KOLMAS OSA

1. Siirto Tallinnaan.

Aikaisemmin on jo tehty selkoa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon varhaisimmista alkuvaiheista.

Majuri Ekströmin tarkoitus oli heti joulunpyhien jälkeen ryhtyä komppanioittensa tarmokkaaseen järjestelyyn ja sotilaalliseen koulutukseen ja jatkaa sitä tammikuun puoliväliin saakka, jolloin vapaajoukko olisi hänen arvelunsa mukaan ollut taistelukunnossa ja voitu siirtää lahden ylitse suoraan sotarintamalle. Senvuoksi hän antoi kaikille Helsinkiin jo saapuneille vapaaehtoisille luvan palata omaistensa luo viettämään joulunpyhiä, joiden jälkeen heidän oli määrä heti ilmoittautua palvelukseen.

Jos olosuhteet olisivat sallineet tämän suunnitelman toteuttamisen, olisi se epäilemättä vaikuttanut sangen edullisesti etenkin rykmentin kokoonpanoon. Silloin olisi vapaajoukon komentajalla ollut paremmin tilaisuutta valvoa, että ainoastaan kelvollisia ja kykeneviä aineksia olisi otettu sekä päällystöön että miehistöön. Valitettavasti asiain kehitys ei sallinut minkäänlaista viivytystä mukaantulevien valintaa eikä joukkojen harjoitusta varten.

Tilanne Virossa kävi päivä päivältä huolestuttavammaksi. Vielä virolaisten hallussa olevilla paikkakunnilla väestön levottomuus kasvoi. Suomen ulkoministerille, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalle, Viron edustajalle Helsingissä, tohtori Kallakselle, ja konsuli Schwalbelle sähkösanoma toisensa jälkeen saapui Tallinnasta pyytäen heitä kiirehtimään suomalaisten komppanioiden lähettämistä Viroon.

Majuri Ekström ei kuitenkaan suostunut vielä lähtemään. Virosta saapuneiden tietojen mukaan ei siellä ollut aseita riittämiin edes omille joukoille, saati sitten suomalaiskomppanioille. Vapaajoukon järjestystä ei myöskään oltu vielä pantu edes alulle. Majuri Ekström ei luonnollisesti tahtonut ottaa vastuulleen johtoonsa uskoutuneiden vapaaehtoisten hengen tarkoituksetonta menettämistä. Sitäpaitsi ei Suomessa oltu vielä täysin selvillä virolaisten sotilaallisen aseman kärjistyneisyydestä. Saadut tiedot tuntuivat tarkoituksellisesti liioitelluilta. Saadakseen varmoja tietoja asemasta Virossa vapaajoukon päällikkö valtuutti tulkki-adjutanttinsa, luutnantti Kirottaren, matkustamaan Tallinnaan ja palasi itse joulua viettämään Turkuun.

Lumimyrskyn viivyttämättä luutnantti Kirottaren onnistui vasta joulupäivänä päästä laivalla yli lahden Tallinnaan. Vielä samana päivänä hän pääsi pää- ja sotaministeri Pätsin puheille sotaministeriössä Leipurinkadun varrella. Tästä kohtauksesta hän kertoo:

'Ministeri Päts olikin parastaikaa ministeriössä ja käski minun heti astua sisään. Sotaministerin luona olivat hänen apulaisensa Jurine, kulkulaitosministeri Säkk, eversti Laidoner ja eversti Reiman sekä muutamia muita herroja. Näytin papereitani ja sanoin sanottavani ilmoittaen, että suomalaiset, jos kaikki käy hyvin, koettavat olla Tallinnassa tammikuun puolivälissä. Sitten pyysin, että minulle selitettäisiin hiukan yleistä tilannetta. Se tehtiin. Kunnioituksella kuuntelin sotaministerin vakavia sanoja.

Bolshevikit eivät enää olleet kaukana Tallinnasta, vain muutaman kymmenen virstan päässä. Tilanne oli äärimmäisen vakava, se oli kaikille selvää. Ihmettelin ministeri Pätsiä, miten hän sittenkin saattoi puhua niin äärettömän optimistisesti ja lopuksi hymyillen sanoa:

— Ei tee mitään. Koettakaa suomalaisten kera saapua tänne pikemmin; kyllä sitten näytämme bolshevikeille!

— Mutta annatteko kiväärejä?

— Annamme.

— No, tahdon koettaa olla jo ehkä kolmen päivän kuluttua täällä.

Niine hyvinemme erosimme.'

Seuraavana päivänä luutnantti Kirotar palasi Helsinkiin. Laivan lähtiessä Tallinnan satamasta käytiin sen edustalla parastaikaa englantilaisen laivasto-osaston ja bolshevikien Novik-mallisen risteilijän, »Spartakin», välillä kiivasta taistelua, joka päättyi viimemainitun antautumiseen miehistöineen päivineen.

Laivan saavuttua klo 8 illalla Helsinkiin luutnantti Kirotar kiiruhti suoraan majuri Ekströmin puheille, joka sähköteitse kutsuttuna oli saapunut Turusta, ilmoittaen:

— Virossa asiat ovat nyt sillä kannalla, että jos te, Herra Majuri, ette ole siellä kolmen päivän kuluttua, niin teidän ei enää kannata sinne mennäkään.

Saatuaan lähemmin selkoa tilanteesta rintamalla ja Tallinnassa sekä varmistuttuaan aseiden saantimahdollisuuksista majuri Ekström luopui epäilyksistään. Valitsemisen varaa ei ollut. Rykmentti oli mahdollisimman nopeasti saatava välttävään kuntoon ja vietävä taisteluun. Oli luotettava vapaaehtoisten luontaiseen sotilaskykyyn ja siihen koulutukseen, jonka he mahdollisesti olivat saaneet Suomen vapaussodan aikana tai sen jälkeen suojeluskunnissa. Tallinnassa voitaisiin sitten, jos tilanne sen sallisi, täydentää komppanioiden kasvatusta. Äkkiyllätysten varalta 1:nen komppania oli lähetettävä vielä ennen vuoden loppua Tallinnaan ja muut osastot sitten mahdollisimman pian.

Seuraavana päivänä, joulukuun 27:ntenä, julkaistiin sanomalehdissä kutsu Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon ilmoittautuneille saapua aamulla joulukuun 28 p:nä Uudenmaan kasarmille Liisankadun varrelle. Luutnantti Anto Eskola sai käskyn kiireellisesti ryhtyä panemaan kuntoon komppaniaansa — vaikeasti täytettävä käsky, kun ei ollut tietoa, mistä yht'äkkiä voisi hankkia tarpeelliset sotilaspukimet puolelletoistasadalle miehelle.

Joulukuun 28 p:nä oli Uudenmaan kasarmilla tavaton hälinä. Miehistöä järjestettiin. Upseerit jaettiin eri komppanioihin. Komppanioiden päälliköiksi määrättiin: 1:sen kompp. luutnantti Eskola, 2:sen kompp, kapteeni Severi Kanerva, 3:nnen kompp. vänrikki Yrjö Laaksonen ja 4:nnen kompp. vänrikki August Johansson, joka sai pian määräyksen luovuttaa päällikkyyden vänrikki Bror Dahlgrenille. Senjälkeen l:seen komppaniaan valittiin aliupseerit ja miehistö, yhteensä n. 150 miestä.

Mutta kuljetuslaivan ja välttämättömien vaatetustarpeiden saanti teki vaikeuksia. Edellisestä selvittiin kuitenkin verrattain pian siitä huolimatta, että laivan vuokrasopimus Suomen ja Viron hallitusten välillä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu. Vaatteiden hankinta näyttäytyi sitävastoin pulmalliseksi kysymykseksi.

Niin lyhyessä ajassa mikään sotilaspukimo ei voinut sitoutua hankkimaan 150 sotilas-vaatekertaa. Suomen armeijan intendenttuurista ei oltu liioin halukkaita antamaan sotilaspukuja, joita oman maan vakinainen armeija siihen aikaan kipeästi tarvitsi, mikäli niitä voitiin saada. Matka Tallinnaan täytyi lykätä. Majuri Ekströmin ja luutnantti Eskolan tarmon ja hellittämättömyyden ansiota on, että jonkinlaiset manttelit ja sotilastakit saatiin seuraavana päivänä hankituiksi 1:selle komppanialle, joten jäänmurtaja »Tarmon» kapteenille voitiin antaa määräys olla valmiina kuljettamaan ensimmäiset vapaaehtoiset joulukuun 30 päivänä Tallinnaan. Vaatetus oli kylläkin perin vajanainen ja laadultaankin vaatimaton — täydellinen sotilaspuku saatiin miehistölle vasta myöhemmin Virossa, — mutta sehän sillä hetkellä pääasia olikin, että komppanialla oli jonkinlainen yhtenäinen vaatetus, joten matkalle voitiin lähteä.

1:sen komppanian matkasta Tallinnaan ja sen vastaanotosta siellä luutnantti Kirotar kertoo:

'Seuraavana päivänä (30. XII.) olin jo klo 7 aamulla jälleen kasarmilla. Luutnantti Eskola oli jo järjestänyt komppaniansa matkaa varten. Miehet olivat asettuneet kahteen riviin pihalle odottamaan Ekströmiä. Enempää ei sillä kertaa voitu lähettää vaatteiden puutteen vuoksi.

— Asento! kajahtaa äkkiä terävä komento. Miesrivi jähmettyy liikkumattomaksi.

Majuri Ekström tulee yli pihan.

— Päivää, pojat! kuuluu hänen lyhyt tervehdyksensä.

— Hyvää päivää, Herra Majuri! jyrisee vastaus kuin yhdestä suusta.

Riemuntunne täyttää sydämen kuullessa näitä jyrkästi ja tarmokkaina läpi aamuhämärän kajahtavia tervehdyksiä.

Ekström kulkee luutnantti Eskolan saattamana 1:sen komppanian editse ja tarkastaa miehet, yhden kerrallaan.

Kaikki on kunnossa. Komennot kajahtavat jälleen, ja sitten marssi alkaa, nelimiehisissä riveissä, kasarmin pihalta satamaa kohden, tietysti laulaen.

»Tarmo» jo odottaa. Satamasillat ovat täynnä kansaa, joka aamuvarhaisesta huolimatta on tullut saattamaan omaisia ja tuttavia.

Miehet ovat pian laivassa. Toiset kiipeävät maston huipussa olevaan märssykoriin, toiset jäävät istumaan laivan partaalle. Hyvästijättöjä kuuluu, kukkia heitetään.

— Näkemiin, näkemiin! Pian tulemme takaisin — Pietarin kautta tietenkin! huutaa joku maston huipusta, ja kaikki yhtyvät häneen.

Laiva alkaa jo irtautua laiturin kyljestä. Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, senaattori Louhivuori astuu esiin. Hänen sydämelliset, vakavat ja lämpimät jäähyväissanansa kajahtavat. Yhteinen »Maamme» seuraa niitä.

Laiva on jo lähtenyt liikkeelle. [Lähtö tapahtui klo 8 ap. Komppanian vahvuus oli 140 miestä.] Satamalaituri jää yhä kauemmaksi; enää näemme vain liehuvien nenäliinojen meren. Mutta sekin katoaa pian. Laiva liukuu satamasta ulkomerelle ja suuntaa vähitellen kulkunsa Tallinnaa kohden. Kotimaan ranta jää yhä kauemmaksi. Moni katse suuntautuu miettivänä taaksepäin…

Näkemiin, Suomi…

Matka kuluu hauskasti. Toiset panevat tavaroitaan kuntoon, toiset juttelevat ja tekevät tuttavuuksia. Minäkin teen sitä, astun erään pitkäpartaisen, vanhan miehen luo ja ryhdyn puheisiin. Mies on viidenkymmenen korvilla. Puhelemme tietysti matkastamme; kysyn, mitkä syyt saivat hänet lähtemään Viroon.

— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan vastaukseksi.

— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut kuuntelemaan keskusteluamme.

— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.

Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas, aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet ottamaan osaa tähän sotaretkeen.

— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä! kuuluu vastaus.

— Mutta kuinka vanha sinä olet?

— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän neljätoista, lisää hän kiireesti.

Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä innostusta ja tulta.

Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja tarkastelevat lähenevää rantaa. Majuri Ekström ilmestyy alhaalta kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle. Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo 12.30 päivällä.]

Miehet ovat asettuneet riveihin. Ekström astuu esiin ja pitää heille lyhyen puheen.

— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa samaa mieltä.

Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan. Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.

Se saa poikien mielet kiehumaan.

— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.

Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä ole omaa sotilaspukua.

»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa on sota- ja pääministeri Päts, kenraali Larka, eversti Reiman, kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. Majuri Ekström astuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeri Pätsin eteen ja sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja esittelyjä.

Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnantti Eskolan johdolla ruoturintamaan. Sitten ministeri Päts astuu esiin ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten joukkoon.

Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteri Y.O. Ruuth, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia sotilaita Tallinnaan.

Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuri Ekström seuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnantti Eskola komppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille, jossa Viron armeijan ylipäällikkö, eversti Laidoner ottaa meidät vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni johtuu liiasta mielen pingoituksesta.

Pysähdymme Pietarintorille. Majuri Ekström astuu eversti Laidonerin eteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa. Laidoner kiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon kanssa.

Ministeri Pätsin puhe ja lopuksi yleinen »Maamme» seuraavat vielä Laidonerin sanoja. Sitten alkaa marssi jälleen Harju- ja Pitkääkatua myöten sotaministeriön ohitse Luostarinkadulle, jonka varrella sijaitsevaan Nikolainlukioon eversti Reimanin toimesta suomalaisille on järjestetty suurenmoinen asunto. Kaikki loistaa puhtautta: joka miehelle on varattu oma vuode patjoineen ja lumivalkoisine lakanoineen.

Virolaisia rouvia ja neitosia on Luostarinkadulla kuusenoksin ja kukin vastassa. Joka mies saa rintaansa tai lakkiinsa kukan. Mieliala alkaa nousta, ruokakattilat levittävät nälkää herättävää tuoksua ympärilleen, ja ruoka maistuu pitkän matkan,puheiden ja marssin jälkeen tietysti erinomaisen hyvältä.

Sittenkuin kasarmissa kaikki on pantu kuntoon ja vahdit asetettu, lähtevät upseerit hotelli St. Petersburgiin, jossa heille on varattu asunnot ja katettu komea päivällispöytä. Pian istumme juhlapöydässä, kerallamme ministeri Päts, kenraali Larka, kenraali Pödder, eversti Reiman ja monet muut. Innostuneet pöytäpuheet ja maukkaat ruo'at vaihtelevat: kaikki ovat iloisia. Ekströmin lyhyet kiitossanat, jotka minä käännän viroksi, otetaan vastaan suurella mieltymyksellä.

Päivällispöydässä saamme kuulla englantilaisen laivaston komentajan, amiraali V.H. Cowanin katselleen Suomen poikia sotaministeriön parvekkeelta ja lausuneen kiittäen:

— Englantilainen laivasto merellä ja muutamia satoja tuollaisia poikia mantereella virolaisten apuna, kyllä sitten näytämme bolshevikeille.

Illalla käydään vielä virolaisten upseerien kutsusta »Estoniassa», ja vasta myöhään illalla pääsemme levolle.'

* * * * *

Muidenkin komppanioiden järjestely ja vaatettaminen sujui nopeasti, niin että ne voitiin pian 1:sen komppanian jälkeen lähettää matkalle. Majuri Ekström johti vapaajoukon muodostamista kaiken aikaa suurella tarmolla.

Uusien vapaaehtoisten joukkojen lähtiessä Helsingin satamasta olivat niitä joka kerta rantalaitureilla saattamassa suuret ihmisjoukot, jotka tahtoivat vielä onnellista matkaa ja kunniakasta paluuta. Lämpimin puhein, sydämen pohjasta lähtevin siunauksin ja eläköönhuudoin kotimaan rantaan jäävät ja heidän kauttaan koko isänmaa hyvästeli ensimmäistä kertaa vieraalle maalle taisteluun lähteviä vapaan Suomen sotilaita. Lähtö muodostui joka kerta suureksi isänmaalliseksi juhlatilaisuudeksi.

2:nen komppania kapteeni Kanervan johdossa 5 upseerin ja 130 sotilaan vahvuisena ja jääkäriluutnantti Onni Vuorisalon konekiväärikomennuskunta valmistuivat lähtöön tammikuun 3 p:ksi.

Englannin Itämeren laivaston johto oli tahtoen osoittaa huomaavaisuutta suomalaista apuretkikuntaa kohtaan ilmoittanut lähettävänsä pari sotalaivaa saattamaan »Väinämöistä», koska bolshevikialuksia oli taas liikuskellut Suomenlahdella. »Väinämöinen» sai käskyn lähteä 3 p:nä klo 11 ap., kuten myös tapahtui. Mutta kun laiva oli lähtenyt, saapui sähkösanoma, että englantilaiset alukset tulisivat perille vasta klo 2,30 ip. »Väinämöinen» palautettiin satamaan odottamaan sotalaivoja. Klo 2,30 ip., jolloin aluksia ei ollut saapunut, tohtori Louhivuori antoi »Väinämöiselle» lähtökäskyn. 2:nen komppania ja jääkäriluutnantti Vuorisalon K.K.K. saapuivat niin ollen Tallinnaan vasta klo 7 ip.

