessa sotilas Nikkilä alkaa sitten polvillaan ollen laahata minua poikki tuon toistasataa metriä pitkän aukean metsän laidassa olevan rakennuksen suojaan. Itse koetan, mikäli mahdollista, auttaa terveellä jalallani, jonka senkin sittemmin havaitsen saaneen osansa.

»Päästyämme metsänlaitaan huomaan, että sotilas makaa siellä rakennuksen suojassa liikkumatta. Lakki on valahtanut hangelle, kasvot ovat kalman kalpeat ja elottomat. Sehän on urhoollisen kärkijoukkomme johtaja, vääpeli Pietilä — hengettömänä.

»Kuulen nyt, että vääpeli Pietilä huomatessaan minun haavoittuneen ja loikovan avuttomana kuulasateessa on luotituiskusta välittämättä syöksynyt pelastamaan minua. Ensin kuula on lävistänyt hänen käsivartensa, mutta siitä huolimatta hän on juossut eteenpäin, kunnes paremmin tähdätty luoti osui suoraan sydämeen.

»Kiitettyäni sotilas Nikkilää hänen urhoollisuudestaan jätän hänelle kiikarini ja karttani vietäviksi komppanian 1:sen joukkueen johtajalle, vääpeli Lauri Simeliukselle, jonka määrään johtamaan komppaniaani taistelun loppuun saakka.»

5:s komppania oli taistelun alettua levittäytynyt ketjuun 6:nnen komppanian vasemmalle puolelle, 4:s taas oli toistaiseksi jäänyt varaväeksi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Jääkärikapteeni Påhlsonin tykit ottivat osaa otteluun. Konekiväärit toimivat.

Vihollisen vastarinta oli sitkeää. Saadakseen taistelun ratkaistuksi jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti 1 joukkueen 4:nnestä komppaniasta oikealle sivustalle saartamaan vihollisen vasenta siipeä. Se ratkaisi taistelun. Nyt vihdoin klo 11,30 ap. bolshevikit peräytyivät kolmatta tuntia kestäneen taistelun jälkeen luovuttaen Pysnikin kylän suomalaisille.

Hetken kuluttua lähdettiin jatkamaan matkaa, ensin 5:s ja 4:s komppania, 2:nen K.K.K., sitten tykistö ja viimeisenä 6:s komppania. Kuljettiin täydessä taistelujärjestyksessä. Vastustaja saattoi piillä missä hyvänsä.

Vihollinen tavattiin klo 2 ip. uudelleen Konselu—Lauksare linjalla, jossa se vielä kerran yritti ryhtyä vastarintaan. Se karkoitettiin kuitenkin jo 15 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen.

Räjähdyskomennuskunta ja 3:s joukkue 6:nnesta komppaniasta jääkärikapteeni Påhlsonin johdolla lähtivät sitten konekiväärien ja tykkien suojaamina räjähdyttämään Mürgin rautatiesiltaa, jonka ylitse punaisten panssarijuna juuri vähän aikaisemmin oli kulkenut Silta räjähdytettiin klo 3,30 ip.

Pataljoona lähetti sitten rykmentin komentajalle raportin päivän taisteluista ja sillan räjähdyttämisestä ja jäi odottamaan uusia määräyksiä. Sinä päivänä ei enää edetty pitemmälle, vaan pataljoona yöpyi lähitaloihin, Sartesta rautatielle saakka.

Seuraavana aamuna, 1.2., klo 6.30 pataljoona räjähdyskomennuskunnan ja tykkien kera lähti jälleen liikkeelle. 6:s komppania ja osa räjähdyskomennuskuntaa eteni pitkin rautatietä Vöru—Valk viimemainittua kohden. Muu osa pataljoonaa marssi maantietä Pruksi—Tamber kaupunkiin. Kumpikaan joukko ei kohdannut vihollista matkallaan. Bolshevikit luopuivat Valkista enemmittä taisteluitta. 2:nen pataljoona marssi sinne klo 10,30 ap.

2:sen pataljoonan kokonaistappio Valkin valloituksen yhteydessä oli: 4:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta; 5:s komppania 6 haavoittunutta: (2 aliupseeria ja 4 sotilasta); 6:s komppania: 1 kaatunut, joukkueenjohtaja Lauri Pietilä, ja 6 haavoittunutta (1 upseeri, 2 aliupseeria ja 3 sotilasta).

* * * * *

Ratkaiseva taistelu Valkin omistamisesta suoritettiin kuitenkin toisaalla.

Eversti Kalm antoi, niinpiankuin hän oli saanut tiedon, että 2:nen pataljoona eteni voitokkaasti päämääräänsä kohden, Tartto—Valk rautatien luona toimiville joukoilleen käskyn lähteä liikkeelle. Lähimpänä päämääränä tällä suunnalla oli Luhde Grosshofin kartanon valtaus, jotta voitaisiin sijoittaa tykistö sen luo, Valkia hallitsevalle kukkulalle, pommittamaan Valk—Wolmar rautatietä ja siten häiritsemään vihollisen peräytymistä. Jääkärimajuri Snellman ja yliluutnantti Kuperjanov saivat klo 10,45 ap. käskyn asettua toistensa yhteyteen kartanon valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen patteri sijoitettiin koillis-itäpuolelle kartanosta. Se alkoi heti ampua vihollisen asemia. 3:s patteri oli asetettu asemiin Kiisan talon luo. Se avasi tulen Luhde Grosshofia vastaan klo 12,35 p. Yliluutnantti Kuperjanovin sissien patteri, joka oli taistelun ajaksi määrätty jääkärimajuri Snellmanin johtoon, oli Pensin talon luona.

Kuperjanovin sissipataljoona järjestyi urhoollisen päällikkönsä johdolla taisteluun Luhde Grosshofin pohjoispuolella ja ryhtyi etenemään kartanoa kohden. Pataljoona pääsi n. 50 m. päähän karta nosta kohtaamatta vastarintaa. Mutta silloin vihollinen avasi sitä kohden murhaavan kivääri- ja konekivääritulen, joka pysähdytti sissien etenemisen. Heti taistelun alussa yliluutnantti Kuperjanov haavoittui kuolettavasti. Sitäpaitsi hänen upseereistaan kaatui 3 ja haavoittui 1, sotilaista kaatui 10 ja haavoittui 41. Sissipataljoona tarvitsi ehdottomasti apua Luhde Grosshofin valtaamiseksi.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli klo 10 ap. kokoutunut Pijrin talon luo valmiina lähtemään sille määrättyjen tehtävien suorittamiseen.

Jääkäriluutnantti Hannula kirjoittaa Luhde Grosshofin valloituksesta:

»Koko operatsionikäskyssä N:o 4 esitettyä Valkin valtaussuunnitelmaa täytyy katsoa taktillisesti virheelliseksi. Se oli kokonaan rakennettu sille olettamukselle, että vihollisen pääpuolustus keskittyisi itse kaupunkiin. Olettamus osoittautui kuitenkin vääräksi. Valkin kaupunki on puolustajalle varsin epäedullinen, etenkin talvisaikaan, ja senvuoksi vastustaja keskittikin puolustuksensa Luhde Grosshofin ympärille, jossa on erinomaiset asemat. Kokonaisen pataljoonan (P.P.2:sen) lähettäminen kauaksi itään oli tarpeetonta. Kuten edelläolevasta sen toiminnan kuvauksesta ilmenee, kohtasi se vain verrattain vähäistä vastarintaa, ja sitäpaitsi se oli niin kaukana, ettei sitä voitu enää katsoa sivustasuojaksi, eikä se liioin vaikuttanut päätaistelun (Luhde Grosshofin) ratkaisuun. Eversti Kalmin välittömässä johdossa olevista joukoista oli vain l/3 käytettävänä päätaistelua varten. Mitään yhteisreserviä ei oltu jätetty. Sen sijaan, että oltaisiin pyritty mahdollisimman suurin voimin ratkaisuun ja vihollisen aseman murtamiseen yhdessä kohdassa, oli taisteluvoimat hajoitettu yli koko rintama-alueen, ja siitä syystä koko hyökkäyksen teho heikentyi, eikä viholliselle onnistuttu tuottamaan musertavaa tappiota.

»6:nnelle virolaiselle rykmentille määrätystä Sädejoen ylitse vievän rautatiesillan rikkomisesta ei tullut määräaikana mitään. Sillan tuhosi vasta Pohjan Poikain räjähdyskomennuskunta Valkin valtauksen jälkeen helmikuun 1 p:nä. Vihollinen saattoi siis kaikessa rauhassa peräytyä Valkista Riikaan päin. Tartto—Valk joukkoihin kuuluvien panssarijunien toiminnasta ei liioin tullut mitään, kun rataa ei saatu ajoissa kuntoon. Samoin radan rikkominen Valkin eteläpuolella vihollisen peräytymisen vaikeuttamiseksi jäi vain tyhjäksi suunnitelmaksi, se kun oli mahdoton toteuttaa.

»Juuri voimien vähyyden vuoksi Luhde Grosshofin taistelu muodostui meille erittäin raskaaksi. Sitäpaitsi liikkeelle lähtökäsky (annettu Sangasten asemalla 31.1. klo 5,30 ap.) tuli minulle liian myöhään, sain sen vasta klo 8 ap. Olisi pitänyt ryhtyä etenemään jo yöllä, jotta hyökkäys Luhde Grosshofia vastaan olisi voitu tehdä ennen päivän valkenemista, aamuhämärissä, sen sijaan, että se nyt suoritettiin keskellä kirkasta päivää.

»Lähetän käskyn komppanioille kokoutua Pijrin talon luo, joka on 1:sen komppanian majapaikka, mukanaan taistelukuormastot. Raskas kuormasto jätetään rautatievaunuihin kuljetettavaksi myöhemmin junalla Valkiin. Mukaan otetaan vain se, mitä 2 päivän aikana välttämättä tarvitaan.

