POHJAN POJAT (continued 4)

Osasto marssi suorinta tietä Pytseppaa kohden ja joutui sen luona lyhyeen laukaustenvaihtoon vihollisen patrullin kanssa, joka pakeni. Jääkärikapteeni Hannula taas ratsasti Jedaksen kautta, josta hän sai mukaansa 3 virolaista oppaiksi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun osasto vänrikki Havaan johtaman 10-miehisen kärjen kera, jota virolaiset oppaat seurasivat, ryhtyi etenemään Pytseppasta edelleen Telvaa kohden. Tunan talon asukkaat kertoivat Pohjan Poikain marssiessa siitä ohitse, että puolisen tuntia aikaisemmin siellä majaillut 50-miehinen vihollisen etuvartio oli vetäytynyt takaisin Telvaan. Tie, jota pitkin Pohjan Pojat kulkivat, oli erittäin huonoa, ja paikoitellen liika lumi vaikeutti vielä etenemistä. Kuormasto ampumatarpeineen jäi jälkeen.

Pohjan Pojat lähenivät Telvaa. Kärki kulki edellä, mutta eteni virheellisesti vain maantietä pitkin lähettämättä sivustapatrulleja.

Telvan kylän pohjoispuolella virtaa pieni puro. Tien länsipuolella kylän kohdalla kohoaa tien kanssa yhdensuuntainen harjanne.

Kärki virolaisten oppaiden kera kulki rauhassa puron ylitse ja saapui jo aivan kylän laitaan, n. 30 m. päähän ensimmäisistä rakennuksista. Oppaat pysähtyivät. Kärkimiehistö laskeutui kuin hiljaisesta sopimuksesta polvilleen. Kevyt konekivääri asetettiin maahan. Päävoima oli juuri noussut läheiselle törmälle ja valmistautui suljetussa järjestyksessä laskeutumaan alas tasangolle.

Silloin kuului yht'äkkiä hurja kiljahdus, kylän laidassa olevan rakennuksen luukku lennähti auki ja räiskyvä konekiväärisuihku suuntautui läheneviä Pohjan Poikain joukkoja vastaan. Samalla erittäin kiivas tuli alkoi harjanteeltakin, n. 200 m. päästä suojattomia ryhmiä vastaan. Vihollinen oli tarkoituksellisesti laskenut kärjen asemiensa ohitse saadakseen koko Pohjan Poikain joukon tuhotuksi.

Päävoima vetäytyi nopeasti törmän taa. 1:nen komppania levittäytyi kiireesti ketjuun kummun ja pimeän suojaamana. Konekiväärit kiidätettiin paikoilleen. Patterin urhea päällikkö, vääpeli Koskinen ajoi tykkinsä asemiin oikealle siivelle aivan tulilinjan tasalle. Pian ottelu oli täydessä käynnissä.

Taistelevien väliin jääneen kärkimiehistön tila oli mitä vaikein. Heti punaisten ryhdyttyä ampumaan miehet kierivät läheisen puron uomaan ja vastasivat tuleen. Virolaiset oppaat osoittautuivat sekä tällöin että koko ottelun kestäessä varsin pelottomiksi miehiksi ottaen urhoollisesti osaa taisteluun. Kärjen asema oli epätoivoinen. Se oli sekä Pohjan Poikain että bolshevikien tulen alainen. Turhaan kärkimiehet koettivat huutaa ja antaa merkkejä takana oleville tovereilleen. He saivat silloin määräyksen pyrkiä yksitellen takaisin pääjoukon yhteyteen.

Vänrikki Mantereen johtama 3:nnen komppanian kenttävartio Illingenissä valtasi samaan aikaan lyhyellä taistelulla jälleen Vatzan ja Vitkan ja siirtyi senjälkeen kokonaisuudessaan Vatzaan. Saatuaan tiedon tilanteesta Telvan suunnalla vänrikki Mantere lähetti 1:sen komppanian avuksi 1 kevyen konekiväärin ja 1 sanitäärin, Benjam Klemetin, joka Telvan taistelussa kunnostautui erinomaisella tavalla.

Pohjan Pojat eivät pimeässä voineet määritellä vihollisen asemia. Tuli oli suunnattava arvion mukaan tarkaten punaisten kivääreistä ja konekivääreistä näkyviä tulenvälähdyksiä. Vihollinen sensijaan oli jo etukäteen voinut määrätä, mitä tietä Pohjan Pojat saapuisivat ja oli täysin selvillä välimatkoista. Bolshevikit olivat tuskin parinsadan metrin päässä suomalaisista; välillä oli aivan aukeaa. Oli tosin jo pimeää, mutta valkeaa lunta vastaan kuvastuvia hyökkääjiä olisi vihollisen ollut verrattain helppoa ampua, jos he olisivat uskaltautuneet aukealle. Suoraan rintamahyökkäykseen punaisten asemia vastaan ei niin ollen voitu ajatella ryhdyttävän. Jos sitä kuitenkin kaikesta huolimatta olisi yritetty, olisi se voinut päättyä onnettomasti, seuraavana päivänä kävi näet selville, että punaiset olivat varustaneet asemansa juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä.

Pataljoonankomentaja päätti koettaa kiertoliikettä oikealta metsän kautta vihollisen sivustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä mihinkään toimenpiteihin sen järjestämiseksi. Hän seisoi juuri jääkärivänrikki Korhosen kera erään kevyen konekiväärin luona, kun vihollinen suuntasi konekiväärisuihkunsa sitä kohden. Kevyen konekiväärin miehistö haavoittui kokonaisuudessaan, myöskin jääkärivänrikki Korhonen haavoittui lievästi, ja heti senjälkeen luoti lävisti jääkärikapteeni Hannulan polven heittäen hänet kumoon. Hänen oli jätettävä taistelupaikka ja kiiruhdettava Vastseliinaan sidottavaksi.

Taistelua jatkui yhä. Punaiset hurrasivat vähän väliä, mutta se ei suinkaan peloittanut Pohjan Poikia. Paljon pahempaa oli se, että patruunat tekivät loppuaan, eikä uusia ollut saatavissa, kun ammuskuormat eivät olleet voineet seurata mukana. Konekivääritkin joutuivat juuri pahimpaan aikaan epäkuntoon. Jääkärivänrikki Korhonen, joka oli pysynyt paikoillaan, antoi silloin peräytymiskäskyn. Karvain mielin Pohjan Pojat vetäytyivät pois 3 tuntia kestäneestä, ratkaisematta jääneestä taistelusta ja lähtivät taivaltamaan takaisin Pytseppaa kohden.

Joukkueenjohtaja Rahola on pannut muistiin seuraavat pari taistelun kuluessa sattunutta episodia:

'Heti alussa yksi konekiväärihevosista karkaa ketjujen väliin ja jää sinne seisomaan korvat höröllään. Silloin muudan sotilaistani, Edvard Husu, juoksee alttiina omien miesten ja vihollisen kuulille ja tuo hevosen suojaan. Ihme, että mies ja hevonen säästyvät kuulilta. —

Yhteen aikaan kuulen, että vasemmalla siivellä oleva Kaarlo Ylipohjan ja Toivo Lensun konekivääri lakkaa toimimasta. Juoksen katsomaan. Kivääriä ei näy missään. Jalkamiehet vastaavat kysymykseeni, että tuonne eteenpäin se meni. Kiellän heitä ampumasta ja juoksen sinnepäin. Jotakin häämöttää siellä pimeässä.

— Ylipohja!

— Täällä!

— Minne helvetissä sinä menet? Tule takaisin. Omat miehethän sinut sinne ampuvat.

— Ajattelin vain viedä kiväärini tuonne riihen nurkalle, näytti olevan hyvä paikka.

Mies ei tunnu välittävän siitä, että toisella nurkalla punikkien »kukko» tatattaa.'

Pohjan Poikain tappiot tässä ratkaisemattomassa taistelussa olivat melkoiset. Pataljoonankomentaja, jääkärikapteeni Hannula haavoittui pahasti. 1:nen komppania menetti kaatuneina 3 sotilasta, Anselm Jokisen, Eino Jääskeläisen ja Erkki Niskasen, ja haavoittuneina 1 upseerin, komppanianpäällikön, jääkärivänrikki Korhosen, 1 aliupseerin ja 3 sotilasta, 1:nen K.K.K. haavoittuneina 1 aliupseerin ja 4 sotilasta ja 3:s komppania haavoittuneena 1 sotilaan.

Sotilas S. kuvaa peräytymisretkeä seuraavasti:

»Saamme käskyn vetäytyä takaisin. Raskas konekivääri ja pari ryhmää jalkamiehiä jäävät jäljelle.

»Alhaalla sovitellaan kaatuneita ja haavoittuneita pariin konekiväärirekeen, ja vereen tahrautuneen lumikentän halki ruumissaatto työntyy pimeään metsään. Ilma on muuttunut pyryiseksi. Raskaat lumihiutaleet paiskelevat toisiaan raivoisina — on myrsky ja yö.

»Talossa metsän takana asukkaat valvovat. Vilusta väristen he seisovat odottamassa. Painamme päämme alas, eivätkä hekään tee yhtään kysymystä, mutta silmissä loistaa mykkä arkuus, kun ruumisreet sivuuttavat harmajat kylät hankien keskellä.»

Osasto yöpyi Pytseppaan. Aamulla, 19.3., klo 8,30 Telvaa kohden liikkeelle lähetetty taisteluvahvuinen patrulli totesi kylän olevan vihollisesta vapaan. Punaiset olivat vetäytyneet sieltä enempää vastarintaa tekemättä kaksi tuntia aikaisemmin. Komppania ja patteri marssivat senjälkeen Telvaan jätettyään 1 joukkueen Pytseppaan. Telvaan oli sillä välin saapunut 70 vihollisen ratsumiestä, jotka Pohjan Poikain lähestyessä lähtivät kiireesti pakoon. Suomalaiset majoittuivat senjälkeen kylään saaden erinomaiset asemat, varmistivat eri suuntiin ja ryhtyivät vilkkaasti tiedustelemaan.

* * * * *

Melkein kaikkien Pohjan Poikain jalkineet, joiden huonosta laadusta jo ennen on ollut puhe, olivat riekaleina. Sotilaat saivat marssia peninkulmamääriä syvässä lumessa ja seisoa tuntikausia vartiossa purevan pakkasen kynsissä melkein ilman minkäänlaista suojaa jaloissa. On helppoa ymmärtää, mitä tämä merkitsee joukkojen sotakelpoisuuteen nähden, etenkin, kun on kysymys melkein yhtämittaisesta marssimisesta, taistelemisesta ja vartiossa seisomisesta ilman lepoa. Yhä useampien Pohjan Poikain täytyi poistua riveistä jalat paleltuneina.