Englantilaiset sotalaivat »Calypso» ja »Caradoc» tulivat kuitenkin lopuksi myöhemmin iltapäivällä Helsingin satamaan. Niiden paluu Tallinnaan määrättiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, tammikuun 4:ntenä, jolloin ne veivät mukanaan Tallinnaan Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 3:nnen komppanian.

Eräs mukana ollut vapaaehtoinen kertoo tästä matkasta m.m. seuraavaa;

»Ystävälliset englantilaiset ovat varanneet meille hauskan matkan. Heti alussa saamme kuumat kaakaot laivakeksien kera. Sellaista harvinaisuutta me Suomessa viime aikoina tuskin olemme nähneetkään. Lisäksi on meillä vielä lupa ostaa laivan kaupasta appelsiineja, suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa ihmeen halpaan hintaan. Välillä pistäydymme kannella ihailemassa aavaa merta. Joku tovereistamme on löytänyt alhaalta pianon, ja sillä hän nyt soittaa kappaleen toisensa jälkeen hartaan kuulijakunnan huviksi.

»Neljätuntinen matkamme kuluu liiankin pian. Viron rannat alkavat näkyä, ja pian olemme Tallinnan sataman läheisyydessä. Pienempi alus saapuu meitä noutamaan, ja niin on sanottava hyvästit ystävällisille englantilaisille ja astuttava virolaiseen laivaan, joka vie meidät sisäsatamaan.»

Sittenkuin 1:sen patterin miehistö oli saapunut Tallinnaan tammikuun 5 p:nä ja 4:s komppania sekä siitä erotettu puhelinkomppania kaksi päivää myöhemmin, olivat Viron kamaralla kaikki ne Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon osastot, jotka ottivat osaa Tallinna-Narva retkeen.

Eräässä Tallinnan lehdessä nimimerkki H. Rk. kirjoitti suomalaisten tulosta:

'He tulivat Tallinnaan. Tallinna oli siihen saakka katsonut vaaraa hypnotisoituna kuin eläin, jota jättiläiskäärme lähestyy. Tai oletteko ehkä nähneet lintua, jota kissa tulee yhä lähemmäksi? Lintu visertää, liikuttaa siipiään, mutta ei voi eikä tohdi paeta.

Sellaisen äänettömän kauhun vallassa Tallinna oli.

Sitten suomalaiset tulivat. Ja Tallinna oli niin kohmettunut, ettei se osannut tervehtiäkään. Ja Tallinnan punaiset tuijottivat suomalaisia vihaisin katsein.

Siten suomalaiset vapaaehtoiset, joita heidän kotimaassaan oli asemilla kukin otettu vastaan ja soitoin, lauluin lähetetty kuolemaa kohden, saivat Tallinnasta kaikkein huonoimman vaikutelman. Eräs suomalainen upseeri sanoi minulle:

— Näin vain yhden ainoan ihmisen, joka tervehti meitä. Se oli eräs intelligentti nainen, joka seisoi katukäytävällä liehuttaen nenäliinaansa ja sitten puhkesi itkuun. Muut tuijottivat —, hän veti kasvonsa tavattoman höperöön virnistykseen, suu ammollaan, — näin, niinkuin… — hän etsi sanaa.

— Moukat, täydensin minä.'

* * * * *

Tallinna on sielullisesti ruma kaupunki. Sillä on rahaa, on tavaraa. Mutta kukkia sillä ei ole. Ja ne, mitä sillä on, se sitoo kuusenoksien sisään, niin että kimput näyttävät luudantyngiltä. Mutta kukkia on tarvis; kukin on koristettava niitä Pohjolan veljiä, jotka eivät vaadi meiltä mitään muuta kuin mukaan tulemista, mutta antavat kaikkensa meille ja meidän vapaudellemme, parasta antavat, mitä ihminen yleensä voi antaa — oman elämänsä, oman nuoren, kukoistavan elämänsä, tulevaisuutensa, riemunsa ja onnensa.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sijoitettiin kokonaisuudessaan Nikolainlukioon, kun taas upseereille varattiin asunto hotelli St. Petersburgissa. Heti Tallinnaan saavuttua ryhdyttiin tarmokkaasti hankkimaan komppanioille puuttuvia varustuksia ja sen ohella opetettiin niille sotilaallisen kasvatuksen ja järjestyksen alkeita. Tammikuun 7 p:nä majuri Ekström määräsi komppanioille uudet nimet: 1:selle — Helsingin, 2;selle — Hämeen, 3:nnelle — Vaasan ja 4:nnelle— Siuntion komppania. Nämä nimet eivät kuitenkaan tulleet vakinaiseen käytäntöön. Komppanioita kutsuttiin edelleen järjestysnumeroiden mukaan.

Järjestelytyö suuntautui niinä harvoina päivinä, jotka Vapaajoukko viipyi Tallinnassa, pääasiassa komppanioiden varustusten ja kuormaston täydentämiseen. Harjoitukset jäivät siten verrattain syrjään puhumattakaan luennoista. Suurella vaivalla onnistuttiin saamaan tarpeellisia esineitä, joista kaikista Virossa vallitsi mitä suurin puute. Vähitellen kuitenkin voitiin hankkia kaikkein tärkeimmät varustukset, mutta vältettävissä ei ollut, että ne jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin laatuunsa nähden. Niinpä majuri Ekström sittemmin taistelukauden alettua katsoi välttämättömäksi Mallassa 14.1.1919 julkaistussa päiväkäskyssä ilmoittaa:

»Kun olen huomannut, että meille luovutetut kiväärit ovat erityisen huonossa kunnossa, huomautan jokaiselle upseerille, että kiväärien hoito kuuluu jokaisen päällikön ensimmäisiin tehtäviin.»

Todettiin suurimman osan Vapaajoukolle jaetuista kivääreistä kipeästi kaipaavan perusteellista korjausta. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Täytyi tyytyä siihen, mitä voitiin saada.

Konekiväärikomennuskuntia järjestettiin jokaisen komppanian oheen. Ne saivat asestuksekseen kevyitä, rakenteeltaan yksinkertaisia ja — mikä tärkeintä —hyvässä kunnossa olevia englantilaisia konekiväärejä, joihin muutamat virolaiset upseerit ja lukiolaiset tutustuttivat suomalaisia konekiväärimiehiä.

Viron pääintendenttuuri luovutti asiaankuuluvine rekineen y.m. tarpeineen kutakin komppaniaa varten 11 hevosta: 1 komppanian päällikön ratsuksi, 4 kuormastoa varten, 2 kenttäkeittiöitä varten, 2 ampumatarpeiden kuljetukseen ja 2 läheteille; konekiväärikomennuskunnat saivat kukin 10 ja puhelinkomppania 9 hevosta sekä Vapaajoukon esikunta 6 ratsua.

Luutnantti Branders oli Helsingissä jo antanut muutamia päiväkäskyjä joulukuun 30 p:stä lähtien siellä oleville komppanioille. Mutta Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen varsinainen päiväkäsky julkaistiin vasta Tallinnassa tammikuun 5 p:nä. Sen sisällöstä lainattakoon tähän seuraavat pykälät:

»1. §.

Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän rosvolaumoista. Itsekullekin teistä tämä tehtävä oli selvillä jo Suomessa. Suurin osa teistä on jo ollut tilaisuudessa tarjoamaan henkensä ja verensä isänmaan alttarille. Saman uhrin tarjoamme nyt virolaisille veljillemme. Sen vuoksi tämä suuri päämäärä velvoittaa heitä käyttäytymään, niinkuin Suomen sotilaan vanhat perinnäistavat vaativat. Koko sivistynyt maailma katsoo teihin. Se odottaa teiltä paljon. Omasta puolestani olen vakuutettu, että Jumalan ja urhoollisuutenne avulla tulette osoittamaan maailmalle, että olette oikein ymmärtäneet jalon tehtävänne ja osaatte sen täyttääkin.

3. §

Kun täällä on sattunut väärinkäsityksiä sotilaiden ja paikkakunnan asukkaiden välillä, niin kehoitan ja varoitan miehistöä kaduilla ja julkisilla paikoilla käyttäytymään arvokkaasti, kuten urhoollisten sotilaiden tulee. Samalla käsken sotilaita, jos he kohtaavat bolshevikiagitaattoreita, siitä heti ilmoittamaan komppaniansa päällikölle.»

Kun Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer ja Viron tykistön ylipäällikkö, kenraali (suomal. eversti) Londen tammikuun 10 p:nä saapuivat upseereineen ja loppujen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerien ja sotilaiden kera Tallinnaan, oli heitä vastaanottamassa m.m. Vapaajoukon 4:s komppania soittokunnan kera. Majuri Ekströmin puolesta oli saapuville upseereille hotelli St. Petersburgiin valmistettu tuliaispäivälliset. Tallinnan »Adelsklubb» taas oli kutsunut kenraalit upseereineen ja Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit vieraikseen illalla ilmoittaen samalla klubinsa aina mielellään näkevän suomalaisia upseereja keskuudessaan.

* * * * *

Harjoitusten lomassa tutustuttiin innolla kaupunkiin, joka tarjoaakin suomalaiselle vanhoine muureineen ja muurinsarvineen, kapeine, mutkikkaine katuineen ja vanhoine taloineen ja kirkkoineen hyvin paljon mielenkiintoista nähtävää. Mutta yleensä kaupunki silloisessa asussaan teki vapaaehtoisiin vastenmielisen vaikutuksen. Sen venäläinen leima herätti heissä kuohuvaa harmia.

Mutta toisaalta vapaaehtoiset, jotka eivät omassa maassaan viime vuosina olleet suinkaan oppineet herkuttelemaan, olivat aivan erikoisen tyytyväisiä Tallinnan ruokaan ja — juomaan. Viimemainittuun siinä määrin, että Viron Avustamisen Päätoimikunta katsoi tammikuun 3 p:nä välttämättömäksi lähettää Viron viranomaisille sähköteitse pyynnön, ettei suomalaisille vapaaehtoisille annettaisi tilaisuutta väkijuomien saantiin. Tämän johdosta Viron viranomaiset päättivät vangituttaa kaikki ne henkilöt, jotka juottaisivat suomalaisille vapaaehtoisille väkijuomia, ja soveltaa heihin ankarimmat määräykset. Tästä huolimatta suomalaiset sotilaat sittemminkin saivat jossakin määrin hankituksi väkijuomia.

Hotelli »Imperial», lähellä Nikolainlukiota, tuli pian vapaaehtoisten mielipaikaksi, jossa suomenkieli ja suomalaiset laulut kaikuivat ylinnä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon viipyessä Tallinnassa ennen rintamalle lähtöään. Kielen taitamattomuus aikaansai tietysti alusta alkaen monia lystikkäitä kohtauksia vapaaehtoisten ja virolaisten välillä. Niinpä eräs 2:sen komppanian sotilas kertoo:

'Kävelen kaupungilla katsellen nähtävyyksiä toverini kera. Kysyn eräältä mieheltä, voisiko hän sanoa, missä on kahvila.

— Ma ei möista, mis sa räägit, Soome poiss, saan vastaukseksi. [— En ymmärrä, mitä sinä sanot, Suomen poika.]

— Minäkö? Sinähän se pikemminkin rää'yt, sanon, sillä ymmärrän hänen puhettaan aivan yhtä vähän kuin hän minun.

Äijä vain hymyilee avuttomana ja vakuuttaa toistamiseen:

— Ei möista.

Minä ja toverini vain nauramme ja arvelemme, että mies on hullu.'

Muudan vapaaehtoisten joukkojen upseeri mainitsee eräässä kuvauksessaan Virossa olosta: »naisväkeä täytyi luonnollisesti olla leikissä mukana.» Ja niin oli asianlaita alusta alkaen. Tosin Tallinnan naiset eivät suuresti välittäneet suomalaisista, ennenkuin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon loistavat voitot olivat tehneet suomalaiset vapaaehtoiset kuuluisiksi ja laskeneet heidän päällensä sankariseppeleen. Kuitenkin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit ja sotilaat jo Tallinnassa tekivät kaupungin naisten kanssa tuttavuutta. Sillä oli omat vaaransa, etenkin, kun Tallinnassa oli viime vuosina majaillut sangen kirjavia sotilasjoukkoja, aina saksalaisista kirgiiseihin ja kiinalaisiin saakka. Majuri Ekström katsoikin tarpeelliseksi päiväkäskyssään varoittaa sotilaitaan huonoista tuttavuuksista, jotteivät he joutuisi kykenemättömiksi rintamalle lähtöön.

Yleensä tallinnalaiset suhtautuivat suomalaisiin vapaaehtoisiin vielä tällöin melkoisen välinpitämättömästi muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos he jotakin tunsivat suomalaisten saapumisen johdosta, oli se kai hämmästystä. Suomalaisten vapaaehtoisten komppanioiden taistelukuntoisuudesta heillä ei vielä voinut olla aavistustakaan. Kaupungin asukkaat olivat sitäpaitsi tottuneet siihen, että rintamalle viedyt, erilaiset joukot toinen toisensa jälkeen olivat olleet pakotetut yhtymään yleiseen peräytymiseen. Ei niin ollen ollut helppoa uskoa suomalaistenkaan voivan aikaansaada käännettä parempaan päin.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon suureksi tehtäväksi jäi uljailla voitoillaan nostaa suomalaisten vapaaehtoisten maine Virossa ja kotimaassa korkealle ja herättää virolaisissa sotilaissa ja siviiliväestössä luja usko voittoon ja vihollisissa kammoa ja toivottomuutta.

2. Rintamalle.

Sittenkuin vapaaehtoiset olivat hiukan ehtineet tutustua Tallinnaan, alkoi elämä siellä käydä heille ikäväksi. He eivät suinkaan olleet kokoutuneet kaikilta Suomen ääriltä jäädäkseen maleksimaan virolaisten pääkaupunkiin, joka tavattoman lukuisine, enemmän tai vähemmän epäilyttävä-maineisine kahviloineen, hotelleineen ja muine huvipaikkoineen vielä silloin muistutti melkeinpä kaikkea muuta kuin sotivan ja äärimmäisessä hädässä olevan valtakunnan pääkaupunkia. [Tammikuun alkupuolella ylin sotilasjohto antoi sitten käskyn useimpien niiden sulkemisesta. Tieto siitä herätti rintamalla mitä viheliäisimmissä oloissa taistelevissa joukoissa suurta tyydytystä.] Halu päästä rintamalle kasvoi senvuoksi suomalaisissa komppanioissa päivä päivältä. Entisiin syihin oli liittynyt vielä yksi lisää. Tahdottiin päästä näyttämään tallinnalaisille, millaisia miehiä ne vapaaehtoiset taistelussa olivat, jotka saapuessaan olivat heidän puoleltaan saaneet niin viileän vastaanoton.

Kauan ei vapaaehtoisten tarvinnutkaan odottaa rintamalle lähtökäskyä.

1:nen ja 2:nen komppania konekiväärikomennuskuntineen saivat käskyn valmistautua jättämään kaupungin sunnuntaiaamuna, tammikuun 5 p:nä.

Klo 8 tienoissa aamulla lähtökäskyn saaneet joukko-osastot jättivät Nikolainlukion, jonne jäävät katsoivat kadehtien toveriensa lähtöä, ja marssivat »Estonia» teatterin vieressä sijaitsevalle Uudelle torille. Sinne saapuivat majuri Ekström upseereineen, ministeri Päts, eversti Laidoner, sisäministeri Peet, y.m. huomattavia virolaisia sekä suuri ihmisjoukko, joka uteliaana tarkasteli hyvin varustettuja, reippaita suomalaisia vapaaehtoisia. Se oli historiallinen hetki. Ensimmäistä kertaa Viron vapaussodan aikana jokin sotaväenosasto valmistautui jättämään Tallinnan hehkuen halusta päästä läheiselle rintamalle ja luottaen varmasti voittoonsa, ja tämä joukko oli — suomalainen.

Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen pääministeri Päts piti lyhyen puheen, jonka sisältö oli, erään senaikuisen tallinnalaisen lehden mukaan, suunnilleen seuraava:

— Suomenmaan pojat ovat tulleet meidän, veljeskansansa, maata ja vapautta suojelemaan pannen alttiiksi oman henkensä. He ovat jo yhden sellaisen taistelun kestäneet, oman vapaussotansa. Viron väliaikainen hallitus on päättänyt niille Suomen veljille, jotka taistelussa osoittautuvat erikoisen urhoollisiksi, antaa Viron valtion maa-alueista maksutta maata. Mutta jos joku sankarina kaatuisi taistelukentällä, niin tämä oikeus siirtyy hänen omaisilleen. Puhuja toivoi lopuksi, että hyvin monet hankkivat sen oikeuden ja useat taisteluun menijöistä jäävät edelleen Viron tasavallan kansalaisiksi.