»Kokoonnuttuaan 1:nen pataljoona lähtee liikkeelle kulkien vihollisen huomion välttämiseksi metsän kautta Tellisteen vievää syrjätietä. 1:nen komppania huolehtii marssivarmistuksesta. Talvipäivä on kirkas ja auringonpaisteinen.

»Emajoen maantiesillan (Ema- ja Peddeljoen yhtymäkohdassa) ylitse tultuamme eroavat Söörhofiin vievälle tielle operatsionikäskyn N:o 4 määräyksen mukaisesti 2:nen komppania + l/3 1:sestä K.K.K:sta jääkäriluutnantti Koiviston johdolla ja 1 joukkue + 1 kevyt konekivääri 3:nnesta komppaniasta luutnantti Kalervon johdolla. On huomattavaa, että luoteessa Helmen suunnalla tilanne on vielä epäselvä. Meidän pohjoispuolellamme sillä suunnalla tiedetään olevan vielä punaisia joukkoja, joita vastaan 3:s virolainen rykmentti, Tarton suojeluspataljoona ja 1 Kuperjanovin komppania toimivat. Söörhofiin on senvuoksi asetettava 1 joukkue selkäpuolen turvaamiseksi. Jääkäriluutnantti Koivistolle annan määräyksen ottaa haltuunsa Varnan kartanon, tiedoittaa sen tapahtumisesta viipymättä minulle ja jäädä sinne odottamaan lisämääräyksiä minulta sekä varmistaa ja tiedustella joka suuntaan ottaen yhteyden Piglusarin tien kautta, mikäli mahdollista, Luhde Grosshofia vastaan toimivien joukkojen kanssa. Luutnantti Kalervon tehtävänä on varmistaa Söörhof, tiedustella luoteiseenpäin ja olla suoranaisessa yhteydessä rykmentin esikunnan kanssa. Yhteyden pitoa varten jääkäriluutnantti Koiviston kanssa saatan luovuttaa hänelle vain yhden ratsulähetin. (Pohjan Poikain ratsuosasto ei vielä ollut saanut täyttä hevosmäärää, joten vain pieni osa siitä oli voinut seurata rykmenttiä Sangasteen muiden jäädessä Tarttoon täydentämään varustuksiaan. Senvuoksi voitiin minulle antaa vain 2 ratsulähettiä, joiden lisäksi minulla oli oma ratsulähettini, siis yhteensä kolme. Yhteydenpito eri tahoille hajoitetun pataljoonan osien välillä ja rykmentin johdon kanssa oli senvuoksi tietenkin varsin heikkoa.)

»Koko ajan on edestämme, Luhde Grosshofista päin, kuulunut yhtämittaista tykki- ja kivääritulta. Pataljoonan esikunta ja kuormasto (2:sen komppanian kuormastoa lukuunottamatta, joka seurasi komppaniaa) jätetään Emajoen sillan korvassa, lähellä Söörhofin tienhaaraa olevan karjatalon luo. Mukaan otetaan vain k.k.-, panos- ja sairasreet. Eteen lähetetään heti pieni varmistus- ja tiedustelupatrulli ottamaan yhteyttä taistelevan sissipataljoonan kanssa. 1:nen komppania, 2/3 3:nnesta komppaniasta ja 2/3 1:sestä K.K.K:sta sekä ambulanssi (lääkäri Kallioinen ja sairaanhoitajatar Kyllikki Pohjala) etenevät johdollani aina Pensin talon luo.

»Sissipataljoonan 2 tykkiä on asemissa talon luona maantien varressa. Pohjan Poikain 3:s patteri on hiukan ylempänä vasemmalla Kiisan talon luona. Majuri Snellman ohjaa puhelimitse tykistön tulta metsänreunassa Konisten talon kohdalla olevasta tähystyspaikasta. Punaisilla on nähtävästi vain yksi tykki käytettävänään. Aika ajoin sen ammukset putoilevat maantielle Pensin talon eteen.

»Menen Pohjan Poikain patterin luo ja asetun puhelimitse yhteyteen majuri Snellmanin kanssa. Hän ilmoittaa ensin, että tilanne parastaikaa on hyvä, ja että vihollinen maantien oikealla puolella pakenee. Mutta hetkistä myöhemmin hän tiedoittaa, että virolaiset nyt vuorostaan peräytyvät, ja että tarvitaan pikaisesti yksi komppania oikealle siivelle avuksi. Aikaisemmin lähettämäni tiedustelupatrulli palaa tuoden ilmoituksen, että yliluutnantti Kuperjanov itse on vaikeasti haavoittunut, suuri osa hänen upseereistaan joko kaatunut tai haavoittunut ja pataljoona vailla yhtenäistä johtoa.

»Annan silloin jääkäriluutnantti Kärnälle käskyn rientää johdossaan 1:nen komppania ja 2 raskasta konekivääriä oikean siiven avuksi. Ambulanssi seuraa komppaniaa. Kun vielä suljetussa järjestyksessä marssiva komppania on saapunut Varen torpan kohdalle, saa se tulta edessä olevasta Luhde Grosshofista. Yksi kuula m.m. lävistää neiti Pohjalan vyössä riippuvan kenttäpullon. Juosten komppania rientää edessä olevan puron uomaan, jossa se on täysin suojassa.

»Lääkäri Kallioinen järjestää sitomapaikan Varen torppaan. Paikka on tosin vaarallinen ollen alttiina vihollisen jalkaväkitulelle, ja aika ajoin luodit rapisevatkin sen seinissä ja katossa. (Tykkitultaan vihollinen ei, kumma kyllä, kohdistanut sinne koko aikana.) Myöskin maantie talon luota n. l/2 km taaksepäin on alttiina punaisten tulelle, ja vihollisen konekiväärisuihku pyyhkii silloin tällöin maantietä. joten haavoittuneiden y.m. jälkikuljetus sitä myöten on uhattu, ja senvuoksi alkumatka on kierrettävä metsän suojassa. Sissipataljoonan ambulanssi on järjestänyt ensimmäisen sitomapaikkansa siksi kauas kuin Emajoen maantiesillan pohjoispäässä olevaan karjakartanoon, siis 3 km. päähän taistelulinjasta. (Lääkäri Kallioisen ambulanssi hoiti sitten sekä Pohjan Poikien että virolaisten haavoittuneet pysyen urheasti paikoillaan loppuun saakka huolimatta siitä, että torppa oli koko ajan vihollistulen alaisena ja luodit tavan takaa puhkoivat kattoa ja seiniä. Onneksi kuitenkin kuulat kulkivat aina ylhäällä katon rajassa vahingoittamatta ketään sisällä olevista. Raskaassa työssään ambulanssi sai avukseen neidit Inga Sahlbergin ja Ruth Hannulan.)

»Pataljoonan komentopaikaksi valitsen Varen torpan kohdan. Siitä voi yhdellä silmäyksellä nähdä taistelualueen ja seurata ottelun kulkua kokonaisuudessaan. Hetken kuluttua saapuu paikalle eversti Kalm, joka määrää minut rautatie—Varna (viimemainittu mukaanluettuna) rintamakaistan ja sillä toimivien joukkojen päälliköksi ja antaa minulle tehtäväksi viipymättä valloittaa Luhde Grosshofin.

»On ilmeistä, että punaiset ovat keskittäneet voimansa Luhde Grosshofin puolustukseksi, miehittäneet ja varustaneet sen vahvasti (m.m. on konekiväärejä asetettu puihin). He tekevät koko ajan mitä urhoollisinta ja sitkeintä vastarintaa. Luhde Grosshof on Valkin lukko, joka on murrettava auki, ennenkuin voidaan ajatella kaupungin valtaamista.

»Asema on vihollisille mitä edullisin. Puolustuksen tukikohdan muodostaa kartano puistoineen ja kivirakennuksineen, joka maaston korkeimmalla kohdalla ollen hallitsee laajalti ympäristöä. Joka puolella leviävät suuret, aukeat, alaspäin viettävät pellot. Päivällä suoritettavaa hyökkäystä varten taas asema on mitä epäedullisin. Kun lisäksi maa on lumen peittämää, eikä hyökkääjillä ole lumipaitoja, on tuskin lainkaan tilaisuutta suojattuun etenemiseen. Voimien vähyyden vuoksi taas (sissipataljoona alkoi olla kokonaan hajalla, ja sitäpaitsi se oli kärsinyt suuria tappioita) ei voida saartaa kartanoa joka taholta, vaan täytyy rajoittua hyökkäämään pääasiallisesti vain kahdelta suunnalta. (Ehdottomasti edullisinta olisi ollut tehdä rynnäkkö vasta seuraavana yönä, eikä sillä olisi juuri aikaakaan menetetty, ellei olisi ollut tarjolla vaara, että Kuperjanovin pataljoonan hyökkäyksen murtumisen jälkeen punaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen voittoa. Tilanteen pakosta oli ryhdyttävä taisteluun huolimatta epäedullisista olosuhteista.)

»Peddeljokeen pohjoisesta Varen torpan ohitse virtaavan puron syvä uoma tarjoaa hyökkääjälle täyden suojan. Sen rinteet ovat korkeat ja verrattain jyrkät kohoten kuperina kartanoa kohden, joten sillä kohdalla, etenkin maantien itäpuolella, niiden suojassa saattaa päästä n. 200—300 m. päähän kartanosta. Mutta tämä onkin ainoa etu, minkä maasto hyökkääjälle suo. Vastustajan ainoa heikko puoli taas on se, että puolustuksen tukikohta, itse kartano, on aivan alttiina hyökkääjän tykistötähystykselle ja -tulelle. (Tykistömme suorittikin hyökkäyksessä suuren palveluksen tukien koko ajan jalkaväen taistelua. Sen tuli oli erinomaisen tarkkaa ja hyvin ohjattua tuottaen granaateillaan ja etenkin shrapnelleillaan suurta tuhoa viholliselle.)