Ennenkuin 1:nen pataljoona lähti Valkista Vastseliinaan, antoi jääkärikapteeni Hannula pataljoonan talouspäällikölle määräyksen ostaa rykmentin laskuun vaikkapa siviilijalkineita mistä vain niitä oli saatavissa. Toimenpide peruutettiin kuitenkin, kun rykmentin intendentti ilmoitti, että uusia saappaita oli jo matkalla rykmenttiin, ja että niitä lähetettäisiin seuraavana päivänä rintamalle.

Saapaslähetys saapuikin 19 p:nä Vastseliinaan. Mutta ilo osoittautui pian ennenaikaiseksi. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin lähetyksen sisältävän vain hirvittävän suuria ja raskaita n.s. »bolshevikisaappaita» (oikeastaan englantilaisia kaivostyömiessaappaita), jotka ovat kaikille Suomen armeijassa palvelleille sekä laadultaan että nimeltään hyvin tuttuja. Pohjan Pojat eivät niistä hyötyneet suuria. Vain aniharva pari oli käyttökelpoisia, muut oli nähtävästi lähetettykin vapaaehtoisille Viroon sitä varten, etteivät ne olleet kellekään Suomen armeijassa kelvanneet suunnattoman kokonsa vuoksi.

* * * * *

19 p. kului huomattavammitta taisteluitta. Kumpikaan puoli ei ryhtynyt suurempiin yrityksiin. Jääkärimajuri Snellman piti hyökkäyksen jatkamista Megosinasta suoraan Panikovitshiin mahdottomana ilman suurta mieshukkaa, jonka vuoksi siitä päätettiin luopua. Hän katsoi toistaiseksi olevan tärkeintä saada viertotie katkaistuksi ja vihollisen eri joukkojen yhteys sitä myöten estetyksi. Sen mukaisesti hän antoi käskynsä Pohjan Poikain eri osastoille vastaisesta taistelutoiminnasta.

Päivän kuluessa 75-miehinen vihollisjoukko hyökkäsi sivusta 3:nnen komppanian Vitkaan siirtynyttä kenttävartiota vastaan puolipäivän jälkeen, mutta lyötiin helposti takaisin. Vähän senjälkeen kenttävartio siirtyi käskystä takaisin Vatzaan ja kahakoi sitten iltaan asti punaisten patrullien kanssa.

Seudun reippaista ja pelottomista talonpojista kokoonpantu suojelusvartio joutui Petrusessa kosketuksiin vihollisen kanssa ja pyysi tukea Pohjan Pojilta. 1:nen komppania lähetti sinne 1 ryhmän ja I raskaan konekiväärin.

Vana-Nursiin marssineelle 2:selle komppanialle lähetettiin jo aamulla 19 p:nä puhelimitse määräys saapua Vastseliinaan. Se lähti viipymättä liikkeelle maantietä pitkin. Matkalla tavattiin suuria pakolaislaumoja. Bolshevikit lähenivät tällä suunnalla rautatietä, jonka melkein ainoana turvana virolaiset panssarijunat olivat. Rautatie ja siten myös Pohjan Poikain yhteys Valkin kanssa oli uhattu. Kylien asukkaat pakenivat kauhuissaan pohjoiseenpäin karjoineen ja irtaimistoineen. Tiellä Vana-Nursista Vastseliinaan 2:nen komppania ei tavannut ainoatakaan virolaista joukko-osastoa. Komppania saapui Vastseliinaan klo 9 ip. ja majoittui kartanoon.

1:nenkin komppania sai käskyn palata viipymättä Vastseliinaan seuraavan päivän tehtäviä varten.

2:sen pataljoonan kohdalla oli vain patrullikahakoita ja tykkitulta. 4:s komppania menetti tällöin 4 sotilasta haavoittuneina.

1:sen pataljoonan päällystössä tapahtui huomattavia muutoksia. Jääkärikapteeni Hannulan täytyi lääkärin määräyksestä lähteä rintamalta, ja hän luovutti pataljoonan komennon 2:sen komppanian päällikölle, jääkäriluutnantti Koivistolle. Jääkärivänrikki Korhosen oli myös jätettävä rintama vaikean sisäisen vatsahaavan takia. 1:sen komppanian päällikkyyden vastaanotti vänrikki Havas ja 2:sen komppanian jääkärivänrikki Alex Frohne, joka oli tullut rykmentin palvelukseen vähän ennen Petserin rintamalle lähtöä.

Jääkärikapteeni Hannula matkusti junalla Valkiin ja sieltä edelleen hoidettavaksi Tarton sairaalassa. Matkalla hän sai kuulla, että vihollinen oli edellisenä päivänä jo onnistunut tunkeutumaan aina rautatielle saakka Vörun ja Valkin välillä, mutta panssarijuna oli saanut sen jälleen karkoitetuksi.

Täydellinen pakokauhu vallitsi samaan aikaan Valkissa. Bolshevikit olivat aivan kaupungin lähistöllä, olipa punaisten patrulli käynyt jo Valk II rautatienasemallakin ja surmannut virolaisen vartioston. Pohjan Poikain rykmentin rahasto oli siirretty Tarttoon. Rykmentin esikunnan ja talousosaston henkilökunta oli kerännyt tavaransa rautatienasemalle. 1:sen pataljoonan esikuntakalusto oli lastattu rekiin, koska pelättiin, ettei junilla enää päästäisi kaupungista. Siviiliväestö oli epätoivon vallassa. Pohjan Poikain koko taistelutoiminnan tulokset olivat hiuskarvan varassa.

Vihollinen oli aloittanut voimakkaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan sekä Wolmarin että Marienburgin radan suunnalta. Väsyneet virolaiset joukot eivät jaksaneet pitää puoliaan. Reservejä ei ollut. Vastikään rintamalle tuodut apujoukot osoittautuivat taisteluun kykenemättömiksi. Wolmarin suunnalla bolshevikien eteneminen oli toki saatu jotenkuten pysähdytetyksi, mutta sitä suurempi oli vaara Koikylän suunnalla. Koikylän kartano oli jo punaisten vallassa.

Kapteeni Rihtniemi ja jääkärikapteeni Påhlson keräsivät vaaran ollessa uhkaavin pienen joukon Pohjan Poikia, enimmäkseen Valkiin jääneen 3:nnen patterin sotilaitapa lähettivät sen 50 miehen vahvuisena ja 5 konekiväärillä varustettuna maaliskuun 20 p:n iltana panssarijunalla Koikylää kohden. Joukko ryhtyi taisteluun punaisia vastaan, joiden eteneminen pysähdytettiin. Panssarijuna joutui kuitenkin suureen vaaraan, kun punaisten onnistui särkeä rata sen takaa, koettivatpa vielä estää sen korjaamisenkin. Pohjan Pojat syöksyivät silloin ulos junasta ja karkoittivat vihollisen lyhyen, mutta tuiman ottelun jälkeen. Rata saatiin uudelleen kuntoon. Pohjan Pojat olivat senjälkeen vielä parina päivänä etuvartiopalveluksessa. Punaisten rynnäkkö Valkia vastaan tälläkin suunnalla torjuttiin, ja heidän täytyi vetäytyä kauemmaksi. Näissä kahakoissa vapaaehtoiset menettivät 1 kaatuneen sotilaan, Väinö Jaakkolan ja 2 haavoittunutta sotilasta, kaikki 3:nnesta patterista.

Lähipäivinä virolaisten onnistui saada rintama jälleen kokonaisuudessaan suljetuksi ja Valkin asema lujitetuksi. — Suurin ansio kaupungin pelastamisesta kuuluu urhoollisille virolaisille panssarijunien miehistöille.

Pohjan Poikain pienen joukon osanoton merkitys lopputulokseen sinänsä ei voinut olla suuri. Sen huomattavin ansio oli nähdäksemme se, että harvalukuiset virolaiset saivat uutta taisteluintoa kuultuaan, että Suomalaiset Viron vapaussodassa — 35 suomalaisia oli mukana. Tällä kertaa, jos milloinkaan, voidaan puhua Pohjan Poikain nimen varjon merkityksestä taistelujen kulkuun.

* * * * *

Tällä välin taistelut Petserin rintamalla olivat jatkuneet yhä kiivaampina.

20 p:nä 1:sen pataljoonan 1:nen ja 2:nen komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta ja 1:nen patteri kokoutuivat Vastseliinaan ja lähtivät marssimaan 2:nen komppania etumaisena kohti Ruskij Boria, joka oli määrätty nyt kokonaan valloitettavaksi. 3:s komppania + 1/3 1:sestä K.K.K:sta oli saanut käskyn jäädä edelleen Vastseliinaan suojaamaan siellä olevaa rykmentin komentopaikkaa.

Saavuttuaan 5:nnen komppanian etuvartion luo, lähelle Ruskij Borin kylää, 1:nen pataljoona levähti hiukan. 2:nen komppania sai käskyn kulkea konekivääreineen suoraan kylää kohden ja vallata sen. 1:sen komppanian tuli konekivääreineen tehdä kiertoliike vasemmalta metsien kautta ja hyökätä vihollisen kimppuun sivulta ja takaa. Patterin piti tukea komppanioiden etenemistä.

2:nen komppania lähti liikkeelle klo 9 ap. Vänrikki Miettisen johtama, ryhmänvahvuinen kärki levittäytyi ketjuun. 2 raskasta konekivääriä sijoitettiin keskelle, »Madsen» pikakivääri oikealle ja »Lewis» konekivääri vasemmalle sivustalle. Komppania seurasi n. 200 m. päässä. 1:nen komppania alkoi vähän myöhemmin edetä omaan suuntaansa.

2:sen komppanian kärki pääsi n. puolentoistasadan metrin päähän Ruskij Borin kylän laidasta, ennenkuin se joutui laukaustenvaihtoon punaisten kanssa. Tunnin kuluttua vihollinen vetäytyi syvemmälle kylään. 2:nen komppania eteni silloin ketjussa kylän laitaan vastarintaa kohtaamatta, mutta sitten alkoi hurja kamppailu kylän omistamisesta. Taistelua kesti 2 tuntia. Vasta sitten vihollinen, jonka vahvuuden sittemmin kuultiin olleen 150 miestä ja 2 konekivääriä, luopui Ruskij Borista. Se alkoi paeta. Mutta samalla 1:nen komppania syöksyi sen kimppuun sivusta, ajoi sen hajalle ja jatkoi innokkaasti takaa-ajoa, kukkulalta kukkulalle. Komppanian haltuun jäivät Mostokin, Veselkinan, Djatlevan ja Prjadlevan kylät.

