POHJAN POJAT (continued 2)

Helmikuun 3 p:n aamuna klo 6 Pohjan Poikain 2:nen komppania ja hiihtojoukkueet kokoutuivat Gulbenin talon luo ja lähtivät Tulbea kohden. Kilometrin verran marssittuaan joukot levittäytyivät ketjuun, hiihtojoukkueet molemmin puolin ratavallia, 2:sen komppanian 1 joukkue vasemmalle puolen maantietä ja 2 joukkuetta sen oikealle puolen.

Jääkäriluutnantti Hannula kertoo:

»Kun hyökkäävä ketju on saapunut Tulben aukeaman luo, metsän reunaan, avaa talon luona kummulla asemissa oleva vihollinen tulen. Punaiset ovat kuitenkin verrattain harvalukuisia. Heidän panssarijunansa on maantien ja rautatien risteyksessä avaten konekivääri- ja tykkitulen.

»Tulitaistelua kestää n. 15 minuuttia, jonka jälkeen vihollinen peräytyy nopeasti. Jatkamme etenemistämme hiihtojoukon kaartaessa vasemmalta pitkin radan ja sitten maantien vartta ja 2:sen komppanian oikealta Saulekin asemaa kohden. 2:sesta komppaniasta jätetään varmistusosasto luutnantti Eino Jokioisen johdolla maantiesillalle.

»Hiihtojoukko etenee pitkin puron uomaa rautatiesillalle. Punaisten panssarijuna on vetäytynyt sen eteläpuolelle, jonka jälkeen punaiset räjähdyttävät sillan. Panssarijuna kohdistaa tykkitulensa meidän rautatiesiltaa ja asemaa kohden etenevää joukkoamme vastaan. 2:nen komppania valtaa Saulekin rautatienasemaa ja asettaa varmistuksen rautatiesillalle, jonka jälkeen 2:nen komppania ja hiihtojoukko kokoutuvat asemalle. Ottelussa olemme menettäneet 3 miestä haavoittuneina 2:sesta komppaniasta.

»Tulbe—Purgail tielle taistelun aikana lähetetyltä patrullilta tulee ilmoitus, että punaiset ovat vielä ketjussa molemmin puolin mainittua tietä. Koska oma väkeni on vielä sidottu edessä, lähetän kapteeni Kruusille pyynnön määrätä miehiä puhdistamaan mainittua aluetta. Hän lähettääkin 1 1/2 komppaniaa. Patrullin antama tieto on kuitenkin perätön. Vihollinen on kadonnut jäljettömiin.

»Etenemisen aikana Pohjan Poikain 3:s patteri, virolainen patteri ja panssarijuna avustavat, mutta tähystysmahdollisuuden puutteessa ei yhteistoimintaa jalkaväen ja tykistön välillä ollut nimeksikään, niin että, kuten tällaisissa tapauksissa usein sattuu, oman tykistön ammukset ensin uhattuaan jalkaväkiketjuamme lopulta putoilevat kauaksi taaksemme. Tykistöavustus ei enää olekaan tarpeen, sillä vihollinen on yön kuluessa ehtinyt viedä tavaransa, tykkinsä y.m. pois ja jättänyt nähtävästi vain pienen jälkijoukon ja panssarijunan hyökkääjää hidastuttamaan. Maantiellä lumessa näkyy myös tuoreita panssariauton jälkiä, mutta ottelussa ei sitä kuitenkaan ollut.

»Taistelun jälkeen kokoan joukot Tulbeen ja jaan varmistustehtävät. Vähän senjälkeen saavutetaan yhteys Silen kanssa. 1:sen komppanian patrulli tulee ulos metsästä vähän matkaa Gulbenin eteläpuolella. Vallattuaan operatsionikäskyssä määrätyt asemat 1:nen pataljoona ei enää jatka etenemistään. Viron kansallinen raja tällä suunnalla on saavutettu.

»Tiedustelun kautta ja vangiksi otetuilta punaisilta saadaan seuraavan vuorokauden kuluessa useita mielenkiintoisia tietoja. Niistä käy ilmi, että meitä vastaan on taistellut 1:nen lättiläinen rykmentti, sama, joka sittemmin taas on vastassamme Koikylän luona. 4.2. mennessä on vastustajamme kaikkialla edessämme peräytynyt Aajoen taakse n. 10—15 km päähän meidän asemistamme. Sen pääpaikkoja ovat nyt m.m. Wiezemhofin kartano ja Stackelnin asema ja kirkonkylä. Tykistöä on vastustajallamme, mutta kiväärinpatruunoista on puute. Peläten valkoisten etenemistä punaiset särkevät rataa Wolmariin päin ja siirtävät varastojaan Riikaan.

»Yleensä täytyy kuitenkin lättiläisen väestön antamiin tietoihin suhtautua varovasti, sillä se on virolaisten ja punaisten väliseen taisteluun nähden epämääräisellä kannalla, usein salassa suosii ja avustaa punaisia tai ainakin on olevinaan 'puolueeton'. Se onkin hyvin ymmärrettävää, onhan täällä toimivat punaiset joukot heidän omista kansalaisistaan kokoonpantu. Virolaiset talonpojat ovat sitävastoin kauttaaltaan valkoisia avustaen sotatoimintaamme kaikin voimin. Tämän erotuksen huomaa myös punaisten jättämistä jäljistä: virolaisten taloja on ryöstetty, usein isäntä murhattu, kun taas lättiläiset talot ovat koskemattomia.»

Pohjan Poikain 2:nen pataljoona oli ollut toiminnassa toisaalla. 5:s komppania oli edennyt Koikylään vievää tietä jo helmikuun 1 p:nä Wichmannshofin kartanoon saakka, etuvartio Dundur-talon luo. Sieltä se eteni seuraavana päivänä Kawershofin tehtaalle, jonne 1:nen joukkue asettui. 2:nen joukkue sai käskyn marssia Schuldingiin 3:nnen jäädessä reserviin. Kenttävartiot ja patrullit lähetettiin edemmäksi, oltiin vihollisen välittömässä läheisyydessä. Tällä suunnalla oli myös virolaisia joukkoja m.m. kapearaiteisen rautatien varressa.

Schuldingiin majoitettu joukkue joutui aamulla 3.2. klo 9 kaksi tuntia kestävään laukaustenvaihtoon vihollisjoukon kanssa, joka paikkakuntalaisten tiedonantojen mukaan oli 100 miehen suuruinen, varustettuna 1 konekiväärillä. Pohjan Pojat löivät vihollisen takaisin menettäen yhden miehen lievästi haavoittuneena. Punaiset jättivät paetessaan jälkeensä 2 kaatunutta ja 5 haavoittunutta. Samaten karkoitettiin Kawershofiin asettuneen joukkueen kimppuun hyökänneet vihollisosastot. Senjälkeen 2:nen pataljoona saattoi vastarintaa kohtaamatta ottaa haltuunsa sille määrätyt asemat.

Helmikuun 4 p:nä Pohjan Poikain kaikki osastot vapautettiin vastapalveluksesta rintamalla ja palasivat Valkiin. 1:sen pataljoonan tilalle asettui 3:nnen virolaisen rykmentin 2:nen pataljoona ja 2:sen pataljoonan asemiin 3:nnen rykmentin 1:nen pataljoona; Pohjan Poikain patteriston vaihtoi 3:nnen rykmentin tykistö.

Valkin valtauksen johdosta Pohjan Poikain rykmentti sai vastaanottaa seuraavat onnittelusähkösanomat:

»Valk, Eversti Kalm, Pohjan Poikain Komentaja.

Äsken sain Kenraali Wetzeriltä iloisen tiedon, että Pohjan Pojat ovat valloittaneet Valkin. Sydämellisesti tervehdin Teitä ja urhoollisia Pohjan Poikia suuren voiton johdosta. Toivon, että urheiden Suomen veljiemme avulla me pian ajamme vihollisen joka puolelta yli Viron rajan.

Kenraalimajuri Laidoner. Viron Armeijan Ylipäällikkö.»

»Eversti Kalm, Valk.

Vastaanottakaa sydämellinen onnitteluni suuriarvoisesta urotyöstänne ja saattakaa upseerienne ja urhoollisten Pohjan Poikienne tietoon syvin kiitollisuuteni, jonka etelärintaman joukkojen Ylipäällikkönä ja etenkin Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Ylipäällikkönä lausun.

Kenraali Wetzer.»

»Eversti Kalm. Valk. Viro.

Poikienne kunniakkaan voiton johdosta Valkin luona onnittelee Teitä kunnioittavimmin Viron avustuksen pääkomitea.

Louhivuori.

Viralliseen sähkösanomaani liitän mieskohtaisen kiitokseni ja onnitteluni Teille ja pojillenne historiallisen sankariteon johdosta. Eläköön Kalm!

Louhivuori.»

»Eversti Kalm. Valk.

Ensimmäisen Vapaajoukon pojat tervehtivät Teitä ja Teidän poikianne urotöiden johdosta Valkin luona.

Ekström. Eversti ja Vapaajoukon päällikkö.»

Julkaistessaan sähkösanomat päiväkäskyissään eversti Kalm kirjoitti:

»Ylläolevat sähkösanomat omistan kokonaan urhoollisille Pohjan Pojilleni, ja lausun omasta puolestani sydämelliset kiitokseni kaikille urhoollisille Pohjan Pojille ja heitä horjumattomasti johtaneille upseereille. Erikoisen tunnustukseni annan 1:selle pataljoonalle.»

Pohjan Poikain 1:selle pataljoonalle jätettiin sitäpaitsi Valkin valtauksen yhteydessä bolshevikien ikeestä vapautuneen Tudolinnan kylän asukkaiden puolesta seuraavan-sisältöinen adressi:

»Te urhoolliset Suomen veljet!

Meillä on kunnia sydämestämme tervehtiä Teidän kunniakasta pyrkimystänne rakkaan Vironmaamme nostattamiseksi ja Teidän työllenne, joka kerran on rehevänä kukoistava, toivottaa mitä parhainta menestystä.

Teille olemme me sanomattomasti kiitollisuuden velassa, Teille tulisi meidän voitonseppeleitä antaa, eikä yksin meidän, vaan myöskin koko tulevan Viron kansan, Teille, jotka jätitte oman isänmaanne ja nopeasti kiiruhditte lahden poikki avuksi omille veljillenne ylevämielisinä parempaa tulevaisuuttamme suojelemaan. — Teille siellä kaukana Suomenlahden takana olivat sukulaissiteet kaikki kaikessa, Teissä kyti palava rakkaus Viron veljeä kohtaan.

Viron ja Pohjan Poikain saattamana saapuu siis meidän muinaissankarimme Kalevi kotiin »kansallensa rauhaa tuomaan, Viron uueks’ luomaan», sankari, josta runoilijat niin kauan ovat laulaneet, joka esivanhemmille on vaikeina aikoina elähdyttäjänä ollut — hänessä he näkivät vapauttajan, hänestä saivat sammumattomasti liekehtivää vapauden tulta, ja he olivatkin valmiit tekemään kaikkensa vapauden asiaa edistääksensä. Te yhdessä meidän armeijamme kanssa rakennatte virolaisen kodin lujalle kalliolle, josta rajutuulet eivät voi sitä kaataa. Sinä kalliona on meillä Kalevin pojan itsensäuhraava, kotimaataan rakastava veri, joka Viron ja Pohjan Poikain suonissa virtaa.

Elämä on taistelua — ken tahtoo elää, sen tulee taistella; jos hän kaatuu, tietäköön, että muuta tietä ei ollut. Kalevin poika sanoi: »Ken verensä eestä vapauden antoi, se voittaja on kuolemassakin.»

Meidän kotona olijain tehtäväksi, varsinkaan meidän naisten, ei jää muuta kuin toivottaa Teidän työllenne onnea. Pysyen täällä metsäntakaisessa kylässämme, urhoolliset soturimme mielessä, rukoilemme sodanjumalaa, että hän pilvipatsaassa kävisi Teidän edellänne ja auttaisi Teidät voittoon. Me kotona olevat koristamme kukkaseppelin kaatuneiden veljien haudan partaat; ikuisesti kukkikoot siellä kukkaset! Hengessä näemme Viron ja Suomen käsikädessä käyvän, taivaan selkeänä päällämme heijastuvan ja auringon hymyten alas katsovan.

Eläköön Suomii Eläköön urhoolliset veljemme!

Tudolinnassa helmikuun 5 p:nä 1919. l i

Koidu Kask. Valke Järv. Helju Laane.»

Urhoollisuudesta Valkin valloituksessa korotettiin Pohjan Poikain rykmentistä »Viron Armeijan Ylipäällikön Käskyssä Viron Tasavallan Joukoille N:o 5» maaliskuun 4 p:ltä seuraavat lukien helmikuun 4 p:stä:

Jääkäriluutnantti Erkki Hannula jääkärikapteeniksi; jääkärivääpelit Einar Häll, Jussi Korhonen, Valter Lagerström, Ragnar Oivo ja Karl Dahlman jääkärivänrikeiksi; vääpelit Eero Gammelin, Väinö Havas, Frans Härmälä, Henrik Kuusisto, Ilmari Luostarinen, Kaarlo Mantere ja Ilmari Rytkönen vänrikeiksi; kersantti Ermes Berg vänrikiksi; jääkäri Johannes Tamminen jääkärivänrikiksi sekä joukkueenjohtajat Alvar Kangasmaa ja Yrjö Laurikainen vänrikeiksi.

Eversti Kalm koroitti helmikuun 10 p:nä julkaistussa päiväkäskyssään taisteluissa osoitetusta rohkeudesta ja kunnokkuudesta seuraavat Pohjan Pojat:

1:sestä pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: kersantit Aarne Hietakangas, Tauno Kaikkonen, Jaakko Kamsula, Samuel Korhonen, Samuli Laurikkala, Eero Rahola, Lauri Sammalisto, Emil Virkki ja Emil Zetterman.

Kersanteiksi: ryhmänjohtajat Ivar Eno, Uno Hyrkäs ja Harri Potila, kevyen k.k:n johtaja Eero Havas sekä korpraalit: Kalle Hakala, Ville Kujala, Alfred Lauren, Johan Lindblom, Kalle Puhakka ja Kosti Seppälä.

Korpraaleiksi: sotilaat Johan Bergman, Jaakko Huhtanen, Armas Hyvönen, Vilho Isolukkari, Urho Kemppainen, Pauli Laaksonen, Yrjö Laaksonen, Otto Luokila, Georg Nordgren, Heikki Siltanen, Leevi Somppi, Edvard Äijälä ja Mikko Äikäs.

2:sesta pataljoonasta:

Varavääpeleiksi: joukkueenjohtaja Einar Anttila ja sotilas Aslak Räinä.

Taisteluissa osoitetun pelkuruuden vuoksi taas erotettiin rykmentistä 3 aliupseeria ja 8 sotilasta ja passitettiin Suomeen »häpäisemästä rykmentin mainetta». Aliupseerit alennettiin samalla sotilaiksi.

* * * * *

Eversti Kalm Valkin kaupungin garnisonin päällikkönä määräsi kaupungin komendantiksi helmikuun 2 p:nä yliluutnantti Jaan Untin, jonka sijalle asetettiin 9 p:nä 2:sen ratsurykmentin 2:sen eskadroonan päällikkö, kornetti Kornell.

Valkin kaupunki ympäristöineen julistettiin sotatilaan, ja järjestyksen luomiseen kaupungissa ryhdyttiin heti. Kaduilla liikkuminen jälkeen klo 7 ip. ja ennen klo 6 ap. kiellettiin, samaten poistuminen kaupungista ilman komendantin lupaa. Vironkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi kaikissa kunnan ja valtion virastoissa. Venäjänkieliset katu- ja muut kilvet revittiin alas, samoin punaisten seiniin ja tolppiin kiinnittämät päiväkäskyt ja kuulutukset. Venäjänkielen käyttäminen kiellettiin ankarasti.

Viimemainittu kielto aiheutti aluksi kaikenlaisia hankauksia kaupunkilaisten ja virolaisten upseerien toiselta puolen ja suomalaisten välillä toiselta puolen viimemainittujen vaatiessa kiellon ehdotonta noudattamista. Mutta sekin ajettiin lopuksi läpi kaikella sotatilan edellyttämällä ankaruudella.

Pohjan Poikain rykmentin järjestelyyn ryhdyttiin tarmolla. Kaatuneen jääkäriluutnantti Kärnän tilalle määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi jääkärivänrikki Korhonen ja haavoittuneen luutnantti Kallion sijaan 6:nnen komppanian päälliköksi jääkäri, luutnantti Manninen. Harjoituksiin käytiin innolla käsiksi. Valkin taistelukauden jälkeinen järjestelytyö suunnattiin etupäässä 1:sen pataljoonan taistelukuntoon saattamiseen, sehän oli kärsinyt enimmin kuluneena aikana. Jääkärikapteeni Hannula kertoo siitä:

»Se yhdeksän päivän aika, jonka pataljoona Valkin taistelukauden päätyttyä sai rintaman varaväkenä viettää levossa, oli monessa suhteessa tervetullut. Taistelutoimissa rasittunut miehistö tarvitsi lepoa ja virkistystä, mutta myös edelleen ahkeraa harjoitusta. Komppaniat oli jälleen järjestettävä taisteluvahvuisiksi, tappioiden synnyttämät aukot täytettävä, asestus y.m. varustus täydennettävä. Pataljoonan esikunnalle, samoinkuin komppanioiden päälliköille ja vääpeleille nämä päivät tuottivat työtä yllin kyllin. Oli laadittava tappiolistat, luettelot kunnostautuneista, koroitusehdotukset y.m.

»Taistelukautena tuntuvimman mieshukan kärsineet 1:nen ja 3:s komppania oli saatava taas sotavahvuisiksi. Pyysin senvuoksi hiihtokomppaniaa, joka taistelujen lopulla oli ollut tilapäisesti alistettuna johtooni, vakinaisesti liitettäväksi pataljoonaan. Hiihtokomppania ei eronnut tavallisesta jalkaväkikomppaniasta muussa kuin, että se oli varustettu suksilla ja lumipaidoilla sekä 2 raskaalla konekiväärillä kuitenkin ilman suksirekiä. Mitään erikoista hiihtojoukkokoulutusta sillä ei ollut, eikä se ollut vielä kertaakaan voinut käyttää suksiaan lumen vähyyden vuoksi. Valkin seuduilla oli lunta vielä verrattain niukasti, ja Pohjois-Virossa maa oli melkein paljas. Erikoisen hiihtokomppanian pitäminen pataljoonassa oli senvuoksi mielestäni tarpeetonta, ja halusin sensijaan jakaa päällystön ja miehistön täydennykseksi muille komppanioille, sukset ja lumipaidat taas käytettäviksi tiedustelijoita, patrulleja y.m.s. varten. Sotilasaineksena hiihtokomppania oli muuten erinomaista, kuten seuraavina taistelukausina osoittautui.