»1:sen komppanian päästyä vahingoittumatta edellämainitun puron uomaan jääkäriluutnantti Kärnä jakaa komppaniansa taistelua varten seuraavasti: 1 joukkueen jääkärivääpeli Oivan johdolla on edettävä maantien suunnassa sen oikeaa puolta kartanoa kohden, jääkäriluutnantti Kärnä itse kahden joukkueen kera ryhtyy kiertämään ensin puron uomaa myöten Paissariin, sieltä edelleen Piglusariin hyökätäkseen täältä oikealta kaarrostaen Piglusar—Luhde Grosshof tien suunnassa. Kello on silloin 1,30 ip.

»1:sen komppanian levittäytyessä taistelua varten virolaisten ketju makaa puron uomassa. Ylempänä puron rinteellä on toinen ketju, jota ensin luulemme virolaiseksi, eikä jääkärivääpeli Oivan joukkue siitä syystä uskalla ampua taempana olevia vihollisparvia, vaikka tilaisuus siihen olisi erinomainen. Mutta yht'äkkiä edessä oleva ketju avaakin tulen joukkuetta vastaan. Se on vihollinen. Kauempana olevat, tiheät bolshevikiparvet ovat kuitenkin jo ehtineet asettua suojaan.

»Paikaltani saatan koko ajan seurata Kärnän joukon liikettä oikealla. Näen, kuinka se kehittäytyy ketjuun Piglusarin ja Paissarin välillä ja ryhtyy etenemään kartanoa kohden. Urhoollinen jääkärivääpeli Oivo ei kuitenkaan malta odottaa komppanian pääosan saapumista, vaan ryhtyy konekiväärien avustamana hyökkäämään. Joukkue tunkeutuu kartanon puistoon asti ja joutuu siellä raivoisaan käsikähmään vastahyökkäykseen käyvien ylivoimaisten vihollisparvien kanssa. Oivo haavoittuu itse leukaan ja lopulta, ettei joutuisi vihollisen käsiin, ojentaa pistolinsa ohimoaan vastaan ja painaa liipasinta, mutta onneksi makasiini on ammuttu tyhjäksi. Joukkueen onnistuu käsigranaateilla torjuen irtautua ahdistavasta vihollisesta ja peräytyä kartanoon vievän tien ja maantien risteykseen, johon se asettuu asemiin avaten tulen.

»Oikealla sivustalla jääkäriluutnantti Kärnä lähestyy joukkonsa kanssa, joka suojattomalla aukealla edetessään on alttiina vihollisten tulelle ja kärsii melkoisia tappioita saaden m.m. tulta etuoikealla olevasta metsästä. Lähtiessään liikkeelle Kärnä tapaa metsässä Piglusarin luona pienen joukon virolaisia, n. 30 miestä, jotka hän ottaa mukaansa.»

Luutnantti Reponen kertoo taistelun tästä vaiheesta:

»Olemme joutuneet ristituleen.

»'Mars mars! huutaa Kärnä. — Konekivääri asemiin ja tulta metsään!'

»Juostaan. Lumi pöllähtelee. Konekivääri toimii tehoisasti. Vihollisen sivustatuli vaikenee vähitellen.

»Syöksytään yli maantien ja heittäydytään asemiin pellolle parinsadan metrin päähän Luhde Grosshofin puistikosta. Alamme Kärnän kanssa vierekkäin seisten tähystellä. Tilanne näyttää kummalliselta. Puistokujassa liikkuu miehiä, toiset tullen meihin päin toiset pyrkien kartanon suojaan. Vasemmalla olevan virolaisten ketjun suunnalta hyökkäilee myös väkeä kartanoon.

»'lisivatko virolaiset jo edenneet sinne?' mutisee Kärnä.

»Hän koettaa huutaa päästäkseen selville asiasta. Ammunta on tällä kertaa vaiennut. Joku kartanon luota huutaa vastaan ja heiluttaa kättään.

»Silloin äkkiä ilmestyy suurehko osasto näkyviin. Kuuluu miestemme huutoja: nyt ne tulevat!

»Kärnä katsahtaa taakseen ja antaa määräyksen vetäytyä takanamme olevaan maantienojaan. Koetan kiljua hänelle, että meillähän on käsigranaatteja. Myöhäistä. Miehemme juoksevat jo. Osasto on nyt kokonaan näkyvissämme. Suhahtelee — se ampuu siis meitä. Vihollinen! Entäpä, jos ovat virolaisia, jotka eivät tiedä mitään kiertoliikkeestämme ja luulevat suomalaisia vastahyökkäystä tekeviksi bolshevikeiksi. Olkoot! Kun kerran ampuvat, ammumme mekin.

»Avataan tuli. Minulla on venäläinen kivääri, jolla innostun ampumaan. Kärnä seisoo lähelläni. Kerran kuulen hänen sanovan: mitä on tehtävä? En muista, mitä vastasin. Alan jälleen ampua ajatellen, että kyllähän Kärnä sitten antaa määräyksensä kun pääsee johonkin päätökseen.

»Jonkin ajan kuluttua huudetaan minulle, että minun on otettava komppania johtooni. Tokaisen tylsästi: miksi? Sitten juolahtaa mieleeni, että Kärnä on ehkä lähtenyt tapaamaan pataljoonankomentajaa, ja että Oiva kärkensä kanssa on kenties jäänyt virolaisten riveihin. Otan siis johdon. Pian ymmärrän syyn, kun alan kulkea pitkin ketjua. Siinä pari miestä kantaa jääkäriluutnantti Kärnää, joka on saavuttanut urhon kuoleman. Luoti on osunut keskelle otsaa.

»Kaatuneen päällikön viimeiset sanat: mitä on tehtävä? kaikuvat korvissani.

»Minua häiritsee vielä kysymys, ovatko vastassamme olevat vihollisia vai ystäviä.

»Siellä ne seisovat. Pelottomia miehiä joka tapauksessa. Päätän koettaa saada jonkun heistä lähenemään. Määrään muutaman miehen heiluttamaan nenäliinaa kiväärinpiipun päässä. Lähenevät. Miesten tekisi mieli ampua, mutta kiellän sanoen:

»'Ei ole vahinkoa, jos tulevat likemmäksi. Siinä tapauksessa, että ne ovat vihollisia, kaadamme ne kaikki.'

»Mutta ne eivät tule lähemmäksi, vaan äkkiä vetäytyvät taaksepäin ja alkavat jälleen ampua. Silloin meidän puoleltamme avataan tuli, jota kestää taistelun loppuun saakka.»

Jääkäriluutnantti Hannula jatkaa Luhde Grosshofin valtauksen kuvausta:

»Oikealta kaartavat joukkomme pääsevät maantien reunaan asti yhtyen Oivan joukkueeseen, tunkeutuvat vielä jonkin matkaa kartanon puistoon, mutta vihollinen kohdistaa niihin niin kiivaan, keskitetyn k.k.- ja kivääritulen, että niiden on pakko vetäytyä maantien taakse asemiin.

»Haavoittuneita tuodaan yhä enemmän taistelulinjasta. Lääkärillä ja sairashoitohenkilökunnalla ei ole hengähtämisaikaakaan. Varen torpan suojat täyttyvät haavoittuneista virolaisista ja suomalaisista. Niitä kuljetetaan myös tulilinjaa lähempänä olevaan Kamatsin taloon, jossa komppanioiden sanitäärit antavat ensi avun. Haavoittuneiden kuljettamiseksi edelleen on taakse jääneen kuormaston purettava rekiään. Tässä yhteydessä on syytä mainita se erinomainen urheus ja uhrautuvaisuus, jota tulilinjassa toimivat komppanioiden sanitäärit osoittavat, samoinkuin pataljoonan hevosmiehet, jotka ajavat pitkin taistelualuetta usein tulilinjaan asti korjaten haavoittuneita.

»Saatuaan 1:sen komppanian hyökkäyksen pysähdyksiin vihollinen keskittää nyt tulensa osaksi vasenta siipeämme vastaan, jonka virolaiset muodostavat, osaksi sen konekiväärien luotisuihku pyyhkii vastapäätä olevan joen törmää, maantietä ja sitomapaikan ympäristöä.

»Sissipataljoona on jo aivan hajallaan, suuria tappioita kärsinyt ja vailla yhtenäistä johtoa, mutta ottelee kuitenkin erinomaisen urhoollisesti. Tulilinjassa olevat virolaiset ovat maantien oikealla puolella yhtyneet Pohjan Poikien ketjuun taistellen heidän päällikköjensä alaisina. Vasemmalla puolella maantietä on, kuten sanottu, yksinomaan virolaisia. Olen aikaisemmin lähettänyt Pensin luo jääneille 3:nnen komppanian kahdelle joukkueelle käskyn saapua pikamarssissa Varen luo. Komppania tulee jääkäriluutnantti Marttisen johdolla juoksumarssissa paikalle ja heittäytyy maahan maantien vasemmalle puolelle metsän suojaan jääden odottamaan enempiä määräyksiä.

»Nähdessäni, että maantien vasemmalla puolella olevat virolaiset vihollistulen pakotuksesta alkavat peräytyä juosten alas joen rinnettä annan jääkäriluutnantti Marttiselle käskyn viipymättä kehittää puolet joukostaan maantien vasemmalle puolelle ja temmata peräytyvät virolaiset mukaansa takaisin hyökkäykseen. Jääkäriluutnantti Marttinen lähtee itse joukkueen mukaan.

»Tykistömme, joka aikaisemmin jalkaväen tultua lähelle vihollista on ollut pakotettu siirtämään tulensa edemmäksi, ryhtyy taas pommittamaan vihollisen etulinjaa.

»Juostuaan alas puron uomaan kärsimättä tappioita, vaikka vastustaja nyt suuntaa tulensa puron äyräille, Marttisen joukko alkaa ponnistella kartanoa kohden. Vihollinen on, kuten myöhemmin saan kuulla, tuonut lisäväkeä Valkista Luhde Grosshofiin, ja sen vastarinta on nyt äärimmäisen sitkeää ja raivoisaa.