Tästä puheesta, samoinkuin muistakin pääministeri Pätsin suomalaisille joukoille lausumista tervehdyssanoista, on sittemmin paljon kiistelty. Suomalaisten vapaaehtoisten taholta on väitetty heille luvatun maata Virossa ilman muita ehtoja ja edellytyksiä kuin se, että he taistelisivat urhoollisesti ja karkoittaisivat bolshevikit. Vielä lisäksi on suomalaiselta taholta väitetty, että ennen rintamalle lähtöä heille luvattiin omaksi kaikki se, minkä he taistellen saavat bolshevikeiltapa lisäksi viholliselta saaduista aseista ja ampumatarpeista korvaus Viron hallitukselta. Virolaiselta taholta taas on selitetty, ettei sotasaalista mainittu lainkaan, eikä liioin vallattujen sotatarpeiden lunastuksesta, ja että jo alunperin maan saantiin liitettiin ehto Viron kansalaiseksi rupeamisesta, jota ehtoa täytyykin pitää verrattain luonnollisena rajoituksena.

On mahdollista, että ristiriidan aiheutti puheiden vaillinainen kääntäminen. Mitään varmaa ei voi sanoa. Sivuseikka — etenkin näin jälkeenpäin, sittenkuin virolainen mielipide on kauttaaltaan sovitettu käytäntöön — onkin, oliko asia niin tai näin. Voidaan vain todeta, että ristiriita oli tosiasiallisesti olemassa herättäen vapaaehtoisissa katkeraa epäluottamusta virolaisia hallitusmiehiä kohtaan.

Eversti Laidoner puhui vielä pääministeri Pätsin jälkeen lausuen vakaumuksenaan, että virolaisten onnistuu urhoollisten suomalaisten avulla piankin karkoittaa bolshevikit Viron rajain ulkopuolelle.

Puheiden jälkeen soittokunta soitti Suomen ja Viron kansallislaulun, jota tuhatlukuinen väkijoukko kuunteli paljastetuin päin, mainitsee eräs tallinnalainen lehti. Senjälkeen komppaniat lähtivät liikkeelle kuormastoineen soittokunnan marssiessa edellä kaiuttaen »Porilaisten marssia».

»Maaliit» lehti mainitsee suomalaisten marssiessa ohi kaikkien kumpujen, portaiden, puiden y.m. olleen mustanaan katselijoita ja tuhansien seuranneen lähtevän joukko-osaston sivuilla ja jäljessä.

»Waba Maa» taas kertoo:

»Suunnaton kansanjoukko saattoi taisteluun menijöitä Uudelta torilta Narvan maantietä pitkin aina Lasnamäelle saakka. Monelta kohtaa tien varsilta kansanjoukot tervehtivät heitä myrskyisin eläköön-huudoin. Muun varustuksen lisäksi suomalaisilla sotilailla oli mukanaan kuormastossa suksia. Reippaiden veljien lähtö herätti, kuten ajatustenvaihdosta kansan kesken jälkeenpäin ilmeni, monissa todellisen tarpeen itsekin mahdollisimman pian kiiruhtaa taisteluun antamaan viholliselle ratkaisevan iskun ja pelastamaan nuoren vapautemme.»

Lähtevien suomalaisten tunteet heitä ympäröivää ihmisjoukkoa kohtaan eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä. He näkivät sen joukossa lukuisasti parhaassa miehuuden iässä olevia virolaisia nuorukaisia ja miehiä. Sillä hetkellä — olivathan he matkalla rintamalle pannakseen alttiiksi henkensä samaisen kaupungin ja sen väestön puolesta, jonka omista miehistä vain verrattain harvat olivat uskaltautuneet taistelukentille — he huomasivat entistä selvemmin ja räikeämmin siviilipukuisten miesten paljouden.

Suomalaisten lähtö ei kuitenkaan ollut vaikuttamatta parempaan päin tässä suhteessa, kuten jo edellä »Waba Maasta» lainatussa katkelmassakin viitattiin. Otettakoon tähän vielä eräs »Maaliitin» pikku pätkä.

'Hyvä esimerkki vetää mukaan.

Tapasin tutun kauppiaan pyhäpäivän iltana (samana päivänä, jolloin suomalaiset joukot lähetettiin taistelulinjalle).

— No, mitä uutta?

— Minä lähden sotaväkeen.

— Sinä?

— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide, ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme. Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain tunne.

Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'

* * * * *

Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli virolaisia joukkoja.

»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden rintamalle saapumisen johdosta:

'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.

Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeri Päts, suomalaisten vapaaehtoisten komentaja, majuri Ekström, maapäivien esimies A. Birk ja sisäministeri A. Peet olivat matkustaneet täksi ajaksi rintamalle.

Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla innostuksella.

— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua! huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka askeleella tehdä heille vastarintaa.

Sotilaamme ovat riemusta aivan tanssineet. Eräs sotilas on sotaministerille näyttänyt rikkinäisiä saappaitaan, joista vesi on vapaasti virrannut sisään ja ulos, sanoen: — Nyt minä lähden vaikka paljain jaloin vihollista vastaan, eikä ennen pysähdytä kuin Narvassa.

‒ ‒ ‒ Ympäristön talonpojat ovat tuoneet suomalaisille suuria määriä kaikenlaista ruokatavaraa, ja kun heille on tarjottu maksua, eivät he ole tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan!

»Maaliit» mainitsee vielä talonpoikien sanoneen tällöin: »Tehän olette tulleet suojelemaan meitä, miten me teiltä rahaa ottaisimme.» Viimemainittu lehti lopettaa kuvauksensa suomalaisten saapumisesta rintamalle seuraavasti:

»Nyt, kun suomalaiset ja meidän virolaiset joukkomme rinnan alkavat jaella iskuja viholliselle, ei kukaan rintamalla olija enää epäile, etteikö bolshevikeille koittaisi kovat päivät. Sairaat ja lievästi haavoittuneet eivät enää pysy sairaalassa, useat heistä ovat lähteneet ennen lopullista parantumistaan rintamalle nähdäkseen omin silmin sotatoiminnan käännekohdan ja elääkseen mukana ratkaisevan hetken.»

Käännekohta olikin todella saavutettu. Hiukan epäiltävää sen sijaan on, herättikö suomalaisten tulo rintamalle virolaisissa niin yleistä ja suurta sotaista innostusta kuin »Maaliit» väittää. Myöhäisempien tapahtumien nojalla täytyy sanoa, että jos niin oli, niin ei se ainakaan Narvan rintamalla ensi aikoina ilmennyt. Suomalaiset vapaaehtoiset lausuvat yleensä sangen ankaria arvosteluja virolaisista taistelutovereistaan Narvan operatsionin aikana lukuunottamatta panssarijunien miehistöä ja Kalevan malevan miehiä, joiden kaikki suomalaiset tunnustavat olleen uljaita ja pelottomia sankareita. Muita Narvan rintaman virolaisia joukkoja suomalaiset vapaaehtoiset etenkin alussa pitivät järjestyksettöminä ja arkoina. Viron pääesikunnan operatiiviosaston ja asianomaisten rykmenttien sotapäiväkirjat viittaavat niinikään siihen suuntaan, että nämä joukko-osastot, ymmärrettävää kyllä, eivät vielä olleet lukumääränsä, eivätkä laatunsa puolesta tehtävänsä tasalla.

Eräs suomalainen luutnantti kuvaa ensi tutustumistaan rintama-alueeseen seuraavasti:

»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon, joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään. Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.

Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten. Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään, että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin» [hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään]. Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'

Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet hyökkäävänä puolena.

Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.

Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi 1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilas Lauri Pesonen, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä. Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.

Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa bolshevikit Valgejoen taakse.

3. Ensimmäinen taistelukausi.

8.I.—14.1.1919.

Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3 kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia, puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin tammikuun 5 p:nä m.m.:

»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin rintamasta olla varmoja.»

Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:

»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta paikalle.»

Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua. Luutnantti Erkki Varmavuori tiedustelijoineen, jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun 6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:

'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.

»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä, mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan. Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.

»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme — punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n. 2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman laukauksen jälkeen.

»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia. Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan, granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan, kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki Holger Nygårdin jääkärimanttelin.

»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»

Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti Varmavuoren johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.

Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin komentajalta, everstiluutnantti Seimanilta, jonka komennon alaisena Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen saakka Ekströmin pataljoonan nimellä.

Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150 miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8 p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo siitä:

»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm…' kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään. Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä levähdetään.

»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä lähtenyt tienoolta.

»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa. Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.

»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.

»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi. Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa, he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»

Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella komppanialla.

Eräs sen sotilaista kertoo:

»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan on yli puolen metrin paksulti.

»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.

»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä, joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu, jyrisee, ulvoo.

»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.

»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet tovereistani ovat jo kaatuneet.

»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta. Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. — Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.

»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.

»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme: vääpeli Knut Nilsson, kersantti Artturi Liikanen ja sotilas Julius Brander, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilas Elis Minkkinen kuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.

»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.

»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa mainittiin:

»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen, koska se kulki aivan toista tietä.]

»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oli ryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödä Muuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle. Kapteeni Kanerva kertoo tästä etenemisestä:

»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.

»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta 1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat, että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8 virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme etumaisten joukossa.

»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen. 'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta. Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»

»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan kartanoon.

»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikki V. Auliksen ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunnat olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuri Ekströmin johdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.

»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeni Pauluksen johtamia virolaisia otti osaa desanttiin.

»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit' seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»

Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:

»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä ensimmäisenä hyökätä maihin, Vuorisalo on näet hommannut konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään, ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä kaatumaan.

»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen. Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja virolaiset marssivat maihin.»

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee komppanian nousseen maihin klo 10 ap., jolloin vihollisilta vallattiin sinivalkoinen vinoristilippu. Sitten ryhdyttiin etenemään.

Etujoukko, johon kuului 3:nnen komppanian miehiä ja virolaisia matruuseja, lähetettiin valloittamaan Loksan kirkkoa. Sen luona käydystä taistelusta kertoo virolainen meriväenluutnantti T., joka otti osaa taisteluun, seuraavasti:

»Maajoukot seisovat jo tiilikivitehtaan luona ketjussa, kun me nousemme sillalle. Luutnantti K. jakaa merimiehemme kahteen osaan (tässä tarkoitetaan niitä 20 miestä, jotka 'Lennukin' miehistöstä ottivat vapaaehtoisina osaa taisteluun) itse asettuen toisen puolen kera vasemmalle siivelle. Minä riennän toista puolta johtaen kirkkoa kohden, josta kuuluu kiivasta ammuntaa. Sinne saavuttuamme saamme käskyn asettua oikealle sivustalle. Tuli on tiheä. Vihollinen liikkuu metsän reunassa mustina pilkkuina.

»Päätämme valloittaa kirkon viholliselta saadaksemme paremmat asemat. Osa meistä kulkee suoraan kirkkoa kohden, toinen osa syöksyy sen kimppuun päinvastaiselta puolelta. Alan muutaman miehen kera kulkea kentän reunaa kirkon taakse, seurassamme eräs suomalainen. Vihollinen huomaa aikeemme, ammunta kiihtyy, suomalainen haavoittuu, me juoksemme eteenpäin. Kirkko on pian hallussamme. Vihollinen peräytyy metsän laidasta.»

Sillä välin pääjoukko oli lähtenyt liikkeelle. Majuri Ekström ja kapteeni Paulus kulkivat edellä. Sitten seurasivat jääkäriluutnantti Vuorisalo konekivääreineen sekä tien molemmilla puolin 3:s komppania ja virolaiset. Edettiin pienin otteluin erään suuren aukean laitaan, johon pysähdyttiin. Majuri Ekström lähetti kaksi patrullia kiertämään aukeaman ympäri tarkastamaan, olivatko viholliset ehkä asettuneet ympäröiviin metsiin väijyksiin. Majuri Ekström ja kapteeni Paulus jatkoivat kuitenkin kahden matkaa pitkin tietä.

He saapuivat lähelle tienristeystä, jossa muudan syrjäpolku yhtyi desanttijoukkojen hyväkseen käyttämään tiehen. Silloin he havaitsivat äkisti kahden ratsastajan lähenevän syrjätietä myöten kaikessa rauhassa. Bolshevikiupseereja! selvisi heille heti. Viholliset eivät havainneet desanttijoukkojen päälliköitä, ennenkuin he kuulivat jyrkän käskyn pysähtyä ja laskeutua heti hevosen selästä ja näkivät kahden pistolinsuun ojentuvan uhkaavina rintaansa vastaan. Bolshevikiupseerit olivat hyvin asestettuja, joten he kaikesta huolimatta olisivat voineet yrittää vastarintaa. Mutta he eivät koettaneetkaan tarttua pistoleihinsa, vaan hypähtivät alas satulasta ja antoivat riisua itsensä aseista.

Kävi selville, että toinen upseereista oli bolshevikien pataljoonankomentaja, toinen hänen adjutanttinsa. Edelliseltä löydettiin paljon papereita, joista kävi selville m.m., että bolshevikit olivat vangitsemalla erään virolaisen sananviejän saaneet edeltäkäsin tiedon Loksan operatsionista, ja että yksi pataljoona oli määrätty sitä estämään. Jos suomalais-virolaiset joukot olisivat viivästyneet puoli tuntia ja sitten yrittäneet maihinnousua, olisivat he saaneet kuuman vastaanoton, jonka seurauksia on mahdoton arvioida. Nyt sensijaan tämä pataljoona onnistuttiin helposti yllättämään ja hajoittamaan ilman, että se sai tilaisuutta käydä desanttijoukon kimppuun.

Bolshevikiupseerit jätettiin virolaisten haltuun. Majuri Ekström sai pataljoonankomentajan hevosesta itselleen mainion ratsun, jonka hän sittemmin sai mukaansa Suomeen.

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee Loksan operatsionista m.m.:

»Loksan kirkonkylän valloittivat etujoukot. Marssittaessa maantietä pitkin länttä kohti kohdattiin taas vihollinen n. 4 km. päässä Loksan kirkolta. 15 minuutin taistelun jälkeen vihollinen peräytyi vieden mennessään kuolleensa ja haavoittuneensa. — — — Komppaniasta haavoittui 1 mies.»

Loksan desantista virolaisen operatiiviesikunnan tiedonanto tammikuun 9 p:ltä mainitsee:

»Meren rannalla desantti otti siellä olleiden vihollisen matruusien päällikön vangiksi. Desantti sai sotasaaliiksi m.m. 3 konekivääriä. — — —»

Virolaiset eivät seuranneet kauemmaksi. He kääntyivät kapteeni Pauluksen johdolla takaisin laivoille ja jättivät suomalaiset yksin tunkeutumaan eteenpäin. Klo 2 3:s komppania saapui Kolgan kylään jatkamatta sinä päivänä enää matkaansa. Lännessä toimineiden 1:sen ja 2:sen komppanian kanssa yritettiin turhaan saada aikaan yhteyttä. 9 p:nä marssittiin Parksin kylän sivuitse Valgejoen rannalla sijaitsevaan Vanakylään, johon 3:s komppania majoittui saavutettuaan vihdoin yhteyden muiden joukkojen kanssa.

Tammikuun 8 p:nä ei Virumaan rintaman muilla osilla ollutkaan taisteluja. Kahalan, Muuksin, Uurin ja Loksan luona turhaan yritettyään vastarintaa bolshevikit vetäytyivät koko rintamalla takaisin peläten saarroksiin joutumista. Siten 4:nnen rykmentin oikealla puolen toimiva 1:nen rykmentti ja siitä oikealle 5:s rykmentti voivat taisteluitta edetä 8 ja 9 p:nä mitättömin kahakoin ja miehittää niille määrätyt asemat. Tammikuun 9 p:nä rintama kulki pieniä mutkia lukuunottamatta Jänedasta Loksaan.

Tammikuun 10 p:nä suomalaisilla ei ollut taisteluja. Aamulla he lähtivät majoituspaikoistaan Narvan maantietä pitkin itää kohden. Illalla 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta majoittuivat Loopin kylään 3:nnen komppanian jäädessä Läsnakylään.

Konekiväärinjohtaja M. kertoo marssista Vanakylästä Loopiin:

»Nyt aletaan saada maistella marssimisen nautintoja. — Klo 1 päivällä (10.1.) lähdetään Vanakylästä ja marssitaan klo 8—9 asti. Mitään muuta ammuttavaa ei matkan varrella ole kuin vanha, silmäpuoli hevonen, jolta kuulat ovat typistäneet hännän. Mielenkiintoisia seutuja muuten; saadaan marssia ikivanhojen siltojen ylitse; vanhoja muurin jäännöksiä ja kaikenkaltaisia raunioita on pitkin tienvarsia. Mutta kaksoisjonossa marssivalle sotilaalle ne ovat yhdentekeviä — laiska turisti voi niistä nauttia.

»Illalla yövytään Loop-nimiseen kylään, vanhaan riihiröttelöön, kylmään kuin ryssän helvetti. Keksimme kuitenkin uunin, pistämme tulen siihen ja paistamme silavaa. Sen päälle lauletaan »Jääkärin kaihoa», ja silloin ensimmäisen kerran ymmärrän, miten sydämestä se on kirjoitettu ja sävelletty.»