»Aivan odottamatta minulle tuli rykmentin päiväkäskyssä helmikuun 6 p:nä määräys, että 1:nen ja 3:s komppania oli yhdistettävä ja hiihtokomppania liitettävä 1:seen pataljoonaan sen 3:ntena komppaniana. Käytännössä oli rykmentin määräämä järjestely epäilemättä omiaan tuottamaan paljon enemmän vaivaa ja työtä kuin, jos hiihtokomppania olisi yksinkertaisesti jaettu pataljoonalle täydennykseksi. Olisi pitänyt laatia uudet kantakirjat, komppanioiden talous ja kirjanpito sekä kaikki muu järjestettävä uudelleen. Sen lisäksi oli otettava huomioon, että sekä l:sellä että 3:nnella komppanialla oli omat traditsioninsa. Ne muodostivat kumpikin oman erikoisen, kiinteän kokonaisuuden, jonka kelpoisuus jo oli taisteluissa koeteltu, ne olivat suorittaneet rintamakauden raskaimman tehtävän ja aloittaneet kunnialla sotahistoriansa. Juuri vapaaehtoiseen joukkoon nähden on tällaisilla psykologisilla tekijöillä mitä suurin merkitys. Hiihtokomppania sitävastoin oli rykmentin nuorimpia muodostelmia, sen miehistö oli eri paikkakunnilta, ja komppania oli vielä verrattain vähän ottanut osaa sotatoimiin.

»Koska olin vakuutettu siitä, että pataljoonalle oli mitä suurimmaksi hyödyksi sen alkuperäisten taisteluyhtymäin pysyttäminen ennallaan, esitin eversti Kalmille yllämainitut näkökohdat ja pyysin rykmentin käskyn peruuttamista. Hän suostuikin ehdotukseeni, joten alkuperäinen suunnitelmani hiihtokomppanian hajoittamisesta toteutettiin.

»Enin osa alipäällystöä ja miehistöä annettiin 1:selle ja 3:nnelle sekä jokin määrä 2:selle komppanialle. Samalla pataljoona sai myös joukon kykeneviä joukkueenjohtajia, joka seikka oli erittäin suuriarvoinen, sillä ensimmäinen taistelukausi oli jo osoittanut johtajareservin tärkeyden. Konekiväärikomppaniaan oli tappioiden täyttämiseksi siirrettävä muista komppanioista lisää miehistöä, joka kiireellisesti oli perehdytettävä konekiväärin käyttöön. Opetusta kevyen konekiväärin käsittelyssä annettiin myös mahdollisimman monille jalkaväkisotilaille. Kun ent. hiihtokomppanian kuormastolla oli täydennetty ensi sijassa 3:nnen komppanian kuormastoa, joka junaonnettomuudessa oli kärsinyt tuntuvan hevoshukan, luovutettiin loput siitä, samoinkuin sukset käskystä rykmentin intendenttuurille. Sukset olisivat kuitenkin olleet hyvään tarpeeseen sittemmin Marienburgin retkellä, kuten tultiin kokemaan.

»Heti Valkiin palattuamme alkoivat jokapäiväiset, säännölliset harjoitukset y.m. palvelus. Rintamalle lähtö saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä, ja etenkin ent. hiihtokomppanian miehistö oli vielä varsin vähän koulutettua. Garnisonivartiopalvelusta hoiti kaupungissa yksi komppania kerrallaan. Kaikkia Valkista vieviä teitä vartioitiin tarkasti. Kaupunkiin tulijoilta ja sieltä menijöiltä vaadittiin kulkulupatodistus, kuormatkin tarkastettiin. Kerran virolainen vartio onnistui sieppaamaan Riiasta tulevan bolshevikikuriirin kiinni, jolla oli toistasataa kirjettä eri henkilöille Valkissa. Tapahtuman johdosta suljettiin kaikki kaupunkiin vievät tiet ja lukuisia kotietsintöjä ja vangitsemisia pantiin toimeen.

»Tämä taistelujen välinen levähdysaika koetettiin tehdä sotilaille niin mukavaksi ja viihtyisäksi kuin se niissä olosuhteissa suinkin oli mahdollista. Järjestettiin tilaisuus kylpemiseen, ja säännölliset saunavuorot määrättiin rykmentin eri osastoille. Postiyhteys Suomeen oli järjestetty tyydyttävälle kannalle. Suomalaisia sanomalehtiä saatiin myös säännöllisesti, vaikkakin liian vähäinen määrä. Rykmentin papin, pastori af Björkstenin toimesta pantiin pystyyn sotilaskoti alipäällystöä ja miehistöä varten.

Yhteisen upseerikodin aikaansaamiseen myös ryhdyttiin, huoneisto sitä varten saatiin Kirkkotorin varrella olevasta, jollekin kaupunkilaisklubille kuuluvasta talosta. Se käsitti yhden salin, kaksi pientä huonetta ja keittiön. Yhteisen upseerikodin syntymisestä ei kuitenkaan tullut mitään, kun 2:sen pataljoonan upseeristo asui lähellä rautatienasemaa ja halusi mieluummin pitää siellä oman upseerikasinonsa. Näin ollen jäi hankittu huoneisto 1:sen pataljoonan haltuun. Siihen liittyy muisto monesta hupaisasta yhdessäolosta taistelukausien väliaikoina.

Valistustoimesta rykmentissä pitivät huolta pastori af Björksten ja aina väsymätön ja nuortean innokas opettaja Pihkala, upseeri erikoisia tehtäviä varten, järjestämällä moniaita esitelmätilaisuuksia.

Miehistön majoitus oli tosin jonkinverran ahdas, mutta asumukset olivat kuitenkin lämpimät, joka olikin tärkeintä. Sänkyjä ei tietenkään voitu hankkia näin rintamaoloissa, miehet makasivat lattialla, johon oli levitetty olkia. Muonitus oli moitteeton. Yleinen terveydentila oli myös tyydyttävä, vaikkakin nähtävästi vilustumisesta aiheutunutta kuumetautia jonkinverran esiytyi, ei kuitenkaan huolestuttavassa määrässä. Syynä oli todennäköisesti jalkineiden huonous.

Viroon lähdettäessä oli melkein joka mies Pääintendenttuurin puolesta varustettu uusilla, pitkävartisilla »åströmiläis»-pieksuilla. Mutta pohjaamattomina menivät ne yleensä parin pitemmän marssin jälkeen rikki. Tulin jo Suomen vapaussodassa huomaamaan niiden sopimattomuuden sotilasjalkineiksi. Jalat niissä marsseilla rasittuvat ja väsyvät suhteettoman pian, etenkin jalkapohjat tulevat aroiksi, varsinkin, jos tie on epätasaista ja rosoista.

Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti, mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden, jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen, osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti Kalmin ja Pääintendentin, tohtori Göösin välillä näkyi sitäpaitsi syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen laiminlyönnin kontolle.

Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain, innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi, joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan menestykselliselle sotatoiminnalle.

»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.

»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä. Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri Juho Sauramo. Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen sairastalli.»

Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen kandidaatti Elias Cederberg määrättiin hoitamaan rykmentin toisen apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.

Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala ompi linnamme», jonka jälkeen pastori af Björksten puhui lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista, vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».

Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali Laidoner tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.

Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10, joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi. Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin kaupungilla yksityisten luona.

Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja ilmoittautui heti eversti Kalmille soittaen hänen esikuntatalonsa edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa, sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.

Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa. Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala oli niinikään sangen korkealla.

Mikäli rikkomuksia tapahtui, seurasi niistä aina rangaistus. Tavallisin rangaistusmuoto pikku rikoksista oli toverien antama »remmiapelli», joka useimmiten tepsi erittäin hyvin. Joskus käytettiin myös rangaistusharjoitusta ja arestia kaupungin päävartiossa Moskovankadun N:o 9:ssä, jossa vartiota hoiti 1 aliupseeri ja 6 sotilasta kerrallaan.

4. Kolmas taistelukausi.

(Koikylän taistelu ja eteneminen Riika—Pihkova viertotiehen.)

Samanaikaisesti Valkin valtauksen kanssa eversti Puskarin joukot miehittivät Vörun kaupungin, jossa vihollinen valtakautensa lopussa oli yrittänyt hävittää m.m. kaikki myymälät. Virolaisten joukkojen saaliiksi jäivät asemalla olevat 2 veturia ja joitakuita luokkavaunuja.

Petserin suunnalla käytiin tällöin kiivaita taisteluja. Virolaisten 2:nen rykmentti tunki vähitellen bolshevikijoukot yhä kauemmaksi. Helmikuun 2 p:nä sen 2:nen pataljoona valtasi Vastseliinan (Neuhausenin) aseman saaden sotasaaliiksi m.m. monta vaunua heiniä, 1 vaunun venäläisiä patruuneja y.m. sotatarpeita, ja 4 p:nä 1:nen pataljoona sai haltuunsa Petserin aseman ja kauppalan, johon viholliselta jäi kiväärejä, patruuneja, petroleumia y.m. Tällä suunnalla vihollinen kuitenkin alkoi helmikuun 5 p:nä vastahyökkäyksen tunkien yhä yltyvin taisteluin virolaisia taaksepäin.

Koko etelärintamalla bolshevikit ryhtyivät helmikuun alkupuolella puuhaamaan tehoisan vastaiskun antamista virolaisille joukoille. Punaiset valmistelivat hyökkäystä Ruhjan ja Wolmarin suunnilta Valkia vastaan saadakseen kaupungin jälleen haltuunsa. Eversti Kalm kääntyi saatuaan vihollisen aikeista tiedon Tarton esikunnan puoleen sähkösanomalla helmikuun 9 p:nä tehden selkoa vankien kautta selville saadusta vihollisen sijoittumisesta ja pyytäen kiirehtimään uuden direktiivin antamista ja Valkin puolustusjoukkojen lähimmän päällikön määräämistä.

Tällöin olikin jo annettu eri rintamanosille uudet tehtävät. Helmikuun 8 p:nä armeijan ylipäällikkö, kenraali Laidoner sähkötti alaisilleen:

'Vihollinen on Narvan, Pihkovan, Valkin ja Ruhjan suunnalla ajettu Viron kansallisten rajain ylitse. Sen hallussa on enää vain osa Etelä-Vörumaata. Tasavallan sotaväen seuraava tehtävä on Etelä-Vörumaan puhdistaminen vihollisesta ja senjälkeen Viron alueen varjeleminen punaisten uusilta hyökkäyksiltä. Rajojen puolustamiseksi tulee ottaa haltuun sellaiset asemat, joista on helpompi teknillisin apukeinoin ja pienemmin miesmäärin torjua vihollinen takaisin, jotta sotamiehet saisivat enemmän levätä. Siksi käsken seuraavaa:

1:sen divisioonan tehtävä on aktiivisesti puolustaa Narvan kaupunkia, Narovajoen linjaa ja Peipuksen rantaa Vasknarvasta Lohusuuhun. Narvan linjan puolustamiseksi pitää, mikäli mahdollista, joen molemmat rannat, etenkin Narvan kohdalla, saada meidän haltuumme. Narvan puolustamiseksi on tarpeen etuväin tunkeutua Jamburgin suuntaan ja hävittää Jamburgin silta.

Eteläisen rintaman tulee:

1:o Suojella Peipuksen rantaa Lohusuusta meidän kaakkoisrajoihimme saakka Isborskin linjalle;

2:o Pihkovan suunnalla ottaa haltuunsa etuväin Isborskin asema ja kauppala, Paurovitshin ja Shemeritskin kylät ja rikkoa Velikajajoen silta Pihkovan luona;

3:o Vöru—Marienburg suunnalla tunkeutua edelleen Pihkova— Riika viertotiehen saakka ja ottaa haltuunsa Alt-Laitzen ja Oppekaln;

4:o Valk—Marienburg rautatietä pitkin tunkeutua eteenpäin Hoppenhofin asemalle ja, jos se on Vörun maakunnan suojelemiseksi tarpeellista, ottaa etuväin haltuunsa Marienburgin kauppala;

5:o Valk—Wolmar suuntaan edetä Stackelnin asemaan saakka;

6:o Ruhja—Wolmar ja Ruhja—Salatsi suunnilla edetä Säde- ja Salatsijokeen ja ottaa haltuun niiden ylitse vievät sillat, sekä

7:o Merenrannalla ottaa Heinaste etuväin haltuun.

Kaikkien näiden tehtävien täytäntöönpanon aika jää kenraali Tönissonin ja kenraali Wetzerin määrättäväksi. Asemia on, mikäli mahdollista, vahvistettava juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä. On tarpeellista, että Tasavallan puolustus näin saadaan järjestetyksi, niin että mahdollisimman paljon joukkoja on reservissä joka hetki valmiina lyömään takaisin vihollisen hyökkäysyritykset.'

Kenraali Wetzer kävi helmikuun 10 p:nä Valkissa, johon hän kutsui sillä rintamanosalla toimivien rykmenttien ja panssarijunien päälliköt neuvottelemaan uudesta operatsionista. Hän ilmoitti tällöin m.m., että Pohjan Poikain rykmentti tulisi alkavana taistelukautena pysymään reservissä Valkissa. Eversti Kalm tuntien upseeriensa ja sotilaittensa yhä kasvavan kyllästymisen garnisonielämään ja taisteluhalun pyysi kenraali Wetzeriä määräämään Pohjan Pojille jotakin tärkeämpää toimitettavaa ja saikin lupauksen siitä.

Kenraali Wetzer antoi helmikuun 11 p:nä eteläisen rintaman joukoille direktiivin uutta etenemistä varten. Sen ensimmäisessä kohdassa perustellaan rynnistystä seuraavasti:

»Vain pienessä osassa Etelä-Vörumaata viipyvät vielä Viron maaperällä venäläis-lättiläiset ryövärijoukot, jotka meidän on sieltä karkoitettava. Ei vieraan maan valloittamiseksi tai voittojen saamiseksi, vaan Viron Tasavallan rajojen suojaamista varten Viron etelärintaman sotajoukkojen tulee edetä tarpeellisiksi katsotuilla suunnilla jonkin matkaa Viron kansallisten rajojen ylitse.»

Eri joukko-osastojen tehtäviksi määrättiin:

1:o Eversti Kann, johdossaan 3:s ja 6:s virolaisrykmentti, Pärnun suojeluspataljoona ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, ottaa haltuunsa linjan Heinaste—Salatsi joen uoma—Stackelnin rautatienasema ja siitä edelleen kaakkoonpäin, hävittää Aajoen rautatiesillan Stackelnin luona ja valvoo kaikkia vihollisen puolelta tulevia teitä;

2:o Yksi pataljoona Pohjan Poikia rykmentin tykkien ja yhden kapearaiteisen panssarijunan kera, pataljoonan komentajan yhteisellä johdolla, etenee Valk—Marienburg rautatien ja maantien suuntaan, miehittää Hoppenhofin aseman ja valvoo teitä Adselista Neu-Laitzeniin;

3:o Eversti Puskar, johdossaan 2:nen ja 7:s virolaisrykmentti, Tallinnan suojeluspataljoona, Balahovitshin joukko-osasto ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, suorittaa ylipäällikön etelärintamalle antaman käskyn 1:sen ja 2:sen kohdan, edelleen miehittää linjan Panikovitsh—Shemeritski—Alt-Laitzen—Oppekaln valvoen vihollisen puolelta tulevia teitä, panee toimeen käytettävänään olevalla eskadroonalla odottamattoman hyökkäyksen Marienburgia vastaan herättäen vihollisen keskuudessa paniikkia ja helpottaa Pohjan Poikain toimintaa rautatien suunnalla rikkomalla rautatien vihollisen selän takana;

4:o Kapteeni Irw johdossaan kaikki panssarijunat —yhtä kapearaiteista lukuunottamatta — toimii Stackelnin, Marienburgin ja Pihkovan suunnilla tarpeen mukaan;

5:o Reservissä: Tarton sissipataljoona Moisakylässä, Pohjan Poikain 1 pataljoona Valkissa, Tarton suojeluspataljoona Vörussa ja Viljandin suojeluspataljoona Tartossa.

Samalla käskettiin sotilaiden tietoon saattaa, että sittenkuin nämä asemat olisi saatu virolaisten joukkojen haltuun, ei enää edettäisi, vaan puolustauduttaisiin niissä.

Saatuaan kenraali Wetzerin yllä lyhyesti esitetyn taistelusuunnitelman eversti Kalm pitäen sitä virheellisenä lähetti Tarttoon sähkösanoman, joka Pohjan Poikain taistelukertomuksen mukaan ajalta 13.2.-26.2.19. oli sisällöltään suunnilleen seuraava:

»Huomautin, että täten on alkavassa operatsionissa taas uudistumassa Grosshofissa Pohjan Pojille turhaan tullut verilöyly, sillä kuten silloin Valk—Wolmar rata jäi katkaisematta, niin varmaankin taas jäisi nyt Marienburg valloittamatta ja rata katkaisematta ja rykmenttini tehtäväksi tulisi suoralla rintamahyökkäyksellä vallata rata Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin asti. Koska samalla otin huomioon sen, että paljailla rintamahyökkäyksillä vihollisen elävää voimaa ei voida tuhota sekä sen suuria ryöstösaaliita haltuun saada, tein sähkösanomassani kaksi ehdotusta: 1:o joko minun rykmenttini alkaa suoran rintamahyökkäyksen pitkin rataa vasta senjälkeen, kun rata Marienburgiin on varmasti katkaistu ja Marienburg vallattu, 2:o taikka minulle annetaan toimintavapaus suorittaa sama tehtävä monta kertaa pienemmällä mieshukalla ja ehdottomasti varmemmin tekemällä saartoliikkeen Verrosta Marienburgiin. Pyysin minulle annettua tehtävää harkitsemaan uudelleen ja toistamaan käskyn taikka sitten jättämään tehtäväni suorittamisessa suoritustavan määräämättä.»

Eversti Kalm sai 12 p:nä vastauksen, jossa ilmoitettiin, että hän saisi lähettää yhden komppaniansa Marienburgin rataa katkaisemaan määrättyjen joukkojen mukaan. Koska hän ei saanut koko tehtävää suorittaakseen ja hän piti tällaista järjestelyä tarkoitustaan vastaamattomana ja epäonnistuneena, ilmoitti hän kenraali Wetzerille lähettävänsä 1:sen pataljoonansa tykkien ja panssarijunan kera Koikylän seuduille, mutta antavansa etenemiskäskyn vasta sitten, kun hän saisi varman tiedon, että rata todella oli katkaistu.

Saatuaan sanoman, että eversti Puskarin joukot lähtisivät liikkeelle 13 p:nä klo 6 ap., eversti Kalm antoi saman päivän aamuna jääkärikapteeni Hannulalle määräyksen lähettää viipymättä liikkeelle yhden komppanian, jonka tuli olla voimakkaan tiedustelun kautta keskeytymättömässä kosketuksessa Koikylässä majailevan vihollisen kanssa. 3:s komppania, joka sai tämän tehtävän suorittaakseen, jätti Valkin jääkäriluutnantti Marttisen johdolla klo 10 ap.

Eversti Kalm antoi edelleen 13 p:nä klo 8,30 ap. operatsionikäskynsä N:o 7 määräten jääkärikapteeni Hannulan, johdossaan 1:nen pataljoona, Pohjan Poikain 1:nen ja 3:s patteri (jääkärimajuri Snellman) ja I kapearaiteinen panssarijuna (kapteeni Peters) sekä yhteyden pitoa varten 2 ryhmää ratsumiehiä (vääpeli Eino Vartiainen), etenemään Valk—Marienburg radan ja maantien suuntaan, valloittamaan — saatuaan siihen nimenomaisen käskyn eversti Kalmilta — Hoppenhofin rautatienaseman ja valvomaan teitä Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin.

2:nen pataljoona oli jäävä reserviin Valkiin, johon myös rykmentin esikunta ja 1:sen pataljoonan raskas kuormasto jäivät.