»Klo 3 aikaan alkaa Varnan suunnalta kuulua kivääritulta, johon muutama tykinlaukaus sekautuu. Taistelun hälyä kuuluu vain n. 10 minuutin ajan, senjälkeen kaikki on hiljaista. Arvaan, että jääkäriluutnantti Koivisto on nyt kosketuksissa vihollisen kanssa, ja päättäen taistelun lyhytaikaisuudesta hän on tehtävässään onnistunut. Varnan saattaa siis edellyttää olevan hallussamme ja oikean sivustamme turvatuksi. Olettamukseni osoittautuukin sitten oikeaksi. Vasen sivustamme sitävastoin on uhan alainen, sillä panssarijunat eivät pääse tukemaan toimintaamme, kuten yllä on mainittu.

»Vihollistulen pakotuksesta jääkäriluutnantti Marttisen joukon täytyy (m.m. keskitti 6 raskasta konekivääriä sitä vastaan tulensa) vetäytyä hiukan taaksepäin rinteen suojaan. Tällöin vääpeli Riikosen joukkue 1:sestä K.K.K:sta saa käskyn rientää avuksi. Raskaita konekiväärejä on lumessa vaikea liikutella, kantaessaan niitä miehet uupuvat. Omien joukkojen yli ampuminen on mahdotonta, kun aukean laidassa ei ole mitään korkeampaa paikkaa. Siis ei auta muu kuin koettaa pyrkiä jalkaväen tasalle ja ajoissa vääpeli Riikonen ehtiikin kivääreineen paikalle. Hän asettaa heti kiväärinsä asemaan ja avaa tulen. Tällä taisteluhetkellä sattuu seuraava unhottumaton episodi:

»Toisen konekiväärin miehistöön kuuluvat m.m. sotilaat Hannes Lappalainen sekä veljekset Oskar ja Sven Häggman. Kun k.k.-joukkue avaa tulen, niin silloin juuri punaisten k.k.-suihku osuu mainittuun kivääriin ja ampujana oleva sotilas Lappalainen haavoittuu käsivarteen ja silmänräpäyksen kuluttua päähän vaipuen kuolleena kiväärinsä päälle. Samassa Oskar Häggman tarttuu kaatunutta hartioista, nostaa syrjään ja asettuu jatkamaan ampumista, mutta ei ehdi aloittaakaan, kun jo saa kuulan päähänsä jääden hänkin kuolleena virumaan kiväärin päälle. Tämän jälkeen vuorostaan Sven Häggman nostaa kaatuneen veljensä syrjään astuen hänen tilalleen ja ryhtyy ampumaan. (Sven Häggman pysyi haavoittumattomana sodan loppuun saakka.) Koko ajan on joukkueen tuli täydellinen, vaikka monta miestä kaatuu ja haavoittuu. Lopputaistelussa vääpeli Riikonen itse ampuu toisella kiväärillä, kun ei siihen enää riitä kykenevää miestä ja loput — 3 miestä — ovat raskaan 'rukin' kantamisesta puolikuolleina. (Kyseessä olevan kiväärin miehistö menetti taistelussa 2 kaatunutta ja 2 haavoittunutta.)

»Koska jo alkaa hämärtää ja tahdon saada voimia kuluttavan taistelun mahdollisimman pian ratkaisuun, lähetän viimeisen reservini, jäljellä olevan joukkueen 3:nnesta komppaniasta tuleen. Sen johtajalle, vääpeli Rytköselle annan tehtäväksi kulkea ensin puron uomaa myöten alaspäin Peddeljokeen asti ja sieltä sitten hyökätä vasemmalta puolen kartanon kimppuun. Mutta joukkue ei maltakaan kulkea tarpeeksi pitkälle, vaan nousee liian aikaisin ylös puron uomasta joutuen näin edellisen joukkueen vasemman siiven sisään ja osaksi sen jatkoksi. Konekiväärijoukkueen tulen suojassa luutnantti Marttinen ryhtyy nyt lisätyin voimin uudelleen etenemään. Taistelu on ratkaisukohdassaan. Pitkin koko hyökkäysrintamaa käydään nyt rynnäkköön.»

Pohjan Poikain 1:sen komppanian sotilas S. kertoo Luhde Grosshofin taistelun loppuvaiheista:

»Konekiväärimme ensimmäisen panoslaukun olemme ampuneet tyhjiin, ja toinen on jo alulla. Kiväärinpiippu punoittaa. Ajan lunta sen niskaan, ja saan vastaukseksi kiukkuisen sihinän. Tyhjiksi ammutut kasetit ovat sikin sokin hangella, ja patruunan hylsyt kohoavat pienenä kumpuna patruunapesän alla. Käskystä lyön tyhjän laukun piipun tueksi. Pakkasesta huolimatta olen aivan sulaa kuumuuteen.

»Ehdin vähän vilkaista sivullenikin. Vasemmalla meistä, kartanoon johtavalla puistokujalla makaa joitakin tummia möhkäleitä Ne ovat meidän poikiamme. Tuolla aivan lähellä kartanoa joku haavoittunut Pohjan Poika lepää nojaten vaahteran rosoista runkoa vastaan. Tuossa taas toinen koettaa ryömiä ketjuamme kohden vetäen perässään auennutta sidekääröä, jolla hän on koettanut sitoa haavaansa. Kauempana sanitäärit paareineen kulkevat sitomassa ja korjaamassa pois taistelukentältä vaikeasti haavoittuneita, joita makaa siellä täällä ketjumme edessä pitkin koko rintamaa.

»Olemme taistelleet herra ties kuinka kauan. Yht'äkkiä lakkaa ampuminen. Ainoastaan jokin laukaus enää pamahtaa.

»'Edessä on meidän miehiä, älkää ampuko!'

»Emme käsitä mitään. Tottelemme kuitenkin ja annamme konekiväärimme levätä. Ainoastaan oikealta kuuluu vielä ammuntaa. Siellä on virolaisia, jotka räiskyttävät edelleen.

»'Älkää ampuko! Ettekö kuule?'

»Lähin virolainen sotilas väittää ampuvansa vain tähtiä osoittaen tuonne ylös, jossa taivas alkaa jo hiljalleen hämärtyä. Virolaiset koettavat kyllä vakuuttaa, että vastassamme on punaisia, ja ettei mikään väärinkäsitys ole mahdollinen. Mutta me emme tahdo uskoa. Vihdoin lähtee pari vapaaehtoista ottamaan selvää asiasta. Kiväärin tukki ylös nostettuna he lähenevät kartanoa.

»'Keitä te olette?'

»Ryhmäpäällikkö K:n kysymys saa vastaukseksi kuularyöpyn, ja huimalla vauhdilla pojat kipaisevat pellon poikki luotien saattamina ja samaa kyytiä ketjuun.

»Punaisia!

»Alamme taas ampua uudella innolla.

»'Ketju oikealla!'

»Bolshevikit aikovat siis toden teolla tuhota meidät. Yksi raskaista konekivääreistä saa määräyksen lähteä avuksi. Kohta tasainen ta-ta-ta rauhoittaa miehiämme. Oikealta tulee pitkin ketjuamme nopeasti edeten sanoma: punaiset pakenevat!

»Äsken näyttäytynyt ketju ei siis ollutkaan muuta kuin jono pakenevia, jotka painautuvat kiireen kaupalla kohti Valkia.

»'Syöksyyn — ylös — mars mars!'

»Hurraten ketjumme painuu jälleen yli lumisen pellon. Kevyemme ampuja juoksee aukean ylitse kivääri kainalossaan ampuen sillä juostessaan minkä ennättää.

»Näen jonkun uhkarohkean punaisen lättiläisen ruumiin melkein puolivälissä aukeata. Poisheitettyjä kiväärejä, selkäreppuja ja verta on kaikkialla. En ehdi muuta kuin vähän vilkaisemaan sivulle, vauhtimme on näet ankara.

»Sivuutamme tiilirakennuksen ja sen yhteydessä olevan pienen puutalon. Mies seisoo viimemainitun ovella. Erotan hänen kädessään kevyemme ampujaan kohdistetun kiväärin. Aivan kintereilläni juoksee johtajamme L.

»'Ammu!'

»Silmänräpäyksessä hän käsittää tilanteen, salamana lentää kivääri poskelle. Laukaus. Tumma ruumis vierähtää porraspäihin jääden siihen liikkumattomaksi.

»Maantielle tullessamme saamme näkyviimme vihollisen jättämän konekiväärin, vähän matkan päässä toisen ja aivan sen vieressä kolmannen — kevyen. Ohimennessämme vain kosketamme niitä vahvistaaksemme ne komppaniallemme kuuluvaksi sotasaaliiksi.

»Maantien toisella laidalla on rykelmä heinähaasioita. Kuumeisella kiireellä käymme työhön käsiksi, ja pian on meillä niin suuri aukko heinämuurissa, että voimme pistää konekiväärimme piipun siitä ulos suunnataksemme tulen pakeneviin. Loivalla mäenrinteellä kapuaa joukottain punaisia lättiläisiä pyrkien metsän suojaan. Mutta heidän ollessaan jo pitemmällä kuin puolivälissä saamme kiväärimme kuntoon, ja sitten se alkaa. Lumi vain pöllähtelee yhtenä ryöppynä. Ruumis ruumiin jälkeen vierähtää alas rinnettä. Punaiset koettavat raahata turvaan haavoittuneita tovereitaan, mutta auttajat jäävät myös makaamaan hangelle kevyemme kuulien satuttamina.

»On jo aivan hämärää, kun ammumme viimeisen laukauksemme. Makaamme ketjussa Luhde Grosshofin eteläpuolella. Vähitellen hikinen ruumis jäähtyy, ja pakkanen alkaa tuntua purevalta. Tapaa taas vanhat tutut, jotka on hetkeksi unohtanut taistelun melskeessä.

»'Vielähän elät!'

»'Vielähän sinäkin.'

»'Terve, terve. Meillä taisikin olla kuumat paikat?'

»Huudahduksia, kysymyksiä ja vastauksia satelee ilmassa. Se on kaatunut ja se ja se. Mieli synkistyy.