2:nen komppania majoittui taistelun tauottua Mostokin kylään jättäen suuren kuormaston Ruskij Boriin ja varmisti tienoon lounaiseen ja länteen. 1:nen komppania asettui Veselkinaan, varmisti kaakkoon ja etelään ja lähetti kenttävartion Prjadlevaan.

Vartijoiden leväperäisyyden vuoksi suurehko vihollisjoukko pääsi seuraavana yönä Djatlevaan, josta se 21 p:nä klo 4 aamulla teki äkillisen hyökkäyksen 1:sen komppanian asemia vastaan.

Veselkinan kylä sijaitsee mäkien keskellä kuin padan pohjassa. N. 400 m. päässä kylästä olevalle, tienoota laajalti hallitsevalle kukkulalle sijoitettu parivartio huomasi vihollisen vasta sitten, kun se oli jo päässyt aivan lähelle. Toinen vartijoista riensi kiireen kaupalla hätyyttämään komppaniaa, joka pian oli jalkeilla ja järjestäytynyt taisteluun. Mutta ennenkuin se vielä ehti lähteä edes liikkeelle, saapui toinenkin vartijoista hätäytyneenä kylään. Vihollinen oli jo ennättänyt kukkulalle, ja vartion konekivääri oli jäänyt sen käsiin.

Varavääpeli Hietakangas sai määräyksen joukkoineen vallata tärkeän kukkulan takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hurraten miehet syöksyivät ylös rinnettä välittämättä vihollisen luotituiskusta. Punaisten täytyi peräytyä. Mutta varavääpeli Hietakangas ei tyytynyt vain karkoittamaan vastustajaa kukkulaltakaan ryhtyi ajamaan sitä kiivaasti takaa. Tällöin hän puhdisti vihollisista Bogomolovan ja Molginan kylät.

1:nen komppania asettui senjälkeen Djatlevaan ja lähetti kenttävartion Bogomolovaan sekä aliupseerivartion Molginaan. 2:nen komppania siirtyi Prjadlevaan ja miehitti kenttävartioilla Nankinan ja Rogosinan.

Koko sen päivän, 21.3., kesti pataljoonan kohdalla yhtämittaisia kahakoita vihollisen kanssa. Pataljoona sijoittautui päivän kuluessa uudelleen. 3:s komppania saapui Vastseliinasta ja vaihtoi klo 6 ip. 2:sen komppanian, joka marssi rykmentin komentopaikkaa suojaamaan. Kenttävartiot asetettiin. Niiden lisäksi 2:nen komppania lähetti virolaisten pyynnöstä 1 kevyen konekiväärin miehistöineen Petruseen, jossa se otti osaa kahakkoihin punaisia vastaan. Pataljoonan käytettäväksi muodostettiin 2:sen patterin vanhoista tykeistä n.s. 3:s patteri, joka asettui pataljoonan yhteyteen.

Pataljoonan tappiot olivat näiden taistelujen aikana seuraavat: Pataljoonan v.t. komentaja, jääkäriluutnantti Koivisto haavoittui, mutta saattoi kuitenkin pysyä paikallaan. 1:nen komppania menetti 1 kaatuneen, sotilas Väinö Niinisaaren, 1 haavoittuneen aliupseerin ja 5 haavoittunutta sotilasta, 2:nen komppania 2 kaatunutta, sotilaat Yrjö Räsäsen ja Kalle Saarisen, ja 3 haavoittunutta sotilasta sekä 1:nen K.K.K. 2 kaatunutta, sotilaat Toivo Lensun ja Uuno Raatikaisen, ja 1 haavoittuneen aliupseerin.

2:nen pataljoona oli saanut käskyn puhdistaa Voronkinan, sittenkuin 1:nen pataljoona olisi vallannut Ruskij Borin. Viimemainitun valtauksesta tiedon saatuaan jääkärikapteeni Salminen antoi 20 p:nä 5:nnelle ja 6:nnelle komppanialle käskyn marssia Ruskij Boriin ja hyökätä sitä kautta Voronkinan kimppuun, jota Pohjan Poikain tykistö oli ampunut jo useampina päivinä. 4:nnen komppanian tuli samanaikaisesti lähettää omalta suunnaltaan taistelupatrulleja Voronkinan luoteisreunaan.

5:s ja 6:s komppania lähtivät liikkeelle, mutta niiden hyökkäys Voronkinaa vastaan jäi kesken alkaneen lumituiskun vuoksi. Kylän valtasi 4:s komppania lyhyellä, mutta kiivaalla taistelulla. Vänrikki Luostarinen kertoo siitä:

»Käskyn mukaan lähetän taistelupatrulleja. Saan vielä lisäksi 30 virolaista vasemmalle siivelle käytettävikseni. Valloitan ja miehitän niiden ja 5 suomalaisen kera Alehnovan kylän Vakasarin pohjoispuolella ja niinikään muutamia kukkuloita Shirkovan kylän pohjoisliepeiltä. Saamme täten mainiot asemat, joista on hyvä jatkaa taistelupatrullien lähettämistä.

»Noin klo 4 aikaan kuuluu kiivasta ammuntaa Voronkinan takaa. Ajattelen, että nyt 5:s ja 6:s komppania hyökkäävät kylään. Tuli taukoaa kuitenkin kohta. (Kuulin myöhemmin, että komppaniat olivatkin jättäneet hyökkäyksen kesken.) Lähetän vänrikki Niilo Reinikan ja aliupseeri Albin Pöyryn johdolla taas yhden 10-miehisen patrullin Voronkinaan. Luulen kylän olevan tyhjän vihollisesta, kun sieltä ei enää ammuta meitä kohden, ja arvelen, että vaikkei niin olisikaan, niin meidän suunnaltamme yht'äkkiä hyökkäämällä yllättäisimme vihollisen. 3 ryhmän kanssa olen asemissa valmiina ryntäämään perästä. Arveluni osoittautuu oikeaksi. Hämmästynyt vihollinen menettää toimintatarmonsa, kun meidän puoleltamme hyökätään.

»Seuraan patrullin kulkua. Se on jo kylän laidassa. Jokunen laukaus pamahtaa. Patrulli jatkaa matkaansa. Ammunta kiihtyy. Silloin hyökkään 3 ryhmäni kanssa patrullin avuksi. Tavattuamme sen aloitamme kylän puhdistuksen. Lyhyen, kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen n. 150-miehinen vihollinen lähtee pakenemaan Kranzovaa kohden.

»Yhden ryhmän kanssa lähden puhdistamaan kylää itäänpäin lähetettyäni 2 ryhmää Shirkovan puoleiselle alueelle. Olen ratsain. Etenemme Kirovoa kohden. Vihollista ei näy. Saavumme jo kartanon puistokujaan. On hämärää.

»Yht'äkkiä ketju, n. 150 miestä, ilmestyy kartanon takaa. Luulen sitä virolaisiksi, jotka mahdollisesti ovat aloittaneet etenemisen vasemmalta käsin. Molemmin puolin lähetään. Tultuamme n. 100 m. päähän annan pojille merkin seisahtua. Silloin erotan venäläisiä sanoja.

»Bolshevikeja!

»Nyt nekin huomaavat meidät ja alkavat epäillä, mutta eivät vielä näy olevan varmoja, ehkä luulevat meitä Kranzovasta tuleviksi 'tavaritsheiksi'.

»Ajattelen, että hukka meidät perii. Takanamme on aukeaa yli kilometrin. Edessä olevasta ketjusta 3 miestä lähenee tarkastamaan, keitä me olemme. Aliupseeri Aatu Hiivan kanssa lähden niinikään muutaman metrin lähemmäksi. Vieläkin näet ajattelen, että jospa ne sittenkin ovat virolaisia. Kujan puut vielä hämärän lisäksi varjostavat, niin ettei voi erottaa käsivarsinauhoja.

»Tulemme näin 50 m. päähän bolshevikisotilaista. Yht'äkkiä he huutavat: finljandskija tai jotakin siihen tapaan. Kiroten laukaisen browninkini ja Hiiva kiväärinsä. Yksi miehistä kaatuu. Käännän hevoseni ja huudan pojille, että he peräytyisivät. Alamme rientää Voronkinaa kohden.

»Vihollisketju ampuu. Kuulaa tulee. Korvissa vinkuu. Kannustan hevostani. Browninki on lujasti kourassa. Aivoissa on vain yksi ajatus: jos hevonen kaatuu tai minä haavoitun ja putoan hevosen selästä, niin en elävänä antaudu. Browningissani on vielä 5 kuulaa: 4 ryssille, 1 minulle itselleni.

»Ammunta kiihtyy. Kannustan entistä tiukemmin. Ystäväni Liisu-ratsu näyttää ymmärtävän tilanteen. Matalana korskuen laukkaa, lentää yli särjetyn sillan. Hiljennän vauhtia, sillä huomaan, että kuulat lentävät ylitse.

Vänrikki Reinikka on joukkoineen saapunut kylän reunaan. Kohta pojat tulevat perässäni. Hiivalta on mantteli siekaleina, mutta miehessä ei ole naarmuakaan. Bolshevikit hämmästyivät kai niin, etteivät muistaneet tähdätäkään, laukoivat vain. Jos he olisivat malttaneet oikein ampua, olisimme kaatuneet joka mies aukealle. Komennan tulta hovia kohden. Kohta vihollinen vetäytyy jälleen takaisin.

»Minut kutsutaan pataljoonankomentajan luo. Siellä tiedetään jo tapahtuma. Pataljoonankomentaja ehdottaa, että tekisin poikineni hyökkäyksen Kirovon kartanoon. Mielihyvällä suostun siihen, saanhan siten maksaa äskeisen löylyn.

»Menen komppaniaan ja ilmoitan aikeen miehistölle. Mutta pojat ovat siksi väsyneitä monen päivän ponnistuksista — useilta ovat sitäpaitsi jalat paleltuneet — etteivät he mielellään vapaaehtoisesti lähde. Ainoastaan 8 miestä tarjoutuu. Se on liian vähän. Ilmoitan pataljoonankomentajalle, ja hän ymmärtää kyllä poikien aseman. 4:s komppania on ollut koko ajan etulinjoilla, ja on ollut jo puhetta, että se siirrettäisiin muutamaksi päiväksi lepäämään.»