Virolaiset joukot olivat näinäkin päivinä vilkkaassa toiminnassa muilla rintamilla. Etelässä ne valloittivat tammikuun 8 p:nä Törvan kauppalan (Virtsjärvestä etelään) saaden saaliikseen 173 haavoittunutta, 49:nnen tarkk'ampujarykmentin liput y.m. Samana päivänä valloitettiin lounaisella rintamalla Moisakylän tärkeä rautatienristeys, ja seuraavana päivänä panssarijunat puhdistivat samalla suunnalla Ruhjan aseman ja Nauksin. Tammikuun 9 p:nä Jögevan kauppala Pöltsamaan suunnalla joutui niinikään virolaisille. Samana päivänä virolaiset panssarijunat Virumaan rintamalla karkottivat vielä vihollisen Tapan kauppalasta, kartanosta ja tärkeästä rautatiesolmusta saaden saaliikseen 78 vankia, 3 konekivääriä, 50 laatikkoa konekiväärinauhoja y.m. Seuraavana päivänä virolaisten etenemistä jatkui vielä paikoitellen. Virolainen laivasto pommitti Kundaa, Mallan kartanoa ja kylää pohjoisella rannikolla. Samalla laskettiin laivoista Kundalle desantti, jonka piti kulkea Rakverea kohden. »Lennokin» ja »Lembitin» miehistöstä kokoonpantu maihinnousujoukko tunkeutui jo Kundan kartanoon, josta bolshevikit kuitenkin karkoittivat sen takaisin laivoille. Tämänkin kahakan aikana, kuten niin usein Viron vapaussodan ensi aikoina, sattui, että virolaisten eri osastot joutuivat vastakkain luullen toisiaan vihollisiksi ja avasivat kiivaan tulen molemmin puolin. Ketään ei kuitenkaan ehtinyt kaatua eikä haavoittua, ennenkuin erehdys selvisi.

Bolshevikien, jotka olivat toivoneet nopeasti ja verrattain pienin vaurioin voivansa ottaa Tallinnan jälleen haltuunsa, mieliala oli suomalaisten komppanioiden saavuttua alkaneen vastahyökkäyksen johdosta hyvin masentunut. Niinpä virolaisen 1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee tammikuun 10 p:ltä:

»Kaikki liikkeet ovat tänään sujuneet taistelutta: yhteentörmäyksiä vihollisen kanssa ei ole kertaakaan ollut. Joka puolelta vihollinen on peräytynyt paeten sellaisella kiireellä, että yksinpä suomalaisetkaan suksilla eivät paikoin ole ennättäneet punakaartilaisten perään. Meidän nopeat hyökkäyksemme, suomalaiset, panssarijunat ja lopuksi seläntakaiset maihinnousut — kaikki se yhdessä vaikuttaa punaisiin, etenkin venäläisiin, uskomattoman kauhistuttavasti. Sensijaan meidän miestemme mieliala on hyvä — on havaittavissa eräänlaista pyrkimystä hävittää bolshevikeja mahdollisimman paljon.»

Viron lehdissä kierteli aikoinaan muudan jutelma, joka antaa havainnollisen kuvan punakaartilaisten mielialasta peräytymisen alettua. Lainaamme osia siitä tähän.

'Kun Tapan asema joutui jälleen meidän miestemme haltuun ja punakaartilaiset juoksivat niinkuin karja Rakvereen paetakseen sieltäkin edelleen, oli Anvelt esikuntineen saapunut kaupunkiin ja koettanut siellä pysähdyttää peräytymistä. Anvelt oli sanonut:

— Siinä on rahaa, minä jaan sen teille, malttakaa mielenne, venäläiset, älkää juosko!

Hän oli sitten jakanutkin melkoisen pinkan »kerenskejä» miehille ja uhkaillut, että ellei raha auta, niin hän antaa kiinalaisten surmata heidät kaikki.

Eräs rahojen saaja oli alkanutkin kannattaa Anveltia sanoen:

— Kun olemme ottaneet rahat vastaan, on meidän toteltavakin häntä.

Äkkiä muudan hyvin pitkäpartainen, vanhanpuoleinen mies oli tullut joukosta kovasti reuhtoen kaksi »laupeudensisarta» mukanaan. Tulija oli noussut vankkurien päälle ja alkanut kovalla äänellä puhua:

— Minä ja nämä sisaret tulemme Kadrinasta. Siellä meikäläiset aikoivat ampua erään valkokaartilaisen. Kun hänet pantiin seisomaan ja ampujat tähtäsivät häneen, ilmestyi kuolemaantuomitun rinnalle suuri, valkea risti ja samanlainen hänen otsalleen. Ampujat laukaisivat, mutta, mitäs arvelette, veljet: hän ei kaatunutkaan maahan! Sen nähdessään joukkomme alkoivat juosta hajalle. Se kaikki johtui siitä, että tuo kunnoton konna (hän oli osoittanut Anveltia) käski meidän hävittää Herran huoneet ja antoi luvan surmata kaikki ne, joilla riippuu risti rinnalla, kuten ainakin kunnon venäläisillä. Ja me kuuntelimme hänen lörpötyksiään ja teimme niin. Nyt näen, että Jumalan rangaistus on tulemassa päällemme.

Melu ja kiroilu olivat senjälkeen käyneet niin uhkaaviksi, että Anvelt oli lättiläisten turvissa vain vaivoin päässyt pakoon.'

Tammikuun 11 p:nä uusi, voimakas eteneminen oli määrätty alkavaksi. Tarkoitus oli antamatta pakenevalle viholliselle aikaa levätä ja koota joukkojaan karkoittaa se aina Haljalan taakse.

Ensimmäisinä suomalaisista joukoista luutnantti Varmavuoren n. 30 tiedustelijaa, jotka nyt oli erotettu itsenäiseksi joukoksi, sai käskyn ryhtyä etenemään. Luutnantti Varmavuori kertoo tämän päivän etenemisestä:

'Vietettyämme kaksi yötä 3:nnen komppanian majoituspaikassa saamme majurilta käskyn mennä edeltäpäin 17 km. päässä olevaan Haljalan kirkonkylään.

Lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Kuljettuamme n. 10 km tapaamme virolaisen rykmentin [tarkoittaa nähtävästi jotakin 4:nnen rykmentin pataljoonaa] seisomassa tiellä metsässä. Puhuttelen rykmentin komentajaa, joka kysyy, minne meidän tiemme kulkee. »Haljalaan», vastaan. Tämä on virolaisten mielestä mahdotonta, koska bolshevikit ovat Kärmon tehtaan luona. »Olkoon vaikka piru», vastaan kerskailevasta »olen saanut majurilta käskyn, enkä luule hänen laskeneen leikkiä määräyksillään.» Komentaja kohauttaa välinpitämättömänä hartioitaan arvellen kaiketi olevan samantekevää, puskeeko hullu suomalainen päänsä kiveen vai kantoon.

Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi. Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan, etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.

Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.

Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä, siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle. Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:

— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä. Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on liian vähän.

Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:

— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman siiven, joka on aukealla kylän edessä.

Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja poistuu täyttämään määräystä.

Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun. Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.

Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan, joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon. »Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.

Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »Rantanen haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas Erkki Rantanen oli huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.

Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.

— Ylös, pojat! Hurraa!

Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.

Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla ensimmäisenä kylässä.

Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.

Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan. Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.

Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien. Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten makeisiin suihimme (!).

Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja katselemaan tielle putoilevia granaatteja.

Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.

Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta taistelusta.

Kärmon taistelun onnistuminen ei ole yksin tiedusteluosaston ansio. Pääjoukko se oli, joka saapuessaan saattoi vihollisen pakokauhun valtaan ja antoi meille moraalista tukea, vaikkei se ottanutkaan osaa varsinaiseen taisteluun. Joka tapauksessa se oli loistava voitto, olihan vihollinen menettänyt kaatuneina, haavoittuneina ja kadoksiin joutuneina yli puolitoistasataa miestä, vangiksi jääneen bolshevikiupseerin tiedonannon mukaan.

Jäljellä on vielä Haljalan kirkonkylä, johon vihollisen tykistö ja päävoimat ovat sijoittuneet. Saan määräyksen joukkoni kanssa tehdä kiertoliikkeen kylän vasemmalta puolelta. Teemme sen juoksujalkaa, kannustavathan meitä kunnianhimo ja majurimme kiitos. Tulemme vihollisen huomaamatta kylään sen laidasta. Vasta keskellä kylää, kirkon luona, joudumme kosketuksiin vihollisen kanssa. Samaan aikaan saapuu oikealta puolen toinen kierrosta tekevä joukko ryhtyen myöskin taisteluun. Yhdessä sitten karkoitamme vihollisen kylästä. Se pakenee täydellisessä sekasorrossa Rakverea ja Kundan satamaa kohden.'

Muudan virolainen kertoo Kärmon taistelusta seuraavaa:

»Kärmon kartanon aukeilla punaiset ryhtyvät uudelleen vakavampaan vastarintaan. He ovat valinneet itselleen hyvät asemat: suurehkojen kivien ja rinnankorkuisten kiviaitojen takana suojassa ollenhe näkevät meidät tasangon ylitse jo 1 1/2 virstan päästä. Onpa siellä rätinää ja kuulien vinguntaa! Sittenkin karkoitamme vihollisen ja ajamme sitä edelleen takaa. Kokonaiset kasat ammuttuja patruunanhylsyjä osoittavat heidän asemiaan. Kärmon lääkärin talon puutarhan aidasta he ovat kiskoneet irti lautoja ja ampuneet sieltäkin meitä.»

Vapaajoukon 2:nen komppania otti osaa Haljalan kirkonkylän valtaukseen. Komppania oli lähtenyt Loopista liikkeelle klo 7 ap. ja marssinut yhtä mittaa maantietä pitkin. Se saapui juuri parahiksi pelastamaan luutnantti Varmavuoren harvalukuiset tiedustelijat ja virolaiset pälkähästä Kärmon luona. 2:sen komppanian tiedustelijat lähetettiin sitten luutnantti Varmavuoren tiedustelijain kera samanaikaisesti tekemään kiertoliikettä Haljalaa vastaan, mutta päinvastaiselta puolelta, kun taas komppanian päävoima marssi suoraan kylää kohden, joka valloitettiin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen. Bolshevikien päävoimat olivat jo ehtineet peräytyä kylästä jättäen jäljelle vain verrattain harvalukuisen joukon, josta muutamat saivat surmansa laukaustenvaihdossa.

Haljala oli vallattu. Senjälkeen 2:nen komppania ja tiedustelu, osasto majoittuivat Haljalan kirkonkylään. Perässä tuleva 3:s komppania asettui Haljalan lähistölle, kun taas 1:nen komppania eteni sinä päivänä Loopista vain peninkulman verran Vanamoisan kartanoon.

»Aamulla lähdetään marssimaan eteenpäin», kertoo tästä päivästä konekiväärin johtaja M. »Klo 12 tienoissa pysähdytetään joukot erään harjun taa: polsujen sanotaan olevan puolentoista virstan päässä. Kerjäämme päästä tappelemaan, mutta se kunnia suodaan muille, ja polsut karkoitetaan.

»Taas eteenpäin, kunnes illalla saavumme tänne Potsiin kylään. Käväisemme väijyksissä välillä, mutta turhaa hälyä. 1:nen ja 2:nen konekivääri sijoitetaan pieneen mökkiin noin kilometrin päähän varsinaisesta kylästä. On pidettävä vartiota koko yö. — Epävieraanvaraista väkeä nämä virolaiset. Isäntä, mustapartainen Iisakki, ottaa minulta 15 markkaa siitä, että saan kirjoittaa lampun valossa. Naula öljyä (!) mukamas. Eikä tässä kehtaa olla maksamatta, kun kerran maata on vapauttamassa.»

Tammikuun 11 p:nä virolaisten etenemistä jatkui eri rintamilla. Bolshevikit peräytyivät enimmäkseen taisteluitta. Ainoastaan 4:nnen rykmentin rintama-alueella he panivat kiivaasti vastaan, löivätpä paikoitellen virolaisten yksin tekemiä hyökkäyksiä verisin taisteluin takaisinkin.

Seuraavana päivänä (12.1.) 1:nen,2:nen ja 3:s komppania konekivääreineen sekä jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta, jotka kaikki olivat kokoutuneet Haljalaan, marssivat sieltä lepäämättä ja syömättä n. 30 km. päässä olevaan Kundan kylään. Matkalla ei tavattu vihollista lukuunottamatta yksityisiä pakolaisia ja muutamia pääjoukoista eksyneitä kuormia. Vapaajoukko sai saaliikseen pari konekivääriä.

Tiedusteluosasto ja 2:sen komppanian tiedustelijat taas olivat saaneet käskyn aamulla varhain ryhtyä etenemään Rakverea kohden ja ottaa sen haltuunsa. Samana päivänä virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat saaneet tehtäväkseen panssarijunain tukemina vallata Rakveren ja työntää vihollisen joukot mahdollisimman kauas itään.

Kiistanalaiseksi on jäänyt, ketkä ensimmäisinä ehtivät Rakvereen, luutnantti Varmavuoren tai 2:sen komppanian tiedustelijat vai virolaisetko. Kiista koskee kuitenkin vain marssinopeutta. Vihollinen oli näet jo edellisenä iltana jättänyt Rakveren, joten kaupunkia ei tarvinnut valloittaa. Eri joukko-osastojen sotapäiväkirjoja verrattaessa toisiinsa näyttää siltä kuin luutnantti Varmavuori tiedustelijoineen olisi saapunut ensimmäisenä kaupunkiin, nim. klo 7,30 ap. Heti hänen jälkeensä saapuivat 2:sen komppanian tiedustelijat ja kolmisen tuntia myöhemmin virolaiset. Joka tapauksessa saapuivat suomalaiset ennen virolaisia, sen vahvisti myös Viron armeijan ylipäällikkö tervehtiessään Pohjan Poikain 1:stä pataljoonaa sen saavuttua Tallinnaan tammikuun 12 p:nä. 2:sen komppanian tiedustelijat vetivät Rakveren rautatienaseman katolta alas punaisen lipun, jota komppanianpäällikkö, kapteeni Kanerva säilyttää Viron retken muistona.

Operatiiviesikunnan tiedonanto mainitsee:

»Virumaan rintamalla joukkomme ovat karkoittaneet vihollisen Rakveresta ja edenneet Kütin kartanoon, Vaekylän asemaan ja Kohalan kartanoon saakka. Vihollinen pakenee suurella kiireellä jättäen jälkeensä kuolleita. Sotasaaliiksi saimme 2 vihollisen kuormastoa.»

1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee Rakveren miehittämisen johdosta:

»Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu — hävitys ja ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä paremmat huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä, äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti paikalla ammuttu.

»Rakveren kaupungista kerrotaan kauhistuttavia kertomuksia, nim., että siellä olisi lähes 70 ihmistä surmattu. Narvassa aiotaan surmata vielä enemmän. Herraskartanot ovat saaneet kärsiä kaikkein eniten: huonekalut, joita ei ole viety mukaan, on survottu pirstaleiksi, huoneet on ryvetetty aivan pilalle, vanhat, tärkeät arkistot ja kirjastot on hajoitettu, ja niistä on tehty nuotioita huoneisiin, lattiat on kaivettu ylös j.n.e. Paikalliset punaiset ovat siinä paljon auttaneet, ja nyt katsovat ne heistä, jotka eivät ole lähteneet pois bolshevikijoukkojen kera, kauhulla sotilaitamme: pelätään kostoa, jonka hirveyttä bolshevikit ovat asukkaita peloittaakseen kuvailleet.

»Kylissä on paljon bolshevistista kirjallisuutta ja lentolehtiä, teillekin on niitä joukkojamme varten siroteltu. Kaikki ne on kirjoitettu saman kaavan mukaan — mauttomat kiitokset yleismaailmallisesta vallankumouksesta ja kaikuvat iskusanat ovat niiden sisältönä!»

Rakveren veritöitä ryhdyttiin pian senjälkeen tutkimaan. Tammikuun 18 p:nä tehdyn virallisen luettelon mukaan, jonka Viron viranomaiset jättivät surmatuista otettujen valokuvien kera Englannin ja Amerikan konsulaatteihin, punaiset olivat Rakveressa surmanneet n. 150 henkilöä, joista 82:n ruumiit oli jo siihen mennessä ehditty löytää.

Surmattujen joukossa oli lääkäreitä, pappeja, ylioppilaita, kauppiaita y.m., m.m. 6 naista, joista 3 baltilaista aatelista. Useimmat löydetyistä, joilta oli riistetty jalkineet, vieläpä suurimmaksi osaksi vaatteetkin, oli pistimillä surmattu, vain harvat oli ammuttu. Useilta pää oli murskattu kiväärinperällä tai muulla tylsällä lyömäaseella. Naisista oli vain yksi ainoa surmattu pistimeniskulla suoraan sydämeen, muilta oli pää murskattu, olipa eräältä koko alaosa ruumiista revitty rikki pistimillä. Näin hirveällä tavalla surmatuista oli vain aniharva millään tavalla ottanut osaa taisteluun punaisia joukkoja vastaan. Sittenkuin verityö oli tehty, oli surmatut heitetty kolmeen yhteishautaan, jotka olivat täyttyneet melkein ääriään myöten.