»Puolisen tuntia makaamme ketjussa pakkasen kynsissä. Patrulleja muodostetaan ja lähetetään joka suuntaan. Komppanian jäännös kokoutuu jonkin pitkän rakennuksen edustalle.

»'Kiväärit yhteen — pane! Poistukaa!'

»Ryhmät ovat käyneet pieniksi. Vähän ajan kuluttua tuodaan höyryävä kenttäkeittiö paikalle. Saamme jotakin taas suuhumme. Olemmekin tapelleet koko päivän syömättä. Ulkona pihamaalla tuntuu kylmältä. Lähden sisälle lämmittelemään. Pilkkopimeät huoneet ovat täynnä sotilaitamme. Viimeisessä huoneessa on virolaisia, Kuperjanovin sissejä.

»Takaisin pihalle pyrkiessäni törmään vastakkain 3:nnen komppanian lähetin kanssa. Hän, tuo metrinkorkuinen, raahaa perässään komppanian lippua.

Luhde Grosshofin valloittaja, jääkäriluutnantti Hannula ratsulähettinsä kera kartanon pihalla.

»'Minä pelastin meidän komppaniamme lipun. Sinne olivat jättäneet taistelukentälle.'

»'Minne viet sitä nyt?'

»'Komppanianpäällikölle.'

»'Anna kun autan sinua. Tule mukaan.'

»'Lippua en anna. Minähän sen pelastin.'

»Autan häntä pääsemään perille. Miten lujasti nuo pienet kädet ovatkaan kietoutuneet lipputangon ympärille! Mennessään hän vielä mutisee itsekseen:

»'En anna, en, vaikka miten kävisi.'

»Suljen oven hänen jälkeensä ja painun ulos pakkasiltaan.»

Luhde Grosshofin kartano joutui täten siis erittäin sitkeän ja raivokkaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan haltuun tammikuun 31 p:nä klo 4,30 ip. Taistelun harvinaista kiivautta osoittaa sekin, että sen kuluessa Pohjan Pojat ja lättiläiset tarkk'ampujat saattoivat joutua käsikähmäänkin, jolloin oteltiin mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli saanut tulikasteensa ja osoittanut loistavasti, että sen kuntoon saattoi luottaa vaarallisimmissakin tilanteissa. Koko pataljoona oli täyttänyt tehtävänsä loistavasti, urhoollisesta pataljoonankomentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka.

Pataljoonan tappiot olivat erittäin raskaat. 1:nen komppania menetti kaatuneina päällikkönsä, jääkäriluutnantti Antti Kärnän ja sotilaat Eino Aulangon, Akseli Hieperin, Sulo Koskisen, Vilho Koskisen ja Aarne Virtasen sekä kaatuneena tai vangiksi joutuneena sotilas Pekka Väätäsen ja haavoittuneina 3 upseeria, joukkueenjohtajat Eero Gammelinin, Yrjö Brusinin ja Oivon, 3 aliupseeria ja 11 sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa 1 aliupseeri: kersantti Arvo Järvinen, ja 4 sotilasta: Topias Hämäläinen, Niilo Jussila, Kalle Laaka ja Kalle Tenho. l:sestä K.K.K:sta kaatui aliupseeri Otto Snellman ja sotilaat Edvin Aho, Oskari Häggman ja Hannes Lappalainen sekä haavoittui 4 sotilasta. 3:nnen komppanian tappiot olivat varsin suuret: kaatuneet: vääpeli Toivo Auvinen, kersantti Antti Valtonen, ryhmänjohtajat Lauri Brander ja Viljo Teeri ja sotilaat: Antti Ahvonen, Ville Haajanen ja Pauli Veikkola sekä haavoittuneet: 2 upseeria, joukkueenjohtajat Kaarlo Mantere ja Rytkönen, ja 25 sotilasta, joista kuoli myöhemmin haavoihinsa 4 sotilasta: Oskari Ahokas, Yrjö Häyhä, Yrjö Taberman ja Väinö Vallin. Pataljoonan kokonaistappio oli: kaatuneita, haavoihinsa kuolleita ja kadoksiin joutuneita: 1 upseeri, 6 aliupseeria ja 20 sotilasta, sekä haavoittuneita: 5 upseeria, 2 aliupseeria ja 32 sotilasta.

Jääkäriluutnantti Hannula kertoo edelleen:

»Heti kartanon valtauksen jälkeen punaisten tykki, joka on asemassa Telin luona, alkaa pommittaa ihmeteltävän tarkasti kartanoon vievää tietä ja itse kartanoa. Pommitusta kestää vain n. 10 minuuttia, eikä se vahingoita ketään.

»Ihmettelen, miksi taistelun loppupuolella tykistömme ei ole enää avustanut hyökkääviä joukkojamme. Selityksen saan taistelun päätyttyä majuri Snellmanilta. Punaiset olivat lähettäneet nähtävästi radan vartta pitkin joukon kiertämään vasenta sivustaamme. Tästä liikkeestä emme Varen luona tienneet mitään, eikä sitäpaitsi olisi ollutkaan voimia jäljellä sitä vastaan. Silloinkuin taistelu Luhde Grosshofista oli ratkaisukohdassaan, ilmestyi tykistön eteen Konisten talon kohdalle metsänreunasta yhtäkkiä punaisten ketju. Se oli nähtävästi ensin kulkenut radan vartta ja sitten painunut Peddeljoen uomaan, josta se nousi Konisten kohdalla ylös. Patterien oli kiireimmiten valjastettava hevoset tykkien eteen ja ajettava täyttä laukkaa tiehensä. Sillan korvassa, lähellä Tellisteä, ollut virolainen ambulanssi ajoi suin päin matkoihinsa. Luhde Grosshofin juuri silloin tapahtunut valloitus pakotti kuitenkin tämän vihollisjoukon peräytymään takaisin.

»Kartanosta karkoitettu vihollinen pakenee meidän konekivääritulemme ahdistamana suurimmaksi osaksi suoraan alas Peddeljoen uomaan ja sieltä edelleen rautatielle päin. Panssarijuna olisi tällöin erinomaiseksi avuksi. Kartanon kellarista löydetään vielä joitakuita kätkeytyneitä vihollisia, niiden joukossa pari kiinalaista. Vastustajamme ovat olleet lättiläisiä, joukossa kiinalaisiakin, joiden ruumiita löydetään kaatuneiden joukosta.

»Taistelusta uupuneet miehet eivät jaksa ajaa takaa vihollista, joten pataljoona pysähtyy yhdessä kerallamme lopputaisteluun osaaottaneiden virolaisten kanssa — n. 30—40 miestä — asemiin Luhde Grosshofista n. 1 km. lounaiseen olevaan tienristeykseen. Samaan aikaan saapuu jääkäriluutnantti Koivistolta kirjallinen ilmoitus, että Varna on hallussamme. Heti taistelun päätyttyä lähetetään patrullit etuoikealla olevaan metsään, vasemmalle rautatietä kohden ja pitkin maantietä, ottamaan selvää, ovatko kylät edessämme vihollisista vapaat. Haavoittuneita ja kaatuneita kerätään vielä takanamme taistelualueella. Patrullit palaavat kylistä ilmoittaen, etteivät ole nähneet niissä mitään epäilyttävää. Pataljoona kerätään tienristeykseen. Kenttäkeittiölle on lähetetty käsky saapua paikalle, ja miehille jaetaan lämmin keitto, josta edellisestä päivästä saakka nälkää nähneet virolaisetkin saavat osansa. Syönnin jälkeen lähdetään liikkeelle mukanamme luutnantti Pekarskyn johtama pieni joukko sissipataljoonasta. Muu osa siitä on aivan hajallaan, ja sitä kootaan ja järjestetään rintaman takana.»

Luhde Grosshofin taistelusta tulkoon tässä yhteydessä vielä mainituksi, että jääkärimajuri Snellmanin tykistön tulen vaikutus huomattiin taistelun päätyttyä erittäin tehokkaaksi. Kartanossa ja sen ympärillä olevissa punaisten asemissa huomattiin useita täyssattumia, pihalla olleisiin vihollisen konekivääripesäkkeihin oli putoillut Pohjan Poikain tykkien ammuksia, ja eräänkin iskukuopan ympärillä makasi 19 vihollisen ruumista. 1:nen patteri kulutti taistelun aikana 148 granaattia ja 3:s patteri 80 shrapnellia ja 5 granaattia. Pohjan Poikain tykistöstä haavoittui taistelussa vain 1 mies lievästi.

1:sen pataljoonan vaiheista taistelun jälkeen ja tulosta Valkiin jääkäriluutnantti Hannula kertoo:

»On jo tullut pimeä. Maasto maantien oikealla puolella Luhde Grosshofin kartanosta Valkiin saakka on aukeata, kumpuista, vasemmalla taas on Peddeljoen uoma, ja heti sen toiselta puolelta alkaa havumetsä. Ennen Valkia on useita puolustukseen sopivia kohtia bolshevikeille. Kun tahdon päästä eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin tarvitsematta vihollisia kohdatessamme levittää koko pataljoonaa taisteluun, lähetän jääkäriluutnantti Marttisen johdolla edellämme kulkemaan pienen, käsigranaateilla runsaasti varustetun iskujoukon, jonka tehtävänä on pimeyttä hyväkseen käyttäen yllättävästi ottaa haltuunsa edessä olevat kylät, jos punaiset yrittäisivät niissä vastarintaa. Muu osa pataljoonaa seuraa jäljessä. Vihollinen on kuitenkin vetäytynyt Valkiin saakka. Pataljoona ja luutnantti Pekarskyn joukko majoittuvat Laun, Ramonin ja Duden taloihin. Viimemainittu huolehtii oikean sivustamme varmistuksesta, muu etuvartiopalvelus annetaan 1:sen komppanian tehtäväksi, joka asettaa kenttävartion Teliin ja ryhtyy tiedustelemaan Valkia kohden. Puolustusasemat määrätään ja raskaat konekiväärit asetetaan asemiin, sittenkuin ne on puhdistettu. Uupuneet sotilaat saavat levätä.