4:s komppania majoittui Vakasariin, 5:s ja 6:s komppania Voronkinaan ja 2:sen pataljoonan esikunta ambulanssin kera Solovjevaan.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 haavoittuneen sotilaan ja 5:s komppania 5 haavoittunutta sotilasta sekä patteri 1 haavoittuneen sotilaan.

Neiti Pohjala kertoo Voronkinasta:

»Taistelun tauottua kylä on aivan hävityksen vallassa — pääasiassa meikäläisten tykkitulen tuhoa. Mökki toisensa vieressä on tuhkaraunioina. Aavemaisia, matalia kiviseiniä vain on pystyssä. Vaatearkkuja ja huonekaluja on siirretty pihamaalle, jotta säästyisivät tulipalolta. Savu nousee kytevistä raunioista, paikoin on vielä ilmitulta.

»Kun tulen kylään, tapaan siellä vanhan, kumaraselkäisen vaimon, joka vipulaitteessa kantaa kahta vesiämpäriä. Virolaiseen 'tere' tervehdykseeni saan venäläisen vastauksen.

»'Onkohan tuokin bolsheviki?' kysäisee toverini.

»'Eihän tuollainen enää voi olla bolsheviki eikä mensheviki, ei punainen eikä valkoinen.'

»'Niin, siinä on vain kohta hautaan vierivä ihminen.'

»Eukko pysähtyy eteemme, laskeutuu polvilleen. Ristinmerkkejä tehden ja venäjänkieltä oudosti murtaen selittää hän viimeisten päivien tapahtumia. He ovat maanalaisissa kellareissaan maanneet suojaa etsien, 'paha mies' on ryöstänyt heidän tavaransa, monta miestä tullessaan murhasi, vielä useamman lähtiessään.

»Ihmisiä ilmaantuu vähitellen kylään. Muutamia olkikattoisia hökkeleitä on aivankuin huomaamatta säästynyt. Niiden varjossa harmaahapsiset vanhukset ja paljasjalkaiset lapset värjöttävät. Yön viima käy läpi ohuen vaatekerran, kyyneleet vierivät poskelle.

»Siellä täällä makaa bolshevikien rääkkäämiä ihmisiä, joiltakin on niska väännetty nurin, toisilta sormet katkaistu j.n.e.

»Eläimiäkin on joutunut tulen uhriksi. Palaneita eläinruumiita makaa navettojen raunioissa.

»Kylän pienessä katolilaisessa temppelissäkin on hävityksen jälkiä. Jumalankuvat ovat rikki ja heitettyinä pitkin lattiaa.»

Seuraavana päivänä, 21.3., 2:nen pataljoona oli vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania sai käskyn lähteä liikkeelle klo 9 ap., vallata Shirkovan kylän ja edetä sieltä aina Nastahinaan. 6:nnen komppanian ja 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta tuli samanaikaisesti hyökätä Voronkinasta Kirovon kartanoon.

Päivän taistelut olivat erittäin kiivaat. Molemmin puolin tykistöt olivat vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania valtasi nopeasti Shirkovan, mutta Nastahinasta vihollinen ei luopunut yhtä pian. Se piti myös kauan puoliaan Kirovossa, mutta klo 5 ip. se oli pakotettu luopumaan kiivaan taistelun jälkeen Nastahinasta, Kirovosta ja Valujevosta.

Vänrikki Luostarinen kertoo päivän taisteluista, jotka olivat kaikkein raskaimmat 4:nnelle komppanialle, seuraavaa:

»Shirkovan kylä on korkeilla vuorilla Voronkinan ja Kirovon pohjoispuolella. Otamme asemat kylän lounaisreunalla ja aloitamme hyökkäyksen heti aukeita kukkuloita myöten kauheassa ristitulessa. Taistelemme tuimasti talo talolta, kukkula kukkulalta — aina vain eteenpäin.

»Parin tunnin ottelun jälkeen saammekin kylän haltuumme. Otamme asemat ja avaamme tulen Nastahinaan ja Kirovoon päin. Kuulaa tulee joka suunnalta. Urhoollinen ja rohkea vänrikki Reinikka haavoittuu, miehiä niinikään, toinen toisensa jälkeen. Mutta asemissa on pysyttävä, jos mieli 6:nnen komppanian saada Kirovo. Yhä useampia haavoittuu. Koetan lohduttaa ja rohkaista poikiani.

»Taistelu kestää koko päivän. Emme saa ruokaakaan. Vihollinen tekee sisukasta vastarintaa.

»Jotkut ovat jo niin rasittuneita, että napisevat — eivät pelosta, vaan väsymyksestä. Miehet ovat tapelleet, nähneet nälkää, eivätkä ole saaneet nukkua. Monen hermosto on niin pilautunut, että he eivät pääse uneen edes vähäisinä lepohetkinään. Mutta ei auta — Nastahina on määrätty valloitettavaksi, ja me valloitamme sen.

»Vihollinen pitää yllä kiivasta tykkitulta. Mutta vihdoin sen täytyy antaa perään. 6:s komppania hyökkää Kirovoon, me Nastahinaan ja illalla klo 5 ne on vallattu. Punaisilta on kaatunut kymmenittäin miehiä.

»Koko yön on raskasta vartiopalvelusta. Kuljen vartiopaikasta toiseen. Poissa on miehistä entinen reippaus. Koetan rohkaista:

»'Kohta olemme Pihkovassa.'

»'Emme pääse sinne. Pieneksi käy joukkomme, jos tällaisia päiviä tulee useampia. Moni ystävä on poissa. Emmekä me ole tulleet valloittamaan Virolle alueita, vaan vapauttamaan veljesmaata. Sopimus oli vain rajalle asti, ja nyt olemme Venäjän maassa. [Erehdys!]

»Koetan selittää, että sitä parempi, jos jaksaisimme mennä vaikka Moskovaan saakka. Mutta se ei auta. Pojat ovat väsyksissä: koti-ikävä kaivaa heitä. Epätoivo pyrkii mieliin yhtämittaisissa taisteluissa.»

2:sen pataljoonan tappiot olivat: 4:s komppania: 1 kaatunut, sotilas Edvard Niikkula, 1 haavoittunut upseeri, vänrikki Reinikka, 1 haavoittunut aliupseeri, kersantti Viljo Valtanen, joka sittemmin kuoli haavoihinsa, ja 9 haavoittunutta sotilasta, joista Teodor Tuomela kuoli myöhemmin haavoihinsa; 5:s komppania: 1 haavoittunut upseeri, jääkärivänrikki Dahlman, 1 haavoittunut aliupseeri ja 4 haavoittunutta sotilasta, joista 1, sotilas Juho Ahonen, kuoli myöhemmin haavoihinsa; 6:s komppania: 3 haavoittunutta sotilasta sekä 2:nen K.K.K.: 1 kaatunut, sotilas Eino Lahti, ja 1 haavoittunut sotilas.

Tämän päivän taistelut jäivät 2:sen pataljoonan viimeisiksi. Yhtämittaisen marssimisen, taistelemisen ja vartioimisen uuvuttamat ja lakkaamattomien hälyytysten ja tykkitulen hermostuttamat komppaniat eivät jaksaneet enää. Ensimmäisenä 4:s komppania ilmoitti 22 p:nä, että sotilaat eivät tahdo enää edetä kauemmaksi.

Se siirrettiin Voronkinaan lepäämään ja tilalle Nastahinaan lähetettiin 6:s komppania. Koko pataljoonan miehistö tahtoi yleisesti kotiin.

Vänrikki Luostarinen kertoo näistä pataljoonan viimeisistä vaiheista Petserin rintamalla:

»Huomaan miehistössä kiihtymystä. Aliupseerit selittävät, että toiset komppaniat eivät aio enää edetä. Iltapäivällä eräs sotilas tuo minulle kirjelmän, jossa miehistö ilmoittaa, ettei se enää lähde näin vähin joukoin hyökkäämään. Teen raportin pataljoonankomentajalle. Menen puhuttelemaan miehiä.

»Selitän, ettei meidän enää tarvitsisikaan tehdä monta hyökkäystä, ennenkuin olisimme Isborskissa. Mutta he vastaavat, että virolaiset eivät kuitenkaan kykenisi sitä pitämään. Isborskin kävisi samoinkuin Marienburgin. Emme me ole palkkasotureita, vaan veljeskansan auttajia. Meitä on jo mennyt l/2 komppaniaa, jäljellä on vain viitisenkymmentä miestä, asekuntoisia vain 30—40, ja koska toisetkin komppaniat kieltäytyvät etenemästä, emme me yksin lähde. Olemme olleet jo 3 kk. rintamalla saamatta lomaa. Varustukset ovat huonot, ei ole jalkineita. Kotimaassa suunnitellaan sitäpaitsi Pietarin retkeä. Sinne meidän on päästävä. Vaaterahoja emme ole saaneet. Olemme olleet 2 viikkoa yhtämittaisissa taisteluissa. Kärsineet vilua. Vaatteet kuhisevat täitä. Yöllä ei saa lepoa. — Näin he selittävät. Ja minä ymmärrän heidät, vaikka sydäntä kirvelee ajatellessa, että nytkö käännymme, nyt, kun vihollisen vastustus on murrettu ja 3 rykmenttiä tuhottu. Vaikka olemmehan jo nytkin tehneet paljon.

Edessä olevat maisemat ovat aukeita. Yhtä aavaa kilometrittäin. Pihkovan suot häämöttävät takana. Ehkä poikia vaivaa aavistus, että jos jatkamme, käy meidän kuin karoliinien, jotka kuolivat Liettuan soille.

»Lisäksi vaikuttaa poikiin lamauttavasti tieto, että vihollinen uhkaa Valkia. He ajattelevat, että Viro ei kykene puolustamaan sitä, minkä me valloitamme. Kansa on sitäpaitsi käynyt kiittämättömäksi. Miksi uhraisimme enempää kallista verta? — Nämä ovat noiden rakkaiden, urhoollisten poikieni ajatukset. Sama henki on koko pataljoonassa.»

Neiti Pohjala kirjoittaa:

»6:nnen komppanian olo Nastahinassa on ehkä tukalinta. Kerrankin sotilaat vasta viime hetkessä pelastuvat palavasta asunnosta.