Tiedonanto-osaston päällikkö määrättiin ryhtymään toimenpiteihin voidakseen huolehtia yhteydestä jääkärikapteeni Hannulan joukkojen kanssa niiden liikkumisen mukaan. Mutta tiedonanto-osastolla ei ollut käytettävänään enempää kuin jokunen sata metriä puhelinjohtoa, joten sen toiminnasta ei pataljoonalla ollut suurtakaan hyötyä, se kun oli rajoitettu käyttämään yksinomaan yleisiä puhelinlinjoja. Sitäpaitsi Pohjan Poikain ryhdyttyä suorittamaan kiertoliikettään Marienburgia kohden puhelinyhteys ei enää voinut tulla kysymykseenkään.

Rykmentin lääkäri, lääkintämajuri Kallioinen seurasi 1:stä pataljoonaa. Lääkintäkapteeni Kalpa ryhtyi toimenpiteihin saadakseen asemakomendantin avustuksella kokoon ambulanssijunan, joka etenisi virolaisen panssarijunan jäljessä korjaten suomalaisia haavoittuneita. 13 p:n iltana ambulanssijuna olikin kunnossa. Sairashoitohenkilökunta vietti sitten siinä seuraavat päivät kulkien edestakaisin rintaman ja Valkin väliä panssarijunan perässä, jonka täytyi joka 6 tunnin perästä palata takaisin hakemaan vettä.

Pohjan Poikain rykmentillä — aluksi tosin vain sen 1:sellä pataljoonalla — oli siis tiedossa uusi taistelukausi, jonka vastuksia ja uhreja ei voitu edeltäpäin arvioida. Mutta riemukkain hurraa-huudoin otettiin sanoma rintamalle lähdöstä vastaan sekä upseeriston että miehistön keskuudessa.

Rykmentin vahvuus tähän aikaan (11.2.) oli seuraava:

ups. aliups. miehistöä. yht. hev. ajoneuv. Rykm. esikunta 18 13 26 57 17 — 1:nen pataljoona 9 96 654 759 64 52 2:nen » 10 85 691 786 51 34 Tykistö 13 51 254 318 168 54 Tiedonanto-os. 1 11 87 99 1 — Sairashoito-os. 2 3 11 16 — — Ratsuos. 1 10 46 57 56 8 Soittokunta 2 9 25 36 — — Koko rykmentti 56 78 1.794 2.128 357 148

(Vahvuusilmoituksessa ei ole kuitenkaan otettu huomioon ennenmainittuja upseerikoroituksia urhoollisuudesta Valkin valloituksessa, jotka tähän aikaan eivät vielä olleet julkaistuja.)

Eräs Pohjan Poika kirjoittaa muistiinpanoissaan Koikylään lähtöpäivästä:

»Tänään mielet ovat korkealla. Kaikki työ käy kuin salamanleimaus. — Ovat ne, nuo suomalaiset, nopeita poikia, ajattelevat mustasilmäiset juutalaiset. Niin, ovat ne, vaikka niitä sanotaan hitaiksi.

»Kun tulee lähtö taisteluun, niin silloin Suomen poikain jalat ovat irti maasta. Vielä tämä suomalaisjoukko näyttää täällä ihmeitä maailmalle! ‒

»Kadulla viedään muudatta virolaista tykistöupseeria viimeiseen lepopaikkaansa. Valkea arkku on kanuunan piipun päällä. Suomalainen sotilassoittokunta soittaa surumarssia jäljessä.

»Tuo kuva — keskellä taisteluun lähtökiirettä — jättää jälkeensä mieliimme vakavan vaikutelman.

»Montakohan meistä tämän matkan jälkeen viedään noin? — — —

»Lähdetään liikkeelle kaakkoa kohden.

»Pitkä karavaani kulkee aukean tasangon keskitse. On ihana talvipäivä. Luonnossa on kuitenkin jo jotakin keväistä tuntua,vaikka ei olla vielä helmikuun puolivälissäkään. Maantie on paikoin lumetonta. Hevoset vetävät ihan suoranaan raskaita panoskuormia. Tykkien pyörät kumisevat oudosti.

»Yhä eteenpäin.

»Poikkean muutamaan taloon. Pyydän juotavaa. Talosta etsitään parasta. Tarjoan maksua, mutta isäntä ei tahdo ottaa. Jätän rahan kuitenkin pöydälle, sillä 'jos tänään kuolen ja huomenna kuopataan', niin mitä hyötyä on minulle noista papereista, joita ukko joka tapauksessa tarvitsee kipeämmin kuin minä.

»Eräässä toisessa talossa saan ihailla kaunista 'preiliä' [preili — neiti], jolla on hieno hipiä ja loistavat silmät. Panen parhaani vironkielellä saadakseni hänet ymmärtämään niitä tunteita, jotka sillä hetkellä mielessäni vallitsevat… Koti kaukana… edessä rintama… ehkä kuolema… Mutta pian kuluu puoli tuntia. Karkoitan mielestäni kaiken tuon ja lähden. Kaihomielisyys on vahingollista sotilaalle. Mutta liina liehuu kauan talon portailta…»

* * * * *

Jääkärikapteeni Hannulan joukot lähtivät Valkista liikkeelle klo 11,15 ap. Hän sai silloin jääkärimajuri Snellmanilta tiedon, että Karolan kartano (Gut Karolen) Koikylän pohjoispuolella oli vapaa vihollisesta.

Joukkojen päävoima päätettiin silloin sijoittaa tykistön kera Karulaan ja ryhtyä sieltä käsin tiedustelemaan. Edelleen jääkärikapteeni Hannula sai tiellä Karulaan 3:nnelta komppanialta ilmoituksen, että bolshevikien päävoima oli Koikylän kartanossa ja pienemmät osastot Voitkassa (3 km. Koikylästä länteen) ja Kakun koululla (2 km. Koikylästä pohjoiseen) sekä 2 tykkiä Koikylän rautatienasemalla ja 2 tykkiä Aajoen rannalla, lähellä Pirin taloa, ja että virolaisten etuvartio oli Marienheinissa.

3:s komppania asettui Lepenhofiin, joka oli jo ollut muutamia päiviä aikaisemmin virolaisten hallussa, mutta jälleen jätetty, ja ryhtyi rohkeasti tiedustelemaan saavuttaen kosketuksen vihollisen kanssa klo 2,10 ip. 1:sen pataljoonan esikunta, toistaiseksi varaväeksi jäävä 1:nen komppania, joka asetti vain välittömän hälyytysvartion Karulasta Kärikmäelle vievälle tielle, ja tykistö asettuivat klo 5,10 ip. Karulan kartanoon. 2:nen komppania jatkoi matkaa ja majoittui Niglen taloihin alkaen tiedustella etelää ja kaakkoa kohden.

Jääkäriluutnantti Marttinen sai tehtäväkseen mahdollisimman paljon hermostuttaa ja häiritä vihollista saattaakseen sen siihen käsitykseen, että hyökkäys oli odotettavissa siltä suunnalta. Jääkäriluutnantti Koiviston taas tuli tiedustella mahdollisimman varovaisesti, jottei punaisten epäluuloa tällä taholla herätettäisi.

Eräs 1:sen komppanian upseeri kirjoittaa Karulasta:

»Karulan kartano on suurenmoinen uljaine päärakennuksilleen, suunnattomine kivinavettoineen ja talleineen. Aamulla bolshevikit ovat siitä lähteneet kuultuaan meidän olevan tulossa ja vieneet muassaan 17 vaunulastia arvokkaimpia huonekaluja. Siitä huolimatta se ei ole vielä suinkaan putipuhdas; siellä saa nähdä koko joukon sangen vanhoja metsästystauluja ja joitakin antiikkisia kaappeja y.m.

»Majoituttuamme kartanoon saan järjestettäväkseni 1:sen komppanian aliupseerivarfion muutamaan tienhaaraan, jonne sijoitetaan myös yksi kevyt konekivääri.

»Puolikuoliaana väsymyksestä raahaudun takaisin ja heittäydyn esikuntahuoneen nurkkaan levolle kahmaistuani hieman olkia alleni. Kuumehoureisesta unestani havahdun usein ja katseeni kiintyy silloin joka kerta mieheen, jota jok'ainoa kunnioitamme, johon rajattomasti luotamme, ja jota myöhemmin opimme yhä enemmän rakastamaan. Hän istuu pöydän ääressä paitahihasillaan, kartta edessään. Takan loimuava hehku valaisee hänen älykkäät ja lujat piirteensä, ja suuret, mustakehyksiset rintamalasit heittävät silmien seutuville miettivän varjostuksen. Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa nopeasti ilmoituksen tai käskyn, jonka ratsu kiidättää joko Valkissa olevaan rykmentin esikuntaan tai Lepenhofissa majailevan komppanian päällikölle.

»Yhä hän valvoo, laatii suunnitelmia, muuttelee niitä, kunnes tilanne on selvä, ja hän saattaa itselleen hyvällä omallatunnolla sanoa: niin teemme. Ja uskonpa — sitä mieltä ovat kaikki, jotka hänen mukanaan ovat kulkeneet — että valittu ratkaisu on aina paras mahdollinen. — Tuo mies on jääkärikapteeni Hannula.»

* * * * *

Operatsionin alkaessa vihollisen rintama kulki etelässä, saatujen tietojen mukaan, suunnilleen linjaa Stale—Stackelnin asema—Wiezemhof—Koikylä, Valk—Marienburg radan vartta — Möniste (Menzen)—Hoppenhof ja edelleen Riika—Pihkova maantien seutuvia koilliseen. Tarkkoja ja luotettavia tietoja punaisten asemista Koikylän seuduilta alkaen itäänpäin ei saatu, kun virolaisten joukkojen ja bolshevikien välillä ei tällä suunnalla ollut kosketusta. Punaisten pääetappipaikkoja olivat Ruhja, Wolmar ja Marienburg.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa täten alkaneesta operatsionista:

»Operatsionisuunnitelma on katsottava virheelliseksi, etenkin mikäli se koski toimintaa rintaman keskustassa s.o. Pohjan Poikain suunniteltua etenemistä radan suuntaan. Sillä on otettava huomioon, että vihollisen rintama kulki Koikylästä Hoppenhofiin pitkin radan vartta. Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tehtävä muodostui näin ollen vihollisen rintaman auki vyöryttämiseksi sivusuuntaan ilman toimintaa syvyyssuuntaan s.o. radan eteläpuolelle viertotietä kohden. Tästä oli oleva seurauksena, että mitä pitemmälle edettiin, sitä suojaamattomammaksi oikea sivusta jäi, ja sitä vaaranalaisemmaksi muuttuivat suorin yhteys ja jälkikuljetus rataa myöten, radan suojeleminen olisi vaatinut näet koko Pohjan Poikain rykmentin hajoittamista tälle laajalle rintamalle, joten sen taisteluvoima olisi supistunut olemattomaksi ja sen hyökkäystoiminta tyrehtynyt. 1:sen pataljoonan esim. ehdittyä Hoppenhofiin olisi viholliselle ollut helppo asia Serbigalin ja Adselin kautta katkaista rata ja maantie ja siten eristää pataljoona Valkin yhteydestä. Virolaiset panssarijunat eivät yksin kyenneet suojaamaan rataa, niiden toiminta-alue kun on varsin rajoitettu. Oikealla siivellä olevaa 3:tta virolaista rykmenttiä ei myöskään voitu ottaa lukuun sivusuojastona, sen toiminta-alue ei näet ulottunut näin etäälle itään.

»Rintamaan oli näin ollen muodostuva suuri ja vaarallinen aukko, jota vastustaja saattoi käyttää hyväkseen. Sen se heti Marienburgin taistelukauden jälkeen tekikin. Pohjan Poikain hyökkäysten tulosten, ennenkaikkea rautatien ja valtamaantien omistuksen, säilyttämiseksi olisi ollut välttämätöntä pysyvästi miehittää ja varustaa Arskall, Serbigal ja Adselin linna, jotka tarjosivat erinomaiset puolustus- ja tukikohdat. Se, ettei tähän operatsionisuunnitelmassa kiinnitetty mitään huomiota, ja ettei näin Marienburgin valloituksenkaan jälkeen tehty, on katsottava suureksi taktilliseksi virheeksi, jonka seuraukset muodostuivat kohtalokkaiksi tuhoten kaikki tämän mainehikkaan taistelukauden suuret saavutukset ja tulokset.

»Virolaisia joukkoja oli myös syytä epäillä, sillä kokemus oli osoittanut, että heidän operatsionikäskyssä edellytetty merkityksensä usein olikin olemassa vain paperilla, yhtenäinen toiminta oli heikkoa, eteneminen silloinkin, kun Pohjan Pojat olivat raivanneet tien auki eikä vihollisen vastustusta ollut olemassa, oli hidasta. Offensiivihengen puute ja taipumus olla passiivisella puolustuskannalla olivat yleisiä ilmiöitä. Etenkin laiminlyötiin tiedustelu ja pysyvä kosketus vihollisen kanssa. Tarmokkaammalla toiminnalla olisivat tulokset olleet suuremmat, sillä vihollista näytti vaivaavan yleensä samat ominaisuudet. Tavallista olikin, että esim. yön ajaksi sekä virolaisten että punaisten etuvartiot vetäytyivät toisistaan n. 2—3 km. päähän.

»Loistavana poikkeuksena olivat kuitenkin muutamat erikoiset joukot, kuten yliluutnantti Kuperjanovin sissipataljoona ja n.k. merijalkaväki (Petserin rintamalla) sekä ennenkaikkea panssarijunat. Näiden viimeksimainittujen miehistö oli valioväkeä, enimmäkseen vapaaehtoisia koululaisia ja ylioppilaita, upseeristo samoin toimintakykyistä ja urhoollista.»

Jääkärikapteeni Hannulan joukot — noudattaen eversti Kalmin nimenomaista käskyä — eivät ryhtyneet etenemään, vaan virolaisten joukkojen rynnistystä odotellessaan majoittuivat perusteellisesti ja tiedustelivat joka taholle.

14 p:n aamuna saapui Koikylän lähistölle kaksi virolaista panssarijunaa, jotka suojasivat Pohjan Poikain oikeaa sivustaa miehittäen radan oikealla puolen Lippin talon luoteispuolella metsän reunassa olevan kummun ja halliten sieltä aavaa peltoa Koikylän asemalle asti ja siitä etelään aina Kalisteen saakka. Panssarijunien perässä tuli Lepenhofin kohdalle 3-vaunuinen, suomalainen ambulanssijuna. Lääkintämajuri Kallioisen ambulanssi taas oli Karulan kartanossa.

14 p:nä saatiin 2:sen komppanian tiedustelijain kautta selville, että punaisten esikunta 1 rykmentin kera oli majoittunut Koikylän kartanoon. Komppanian tiedustelu ulotettiin päivän kuluessa yhä etelämmäksi. Aamuyöstä patrulli oli huomannut Kakun vapaaksi bolshevikeista, mutta jäämättä sinne se palasi kokonaisuudessaan ilmoittamaan asiasta, jääkäriluutnantti Koivisto lähetti silloin uuden patrullin miehittämään Kakun. Vihollinen oli kuitenkin tällä välin uudelleen asettunut sinne ja avasi yht'äkkiä tulen varomattomasti etenevää patrullia vastaan, joka luuli tienoon yhä edelleen olevan punaisista vapaan, ja ajoi sen hajalle. Pohjan Pojista haavoittui 1 sotilas ja 1 joutui vihollisen käsiin, joka rääkkäsi hänet pistimillä kuoliaaksi. Kaatuneen, sotilas Viljo Kortesmaan, ruumis löydettiin vähän senjälkeen.

2:nen komppania lähetti tällöin uuden patrullin vääpeli Kaarlo Nikin johdolla karkoittamaan viholliset Kakusta. Punaiset olivat kuitenkin jo poistuneet sieltä. Kakuun asetettiin kenttävartio ja toinen Ringisteen varmistamaan aluetta maantiestä Kivitöjärveen asti ja estämään vihollisen tiedustelua.

Myöhemmin samana päivänä n. 20-miehinen bolshevikijoukko hyökkäsi Kakun kenttävartion kimppuun, mutta karkotettiin ja menetti 3 miestä kaatuneina Pohjan Poikain kärsimättä minkäänlaisia tappioita. Punaiset hyökkäsivät päivän kuluessa myöskin 3:nnen komppanian etuvartiota vastaan kaksi kertaa, mutta lyötiin verissä päin takaisin. Pohjan Pojista haavoittui näissä kahakoissa yksi 1:sen K.K.K:n sotilas.

Kärikmäen kautta Appiaa kohden vääpeli Vartiaisen johdolla lähetetty ratsupatrulli ilmoitti puolenpäivän tienoissa, että seutu oli puhdas vihollisesta Appiaa myöten. Kun kuitenkin tilanne Pohjan Poikain toiminta-alueesta itäänpäin oli epäselvä, lähetti 1:nen komppania vänrikki Havaan johdolla 35-miehisen kenttävartion Kärikmäelle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo Koikylän valtaussuunnitelmista:

»Olin edellisenä iltana, 13.2., lähettänyt eversti Kalmille ehdotuksen tehdä kiertoliike Kärikmäki—Metsoja—Appia—Lännemets ja sen kautta puhdistaa seutu Lännemetsistä Koikylään vihollisesta. Eversti Kalm oli kuitenkin virolaisten joukkojen toimintaa odotellessaan kieltänyt minua toistaiseksi ryhtymästä hyökkäykseen. Ennen pitkää osoittautui, että eversti Kalm epäillessään virolaisten joukkojen toimintatarmoa oli oikeassa. Hänen lähettämistään käskyistä saatoin päättää, että hän oli koko lailla suutuksissaan ja syystäkin. Jotta senvuoksi toiminta pääsisi edes alkuunsa, suostui hän hyökkäykseen Koikylää vastaan lähettäen minulle päivällä 14.2. hyökkäysmääräyksen aikaisemman ehdotukseni mukaan.

»Tarkemmin harkitessani suunnitelmaani kiertoliikkeen tekemiseksi Appian kautta näytti se minusta kuitenkin tarpeettoman laajalta ja kuljettava matka liian pitkältä. Vihollinen olisi saattanut ennen aikojaan saada vihiä liikkeestä. Kun edelleen ottaa huomioon, että punaisten päävoima oli keskitetty Koikylään (2 tykkiä se oli kuitenkin rautatienaseman luota kuljettanut päivällä Mänisteen), olisi matka Lännemetsistä Koikylään vihollisen päävoiman kimppuun ollut liian pitkä, ja yllätys näin ollen olisi voinut epäonnistua, varsinkin, kun sitä ennen olisi ehkä syntynyt taistelu jo Mänistessä, jonka luona olevat korkeat kukkulat tarjoavat erittäin edulliset puolustusasemat joka suunnalle. Pienikin vihollisosasto olisi siellä voinut pidättää hyökkääjää, kunnes päävoimat olisivat joko ehtineet apuun tai peräytyneet Koikylästä etelään. Maasto Lännemetsin ja Koikylän välillä on sitäpaitsi aivan aukeata, ja hyökkäys Mänistestä Koikylää kohden olisi yllätyksen epäonnistuttua ollut ylen vaikea.