»Päivän taistelu on ollut raskas ja verinen vaatien monta korvaamatonta uhria. Suuremmat ovat kuitenkin punaisten tappiot. Valkin asukkaat kertovat sittemmin, että koko päivän punaiset ovat kuljettaneet kuolleitaan ja haavoittuneitaan kuormittain taistelupaikalta Valkiin.

»Välittömässä johdossani oleva taisteluvoima on illalla 31 p:nä melko vähiin supistunut 1/3 pataljoonaa, nyt siis puolet taisteluvahvuudestamme, on muualla sidottuna. Mitään reserviä ei ole. Tykistö on vetäytynyt takaisin. Niin ollen olen pakotettu luopumaan aikeestani hyökätä vielä sinä yönä kaupunkiin. Sitäpaitsi saan illalla eversti Kalmilta käskyn pysyä ottamissani asemissa ja odottaa aamua, jolloin tykistön toiminnan tuloksista riippuen annettaisiin etenemiskäsky.

»Yöllä saan vielä Kuperjanovin sijaiselta ilmoituksen, että hän on sissipataljoonan kanssa Kiisan talossa, ja että siitä on jäljellä n. 150—170 miestä.

»Ei voida siis toistaiseksi ottaa lukuun sissipataljoonan käyttöä kokonaisuudessaan, sillä sitä ei vielä ole saatu jälleen kootuksi ja järjestetyksi, ja sitäpaitsi se on lopen uupunut. Illalla ilmoittautuu minulle tosin vielä n. 40 miestä sissipataljoonasta, joten käytettävissäni on sillä hetkellä n. 70 virolaista. Koska pidän voimiani riittämättöminä ja luutnanttien Koiviston ja Kalervon toimintataholta ei kuulu mitään levottomuuteen aihetta antavia tietoja, päätän kutsua 2:sen komppanian ja luutnantti Kalervon joukkueen takaisin pataljoonan luo voidakseni yhdistetyin voimin aamun valjetessa rynnätä sisään kaupunkiin. Ilmoitan toimenpiteestäni eversti Kalmille, joka vastaa, että on tosin uskallettua ottaa pois mainittuja osastoja, mutta ettei hän tahdo silti peruuttaa määräystäni. Samalla hän kuitenkin kieltää hyökkäämästä Valkiin ennen hänen käskyään. Luutnantit Koivisto ja Kalervo saapuvat aamuhämärissä ja majoittuvat työväentaloon maantien varrelle. 2:nen komppania on menettänyt Varnan taistelussa vain 1 miehen lievästi haavoittuneena.

»Pohjan Poikain tykistö asettuu asemiin majapaikkamme luo ja ryhtyy päivän valjettua pommittamaan kaupungin eteläpuolta pyrkien rautatienaseman ja radan vahingoittamiseen. Tehtävä on kuitenkin vaikea, sillä suoranaista tähystysmahdollisuutta ei ole, tuli on ohjattava kartan ja kaupungin muita rakennuksia korkeammalle kohoavien tornien y.m.s. mukaan.

»Aamulla saan etenemiskäskyn eversti Kalmilta ja ilmoituksen, että hiihtokomppania, joka aamuyöstä on saapunut Tartosta Sangasteen jääkäriluutnantti Kareksen johdolla, on annettu käytettäväkseni. (Jääkäriluutnantti Kares ilmoittautui minulle kuitenkin vasta iltapäivällä Valkissa.)

»Aamuyön kuluessa 1:sen komppanian tiedustelupatrullit ovat retkeilleet kaupunkiin asti.

»Tykistömme juuri aloittaessa pommitustaan tuodaan luokseni 3 punasotilasta, jotka 1:sen komppanian kenttävartiosto on vanginnut maantiellä, kun he ajoivat reessä kaikessa rauhassa Valkista Luhde Grosshofia kohden. Vangit, jotka ovat lättiläisiä ja muuten hyvissä sotilaspukimissa, kertovat olevansa sanitäärejä, nukkuneensa yön rautatienasemalla ja herättyään huomanneensa kaikkien lähteneen pois. He luulivat silloin, että joukot ovat lähteneet rintamalle Luhde Grosshofiin, ja lähtivät ajamaan perässä joutuen siten suoraan käsiimme. Heidän kertomuksestaan saattaa siis olettaa, että punaiset ovat vetäytyneet pois kaupungista. Samalla saapuu itsestä komppaniasta ilmoitus, että patrulli on todennut kaupungin olevan vihollisista vapaan. Asukkaiden kertoman mukaan ovat viimeiset punaiset lähteneet sieltä klo 4 aamulla ja mennessään räjähdyttäneet rautatienaseman vesitornin.

»Tykistö, joka on ehtinyt ampua n. 10 panosta, lopettaa tulensa Annan 1:selle pataljoonalle ja Kuperjanovin sissipataljoonalle, joka aamun kuluessa on saapunut majapaikallemme mukanaan 1 eskadroona virolaista ratsuväkeä, käskyn järjestyä marssivalmiiksi maantielle. Pataljoonan kuormasto, joka niinikään on aamulla saapunut paikalle, liittyy perään. Tykistö valjastaa kiireesti hevosensa ja ajaa täyttä vauhtia kaupunkiin saapuen sinne ennen meitä.

Kaupunkiin saapuessamme ovat asukkaat keräytyneet vastaamme. Äänettöminä, ilmaisematta iloa tai mielipahaa he katselevat tuloamme.

»Hetken perästä saan ilmoituksen, että 2:sen pataljoonan kärki on saapunut Valk 1:n rautatienasemalle.

»Sissipataljoonalle olen antanut käskyn sijoittua kaupungin pohjoislaitaan Peddeljoen pohjoisrannalla olevaan esikaupunkiin ja varmistaa suuntaan Valk—Varna, koska tilanne Varnasta pohjoiseen on vielä epäselvä, eikä sieltäpäin odotettavia virolaisia joukkoja vielä kuulu. 2:nen komppania + 1/3 1:sestä K.K.K:sta saa tehtäväkseen sijoittua Valk II:n rautatienaseman luo ja varmistaa sekä tiedustella länteen ja etelään. 1:nen ja 3:s komppania sekä 2/3 1:sesta K.K.K:sta jäävät reserviin lepäämään ja majoittuvat Kirkkotorin läheisyydessä oleviin taloihin. Pataljoonan esikunta sijoittuu Moskovankadun varrella olevaan hotelli Petersburgiin, jossa sitten myös pataljoonan upseeristo saa asunnon. Päivällä saapuu myös eversti Kalm esikuntineen. Rykmentin esikunta sijoitetaan hotelli Centraliin Pihkovankadun varrelle, 2:sen pataljoonan esikunta hotelli Eurooppaan Asemakadulle ja patteriston esikunta hotell Baltischer Hofiin Riiankadun varrelle. Junat eivät vielä pääse Valkiin saakka, sillä välillä on pari siltaa korjaamatta. Ensimmäinen juna saapuu Valkiin vasta seuraavana yönä.»

Eversti Kalm päättää »Pohjan Poikain rykmentin Taistelukertomuksen 30.I.—1.II.1919» seuraavasti:

»Johtamani Pohjan Poikain rykmentin upseeristo ja miehistö varsinkin sen I pataljoona osoitti loistavaa urhoollisuutta ja sitkeyttä taistelussa ylivoimaista lättiläistä vihollista vastaan, jolla oli erinomainen ampumakuri, ja joka ‒ ‒ ‒ ‒ oli taitavien upseerien johdossa. Erinomaista uhraavaisuutta osotti myös Kuperjanovin sissipataljoona.

»Panssarijunat eivät voineet toimia sen johdosta, että rata oli monessa kohden rikottu, eikä sitä taistelun kuluessa voitu saada korjatuksi.

»Kaupungin vallattuaan ryhtyivät komennossani olevat joukko-osastot taistellen etenemään kaupungin itä-, kaakkois-, etelä-, lounais- ja länsipuolelle.

»Kuten edellä olevasta jo selviää, eivät eversti Kannin johdossa olevat 3:s ja 6:s Viron jalkaväkirykmentit katkaisseet Valk—Riika rautatietä räjähdyttämällä Sedde-joen yli johtavaa siltaa, jonka piti tapahtua viimeistään 30:na p:nä tammikuuta. Näin ollen ei minun komentoni alaisena olleen räjähdysosaston toimenpide, kun se 31.I. klo 15,30 sai tuhotuksi Valk—Pihkovan rautatiellä olevan sillan Murgin luona, siten voinut yksin estää vihollista viemästä Valkin kaupungista pois suurta määrää täyteen lastattuja vaunuja kallisarvoisine vetureineen. Luotettavien kaupunkilaisten kertomuksien mukaan lähtivät viimeiset junat kaupungista 31.I. klo 19 tienoilla, kello 20 räjähdytti vihollinen asemalla vesitornin ja veturitallin edustalla olevat kääntösiltalaitteet. Liikkuvasta kalustosta jäi asemalle vain yksi kapearaiteisen rautatien veturi ja konepajassa olevat 2 korjauksen alla olevaa leveäraiteisen radan veturia, muutamia matkustajavaunuja, muutamia kymmeniä tavaravaunuja, niistä osa täydessä kunnossa, sekä 7 kpl. vaunujen päälle asetettavia panssarijunaan kuuluvia suojuksia.

»Kaupunki itse ei joutunut taistelussa kärsimään mitään vaurioita, mutta sensijaan oli sen asukkaat ryöstetty mahdollisimman perinpohjaisesti, sen asukkaista ampumalla murhattu pari sataa henkeä melkein kaikki yhteen paikkaan, ja oli vihollinen tämän lisäksi vienyt kaupungin asukkaita näiden ilmoitusten mukaan mennessään vankeina noin 300 henkeä.