»Tapaan siellä erään pohjalaispojan, joka kylän ulommaisessa laidassa seisoo vahdissa. Hän on väsynyt, yskii pahasti, tuntee nälkää ja vilua sekä näyttää hiukan levottomalta, vaara kun on liian lähellä.

»'On ollut verinen päivä tänään', sanon.

»'Niin on. Kyllä sitä väkistenkin tulee ajatelleeksi, kannattaako tämän kansan tähden uhrata näin paljon. Nytkin on valloitettu ryssäläisiäkin kyliä virolaisille. Mutta kyllä meidän pojat omaa maataan eniten ajattelevat, kun täällä taistelevat. Oman maan kunniahan tässä myöskin on kysymyksessä.'

»Ajattelen kertoa, että olemme saaneet Suomesta sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, ettei Virossa kaatuneilla ole isänmaassa tilaa, mutta sanat kuolevat huulilleni. Hän taistelee isänmaansa puolesta, hän uskoo, että hänen työnsä, kaikki se kärsimys, vaiva ja elämän alttiiksi paneminen ymmärretään täysin kotimaassa, ja tuo tietoisuus kannustaa häntä kuolemankin edessä. Kukapa voisi riistää hänen ainoaa uskoaan, joka auttaa häntä kurjuudenkin keskellä?

»Käännyn takaisin, tykkien jyske yhä kiihtyy. Kun olen jonkin matkaa kulkenut, kuulen takanani hevosen kavioiden kopseen. Katson ja näen sanitäärien kuljettavan matalassa reessä harmaatakkista, veristä sotilasta.

»'Mistä tämä?' kysyn.

»'Tuossa ladon vieressä oli vahdissa, bolshevikien granaatti tuli ja pirstoi koko miehen.'

»'Minne viemme ruumiin?' kysyvät sanitäärit.

»' En oikein tiedä, kun Suomessakaan ei kuulu olevan tilaa Virossa kaatuneille.'

»Sotilaita kokoontuu ympärille. Muutamat ovat jo aikaisemmin saaneet tietää sähkösanoman sisällyksen, jossa ilmoitetaan, ettei Suomi huoli maansa puolesta kaatuneen sotilaan ruumista. Nyt he tahtovat saada siitä varmuuden, ja kun kuulevat, että asia todellakin niin on, tulee väsymyksen uurtamiin piirteihin outo katkeruuden jäykistys. Eräs sotilas virkkaa:

»'Me olemme kadottaneet isänmaamme, minä en palaa koskaan takaisin, liityn Viron armeijaan.'

Sanitäärit lähtevät kuljettamaan ruumista edelleen. Jo neljäs Oulun pojista on Pihkovan rintamalla henkensä menettänyt.

»Jokainen lähtee työhönsä sanaakaan sanomatta. Väsymys tunnetaan kymmenkertaisena.»

Näinä rintamalla olon viimeisinä päivinä 6:s komppania menetti 2 kaatunutta sotilasta, Nikolai Pällin sekä Väinö Paason, jonka kaatumisesta yllä on kerrottu, ja 1 haavoittuneen sotilaan.

Yleinen väsymys oli vallannut 2:sen pataljoonan. Halu päästä pois rintamalta kasvoi ja laajeni yhä. Pataljoonan sotapäiväkirja mainitsee 24—26 p:ltä ainoastaan: »Mieliala lamaannuksissa», mutta jo 27 p:ltä se kirjoittaa: »Mieliala äärimmäisen kiihoittunut.»

Pataljoonan kieltäytyminen etenemästä ei kuitenkaan vaikeuttanut tilannetta rintamalla. Jo 21 p:nä oli näet jääkärimajuri Snellmanille saapunut eversti Kubbolta käsky keskeyttää operatsioni, kunnes ilmat lämpiäisivät, ja pakkasta jatkui yhä. Etenemistä Panikovitshia kohden tältä suunnalta ei siis missään tapauksessa olisi jatkettu välittömästi.

22 p:nä tapahtui sitäpaitsi Viron armeijan ylipäällikön, kenraali Laidonerin ja eteläisen rintaman ylipäällikön, eversti Puskarin välillä eteläisen rintaman tilannetta koskeva keskustelu, josta niinikään käy selville, että ylimmät päälliköt olivat päättäneet toistaiseksi keskeyttää Petserin ja Isborskin operatsionin. Se oli, Viron operatiiviesikunnan päiväkirjan mukaan, sisällöltään seuraava:

Eversti Puskar:

»Viime päivien kovan kylmyyden vuoksi Isborskin operatsioni jäi tästä päivästä lukien väliaikaisesti pysähdyksiin siksi, että tappiot ovat, etupäässä kovan pakkasen takia, suuret. On paljon paleltuneita. Vasemmalla sivustalla 7:s rykmentti on valloitetulla Orravan linjalla, sille tueksi olemme lähettäneet 2 panssariautoa. Edelleen etelää kohden rautatien tienoilla vihollinen koettaa häiritä 2:sta rykmenttiä vain vakoilulla. Juuri eversti Kubbolta saatujen tietojen mukaan Pohjan Pojat ovat lähestyneet Panikovitshia, ja siellä taistelu on käynnissä. Yleensä vastustaja idässä yrittää kaiken aikaa keskittää joukkojaan heikon 7:nnen rykmentin vasenta sivustaa vastaan. Se on sille sitäkin helpompaa, kun meidän rajavartiopataljoonamme osat ovat vasta Räpinässä ja suuri aukko jää niiden ja 7:nnen rykmentin vasemman sivustan väliin. Sinne tyhjään kohtaan yritimme ja yritämme edelleen sijoittaa venäläisiä, mutta huolimatta kaikista käskyistä he ovat tähän mennessä päässeet vasta vähän Räpinän eteläpuolelle. Sittenkin luulemme, että idässä olemme nyt enemmän tai vähemmän vahvoja. — Suomalaisten länsipuolella Viljandin, Tallinnan ja Tarton pataljoonat ovat entisillä paikoillaan. 1:nen ratsurykmentti, jonka eilen piti Viljandin ja Tallinnan pataljoonien väliltä tunkeutua vihollisen selän taa työntääkseen sen Vörun suunnalta takaisin viertotietä kohden, ei saanut tehtäväänsä suoritetuksi, kun rykmentti lähti kaikista annetuista ohjeista huolimatta liikkeelle liian myöhään, eikä voinut murtautua kauaksi. Samoin se ei tänäänkään onnistunut täyttämään tehtäväänsä, yön kuluessa vihollinen oli näet täksi päiväksi sulkenut siltä lujemmin tien. Nyt rykmentti on Viljandin ja Tallinnan pataljoonien välillä yrittääkseen, jos asianhaarat sen suinkin sallivat, uudelleen Vastseliina—Meksin kautta bolshevikien taakse. — Edelleen länttä kohden Tallinnan pataljoonan osat ovat liikkuneet Sennenin kautta eteläänpäin. Totta puhuen on vihollinen vastustanut viime aikoina hyvin sitkeästi, yrittänyt hyökätä oikein tuimasti ja — mikä on pahinta, ja mitä vastaan meidän pienin voimin on vaikeaa taistella — koettanut käyttää kaikenlaisia pieniä metsäteitä ilmestyen meidän selkämme taakse. Kaikkein vaikein asema on tänään kapearaiteisen rautatien suunnalla, jossa vihollisen on onnistunut valloittaa Koikylän kartano. Tästä piiristä se tekee vakavia yrityksiä Karulan kartanoon. Sitä vastassa olevat kapearaiteisten panssarijunien voimat ovat hyvin pienet. Scoutit ovat lähteneet pois, uusi täydennys on harjautumatonta taisteluissa, ja sitäkin on liian vähän. Yksi panssarijuna ja paikallisen suojeluskunnan osat ovat Ahejärven ympäristössä. Sitäpaitsi siirrämme tälle tienoolle yhden kevyen patterin. Mutta se kaikki on liian vähän, kun 3 vihollisen lättiläistä rykmenttiä toimii tällä suunnalla. Koska on vaikeaa saada jalkaväkeä avuksi, aiomme käyttää hyväksemme merimiehiä. Mutta hekin ovat niin perin vilustuneita ja väsyneitä, että, kapteeni Irwin sanojen mukaan, heihin ei nyt ole luottamista. Olisi varmaankin siis kaikkein parasta, jos koettelisimme eversti Jansenin rykmenttiä [valkoisten lättiläisien ensimmäinen, Virossa järjestetty joukko] lähettämällä sen kapearaiteisen rautatien suuntaan, Hoppenhofia kohden. Jos se suoritettaisiin nopeasti, olisi se paras apu. Kaiken sen järjestämisestä en ole vielä puhunut eversti Jansenin kanssa. Luultavasti hän ei kuitenkaan vielä huomenna voisi siellä ryhtyä toimimaan. Sitäpaitsi en vielä tiedä, kuinka mielellään hän tahtoo edetä Marienburgin suuntaan. Missä on Kalevan maleva? Olen odottanut sitä, mutta en ole kuullut siitä mitään.»

Kenraali Laidoner:

»Teidän suunnitelmanne lättiläisten suhteen on oikea, ja he ovat täydellisesti käytettävissänne. Aikomuksemme olikin aikanaan hyökätä Marienburgin kautta Kreitsburgiin. ‒ ‒ Kalevan maleva lähti tänään Kortista klo 4 ip. Valkiin. Scoutit kokoutuvat Viljandiin. Aion muodostaa niistä yhden kunnon pataljoonan ja uskon, että sitä voidaan koetella jo lähipäivinä. Kun Petserin suunnassa operatsionin pysähdytitte, niin pidättäkää suomalaisiakin; heidän on turhaa yksin hyökätä. Teidän lähin tehtävänne on nyt järjestää kapearaiteisen rautatien suuntaa, ja sitten tulee muodostaa uusi suunnitelma, missä ja miten toimia.»

Eversti Puskar:

»Suomalaisten hyökkäys Panikovitshin suunnalla jää itsestäänkin pysähdyksiin. Panikovitshi on nykyhetkellä myöskin tärkeä senvuoksi, että suljemme viertotien. Suomalaisten lisäksi myöskin 2:sen ja 7:nnen rykmentin osat etenevät; muuten vihollinen voisi sieltä liikkua hitaasti eteenpäin länttä kohden, niinkuin tämän päiväisistä tapauksista voi huomata. Samaa vakuuttavat kaikki vangit. Siksi emme voi Isborskin suunnalla jäädä paikoillemme toimettomiksi. — Tänä yönä koetamme toimittaa Kuperjanovin pataljoonan Valkiin. Se on ainoa reservi, mitä meillä nyt on käytettävissä.»