»Kun senvuoksi kartan nojalla saattoi olettaa, että maanteiden Karula—Koikylä ja Kärikmäki—Appia välisellä seudulla kulkevia kyläteitä hyväkseen käyttämällä paljon lyhyemmän taipaleen tehden saattoi todennäköisesti vihollisen aavistamatta päästä Koikylän kimppuun selkäpuolelta, muutin suunnitelmaani ja päätin kulkea Aherojärven länsipuolitse, sitä suuremmalla syyllä, kun jääkärimajuri Snellman ilmoitti minulle Sarapuun talon isännän kertoneen, että vähän matkaa Karulan itäpuolella maantiestä erkanee etelään Kivitöjärven ylitse kulkeva hyvä talvitie, jota sitäpaitsi enimmältä osalta metsä suojaa tähystykseltä, ja hänkin ehdotti kiertoliikettä varten kyseessä olevaa talvitietä. Sama virolainen talonpoika tarjoutui myös oppaaksi. Seudun väestö, joka kansallisuudeltaan oli virolaista, oli kauttaaltaan muutenkin valkoista auttaen toimintaamme kaikin tavoin.

»Kun sitäpaitsi 2:sen komppanian kenttävartioiden toimesta vihollisella ei ollut mahdollisuutta tiedusteluun Aherojärven pohjoispuolella, oli tilaisuus yllättävään hyökkäykseen tällä taholla varsin hyvä.

»Voidakseni kootuin voimin suorittaa hyökkäyksen kutsuin 3:nnen komppanian Karulaan, jonne se saapui illalla myöhään. Vihollinen ei nähtävästikään tietänyt 3:nnen komppanian siirtämisestä mitään päättäen siitä, että se koko illan ja yön piti yllä kivääritulta tyhjää Lepenhofia kohden ja oli asemissa kartanon länsi- ja pohjoispuolella Lepenhofin ja Kakun suuntaan odottaen ilmeisesti hermostuneena hyökkäystä näiltä tahoilta.

»Lepenhofin luo jäi vain virolainen panssarijuna, jota pyydettiin asettamaan vartio 3:nnen komppanian sijaan. Mutta sen päällikkö ilmoitti minulle, ettei panssarijuna saanut lähettää pysyvää vartiota, vaan se oli jalkaväen tehtävä. Kun kuitenkin pidin meille erittäin edullisen tilanteen vuoksi jotenkin yhdentekevänä, vaikka vihollinen olisi ottanut Lepenhofin haltuunsa — sitä huonommin olisi sille seuraavana aamuna käynyt — en välittänyt lähettää sinne enää vartiota, vaan panssarijunien päällikön toivomuksesta asetin vain panssarijunaan kaksi sotilasta yhdysmiehiksi.

»1:sen komppanian kenttävartio kutsuttiin takaisin Kärikmäestä. 2:nen komppania sai käskyn siirtyä lähemmäksi Koikylää majoittuen Bikin taloihin ollakseen valmiina tarpeen tullen tältä suunnalta tunkeutumaan Koikylään. Siihen mennessä oli 2:sen komppanian pidettävä Kakun ja Aherojärven välisellä alueella tarkkaa vartiointia noudattamalla kuitenkin mahdollisimman suurta varovaisuutta ja välttämällä vihollisen häiritsemistä tällä suunnalla. Pohjan Poikain tykistön 3:nnen patterin oli myös määrä aamulla siirtyä Bikiin. Kevyen jaoksen tuli sensijaan seurata päävoimaa.

»Kun ryhmitys ja valmistelut oli suoritettu, annoin kirjallisen taistelukäskyn seuraavaa aamua varten ja komppanioiden päälliköille yhteisesti täydentävät suulliset ohjeet.»

Virolaiset joukko-osastot, joille operatsionissa oli annettu määräävä tehtävä, eivät olleet Pohjan Poikain ryhtyessä etenemään päässeet vielä kauaksi lähtökohdastaan. Ne olivat Vörusta etelään suunnilleen linjalla Mikita—Kosse—Plani, siis vielä kaukana Riika—Pihkova viertotien pohjoispuolella. Vastoin aikaisempaa päätöstään eversti Kalm päätti silloin saatuaan vielä sanoman, että vihollisen taisteluhalu Koikylän suunnalla alkoi horjua, ja että punasotilaat kieltäytyivät taistelemasta kuultuaan Pohjan Poikain olevan vastassaan, antaa jääkärikapteeni Hannulalle hyökkäysluvan, josta yllä on mainittu.

Jääkärikapteeni Hannulan taistelukäskyn mukaan lähtivät 1:nen ja 3:s komppania + 2/3 Itsestä K.K.K:sta 1:sen patterin kera mukanaan ammus- ja sairasreet liikkeelle Karulan kartanosta helmikuun 15 p:nä klo 4 ap. 3:nnen patterin, joka oli ensin aiottu siirtää Bikiin, antoi jääkärimajuri Snellman seurata päävoimaa. (Patteri asettui sitten asemiin Kivitöjärven pohjoispuolella olevalle kukkulalle, mutta tähystysmahdollisuuksien puutteessa se ei voinut ottaa osaa taisteluun.) Ensimmäisenä ajoi virolainen opas, jota ilman pataljoonan olisi ollut vaikeata osata oikeaan, talviteitä kulki näet tienoolla ristiin rastiin.

Oli pimeää. Sää oli sumuinen suosien siten kiertoliikettä.

Pataljoona kulki Kiberin ja Savelin talojen itäpuolitse, edelleen Kivitöjärven ylitse, Livamäen, Sarapuun ja Aheron kautta Aherojärven länsikärjen ohitse ja siitä sitten länttä kohden Leoskin kautta. Aheron sivuutettuaan pataljoona siirtyi kulkemaan marssivarmistuksessa. Etumaisena kulkeva 3:s komppania asetti edellensä konekiväärillä varustetun kärjen.

Pataljoonan käännyttyä länttä kohden jääkärikapteeni Hannula lähetti 1 joukkueen l:sestä komppaniasta jääkärivänrikki Oivan johdolla vasemmalle valtaamaan maantien ja radan risteystä Mänisten kohdalla.

N. 1 km. päässä Koikylän itäpuolella olevan talon luona tien oikealle puolen lähtenyt osa pataljoonan kärjestä iski yhteen vihollisen kenttävartion kanssa, joka nähtävästi luuli olevansa tekemisissä vain vastustajan erillisen patrullin kanssa näkemättä sumussa Pohjan Poikain päävoimaa jäljempänä ja hyökkäsi väijytyksistä kärjen kimppuun sen ehdittyä aivan lähelle. Syntyi käsirysy, jossa punaiset ensin saivat Pohjan Pojilta riistetyksi konekiväärin, mutta menettivät sen hetken kuluttua jälleen ja pakenivat senjälkeen päätä pahkaa.

3:s komppania oli sillä välin noussut talon vasemmalla puolen olevalle mäenrinteelle, joka loivasti vietti kartanoon päin. Koikylän kartano näkyi alhaalla puistoineen ja rakennuksineen n. kilometrin päässä, toisella puolen Mäniste. Maasto oli mäen molemmilla puolin aivan aukeata, aaltomaista. 3:s komppania havaitsi heti vihollisen ja kehittäytyi taisteluun 1:sen komppanian jäädessä toistaiseksi Raubatsin talon luo notkelmaan.

3:nnen komppanian levittäydyttyä ketjuun vasemmalle sen oikea siipi jäi paljaaksi. Lisäksi muutaman kymmenen metrin päässä olevaan metsikköön oli sijoittunut vihollisia, jotka avasivat tulen ketjua kohden. 1:nen komppania sai käskyn kehittää yhden joukkueen 3:nnen komppanian oikean siiven jatkoksi. Vänrikki Havaan johdolla se lähti liikkeelle ja eteni ketjussa metsikön halki kartanoa kohden.

Tähän joukkueeseen kuuluva sotilas S. kertoo taistelusta:

»Syöksymme metsän läpi Koikylän kartanoa ympäröiville aukeille. Lumi narskahtelee jalkaimme alla juostessamme. Räiskähtäen taittuu oksa siellä täällä päämme päällä ja sivuillamme.

»Punaiset ampuvat räjähtävillä kuulilla!

»Luoti repäisee lakin erään toverini päästä lähimmän puun juurella. Osaavat ne ampua! Taitavat ollakin lättiläisiä.

»Makaamme asemissa pienessä lepikössä punaisten ollessa tuskin parinsadan metrin päässä ketjustamme. Hyvät näkyvät olevan polsujen asemat: muurit, ampumahaudat ja piikkilankaesteet. Mutta ovat toki meidän suureksi helpotukseksemme rakennetut päinvastaiselta suunnalta tulevaa hyökkäystä vastaan. Ryntäyksemme on siis heille täydellinen yllätys.

»Ampujamme asettaa kevyen jaloilleen, minä avaan laukun, ja sitten taas alkaa tuo tuttu laulu: ta-ta-ta… Muutamakymmen metriä sivullamme näen lähettimme. Il—12 vuotiaan tamperelaisen. Poika on aivan kuin jänis. Isot korvat vain heilahtelevat, silmät tuijottavat päässä pyöreinä, ja aina kuulan vonkuessa ohitse hän jää sitä hetkeksi kuuntelemaan. Väliin hän taas itse präiskähdyttää kartanoa kohden sulkien varovaisuuden vuoksi silmänsä ampuessaan. Mutta korkealta hänen luotinsa taitavat lentää, koskapa joku pojista huutaa hänelle keskellä pauketta:

»'Älä vain tapa enkeleitä sukupuuttoon!'

»Vähän aikaa annamme kevyen konekiväärimme laulaa kartanoa kohden, varsinkin tuonne muurinnurkkaukseen, jossa silloin tällöin jonkun punaisen sotilaan käsi tai jalka vilahtaa. Ketju saa jälleen käskyn hyökätä.

»'Enemmän oikealle!' kaikuu miehestä mieheen.

»'Elekee ampuko, täällä on immeisii!' Se on joku pikku pojista, joka koettaa laskea vielä sukkeluuksia keskellä taistelun melskettä eteenpäin syöksyessämme.

»Punikit pakenevat jättäen jälkeensä vinosilmäisiä kiinalaisraatoja. Vyörymme kuin tankit piikkilankaesteiden ylitse ja opettelemme aitajuoksun alkeita. Asetumme asemiin kartanosta johtavan puistokujan luo. Takanamme pojat heittelevät käsipommeja rakennuksen ikkunoista sisään. Aukealla edessämme punaisia pakenee yhdessä rykelmässä, mutta meitä kielletään ampumasta niitä. Päälliköt luulevat niitä omiksi miehiksi, jotka ajavat takaa vihollista. Joku polsujen eksynyt konekiväärihevonen selässään kevyt 'Colt' painelee ketjun ohitse punaisten jälkeen.

»'Ottakaa kiinni, pojat!'

»Turha vaiva, sillä eläin on viisas ja kiertää vastukset. Pojat pyytävät saada ampua sitä, mutta heitä kielletään, ja vasta sitten, kun hevonen on jo metsän suojassa, annetaan lupa, joka ei kuitenkaan enää hyödytä mitään.

»Kokoonnutaan jälleen kartanon luo. Taistelu on meidän kohdaltamme ohitse.»

3:s komppania oli sillä välin ollut myös taistelussa. Sen hyökkäys tuli viholliselle, josta osa vielä lepäili kaikessa rauhassa kartanossa osan ollessa asemissa selkä hyökkääviin Pohjan Poikiin päin, täydellisenä yllätyksenä. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin toipui hetkeksi säikähdyksestään ja avasi 3:tta komppaniaa vastaan tulen, joka alussa oli erittäin kiivas. Taistelevat ketjut joutuivat paikoitellen niin lähelle toisiaan, että syntyi käsirysy, jolloin aseina käytettiin m.m. konekiväärin päällisiä. Vihollinen vetäytyi kuitenkin pian taaksepäin, ja sen tuli laimeni lakaten lopuksi kokonaan.

Bolshevikit alkoivat paeta kartanosta!

Pohjan Poikain 1:nen patteri oli asettunut asemiin ennenmainitulle mäelle ja avasi klo 8,15 ap. tykkitulen rautatietä, pakenevaa vihollista ja punaisten patteria vastaan, joka oli Tyllikessä pommittaen Pohjan Pojille tuntemattomaan suuntaan sen ammuksien räjähdellessä jossakin kaukana Koikylän taistelupaikalta.

Osa täydelliseen hämminkiin joutunutta vihollista syöksyi suin päin pakoon Koikylästä Piriin vievää maantietä pitkin etelään. Sen pakotien katkaisi kuitenkin paikalle nopeasti rientänyt virolainen panssarijuna. Hyökkäävän 3:nnen komppanian vasemman siiven ehdittyä kartanon eteläpuolelle osa punaisista joutui niinikään saarroksiin ja tuhottiin.

Vihollisen pääjoukko pakeni sekasortoisena laumana rataa myöten Mänisteä kohden. Huomatessaan sen jääkärikapteeni Hannula antoi 1:sen komppanian jäljellä olevalle osalle — kaksi ryhmää jäi kuitenkin viimeiseksi varaväeksi — käskyn katkaista tämän pakotien.

Luutnantti Reponen, joka seurasi tätä jääkärivänrikki Korhosen johtamaa joukkuetta, kertoo:

»Edettyämme perättäisessä ketjussa melko kauas vasemmalle teemme käännöksen kohti rataa. Alue on aavaa peltoa, ja vihollinen ampuu meitä sekä suoraan edestä että oikealta sivulta, joskin harvakseltaan. Saavutettuamme maantien, joka kulkee radan suunnassa, heittäydymme sen pengermään asemiin, mutta sangen pian saatamme jo syöksyä yhtä painoa niille kunnaille, jotka kohoavat rautatien takana, päästen yhteyteen jääkärivänrikki Oivan joukkueen kanssa.

»Havaitsemme etuoikealla sekavana laumana pakenevan bolshevikijoukon. Määrään miehet ampumaan niitä koettaen itsekin harventaa vihollisen rivejä japanilaisella karabiinillani. Bolshevikit näyttävät olevan väsyksissä, ei yksikään heistä kykene juoksemaan, ja monet kompastelevat kulkiessaan, useat viimeisen kerran.

»Joukkio katoaa pian edessämme olevan metsän suojaan. Koetan huutaa, että takaa-ajo on aloitettava, mutta paljosta komentamisestani on mennyt niin käheäksi, että näen viisaammaksi tehdä ajatukseni tiettäväksi liikkeillä ja esimerkilläni. Mielettömästi juosten saavutamme vihollisen metsäsarakkeen takana olevat kukkulat. Edessä on laaja aukeama, jonka taustalla oleviin metsiin viholliset ovat juuri puikkimassa. Jälleen tulta, johon punaiset kykenevät vain sangen heikosti vastaamaan.

»Puolen tunnin kuluttua ovat vihollisesta näkyvissä vain ne ryhmät, jotka liikkumattomina möhkäleinä lepäävät hangella.»

Jääkärikapteeni Hannula kertoo taistelun loppuvaiheesta:

»Pataljoonan komentopaikalta mäen päällä, jossa sillä hetkellä myös 3:nnen komppanian varajoukkue vänrikki Kangasmaan johdolla seisoo, nähdään juuri taistelun päätyttyä Koikylän luona 10 ratsumiehen rauhallisesti lähestyvän maantietä pitkin Mänistestä päin. Kun jaäkärivänrikki Oivon kaikkien laskelmien mukaan pitäisi olla siellä, ihmetellään, mitä väkeä ratsumiehet ovat. Ei tahdota uskoa heitä vihollisiksi, mutta he eivät juuri saata olla virolaisiakaan ja Pohjan Poikia he eivät varmasti ole. Ilma on sumuinen ja sitäpaitsi on alkanut sataa lunta, joten kaukoputkellakaan ei voi saada selville, keitä tulijat ovat. Vähän matkaa kuljettuaan ratsumiehet poikkeavat maantien itäpuolelle suunnaten kulkunsa talojen kautta suoraan meitä kohden. N. 500 m päähän he pysähtyvät kahden lähtiessä tulemaan meihin päin. Näemme silloin, että ratsumiehet ovat vihollisia, ja kuulemme selvästi heidän kysyvän haavoittuneelta sotilaaltamme, 'kakoi polk?' johon tämä vastaa kirouksella. Tällöin ratsumiehet kääntävät silmänräpäyksessä hevosensa, toinen laukaisee pistolinsa haavoittunutta kohden onneksi kuitenkaan osumatta, ja lähtevät kiitämään pakoon, samoinkuin muutkin ratsumiehet kauempana. Kangasmaan joukkue ryhtyy heti ampumaan, mutta kiihtyneinä ja innostuksissaan miehet eivät malta tähdätä kyllin tarkkaan, sitäpaitsi haavoittunut makaa juuri tulilinjassa, joten luodit lentävät liian ylös, ja ratsumiehet pääsevät meidän harmiksemme talojen taakse ja pakoon. Patterimme lähettelee myös granaattejaan ja shrapnellejaan heidän kintereilleen, kunnes he katoavat Mänisten taakse.

»Ratsumiehet ovat ilmeisesti mitään aavistamatta kulkeneet Mänisten ohitse juuri silloin, kun 1:nen komppania on vihollista takaa-ajaessaan edennyt rautatien itäpuolelle metsän reunaan, joten rautatieristeys oli auki. 1:nen komppania, kuten sitten käy selville, ei puolestaan tiennyt ratsumiehistä mitään, eikä ole nähnyt heitä. Ilma on sitäpaitsi, kuten sanottu, sumuinen ja lumisateen vuoksi sakea. Ratsumiesjoukko oli ilmeisesti tiedustelupatrulli, joka taistelun alkaessa Koikylän luona oli lähetetty Lannemetsistä tai Taivolasta ottamaan selvää tilanteesta. Heidän retkensä myös osoittaa, että hyökkäysliikkeemme on viholliselle täydellinen yllätys että yhteys sen eri osastojen väliltä on katkennut, ja ettei yhtään pakenevaa vihollista ole päässyt Lännemetsiin päin.

Takaa-ajon päätettyään 1:nen komppania keräytyy vähitellen Mänisteen varmistaen toistaiseksi sen ja alueen Aherojärveen asti.

»3:nnelle komppanialle lähetän taistelun päätyttyä käskyn marssia takaisin komentopaikalle lähettääkseni sen Mänisteen.

»Heti ottelun alkaessa olen antanut 2:selle komppanialle käskyn rientää Koikylään. Mutta ratsulähetti, sensijaan, että olisi ratsastanut suorinta tietä Kakuun, kuten hänelle neuvottiin, kiersi Karulan kautta saapuen siitä syystä vasta myöhään perille.

»Marssijärjestyksessä Koikylästä palaavan 3:nnen komppanian juuri päästyä mäen päälle, josta taistelu ensin alkoi, ja jossa patteri, hevoset ja lähetit ovat kokoutuneina kaikessa rauhassa avataan maantieltä Koikylän pohjoislaidasta äkkiä kiivas konekiväärituli meitä kohden. On onni, että maanpinta mäellä on aaltoilevaa, joten siellä olevat silmänräpäyksessä ehtivät heittäytyä näkymättömiin. Hevoset saadaan myös kiireesti suojaan, vain yksi hevonen tykistöstä haavoittuu.

»Oivallan heti, että Koikylään saapuva 2:nen komppania luullen 3:tta komppaniaa kartanosta peräytyväksi viholliseksi on avannut tulen. Huudan tämän miehille ja kiellän ampumasta. Ei ole varaa kohottaa päätään, sillä sumusta huolimatta konekiväärisuihku pyyhkii ihailtavan tarkasti aivan mäen harjaa, joten täytyy tekeytyä mahdollisimman litteäksi. Ensimmäisen luotituiskun lakattua koetamme yhteen ääneen kiljua, että olemme Pohjan Poikia, mutta kohta tulee uusi ryöppy, joten ei auta muu kuin painua lumeen. Lähetän ratsumiehen oikealla olevaan metsäkielekkeen kautta kiidättämään 2:lle komppanialle ilmoitusta todellisesta asiain tilasta.