»Vihollisen tappiot olivat melkoiset, eivätkä he edes kerinneet kaikkia kaatuneitaan korjaamaan pois. Summittaisen arvion mukaan menettivät he kuolleina kaikkiaan toistasataa [1:sen pataljoonan komentajan, jääkäriluutnantti Hannulan mielestä luku on arvioitu liian pieneksi] ja haavoittuneina todennäköisesti ainakin kaksi sen vertaa. Tämä arvio perustuu osittain siihen, mitä itse olemme nähneet, osittain kaupunkilaisten kertomuksiin.»

3. Toinen taistelukausi.

(Taistelut Valkin eteläpuolella ja lepohetki Votkissa.)

Valk, johon Pohjan Pojat valloittajina nyt marssivat, on venäläistyylinen kaupunki Peddeljoen etelärannalla, Huolimatta erinomaisesta asemastaan viideltä suunnalta tulevien rautateiden risteyksessä se ei ole vielä toistaiseksi mikään huomattava tehdas- tai kauppakeskus, vaan pikemminkin syrjäinen maaseutukaupunki. Sen asukasluku on n. 8.000, suurimmaksi osaksi virolaisia ja lättiläisiä, varsin runsaasti myös saksalaisia, venäläisiä ja juutalaisia.

Kaupunki tekee ensi näkemältä ikävän vaikutuksen mataline, jyrkkäkattoisine puuhökkeleineen ja ahtaine, mutkikkaine katuineen. Keskikaupungilla on sentään nykyaikaisempi ja siistimpi leima. Siellä kohoaa paikoitellen puutalojen keskeltä uudenaikaisia, useampikerroksisia kivimuureja, kouluja, hotelleja ja hallintovirastoja, joihin Pohjan Pojat nyt toistaiseksi sijoittuivat, ja muita leveämpi puistokatu johtaa asemalle. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä ei Valkissa ole.

Kaupungille antoi lähinnä seuraavina aikoina erikoisen leimansa sen silmäänpistävän lukuisten ajurien ja varisparvien ohella Pohjan poikain harmaiden sotilaiden vilinä tehden siitä todellisen sotilaskaupungin.

Edellä on jo mainittu siitä viileästä vastaanotosta, joka tuli Pohjan Poikain osaksi heidän marssiessaan eri puolilta Valkiin. Kaupunkilaisten kärsimykset viime päivinä ja edelleen jatkuva epävarmuus vaikuttivat siihen epäilemättä sangen suuresti. Asukkaista juutalaiset suhtautuivat alunperin karsaasti suomalaisiin voimatta sietää heidän tuomaansa kuria ja järjestystä. Heidät saatiin m.m. vasta sakkouhkauksin avaamaan kaupungin myymälät, jotka suurimmaksi osaksi olivat heidän käsissään. Lättiläisissä taas oli paljon bolshevikeja, joiden käytös suomalaisia vapaaehtoisia kohtaan luonnollisesti oli mitä vihamielisin. Mutta muiden asukkaiden suhteen suomalaiset eivät juuri saaneet aihetta valittaa.

Näky, joka punaisten viimeisenä tervehdyksenä kohtasi Pohjan Poikia Valkissa ja sen ulkopuolella, oli unohtumaton. Bolshevikien kiduttamalla surmaamien ja ampumien ihmisten ruumiita oli kaupungin ympäristöllä, hangelle heitettyinä ja metsiin haudattuina, kaikkiaan noin parisataa henkeä.

Bolshevikien kammottavat murhat Valkissa ennen kaupungin joutumista suomalais-virolaisten joukkojen valtaan saavat todella turhaan etsiä vertaistaan. Kiduttamalla surmattujen joukossa oli sekä vanhoja että nuoria, sekä naisia että miehiä, joille itsekullekin oli koetettu keksiä mahdollisimman suuria tuskia tuottava kuolintapa. Piinaten, jäseniä silpoen, luita katkoen ja polttoraudollla kiduttaen oli onnettomilta henki riistetty, niin että omaisten oli vaikeaa tuntea vainajia. Mainitseepa eräs kertojamme, että ainakin osa surmatuista olisi heitetty hautaan vielä puoleksi elävinä ja sitten luotu haudat umpeen tukahduttaen onnettomat uhrit mullan alle. Henkensä heitettyäänkään surmatut eivät saaneet olla rauhassa bolshevikien petomaisuudelta: alastomiksi ryöstettyjä ja silvottuja ruumiita häväistiin vielä kaiken kukkuraksi mahdollisimman raa'alla tavalla.

Melkein kaikkialla, mihin Pohjan Pojat seuraavina päivinä tulivat vieraisiin, oli surua. Joko oli joku omaisista saanut surmansa tai sitten viety vankina peräytyvien punaisten mukana teille tietymättömille.

Helmikuun 1 p:n iltana saapuivat Valkiin pohjoisesta ja luoteesta odotetut virolaiset joukko-osastot. 3:s rykmentti ryhtyi etenemään Valkista, mutta ei päässyt kauaksi. 6:s rykmentti suojeli rautatielinjaa Moisakylä—Valk.

Vihollinen oli tosin karkoitettu Valkista, mutta se liikehti edelleen aivan lähellä kaupunkia, jonka asema niin ollen ei ollut ensinkään taattu. Koko Valkin valtauspäivän ja seuraavan yön kuului kaupungin etelä- ja länsilaidasta kiväärinrätinää. Pohjan Poikain 2:sen komppanian patrullit siellä kahakoivat vihollisen kanssa; m.m. Ermeksen, Borishofin ja Luhden tienoilla ne joutuivat bolshevikien kanssa tekemisiin. Myöskin 3:s virolainen rykmentti ja Tarton sissipataljoona (=Kuperjanovin sissit) olivat kaupungin länsipuolella kosketuksissa lähikartanoihin sijoittuneiden punaisten kanssa.

Valkin asemaa vahvistaakseen eversti Kalm antoi alaisilleen joukoille »Operationikäskyn Tartto—Valk joukoille 2.2.1919», jossa joukot määrättiin ottamaan seuraavat asemat:

Tarton sissipataljoona: Ermes—Borishof—Kalnastoldit.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona, jonka alaiseksi oli määrätty myös hiihtokomppania, tykistön avustamana: Purgail—Tulbe—Binke—Ramelek ja edelleen lähelle Bekkeä.

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona tukenaan yksi tykistöjaos: Bekke—Zeple—Pyssa—Ratnek—Mörgi.

Operatsionikäsky päättyy seuraavasti:

»5. Yllämainitut tehtävät ovat nopeasti suoritettavat, kiinnittämättä mitään huomiota tilannetta tuntemattomiin harhaileviin virolaisiin joukkoihin. Jos he rupeavat sekaantumaan antamiini tehtäviin tai harhailevat rintama-alueellamme, on ilmoitettava minulle kohta, sekä mainittava mistä joukko-osastosta ja kenen johdolla he ovat.

»6. Kapteeni Irwin on panssarijunillaan tuettava 1 pataljoonaamme Valk—Wolmar radalla.»

Jääkäriluutnantti Hannula, jolle operatsionikäsky annettiin suullisesti jo illalla helmikuun 1 p:nä, määräsi saadakseen tiedon vihollisen voimista ja sijoituksesta hänen pataljoonalleen annetun alueen kahdella pääsuunnalla yhden hiihtojoukkueen etenemään ilman suksia vääpeli Väinö Westerlingin johdolla Sileen ja hiihtokomppanian päävoiman jääkäriluutnantti Kareksen johtamana Tulbea kohden. Käskyn saaneet joukot lähtivät liikkeelle klo 6 ip., jolloin jääkäriluutnantti Karesta seurasi Pohjan Poikain patteriston räjähdyskomennuskunta tuhotakseen, jos mahdollista, rautatiesillat Tulben eteläpuolella.

Vääpeli Westerlingin joukkue ei päässyt pitkälle, ennenkuin se joutui taisteluun vihollisen kanssa ja oli n. tunnin kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen pakotettu peräytymään ylivoiman tieltä kaupungin laitaan jääden asemiin rautatien varteen.

Siitä tiedon saatuaan jääkäriluutnantti Hannula antoi 1:sen komppanian v.t. päällikölle, jääkärivääpeli Korhoselle käskyn komppaniansa ja 1:sen K.K.K:n 3:nnen joukkueen kera lähteä liikkeelle ja tunkeutua ottaen mukaansa vääpeli Westerlingin joukkueen vielä samana yönä Sileen.

Komppania, jonka miehistö oli viime päivien matkoista, taisteluista ja marsseista lopen uupuneena juuri päässyt levolle kylmille kivilattioille ainoana peitteenään manttelinsa, hätyytettiin ja lähti hetken kuluttua nurkumatta yölliselle taisteluretkelle klo 9,30 ip.

Kaupungin laidasta komppania otti mukaansa hiihtojoukkueen, joka asetettiin kärjeksi ja jatkoi matkaa maantietä myöten etelää kohden. Vastarintaa kohtaamatta edettiin Sadeskalin talon luo. Mutta sen sivuutettuaan marssijärjestyksessä kulkeva komppania joutui vihollisen tulen alaiseksi. Bolshevikien pieni, n. 30—40-miehinen etujoukko oli asettunut yhden konekiväärin kera tien vasemmalla puolen olevalle kummulle väijyksiin ja päästänyt suomalaisten kärjen rauhassa sivuitse yllättääkseen jäljessä marssivan pääjoukon.

Komppania levittäytyi nopeasti ketjuun ja avasi konekivääri- ja kivääritulen vihollisen asemia vastaan. Laukaustenvaihtoa kesti klo 10,30—11,15 ip. Sitten komppania hurraten syöksyi vihollisen asemien kimppuun ja karkoitti niissä piilleet bolshevikit. Pohjan Pojat eivät kärsineet taistelussa minkäänlaisia tappioita.

Senjälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa tällä kertaa kärkenä 8 vapaaehtoista vääpeli Havaan johdolla. Oli selvää, että karkotettu bolshevikijoukko oli vain suuremman vihollisvoiman etuvartio, joten joltisellakin varmuudella voitiin olettaa taistelun olevan lähellä.