Kenraali Laidoner:

»En tarkoittanut, että Teidän tulisi muuttaa suunnitelmianne, vaan että jos Te jossakin olette pysähdyttäneet hyökkäyksen, niin on tarpeen, etteivät naapurirykmentitkään toimi yksinään.»

Eversti Puskar erehtyi kuitenkin väittäessään, että suomalaisten hyökkäys oli jäävä itsestään pysähdyksiin. 2:nen pataljoona ei tosin enää edennyt, mutta 1:nen oli sitä vilkkaammassa toiminnassa.

22 p:n aamuna 1:sen komppanian 3-miehinen patrulli joutui Kastlinan kylän laidassa viertotiellä taisteluun vihollisen kanssa. Yksi Pohjan Pojista jäi haavoittuneena kentälle. Jäljelle jääneet pääsivät lievästi haavoittuneina takaisin.

Jääkäriluutnantti Koivisto päätti silloin ryhtyä hyökkäykseen ja antoi käytettävänään olevalle patterille käskyn avata tulen Kashinaa vastaan. 3:nnen komppanian tuli edetä Rogosinasta Goronzarovan, Shumilkinan ja Madalovan kautta viertotielle ja hyökätä sitä pitkin Kashinaan. 1:sen komppanian tehtävänä oli asettua asemiin Molginan kylän etelälaitaan pitäen vihollisen huomiota sinne kiinnitettynä, lähettää 1 ryhmä 1 konekiväärin kera kaikessa hiljaisuudessa bolshevikien selän taa ja rynnätä sitten yhdessä 3:nnen komppanian kanssa Kashinaan.

3:s komppania lähti Rogosinasta liikkeelle klo 12 päivällä ja tapasi jo 15 minuutin kuluttua 100 miehen ja 1 konekiväärin vahvuisen vihollisen Shumilkinassa. 45 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen punaiset lähtivät sekasorrossa pakenemaan jättäen taistelukentälle 20 ruumista. Senjälkeen komppania pääsi vastarinnatta viertotielle ja lähti etenemään Kashinaa kohden.

Siellä majailevan, 150-miehisen vihollisen huomio oli kokonaan kiintynyt maantien pohjoispuolella olevan Molginan kylän luona asemissa olevaan l:seen komppaniaan. 3:nnen komppanian hyökkäys tuli sille täydellisenä yllätyksenä. Kun lisäksi 1:nen komppania ryhtyi samaan aikaan ryntäämään Kashinaa vastaan, hajautuivat bolshevikit täydessä pakokauhussa. 31 vihollista antautui vangiksi, kymmenkunta jäi kaatuneina kentälle. Kashinan itäpuolelle lähetetty ryhmä 1:sestä komppaniasta kävi idästä vielä pakenevien kimppuun avaten tuhoisan tulen. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 1 »Colt» konekivääri, muutamia kymmeniä kiväärejä ja 30.000 kiväärinpanosta.

Senjälkeen luutnantti Jokioinen eteni 20 miehen kera Einsiedelei Mihalkinaan, joka valloitettiin puoli tuntia kestäneellä taistelulla.

1:nen komppania majoittui Kashinaan, kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa, Patsevassa ja Shumilkinassa. 3:s komppania asettui Molginaan, varmistus Nankinassa.

Pataljoonan tappiot olivat: 1:nen komppania: 3 haavoittunutta sotilasta ja 3:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista m.m.:

»Tykistöllemme on annettu määräys pommittaa Kashinan kylää. Äärimmäiset talot leimuavat siellä jo tulessa.

»Yön aikana bolshevikit ovat kuljettaneet satoja kuormia asemiemme ohitse, ryöstötavaraa ja ammuksia. Vielä nytkin kuuluu tieltä vähän väliä reen jalasten kitinää. Asetamme kevyen konekiväärimme mainiolle paikalle, josta voimme pitää silmällä palasta leveästä viertotiestä.

»Jo pistäytyvätkin näkyviimme hevonen ja korkea tavarakuorma. Konekiväärimme pääsee ääneen.

»'Sivu', kuiskaa ampujamme lyhyesti ja jää odottamaan toista.

»Pian se saapuukin. Ampujamme parantaa asentoansa. Varmistin on vedetty alas. Minä olen työntänyt kasetin paikoilleen. Tata-ta-ta… Hevonen kaatuu, koettaa nousta, mutta turhaan ja jää sitten retkottamaan aisojen väliin kuin uupunut kuormakoni ainakin.

»3:s komppania on alkanut hyökätä, ja me seuraamme esimerkkiä. Yksi ryhmä on lähetetty metsän kautta sulkemaan poispääsyä. Sen suunnalta kuuluu jo laukauksia.

»Syöksymme eteenpäin. Tapaamme haavoittuneen patrullimiehemme vielä hengissä, joskin voimattomana. Toinen koura puristaa munapommia, jonka ympärille sormet ovat takertuneet raudanlujina. Sanitäärit vievät hänet sidottavaksi.

»Ryntäämme ohi palavien rakennusten. Mikä helvetillinen kuumuus, rätinä! Kattoja luhistuu alas kumeasti paukahtaen, ja polttavia kipinöitä sinkoaa ylös korkeuteen.

»Saamme joukon vankeja. Likaiset bolshevikisotilaat ajamme kuin karjan yhteen kohti. On määräys lähettää ne virolaisille. Yht'äkkiä laukaus pamahtaa, ja kuula viheltää ohitsemme. Kuin sähköiskun saaneina vilkaisemme ympärillemme. Epäluulomme kohdistuu vankeihin.

»'Kädet ylös!'

»Vangit nostavat kätensä. Silloin pamahtaa uudelleen. Nyt meille selviää, että jostakin talosta ammutaan. Sisukas kommunisti on piilottautunut erääseen tupaan. Piiritämme talon, ja mies saa pian surmansa. ‒ ‒ ‒

»Kenttävartiota on aivan rasitukseen asti. Koko komppania on huvennut 50 mieheen, eikä niistä puoletkaan ole aivan terveitä. Täitten kanssa olemme helisemässä, vaatteita kun ei ole voinut muuttaa viikkokausiin.

»Saamme lehtiä. Niitä on tullut koko, joukko, kirjeitä samoin. Ne luetaan koko lailla tarkoin ja kuluvat aivan resuiksi.

»'Mitä sinne kotiseudulle kuuluu?'

»'Terveinä ovat ja hartaasti toivovat takaisin.'

»'Vai niin.'

»Kuiva: vain niin.

»Palelemme. Minä en ole viikkokausiin vetänyt saapasta jalastani. Rikkinäinen sukka on kuin liimautunut kiinni ihoon.

»Saamme sitten eräänä päivänä sukkia. Miten tervetulleita ne ovatkaan! 'Lottiemme' kutomia siellä kotimaassa. Kun vedän sukkaparini jalkaan, kahisee sisällä jokin paperi. Tervehdys Suomesta! Sirolla naisen käsialalla piirrettynä: 'Sinun puolestasi rukoileva tyttösi N.N.» Jostakin Pohjanmaalta. En ole joutanut kirjoittamaan, ei tullut sitä tehdyksi. Tapeltiin ja unohdettiin…'»

Kashinan valtauspäivästä kertoo joukkueenjohtaja Sammalisto vielä seuraavan pikku tapahtuman:

»Samana iltana kuin kylään hyökättiin, sattuu eräs hauska tapaus. Kiireesti peräytyessään bolshevikit ovat jättäneet jälkeensä m.m. puhelinjohtonsa, joka vie heidän nykyiseen olinpaikkaansa.

»Viertotiellä etuvartiossa olevat Pohjan Pojat huomaavat, miten puhelinjohto, joka on maantien ojassa, hiljalleen liikkuu viholliseen päin. Mitäs muuta kuin he käyvät lankaan kiinni ja yrittävät vetää sitä takaisin. Se onnistuukin aluksi. Mutta kun vastustaja saa 'apujoukkoja', rupeaa kissanhännän veto käymään tasaväkiseksi, kunnes lanka tuntemattomasta syystä katkeaa lopettaen tämän harvinaisen voimainmittelyn. Bolshevikit siitä suuttuneina alkavat kiivaasti ampua kaikilla aselajeilla etuvartiostomme majapaikkaa saadenkin sisällä tuvassa olevat kiireimmän kaupalla ajetuiksi vähäksi aikaa ikkunasta ulos.»

Seuraavana päivänä, 23.3., Pohjan Pojilla ei ollut huomattavia taisteluja. Etuvartijat kahakoivat keskenään. Vihollisen tykistö pommitti myös koko päivän Einsiedelei Mihalkinaa. Jääkäriluutnantti Koivisto antoi käytettävänään olevien tykkien niinikään iltapäivällä ampua hakutulta Pienen ja Suuren Mihalkinan kyliin. Päivän kuluessa haavoittui tykistöstä 2 sotilasta.

2:nen komppania sai saman päivän aamuna käskyn klo 5 lähteä auttamaan pataljoonan muita komppanioita ja jättää Vastseliinan 2:sen pataljoonan suojattavaksi. Se marssi vihollista tapaamatta Vitkan, Patalkinan ja Shumilkinan kautta Kashinaan, jonne se saapui klo 11 ap. Se vaihtoi heti 1:sen komppanian kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa olevaa lukuunottamatta, jonka 3:s komppania otti vastaan. 1:nen komppania pääsi lepäämään Molginaan kootakseen voimia seuraavan päivän taisteluja varten.

24 p:n sotatoiminnan päämääränä oli Pienen ja Suuren Mihalkinan valtaus. 1:sen komppanian tuli siinä suorittaa päätehtävä. Sen oli kierrettävä vasemmalta metsien kautta vihollisen asemien selkäpuolelle tykistön ampuessa Pientä ja Suurta Mihalkinaa ja 3:nnen komppanian Einsiedelei Mihalkinassa olevan kenttävartion pitäessä punaisten huomiota länteenpäin suunnattuna.

Vänrikki Havas mainitsee l:sestä komppaniasta:

»Iltapäivällä 1:nen komppania on saanut raskaan vartion vaihdetuksi harteiltaan ja saa hetken — ensimmäisen koko rintamakaudella — levätä. Pojat ovat äärettömän uupuneita. Uni ei silti tahdo tulla silmään. Ilma pienissä, täyteen sullotuissa tuvissa on tukahduttavaa. Iho kutisee. Uuden vaikean taistelun odotus jäytää mieliä. Osa miehistä ei ole nukkunut vielä lainkaan, kun klo 3 aamulla hätyytetään ulos, viimeiseen taisteluun, kuten on luvattu.