»Ennen taisteluun lähtöä on komppanioille jaettu valoraketteja, joista punainen merkitsee, että oma tuli haittaa omaa väkeä. Koetamme niillä antaa merkkejä, mutta ne toimivat huonosti, eivätkä näy. Vihdoin ampuminen lakkaa, ja 2:nen komppina alkaa marssijärjestyksessä lähetä kartanosta meitä kohden. Kuten sen upseerit myöhemmin kertovat, ovat he lopulta huomanneet erehdyksensä päättäen siitä, ettei meidän puoleltamme vastata tuleen. Onneksi ei tuli ehdi tuottaa vahinkoa.»

Taistelun päätyttyä 2:nen komppania sai käskyn majoittua Koikylän kartanoon ja asettaa kenttävartion Piriin. 3:nnen komppanian tehtävänä oli miehittää linja Mäniste—Mäe-Veski (poisluettuna) ja 1:nen komppania Mäe-Veski (mukaanluettuna)—Aherojärvi (mukaanluettuna). Pataljoonan esikunta ja tykistö majoittuivat Koikylän kartanoon, samoinkuin Karulasta saapuneet ambulanssi ja kuormasto. Pohjan Poikain 3:s patteri tuli myöskin jälkeenpäin Koikylään.

Taistelu oli ollut Pohjan Pojille kunniakas ja sen tuottamat tappiot vähäiset. Vain 1 Pohjan Poika oli kaatunut, nim. vääpeli Kalle Karisto 3:nnesta komppaniasta, ja haavoittunut muutamia, joista kuolivat myöhemmin haavoihinsa kersantti Niilo Salo 1:sestä K.K.K:sta ja pieni, reipas ratsulähetti Hans Oksman, joka sai heti taistelun alussa kuulan läpi otsansa ja heitti henkensä parisen viikkoa myöhemmin Tarton sairaalassa. Bolshevikien erittäin lukuisat kaatuneet joka puolella taistelualuetta osoittivat, että vihollinen sen sijaan oli kärsinyt sangen huomattavan mieshukan.

Koikylän loistava voitto osoittautui seurauksiltaan laajakantoisemmaksi kuin oli voitu toivoakaan. Se saattoi vastustajan kauhun valtaan. Kaikkialla bolshevikit, jotka olivat ryhtyneet suuriin valmistuksiin alkaakseen rynnistyksen etelärintamalla, vetäytyivät takaisin. He pakenivat niin nopeasti, että kosketus heidän kanssaan Koikylän taistelun jälkeen menetettiin Pohjan Poikain rintamaosalla kokonaan.

Saatuaan Koikylän taistelun jälkeen eräältä virolaiselta talonpojalta tietää 500-miehisen vihollisjoukon kulkeneen edellisenä päivänä Pirin ohitse pohjoista kohden ja peläten sen katkaisevan Koikylän ja Valkin yhteyden jääkärikapteeni Hannula ilmoitti asiasta eversti Kalmille, joka määräsi yhden panssarijunan lähetettäväksi Lijlen luona olevan tienristeyksen kohdalle.

Edelleen saatiin tietää, että bolshevikit olivat keskittäneet aloitettavaa offensiiviaan varten sotilaita Aajoen mutkaan, ja että voimakkaita punaisia joukkoja oli lähtenyt liikkeelle Sileä ja Bekkeä kohden.

Koikylän taistelu teki kuitenkin kaikki vihollisen hyökkäysaikeet tyhjiksi. Peläten joutuvansa saarroksiin punaiset ryhtyivät nopeasti peräytymään. 3:s virolainen rykmentti saattoi senvuoksi taisteluitta asettua linjalle Wolmarin rata—Oling—Sallisemnek—Wiezemhof—Meschmüsch—Munze. Stackelnin asema joutui myös virolaisten haltuun, mutta he menettivät sen pian jälleen.

Myöskin Valk—Marienburg radan suunnassa vihollinen oli peräytynyt. Pohjan Poikain patrullit totesivat Lännemetsin tyhjäksi punaisista. Taivolastakin bolshevikit poistuivat virolaisen panssarijunan ryhdyttyä etenemään ja vetäytyivät aina Hoppenhofiin asti. Mustjoen (Schwarzbachin) rautatiesillalle he jättivät — sen miinoitettuaan — räjähdyskomennuskunnan tuhoamaan siltaa, jos suomalais-virolaiset joukot yrittäisivät edetä etelämmäksi.

Vaikka siis punaisten hyökkäysaie etelärintaman keskustassa Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan uljaan taistelun vuoksi oli jäänyt toteuttamatta, eivät bolshevikit muualla luopuneet siitä. Ruhjan ja Pihkovan suunnilla he pakottivat virolaisten joukot peräytymään.

Eversti Kalm sai 15 p:nä käsiinsä lättiläisen brigadin erään tiedonannon, josta kävi selville, että Koikylässä oli Pohjan Poikain vastustajana ollut sama rykmentti kuin Luhde Grosshofissa, nim. 1:nen lättiläinen rykmentti, ja että brigadin esikunta 2:sen rykmentin kera oli Hoppenhofissa.

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona ei ryhtynyt etenemään pakenevan vihollisen perässä, koska eversti Kalmilta saapui määräys pysyä otetuissa asemissa. Vain l;sen komppanian kenttävartio siirrettiin Aherojärven luota Appiaan. Yö kului täysin rauhallisesti.

Koikylän kartanoon sijoittuivat m.m. 1:sen pataljoonan ja patteriston esikunnat. Yösijan hankkiminen tuotti kuitenkin tavattomia vaikeuksia suuressa, mutta paljaaksi ryöstetyssä linnassa. Patteriston esikunta sai sentään kaksi jonkin verran kalustettua huonetta käytettävikseen, niissä oli näet sijainnut punaisten esikunta, mutta muuten ei koko rakennuksesta voitu löytää muita huonekaluja kuin yksi sänky likaisine patjoineen. Esimerkkinä siitä, millaisiin oloihin upseeritkin saivat rintamalla tyytyä, mainittakoon, että useita öitä valvoneet 1:sen pataljoonan upseerit saivat — pataljoonan komentajaa lukuunottamatta, joka nukkui äskenmainitussa sängyssä — maata yönsä olkipahnoilla uunin ympärillä kylmässä huoneessa syötyään yksinkertaisen illallisensa suoraan suuresta, nokisesta padasta, jossa se oli valmistettu. Mutta monien päivien rasitusten jälkeen kaikki se tuntui luonnollisesti erittäin hyvältä.

* * * * *

Kun vihollinen oli koko Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan taistelualueella vetäytynyt taaksepäin, antoi jääkärikapteeni Hannula pitäen hyödyttömänä jäädä entisiin asemiin etenemiskäskyn. Pataljoona lähti liikkeelle 16 p:nä klo 2 ip. Taivolan rautatienasemaa kohden. (Vääpeli Nikin johtama kenttävartio jätettiin kuitenkin edelleen Piriin.) Sen vastarintaa kohtaamatta sivuutettuaan pataljoona pysähtyi kuitenkin jo linjalle Taivolan kartano—Harglan-(Harjelin-)joki. Taivolan aseman vallanneen virolaisen panssarijunan puolesta ilmoitettiin näet, että punaiset olivat miinoittaneet Mustjoen n. 50 m. pitkän rautatiesillan. Oli koetettava saada silta vahingoittumatta vallatuksi, ja siitä syystä oli tällä suunnalla edettävä mahdollisimman varovaisesti. Sillan korjaaminen, jos punaiset olisivat ehtineet sen räjähdyttää, olisi vienyt parin kuukauden ajan, jolloin virolaiset panssarijunat eivät olisi voineet tukea jalkaväen hyökkäystä.

1:nen komppania majoittui radan varrella olevaan Kysteradin kansakouluun asettaen kenttävartion Taivolan kartanoon ja aliupseerivartion Iremäelle Harglanjoen länsirannalle. 2:nen komppania sijoittui Didrikylään Taivolan aseman lähistölle lähettäen edessiirretyn kenttävartion Essemäelle, radan toiselle puolen, tehtävänä varovaisesti tiedustella radan pohjoispuolitse Mustjoelle. 3:s komppania asettui Taivolan rautatienasemalle. 1:nen ja 3:s patteri saapuivat myöhemmin illalla Taivolan kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta taas otti majapaikakseni Vanakupjan tienhaarassa olevan karjatalon.

Pohjan Pojat eivät yön kuluessa joutuneet kosketuksiin vastustajan kanssa. Aajoen laaksossa Taivolan lounais- ja eteläpuolella havaittiin jonkinlaista vihollisen liikehtimistä, mutta siellä oli vain pohjoisesta peräytyväin bolshevikien lähettämiä tiedustelijoita. Paikallisilta asukkailta saatiin tietää, että punaisia oli m.m. Adsel-Neuhofissa ja Augustenthalissa, ja että Adselin linnassa majaili jokin punaisten korkeampi esikunta tai komitea.

* * * * *

Eversti Kalm oli turhaan odottanut virolaisilta luvattua ilmoitusta radan katkaisemisesta Marienburgin seuduilla. Virolaiset olivat 16 p:ään mennessä päässeet vasta Lutsnekin linjalle. Heidän etenemisensä kävi yhä hitaammin punaisten tehdessä paikoitellen lujaa vastarintaa. Asioiden ollessa tällä kannalla eversti Kalm uskoen voivansa rykmentillään suorittaa tehtävän paljon helpommin kuin virolaiset joukot, etenkin, koska bolshevikit peräytyivät kauhuissaan yhä kauemmaksi Pohjan Poikain rintaman kohdalla, päätti 16 p:nä antaa rykmentilleen käskyn voimakkaaseen etenemiseen. Sen tarkoituksena oli Pihkova—Riika viertotien katkaiseminen ja Marienburgin valloittaminen, jotta punaisten paine etelärintaman muillakin osilla heikkenisi ja Valk—Marienburg radan itäpuolella toimivilta vihollisjoukoilta katkaistaisiin peräytymistie etelään. Mutta tämän suuren tehtävän suorittamiseen tarvittiin koko Pohjan Poikain rykmentti, jonka 2:sen pataljoonan tilalle Valkin vartioväeksi kyllä olisi joutanut jokin vähäpätöisempi joukko-osasto.

Eversti Kalm sähkötti senvuoksi kenraali Wetzerille 16 p:nä:

»Virolaiset joukot ilmoittavat esikuntaanne hyvinkin väritettyjä tietoja verisistä taisteluista. Johtamaini Pohjan Poikain täytyy käskystänne olla tehottomassa toiminnassa. En voi kauemmin sietää tämmöistä asemaani. Pyydän määräämään heti Valkiin garnisonipalvelusta varten jonkin virolaisen komppanian komendantin käytettäväksi voidakseni huomiseksi saada myös 2:sen pataljoonani käytettäväkseni garnisonipalveluksen siitä suurempia kärsimättä. Vielä tähän iltaan mennessä otan haltuuni asemat linjalta Piri— Aajoen uoma—Schwarzbachjoen uoma linjalla Taivola—rautatiesilta Schsvarzbachilla Gut Menzeniin asti. Pikainen sähkövastaus välttämätön. 16.2. klo 15.15.

Eversti Kalm»

Kenraali Wetzer ei kuitenkaan suostunut eversti Kalmin ehdotukseen. Hän mainitsee siitä kirjeessään tohtori Louhivuorelle marraskuun 10 piitä 1921 seuraavaa:

»Olin kieltänyt Kalmia tunkeutumasta Marienburgiin. Tämä esillekäy rykmentille antamastani operatsionikäskystä, jossa määräsin etenemisen tapahtuvaksi ainoastaan määrättyyn paikkaan saakka (ei Marienburgiin asti) ja ainoastaan rykmentin vähemmällä, tarkoin määrätyllä osalla. Hän rikkoi käskyni niinhyvin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

»Syyni tähän olivat:

»1) että etenemisemme Marienburgiin saakka asettaisi meidät liian eteentyönnettyyn asemaan, joka ei vastannut tilanteen vaatimuksia, eikä virolaisten silloista sotavoimaa,

»2) että Marienburg sijaitsi sen etnografisen rajan ulkopuolella, jota ei saanut ylittää,

»3) että tahdoin välttää Kalmin rykmentin hyökkäämästä kaupunkiin, koska pelkäsin väkivaltaa ja ryöstämistä ‒ ‒ ‒.»

»Senvuoksi sähkötettiin Pohjan Poikain rykmentille:

»Eversti Kalm. Valk.

Vastaukseksi sähkösanomaanne N:o 192 ilmoitetaan, että ei ole käytettävissä mitään joukkoja, joita voisi lähettää Valkiin. Yhden pataljoonan Pohjan Pojista tulee pysyä Valkissa reservissä. Aikaisemmin annettu käsky pysyy ennallaan.

Ylipäällikön käskystä

Veijo. Majuri.»

»Eversti Kalm päätti kuitenkin toteuttaa suurenmoisen hyökkäysaikeensa. Kun 1:nen pataljoona ei siihen yksin mitenkään riittänyt, määräsi hän vastoin etelärintaman ylipäällikön nimenomaista käskyä osan 2:sta pataljoonaa Valkiin jääneen patterin kera ottamaan osaa Marienburgin valloitusretkeen.

Operatsionikäskyssään N:o 8 (16.2.19.) eversti Kalm antoi käskyn etenemiseen ryhtymisestä. Taistelukauden täten alkavan toisen jakson tarkoituksesta mainittiin siinä:

»Koska 2:sen divisionan toimesta ei rata Marienburg seuduilla tule katkaistuksi ja koska eteneminen yleensä näyttää olevan seisauksissa, on rykmenttimme tehtävänä katkaista Pihkova—Riga valtatie Hoppenhofin lounaispuolella, jotta toinen virolainen divisiona voisi ottaa haltuunsa valtatien Hoppenhofista Isborskiin.

»Länsipuolisena naapurina on 3:s virolainen rykmentti linjalla Egle—Olin—Sallisemnek—Gut Wiezemhof—Meschinusch. Itäpuolisena naapurina on 2:nen virolainen divisioona linjalla Gut Menzenistä [Moniste (Menzen) oli kuitenkin vielä tällöin punaisten hallussa] Verroon päin—Gut Lutsnek—Panikowitz—Isborsk kauppalan eteläpuoli—Isborskin asema.»

Pohjan Poikain eri osastoista määrättiin:

1:sen pataljoonan sekä 1:sen ja 3:nnen patterin jääkärikapteeni Hannulan johdolla tuli ottaa 16 ja 17 pm välisenä yönä haltuunsa linja Piri—Aajoki—Mustjoki—Mustjoen rautatiesilta—Mönisten kartano.

2:sen pataljoonan 4:nnen ja 6:nnen komppanian, 2/3 2:sesta K.K.K:sta ja 2:sen patterin oli lähdettävä 4 ratsuosastoon kuuluvan lähetin kera jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla Valkista 17 p:nä klo 1 yöllä maanteitse Koikylän kartanoon, jossa levähdettyään niiden tuli jatkaa matkaansa Vanakupjan ja Kilijarin taloihin reserviin.

Asemakomendantti Leo Eronen sai käskyn huolehtia siitä, että ambulanssijuna olisi 17 p:nä klo 7 ap. Valkin asemalla ja siihen liitettyinä eversti Kalmin esikuntaa varten I luokkavaunu, muulle henkilökunnalle 1 vaunu ja Pohjan Poikain soittokunnalle, jonka myöskin tuli lähteä mukaan tulilinjoille, 1 vaunu.

Lääkintämajuri Kallioinen määrättiin ambulanssijunan päälliköksi, lääkintäkapteeni Cederberg seuraamaan 1:stä ja lääkintäkapteeni Kalpa 2:sta pataljoonaa.

Valkiin oli jäävä eversti Kalmin sijaiseksi kapteeni Rihtniemi ja kaupungin komendantin käytettäväksi 5:s komppania 2 raskaan konekiväärin kera.

Valkissa olleiden joukko-osastojen keskuudessa esiytyi kuitenkin jo tällöin haluttomuutta ryhtyä hyökkäämään Viron kansallisten rajojen ylitse, ja siitä oli nyt — sotilaiden mielestä — kysymys.

Sen johdosta eversti Kalm kaikille Pohjan Pojille luetussa kirjelmässään helmikuun 16 piitä ilmoitti, että tottelemattomuuteen yllyttävät sotilaat erotettaisiin heti rykmentistä. Samalla selitettiin, että kysymyksessä ei ollut vieraiden maiden valloittaminen, vaan ainoastaan Viron kansallisten rajojen ja Viron alueen tehokkaaseen puolustamiseen sopivien asemien hankkiminen, ja ilmoitettiin, että Viron kansallinen eteläraja oli luettava kulkevaksi linjaa Heinaste—Salatsijoki—Burtnekjärvi—Saulek—(Aajokea myöten) Ramnek — Valk-Marienburg radan ja Pihkova-Riika valtatien risteys— (Hoppenhof—Isborsk maantien eteläpuolitse) Isborskin kauppala ja lopuksi viimemainitun kaakkoispuolitse Isborskin aseman kautta Peipusjärveen.

Mieliala sotilaiden keskuudessa rauhoittuikin tällä kertaa ilman enempiä toimenpiteitä. Tämä tapahtuma oli vain pieni välikohtaus; mutta se ilmaisi samalla, että rykmentin ennen aivan erinomainen mieliala oli laskemassa, ja että tuhan alla hehkui.

1:selle pataljoonalle määrätty linja olikin jo muuten saavutettu, vain Mustjoen rautatiesilta ja Mönisten kartano olivat vielä punaisten hallussa. Etenkin edellisen valtaaminen oli vaikea ja vaati nopeaa toimintaa. Punaiset saattoivat räjähdyttää sillan minä hetkenä tahansa, ja he tekisivät sen varmasti heti, kun suomalaisvirolaisten joukkojen puolelta ilmenisi vähänkin epäilyttävää.

Kapearaiteisten panssarijunien päällikkö antoi rautatiesillan valtaamiseksi käytettäviksi n. 20 luotettavaa miestä oppaan sekä hevosten ja rekien kera. Suunnitelma oli, että virolainen komennuskunta lähtisi klo 3 yöllä Essemäen kenttävartion kautta otettuaan mukaansa yhden Pohjan Pojan yhdysmieheksi ja hyökkäisi radan pohjoispuolitse yllättävästi rautatiesillalla olevan punaisten räjähdyskomennuskunnan selkään konekivääriosaston kiirehtiessä suoraan metsän halki. Sittenkuin sillan vartijat olisi saatettu vaarattomiksi, oli konekivääritulella ja käsigranaateilla pidettävä vihollinen loitolla, kunnes Pohjan Poikain 2:nen komppania, jonka siihen mennessä oli edettävä Kallikylän luo, ehtisi paikalle ja turvaisi sillan omistuksen.

Kaikki tapahtui suunnitelman mukaisesti. Räjähdyskomennuskunta tuli täydellisesti yllätetyksipä silta joutui vahingoittumattomana virolaisen komennuskunnan haltuun klo 7 ap. Sen käsiin jäi haavoittuneena räjähdyskomennuskunnan päällikkö, muudan puolalainen insinööri, muut punaiset pakenivat.