Kärki saapui kuitenkin vastarintaa kohtaamatta Snikeriin tarkastaen sen ja lähtien edelleen. Se ennätti jo tutkia suuren osan melkoisen laajaa Meshulin kylää, mutta sitten kylän eteläpuolisiin taloihin asettuneet punaiset — 250—300 miestä ja 2 konekivääriä — avasivat yht'äkkiä n. 30 metrin päästä tulen kärkeä vastaan. Se painautui asemiin ja vastasi tuleen, sillä aikaa kuin komppania levisi ketjuun tien oikealle puolelle ja hiihtojoukkue tien viereen kylän taa.

Luutnantti Reponen kertoo taistelusta:

»Jättäydytään metsän reunaan. Patrulli on tarkastamassa talorykelmää, joka luurankomaisten puiden ympäröimänä törröttää keskellä pimeää lakeutta.

»Silloin se alkaa. Ensin pari kolme laukausta, sitten tuiskuna. Komppania hajautuu ketjuksi. Heti havahtuu vihollisen konekivääri. Lukemattomien rakeiden tavoin suihku viuhahtaa ylitsemme. Ensimmäinen ja toinen joukkueemme vetäytyvät oikealle, kolmas painuu kohti kylää.

»Äkkiä tuli lakkaa. Äänettöminä edetään pitkin kenttää, hermot jännittyneinä. Ei vielä mitään, ei vielä… ei vieläkään… nyt!

»Hirvittävä rätinä raikuu yli aukeaman. Käskyttä heittäytyy joka mies maahan — taitavammin kuin milloinkaan harjoituksissa.

»Öinen taistelu on alkanut. Sydänyön hetket ovat käsissä.

»Näemme edessämme vain kylmän hangen, joitakin latoja, eräitä taloja ja niiden takana mustan metsän, mutta tiedämme, että siellä on muutakin — rohkea vihollinen, satoja kiväärejä, kaksi konekivääriä, kymmeniätuhansia panoksia… kuolema.

»Vihollinen ei säästä ammuksiaan. Yhtämittaisena, omituisen kumeana kaikuu tuhansien laukausten sarja, ja konekiväärien suihku nousee ja laskee, etenee ja lähenee.

»On jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tässä taistelussa. Tähdetön yö, synkkä pimeys, tuntematon tienoo ja lähellä edessä tarkasti ampuva vihollinen. Vilkaisen kelloon. Fosforiviisari lähenee kahtatoista. Sekunnit taistelun telmeessä tuntuvat pitkiltä. Joukko kurjia kysymyksiä syöksähtää aivoihin:

»'Kauanko tätä jatkuu?… Kauanko hermot kestävät tätä toimettomuutta?… Kuinka tässä ollenkaan voi ajatella?… hengittää?… elää?'

»Sitten ammunta lakkaa. Oikealta sivustalta alkaa kuulua melua, huutoja.

»Vihollisen ketjusta joku kiljuu suomeksi:

»'Keitä olette?'

»'Kalmin piruja! huutavat pojat.'

»Kohta senjälkeen tehdään rynnäkkö. Jokainen mies kimpoaa ylös maasta ja syöksyy eteenpäin kivääri tanassa ja hurjasti hurraten, upseerit pistoli kourassa. Vihollinen pakenee. Kylä on meidän.

»Juoksuhaudat, piikkilankaesteet! Hämmästelemme ja iloitsemme. Sepä oli! Jos olisimme tienneet moisten ensiluokkaisten varustusten olemassaolosta, niin tuskinpa… Mutta hyväpä näin. Pidämme kuitenkin varomattomana edetä nelinkertaisen vihollisen kintereillä pimeässä yössä väsyneinä ja kylmissämme. Yövymme kylään.»

Taistelu, jossa Pohjan Pojista haavoittui vain 1 konekiväärimies, päättyi klo 1,30 yöllä. Komppania asetti kenttävartiot ympäristöön ja lähetti ilmoituksen taisteluistaan pataljoonankomentajalle majoittuen kylään lepäämään ja odottamaan uusia määräyksiä.

* * * * *

Sillä välin jääkäriluutnantti Kares joukkoineen oli lähtenyt etenemään Tulbeen vievää tietä. Se kohtasi vihollisen, jonka komppanianpäällikkö arvioi omia miehiään monta vertaa lukuisammaksi, Jaunsemin kylässä joutuen sen kanssa taisteluun. Hiihtojoukkueita seurannut räjähdyskomennuskunta kääntyi silloin heti takaisin arvellen, ettei komppania voisi ajaa vihollista Tulben eteläpuolelle, joten siltojen räjähdyttämisestä ei kuitenkaan tulisi mitään, ja palasi kaupunkiin.

Jääkäriluutnantti Kareksen joukko pakotti vihollisen peräytymään kilometrin verran menettäen tällöin 1 kaatuneen, sotilas Juho Remeksen, ja 2 lievästi haavoittunutta. Hiihtojoukkueiden eteneminen pysähtyi kuitenkin, ja vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi jääkäriluutnantti Kares katsoi etenemisen mahdottomaksi ja palasi joukkonsa kera Valkiin katkaisten kaiken kosketuksen vihollisen kanssa.

Jääkäriluutnantti Hannula antoi seuraavana aamuna pataljoonansa kaikille komppanioille käskyn ryhtyä etenemään pataljoonalle määrätyn rintamalinjan saavuttamiseksi. Komppaniat lähtivät liikkeelle klo 9 ap.

3:s komppania 2 konekiväärin kera suuntasi kulkunsa luutnantti Kalervon johdolla Meshuliin, josta se lähti yhdessä 1:sen komppanian ja vääpeli Westerlingin joukkueen kera klo 1,30 ip. etenemään Sileä kohden. Komppaniat saapuivat klo 3,15 ip. vastarintaa kohtaamatta päämääräänsä, josta viholliset olivat peräytyneet jo aamulla varhain. Pohjan Pojat majoittuivat sinne, etuvartiot asetettiin, patrulleja lähetettiin kaikkialle ympäristöön. Vasemmalla pyrittiin yhteyteen 2:sen pataljoonan kanssa ja oikealla Tulben luona toimivien joukkojen kanssa. Päivät kuluivat rauhassa vihollisen pysytellessä kauempana.

Tarton sissipataljoona oli aamulla helposti miehittänyt sille määrätyt asemat, joten Pohjan Poikain oikea sivusta oli turvattu. 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona kapteeni Kruusin johdolla oli asemissa Sädejoen pohjoisrannalla Tulbeen vievän maantien ja rautatien välillä — ilman kosketusta vihollisen kanssa, patrulleitta ja etuvartioitta, kuten jääkäriluutnantti Hannula sittemmin totesi. Sädejoen ylitse vievän rautatiesillan oli Pohjan Poikain patteriston räjähdyskomennuskunta jääkärimajuri Snellmanin ja jääkärikapteeni Påhlsonin johdolla aamulla tuhonnut. Sillan räjähdyttäminen ei kuitenkaan vahingoittanut puolustautuvia bolshevikeja, vaan päinvastoin esti vapaasti liikehtimästä ne virolaiset panssarijunat, joiden oli määrä tukea Pohjan poikain 1:stä pataljoonaa.

1:sen pataljoonan 2:nen komppania ja 2/3 hiihtokomppaniasta aikoivat 5 raskaan konekiväärin kera, sittenkuin ensin oli lähetetty 9-miehinen patrulli hiihtokomppaniasta pääjoukon edelle, edetä Tulbea kohden jääkäriluutnantti Hannulan johdolla.

Pataljoonan saavuttua kapteeni Kruusin joukon kohdalle palasi hiihtokomppanian patrulli ilmoittaen, että vihollinen oli asemissa Tulben talon luona olevalla kummulla ja 4 tykkiä rautatien ja maantien risteyksessä, ja että Tulben kohdalla kulki edestakaisin junia, joihin punaiset kuormasivat kaikessa kiireessä saalistaan.

Komppaniat pysähtyivät. Ennen etenemisen jatkamista oli hankittava tarkempia tietoja vihollisen asemista ja aikeista. 2:nen komppania asetti 2:sen joukkueen kenttävartioksi Gulbenin taloon ja patrullin Purgailiin vievälle tielle. Sen 1:nen joukkue majoittui Sädejoen pohjoisrannalla, sillan korvassa olevaan taloon, 3:s joukkue oikealla olevaan Stolditin taloon, jossa majaili myös 1 virolaiskomppania (n. 40 miestä). Virolaiset lähettivät aliupseerivartion oikealle sivustalle. Hiihtokomppania asettui Kalnadedisin taloon lähettäen patrullin rautatien vasemmalle puolelle ja edessiirretyn kenttävartion radan luo Tulben lähistölle.

Illalla 2.2. jääkäriluutnantti Hannulan käytettäväksi saapunut patteriston räjähdyskomennuskunta lähetettiin 10 hiihtokomppanian sotilaan kanssa Purgailin kautta kiertäen tuhoamaan 2 km. eteläpuolella Saulekin asemaa olevaa rautatiesiltaa, jotta vihollisen panssarijuna ja vaunuihin valmiiksi kuormattu ryöstösaalis jäisivät Pohjan Poikain käsiin. Komennuskunta eksyi kuitenkin tiestä ja palasi muiden joukkojen luo vasta Tulben taistelun jälkeen suorittamatta tehtäväänsä.

2 p:n iltana tuli Sädejoeile virolainen haupitsipatteri, joka pommitti Tulbea ja Saulekin asemaa klo 2—4 yöllä. Ammunnan tulokset eivät kuitenkaan voineet olla suuret, sillä mitään tähystysmahdollisuutta ei ollut, kun tiheä metsä ulottuu Tulbeen saakka. Pohjan Poikain 3:s patteri saapui myöhemmin jääkärimajuri Snellmanin johdolla, asettui asemiin Hofin talon luo ja avasi jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tulen Saulekia vastaan. Virolainen panssarijuna tuli Sädejoen pohjoisrannalle klo 7,30 ap. ja otti myöskin osaa taisteluun.