»Komppania ei ole enää sama reipas taistelujoukko kuin aina ennen. Se ei pelkää nytkään, mutta miesten katseissa on miltei tuskaista uhmaa. Yön pimeässä jonomme lähtee painumaan metsään pitkin kehnoja jalkapolkuja.»

»Samaan aikaan Pohjan Poikain tykit aloittivat tulen vihollisen miehittämiä kyliä vastaan ja ampuivat ne kolmesta kohden palamaan. Kylissä roihuavat tulipalot olivat hyökkääjille suureksi avuksi tienosoittajina.

»3:nnen komppanian 12-miehinen kenttävartio avasi tulen klo 4 ap. Suurta ja Pientä Mihalkinaa vastaan ja ryhtyi käyttäen taitavasti hyväkseen luonnon tarjoamia etuja etenemään bolshevikien kiivaasti ampuessa.

»Sillä välin 1:nen komppania oli päässyt vihollisen huomaamatta vasemmalle sivustalle. Vänrikki Havas lähetti vänrikki Gammelinin 3 ryhmän kera kiertämään vielä kauempaa punaisten selkään. Tämä joukko eksyi kuitenkin, eikä ehtinyt ottaa osaa kylien valtaukseen. Samaan aikaan 3:nnen komppanian urhea kenttävartio ryhtyi hurraten hyökkäämään. 1:sen komppanian jäljellä olevat 3 ryhmää tekivät silloin viivyttelemättä ryntäyksen bolshevikien sivustaan ja selkään. Tälläkin kertaa vihollinen lähti yllätettynä suin päin pakoon erinomaisista asemistaan. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 2 'Colt' konekivääriä ja 10.000 patruunaa y.m. Senjälkeen 1:nen komppania majoittui Pieneen ja 3:s komppania Suureen Mihalkinaan.

Vänrikki Havas lähetti taistelun tauottua 1 ryhmän ajamaan takaa punaisia ja toisen varmistamaan selkäpuolta Kranzovan suuntaan. Kylään jäi niinollen vain 1 ryhmä. Hetkinen kului rauhassa; väsyneet miehet saivat levätä, mutta sitten saapui etuvartijoilta hälyyttävä ilmoitus: bolshevikit olivat tulossa viertotietä pitkin.

Vihollinen, jonka voimat vänrikki Havas arvioi 200 mieheksi, levisi parastaikaa ketjuun ja läheni lähenemistään kylää, jota oli puolustamassa vain kourallinen Pohjan Poikia.

Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin vänrikki Gammelin saapui joukkoineen avuksi, joten kylän puolustamiseen voitiin ryhtyä. Etuvartijat avasivat tulen punaisia vastaan, mutta vetäytyivät pian käskystä muiden rinnalle ketjuun kylän laitaan. Yksi mies, sotilas Yrjö Knuutila, jäi tällöin haavoittuneena konekivääreineen molempien ketjujen väliin ja sai surmansa.

Pohjan Poikain tarkka konekivääri- ja kiväärituli pakotti vihollisen hetkisen kuluttua väistymään. Myöskin pari muuta, punaisten myöhemmin päivällä tekemää yritystä Mihalkinan valloittamiseksi lyötiin takaisin.

Mutta komppanian täytyi olla melkein koko päivä ketjussa. Vihollinen pommitti lakkaamatta kylää, jossa talo toisensa jälkeen syttyi tuleen ja paloi poroksi. Pohjan Poikain vartiosta vapaat miehet saivat hälyytysten väliaikoina majailla riihissä ja saunoissa, mutta niissäkään he eivät olleet turvassa.

Päivän taisteluissa 1:nen komppania menetti 2 kaatunutta, aliupseeri Armas Hyvösen ja sotilas Yrjö Knuutilan, 1 haavoittuneen aliupseerin, Antero Aarnion, joka kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 1 haavoittuneen sotilaan sekä 1:nen K.K.K. 1 haavoittuneen sotilaan. Taisteluissa haavoittui myös yksi 2:seen komppaniaan kuuluva aliupseeri.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista:

»Yö on levoton. Ennen päivän nousua on aloitettava hyökkäys. Pojat paneutuvat makuulle apein mielin. Rynnäkkö on tehtävä meidän koko 50-miehisellä 'armeijallamme', ja ryssiä kuuluu olevan vastassa 900, ehkä enemmänkin.

»'Olisi niin ikävää jäädä tänne vieraan maan multaan', puhelee aliupseeri Hyvönen tietämättä, että tämä päivä on hänen viimeisensä.

»Uni ei tahdo tulla silmiin. Käännellään ja väännellään. Terävänä kiilana olemme tunkeutuneet punaisten väliin pienin voimin.

»Turhaa miestenhaaskausta!… Mutta me yritämme vain nukkua, ja viimein se useimmille onnistuukin.

»Aamupuolella yötä heräämme tuttuun huutoon: ylös, ylös ja matkavalmiiksi! Lähdemme liikkeelle ja kuljemme nopeaa vauhtia, niin että raskaat konekiväärit tuskin voivat seurata. Jonkin aikaa taivallettuamme komppania jakautuu kahteen osaan, joista toinen hyökkää vihollisen kimppuun sivusta, toinen takaa. Joudun ensinmainittuun.

»Metsässä saamme kuulla ensimmäisten harhakuulien vihellyksen. 3:nnen komppanian valehyökkäys edestä on alkanut. Meille annetaan etenemiskäsky. Raju juoksu pehmeässä lumessa alkaa. Läähättäen saavumme aukean laitaan ja painumme siitä hämmästyneen vastustajan kylkeen. Ryntäämme kukkulalle kylää kohden. Tuossa edessämme koko vihollisjoukko pakenee silmittömän kauhun vallassa, ja me lauomme niin, että kiväärinpiippu punoittaa. Olemme jo ampuneet laukun, kaksi tyhjäksi ja hurraten syöksymme pakenevien jälkeen samaan aikaan kuin 3:nnen komppanian kenttävartio ryntää omalta taholtaan. Kylä on meidän.

»Vartiot asetetaan. Muutamme asumaan ylemmäksi kylään, ja samassa vihollisen tykistö alkaa pommittaa juuri niitä taloja, joissa ensin majailimme. Lakkaamaton granaatti- ja shrapnellituli suuntautuu kylään. Mies aina silloin tällöin haavoittuu, ja tykin ammukset repivät molemmat konekiväärihevosemme niin pahoin, että täytyy lopettaa. Saamme olla yhtämittaa ketjussa ja nukummekin sinne. Melkein tylsistyneinä katselemme, kuinka punaryssä juoksuttaa miehiään tuolla vastapäisellä harjanteella, jonne kiväärimme eivät kanna. Sanitäärit kiskovat reessä miehille panoksia ketjuun. Kokkikin yrittää tulla soppakattilan Mutta kun pari granaattia räjähtää keittiön lähellä, niin sekä miehet että hevoset ovat jo vauhkoina ja palaavat rytinällä sinne, mistä ovat tulleet. Me saamme vain kiristää nälkävöitämme ja odottaa.

»Leveä tie kulkee kylän halki, ja sen keskelle puoliväliin viholliskylää kevyt konekivääri ja pari-kolme jalkamiestä ovat asettuneet. Punaiset tekevät äkillisen ryntäyksen. Pojat huomaavat heidät vasta silloin, kun matkaa on enää parisataa metriä hyökkääviin. Kenttävartio aloittaa tulen. Kevyen konekiväärin johtaja lähtee peräytymään toisten jäljessä vasta viime tingassa, saa kuulan reiteensä ja jää sinne makaamaan.

»'Varmasti hän olisi pelastunut', selittää yksi kenttävartion miehistä, 'mutta hän ei tahtonut jättää kevyttämme punaisille ja koetti raahata mukaansa vielä panoslaukutkin. Jälkeen jäi.'

»Saamme tiukasti yrittää, ennenkuin saamme ruumiin noudetuksi tieltä. Ja yhä vain kestää hirvittävä pommitus…»

Illalla jääkäriluutnantti Koivisto antoi komppanioille käskyn vetäytyä pimeän suojassa raunioiksi ammutuista Mihalkinan kylistä. 1:nen komppania majoittui Molginaan, 2:nen Kashinaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:nen komppania varmisti kenttävartiolla Einsiedelei Mihalkinan ja 3:s komppania Kosinan ja Shumilkinan. Vain muutamia miehiä jäi Mihalkinan kyliin.

Seuraava päivä kului taisteluitta etuvartiokahakoissa. Vihollisen hävittävä tykkituli jatkui yhä Mihalkinan kyliin ja Pohjan Poikain uusiin majapaikkoihin. 1:nen komppania otti muilta komppanioilta vastaan kenttävartiot.

Mihalkinat jäivät 1:sen pataljoonan valtaamien lukuisten kylien sarjassa viimeisiksi. Mutta silti Pohjan Poikain taistelut Petserin rintamalla eivät vielä olleet lopussa, joskaan he eivät enää kauemmaksi itään edenneet.

26 p:nä klo 11 ap. vihollinen ajoi 1:sen komppanian etuvartijat lyhyellä laukaustenvaihdolla pois Mihalkinan kylistä ja alkoi tykistövalmistuksen jälkeen hyökkäyksen Einsiedelei Mihalkinaa vastaan, mutta lyötiin verissä päin takaisin.

Heti puolenpäivän jälkeen kersantti Eero Havaan johtama 1:sen komppanian 3:s joukkue vapautui kenttävartiosta, mutta varsinaista tietä pitkin lähtemättä se suuntautui marssimaan poikki hankien kulkevaa polkua pitkin Bogomolovaa kohden. Samassa edestäpäin alkoi kuulua kiivasta laukaustenvaihtoa. Heti oli miehille selvänä, että bolshevikit olivat saartaen käyneet Bcgomolovassa majailevien Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan esikunnan, ambulanssin, kuormaston ja tykkien kimppuun. Hetket olivat kalliit. Kersantti Havas riensi joukkoineen juoksujalkaa kylää kohden kiiruhtaen kaikin voimin.