2:nen komppania turvattuaan sillan eteni Tervasiin ja Pelsiin ryhtyen tiedustelemaan Mönisteä ja Hoppenhofia kohden. Virolainen panssarijuna kulki pian senjälkeen Mustjoen sillan ylitse, jatkoi matkaansa ja valtasi Hoppenhofin 17 p:nä klo 1,30 ip.

Aamulla 17 p:nä 1:sen pataljoonan esikunta siirtyi Taivolan kartanoon, jonne myöskin 1:nen komppania saapui kokonaisuudessaan. 3:s komppania lähetettiin 1:sen komppanian aikaisempaan majoituspaikkaan.

Saatuaan tiedon, että Adselin linnaan majoittunut bolshevikikomitea oli parhaillaan takavarikoimispuuhissa sijoituspaikkansa lähistöllä, jääkärikapteeni Hannula antoi 1:selle komppanialle käskyn koettaa vangita sen jäsenet ja riistää heiltä saaliskuormat. Valmistukseksi Pohjan Poikain 3:s patteri ampui Taivolasta kartan mukaan 10 laukausta linnaa kohden klo 10,40—11,15 ap. Shrapnellit räjähtivät, kuten asukkaat sittemmin kertoivat, Adselin kirkon luona, n. 1/2 km päässä kartanosta pohjoiseen. Punaiset säikähtivät siitä niin, että jättivät saaliinsa ja pötkivät pakoon. Mutta hetken kuluttua he huomattuaan, ettei välitöntä vaaraa ollut, palasivat hakemaan kuormiaan ja ajoivat sitten tiehensä vähän ennen 1:sen komppanian patrullin tuloa.

Eräs mukana ollut kirjoittaa retkestä:

»Patrulli lähtee liikkeelle. Matka on pitkä, n. 10 virstaa. Miehet kyllästyvät puolitiessä kävelyyn, ottavat eräästä talosta 3 hevosta, ja niin aivan tuntemattomia, valkoisen astumattomia teitä eteenpäin. Näin päästään virstan päähän talosta. Vielä ei ole selvyyttä, missä punikit piilevät. Vastaan tulee kolme akkaa. Rippeet neljän kielen sanavarastosta tongitaan esille, ja niin päästään selville, ettei kartanossa enää ole bolshevikeja. Varmuuden vuoksi istutetaan lihavin eukoista rekeen. Sitten täyttä lentoa lehtokujaa pitkin ohi kirkon, läpi kylän linnaan. Vastaanotto on mitä sydämellisin. 10 miestä edeten 10 virstaa joukoistaan on 'valloittanut' mitä parhaimmissa asemissa olevan kartanon.»

Jääkärikapteeni Hannulan aikomus oli ollut 17 p:n aamuna tehdä valehyökkäys Aajoen eteläpuolella olevia joukkoja vastaan peloittaakseen ne edemmäksi ja sitten marssia Everestä ja Hakjamoisasta lähtevää tietä myöten Mustjoen sillan ohi eteenpäin. Mutta saatuaan tietää eversti Kalmin saapuvan samana päivänä Taivolan asemalle hän lykkäsi etenemisen.

Pohjan Poikain esikunta- ja ambulanssijuna lähti Valkista klo 8 ap. saapuen Taivolan asemalle klo 10 ap. Junan suojelusväeksi määrättiin äkkiyllätysten varalta soittokunnan miehet, jotka asestettiin kivääreillä, ja joilla koko retken ajan oli siten kaksinainen tehtävä.

2:nen pataljoona oli lähtenyt Valkista 2:sen patterin kera klo 1 yöllä maanteitse Lijlen ja Lepenhofin kautta ja saapui Koikylässä levättyään Taivolaan klo 2 ip.

Tiedustelun kautta saatiin selville, että punaiset olivat, sittenkuin virolainen panssarijuna oli ottanut haltuunsa Hoppenhofin, vetäytyneet Pohjan Poikain rintamanosalla aina Pihkova—Riika viertotien taakse. Eversti Kalm päätti ryhtyä viipymättä etenemään.

Jääkärikapteeni Hannula sai käskyn koota komppaniansa Taivolan kartanoon ja edetä senjälkeen tykistön kera Adselin linnaan. Sieltä käsin oli varmistettava tie Adselista etelään viertotielle saakka. 4:s komppania sai käskyn asettua 2:sen komppanian tilalle Kallikylää lähellä olevaan Alakylään. Komppania saapui jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla määräpaikkaansa klo 5 ip., jonka jälkeen 2:nen komppania saattoi jättää asemansa ja marssia Adseliin pataljoonan yhteyteen. 6:s komppania jäi toistaiseksi suorittamaan vahtipalvelusta Taivolan asemalle.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo päivän vaiheista:

»3:nnen komppanian saavuttua Taivolan kartanoon ja siellä jonkin aikaa kuunneltuamme rykmentin torvisoittokunnan esityksiä lähdetään Adselia kohden: 1:nen ja 3:s komppania, 1/3 1:sestä K.K.K:sta sekä tykistö. Ramnekin tienhaaraan jätetään selkäpuolta turvaamaan varmistusosasto 3:nnesta komppaniasta 2 kevyen konekiväärin kera.

»Ratsastaessamme edellä tulee meitä vastaan reillä ajaen Adselista palaava vänrikki Havaan joukko. Sille annetaan käsky kääntyä ja ajaa edellä Adseliin, jonne myös osa tykistöä ennen muuta joukkoa on lähtenyt.

»Vähää ennen tuloamme Adselin linnaan nähdään sieltä tietä myöten, joka Aajoen länsipuolella kulkee yhdensuuntaisena meidän kulkemamme kanssa joen itäpuolella, liikkuvan pohjoiseenpäin bolshevikijoukon, jossa on osasto ratsuväkeä ja pitkä kuormastokolonna. Adselin kirkon kohdalla se on kääntynyt linnaan päin aikoen nähtävästi siellä olevan sillan kautta siirtyä itäpuoliselle tielle. Mutta sitten se on yht'äkkiä kääntynyt takaisin ja kiireesti lähtenyt ajamaan etelään. Ilmeisesti se on nähnyt meikäläisten lähestyvän, ehkä Adseliin palaavan vänrikki Havaan joukon ja tällöin lähtenyt pakoon. Saavuttuamme Adseliin näemme sen etäällä Aajoen toisella puolen pakenevan lounaista kohden. Takaa-ajo ei enää hyödytä.

»Hetken kuluttua aletaan eteläpuolelta Aajoen toiselta rannalta ampua linnaa kohden. Huomataan, että siellä on 6-miehinen vihollisen ratsupatrulli, joka ammuskelee linnan alapuolelle asetettua tilapäistä vartiota.

»Kaikki osoittaa, että vihollinen meidän toimintasuunnallamme on joutunut kokonaan hajalle, yhteys on katkennut sen eri osastojen väliltä, jotka nyt ilman päämäärää harhailevat ympärillämme. Kun senvuoksi tilanne meidän luoteis- ja länsipuolellamme ja jossakin määrin myös koillisessa on epäselvä ja yksityisiä vihollisosastoja harhailee eri tahoilla, joten yhteentörmäys on mahdollinen miltä suunnalta hyvänsä, katson parhaaksi pitää pataljoonan koossa Adselissa ja varmistaa sen joka puolelle.

»Pataljoona ja tykistö majoittuvat kartanoon. 1:nen komppania saa tehtäväkseen varmistaa koilliseen ja luoteiseen asettaen aliupseerivartion Aajoen sillalle kirkon kohdalle ja Berlin—Kubja tielle. 3:s komppania varmistaa etelään lähettäen kenttävartion n. 1 1/2 km kartanosta etelään olevaan tienhaaraan puron varrelle. 2:nen komppania saapuu illalla Adseliin ja pääsee kokonaisuudessaan lepäämään. Vääpeli Nikin kenttävartio kutsutaan pois Piristä.

»Adselin linna on Liivinmaan komeimpia aateliskartanolta lukuisine, suurine kivirakennuksineen, omine sähkölaitoksineen, laajoine puistoineen y.m. ja sijaitsee ihanalla paikalla korkealla penkereellä Aajoen varrella. Halliten laajalti Aajoen aavaa laaksoa pohjoiseen ja etelään sekä samoin metsättömiä ja aukeita seutuja länteenpäin se on puolustuskohtana etelää ja länttä kohden erinomainen ja näiltä suunnilta melkein mahdoton valloittaa, ellei vihollisella ole käytettävänään voimakasta tykistöä. Aajoki virtaa tällä kohdalla syvässä laaksossa korkeiden harjujen välillä, joita myöten kummallakin puolen jokea kulkevat yhdensuuntaiset maantiet. Kartanon päärakennus on tasoitetulla penkereellä, jonka seinämä on keinotekoisesti kiveämällä tehty aivan pystysuoraksi.

»Punaiset ovat ryöstäneet täältä jo useita hevoskuormia kallisarvoista irtaimistoa ja ennen meidän tuloamme vieneet m.m. n. 30 puhdasrotuista englantilaista hevosta kartanon hevossiittolasta. Talon haltijat ovat tietymättömissä. Jäljelle on jäänyt vain vanha saksalainen taloudenhoitajatar sekä palvelusväkeä, josta ainakin osan kerrotaan olevan punaista.

»Vähän matkan päässä kartanon puistossa on kuusenoksista ja havuista rakennettu, runsaasti punaisilla lipuilla ja nauhoilla koristettu, korkea, tornintapainen laitos. Talonväki kertoo, että joku aika sitten punaisten isännöidessä eräs mies oli murhannut Adselin papin. Kun senjälkeen valkoiset taas vähäksi aikaa olivat päässeet valtaan, olivat he hirttäneet murhaajan. Mutta punaiset olivat kohta taas tulleet takaisin ja kunnioittaakseen 'aatteen marttyyriä' pitäneet juhlalliset hautajaiset ja pystyttäneet mainitun muistomerkin papinmurhaajalle.

»Friedrichshofin kartanon pehtori, joka pitemmän aikaa on ollut punaisia paossa, saapuu luokseni ja pyytää muutamia sotilaita mukaansa lähteäkseen Friedrichshofiin, jonne hän ei yksin uskalla mennä, sekä lupaa siitä hyvästä lahjoittaa pataljoonalle muonavaroja. Hän saa mukaansa muutaman ratsulähetin sekä hevosmiehiä rekineen 3:nnesta komppaniasta.

»Retkikunta saapuu kuitenkin liian myöhään perille: punaiset ovat jo ehtineet tyhjentää kartanon puhtaaksi ja viimeinen kuorma on lähtenyt vähän ennen meikäläisten tuloa. Metsän laidassa kartanon eteläpuolella näkyy muutamia vihollisen ratsumiehiä.»

17 p:n iltaan mennessä Pohjan Pojat olivat asettuneet linjalle Breussin ja Darsenzeemin tienhaara l/2 km Adselista etelään—Hoppenhof—Mönisten kartano. Pohjan Poikain soittokunta marssi Adselin linnaan seuraavana päivänä soittaen siellä oleville joukoille m.m. »Porilaisten marssia» samoilla paikoilla, joilla ennen venäläisten ja saksalaisten sotilasmarssit olivat kaikuneet. Soittokunta sai taivaltaa sieltä seuraavana päivänä jälleen pitkän matkan, nim. Hoppenhofiin.

17 p:n iltana eversti Kalm julkaisi Taivolassa operatsionikäskynsä N:o 9 Pohjan Pojille. Hän mainitsee siitä taistelukertomuksessaan Koikylä—Marienburg taistelukaudelta:

»Joukkojen! tavattomista, huonossa vaatetuksessa, rikkinäisissä jalkineissa ja ankarassa pakkasessa suoritetuista marsseista johtuneen suuren väsymyksen vuoksi en seuraavaksi päiväksi voinut suurempia tehtäviä määrätä.»

1:nen pataljoona sai tehtäväkseen pitäen yhteyttä Hoppenhofissa olevan virolaisen panssarijunan kanssa varmistaa sijoituspaikkansa. Jääkärikapteeni Hannulan komentoon määrättiin samalla toistaiseksi 2:sen pataljoonan 6:s komppania, joka Adseliin saavuttuaan sai vaihtaa 1:sen komppanian.

2:sen pataljoonan 4:s komppania ja 2 raskasta konekivääriä jääkärikapteeni Svinhufvudin johdolla saivat määräyksen marssia 18 p:n kuluessa Saara—Möniste—Vastse-Roosa (Neu-Rosen) tietä Luxenhofin kartanoon viertotien ja Valk—Marienburg rautatien risteyksen lähelle.

Kaikki patterit määrättiin jääkärimajuri Snellmanin välittömän johdon alaisina keräytymään Adseliin.

Ratsuosaston päällikön, vääpeli Vartiaisen tuli kerätä ympäristöstä ratsuiksi kelpaavia hevosia reserviin, jotta aina olisi levänneitä ratsuja tulevissa taisteluissa käytettäviksi yhteydenpitoon eri osastojen välillä. Samalla hänen oli koetettava hankkia lisää satuloita. 18 p:n aamuna 3:s komppania siirtyi viertotielle Breussin tienhaaran luo varmistaen länteenpäin. Punaisten etujoukot (n. 150 ratsu- ja 100 jalkamiestä) olivat Lasdingissa n. 10 km päässä. 1:nen komppania siirrettiin Darsenzeemiin, ja se asetti kenttävartion tienhaaraan Breeschen luo.

Jääkärikapteeni Svinhufvudin joukko lähti liikkeelle Alakylästä 18 p:nä klo 9 ap. sille määrättyä uutta sijoituspaikkaa kohden. Lääkintäkapteeni Kalpa kertoo matkasta:

»Lähimpänä määränä 2:sella pataljoonalla on nyt suuri, Riian ja Pihkovan välinen viertotie, joka pitää saavutettaman 18 p:nä. Lähdetään siis jälleen liikkeelle, sivuutetaan Mönisten ja Vastse-Roosan kartanot, samotaan läpi Hoppenhofin kauppalan, jonka asukkaat suurin joukoin ovat keräytyneet katsomaan ohi kulkevia suomalaisjoukkoja. Erikoisesti pistää silmään suuri mustalaisten ja juutalaisten lukumäärä asukkaiden keskuudessa. Repaleinen puku, likaiset kasvot, tylsistynyt ilme — kaikki puhuu hädästä ja kurjuudesta, ilottomasta elämästä ja toivottomasta tulevaisuudesta. Ovat meidänkin poikiemme varustukset puutteelliset, onpa puhtaudessakin paljon toivomisen varaa, mutta katse on heillä terävä silmä kirkas, ja iloisena heidän laulunsa kaikuu kauppalan lävitse kuljettaessa: 'Oi kallis kotimaa… ei ole maata sen armaampaa.' Vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa tuntuu kotimaa kaksin verroin kalliilta, siellä vallitsevat puutteellisuudet ja epäkohdat häviävät mielestä. Sen ympärille muodostuu jonkinlainen sädekehä.

»Iltapäivällä saavumme suuren viertotien ja Valk—Marienburg rautatien risteykseen. Tähän on meidän majoituttava yöksi, täällä odotettava uusia määräyksiä ja toimintaohjeita.

»Vihollinen on lähettyvillä, siitä ei ole epäilystäkään, vieläpä sillä on varsin suuria voimia käytettävinään päättäen paikallisten asukkaiden tiedonannoista Kysymyksessä on ainakin kaksi bolshevikirykmenttiä, kun taas 2:sen pataljoonan miesluku supistuu kahteensataan mieheen. Ja vihollinen vielä lisäksi tietää vähälukuisuutemme. On siis kylläkin syytä olla varuillaan.»

Jääkärikapteeni Svinhufvud varmisti viertotien Oppekalniin päin kenttävartiolla ja Warkalin suuntaan aliupseerivartiolla, tien Neu-Laizeniin kenttävartiolla ja metsän Mickeleniä kohden kaksoisvartiolla.

Heti, kun pataljoona oli saapunut Luxenhofiin, joutuivat sen tiedustelijat kosketuksiin n. 20-miehisen ja 2 konekiväärillä varustetun vihollisen kanssa, joka ajettiin kiivaan kahakan jälkeen pakosalle. Varajoukkueenjohtajan, vänrikki Laurikaisen johtama ryhmä 4:nnestä komppaniasta ryhtyi ajamaan takaa vihollista, mutta joutuikin kosketuksiin suuremman, n. 150-miehisen bolshevikijoukon kanssa 3 virstan päässä Luxenhofista Pihkovaan päin.

Eräs 4:nnen komppanian sotilas kertoo siitä:

»Vänrikki Laurikainen lähti liikkeelle ryhmän kera majapaikastamme. Kaikki, etenkin komppaniamme päällikkö, tiesivät, että hän täyttäisi tunnollisesti tehtävänsä. Niin kävikin. Pian lähetti alkoi tuoda raportteja, joissa luki:

»'Ryhmäni siellä ja siellä, vihollinen yhä peräytyy. Vastassa 2 tai 3 komppaniaa.'

»Raportteja tuotiin useampia, aina vain kauempana nuo 10 miestä olivat. Mutta viimein saapui raportti, jossa patrullin johtaja pyysi apua: ilta oli jo myöhä ja hänen miehensä väsyneitä, vihollisen saartamia.

»Apua ei ehditty lähettää vielä, kun jo hänen miehiään märkinä ja verissään alkoi tulla majapaikkaamme. He kertoivat taistelun kulusta.

»Aina vain oli menty eteenpäin, vihollinen peräytyi aina syvemmälle synkkään metsään. Vähän oli miehiä kyllä peloittanut, mutta kun vänrikki Laurikainen marssi edellä, niin kukaan ei ajatellutkaan takaisin kääntymistä.

»Vihdoin oli tullut pimeä, ja vihollinen oli saartanut heidät melkein kokonaan. Pohjan Pojat odottivat erään pienen mäen kupeella ketjussa tien molemmilla puolin.

»Laaksosta alkoi kuulua ryssien puheensorinaa. Siellä vihollinen komensi joukkojaan ketjuun, mutta ryssät eivät millään olisi tahtoneet lähteä eteenpäin. Vihdoin he kuitenkin alkoivat hitaasti kulkea kohti suomalaisia, joiden asemista he eivät tienneet mitään.»

»Pohjan Pojat näkivät, miten kolme tiheää vihollisketjua pimeässä vyöryi heitä kohden, mutta he eivät väistyneet paikoiltaan, äänettöminä vain odottivat. Vihdoin bolshevikit olivat jo aivan heidän edessään. Silloin vänrikki Laurikainen laukaisi seisaaltaan mauserinsa vihollisen johtajan korvaan surmaten hänet heti. Mutta kintereillä seurannut bolsheviki ehti myös ampua vänrikki Laurikaista rintaan. Sama ryssä sai kuitenkin vielä maistaa vänrikin mauserin kuulaa. Kova kiväärinpauke seurasi heti näitä laukauksia, ja ennen pitkää bolshevikit vetäytyivät takaisin.

»Pohjan Pojat koettivat tuoda muassaan johtajansa ja aivan hänen viereensä kaatuneen ryhmänjohtajan, aliupseeri Arvo Heinon ruumiita. mutta se osoittautui mahdottomaksi. Osa patrullista palasi Luxenhofiin tuomaan sanaa tapahtumasta, toinen osa jäi taistelupaikan läheisyyteen.»

Saatuaan sanoman vänrikki Laurikaisen ja aliupseeri Heinon kuolemasta komppanianpäällikkö, kapteeni Pekkanen riensi vänrikki Luostarisen ja muutamien sotilaittensa kera noutamaan kaatuneiden ruumiita. Kun he lähestyivät taistelupaikkaa, tuli heitä vastaan muutamia partioon osaaottaneita sotilaita, jotka henkensä uhalla pelastettuaan johtajiensa ruumiit kuljettivat niitä nyt reellä kohti Luxenhofia. Bolshevikit eivät olleet ehtineet edes ryöstää kaatuneita.