Suomalaisten joukkojen ensimmäisen taistelukauden aktiivinen toiminta-aika päättyi Rakveren miehitykseen. Komppaniat saivat levähdysaikaa viimeistä suurta ponnistusta varten.

1:nen komppania ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta marssivat tammikuun 14 p:nä Kundasta 15 km. päässä olevaan Toomikan kylään majoittuen sinne. 2:nen komppania siirtyi edellisenä päivänä Kundasta Koilan kylään ja 3:s komppania Nigulan kylään.

Tällä välin Tallinnaan jääneet puhelinkomppania ja 4:s komppania sekä Vapaajoukon Esikunta olivat saaneet käskyn lähteä rintamalle. Ensinmainittu lähti Tallinnasta 11 p:nä vänrikki Georg Hayenin johdolla. Molemmat viimemainitut taas lähtivät seuraavana päivänä saapuen illalla Kadrinan asemalle, josta ne Haljalan kautta matkasivat Mallan kylään sinne yöpyen.

Vapaajoukon patteri lähti Tallinnasta tykeittä Rakvereen 14 p:nä ja jatkoi sieltä matkaa 16 p:nä Aserin kylään, jossa virolaiset luovuttivat sille 2 valloittamaansa tykkiä. Patteri asettui senjälkeen Purtsen kylään.

Luutnantti Varmavuoren tiedustelijat olivat yhtyneet Vapaajoukon muihin osastoihin 13 p:nä Kundassa, mutta olivat senjälkeen 14 p:nä lähteneet etenemään itää kohden Nigulakylän ja Padakartanon kautta (josta viimemainitusta bolshevikit olivat peräytyessään vieneet mukanaan muun sotasaaliin joukossa 70 tyttöä!) aina 12 km. päähän Purtsesta itään. Sieltä he kuitenkin saivat käskyn palata Kundan satamaan.

Mallassa annetulla päiväkäskyllään N:o 11 tammikuun 14 p:ltä majuri Ekström kiittää sotilaitaan:

»Palveluksen puolesta kiitän 1:sen, 2:sen ja 3:nnen komppanian päälliköitä ja meidän urhoollisia komppanioitamme heidän avustaan Viron armeijan etenemisessä ja samalla kiitän kaikkia K.K.K. päälliköitä. Erityisesti kiitän kapteeni Varmavuorta ja hänen urhoollisia vakoilijoitaan.»

* * * * *

Suoritetut taistelut nostivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon maineen korkealle. Epäämätöntä on, ja tähän aikaan tunnustettiin se Virossakin, että suomalaiset komppaniat tulollaan olivat aikaansaaneet sotaonnen kääntymisen ratkaisevasti virolaisten puolelle. Suomalaisten komppanioiden moraalisesti rohkaiseva vaikutus tuntui joka rintamalla virolaisissa joukoissa. Ne osoittivat loistavasti, että vihollinen, monin kerroin ylivoimainenkin, voidaan lyödä pakosalle, kun vain on halua ja rohkeutta ripeästi käydä sen kimppuun ja heti voiton saatua jatkaa takaa-ajoa.

Kuitenkin on väärin väittää, että suomalaisten vapaaehtoisten vaikutus olisi supistunut tähän, joskin virolaisten taisteluhalun ja itseluottamuksen herättäminen on katsottava heidän suurimmaksi sankarityökseen ensimmäisen rintamakauden aikana. Vaikka suomalaiset komppaniat toimivat verrattain kapealla rintamanosalla, niin se oli juuri Narvaan johtavan valtamaantien varsilla. Jo aikaisemmin on huomautettu, että Viron vapaussodan alkuaikoina taisteltiin enimmäkseen vain maanteillä, rautateiden lähistöllä taas panssarijunat suorittivat suurimmaksi osaksi yksin sotatoimet. Muualla oli vain pienempiä joukkoja, tykistöä tuskin nimeksikään. Suomalaisten rintamanosalla bolshevikien paine ja vastustus oli kaikkein suurin, mitä todistaa sekin, että Virumaan rintaman muilla osilla käydyt taistelut olivat vähäisiä. Saartoa peläten bolshevikien täytyi muuallakin vetää joukkonsa takaisin, sittenkuin suomalaiset vapaaehtoiset olivat pohjoisessa murtaneet heidän vastustuksensa. Suomalaisten kanssa jakaa kunnian ensimmäisen taistelukauden raskaimmasta työstä virolainen 4:s rykmentti, joka tähän aikaan ei ollut kuitenkaan vielä läheskään täysilukuinen.

Kotimaassa otettiin isänmaallisella ylpeydellä vastaan tiedot suomalaisten komppanioiden jatkuvista voitoista.

Virolaisten sotilaiden silmissä suomalaiset vapaaehtoiset kohosivat jonkinlaisiksi yliluonnollisiksi sankareiksi, joille mikään ei ollut mahdotonta. Virolaiset sanomalehdet kertoivat heistä ja heidän urotöistään tarunomaisia juttuja. Täydellä syyllä eräs lehti kirjoitti: »Koko maa puhuu heistä. Kaikkialla, mistä he kulkevat läpi, he jättävät jälkeensä voimakkaan vaikutelman.» On luonnollista, että Viron lehdet eivät unohtaneet omienkaan sotilaittensa urotekoja näinä ensimmäisinä riemunpäivinä. Tosiasiallisesti vasta yhdessä suomalaiset ja virolaiset joukot muodostivat voitokkaan ja viholliselle pelättävän sotajoukon. Ilman toinen toistaan ei kumpikaan niistä olisi kyennyt suorittamaan tehtäväänsä.

Painunut mieliala maassa nousi sitä mukaa kuin suomalais-virolaiset joukot etenivät. Suorastaan jonkinlainen »kansallinen ylösnousemus» tapahtui niinä päivinä. Niinpä »Maaliit» kirjoittaa tammikuun 12 p:nä:

»Voiko suurempaa riemua herättäviä sanoja nyt, kellekään lausua kuin ne, että miehet, jotka ovat rientäneet isänmaamme kimppuun hyökännyttä vainolaista vastaan, ovat taistelukentillä lyöneet sen, ja että vastustaja pakenee.

»Kaikkien rehellisten virolaisten sydän alkaa sykkiä nopeammin sitä kuullessa, uutta voimaa saa luottamus, että piakkoin saamme kopeasta hyökkääjästä lopullisen voiton.

»Tilanne, joka muutamia päiviä sitten oli äärimmäisen kriitillinen, alkaa parantua. Entisen Venäjän maailmanvallan sotajoukot, jotka on kokoonpantu kaikista Venäjällä asuvien kansojen hylyistä: venäläisistä, lättiläisistä, burjaateista, tatarilaisista, palkatuista kiinalaisista ja lopuksi omista kavaltajistamme — virolaisista, olivat hyökätessään pienen Viron kimppuun jo saapuneet pääkaupungin, Tallinnan, porttien eteen. Puolet kotimaastamme tuo ryövärien lauma oli alistanut valtaansa pannakseen siellä verisellä väkivallalla voimaan harvojen, epäilyttävän menneisyyden omaavien henkilöiden diktatuurin. Myöskin jäljelle jääneen osan Viroa piti, heidän arvelunsa mukaan, ehdottomasti joutua saman kohtalon uhriksi. 'Hammas hampaasta ja silmä silmästä', riemuitsivat heidän aateveljensä keskellämme ja odottivat, milloin hetki verihäiden alun julistamiseksi olisi käsillä.

»Me vaadimme, ettei Tallinnaa saa tehdä taistelupaikaksi. Minkäänlainen katutaistelu ei voi pelastaa porvariston mahtia kaupungissa, kun työkansan joukot jo ovat Tallinnan edustalla», ilmoittivat paikalliset kommunistit Viron porvaristolle.

»Näille kurjille pettureille voimme vastata heidän johtajansa Anveltin sanoilla: 'Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.' Niin voimattomia emme ole kuin vastustajamme toisella puolen taistelulinjaa ja keskuudessamme hyvillä mielin näkisivät. Me saatamme taistella ylivoimaa vastaan uskomattoman menestyksellisesti, sen nämä kaksi kuukautta ja etenkin viimeiset päivät ovat näyttäneet. Viron kansan suuri enemmistö on voimakas ja tekee pian lopun onnenonkijain saaliinhimosta.

»Järjestelytyö ja kansan velvollisuuksiensa ymmärtäminen oikeudenmukaisen järjestyksen tukemiseksi vahvistuvat päivä päivältä. Kohtalo itse on antanut meille tuskallisia opetuksia, miten velttojen käy. Kyllin niistä. Vain rautainen kuri, kunkin omakohtainen velvollisuuksiensa täyttäminen tietäen, että luvatut uudistukset tulevassa Virossa varmasti saatetaan voimaan, ja rakkaus kansaansa ja isänmaataan kohtaan — vain kaikki se voi johtaa nopeimmin tarkoitusperäämme, vihollisen kartoittamiseen maasta ja rauhallisen elämän alkamiseen. Toista tietä ei ole.»

»Uuden Suomen Iltalehti» kirjoittaa ensimmäisten voittojen johdosta otsakkeella »Vapaa Viro» tammikuun 16 p:nä 1919:

»Paisuvin sydämin on Suomen kansa viime viikkoina seurannut Viron vapaustaistelun edistymistä. Siihen iloon, jonka jo itsessään sorretun kansan nousu, etenkin kun sorrettu tässä tapauksessa on läheinen veriheimolainen, jokaisessa oikeamielisessä ihmisessä herättää, on liittynyt vielä jännitys omien sotilaspoikiemme kohtalosta. Menestyisivätkö he tehtävässään? Kääntyisikö onni?

»Sotaonni kääntyi, Suomen pojat toivat todellisen avun Virolle. Ja useiden pienempien voitonsanomien jälkeen saapui eilen, kuin luomaan oikeata tunnelmaa tänään vietettävälle Viron päivälle, tieto Tarton takaisinvalloituksesta. Vapaan ja valkoisen Viron ala laajenee joka hetki. Sillä tiellä, jolla kansojen vapaus tähän asti on varmimmin ja pysyvimmin saavutettu, on Viro astunut ratkaisevan askeleen voittoa kohti.

»Virolais-suomalaisen rintaman voitokas eteneminen jälleen kerran todistaa siveellisten arvojen merkityksen sodassa. Sotilaallinen pätevyys, harjaantuminen, kuri, jotka ovat hyvän sotilashengen ulkonaisia muotoja, perustuvat viime kädessä oman asian uskoon ja voitontahtoon. Näitä siveellisiä ominaisuuksia on ennen muuta ollut Viroon vietävänä niillä vapaaehtoisilla suomalaisilla, jotka maamme kaikista osista ovat virranneet Viron vapausarmeijaan.

»Näihin ominaisuuksiin ja omaan väsymättömään ponnisteluun sivistyksellisellä, taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla on vähälukuisen veljeskansamme tulevaisuudessakin rakennettava vapautensa suojamuuri anarkistista Venäjää vastaan. Jo maantieteellisistä syistä on Viron asema kaikkina aikoina oleva vaikea ja uhattu, mutta historiassa on kylliksi lohdullisia esimerkkejä kansoista, joiden voimakas itsenäisyystahto ja siveellinen vapaudenpaatos on kyennyt turvaamaan niille vaikeissakin oloissa itsenäisen elämän, että tänään jaksamme täydellisesti uskoa pysyväisesti vapaaseen, omia kohtaloltaan ohjaavaan Viroon. Tämän riippumattomuuden ulkonainen muoto voi vielä olla epäselvä, mutta sen tosiasiallinen sisällys ei saa sitä olla. Niin monasti väärinkäytetty kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on tässä jos missään kauan sorretun, paljon kärsineen kansan puolella.

»Suomen ja Viron kansojen ikivanha heimolaisuus ja nyt veriuhrein lujitettu ystävyys puhuvat molemmat sen puolesta, että entistä lähempi vuorovaikutus ja yhdyselämä valtiollis-taloudellisella alalla on aikaansaatava. Niinhyvin virolaisella kuin suomalaisella taholla on tällä ajatuksella hyvä pohja. Vastaukseksi niihin mietteisiin, joita virolainen itsenäisyysmies, tuomari A. Hanko esittää lehtemme tämänpäiväisessä aamulaitoksessa, on suomalaiselta taholta lausuttava julki, että näiden suunnitelmien edelleen kehittäminen on Suomenlahden tällä puolen sympaattinen ja mielenkiintoinen tehtävä. Päämäärän tulee olla kummallakin selvillä, jotta kansainvälisiä suhteita rauhankongressissa järjestettäessä mahdollisimman paljon voitaisiin saavuttaa. Otettakoon asia siis julkisen keskustelun alaiseksi kummallakin puolen Suomenlahtea.»

Ja »Maaliit» kirjoittaa samoihin aikoihin:

»Kohtalokkaalla hetkellä, jolloin Viro seisoi kuilun partaalla, josta ei ollut enää mitään ulospääsyä, jolloin kaikki sen toiveet vapauteen, itsemääräämisoikeuteen ja parempaan tulevaisuuteen pääsemisestä olivat tukahtumaisillaan raa'an väkivallan sekä aasialaisen julmuuden ja sekasorron uhrina, kurotti suomalainen veljeskansa auttavan kätensä yli lahden. Se tiesi, ettei vierasten tähän asti sortama ja tahallisesti musertama Viro kykene niin pian järjestymään voidakseen yksin omin voimin vastustaa hyökkääviä rosvoja, ja tämän vuoksi sen rohkeat ja taisteluissa karaistut miehet riensivät heikommille veljilleen avuksi.

»Riemunkyynelin tervehtivät heitä taistelukentillä väsyneet sotilaamme, jotka taukoamatta viikkojen kestäessä täyttivät velvollisuutensa mitä raskaimmissa olosuhteissa taistellen viimeisin ponnistuksin sekä miltei pettynein toivein ylivoimaa vastaan. Toivorikas innostus herää nyt heidän riveissään, ja usko parempaan tulevaisuuteen on uudelleen laajentunut leimuavaksi tuleksi.

»Tänä kohtalokkaana hetkenä on selvinnyt koko Virolle, että nyttemmin Suomenlahti ei enää tule erottamaan molempia veljeskansoja. —

»On riittävästi takeita siitä, ettei meitä tulla jättämään tässä taistelussa yksin. Mahtava Englanti on pientä Viroamme jo nytkin taistelussa kannattanut ja urhoollisen laivastonsa kautta voimakkaasti suojellut Viron rantaa.

»Sen vuoksi voimme rohkeasti katsoa tulevaisuuteen, jonka täytyy taata myös Itämeren suomalaisille kansoille heidän elämänehtonsa.

»ietä iihen on osoittanut meille Suomen kansa rohkeasti lähettäen poikansa pelastamaan veljeskansaa häviöstä ja taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Tämä ylevämielisyys ei ole ainoastaan herättänyt sammumatonta kiitollisuuden tunnetta virolaisten sydämissä, vaan se on myös selvästi osoittanut, kenen puoleen meidän valtiollisesti on pyrittävä.

»uomen silta, josta runomme ovat jo kertoneet, josta runoilijamme ovat uneksineet, on tätä nykyä reaalinen todellisuus. Se silta ei syvennä ainoastaan entisiä henkisiä suhteitamme, vaan johtaa meidät myös valtiolliseen yhteyteen, jonka tapahduttua voimme yhdessä esiytyä myös maailman näyttämöllä.»

»usi aikakausi on alkanut suomalais-virolaisissa suhteissa. Suur-Suomen ajatus, jolla vihollisemme entisinä aikoina tahallaan pelottivat itseään, on kohtalon tahdosta tullut reaaliseksi mahdollisuudeksi, ja sen toteuttaminen on nyt meidän tärkeimpiä valtiollisia tehtäviämme.»

4. Toinen taistelukausi.

16.I.—18.I.1919.

Kuten edellisestä ilmenee, eivät suomalaiset komppaniat Rakveren miehityksen jälkeen ottaneet kolmeen päivään osaa taisteluihin, vaan lepäsivät raskaiden ja yhtämittaisten marssiensa jälkeen ja puhdistivat majoituspaikkojensa ympäristöä kaikkialla harhailevista, hajanaisista bolshevikijoukoista. Tammikuun 14 p:nä everstiluutnantti Seimanille lähetetyn raportin mukaan, Vapaajoukko m.m. oli 12 ja 13 p:nä ottanut 55 vankia ja 3:s komppania 3 konekivääriä, jotka se luovutti virolaisille.

Virolaisten eteneminen jatkui tällä välin. Se tapahtui nytkin suurimmaksi osaksi taisteluitta. Erään virolaisen rykmentin sotapäiväkirja mainitseekin:

»Sota muuttuu takaa-ajoksi. Punaiset joukot eivät antaudu kosketuksiin meidän joukko-osastojemme kanssa ja tavallisesti jo päivää aikaisemmin poistuvat sieltä, jonne meidän sotilaamme seuraavana päivänä marssivat.»

Narvan suunnalla virolaiset etenivät yhtä mittaa. 13 p:nä ei millään rintamalla suurempia yhteentörmäyksiä tapahtunut. Seuraava päivä (14. 1.) on sensijaan yksi Viron vapaussodan suurista merkkipäivistä. Virolaiset panssarijunat yliluutnantti Kuperjanovin johtamien sissien avustamina valtasivat silloin lyhyellä, mutta erittäin kiivaalla taistelulla »Viron sydämen», Tarton kaupungin, jonka pohjoispuolelle vielä jäi suuria bolshevikijoukkoja.