Vihollinen oli päässyt huomaamatta Kranzovaan ja tehnyt sieltä yllättävän hyökkäyksen Bogomolovaa vastaan. Kylään asettuneet Pohjan Poikain osastot olivat aivan valmistumattomia taisteluun, kun muudan hevosmies ryntäsi pataljoonan esikuntaan huutaen:

— Punaiset tulevat!

Hädin tuskin pataljoonan v t. komentaja, jääkäriluutnantti Koivisto, adjutantti, luutnantti Silventoinen, lääkintämajuri Kallioinen, kirjurit, hevosmiehet ja lähettipojat ehtivät ulos taloista, kun bolshevikit jo hyökkäsivät esiin. Tykkimiehet ja 3:nnen komppanian kylässä lepäilevät osat joutuivat niinikään yllätetyiksi. Syntyi sekasorto. Useimmat eivät tienneet, mitä tehdä. Muutamat harvat juoksivat jääkäriluutnantti Koiviston johtamina kylän laidassa olevalle harjanteelle ja ryhtyivät ampumaan punaisia, jotka saivat haltuunsa koko kylän, pataljoonan esikunnan, kuormaston ja tykit.

Silloin kriitillisimmällä hetkellä kersantti Havaan 2 kevyellä konekiväärillä varustettu joukko ennätti paikalle. 1:sen komppanian muut joukkueet ehättivät myös lähikylästä apuun, juoksivat oikealle sivustalle ja avasivat siltä sunnalta tulen kutsumattomia vieraita vastaan. Kashinasta saapui myös 2:nen komppania juosten paikalle ja levittäytyi ketjuun 1:sen komppanian vasemmalle puolen. Joka taholta käytiin nyt raivoisasti vihollisen kimppuun, ja sen täytyi hetken kuluttua luopua hyvästä saaliistaan ja hajautua pakoon saamatta mukaansa muuta kuin 1 Pohjan Poikain hevosen. Punaiset jättivät taistelukentälle 30 kaatunutta.

Pohjan Poikain tappiot olivat: 1:nen komppania: 2 haavoittunutta sotilasta ja 3:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta.

Taistelun jälkeen komppaniat majoittuivat seuraavasti: 1:nen Djatlevaan, 2:nen Molginaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:sen komppanian kenttävartio oli Kashinan kylässä.

Jo taistelun aikana punaisten 3 patteria oli ampunut mainittuja kyliä. Pommitusta kesti sitten lakkaamatta koko päivän.

* * * * *

Tähän saakka 1:nen pataljoona oli jaksanut täyttää tehtävänsä, valittanut ja toivonut virolaisten tulevan tilalle, mutta silti kestänyt kaikki rasitukset, kaikki uhraukset, kaiken kurjuuden. Väsymyksestä tylsinä sotilaat suorittivat palvelusvelvollisuutensa, vaikka tuntui siltä, että hermot eivät enää hetkeäkään kestäisi, ja vaikka monet menettivät iäksi terveytensä näinä päivinä ja öinä. Jos he olisivat päässeet lepäämään, olisivat he senjälkeen taas olleet valmiit taisteluihin ja rasituksiin. Mutta se oli mahdotonta, ei ollut reservejä, ja niin koeteltiin Pohjan Poikain kärsivällisyyttä, kunnes se katkesi. Epätoivo oli syöpynyt sotilaiden mieliin. Heillä oli vain yksi selvä ajatus: pois!

Jääkärimajuri Snellman, jolle väsymyksen leviämisestä oli ajoissa tehty ilmoitus, kiirehti virolaisia joukkoja saapumaan Pohjan Poikain molempien uupuneiden pataljoonien tilalle. Vaihtojoukkoja luvattiinkin lähettää, mutta niitä ei tullut. Virolaisilla ei ollut reservejä, eikä naapurirykmenttien rintama-alaa mielellään tahdottu venyttää pitemmäksi kuin se jo oli. Mutta Pohjan Pojatkaan eivät jaksaneet enää.

Jääkärimajuri Snellman matkusti 27 p:nä Vöruun henkilökohtaisesti kiirehtiäkseen virolaisia, koska muuten oli pelättävissä, että Pohjan Pojat lopuksi lähtisivät omin luvin asemiltaan. Joukkoja luvattiin lähettää varmasti saman päivän iltaan mennessä.

Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan miehet lupasivat pysyä paikoillaan klo 6 asti ip. Mutta silloin saapui luvatun vaihdon asemesta ilmoitus, että 2 komppaniaa saisi palata Vastseliinaan reserviin, mutta 1 tuli jäädä etuvartiopalvelukseen. Jääkäriluutnantti Koivisto määräsi 2:sen komppanian suorittamaan viimemainitun tehtävän, mutta useimmat sen sotilaat lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta muiden mukana Vastseliinaan. Vain osa totteli määräystä ja jäi komppanian aliupseerien ja vapaaehtoisten konekiväärimiesten kera asemiin.

Illalla myöhään saapui Vastseliinaan odotettuja virolaisia luutnantti Ainsonin johdolla. He vaihtoivat etuvartioon jääneet Pohjan Pojat, jotka pääsivät palaamaan joukkojensa yhteyteen.

2:nen komppania lähti 28 p:nä luvatta klo 8,30 ap. Vastseliinan asemalle, jonne pataljoonan muut osat marssivat puolta tuntia myöhemmin rykmentin määräyksestä. 1:sen pataljoonan jäännös saapui junalla Valkiin saman päivän iltana klo 7.

28 p:nä klo 1 ip. virolaiset tulivat vaihtamaan 2:sen pataljoonan. Mutta sitä ennen suurin osa 4:ttä komppaniaa, 27 miestä 5:nnestä komppaniasta ja 4 miestä 2:sesta K.K.K:sta ehti jättää omin luvin asemansa.

Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä klo 9 ap.

Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000 kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja 2.413 granaattia.

Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan. He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.

Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys: sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi, vieläpä enemmänkin.

* * * * *

Eversti Kalm kirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:

»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla 14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen patterin miehistölle.»

Joukkojen palattua Valkiin eversti Kalm tarjosi heti upseereille, aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja, joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista tahdottiin yleisesti kotiin.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo rykmentin hajautumisesta:

»30 p:nä luutnantti Kalervo sähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan. Silventoinen tulee iltajunalla, häneltä tarkemmin.'

»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini, luutnantti Silventoinen saapui samana iltana ja kertoi lähemmin tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli eversti Kalm 29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.

»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo, alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen. Upseereista jäivät edelleen eversti Kalmin palvelukseen vänrikit Miettinen ja Riikonen, talouspäällikkö Viljo Riikonen ja jääkärivänrikki Frohne, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.

»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m. laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot, kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeni Påhlsonille.

»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli saattamassa eversti Kalm y.m. upseereja. Eversti Kalm piti puheen kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.

»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.

»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta. Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.

»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien maksu seurasi.

»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen, rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan päällystön ja miehistön mielissä.

»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnantti Koivisto, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan, suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena, mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»

Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnantti Kallion johdolla Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.

Neiti Pohjala kirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:

»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.

»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet työnsä, tyytyväisinä he palaavat.

»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen. Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää toistaiseksi Viroon.

»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan. Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.

»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.

»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…' Siellä on painostus jo lakannut, laulu kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?

»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta, totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»

Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:

»Eversti Hans Kalm!

»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin: murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.

»Eversti Kalmin virolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne ovat kaikille hyvin tunnettuja.

»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen Kuvalehdessä' eversti Kalmia koskeva haastattelu, josta jäivät mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:

»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'

»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat eversti Kalmille niin luonteenomaisia, että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista kuvaa levylle kiinnittämään.

»Pohjan Pojat, joilla eversti Kalm oli rykmentinkomentajana, tuntevat Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme milloinkaan unohda!

»Eversti Kalm oli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea. Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hän Virossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaiden historia vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.

»Mutta eversti Kalm ei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin sotilaskin.

»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat. — Eversti Kalmia on monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu, mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin moniaita lähimmiksi miehikseen.

»Jos kukaan, niin ainakin eversti Kalm luotti rajattomasti jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua komppanian johtoon eversti Kalmin määräyksestä ja yhä uudelleen johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —

»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.

»Kunniaa aina eversti Hans Kalmille Pohjan Poikain rykmentin luojana ja komentajana!»

Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon, jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia. Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa. Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.

Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa monimutkainen loppuselvitys.

Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 eversti Kalm kirjoittaa m.m.:

»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot (kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.

»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen mahdolliseksi.»

* * * * *

Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasi Suomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.

Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan, lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja sitkeydessä.

Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:

»‒ ‒ ‒ Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois maasta, Viro itsenäiseksi!

»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.

»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan muodostui. ‒ ‒ Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte, kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!

»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.

»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut, eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua, silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.

»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme, virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen nuorukaisjoukko, tehnyt!

»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja muinaisajan sankareille.

»Terve Teille, Viron sankarit!»

Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.

Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.

Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan. Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtori Göösin, sittemmin ent. kansliapäällikön Arvid Ponnen ja lopuksi liikemies Hannes Hildenin johdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka, että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen, kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa. Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle. — Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomari A.E. Väänänen huolehti näiden kysymysten järjestämisestä.

Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa, käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle, jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä puheenjohtajan, tohtori Ivalon kanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.

Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921 tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m. Suomen sotaministeriölle.

Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.

Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa, jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona. Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi valittiin tohtorit Louhivuori ja Ivalo sekä ylioppilas Lepistö.

Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n. 70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtorit Ivalo ja Louhivuori, kansanedustaja Kokko, ministeri Kallas ja kansanedustaja Alkio, muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.

* * * * *

Sankarivainajat.

KAATUNEIDEN MUISTOLLE.

Vironkielestä mukaillut Karin Hannula.

Syysyön hämärä, utuinen häivä, himmeni maa, jo katosi päivä, kuoleman puistossa puhuupi tuulet, kumpuja näet, ääniä kuulet.

Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät, kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät, oksilla pisarat tippuvat hiljaa multahan — lähelle kuoleman viljaa.

Nukkuvat tuolla kuoleman unta, putoili kummuille valkeaa lunta. Hämärä hellästi kumpuja peittää, tumman vaippansa syysyö heittää.

Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy kappelin laulu, kynttilät välkkyy. Humisee, huokaa kuoleman puisto, henkien yö, vainajain muisto.

Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi. Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.

Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle. Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin sankarihautoihin joka puolella maata.

Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.

* * * * *

Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan »Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja samansukuinen kieli.

Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi, kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.

Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille, vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.

Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat, riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen, vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.

Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä, ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva yhdyselämä pohjautuu.