Jääkärikapteeni Svinhufvud mainitsee pataljoonansa sotapäiväkirjassa tilanteesta:

»Asukkaiden ja saatujen vankien kertomusten mukaan, jotka kaikki muuten olivat yhdenmukaisia, olivat vihollisen voimat kaksi rykmenttiä (noin 2.000 miestä) keskittäytyneinä Oppekalnin ja Alt-Laizenin seutuville. Vihollisen keskuudessa vallitsee suuri paniikki ja joukot ovat aivan hajoamistilassa ollen solumassa - Marienburgia kohti. Sitäpaitsi sotilaitten ja neuvostojen välillä vallitsee erimielisyyttä tuon kauppalan puolustamisesta. Osa vihollisista on omavaltaisesti marssinut kauppalan läpi Pihkovaan päin.»

Eversti Kalm, jolle tilanteesta Luxenhofissa oli ilmoitettu, lähetti 4:nnelle komppanialle ilmoituksen, että se saisi vetäytyä takaisin Hoppenhofiin. Jääkärikapteeni Svinhufvud katsoi kuitenkin, että peräytyminen, vaikka sitä voitiinkin silloisissa oloissa pitää parhaana, olisi lamauttanut yhä enemmän miehistön mielialaa, ja päätti jäädä paikoilleen. Yö kuluikin vastoin odotuksia rauhallisesti.

Pohjan Pojat olivat siis täyttäneet heille etelärintaman ylipäällikön määräämän tehtävän, vieläpä yksin, ilman edellytettyä eversti Puskarin joukkojen tukea. He olivat myös saavuttaneet omalta kohdaltaan sen linjan, jota myöten eversti Kalm oli aikaisemmin mainitussa julistuksessaan Pohjan Pojille ilmoittanut Viron kansallisen etelärajan kulkevan. Mutta eversti Kalmin tarkoitus ei ollut pysähtyä vielä siihenkään. Hän tähtäsi, kuten aikaisemmin on jo viitattu, Marienburgin valloittamiseen.

5. Neljäs taistelukausi.

(Marienburgin valloitusretki.)

Eversti Kalmin suunnitelma oli jatkaa hyökkäystä Marienburgiin saakka. Sen valloittamiseksi hän laati seuraavan historiallisen käskynsä:

»Pohjan Poikain Operatsionikäsky N:o 10 Komentaja. Pohjan Pojille.

Taivolan asemalla 18/II —19, klo 16.

1. Vihollinen hyökkää, kaikki voimansa ponnistaen, virolaisia joukkoja vastaan sekä Pihkovan että Wolmarin suunnalla. Pohjan Poikain toiminta-alueella ei ole järjestettyä vastarintaa huomattavissa.

2. Koska Virossa toimivien suomalaisten joukkojen pääintendentti on suuresti laiminlyönyt rykmenttimme varustamisen, erikoisesti vaatettamisen, ja koska vihollinen rykmentistämme riippumattomista syistä on aina päässyt kaikkine ryöstösaaliineen pakoon ja todennäköisesti viime päivinä monelta suunnalta koonnut Marienburgiin ryöstötavaraa ja rautatien liikkuvaa kalustoa, olen rykmenttiini nähden puhtaasti taloudellisista syistä — kuitenkin samalla avustaen Etelärintaman Ylipäällikköä hänen vaikeassa tehtävässään ottaa haltuun Riga—Pihkova viertotie — pakoitettu tekemään saaliinpyydystysretken Marienburgiin. Pääasiallisesti tarvitsemme sotilasvaatekappaleita, jalkineita, aseita, satuloita, rautatien liikkuvaa kalustoa, kenttäpuhelinjohtoa, kenttäpuhelimia, sähkölennätinkoneita ja mahdollisesti ruoka- ja saniteettitarpeita. Tehtävämme suoritettuamme on meidän pikimmiten palattava Marienburgista rautateitse Valkiin.

3. P.P. 1:nen pataljoona ja II:sesta pataljoonasta 6 komppania (2:n raskaan konekiväärin kera) Jääkäriluutnantti Hannulan johdolla varmistaa 1 komppanialla (1 patterin kera) Breuss—Tilder tienhaaran ja pääjoukoilla tekee saartoliikkeen Marienburgin eteläpuolelle, kulkien maantietä Post Station Adsel—Seltinghof—Mackisch pohjoispuolella olevaan tienhaaraan asti, josta 1 komppanialla tykistön ja tykistön räjähdyskomennuskunnan keralla rikkoo perusteellisesti rautatiesillan Ludse ja Stomersee nimisten järvien välisellä joella, lähtien rautatien rikkomisen jälkeen etenemään Skole—Uppes tietä yhtyäkseen Ermikon tienhaarassa Mackisch tienhaarasta tuleviin pääjoukkoihin, samalla patrulleeraten rataa Marienburgiin päin ja rikkoen rautatiesillan Luppat kohdalla; varmistaen Sillawerschiin kulkevan maantien ottavat Luutnantti Hannulan joukot asemat Murnek—Ummernek seuduilla, tiedustellen seutuja Marienburgiin päin ja pitäen yhteyttä Ohkan—Melne—Seltinghof—Reppekaln tietä Hoppenhofiin minun kanssani. Sillan rikkomisesta Ludse— Stomerse on saatava pikainen ilmoitus minulle panssarijunien etenemisen aloittamista varten. Muuten lähetettävä tietoja minulle joka kolmas tunti klo 6:sta ap. laskien. Breuss—Tilder tienhaarassa oleva komppania 1 patterin kera pitää yhteyttä suoraan minun kanssani Hoppenhofiin. Luutnantti Hannulan joukot lähtevät liikkeelle klo 6 ap. 19/11 —19.

4. P.P. II pataljoonasta 4:s komppania (2 raskaan konekiväärin kera) lähtee liikkeelle Luxenhofista klo 6 ap. 19/11 —19 metsätietä, joka kulkee Luxenhof—Chavara tienhaarasta Reppekalnin kautta Schwarzbeckshofin ohi Seltinghofiin. Metsätiellä Chavaran tienhaarasta Schwarzbeckshofiin asti on tehtävä kirveellä puihin kaakkoispuolelle tietä T kirjaimen muotoisia hakkuumerkkejä, joka helpoittaisi jälkeenpäin yhteyden pitämistä tätä samaa tietä. Luxenhofista on otettava matkaan luotettava tieopas. Seltinghof tienhaaraan tultua on patrulleerattava Karlsbergin tienhaarasta Aahofiin kulkeva tie sekä lähdettävä etenemään Seltinghofista Kemmeriin päin, otettava asemat Sillakt—Lükin tienoilla, tiedustellen Marienburgiin päin ja pitäen sivustayhteyttä Luutnantti Hannulan joukkojen kanssa.

5. P.P. patteristo asettaa Breuss—Tilder tienhaaran varmistamiseksi 1 patterin. Loput patteristoa ynnä räjähdyskomennuskunta Jääkärimajuri Snellmanin johdolla seuraavat Jääkäriluutnantti Hannulan joukkoja.

6. Ratsuosaston päällikkö Vartiainen pitäköön kaikilla mahdollisilla keinoilla huolta yhteydestä Jääkäriluutnantti Hannulan ja minun välillä. Luutnantti Lehtonen järjestää sähköyhteyttä.

7. Niin pian kuin olen saanut tiedon radan katkaisemisesta Marienburgin eteläpuolella, lähtevät panssarijunat Kapteeni Petersin johdolla etenemään Marienburgia kohti.

8. Itse tulen olemaan junassa Hoppenhofin asemalla. Esikuntajunan yhteydessä on Tohtori Kallioisen johdossa oleva ambulanssi, johonka kuljetettakoon kaikki kaatuneet, haavoittuneet ja sairaat.

Merkinnyt: Kalm Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.

Vakuudeksi: Tamminen Vänrikki ja lähettiupseeri.»

Etelärintaman muilta osilta tiedettiin tilanteesta seuraavaa: Vihollinen ryntäsi suurin voimin Ruhjan, Alt Karkelnin ja Turneshofin seuduilla. 3:s virolainen jalkaväkirykmentti oli linjalla Sallenek—Ramnek—Oling—Silleratnek—Wiezemhof, jossa hyökkäysaloite oli niinikään punaisten käsissä. Pohjan Poikain itäpuolella Tallinnan suojeluspataljoona oli ollut pakotettu suurien vihollisvoimien ahdistamana vetäytymään taapäin linjalle Schreibershof—Killomani— Rogosi. Eversti Puskarin muiden joukkojen oli ollut peräydyttävä linjalle Panikovitsh—Podgorje—Lesgi—Vederniki.

Jääkärikapteeni Hannula kirjoittaa operatsionikäskystä ja sen alkuvaiheista:

»18 p:n iltana eversti Kalm saapui itse Adseliin ja esitti minulle lopullisen suunnitelmansa Marienburgin valloittamiseksi. Samalla hän ilmoitti, ettei hän katsonut olevansa oikeutettu käskemään pataljoonaa ryhtymään tätä suunnitelmaa toteuttamaan, koska se oli uhkarohkea, eikä suomalaisten vapaaehtoisten tekemä sitoumus velvoittanut heitä sotaretkeen niin syvälle Liivinmaahan, kauas Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle. Senvuoksi hän tahtoi kokonaan jättää minun ratkaistavakseni, suostuiko pataljoona tähän suunnitelmaan vai ei. Ellen katsoisi voivani taipua siihen, niin Pohjan Pojat olivat kaikessa tapauksessa jo suorittaneet sen tehtävän, joka eteläisen rintaman ylipäällikön käskyssä heille oli annettu, ja voivat palata takaisin Valkiin.

»Kun asia näin ollen asetettiin riippuvaksi tällaisesta näkökannasta, en minä puolestani — ollakseni johdonmukainen — katsonut olevani oikeutettu yksin ratkaisemaan asiaa ja antamaan pataljoonalle suoranaista käskyä, vaan esitin saman kysymyksen alaisilleni komppanioiden päälliköille.

»Valkista lähdettäessä jääkärivänrikki Korhonen oli ilmoittanut minulle, että 1:sen komppanian parhaassa aineksessa oli vallalla se mielipide, että suomalaisten vapaaehtoisten tehtävänä oli ajaa vihollinen Viron rajojen ulkopuolelle, mutta ei lähteä 'maita valloittelemaan'. Tällaisen mielipiteen ilmautuminen — aitosuomalainen ilmiö muuten kaikessa itsepäisyydessään (samanlaista esiytyi m.m. Suomen vapaussodassa niiden joukkojen keskuudessa, jotka olivat ehtineet Venäjän rajalle) — oli tietysti lähtöisin jonkun viisastelijan aivoista. Se oli asiallisesti oikeutettu, mutta se, mikä sitten oli katsottava 'Viron rajaksi', oli tämän mielipiteen esittäjille varmaan yhtä epätietoista kuin meille muillekin. Ja sitäpaitsi jokainen vähänkin sodankäynnin luonnetta ymmärtävä käsittää, etteivät strategiset ja taktilliset tilanteet ja niistä riippuva sotatoimien kulku useinkaan noudata määrättyä rajaviivaa, vaikkakaan niiden päämäärä ei pyrkisi sitä ulommaksi. Puhtaasti sotilaalliselta kannalta katsoen mainittu ilmiö edustaa ehkä heikointa ominaisuutta tällaisessa vapaaehtoisessa joukossa, joka ei ole alistettu ehdottomaan sotakuuliaisuuteen, vaan jossa päällikön valtaa ja toimintamahdollisuuksia määrätyt sopimukset ja ehdot rajoittavat.

»En ollut kuitenkaan Valkista lähdettäessä ottanut jääkärivänrikki Korhosen ilmoitusta, jota hän itse muuten ei hyväksynyt, varsin vakavalta kannalta. Eikä vähintäkään tyytymättömyyttä ollut siihen mennessä pataljoonassa ilmautunut. Kaikki olivat nurkumatta ja urhoollisesti täyttäneet velvollisuutensa suurista rasituksista, pitkistä marsseista, huonoista jalkineista sekä epäsäännöllisestä ja niukasta levosta huolimatta.

»Kun komppanioiden päälliköt olivat ilmoittaneet minulle, etteivät sotilaat vastusta retkeä, vaan lähtevät kaikki mukaan, saatoin antaa pataljoonan puolesta saman ilmoituksen eversti Kalmille, joka senjälkeen palasi Hoppenhofiin ja lähetti minulle myöhemmin operatsionikäskyn N:o 10.

»Kuitenkaan ei muotoa ja tapaa, millä operatsionikäsky 2:sessa kohdassaan perustelee aiottua sotaliikettä, voi pitää onnistuneena. Mutta siitä huolimatta, kun yleensä m.m. erinäisten kamaristrategien taholta on tahdottu koko n.k. Marienburgin retki sekä tarkoitukseltaan että laadultaan leimata sotatoimien kannalta ja taktillisesti aivan arvottomaksi ja alhaiseksi ryöstöretkeksi, on syytä huomauttaa, ettei mainittu operatsionikäskyn kohta mitenkään voi antaa aihetta sellaiseen tulkintaan. Ilmeneehän siitä selvästi, että tarkoitus oli riistää viholliselta sen Marienburgiin kokoama sotasaalis ja samalla avustaa vasemmalla siivellä toimivia virolaisia joukkoja, joka viimemainittu tehtävä onnistuikin loistavasti muodostuen seurauksiltaan merkityksellisemmäksi kuin alkuperäisestä suunnitelmasta oli voitu odottaakaan.

»Ryhdyttiin tarpeellisiin toimenpiteihin lähtöä varten seuraavana aamuna. 1:nen, 2:nen ja 6:s komppania, 2/3 l:sestä K.K.K:sta sekä pataljoonan esikuntakuormasto saivat käskyn olla lähtövalmiina aikaisin seuraavana aamuna. 3:nnen komppanian tuli jäädä paikoilleen varmistamaan pataljoonan yhteyttä Hoppenhofiin ja Taivolaan.

»Suunniteltu retki oli epäilemättä erittäin uskalias. Paitsi Marienburgiin oli punaisia joukkoja keskitetty myöskin Korwenhofiin ja Alswigiin, radan varrelle, ja koko seutu Marienburgista pohjoiseen aina viertotiehen asti oli vihollisen hallussa, jonka vahvuutta ei tunnettu. Virolaisista joukoista taas ei oltu saatu mitään tietoja. Retki oli siis tapahtuva vihollisen rintaman selkäpuolitse punaisten etappiteiden poikki. Sivusuojastojen ja -varmisteiden käyttäminen ei hyödyttänyt mitään, sillä teitä risteili tiheään meidän kulkusuuntamme poikki, ja joka hetki voi odottaa yhteentörmäystä. Vihollisen saattoi täydellä syyllä olettaa ensi pakokauhustaan toinnuttuaan ryhtyvän jälleen tunnustelemaan takaisinpäin. Joukkomme oli siis vain pysyteltävä koossa ja puskettava nopeasti eteenpäin valmiina törmäämään viholliseen miltä suunnalta hyvänsä.

»Sen lisäksi oli otettava huomioon, että luotettavat tiedot väestön puolelta loppuivat heti, kun oli astuttu virolais-lättiläisen kielirajan ylitse. Lättiläisestä väestöstä oli näillä tienoin suuri osa meille vihamielistä, kun taas punaisilla joukoilla, jotka meidän toimintasuunnallamme olivat pääasiallisesti kansallisuudeltaan lättiläisiä, oli se suuri etu puolellaan, että ne liikkuivat kotiseudullaan tai ainakin oman kansansa alueella.

»Kiertoliikkeen onnistuminen riippui etusijassa siitä, että se tapahtui mahdollisimman yllättävästi ja nopeasti, ennenkuin vihollinen ehtisi päästä selville meidän voimamme pienuudesta ja ryhtyä eri tahoilta toimenpiteihin meidän tuhoamiseksemme. Kulun jouduttamiseksi kutsuttiin ympäristön talonpojat seuraavaksi aamuksi kyytiin, ja n. 50 hevosta ja rekeä saatiin kokoon.

»Jo edellisenä päivänä ja varsinkin 18 p:nä illan kuluessa kuulimme Adseliin ankaraa, taukoamatonta tykkien jyskettä lännestä, Wolmarin radan suunnalta. Siellä olivat kaikesta päättäen ankarat taistelut käynnissä.

»Aamulla, 19 p:nä, liikkeelle lähdettäessä 1:sen komppanian päällikkö ilmoitti, että komppanian miehistö kieltäytyi lähtemästä syistä, joista aikaisemmin mainittiin. Kun edellisenä iltana minulle oli ilmoitettu päinvastaista, tuli tämä tieto minulle yllätyksenä. Mutta kun neuvotteluihin ryhtyminen uppiniskaisen miehistön kanssa tällaisessa tilanteessa vihollisen läheisyydessä oli vastoin sotilaallisia periaatteitani, mutta toiselta puolen taas pakkokeinotkaan tuskin olisivat auttaneet, ja kun sitäpaitsi tällainen mieliala hyvin helposti saattoi levitä muihinkin osastoihin, määräsin 1:sen komppanian vaihtamaan tehtävää 3:nnen komppanian kanssa. Vastaansanomatta 1:nen komppania lähtikin marssimaan Breuss—Tilder tienhaaraan, joten tapaus ei herättänyt huomiota, ja harva sivullinen siitä lainkaan tiesikään.

»Muuten oli 1:sen komppanian miehistössä vallitsevan mielialan puhkeaminen yht'äkkiä teoksi ilmeisesti lähinnä aiheutunut tilapäisistä, ulkonaisista vaikutuksista, etupäässä rasitusten aikaansaamasta väsymyksestä, joita seikkoja joku kiihoittaja käytti hyväkseen. 1:nen komppania kunnostautui muuten aina koko Viron retken ajan. Jääkärivänrikki Korhonen ilmoitti minulle sitäpaitsi 20 p:nä m.m.:

»'Komppanian eilisaamuinen teko oli sittenkin nähtävästi enemmän satunnaista kuin vakaassa päätöksessä syntynyttä. Katumus alkaa päästä valtaan.'

»3:s komppania saatuaan tiedon 1:sen komppanian kieltäytymisestä ja uudesta tehtävästään kohotti eläköön-huudon ja lähti mielihyvin matkalle.

»1:nen ja 3:s patteri seurasivat jääkärikapteeni Hannulan joukkoja, 2:nen patteri taas sai käskyn jäädä 1:sen komppanian tueksi.

»Täten oli siis alkamassa Marienburgin kuuluisa, perin eri tavoin arvosteltu valloitusretki, josta eräs siihen osaaottanut upseeri on mielestämme sattuvasti lausunut sen suunnittelijaan kohdistettuna: 'retki, joka sotilaalliselta näkökannalta katsottuna tulee aina säilymään yhtenä uhkarohkeimmista ja loistavimmista, missä suomalaiset milloinkaan ovat olleet mukana; inhimilliseltä kannalta — tuomittava'.»