Tartossakin bolshevikit olivat murhanneet useita kymmeniä sekä virolaisia että baltilaisia, joista osa oli heitetty yhteishautoihin, osa upotettu Emajoen jäiden alle; mutta suurin osa ruumiita, juuri ennen taistelun alkua tai sen aikana vankiloissa surmattujen, virui murhapaikalla. Hyökkäävien virolaisten ripeä toiminta ja peloton uljuus pelastivat varmasta kuolemasta muut vangit, joiden lukumäärän sanotaan olleen useita satoja.

Lähinnä seuraavienkin päivien taistelut tapahtuivat pääasiallisesti Tarton tienoilla ja Tarton omistamisesta. Vihollisen raivoisan hyökkäyksen painosta virolaiset paikoitellen peräytyivät. Tilanteen vaarallisuus Tarton ympärillä käy selvästi ilmi armeijan päällikön kahdesta sähkösanomasta tammikuun 16 p:ltä. Toinen on 2:selle divisioonalle:

»Suojelkaa Tarttoa. Ei saa luovuttaa. 17 p:n aamuna lähetän täältä avuksi hyvän eskadroonan.»

Toinen on 1:selle divisioonalle:

»Jos suinkin mahdollista, lähettäkää kaikki panssarijunat Tarttoon.»

Tarton menetys olisi ollut virolaisille arvaamaton tappio, jonka moraalinen vaikutus olisi voinut muodostua sangen tuhoisaksi. Muutamien päivien kuluttua tilanne kuitenkin helpottui, rintama työnnettiin Tarton eteläpuolelle, ja vihollisen takaa-ajoa voitiin jatkaa edelleen.

Tammikuun 15 p:nä eversti Laidoner antoi 1:sen divisioonan komentajalle seuraavansisältöisen käskyn:

»Majuri Ekströmin pataljoonan tai kaikkein vähintään 2 komppanian konekiväärien kera tulee tammikuun 15 p:n iltana olla Kundan satamassa valmiina nousemaan sinne tuleviin laivoihin ja lähtemään mukaan.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe oli alkamassa. Suurella riemulla sekä upseerit että sotilaat ottivat vastaan tiedon uudesta taistelukaudesta. Ei kyllä tiedetty matkan määrää, mutta arvattiin, että se oli Narva. Vastassa olevien punaisten joukkojen lukumäärästä ja varustuksista ei kellään ollut varmoja tietoja, mutta niitä ei kaivattukaan. Jokaiselle oli pääasia, että päästiin taas taisteluun.

Virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jo edenneet linjalle Räsa—Aidunömme—Varja. Oli kuitenkin odotettavissa, että vihollinen ryhtyisi ankaraan vastarintaan viimeistään Vaivaran luona olevissa, venäläisten maailmansodan aikana rakentamissa, lujissa asemissa. Jotta bolshevikien vastarinta saataisiin murretuksi suuremmitta tappioitta ja heidän paluutiensä Venäjälle estetyksi, piti nyt virolaisten kuljetusalusten sotalaivojen suojaamina viedä vihollisrintaman ja Narvan välille luja desanttijoukko, johon suomalaisten komppanioiden lisäksi kuului kapteeni Pauluksen 250-miehinen pataljoona 10 kevyen konekiväärin kera.

Saatuaan eversti Laidonerin käskyn 1:sen divisioonan kautta majuri Ekström antoi tammikuun 15 p:nä seuraavan määräyksen:

»Koko pataljoonan on viipymättä tehtävä matkavalmistuksensa matkaa varten Port-Kundaan. Neljän päivän muonituskuormasto, hevosia y.m. on varattava mukaan. Komppanianpäälliköiden on heti saavuttava esikuntaan saamaan lähempiä tietoja.»

Sekä päiväkäskyllä N:o 12 samana päivänä:

»Jäljelle jäävien joukkojen: jäljellä olevan osan esikuntaa sekä kapteeni Hedbergin patterin, ylijohto jää kapteeni Schulginille, ja hän toimii olosuhteiden mukaan niin, että viipymättä voisi päästä pataljoonan kanssa yhteyteen.»

Viron laivasto oli kokonaisuudessaan saanut käskyn ottaa osaa operatsioniin. Kapteeni Pauluksen pataljoona nousi aluksiin Tallinnan satamassa, josta laivat »Lembitin», »Lennukin» ja amiraalilaiva »Laineen» johdolla lähtivät tammikuun 16 p:nä Kundan satamaa kohden.

Sillä välin käskyn saaneet suomalaiset joukko-osastot olivat saapuneet Kundaan, jossa ne sijoittuivat taloihin, mikäli tilaa riitti; loput majoittuivat taivasalle. Mieliala, joka siihen saakka oli ollut erinomainen, kävi rauhattomaksi laivaston viipyessä. Pelättiin jo, että bolshevikit ehtivät saada tietoonsa taistelusuunnitelman, jolloin toivottu kunniakas retki voisi saada surkean lopun.

Vihdoin viimein lähestyvien laivojen tulia alkoi näkyä sumun lävitse.

Lastaus laivoihin tuotti suuria vaikeuksia. Virolaisia sotilaita oli sijoitettu jokaiseen laivaan. Sitäpaitsi ei oltu selvillä edes kuljetuslaivojen lukumäärästä. Ne eivät näet tulleet laiturin viereen, vaan sotilaat aseineen ja ampumatarpeineen oli kuljetettava pienillä aluksilla kauempana odottaviin kuljetuslaivoihin. Se vei paljon aikaa. Jokainen komppania tahtoi kaiken lisäksi päästä sellaiseen laivaan, josta ensimmäisenä pääsisi maihin. Kaikki alukset täyttyivät viimeistä sijaa myöten. Vihdoin viimein, n. klo 1 yöllä, kaikki suomalaiset oli saatu sijoitetuiksi, ja matka itään alkoi yötä myöten.

Muudan mukana ollut virolainen antaa seuraavan kuvauksen hytistä, johon desanttijoukon päälliköt olivat sijoittuneet:

'hteishytti ei ole vain esikunta, vaan kokonainen sotaleiri. Siellä on lääkäreitä, laupeudensisaria ja upseereja sekaisin. Puhutaan suomea, saksaa, englantia ja ranskaa, joukkoon venäjääkin.

Vellä on upseereja, jotka ovat taistelleet monella puolella. Eräs Persiassa, toinen Kongossa, kolmas Saksan joukoissa, neljäs Turkinmaalla. Sotimisen vuoksi. Vanha, rauhaton Pohjolan veri on näitä miehiä vienyt joka taholle uusiin maihin, joissa elämän saa panna vaaraan tunteakseen sen avulla sydämen lyövän voimakkaammin. ‒ ‒ ‒ Muudan laupeudensisar kertoo, että bolshevikit käyttävät myrkyllisiäkin kuulia. Eräs suomalainen oli sellaisen kuulan vaikutuksesta kuollut.

— Minusta haava näytti epäilyttävältä. Lähetin haavoittuneen vietäväksi lääkärin luo reellä, mutta hän kuoli jo tiellä. Eräällä toisella kuula oli mennyt reiden lävitse. Haava oli kuin neulanpistos. Jos se olisi ollut käsivarressa, olisi hän voinut heti jäädä tantereelle.'

Sotilaiden tila ei ollut suinkaan kehuttava. Toiset heistä oli ahdettu laivojen ruumaan, toiset saivat viettää tammikuun yön paljaan taivaan alla kylmässä tuulessa.

Tarkoitus oli ollut ehtiä määränpäähän yön pimeässä, mutta Kundan satamassa oli viivytty liian kauan. Laivasto saapui Merikylän edustalle 17 p:nä vasta klo 10 tienoilla aamulla.

Desanttijoukot olivat saaneet tehtäväkseen laskeutua maihin sopivassa paikassa rintaman ja Narvan väliselle alueelle ja hyökätä yllättäen vihollisen selkään Vaivaran luona, jossa sen odotettiin hyvissä asemissaan ryhtyvän ankaraan vastarintaan. Majuri Ekström päätti kuitenkin harkittuaan hänelle annettua tehtävää ja silloista asemaa noudattaa toista menettelytapaa. Hän katsoi, että hyökkäämällä bolshevikien asemia vastaan Vaivarassa saatettiin panna tuholle alttiiksi koko desanttijoukko. Oli näet otettava huomioon sekin mahdollisuus, että lännestä rynnistävät virolaiset joukot myöhästyisivät, jolloin desanttijoukot saisivat koettaa yksin selviytyä bolshevikeista, joiden asemat tarjosivat suojaa yhtä hyvin idästä kuin lännestäkin tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitäpaitsi bolshevikit olisivat taistelun kestäessä voineet saada apua Narvasta, ja suomaiais-virolaiset desanttikomppaniat olisivat silloin musertuneet kahden vihollisjoukon väliin pääsemättä pakoon. Majuri Ekström teki senvuoksi toisen suunnitelman, jonka mukaisesti Narvan valloitus sitten suoritettiin.

Desanttijoukon hyökkäyksestä Vaivarassa olevien bolshevikien niskaan luovuttiin. Sen sijaan päätettiin miehittää lujasti Lagenan kartano Narvaan johtavan valtamaantien varrella, josta voitiin valvoa maantietä ja rautatietä. Samalla lähetettäisiin hyökkäysjoukot Narvaa vastaan kolmea eri tietä: 1:o Narvan Joensuun kautta, 2:o Riigin kylän kautta ja 3:o valtamaantietä suoraan kaupunkiin. Vaikkapa Vaivarassa olevat bolshevikit olisivatkin hyökänneet Lagenaan sijoitettujen joukkojen kimppuun ja onnistuneet pakottamaan ne peräytymään, olisivat ne voineet vetäytyä Narvaan muiden suomalaisten joukkojen luo tai, ellei Narvaa saataisikaan vallatuksi, niiden kera samota laajojen metsien kautta rannikolle ja nousta siellä odottaviin laivoihin pelastuen siten pahimmassakin tapauksessa tuholta. Narvan maantien katkaiseminen oli epäilemättä vaikuttava yksinäänkin erittäin masentavasti bolshevikeihin. Siitä tiedon saatuaan he mahdollisesti luopuisivat taistelusta, etenkin, jos suomalaisten joukkojen onnistuisi heidän selkänsä takana valloittaa Narva ja siten katkaista heidän peräytymistiensä itään. Joka tapauksessa he musertuisivat ainakin myöhemmin suomalaisten ja virolaisten väliin.

Merikylän desantti oli uhkarohkea. Vihollisen varustuksia ei tunnettu. »Lennuk» oli tosin kiiruhtanut laivueen edelle laskemaan miinoja Kronstadtin vesille estääkseen bolshevikien laivastoa tulemasta häiritsemään desanttijoukkojen maihinlaskua. Mutta kuitenkin uhka vihollisen rantapatterien ja rannalle mahdollisesti sijoitettujen joukkojen puolelta jäi jäljelle. Hetki oli jännittävä.

Oli vielä hämärää. Ranta oli äänetön, rauhallinen. Sotalaivat jättivät kuljetusalukset ja lähenivät rantaa. Ensimmäinen tykinlaukaus pamahti klo 10.30 ap. »Lembitistä». »Laine» yhtyi siihen heti. Hetken kuluttua kauhistuttava jyminä täytti ilman. Vihollisen rantapatterit olivat näet myöskin pian valmiit ampumaan. Klo 10,50 ne avasivat kiivaan tykkitulen, johon punaisten panssarijuna Lagenan luota yhtyi. Useat ammukset putoilivat »Lembitin» taakse. Se vetäytyi hiukan kauemmaksi ja jatkoi kiivasta pommitusta.

Kuljetuslaivat olivat tulleet liian lähelle rannikkoa. Vihollisen patterien ammukset putoilivat niiden keskelle heittäen ilmaan jättiläiskorkuisia suihkuja. Laivat kääntyivät nopeasti ja vetäytyivät ampumamatkan ulkopuolelle.

Yhtäkkiä suurehko sotalaiva ilmestyi idästä näkyviin kulkien suoraan kuljetusaluksia kohden. Säikähdys valtasi laivoihin ahdettujen miesten mielet. Miten kaikki oli päättyvä, kun vielä bolshevikien laivastokin yhtyi leikkiin? Pian kuitenkin selvisi, että lähestyvä alus oli »Lennuk», jonka matkasta itään vain ylimmällä päällystöllä oli ollut tieto, ja joka nyt työnsä hyvin suoritettuaan kiiruhti ottamaan osaa Merikylän tykistötaisteluun. Se ohjasi kulkunsa rannikon ja kuljetuslaivojen väliin ja antoi tykkiensä jylistä. Se kulki »Lembitin» ja »Laineen» kanssa edestakaisin pitkin rannikkoa jatkaen pommitusta. Vihollisen tykistötuli heikkeni heikkenemistään.

Myöskin pienemmät sota-alukset saattoivat nyt lähestyä rantaa avaten keulassa ja komentosillalla olevista kevyistä tykeistään tulen rantaa vastaan. Yhä lähemmäksi ne uskaltautuivat suurten laivojen jäädessä kauemmaksi ulapalle pommitusta jatkamaan. Rantapatterien ammunta lakkasi.

Kun oli saavuttu n. 1 km päähän rannasta, solui 100 miestä kantava moottorialus lopettaen ampumisen sen kuljetuslaivan viereen, jossa majuri Ekström ja kapteeni Paulus olivat. Miehiä hyppäsi heti aluksen kannelle. Konekiväärejä, kiväärejä ja patruunoja laskettiin sinne. Majuri Ekström adjutantteineen, 4:nnen komppanian miehiä ja joitakuita virolaisia oli näiden ensimmäisten joukossa. Moottorialus kääntyi maata kohden. Konekiväärit sen keulassa tatattivat.

Vihollinen suuntasi konekivääri- ja kivääritulen lähestyvää alusta kohden. Pari miestä haavoittui lievästi. Mutta yhä lähemmäksi rantaa alus saapui. Puolta matkaa kauemmaksi ei kuitenkaan päästy moottorialuksella. Viimeinen puoli kilometriä oli kuljettava veneillä, mikä oli sitäkin vaikeampaa, kun myrsky oli ankara ja ranta sillä kohdalla kivien ja salakarien reunustama. Veneet tarttuivat vedenalaisiin kareihin. Miesten täytyi hypätä veteen, joka ulottui rintaan saakka ja kahlata kuulasateessa pitäen kivääriä korkealla päänsä päällä rantaan, jossa he ryhtyivät taisteluun. Konekiväärejäkin saatiin pian maihin. Ne alkoivat rätistä vimmatusti. Viholliset olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan, heidän jälkijoukkonsakin ajettiin pakosalle.

Vänrikki Dahlgrenin johtamasta 4:nnestä komppaniasta saatiin ensiksi maihin 1:nen joukkue. Maihinnousupaikkaa, jota bolshevikijoukot yhä uhkasivat, jäi majuri Ekström vartioimaan aluksi vain muutamien upseeriensa ja neljän 4:nnen komppanian sotilaan kera. Vänrikki Dahlgren lähetettiin joukkoineen vänrikki Hayenin johtamien konekiväärien tukemana katkaisemaan maantietä. Joukko eteni ketjussa Udriakylään, josta 50 vihollisen ratsumiestä karkotettiin lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen.

Senjälkeen joukkue jatkoi matkaa Repnikiä kohden, jonka luona vihollisen kuormasto-osasto seisoi matkalla Lagenasta. Klo 3,30 ip. vihollinen alkoi ampua lähestyvää joukkoa kivääreillä ja 1 konekiväärillä n. 200 metrin päästä. Kiivasta laukaustenvaihtoa kesti neljännestunnin. Senjälkeen vänrikki Dahlgrenin joukko valtasi kuormaston, joka, kuten sittemmin selvisi, kuului eräälle punaiselle puhelinosastolle. Vangiksi saatiin 10 venäläistä.

Joukkue marssi sitten Lagenan kartanoon, johon se saapui klo 6 ip. yöpyen sinne. Sotasaaliiksi saatiin m.m. runsaasti ampumatarpeita. Vänrikki Dahlgren ilmoitti Lagenasta majuri Ekströmille päivän vaiheista ja pyysi lähettämään loput komppaniastaan kartanoon, mikäli se oli ehtinyt jo päästä maihin. Klo 11 ip.komppania olikin koossa Lagenassa. Koko yön vihollisen patrulleja ja ratsumiehiä liikkui kartanon ympäristössä, ja useita niistä vangittiin.

Desanttijoukkojen asema oli hetkittäin varsin vakava. Nopea suoritus oli onnistumisen välttämätön ehto. Mutta nyt myrsky ja pimeys haittasivat suuresti maihinnousua. Kuljetusveneitä soutavat sotilaat saivat ponnistaa viimeisetkin voimansa selvitäkseen aallokossa takaisin laivojen luo uusia joukkoja hakemaan. Heidän suorittamansa raskas työ ansaitsee mitä suurinta kiitosta.

Käytettävinään olevista sotilaista majuri Ekström heti maihin päästyään lähetti vääpeli Jarl Dammertin ja sotilas Alvar Tallqvistin edessiirretyksi parivartioksi länteen vievälle tielle. Heidän ruumiinsa löydettiin seuraavana aamuna vartiopaikalta, johon he olivat askeltakaan väistymättä kaatuneet. Toiset kaksi sotilasta oli asetettu vartioksi Udriakylään. Vihollisen ratsupatrulli ilmestyi iltamyöhällä pimeästä yht'äkkiä tämän parivartion eteen yllättäen sen. Toinen sotilaista, Johannes Backlund, haavoittui heti vatsaan ja vaipui maahan ennättämättä ampua. Hänen toverillaan oli kuitenkin kivääri pian valmiina, ja sen luoti surmasi patrullia johtaneen bolshevikiupseerin. Ratsumiehet käänsivät silloin nopeasti hevosensa ja katosivat pimeyteen.

Haavoittuneen tilalle määrättiin vartioon muudan upseeri. Majuri Ekström antoi eräälle desanttialuksista käskyn heti lähteä kuljettamaan pahasti haavoittunutta vapaaehtoista Tallinnaan saamaan pikaista lääkärinapua. Sotilas Backlund kuoli kuitenkin jo laivalle vietäessä päästämättä suurista tuskistaan huolimatta valituksen sanaa huuliltaan.

Tilanne oli synkkä ja epäselvä. Vihollisen patrulleja ja partioita liikuskeli kaikkialla ympärillä. Etuvartijat joutuivat tuon tuostakin laukaustenvaihtoon vihollisen kanssa, joka vetäytyi kauemmaksi rannikolta vasta sitten, kun majuri Ekström oli saanut enemmän miehiään maihin, joten lähitienoon puhdistamiseen saatettiin ryhtyä.

17 p:n iltana ehdittiin 4:nnen komppanian lisäksi laskea maihin vain 2:nen komppania, joka puhdisti Merikylän. Myöskin luutnantti Varmavuoren tiedustelijat pääsivät ennen yön tuloa rannalle. Myrsky haittasi kuitenkin yhä enemmän näiden joukko-osastojen maihinnousua kaataen veneitä, jolloin miesten oli uitava tai kahlattava maihin ja sukellettava meren pohjasta kiväärinsä. Peloittava aallokko karisella rannikolla yhdessä alkaneen pimeyden kera esti muiden joukkojen maihinlaskun. Ne saivat viettää vielä yhden yön laivoilla. Rannalle päässeet hajautuivat suurimmaksi osaksi lähitaloihin lepäämään ja kuivattamaan likomärkiä vaatteitaan.

Yöllä klo 2 tienoissa löydettiin vihdoin sopivampi maihinnousupaikka Udriakylän luota, jossa heti voitiin alkaa laivoille jääneiden vienti rannalle. Aamulla varhain tammikuun 18 p:nä kaikki maihinnousujoukot olivat jo mantereella. Suurin osa niistä keräytyi Lagenan kartanon ympäristölle. Majuri Ekström oli sijoittanut esikuntansa itse kartanoon.

Aamulla 4:s komppania lähetti 2 ryhmää hakemaan vihollisen tavarakuormaa, joka, paikallisten talonpoikien ilmoitusten mukaan, oli jäänyt Repnikin luo. Ne kohtasivat kuitenkin äkkiarvaamatta Repnikin lähistöllä suuren vihollisjoukon, joka heti avasi tulen suomalaisia vapaaehtoisia kohden. Yllätetty partio välttyi joutumasta vangiksi nopeasti peräytymällä. Se kärsi kuitenkin suuria vaurioita. 4:nnestä komppaniasta kaatui tai kuoli haavoihinsa Lagenan ja Repnikin luona — ennenmainittujen, Udriakylässä kaatuneiden lisäksi — vääpeli Georg Långström sekä sotilaat Erik Eriksson (ruumista ei löydetty) ja Jalmar Johansson. Haavoittuneina komppania menetti sen lisäksi 7 miestä. Maihinnousun yhteydessä muut suomalaiset komppaniat eivät menettäneet ainoatakaan kaatuneena tai pahemmin haavoittuneena.

Narvan operatsionin suorittamiseen ryhdyttiin viipymättä. Yksi virolainen komppania sijoitettiin Udriakylään sivustasuojaksi. Se osoittautui kuitenkin sittemmin täysin merkityksettömäksi, eikä toimittanut mitään Narvan operatsionin aikana. Suomalaisista joukoista 2:nen komppania sai käskyn lähteä heti etenemään Narvan Joensuuta kohden ja sen vallattuaan kiirehtiä Narovajoen länsirantaa pitkin Riigin kylän kautta Narvaan. 1:sen komppanian tehtäväksi määrättiin edetä Narvan maantietä pitkin, poiketa sitten Riigin kylään vievälle tielle, valloittaa Riigiin sijoitettu vihollisen patteristo ja senjälkeen rynnätä Narvaan. Molempien edellä mainittujen komppanioiden tuli suorittaa tehtävänsä nopeasti ja herättäen mahdollisimman vähän vihollisen huomiota. Sensijaan 4:nnen komppanian tuli edetä suoraan Narvan maantietä pitkin kaupunkia kohden varsin laajassa ketjussa kääntäen puoleensa niin paljon vihollisen huomiota kuin suinkin ja sitoen, mikäli mahdollista, Narvassa olevat bolshevikijoukot länteenpäin, jotta 1:nen ja 2:nen komppania voisivat helpommin tunkeutua Narvaan pohjoisesta. Yksi virolainen komppania sai käskyn seurata vänrikki Dahlgrenin joukkoja, niinikään luutnantti Varmavuoren tiedustelijat, jotka sitten tulivat yksin suorittaneeksi edellä mainitun tehtävän. 3:s komppania esikunnan ja yhden virolaiskomppanian kanssa jäi Lagenan kartanoon muiden joukko-osastojen selkänojaksi estämään lännessä olevia bolshevikeja palaamasta Narvaan. Lagenaan sijoitetut virolaiset osoittautuivat sitten taistelussa kelvollisiksi ja rohkeiksi sotilaiksi, jotka täyttivät hyvin tehtävänsä.

Lagenaan jääneet joukot saivat kestää päivän päätaistelun. Klo 12.30 päivällä eri osastojen juuri lähdettyä suunnilleen alkoi Lagenan kuuluisa taistelu samoilla aukeilla, joilla Kaarle XII yli kaksisataa vuotta aikaisemmin järjesti ruotsalais-suomalaista armeijaansa ennen historiallista Narvan taistelua.

Vihollinen oli saanut tiedon, että sen Repnikin länsipuolella toimivilta joukoilta oli katkaistu paluutie Narvaan. Se lähetti nyt voimakkaan hyökkäysjoukon Lagenaa vastaan murtaakseen tien auki. Hyökkääjiä tuki myöskin erinomainen panssarijuna »Ilja Muromets» varustettuna yhdellä 6-tuumaisella ja viidellä 3-tuumaisella tykillä sekä 36 konekiväärillä. Se alkoi ampua kartanoa. Narvanlahdella viipyvä virolainen sotalaivasto vastasi sen tuleen. Samaan aikaan lännestäpäin suuri joukko-osasto alkoi lähetä Lagenaa, toiset kulkivat edellä ketjussa, toiset seurasivat suljetussa järjestyksessä tietä pitkin.

Tilanne oli äärimmäisen epäselvä. Olivatko lähestyvät joukot virolaisia vai venäläisiä? Onneksi vihollinenkaan ei ollut täysin selvillä, kenen hallussa Lagena sillä hetkellä oli.

Lähestyvästä joukosta kaksi ratsumiestä lähti edeltä ottamaan selvää. Pari suomalaista meni heitä vastaan. Lähelle tultuaan ratsumiehet pysähdyttivät hevosensa, ratsastivat sitten vielä muutaman askeleen lähemmäksi. Suomalaisetkin jatkoivat matkaansa, kunnes he pääsivät niin lähelle, ettei mikään erehdys enää ollut mahdollinen. Ratsumiehet käänsivät salamannopeasti hevosensa ja nelistivät pois.

Vihollinen! |

Molemmin puolin ketjut olivat tuossa tuokiossa taistelukunnossa. Konekiväärit alkoivat rätistä ja kiväärit paukkua kummaltakin puolen. Tuli kiihtyi kiihtymistään. Vihollinen ampui räjähtävillä kuulilla. Panssarijunan ja sotalaivojen tykkien kumea jylinä sekautui taistelun melskeeseen.

»En ole ennen kuullut sellaista musiikkia», kertoo muudan mukana ollut virolainen. »Päämme päällä on kuin rakeet pieksäisivät ikkunaa, ääni vain on vihlovampi. Puiden oksia sataa maahan. Eräs sähkölanka tempautuu vinkuen kerälle ja kiemurtelee maassa kuin mato.

»Meidän maihinnousujoukkojemme kolminkertainen ketju — suomalaiset edessä, toinen ja kolmas rivi meidän iskujoukkojamme — tunkeutuu vihollisen päälle. Eräs konekivääri joutuu epäkuntoon, ei ammu. Majuri Ekström juoksee kuulasateessa sen luo, saa sen jälleen käyttökelpoiseksi, ja se tatattaa edelleen. Muudan suomalainen upseeri johtaa ryhmäänsä seisoen pystyssä vihollisen tulen alaisena. Eräs 15-vuotias suomalainen vapaaehtoinen on juossut viitisenkymmentä askelta ketjun eteen ja ampuu karabiinillaan niinikään seisaaltaan. Kuulia lentää kuin rakeita, mutta poikanen jää kuin vihollisen kiusalla vahingoittumattomaksi.»

Kun suomalaisten ja virolaisten tarkka ja kiivas tuli teki viholliselle mahdottomaksi päästä kartanoon suoraan edestä, koetti se kiertää puolustajat lähettäen sekä vasemmalta merenrantaa pitkin että oikealta saartojoukkoja. Virolaiset saivat käskyn levittää ketjuaan oikealle. Äärimmäiseksi sille sivustalle lähetettiin vielä ryhmä suomalaisia vänrikki T.P. Alfthanin johdolla. Se syöksyi uhkarohkeasti — välittämättä edes käyttää hyväkseen läheisen mäenharjanteen tarjoamaa suojaa — lakeuden poikki oikealle siivelle täydellisesti vihollisen näkyvissä. Kuin ihmeen kautta ryhmä pääsi luotituiskun lävitse ainoatakaan miestä menettämättä. Se pakotti vihollisen peräytymään verissä päin. Toisellakin siivellä saartoyritys epäonnistui täydelleen.

Vihollinen peräytyi. Kuitenkaan Lagenan taistelu ei ollut vielä lopussa. Vain sen ensimmäinen jakso oli päättynyt.

Majuri Ekström aavisti, että kun vihollinen kerran oli saanut käskyn raivata tieltään Lagenaan sijoittuneet joukot, ei se heittäisi yritystä niin helpolla sikseen. Voitiin laskea, että vihollinen tekisi seuraavan hyökkäyksen etelästäpäin rautatien suunnalta, jonne sen ketju oli painunut. Konekivääreille määrättiin asemat. Kartanon puiston ja kiviaidan juuri tältä suunnalta odotettavissa olevan hyökkäyksen torjumiseen tarjoamia edullisia puolustusasemia pantiin kuntoon ja vahvistettiin.

Kun vihollista ei kuitenkaan kuulunut, saivat Lagenaan sijoittuneet joukot käskyn valmistautua jättämään kartanon klo 2 ip. jatkaakseen matkaa Narvaa kohden.

Lähtö myöhästyi kuitenkin kymmenisen minuuttia. Komppaniat olivat juuri asettumassa marssijärjestykseen kartanon luo, pari patrullia oli lähetetty ympäristöön, toinen rautatietä kohden. Silloin kiivas kiväärituli alkoi yht'äkkiä etelästäpäin.

Vihollinen hyökkäsi uudelleen!

Sekasorto syntyi hetkeksi. Majuri Ekströmin ja 3:nnen komppanian päällikön, vänrikki Laaksosen järkähtämätön rauhallisuus ja neuvokkuus pelastivat kuitenkin tilanteen. 3:nnen komppanian miehet, joista useimmat olivat jo Suomen vapaussodan aikana taistelleet majuri Ekströmin johdolla, ja jotka luottivat täydellisesti päällikköihinsä, tekivät uljaasti tehtävänsä, hajautuivat nopeasti ketjuun ja avasivat tulen. Konekiväärit sijoitettiin asemiin, ja pian ne olivat toiminnassa rauhoittaen omia miehiä ja syösten kuolemaa hyökkäävän vihollisen keskelle. Virolaiset asettuivat myöskin asemiin ja täyttivät taistelun kuumuudessa hyvin paikkansa. Osa joukoista asettui kartanon puutarhan eteläreunaan, toinen osa pitkin maantien vartta.

Kun vihollisen alkurynnäkkö oli lyöty takaisin ja tuli oli harventunut, huomasivat Lagenan puolustajat erään sotilasosaston marssivan ohi kartanon eteläpuolitse. Ensimmäinen ajatus oli, että se oli vihollinen. Mikä oli niin ollen sen tarkoitus? Aikoiko se sivuuttaa Lagenaan jääneet joukot ja hyökätä Narvan kimppuun käyneiden komppanioiden selkään? Jos vihollinen olisi tehnyt niin, olisi kaikki luultavasti ollut hukassa. Suomalaiset 1:nen, 2:nen ja 4:S komppania olisivat tuhoutuneet ilman, että majuri Ekström olisi joukkoineen voinut heitä auttaa.

Koko Narvan operatsionisuunnitelma oli rakennettu sen kokemuksen varaan, että venäläisten upseerien johtamat joukot useimmiten puskevat päänsä kiveen ymmärtämättä kiertää sitä, s.o. hyökkäävät vihollisen kimppuun punnitsematta, onko sen tuhoaminen toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämätöntä, vai riittääkö vain edessä olevan joukon sitominen ja sivuuttaminen.

Jännityksellä majuri Ekström odotti, mihin suuntaan joukko oli kääntyvä, länteen vai itään? Se kääntyi länteen; oli siis kysymyksessä vain entistä laajempi kartanon kiertämisyritys. Lähenevää joukkoa vastaan avattiin tuli.

Mutta mikä oli kyseessä?

Idästä lähenevä joukko eteni kyllä ketjussa, täydessä taistelujärjestyksessä, mutta huolimatta siihen kohdistetusta tulesta ei sen puolelta ammuttu. Olisiko mahdollista, että se olisi sittenkin virolaisjoukko? Kartanosta lakattiin ampumasta. Syntyi jännittynyt äänettömyys. Ketju läheni yhä. Mutta miten oli selitettävissä joukon äskeinen kiertoliike, jos se todella oli virolainen? Entäpä, jos kysymyksessä olikin vain vihollisen salakavala yllätysyritys. Ketjua ei saanut päästää kartanoon asti. Lähenevälle joukolle huudettiin, että sen tuli heti pysähtyä ja vasta heitettyään maahan aseensa tulla lähemmäksi, muussa tapauksessa sitä ammuttaisiin. Ketju ei huolinut käskystä, vaan tuli yhä lähemmäksi. Silloin avattiin sitä vastaan kiivas konekivääri- ja kiväärituli, johon ketju vastasi. Siis vihollinen! Kartanosta suunnattu tuli pakotti sen kuitenkin pian peräytymään.

Vihollisen tarkoituksena oli epäilemättä ollut päästä aivan kartanon luo ja sitten käsigranaateilla tuhota sen puolustajat. Suunnitelma oli varsin hyvin harkittu, ja paljon ei puuttunut sen onnistumisesta.

Vihollisen rynnistys etelästä jatkui yhä.

Tilanne oli sekava. Hämärä vielä lisäsi yleistä epävarmuutta. Bolshevikeja tunkeutui virolaisten perässä aina kartanon luo. Vasta silloin huomattiin heidät vihollisiksi ja avattiin murhaava tuli heitä vastaan. Suuret rykelmät jäivät makaamaan pihamaalle.

Huolimatta suomalaisten ja virolaisten pelottomasta puolustuksesta ja tarkasta tulesta bolshevikit eivät luopuneet hyökkäyksestä. Epätoivon vimmalla he rynnistivät voimatta kuitenkaan pakottaa suomalaisia ja virolaisia luopumaan asemistaan. Tilanne oli kuitenkin mitä arveluttavin. Bolshevikit olivat ympäröineet Lagenan kartanon kolmelta puolelta tehden joka taholta vimmattuja hyökkäyksiä sitä vastaan.

Koko Merikylän desantin asema oli uhattu. Merellä odottavaan laivastoon saapuikin jo illalla tietoja, että Lagena oli muka vihollisen hallussa ja desanttijoukot hajoitettu ja tuhottu.

Suomalaisten upseerien, ensi sijassa majuri Ekströmin, uljaan esimerkin innostamat 3:nnen komppanian miehet virolaisten avustamina pitivät kuitenkin puolensa hirvittävästä tykki-, konekivääri- ja kiväärituIesta huolimatta ja löivät rynnäkön joka puolella kerran toisensa perästä takaisin, kunnes vihollinen vihdoin havaitsi turhaksi jatkaa toivotonta taistelua ja vetäytyi yön tullen takaisin. Osa pakeni sekasorrossa Narvaan päin, toinen osa jäi piileksimään läheisiin metsiin ja antautui sittemmin lännestä tuleville joukoille. Kaatuneina heitä jäi Lagenan kartanon ympärille parisensataa miestä.

Edellä on mainittu patrulleista, jotka lähetettiin liikkeelle ennen taistelun toista jaksoa. Toinen niistä sai kokea sangen kovia. Korpraali B. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

»Kersantti Gunnar Bilkenroth sai käskyn 7 vapaaehtoisen puhelinmiehen kera lähteä katkaisemaan rautatietä Lagenan luona. Seuraavat ilmoittautuivat: Sigurd Ahlström, Väinö Borg, Harald Elfgren, Toivo Jaakkola, Sulo Laitinen, Paul Nyman ja Gustaf Sederholm. Juuri lähdettäessä saapui vartiolta metsänlaidasta raportti, että muutamia sotilaita näkyi kentällä. Samalla pyydettiin kiikaria. Siihen ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota, ja tämä laiminlyönti muodostui joukollemme kohtalokkaaksi.

»Lähdimme kentän ylitse kulkemaan asestuksenamme kiväärit, 1 rautakanki ja 1 käsigranaatti. Kun olimme edenneet kilometrin verran, näin minä n. 30 metrin päässä edessäni sotilaan, jolla oli harmaa karvalakki päässään. Samassa pamahti joka pensaan takaa. Me heittäydyimme maahan ja vastasimme tuleen.

»Ammunta levisi kauas meistä vasemmalle pitkin vihollisen ketjua. Sen vasen siipi näytti loppuvan meidän lähenemme. Yleinen ammunta alkoi kaikkialla ympärillämme sekä kartanosta että vihollisen asemista. Me makasimme vihollisten ja toveriemme ristitulessa. Granaatteja räjähteli. Emme tienneet, tulivatko ne virolaisista sotalaivoista vai bolshevikien panssarijunasta.

»Muutamien minuuttien laukaustenvaihdon jälkeen Bilkenroth komensi: ketju takaisin! Minä en kuullut sitä, mutta nähtyäni hänen valkoisen lakkinsa kaukana takanani aloin minäkin ryömiä taaksepäin. Lähin naapurini, Laitinen, haavoittui ja huusi surkeasti apua. Saadakseni hänet vaikenemaan vedin häntä n. 100 metriä taaksepäin, mutta sitten hän haavoittui toisen ja kolmannen kerran ja menetti tajuntansa. Luulin hänen kuolleen ja jätin hänet.

»Sederholm oli äärimmäisenä vasemmalla sivustallamme. Hänen jalkainsa välitse lensi kuula, ennenkuin hän ennätti heittäytyä maahan. Hänen arvelunsa mukaan vain 5 m. päässä hänestä makasi muudan bolsheviki, jonka hän laukaustenvaihdossa sai ammutuksi. Konekiväärikin oli sijoitettu lähelle. Kuulia tuli kuin herneitä läkkipeltiä vastaan. Minun edessäni oli toinen konekivääri, mutta siihen punaisten ketju näyttikin loppuvan. Elfgren sai kuulan lakkinsa ja manttelinsa lävitse; shrapnellin siru tempasi Nymanilta lakin ja hiuskiehkuran. Bilkenroth sai pieniä haavoja kasvoihinsa räjähtävästä kuulasta. Kun Elfgrenin kivääri joutui epäkuntoon ja hän heitti sen pois, kohotti Ahlström päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta sai kuulan läpi aivojensa ja kuoli heti. Jaakkola haavoittui kahdesti.

»Maa, jolla ryömimme taapäin, oli jäätynyttä suosammalta, vettä mättäiden välissä. Ehdittyäni muutamien kasvavien puiden luo nousin ylös, koska minulla oli suonenvetoa toisessa jalassani ja niin ollen vaikeaa ryömiä. Silloin olin jo likomärkä, ja vettä oli saappaissanikin. Sitten juoksin kartanoa kohden heittäytyen aina välillä maahan, kun kuulia rakeili liiaksi ympärilläni. Minua ammuttiin vielä tällöin molemmilta puolilta. Kuitenkin pääsin niin lähelle, että muudan aliupseeri rohkeni tulla ottamaan selvää, olinko ystävä vai vihollinen. Hänen kerallaan menin kartanoon. Silloin ei vielä muita ollut joukostamme palannut. Toiset jäivät makaamaan paikoilleen, kunnes hämärä saapui ja laukaustenvaihto lakkasi. Vihollisen ampumaketju tapasi sillä välin Elfgrenin, joka oli olevinaan bolsheviki puhuen ryssää ja juosten heidän kerallaan kappaleen matkaa. Minun jälkeeni saapui kartanoon Bilkenroth, sitten Elfgren, jota meikäläiset myöskin ampuivat, ja viimein Nyman ja Sederholm yhdessä. Illalla seisoessani vartiossa metsikön laidassa kuului kentältä avunhuutoja. Sinne lähetetyt sanitäärit löysivät Jaakkolan ja Laitisen.

»Vaikka siis retkemme tarkoitusperä jäi saavuttamatta, oli sillä mielestäni se merkitys, että se paljasti bolshevikien äkkiyllätysyrityksen, ja että meidän rintamanosallamme bolshevikit eivät päässeet, uskaltaneet tai ehtineet niin lähelle kartanoa kuin metsikön luona ja suurella maantiellä.»

3:nnen komppanian kokonaistappio Lagenan kartanon taistelussa oli 2 kaatunutta, nim. sotilaat Erkki Pesola ja Samuel Prättälä, sekä 7 haavoittunutta. Puhelinkomppanian kaatuneista ja haavoittuneista on edellä tehty selkoa. Virolaisista haavoittui muutamia, m.m. 2 upseeria.

Vihollinen oli tosin toistamiseen peräytynyt, mutta ei tiedetty, milloin se kävisi uudelleen rynnäkköön. Miesten oli niin ollen jäätävä ketjuun vielä taistelun lakattuakin. Heille tuotiin lämmintä ruokaa ja teetä sinne. Majuri Ekström kulki pitkin ketjua lausuen sanan siellä, toisen täällä, kiittäen ja rohkaisten miehiään. Mieliala oli erittäin reipas. Sotilaat koettivat tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He hakivat alleen heiniä, joiden päällä he sitten loikoilivat jutellen kaskuja, katsellen tykinvälähdyksiä taivaalla ja kuunnellen tykkien mahtavaa jyskettä.

Majuri Ekström oli lähettänyt kapteeni Pauluksen Udriakylään jääneen virolaisen komppanian luo saattamaan sen järjestykseen. Hänen tuli joukkoineen, jos vihollinen vielä kerran hyökkäisi Lagenan kimppuun, tehdä kiertoliike ja hyökätä bolshevikien selkään. Lagenan taisteluun osaaottanut virolainen komppania oli lähetetty asemiin valtamaantien molemmille puolille kartanosta länteen. Se otti yön kuluessa vangiksi suuren joukon bolshevikien harhailevia ratsumiehiä ja patrulleja.

Sittenkuin klo 12,15 yöllä oli saatu tieto, että 1:nen komppania oli illalla vallannut Narvan, ja että Vaivaraan asettunut vihollinen oli taistelutta antautunut virolaisille, joiden kanssa majuri Ekström saavutti yhteyden, koottiin joukot puolenyön jälkeen ja lähdettiin marssimaan Narvaa kohden. Udriakylään sijoitettu virolaiskomppania sai käskyn siirtyä Lagenaan suojelemaan sinne jääneitä haavoittuneita, joiden hoidosta lääkäri Kaarlo Melartin huolehti.

* * * * *

1:nen komppania luutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunnan kanssa jätti Lagenan kartanon 18 p:nä klo 12,30 päivällä. Tuskin se oli ehtinyt lähteä, kun Lagenan ensimmäinen taistelu alkoi. Luutnantti Eskola lähetti miehen tiedustelemaan majuri Ekströmiltä, tarvittiinko apua. Lähetti palasi ilmoittaen, että komppanian käskettiin jatkaa matkaansa ja täyttää sille määrätty tehtävä.

Pikamarssissa riennettiin Riigin kylää kohden. Tiedettiin, että 2:nen komppania oli matkalla samaan päämäärään Narvan Joensuun kautta ja 4:s komppania sekä Varmavuoren nopeat tiedustelijat suorinta tietä. Kysymyksessä oli, kenelle kunnia Narvan valloituksesta tulisi jäämään.

Tällä välin tavaton sekasorto vallitsi Narvassa. Punaisia joukkoja kulki edestakaisin. Bolshevistisen väestön keskuudessa hermostuneisuus niinikään oli vallalla. Kuvaavaa on, että kun lauantaina, tammikuun 18 p:nä, aamupäivällä joku oli muutaman kahvilan edustalla huutanut: valkoiset tulevat!, niin se oli synnyttänyt tavattoman pakokauhun. Jokainen oli ollut kuulevinaan kiväärien pauketta aivan läheltä, mikä tietysti oli omiaan lisäämään paniikkia.

Päivällä taistelu syntyi bolshevikisotilaiden kesken. Matruusit olivat näet konekiväärein sulkeneet sillat Narovajoen ylitse estääkseen pakokauhun valtaan joutuneita sotilaita peräytymästä taistelutta Narvasta. Tällöin, kerrotaan, torille keräytyneet maaväen sotilaat kiihtyneinä hankkivat konekiväärejä ja avasivat tulen sillan toisessa päässä olevia matruuseja vastaan, jotka puolestaan maksoivat samalla mitalla. Kaatuneita ja haavoittuneita oli molemmin puolin runsaasti. Kaupunkilaisten tietojen mukaan bolshevikien johtajat, Trotski, Anvelt y.m. komissaarit, olivat olleet vielä klo 5 ip. Narvassa kiihoittaen joukkoja taisteluun ja vaatien kaikkia asukkaita ottamaan osaa puolustautumiseen.

1:nen komppania eteni pikamarssissa. Etumaisina kulkevat 1:nen joukkue ja jääkäriluutnantti Vuorisalon konekiväärikomennuskunta joutuivat vihollisen kanssa kosketuksiin ensimmäisen kerran Törvajoen luona, josta tie Riigiin haarautuu valtatiestä. Luutnantti Varmavuori tiedustelijoineen oli siellä parastaikaa kiivaassa taistelussa. Bolshevikit karkoitettiin. Matkaa jatkettiin sitten Riigin kylään, josta vihollinen kuitenkin komppanian lähestyessä oli peräytynyt joen ylitse vieden mukanaan tykkinsä. Komppania jatkoi senvuoksi marssiaan Narovajoen reunaa pitkin kulkevaa tietä kohti Narvaa kiihdyttäen yhä kulkuaan.

Komppania saapui Narvan esikaupunkiin aivan vihollisen aavistamatta. Bolshevikit odottivat näet suomalais-virolaisia joukkoja lännestäpäin Narvan maantietä pitkin. Esikaupungista otettiin mukaan opas ohjaamaan komppaniaa raatihuoneelle, joka oli päätetty valita kaupungin puhdistustyön lähtökohdaksi. Tiedettiin kyllä, että kaupungissa oli monikymmenkertainen vihollinen, mutta silti ei ainoakaan epäillyt seurata uhkarohkeita päälliköitä.

Jonossa juosten riennettiin pitkin pimeitä katuja. Vastaan tulevat punaisten patrullit ammuttiin heti maahan ja jatkettiin juoksua. Klo 5,20 ip. komppania saapui raatihuoneen torille, ampui yhteislaukauksen kivääreistään ja kajahdutti voimakkaan eläköön-huudon kaupungin valloituksen kunniaksi. Heti senjälkeen räiske ja pankkina alkoivat: ryhdyttiin puhdistustyöhön. Pikalähetti riensi kiirehtimään 2:sta komppaniaa avuksi.

2:nen komppania oli lähtenyt Merikylästä rientämään Narvan Joensuuta kohden. Kun oli saavuttu lähelle kauppalaa, lähetettiin 10-miehinen kärkijoukko edeltä. Se saapui vastusta kohtaamatta kauppalan laitaan. Mutta silloin bolshevikit avasivat äkkiarvaamatta kahdelta taholta kiivaan tulen lähestyviä suomalaisia vastaan, jotka heittäytyivät asemiin ja vastasivat tuleen.

Bolshevikien tuli harveni pian, kunnes taas äkkiä joen toiselta rannalta heidän konekiväärinsä ja kiväärinsä alkoivat rätistä. Pienen etujoukon asema oli tukala, mutta tilanteen pelasti komppanian päävoima, joka saapui parhaaseen aikaan. Lyhyen tulenvaihdon jälkeen bolshevikit jättivät kauppalan. Viimeiset pakenijat jäivät makaamaan Narovan jäälle suomalaisten kuulien kaatamina. Saaliiksi saatiin 2 kenttäpuhelinta, 4 kenttäkeittiötä, 2 hevosta, muutamia kiväärejä y.m. Kauppala oli suomalaisten hallussa klo 11 ap.

Oli vähältä, ettei 2:nen komppania valtauksen suoritettuaan joutunut virolaisen laivaston tykkitulen alaiseksi. Merellä viipyvät sotalaivat olivat näet saaneet käskyn ryhtyä pommittamaan Narvan Joensuuta. Viime hetkessä majuri Ekströmin onnistui lähettää laivoille sana, että 2:nen komppania oli jo vallannut kauppalan, ja että pommitus oli suunnattava Jamburgiin.

Kauppalan asukkaat valmistivat vapauttajilleen päivälliset ja osoittivat heille kaikin tavoin kiitollisuuttaan. Parin tunnin kuluttua virolainen laivasto saapui kauppalan satamaan. »Lennuk» jäi merelle, »Lembit» sensijaan saapui laiturin luo.

»Se hetki on suurenmoinen, kaunis ja liikuttava», kertoo muudan virolainen meriupseeri. »'Lembitin' soittokunta soittaa 'Porilaisten marssia', jonka säveleet voimakkaina kaikuvat läpi tyynen ilman. Sää on leuto ja kirkas, joen pinta rasvatyyni. Sillan luo on pian keräytynyt koko kauppalan asujamisto tervehtimään 'Lembitiä' heiluttaen valkeita nenäliinoja. Kun on tultu lähemmäksi siltaa, soittaa soittokunta Viron kansallislaulun. Paljastetuin päin, osa kuunnellen, osa laulaen mukana, ilmaisee sekä laivan komennuskunta että rannalla seisova ihmisjoukko tunteensa.

»Ylentävästi vaikuttaa tietoisuus siitä, että vielä vastikään vihollisen vallan alla huokailleen maan, Viron valtion, rajalle me nyt vapauttajina saavumme, voimme laulaa tuntien samaa sydämessä kuin sanat ilmaisevat: 'Mu isamaa, mu önn ja rööm!' Kyyneleet kimmeltävät silmissä monella rannalla seisojista, jotka voivat jälleen tuon verrattain lyhyen, mutta sitä vaikeamman kauhun ja kärsimysten ajan jälkeen tuntea olevansa vapaita. He tuntevat oman valtakuntansa suojelevan käden, jonka merkkinä sini-musta-valkea lippu liehuu ylpeästi 'Lembitillä!' Merimiehillämmekin on syytä riemuun: onhan juuri oikeastaan heidän ansionsa, että rannikkomme on puhdistettu bolshevikeista; ilman laivaston tukea ei pohjoisella rintamallamme olisi voitu toivoakaan niin nopeaa etenemistä. On tunne siitä, että meriväki ei ole pettänyt heihin pantua luottamusta, ja että se on ollut tehtävänsä tasalla täyttäen työnsä vielä ennen meren jäätymistä. ‒ ‒ ‒

»Rannalla olevilta ihmisiltä kuulemme uskomattomia kertomuksia bolshevikien julmuuksista. Ennen lähtöään he ovat, kuulemma, toimeenpanneet joukkosurmaamisen (n. 30 henkilöä, enimmäkseen naisia). Surmatuille on ripustettu kivi kaulaan ja ruumiit heitetty jokeen. Sillä kohdalla, johon 'Lembit' on asettunut, kerrotaan olevan joukon ruumiita joen pohjassa. Ei voisi uskoa. Mutta kun näytetään rannalla viruvaa vanhahkon naisen ruumista, pitää, tahtoopa tai on tahtomatta, uskoa. Ennen lähtöään bolshevikit ovat täältä ottaneet pakolla tarpeikseen vielä kymmenkunta neitosta, jotta olisi hauskempaa lähteä.»

Kapteeni Kanervan pyynnöstä »Lembit» pommitti kahden tunnin ajan Riigin kylää karkoittaakseen vihollisen patterin sieltä.

Klo 3,30 ip. 2:nen komppania lähti jatkamaan matkaansa Riigin kylän kautta Narvaan. Noin virstan päässä Narvan Joensuusta, kapteeni Kanervan ilmoituksen mukaan, komppania sai saaliikseen 1.500 kpl. 3-tuuman tykin ammuksia ja 2 tykkiratasta, jotka vihollinen oli jättänyt nopeasti paetessaan.