Suoritukseltaan se aina pysynee loistavana esimerkkinä suomalaisesta voittamattomasta sitkeydestä ja sisukkuudesta. Mutta inhimilliseltä kannalta se on tuomittava, jos se oli todella tarkoitettu »saaliinpyydystysretkeksi», jollaisen vuoksi ei olisi kannattanut uhrata niin paljon verta ja nuorta voimaa. Luultavasti eversti Kalm ei kuitenkaan tarkoittanut sitä. Kunnianhimo arvattavasti kiihoitti häntä ryhtymään tämän suurenmoisen sotaliikkeen suorittamiseen, ja hän koetti perustella retkeä tällaisella syyllä luullen sen tehoavan alaisiinsa. Epäilemättä eversti Kalm siinä kuitenkin erehtyi. Harva upseeri ja sotilas Pohjan Pojista olisi sellaiselle retkelle lähtenyt, ellei sen arvon olisi käsitetty olevan aivan toisaalla: sotaliikkeen tärkeydessä. Kielsipä jääkärikapteeni Hannula operatsionikäskyn lukemisen komppanioille peläten, että upseeristo ja miehistö kieltäytyisi lähtemästä retkelle, jonka päämääräksi esitettiin saalistaminen.

2:nen, 3:s ja 6:s komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta lähtivät 1:sen ja 3:nnen patterin seuraamina liikkeelle 19 p:nä klo 4 ap. Seltinghofia kohden, jonne Adselista on matkaa nelisenkymmentä kilometriä, ja joka on erittäin tärkeä paikka neljältä taholta tulevien valtamaanteiden yhtymäkohtana ja edullisena puolustuspaikkana. 4:s komppania taas oli saanut käskyn konekivääreineen Luxenhofista lähtien yhtyä Adselista tuleviin joukkoihin Schwarzbeckshofissa. 4:nnen komppanian 1:nen ja 2:nen joukkue + 1/3 2:sesta K.K.K:sta lähtivät liikkeelle klo 6 ap. ja marssivat suoraan Reppekalnin ohitse Schwarzbeckshofiin, jonne ne saapuivat klo 10 ap. Siellä 3:s joukkue ja 1/3 2:sesta K.K.K:sta yhtyivät niihin kierrettyään valtamaanteitse Adselin postitalon ja Treppenhofin kautta.

Kun jääkärikapteeni Hannulan joukko kulkien järjestyksessä: 2:nen,3:s ja 6:s komppania kukin konekivääreineen, lähestyi Schwarzbeckshofin kartanoa, saapui edellä ratsastavilta läheteiltä sana, että punaiset olivat edessä ketjussa, ja että ratsulähetit olivat joutuneet heidän kanssaan laukaustenvaihtoon. Selvisi kuitenkin pian, että kyseessä olikin 4:s komppania, jota ratsulähetit olivat luulleet viholliseksi ryhtyen sitä ampumaan. Erehdys huomattiin pian tälläkin kertaa, joten tappioita ei ollut kummallakaan puolella.

Jääkärikapteeni Hannula oli jo Treppenhofin luota lähettänyt edeltäpäin 2:sesta komppaniasta parikymmenmiehisen joukon luutnantti Jokioisen johdolla kiiruhtamaan reillä ajaen, pari ratsumiestä kärkenä, Seltinghofiin ottamaan sen haltuunsa, järjestämään siellä pataljoonalle asunnot ja varmistamaan tienoon tilapäisesti eri tahoille, jotta pääjoukko voisi viivytyksettä saapua sinne. Oli näet tarjolla vaara, että ellei joudutettaisi Seltinghofin miehitystä, voisi Marienburgissa oleva vihollinen saada tiedon Pohjan Poikain liikkeestä ja lähettää kauppalasta vain 22 km. päässä olevaan kartanoon puolustusjoukon, jonka kanssa kamppailu saattaisi muodostua hyvinkin veriseksi.

Järjestyneitä punaisia joukkoja ei ollut eteenpäin rientäviä Pohjan Poikia vastassa. Hajanaisia bolshevikipatrulleja pakeni vain joka taholla toimitettuaan takavarikoimisia ja pakkoluovutuksia. Erään sellaisen komennuskunnan kanssa luutnantti Jokioisen joukko joutui kahakkaan Seltinghofissa.

Edellä ratsastavat lähetit törmäsivät metsässä vähän ennen Seltinghofin kartanoa yhteen maantien varressa olevien 2 punaisen vartiosotilaan kanssa ampuen heidät, jolloin kuitenkin toinen ratsuläheteistä haavoittui. Senjälkeen luutnantti Jokioinen valtasi lyhyellä taistelulla kartanon.

Schwarzbeckshofista tulevat joukot saattoivat niin ollen edetä vastarintaa kohtaamatta määräpaikkaansa. 3:s patteri jäi patteriston esikunnan kera llsenin kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta, 2:nen komppania ja 1:nen patteri asettuivat Seltinghofin kartanoon, 3:s komppania postitaloon ja apteekkitaloon Marienburgin tienhaaraan ja 6:s komppania kouluun kilometrin päähän tienhaarasta länteen, johon myös vähän myöhemmin saapuneet 2:sen pataljoonan esikunta ja 4:s komppania majoittuivat. Yön kuluessa Pohjan Pojat Seltinghofissa eivät joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa paria kiinnisiepattua bolshevikien vakoojaa lukuunottamatta.

19 p:n iltana lähetettiin patteriston räjähdyskomennuskunta jääkärikapteeni Påhlsonin ja 50 miestä 2:sesta komppaniasta luutnantti Reposen johdolla, joka 1:sen komppanian kieltäydyttyä lähtemästä retkelle oli pyytänyt ja saanut siirron 2:seen komppaniaan, täyttämään operatsionikäskyssä annettua määräystä Ludse- ja Stomerjärvien välissä olevien rautatiesiltojen räjähdyttämisestä. Tehtävän suorittaminen vaati mahdollisimman suurta nopeutta, verrattain lähellä näitä siltoja oli näet Alt-Schwaneburg, yksi punaisten pääetappipaikkoja sillä suunnalla. Senvuoksi katsottiin tarkoitusta vastaamattomaksi kokonaisen komppanian lähettäminen räjähdyskomennuskunnan tueksi, kuten operatsionikäsky N:o 10 määräsi.

Luutnantti Reponen kertoo retkestä:

»Noin klo 8 ip. komppaniamme päällikkö, jääkäriluutnantti Koivisto ilmestyy pataljoonankomentajan puheilta tiedustelemaan, ken haluaa joukkueineen lähteä yölliselle retkelle.

»'Mihin? Missä tarkoituksessa?'

»Satelee kysymyksiä.

»Pian tiedämme pääpiirteissään asian; Stomerjärven asema, räjähdyskomennuskunta pistää siellä sillan ilmaan, matka 50 virstaa edestakaisin.

»Nuoremmat upseerit katsahtelevat toisiinsa. He ovat ratki väsyneitä, vilu puistattaa jäseniä, ulkona on purevan kylmä ilma. He odottavat, että joku äkkipikaa tarjoutuisi enempää ajattelematta.

»'Miehistökin on surkeassa kunnossa, kylmettynyttä, väsynyttä. Sääli on…' huomauttaa joku.

»'Mutta jonkun on lähdettävä', virkkaa harvakseen jääkäriluutnantti Koivisto. — 'Sitäpaitsi ei tarvitse marssia, on hankittu hevoset, reet… Eikä tarvitse ottaa omaa joukkuettaan sellaisenaan, koko komppaniasta saa valita miehet, parhaimmat ja rohkeimmat — ja nehän sinne tarjoutuvatkin.'

»Yht'äkkiä innostun. Tässähän on ilmeisesti tarjolla seikkailuja. Ponnahdan ylös ja ilmoittaudun.

»Menemme pataljoonankomentajan luo, joka tarkasti selittää tehtävän, näyttää kartasta tien, päämäärän. Räjähdyskomennuskunnan päällikkö, jääkärikapteeni Påhlson on myös saapuvilla.

»Lähden valitsemaan miehiä, joita heti ilmoittautuu yli tarvittavan määrän. Tunnin kuluttua täytyy kaikkien olla kunnossa, siksi kukin ennättää saada annoksensa kuumaa keittoa, jota on hartaasti odotettu.

»Klo 9,45 illalla seisoo pihamaalla nelisenkymmentä 2:sen komppanian miestä ruoturintamassa. Kartanon ikkunoista heijastuu lamppujen ja kynttilöiden kelmeä valo soturien kasvoille, jotka ovat vakavat, mutta uhkuvat järkähtämätöntä tahtoa, samalla eräänlaista huoletonta uhmaa — ominaista ihmisille, jotka ovat monet vaarat kokeneet. Viimeisessä ryhmässä on useita nuorukaisia, miltei poikasia. Heillä on mukanaan yksi ensiluokkaisista kevyistä konekivääreistämme. Vasemman sivustan jatkon muodostaa 15 räjähdyskomennuskunnan sotilasta sekä omine että niine hevosineen, jotka kylästä on takavarikoitu meitä kyyditsemään.

»Jääkäriluutnantti Koivisto ja kaikki komppanian upseerit ovat pihamaalla. He toivottavat onnellista matkaa ja huolekkaina seuraavat valmistuksia.

»Kaikki kunnossa.

»Hevoset jonossa, 3, 4, tai 5 miestä kussakin, pyroksyliinikuorma viimeisenä.

»Pataljoonankomentaja ilmestyy portaille. Hän huutaa minua nimeltä, vie huoneeseensa, alkaa puhua. Kunnioittaen kuuntelen ihailemamme miehen täsmällisiä sanoja.

»'Ymmärrän', sanon hänen viimeiset ohjeensa ja määräyksensä kuultuani. — 'Kun tehtävään on ryhdytty, on se suoritettava. Me tulemme menemään läpi. Pahimmassa tapauksessa jäänee joku, joitakuita jäljelle, jotka suorittavat työn.'

»'Niin… jos siellä kohtaatte vastarintaa. Tässä tapauksessa toivottavasti ette. Nehän pelkäävät meitä useimmiten liiaksi. Näkemiin!'

»Hiljalleen, melutta rekijono soluu talvisessa yössä kohti tuntemattomia seutuja. Ei kukaan saa puhua, ei tupakoida.

»On raa'an kylmä ilma, sangen sumuinen. Äskettäin lienee satanut lunta, tie on puhdas, pellot esiytyvät hohtavan valkeina.

»Äänettöminä, liikkumattomina, miltei aavemaisina sotilaat istuvat, kukin miettii — mitä miettineekin.

»Retki voi muodostua hyvinkin kohtalokkaaksi; kaikki tietävät, että vihollinen parveilee joka puolella ja matkan päämäärä on sellaisten seutujen takana, joita yksikään tiedustelijamme ei ole tutkinut.

»'On luotettava niinsanottuun onneen', tuumin. — 'Tähän saakka on meitä vieraalla maalla onnistanut. Miksei nytkin? Sotilaan on opittava ajattelemaan optimistisesti. Kuolemako vaanii jossakin? Kilometrin, kahden päässä? Sehän on itsestäänselvää, sota ja kuolema — nehän ovat käsitteitä, jotka erottamattomasti kuuluvat yhteen…'

»Monia virstoja on jo ajettu. Välistä vähän matkaa maantiellä, mutta enimmäkseen pitkin syrjäteitä, jotka sekä oikaisevat että samalla suovat meidän jatkaa kulkuamme mahdollisimman vähän huomiota herättäen. Verrattomana oppaana on meillä mukana vänrikki, kreivi Berg, joka ennen maailmansotaa on autollaan halkonut Viron ristiin rastiin ja näilläkin tienoilla tuntee jokaisen tien.

»Pysähdytään, noustaan tielle, oiotaan ja verrytellään jäykistyneitä raajoja. Johtajat ja ryhmä miehistöä alkavat jalan edetä, katoavat sumuun.

»Pian häämöttää meidän edessämme matalalla kummulla iso puisto, puutarha ja niiden keskellä kaksi suurta rakennusta: Mackischin kartano. Se on ensimmäinen paikka, jossa mahdollisesti huomattava vihollisjoukko voi olla majoitettuna, ja jos… — niin se on puhdistettava, sillä paluutien täytyy olla selvä.

»Jännittyneinä ja varuillaan miehet lähestyvät päärakennusta, joka sopivalla tavalla piiritetään. Johtajat syöksyvät pääoven eteen, kolkuttavat. Vain kumea kaiku vastaa. He kysyvät, huikkaavat — ei vastausta. Olisikohan kysymyksessä väijytys?

»He rynnistävät ovea vastaan. Se kestää. Pari miestä otetaan avuksi, kolmaskin. Ovi työntyy sisään. Kolkko pimeys humahtaa vasten silmiä.

»Pistolit ja pommit kourassa tutkitaan huoneet, joita sähkötaskulampulla valaistaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä olevat upeat salit, hienot makuukammiot, viihtyisät työhuoneet todistavat mitä syvintä rauhaa.

»Siirrytään toiseen rakennukseen. Sama uudistuu. Saavutaan viimeiseen huoneeseen.

»Kas, mikä tämä on? Erään kaapin takaa näkyy takki, jalat. Olento, pelosta puolipyörtynyt, vanhahko miesraukka vedetään hellävaroen esiin. Vänrikki Berg alkaa kuulustella.

»Tilapäinen vankimme on kartanon isännöitsijä, joka kertoo vihollisen mitä suurimmassa kiireessä paenneen jo noin 4—5 tuntia sitten. Kartanossa on majaillut tämän rintamanosan esikunta, ja, isännöitsijän sanojen mukaan, Anveltkin on ollut siellä.

»Mikä saalis! Liian myöhään! Katseeni osuu eteisen vaatenaulakkoon, jossa lämmin turkki ja karvalakki riippuvat. Mieleeni muistuu oma turkkini, joka likautui pahasti junaonnettomuudessa, ja joka sittemmin minulta varastettiin Valkissa. Silmäilen kurjaa mantteliani, ja vilu puistattaa jäseniäni.

»Pyydän ostaa turkkia, mutta ukko ei suostu myymään. Huonolla saksankielellään hän selittää:

»'Minä vanha… kylmä, kylmä…'

»Lakkikin minulla on tavallinen vironkävijän ohut 'turbaani'. Omani hävisi Meshulin yöllisessä tappelussa. Lakkeja on vanhuksella useita. Annan setelin, saan yhden niistä, jäniksennahkaisen, erittäin lämpimän.

»Lähdemme. Luon vielä kerran silmäyksen turkkiin. Se tuntuu aarteelta, josta sillä hetkellä lupaisin melkein mitä tahansa. Kauan se väikkyy silmissäni, ja purevassa pakkasessa ryömin syvälle rekeen loimien alle alkaen iskeä polviani vastakkain karkoittaakseni sietämättömiä vilunväreitä.

»Ilman vastoinkäymisiä jatkamme edelleen matkaamme. Seuraavana pysähdyspaikkanamme on Kortenhofin kartano, jonka toteamme niinikään vihollisesta vapaaksi. Ennen Stomerjärvelle tuloamme tutkimme vielä erään kartanon. Sielläkään ei ole ainoatakaan vihollista.

»Menestys ei kuitenkaan tee meitä huolimattomiksi. Itse tehtävä on vielä suorittamatta. Matkamme määrä on suuri kylä, sinne on enää vain pari virstaa, ja siellä on varmasti vihollisia. Mitä huolekkain varovaisuus on tarpeen. Kartanosta, jossa viimeksi olemme käyneet, otamme oppaan ja teemme hänelle tiettäväksi, että meidät on johdettava mitä syrjäisimpiä teitä Stomerjärven aseman eteläpuolella olevalle sillalle.

»Opas tekee merkin, että hän on käsittänyt. Näemme sen jo hänen kalvenneista kasvoistaankin, jotka nytkähtelevät. Hän on vanha mies, ilmeisesti rakastaa elämää ja tahtoo elää vielä monta vuotta kurjassa mökissään, hän kyllä lupaa opastaa. Säälittää nähdä hänen pelkäävän, emmehän me mitään pahaa tee, haluamme vain käydä siltaa vähän katsomassa. Mutta jos hän aikoo pettää meidät, silloin hän on oleva ensimmäinen, joka tulevassa kahakassa menettää henkensä.

»Saamme vihdoin kylän länsireunan näkyviimme, pysähdymme. Erääseen pieneen notkelmaan, metsikön suojaan, jätämme hevoset ja kolmanneksen miehistöstä. Räjähdyskomennuskuntaan kuuluvat sotilaat ottavat asianomaiset pyroksyliinikääröt, asettuvat jonon jälkipäähän, ja sitten alamme jälleen edetä.

»Maisema on aukeaa, pelkkiä lumipeitteisiä peltoja ja niittyjä. Luottaen suojelevaan usvaan kuljemme nopeasti eteenpäin.

»Jopa häämöttää sumun lävitse ratapenger. Oikealla on pieni koivikko, jota oppaamme osoittaa. Sen takana kuuluu olevan päämäärämme.

»Jännittyneinä tuijotamme sinne: onko siellä vahteja vai ei?

»Vihdoinkin! Selvä on.

»Vihollinen kai nukkuu. Se on jo todennäköisesti suorittanut 8-tuntisen työpäivänsä, täyttänyt velvollisuutensa.

»Silta on pieni, kolmisen metriä pitkä. Vihollinen voi korjata sen nopeammin kuin olemme suunnitelleet. Pyroksyliini asetetaan kuitenkin paikoilleen. Kapteeni Påhlson määrää joitakin miehistään jäämään sinne ilmoittaen sytyttämisajaksi 1,30 ap. Kelloon noin 12.

»Alamme edetä ketjussa kohti asemaa, jonne on noin puoli virstaa. Jotakin muuta on vielä saatava aikaan.

»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.

»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu 6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi luhistumaan.

»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja, joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.

»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.

»‒ ‒ ‒ Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä aikaa.

»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine partaineen on lentänyt olemattomiin.

»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.

»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeni Påhlson siltaa, minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.

»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja — bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin päivän marssi taas alkaa.

»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.

»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. — 'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään klo 10'.»

Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt—— Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.

Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:

»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle, missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.

»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin. Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»

4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä. Jääkärikapteeni Svinhufvud lähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2 konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.

Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:

»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa: toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot. Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.

»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina. Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät liikkumattomina makaamaan.

»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata. Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten ratkaisee asian.

»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta. Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.

»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista. Kartano on meidän.»

4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita, pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön, viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että heillä oli ollut kiire paetessaan.

Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja ampua eräs etuvartija, sotilas Tuomas Flander.

Jääkärikapteeni Svinhufvud sai Kragenshofissa jääkärimajuri Snellmanilta ilmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan Marienburgiin.

4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle. Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.

* * * * *

Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeni Hannulan joukot suorittamaan suurimman työn.

Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden, marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeni Svinhufvudin joukkojen yhteyteen.

Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa, lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.

Jääkärikapteeni Hannulan joukot saattoivat edetä vastarintaa kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.

6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti kenttävartion jääkärivääpeli Janne Mursun johdolla Annenhofin pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän Kaulesta luoteiseen.

2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip. Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.

Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi suunnannut tykkitulensa sitä kohden.

Jääkärikapteeni Hannula mainitsee tilanteesta:

»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien 'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä, mutta siitä ei tullut mitään.

»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»

Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa, jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna, joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.

Jääkärikapteeni Hannula kertoo:

»Eversti Kalm itse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan jääkärimajuri Einari Weijo ja jääkärikapteeni Ensio Groundstroem kenraali Wetzerin esikunnasta.

»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.

»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa meidät kokonaan.

»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias. Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti kielletty.

»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli, että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.

»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin tehdä seuraavana aamuna.

»Illalla myöhään jääkärivänrikki Oiva saapui tuoden ilmoitusta 1:sestä komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»

Eversti Kalm antoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip. operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset: