KOLMAS OSA (continued 2)

Tiellä 1:sen komppanian lähetti tuli komppaniaa vastaan pyytäen sitä kiiruhtamaan mahdollisimman nopeasti. Komppania kulki loppumatkan juosten ja saapui raatihuoneen torille n. tuntia myöhemmin kuin 1:nen. Yhdessä ne ryhtyivät sitten tarmokkaasti puhdistamaan kaupunkia. Sitä kesti koko yön. Komppanioista haavoittui 5 ja joutui kadoksiin 2.

Saaliiksi saatiin koko vihollisen divisioonan esikunta päällikköineen ja 27:nnen venäläisen rykmentin päällikkö esikuntineen, divisioonan kuormasto, yksi järeä tykistöpatteri sekä suuret määrät sotatarpeita ja muonaa y.m. sekä paljon vankeja.

Klo 9 ip. luutnantti Eskola, Narvan valloittaja, lähetti majuri Ekströmille pikalähetin mukana muistikirjan lehdelle kirjoitetun, näin kuuluvan raportin:

»Majuri.

Kello 5.20 ip. valloitimme 1:nen komppania Narvan kaupungin. Vangiksi saimme brigadin päällikön ja koko staabin, samaten rykmentin päällikön ja koko staabin, kuormaston, 200 hevosta, 1 raskaan tykin ja paljon vankeja, joita ei vielä ole luettu, toistasataa punakaartilaista y.m. paljon. Kello 6.40 ip. saapui samaa tietä meidän perässämme 2. komppania.

Eläköön, suomalaisilla on Narva!

Eskola. Kolme haavoittunutta, m.m. vänrikki Tenhunen. S—a.

Punikit aikovat vankien puheitten mukaan tänä yönä hyökätä kaupunkiin. Jos tulee väkeä lisää, tulkaa Riigin kautta, tie on vapaa.»

Kapteeni Kanerva taas ilmoitti saaneensa saaliiksi 3 täydessä kunnossa olevaa tykkiä, ammuksia, suuren määrän hevosia, kuormaston, muonaa y.m.

Ivangorodin puolelle paenneet venäläiset ja virolaiset punaiset joukot ryhtyivät yöllä hyökkäykseen yrittäen vallata kaupungin. Heidät lyötiin kuitenkin suurin tappioin takaisin. Sitten he avasivat tykkitulen kaupunkia ja etenkin raatihuonetta vastaan. Suomalaisten valtaamat tykit vastasivat tuleen, sittenkuin vangiksi saadut bolshevikien tykkimiehet oli pakotettu voittajien palvelukseen. Ainakin eräs heistä paukuttikin hyvillä mielin entisiä aseveljiään päin. Vihollisten tykit vaikenivat pian senjälkeen.

Narvaa kuuluisasta, huimapäisestä valloituksesta otamme tähän vielä muutamia katkelmia mukana olleiden muistiinpanoista.

»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa, »saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa, toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä, enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.

Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään, ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.

Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa. Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien ratsureita on ammuttu.

Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!» Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan jälkijoukkoa.

Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies, kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee huulilta:

— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]

Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.

Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen, kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina kuuluisan Anveltin allekirjoituksella.

Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan, mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä Trotskin.

Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.

Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.

Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan. Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:

— Kädet ylös! Alas!

Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo olevansa matkalla esikuntaan.

— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin. — Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. — Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania, kaksisataa viisikymmentä miestä.

Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme edessä.

Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki Matti Tenhusen johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala: sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.

Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa, Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».

Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.

Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin. Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan vahingoittamatta huoneissa nukkujia.

Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava keskustelu.

Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.

* * * * *

Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä loikoa jäisellä maalla.

Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän, mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.

Niinkuin ainakin pimeässä, ovat täällä havaintojen teossa korvat silmiä paljon etevämmät. Korviensa avulla saattaa päättää, että nyt bolshevikiratsumiehet yrittävät jäitse kaupunkiin, sillä rantapenkereeltä kuuluu konekiväärien rätinää ja hevosten kavioiden kopsetta. Hyökkäys on torjuttu, sillä konekiväärien tuli on verrattain laimeaa. Kaupungista kuuluu aina silloin tällöin räiskettä, patrulli on metsästämässä.

Makaan konekiväärin takana odotellen uutta hyökkäystä. Sillan takaa kuuluu vain epämääräistä kohinaa, josta en voi mitään päätellä. Kello kahdelta yöllä kohinan tarkoitus käy selville. Kuuluu kova pamaus, muutamaksi sekunniksi lieska valaisee joen, ja silta lentää ilmaan. Komea näky, kun palavat sillankappaleet kohoavat puolentoistakymmenen metrin korkeuteen.

Silta ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan rikki, aamulla näet sen ylitse tulee muutamia hämmästyneen näköisiä ihmisiä, jotka kertovat bolshevikien lähteneen koko Itä-Narvasta pois. Käväisemme myös katsomassa, mikä mahtaa olla se musta möhkäle, jonka olemme yöllä ampuneet sähkölampun alle, ja toteamme sen olevan seulaksiammutun hevosen.

Aamulla kaikki parturituvat ovat täynnä pestäviä, parrakkaita miehiä, ja kun puolenpäivän tienoissa kutsutaan ruoturintamaan »Narvan kaupungin päivällisiä» varten, saattaa huomata, miten kokonaan aiheettomia ovat bolshevikien huhut »parrakkaista, mustista miehistä», jotka muka hyökkäävät puukko hampaissa».»

Muudan 2:sen komppanian sotilas kertoo kaupungin puhdistustyöstä:

'Lähdemme komppanianpäällikkömme johdolla liikkeelle. Saavumme erään torin laitaan. Edestämme kuuluu hevosten kavioiden kopsetta ja kärryjen tärinää. Kuulemme siellä huudettavan ja ärjyttävän venäjäksi. Avaamme silloin tulen konekivääreistä ja kivääreistä; vihollinen vastaa heittämällä meitä kohden muutamia käsipommeja. (Seuraavana päivänä käydessämme katsomassa toria näemme, mitä jälkeä ammuntamme on jättänyt. Siellä makaa useita hevosia kuolleina ja niiden keskellä kymmenittäin kaatuneita, kiinalaisia, ryssiä ja virolaisia.)

Kuljemme eteenpäin puhdistaen kaupunkia. Saavuttuamme erään rakennuksen lähistölle huudetaan meille pimeästä:

— Keitä siellä on?

Kapteenimme huutaa kysyjille vastaan:

— Keitä siellä sitten on?

— Rahjan kolmas komppania, kuuluu vastaus.

— Me olemme suomalaisia vapaaehtoisia, huutaa kapteeni Kanerva ja vaatii heitä antautumaan.

Vastauksena on naurunrähäkkä, jonka jälkeen konekiväärit ja kiväärit alkavat molemmin puolin tuiskia tulta. Laukaustenvaihtoa kestää puolisen tuntia. Sitten vihollinen lakkaa ampumasta ja ilmoittaa antautuvansa.

Kolme miestä rientää heitä kohden, mutta sieltä ammutaan heitä osaamatta kuitenkaan.

Kapteeni Kanerva komentaa tulta. Kiivas ammunta kestää hetkisen. Sitten punaiset luopuvat enemmästä vastarinnasta. Viemme heidät raatihuoneelle, jossa heidät tarkastetaan ja lasketaan.'

4:nnen komppanian osuus päivän taisteluihin ei ollut suuri. Se oli kyllä marssinut Olginaan, verrattain lähelle Narvaa, mutta koska »miehistö oli äärimmäisen nopean etenemisen vuoksi lopen uupunut», määräsi komppanian päällikkö, jonka käytettäväksi oli saapunut yksi komppania virolaistakin, hyökkäyksen alettavaksi vasta klo 2 yöllä, jolloin Narva oli jo vallattu.

Varmavuoren tiedustelijoilla oli sensijaan paljon puuhaa. Yrittipä tämä vajaa 30-miehinen joukko valloittaa Narvan kaupungin lännestä käsin — siis juuri siltä taholta, josta bolshevikit odottivat vihollisiaan!

Annamme luutnantti Varmavuoren kertoa tiedusteluosaston vaiheista Narvan valloituspäivänä.

'Minä saan määräyksen ottaa kiinni 4:nnen komppanian, jonka sanotaan lähteneen Narvaan, ja mennä sen edellä sinne. Eroan majurista Lagenan portilla. »Toivon, että sinä olet ensimmäinen Narvassa», ovat hänen viimeiset sanansa silloin. »Ymmärrän», vastaan, ja niin lähdemme pikamarssissa ottamaan kiinni 4:ttä komppaniaa. (Se ei kuitenkaan ollut vielä lähtenytkään, vaan hoiteli haavoittuneitaan Lagenan kartanossa. Manaus oli päässyt majurilta, kun hän oli tavannut komppanian yhä vielä Lagenassa. Hän lähetti kuriirin peräämme pysähdyttääkseen meidät. Kuriiri tuli kuitenkin liian myöhään. Olimme silloin jo taistelussa bolshevikien kanssa Törvajoen luona.)

Lähdemme Lagenan kartanosta pikamarssissa. Neiti Elfride v. Hippius ajaa hevosella ohitsemme luullen hänkin 4:nnen komppanian olevan edellämme. Tiellä kaksi vihollisen ratsumiestä tulee häntä vastaan, mutta neitimme ajaa heidät karkuun majurin lahjoittamalla browningilla. Nyt vasta huomaamme, ettei 4:s komppania ole lähtenytkään. Lähetän pikaviestin kiiruhtamaan sitä heti apuun. Sitä odotellessamme ryhdymme taisteluun.

Yksi ryhmä muodostaa ketjun muiden jäädessä erään tiilirakennuksen taakse reserviin. Laukaustenvaihto on kiivas ja tulinen. Liikettä alkaa näkyä oikealla sivustalla harvassa metsikössä. Lähetän sinne reservistä yhden ryhmän, joka joutuu heti taisteluun kiertoliikettä tekevän vihollisen kanssa. Mieheni ajavat vihollisen takaisin ottaen 6 vankia ja ampuen 8.

Nyt kiinnitämme huomiomme vasemmalle siivelle, sieltä näet vartio ilmoittaa vihollisen koettavan suurempaa kiertoliikettä. Lähden yhden ryhmän kera sinne käskien vänrikki Nygårdin pitämään puoliaan keskustassa. Tullessani sivustalle bolshevikit tekevät saartoa. Heidät lasketaan lähelle — ikävä vain, ettei meillä ole vielä konekiväärejä — ja annamme sitten kivääreistä minkä kerkeämme. Vihollinen peräytyy.

Koko ajan on keskustasta kuulunut ammuntaa. Ihmettelen vain, miten laukaukset kuuluvat niin sivulta ja takaa. Asia selviää. Vihollinen on näet hyökännyt niin kiivaasti, että Nygård on ollut pakotettu peräytymään parisataa metriä. Kun tulen takaisin, on hän kuitenkin jo onnistunut ottamaan takaisin entiset asemansa. Minut nähdessään hän nousee ylös, hyppää kiviaidan taakse alkaen ampua seisaaltaan.

Konekiväärit saapuvat. (Luutnantti Vuorisalon K.K.K. ja 1:sen komppanian etujoukot.) Aluksi annetaan hiukan viivatulta kylään, sitten: — Ylös! Hurraa-a-a! ja niin painellaan taas kilpaa kylään. Kuulat vinkuvat korvissa, mutta eteenpäin pyritään vain.

Kylän reunassa otetaan viholliselta kaksi konekivääriä ja käännetään ne taloja kohden. Kuitenkaan ei niillä ammuta kuin hetkinen, kun taas aletaan juosta eteenpäin. Emme ole päässeet pitkääkään matkaa, kun minun välttämättömyyden pakosta täytyy seisahtua. Syynä äkilliseen pysähtymiseen! on vain karkumatkoille lähtenyt nappi, joka saa aikaan sen, että alushousut äkkiä valahtavat polviini. Minua harmittaa.

— Seis, pojat! huutaa vääpeli Kurvinen, älkää juosko! Herra ratsumestarin kalsonginnappi putosi!

Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä kerkeää kantaen housujaan.

Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro, Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy tienviereen jalkaan haavoittuneena.

Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja, vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.

20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon, johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua 1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.

Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48 ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia. Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla. Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.

Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä, joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana, arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän eteenpäin kohti Narvaa.

Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle. Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.

— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin, sanon. — Eteenpäin, pojat!

Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän rykmentin jäännös tykistön kera.

Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30 ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä kuurona. Vastaamme laukauksiin.

Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. Nygård painaa poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.

— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.

— Sain, vastaa hän vain.

Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä. Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä. On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.

— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan jäljelle, kuiskaan Nygårdille.

— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.

— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä, jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat lopu!

Oikealla vieressäni makaa kersantti Hjalmar Välimaa, joka vitsailee ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.

— Välimaa, kuiskaa joku.

Katson sinnepäin.

— Mikäs Välimaalle tuli?

Hän on kuolonkalpea ja painaa päätänsä maata vastaan.

— Välimaa, mikä teitä vaivaa? kysyn.

En saa vastausta. Veri pulppuaa hänen suustaan, ja maa rinnan alla punoittaa. Hän on saanut kuulan sydämeensä.

Tilanne kärjistyy yhä. Viholliset alkavat ampua sivustasta. Meidän täytyy ryhtyä johonkin. Ketju on käännettävä keinolla millä hyvänsä. Yksitellen sitä käännetään. Kun »professori» Wallertin vuoro tulee siirtyä paikoilleen, nousee hän ylös, astuu pari askelta, mutta jääkin seisomaan puuskuttaen vihasta.

— Wallert, maahan! käsken.

— Prhss! pärskyttää hän. — S—nan polsut, kiroilee hän ja ampuu.

— Wallert, maahan! huudan.

Ei mitään apua. Wallert vain kiertää paikoillaan kuin parempaa makuupaikkaa hakeva koiranpentu.

— S—nan polsut! kuuluu yhä Wallertin julmistunut ääni. — Kyllä teidät vielä paha perii!

Wallert ja ei millään saada maahan, hän seisoo vain ja ampuu.

* * * * *

En käsitä, minkä vuoksi vihollinen lopuksi peräytyy. Me seuraamme sitä aina Narvan etukaupunkiin asti, jossa estämme erään lentokoneen lähdön ja anastamme sen.

Olemme Narvan etukaupungissa. Pysähdymme siihen odottamaan 4:ttä komppaniaa, mutta kun sitä ei ala kuulua, lähetän sananviejän kiirehtimään sitä.

Bolshevikit ampuvat rakennusten välistä. Me makailemme luonnon ja ihmiskäsien muodostamissa kuopissa. Konekiväärimme ovat hyvissä asemissa valtakadun varrella. Vastailemme bolshevikien laukauksiin. Panssarijuna lähestyy kulkien kauempaa ohitsemme ja ampuu meitä konekivääreillä. Vitsailemme siitä ja nautimme elämästämme. Olemme kaikki hyvin tyytyväisiä siihen, että juna on luotu kulkemaan kiskoilla, joten ei ole pelkoa sen liiallisesta lähestymisestä. Juna saa puolestamme kulkea missä sitä haluttaa.

Hevonen vetäen vankkureita lähestyy tietä myöten. Neiti v. Hippius siellä seilaa »muinaisaikain taisteluista ryysyinen» punaisen ristin lippu toisessa kourassaan ja pistoli toisessa. Hänellä on lappalaispieksut jalassa. Kyytimies protesteeraa eikä tahdo tulla edemmäksi, ja Elfride-neiti toruu niin, että lakeus kaikuu. Huudan hänelle, ettei hän tulisi lähemmäksi, mutta siitä neitimme ei ole tietävinäänkään, toruu vain ja heiluttelee pistoliansa ukon nenän edessä.

Lähettimme saapuu 4:nnestä komppaniasta ja ilmoittaa sen vielä jonkin aikaa aikovan levätä Olginassa. Lähetän heidän luokseen toisen kuriirin, joka palatessaan tuo tiedon, että 4:s komppania kyllä pian tulee avuksemme. Mutta heti senjälkeen saamme sanoman, ettei ole toivoakaan avusta 4:nnen komppanian puolelta, sen miehet kun ovat liian väsyneitä. Kehoittavat meitä peräytymään. Sen kuullessani melkein itken kiukuissani. Lähetän raportin majuri Ekströmille pyytäen häntä lähettämään 3:nnen komppanian avukseni. Saan vastauksen, että se on mahdotonta, 3:s komppania on näet ollut koko päivän tappelussa, eikä vaara vieläkään ole ohitse.

Se lyö kunnianhimoiset toiveeni myttyyn. Olemme Narvassa, mutta emme voi tunkeutua kaupunkiin muutaman miehen voimalla, kun ketään ei olisi apuna hädän tullen. Ajattelen ensin lähteä kaikesta huolimatta, mutta luovun tuumasta, sillä enhän saa uhrata miehiäni kunnianhimoni tähden. — Jospa olisin saanut edes yhdenkään raportin 1:sestä tai 2:sesta komppaniasta, mutta sitäkään ei saavu, ja niin Narva jää minulta valloittamatta.'

Tiedusteluosasto peräytyi 2 km. päähän Narvasta. Siellä se yhtyi Lagenasta klo 1,10 yöllä lähteneeseen 3:nteen komppaniaan, johon 4:s komppania ja sen luona ollut virolainen komppania olivat liittyneet Olginassa. Majuri Ekströmin yhteisellä johdolla nämä joukko-osastot marssivat sitten vastarintaa kohtaamatta Narvaan tammikuun 19 p:nä klo 6 ap. Päivällä kapteeni Schulginin komentoon uskotut loput Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta saapuivat kaupunkiin.

Itä-Narva ja Narvan rautatienaseman tienoot puhdistettiin 19 p:nä.

Narvan kadut ja torit tarjosivat aamulla kammottavan näyn: punaisten ruumiita virui hevosenraatojen keskellä. Kaikki Venäjän bolshevikiarmeijan monet kansallisuudet suomalaisista ja virolaisista kiinalaisiin saakka olivat edustettuina ruumiskasoissa, joita ei ehditty heti korjata pois verisiltä kaduilta.

Bolshevikien valtakaudella oli Narvassakin tietysti toimeenpantu murhia. Kaiken kaikkiaan parisataa henkilöä oli saanut surmansa, niistä osa naisia. »Poliittisia vankeja» säilytettiin Kreenholmin vankilassa, jossa he saivat maata paljaalla kivilattialla. Bolshevikien loppuajalla oli näistä vangeista suurin osa ammuttu tai muuten surmattu.

Pidätettyjä oli vankeusajalla kohdeltu raa'asti, piesty ja lyöty pampulla. Punaisten hirmutekojen virallisessa tutkintopöytäkirjassa mainitaan vanginvartioiden kertoneen, että m.m. erästä suomalaista vapaaehtoista kohdeltiin julmasti.

Tästä tapauksesta »Vaba Maan» kirjeenvaihtaja kertoo muistelmissaan elämästä Narvassa bolshevikien aikana:

»Vielä enemmän kuin virolaisia bolshevikit vihasivat suomalaisia. Jos he saivat suomalaisia vangiksi, koettivat he keksiä oikein tepsiviä kidutuskeinoja.

»Kerran tuotiin muudan suomalainen Kreenholmin vankilaan. Onnetonta oli jo tiellä sinne piesty ja piinattu, mutta se katsottiin vielä vähäiseksi, ja vankilan päällysmiehet Jögi ja Katajew tekivät puolestaan minkä voivat. Ruoskittiin, lyötiin nyrkillä, poljettiin jaloin, katkottiin luita — suomalainen ei päästänyt ääntäkään. Lyötiin maahan, mies nousi rauhallisesti pystyyn ja katseli pieksäjiään miehekkäästi silmiin aivan kuin sanoakseen: pieskää, jos se teitä huvittaa. Suomalaisen miehekkyys ärsytti pieksäjiä vielä enemmän. Lyötiin edelleen, kidutettiin kaikin tavoin, suomalainen ei vain äännähtänytkään. Vimmastunut Jögi karjaisi: — Eikö se piru väräytä jäsentäkään! ja pieksi edelleen. Mutta voitto jäi sittenkin suomalaiselle: hän vaikeni loppuun saakka, kunnes kiukustuneet pieksäjät väsyivät. Tyynesti suomalainen lähti teloituspaikalle katsellen halveksien murhaajiaan.»

* * * * *

Narvaan saavuttuaan majuri Ekström lähetti Viron sotilasjohdolle näin kuuluvan raportin Narvan valloituksesta:

»Joukkojen! 1:nen komppania hyökkäsi 18.I.19. klo 5,20 ip. Narvaan. Hyökkäys tapahtui uhkarohkeasti tunkeutumalla sisään kaupunkiin pohjoisesta. Vihollinen, joka oli odottanut meitä lännestä suuren maantien suunnalta, tuli täydelleen yllätetyksi. 2:nen komppania, joka oli tullut Narvan Joensuun kautta, saapui 1:sen komppanian tueksi klo 6,40 ip. Vihollisen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin esikunta henkilökuntineen joutuivat vangiksemme. Saaliiksemme jäi yksi 4-tykkinen patteri, n. 100 hevosta, suuri määrä sotatarpeita ja yksi lentokone. 4:s komppania tunkeutui suurta tietä myöten Lagena—Narva. Minun 3:s komppaniani ja kapteeni Pauluksen 2 virolaista komppaniaa, joiden tehtävänä oli suojella joukkojeni selkäpuolta, taistelivat menestyksellisesti. Klo 12 yöllä saimme ensimmäisen kerran yhteyden hyökkäävien virolaisten joukkojen kanssa. Senjälkeen minun 3:s komppaniani ja molemmat virolaiset komppaniat viipymättä marssivat Narvaa kohden. Minun täkäläiset voimani ovat nyt n. 600 miestä ja yksi 2-tykkinen patteri. Olen nimittänyt kapteeni Pauluksen kaupungin komendantiksi. Kaupungin hallituksen olemme jo kutsuneet koolle ja postiyhteyskin on jo järjestetty.»

* * * * *

Majuri Ekströmin ja kapteeni Pauluksen johtamien maihinnousujoukkojen taistelujen aikana virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jatkaneet etenemistään.

Ankarampaa vastarintaa oli niillä odotettavissa vasta Vaivaran luona, jossa oleviin lujiin juoksuhautoihin tammikuun 17 p:nä, asukkaiden tiedonannon mukaan, kokonainen rykmentti bolshevikeja oli saapunut. 1:sen rykmentin 14:s komppania ja Kalevan maleva saivat rykmentin komentajalta käskyn ryhtyä 18 p:nä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan tykistövalmistuksen jälkeen.

Mutta jo muutaman laukauksen pamahdettua kaksi lähettilästä saapui vihollisen puolelta ilmoittamaan rykmentin antautuvan. Sotimishalu oli siltä lopussa. Sitäpaitsi suomalais-virolainen desanttijoukko oli Lagenan luona katkaissut paluutien Narvaan. Klo 6 ip. koko 86:s tarkk'ampujarykmentti kaikkine sotatarpeineen antautui. Vangiksi joutui: 31 upseeria, m.m. rykmentin komissaari, 630 sotilasta ja rykmentin esikunta. Sotasaaliiksi virolaiset saivat: 9 »Maxim» konekivääriä nauhoineen, 89 hevosta 14 vankkurit, 1 reen, 12 kenttäkeittiötä, 4 laatikkoa konekiväärin varaosia, 1 patruunarattaat ja 500 kivääriä.

Virolaiset rykmentit pysähtyivät 18 p:n iltana linjalle Auveree—Repnikin kartano ja siitä pohjoiseen.

* * * * *

Tieto Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon urotyöstä levisi sekä on että Suomeen aikaansaaden suunnattoman innostuksen molemmissa maissa. Kotimaan ja Viron lehdet kilpailivat keskenään yhä uusien lähempien tietojen antamisessa tästä suuresta voitosta.

Viron armeijan ylipäällikkö sai sanoman Narvan valloituksesta vasta 19 p:nä juuri lähtiessään »Estoniassa» vietettävään »Suomen iltaan».

Viron itäinen raja oli saavutettu!

Narvan valloitus teki suomalaisista Viron vapaussodan alkuaikojen suuria sankareita. Tästä hetkestä saakka koko Viro puhui heistä kiitollisuudella ja kunnioituksella — toistaiseksi.

Yhä useammin kertomuksia ja yhä enemmän tai vähemmän tarunomaisia juttuja näkyi Viron sanomalehdissä suomalaisten vapaaehtoisten urotöistä. Otettakoon tähän niistä pari luonteenomaista näytteeksi virolaisten silloisesta suhtautumisesta vapaaehtoisiin.

'Erään kerran kaksi suomalaista joutui bolshevikien käsiin, toinen heistä osasi viroakin. Bolshevikin esimies, jolla oli jo käsissään surmaamiskäsky, kysyi uhmaavasti:

— Miksi te tulitte meitä vastaan? Ettekö pelänneet, että teidät tapetaan?

Suomalainen vastasi:

— Mitäpä minä olisin pelännyt! Minä tahdoin tappaa sinut, nyt sinä tapat minut, mutta perästäpäin tulee minun veljeni ja tappaa kuitenkin sinut. Voitto aina jää meille.

Kiduttaminen ja lopuksi teloitus olivat tietysti vastauksena suomalaisen rohkeuteen.

Kymmenen suomalaista tiedustelijaa saapui pimeässä ensimmäisten joukossa Joensuuhn. He päättivät mennä edelleen Narvan suuntaan. Paikallinen väestö rukoili, etteivät he Jumalan tähden menisi, sillä Joensuun ja Narvan välinen tie oli bolshevikeja täynnä.

— Niitähän me juuri etsimmekin! huusivat suomalaiset ja lähtivät matkalle.'

Osoitukseksi siitä, minkä merkityksen bolshevikit antoivat suomalaisten komppaniain suorittamalle Narvan valloitukselle, lainattakoon tähän osia pietarilaisessa »Krasnaja Gasetassa» tammikuun 21 p:nä ilmestyneestä kirjoituksesta »Narvan häpeätahra».

»Turhanpäiväinen hyökkäys, ja 200 valkokaartilaista karkoitti monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta. Tämä on korvapuusti koko puna-armeijalle, mutta sitäpaitsi meille kaikille työläisille, talonpojille ja neuvostovallan toimihenkilöille, Laiskuus, velttous kurinpuute — siinä Narvan häpeällisen tappion syyt. Tuhannet puna-armeijalaiset, jotka häpeällisesti pötkivät Narvasta pakoon, olisivat voineet repiä kourallisen valkokaartilais-hulttioita kappaleiksi, jos olisivat totelleet johtajiaan ja vielä enemmän: täyttäneet velvollisuutensa. Silläkin sotilaallisella valmistuksella, joka niillä oli olisivat joukot voineet hävittää vihollisen, jos millä olisi ollut vähemmän nylkemishalua ja enemmän uskollisuutta kansan asiaa kohtaan.

»Tämä oman nahan suojelemisen henki on perinpohjin poistettava armeijan riveistä. Yleinen pimeys ja sivistymättömyys ovat näytelleet Narvan tappiossa suurta osaa. Ylt’ympäri liikkui huhuja että valkokaartilaisten joukossa taisteli mustaihoisia, ja se herätti kauhua. Valkeiden joukossa ei taistele mustaihoisia, ja vaikkapa taistelisikin, niin mitä se merkitsisi? Ovatko mustaihoiset joitakin aivan toisenlaisia ihmisiä, jättiläisiä tai ihmissyöjiä? Sata vuotta takaperin olisi moinen sivistymättömyys ollut ymmärrettävissä, mutta nykyisessä vapaassa maassa, jossa kaikki tiet sivistykseen ovat avoinna on todella häpeällistä pelätä ihmisiä sen takia, että heidän ihonsa on toisen värinen. Parannuksen täytyy meissä tapahtua. Narvan tappio on liian suuri voidaksemme siihen mukautua. Siellä on paljon kangastehtaita, on tuhansia itsetietoisia työläisiä, jotka ovat työväen asialle omistautuneet. Vihollisen voitonriemu ei saa olla pitkäaikainen. Narvan häpeä on pestävä pois vihollisen verellä. Narvan täytyy kuulua meille!»

* * * * *

Narvan valloituksen johdosta majuri Ekström vastaanottaa m.m. seuraavat onnittelu- ja kiitossähkösanomat.

Viron armeijan päälliköltä 19.1.:

»Onnittelen suuren voiton johdosta. Koko Viron armeijan nimessä kiitän kaikkia niitä, jotka ottivat osaa Narvan taisteluun, erityisesti Narvan sankareita, majuri Ekströmin suomalaista pataljoonaa.

Laidoner.»

Viron laivaston päälliköltä 19.1.:

»Sydämellinen kiitos Teille, teidän sankarillisille päälliköillenne ja sotilaillenne.

Kapteeni Pitka.»

Viron armeijan päälliköltä 21.1.:

»Minä pidän velvollisuutenani vielä kerran kiittää majuri Ekströmiä ja hänen pataljoonaansa hyvästä työstä ja erityisesti kapteeni Eskolaa ja hänen urhoollista komppaniaansa.

Armeijan päällikkö Laidoner.»

Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäälliköltä:

»Majuri Ekström! Teidän johtonne alaisina ovat Teidän urhoolliset sotilaanne taas tuottaneet kunniaa Suomen nimelle. Sydämellisesti kiitän Teitä ja Teidän urhoollisia sotilaitanne.

Kenraali Wetzer.»

Viron armeijan päällikkö, kenraali Laidoner koroitti päiväkäskyllään N:o 39 (27. 1. 19.) majuri Ekströmin, joka Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välisen sopimuksen mukaan oli oikeutettu everstiluutnantin arvoon heti saavuttuaan joukkoineen Viron kamaralle, everstiksi Narvan taisteluissa osoitetun urhoollisuuden ja taitavan johdon vuoksi.

Niinikään Käskyllä Tasavallan Sotaväelle N:o 5 (4. 3. 19.) kenraali Laidoner koroitti kenraali Wetzerin ehdotuksesta Narvan hyökkäyksen ja valloituksen aikana osoitetun erikoisen urhoollisuuden johdosta:

luutnantti Lars Ollonqvistin kapteeniksi.

kornetti Karl Kosken luutnantiksi.

joukkueenjohtaja H. Sippolan vänrikiksi.

vääpeli Einar Bäckströmin „

„ Y. Oittion „

„ B. Hellstenin „

kaikki lukien tammikuun 19 p:stä.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe päättyi Narvan valloitukseen. Suomalaiset komppaniat olivat loistavalla tavalla suoriutuneet suuresta ja vaikeasta tehtävästään, paljon lukuisampi vihollinen oli lyöty useissa kiivaissa taisteluissa ja karkoitettu kaikkialla Narovajoen taa, jonka itärannatkin olivat joutuneet Viron armeijan haltuun.

Bolshevikien oli onnistunut vallattuaan marraskuun 28 p:nä 1918 Narvan pakottaa harvalukuinen Viron armeija peräytymään edellään aina Tallinnan lähistölle saakka. Mutta suomalaisten komppanioiden saavuttua rintamalle Viron armeija oli alkanut voimakkaan etenemisen ja saavuttanut isänmaansa itäisen rajan jo 10 päivän kuluttua. Bolshevikien peräytyminen tapahtui siis 4 kertaa nopeammin kuin heidän aikaisempi etenemisensä kaikesta heidän vastarinnastaan huolimatta.

Suomalaisten vapaaehtoisten osuus tässä loistavassa saavutuksessa on varsin huomattava, kuten edelläolevasta esityksestä selviää. Se on suurempi kuin yleensä luullaan ja kuin voisi otaksua, jos pitää silmällä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon pienuutta.

5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.

Eversti Ekström ilmoitti päiväkäskyssään Nro 16 tammikuun 24 p:ltä: J

»Upseerit, aliupseerit ja sotilaat!

»Osa meidän suuresta tehtävästämme Vironmaassa on jo onnellisesti suoritettu, ja tahdon sanoa heti, että se on suoritettu kunnialla. Narvan valloitus on toistaiseksi loistokohtana teidän teoissanne, ja te olette urhoollisuudellanne ja uhrautuvaisuudellanne piirtäneet nimenne historian lehdille.

»Tämä tehtävä ei rajoitu meidän suureen työhömme, mutta yksi asia on varma: teidän urhoollisuutenne ja taituruutenne täyttää teille annetut tehtävät ovat kaiken kiitoksen yläpuolella.

»Upseerit, aliupseerit ja miehistö! Samalla kuin minä teitä mitä lämpimimmin kiitän urotöistänne, olen minä täysin tietoinen siitä, että te edelleenkin tulette täyttämään tehtävänne ja siten saattamaan suomalaiselle sotilasmaineelle kunniaa ja mainetta. Kiitos!»

Narvan valloitus ei kuitenkaan ollut ainoastaan toistaiseksi loistokohtana Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon toiminnassa, vaan se jäi siksi myöskin pysyväisesti. Se oli Vapaajoukon suuri voimannäyte, jonka jälkeen pataljoonan sotilaallinen toiminta supistui verrattain vähiin, olosuhteiden pakosta.

* * * * *

Heti kun Viron raja oli saavutettu ja siis varsinaiset hyökkäystaistelut lopussa, alkoi näyttäytyä, millaisia seurauksia oli Vapaajoukolle koituva siitä, että se muodostettiin Suomessa niin hätäisesti. Pataljoonan upseerit ja sotilaat ansaitsevat mitä suurinta kiitosta Tallinna—Narva pikamarssistaan ja loistavista urotöistään sen varrella, he taistelivat kuin leijonat luontaisella uljuudellaan ja neuvokkuudellaan pelastuen vaikeimmistakin tilanteista. Mutta kun taistelukausi oli ohi, eivät nämä ominaisuudet enää yksin riittäneet pitämään pystyssä Vapaajoukon arvoa. Siihen olisi tarvittu jotakin, jota pataljoonalle ei oltu ehditty hankkia: vain perusteellisten sotilasharjoitusten kautta saavutettavissa olevaa lujaa kuria ja järjestystä. Oli osoittautuva, että vapaaseen taisteluun tottuneen ja siinä mainetta ja samalla itsetuntoa saaneen joukon kouluttaminen kunnolliseen sotilaskuriin oli ylivoimainen tehtävä myöskin eversti Ekströmille ja niille hänen upseereistaan, joilla oli määräävä asema ja kykyä täyttää tehtävänsä.

Viimemainittua ei, ikävä kyllä, voi sanoa kaikista Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseereista. Ensinnäkin upseeristo oli kasvanut lukumäärältään taistelujen aikana ja tuli myöhemmin, aina Vapaajoukon hajoittamiseen saakka, yhä kasvamaan siinä määrin, että upseerien sijoittaminen tuotti mitä suurimpia vaikeuksia. Taisteluissa he olivat omiaan, mikäli heillä oli uljuutta ja päättäväisyyttä; niissä he saattoivat ansaita asemansa suorittamalla tärkeitä tehtäviä vaikkapa pienempiäkin joukkoja johtaen. Mutta sittenkuin järjestelyn aika tuli, kävi selvästi ilmi upseerien liiallisuus niin pientä joukko-osastoa varten. Heitä koetettiin sijoittaa, miten parhaiten voitiin, usein sellaisiin toimiin, jotka aliupseerit olisivat hoitaneet ainakin yhtä hyvin. Vielä pahempaa oli kuitenkin se, että muutamat upseerit eivät olleet saaneet tarpeellista upseerikasvatusta tai olivat sen tyystin unohtaneet. He osoittautuivat palveluksessa kykenemättömiksi ja sen ulkopuolella arvottomiksi kantamaan suomalaisen upseerin pukua.

Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn sopimuksen 7:nnen kohdan mukaan suomalaisen apuretkikunnan upseerit oli koroitettava arvossa yhtä astetta ylemmäksi joukko-osaston saavuttua Viroon. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon nähden luvattu koroitus ei kuitenkaan heti astunut voimaan. Vasta myöhemmin sen upseerit saivat virallisesti ylennyksen. Tallinna—Narva operatsionin aikana kutsuttiin Vapaajoukkoa Ekströmin pataljoonaksi; kooltaan se tällöin olikin lähinnä pataljoonaa. Sen komentajaa nimitettiin majuriksi, vaikka hän olisi heti ollut oikeutettu everstiluutnantin arvoon. (Tätä operatsionia kuvattaessa on edellä senvuoksi johdonmukaisesti mainittu kaikkia Vapaajoukon upseereja heidän sotilasarvollaan Suomen armeijassa.)

Sittenkuin Narva oli vallattu, saapui Suomesta siellä muodostettu 5:s komppania pääjoukon yhteyteen tammikuun 23 p;nä. Lisäksi oli tammikuun 19 p:na eversti Ekströmin käskystä muodostettu Vapaajoukon 2:nen puolipatteri luutnantti Fritz Franzenin johdolla. Puhelinkomppanian miehistö siirrettiin muihin osastoihin, suurimmaksi osaksi pattereihin. Vapaajoukon muuttaminen 2-pataljoonaiseksi rykmentiksi saattoi näin ollen tulla kysymykseen. Se toteutetuinkin pian Narvan valloituksen jälkeen. Siitä lähtien kutsuttiin eversti Ekströmiä virallisestikin hänen oikealla arvollaan. (Sen mukaisesti tullaan seuraavassa käyttämään upseereista niitä sotilasarvoja, joihin he olivat oikeutettuja jo alusta alkaen, vaikkei niitä vielä nytkään päiväkäskyssä julkaistu.)

Eversti Ekström ryhtyi heti taistelukauden päätyttyä järjestämään rykmenttiään.

Joukko-osastojen päälliköiksi nimitettiin tammikuun 24 p:nä: 1:sen komppanian — kapteeni Eskola, (sittemmin luutnantti Martti Saxell).

2:sen komppanian — majuri Kanerva, (sittemmin luutnantti Karl Koski).

3:nnen komppanian — luutnantti Laaksonen.

4:nnen komppanian luutnantti Dahlgren.

5:nnen komppanian — luutnantti Kustaa Makkonen, (sittemmin jääkäriluutnantti Paavo Hallamäki).

1:sen puolipatterin — kapteeni Hedberg.

2:sen puolipatterin — kapteeni Franzon.

1:sen konekiväärikomennuskunnan — jääkärikapteeni Vuorisalo, (sittemmin luutnantti Välikangas).

2:sen konekiväärikomennuskunnan — luutnantti Bruno Eriksson. 3:nnen konekiväärikomennuskunnan — jääkäriluutnantti Hallamäki. 4:nnen konekiväärikomennuskunnan — luutnantti Hayen. Tiedusteluosaston — ratsumestari Varmavuori.

Räjähdyskomennuskunnan — luutnantti Onni Aulo.

Konekiväärikomennuskuntien päälliköt alistettiin vastaavien komppanioiden päällikköjen käskynalaisuuteen.

Seuraavana päivänä annetulla päiväkäskyllä määrättiin, että 1:seen pataljoonaan — v.t. komentajana kapteeni Eskola — tulivat kuulumaan 1:nen, 3:s ja 4:s komppania ja 2:seen pataljoonaan — komentajana majuri Kanerva — 2:nen ja 5:s komppania.

Vapaajoukkojen esikuntapäällikkönä toimi suurimman osan aikaa majuri Erik v. Haartman, kansliapäällikkönä kapteeni Reinhold Waden, rahastonhoitajana kapteeni John Almqvist, intendenttinä kapteeni August Oinonen, vanhempana adjutanttina ja operatiiviosaston päällikkönä kapteeni Ollonqvist, nuorempana adjutanttina ja organisointiosaston päällikkönä kapteeni Branders, tulkkiadjutanttina ratsumestari Kirotar, lääkärinä lääkintämajuri Melartin, hammaslääkärinä hammaslääkäri Ahrenberg, eläinlääkärinä lääkintäkapteeni Emil Minni ja pappina pastori Alanen.

Vapaajoukon omista upseereista muodostettiin rykmentin auditöörin, kapteeni Hjalmar Förlingin johdolla kenttä- ja sotaoikeus rykmenttiin kuuluvien upseerien ja sotilaiden rikkomusten rankaisemiseksi. Tätä sotaoikeutta varten laadittiin lyhyt ohjesääntö nimeltä »Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Kenttä- ja Sotaoikeuden Laki». Kuolemanrangaistus oli sen mukaan kohtaava seuraavia henkilöitä:

»1:o Joka toiselta rykmenttiin kuuluvalta henkilöltä riistää hengen.

2:o Joka teoin vastustaa esimiestänsä taikka väkivaltaisesti häneen kajoaa.

3:o Joka asettuu yhteyteen vihollisen kanssa tai muuten teoillaan ja laiminlyömisillään vahingoittaa tai yrittää vahingoittaa meidän joukkojamme, rikkoo antamansa uskollisuuden lupauksen sekä tekee itsensä sotakavallukseen vikapääksi tai harjoittaa vihollismielistä kiihoitusta rykmentin keskuudessa.

4:o Joka jättää rykmenttinsä tai pysyy poissa sen yhteydestä jatkuvasti välttääksensä palvelusvelvollisuutensa täyttämistä.

5:o Jos kaksi tai useammat yhdessä yllyttävät tai ryhtyvät tottelemattomuuteen, vastustamiseen ja väkivaltaiseen esiintymiseen esimiestä kohtaan, on se katsottava kapinaksi ja rangaistava kuolemalla.

6:o Joka tekee itsensä syypääksi ryöstöön taikka kiristämiseen hankkiaksensa itsellensä aineellista etua, ja tämä hänen tekonsa kohdistuu johonkin rykmentin henkilöön tai maan asukkaaseen, joka ei kanna asetta meitä vastaan.

7:o Joka myy jotakin rykmentin omaisuutta.»

Etenkin sotilaskurin kannalta monet näistä rikoksista ovat kylläkin raskaita, mutta kuolemanrangaistuksen ei sentään olisi pitänyt tulla kysymykseen useimmista niistä, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa rykmentti toimi, ja sen vapaaehtoisuus.

Mutta tätä »lakia», jota kukaan ei ollut vahvistanut, ei ainoastaan julkaistu, vaan sen mukaan tuomittiinkin kuolemaan eräs 1:sen komppanian sotilas, jota syytettiin murtovarkauksista, ryöstöistä ja karkausyrityksestä. Tuomio alistettiin kuitenkin kenraali Wetzerin vahvistettavaksi, ja hän kumosi sen määräten asian otettavaksi esille esikuntansa ohessa toimivassa sotaoikeudessa, joka tuomitsi Suomen sotaväen rikoslain mukaan.

* * * * *

Bolshevikit olivat pian toipuneet saamastaan iskusta ja rynnistivät kaikin voimin Narovajoen partailla olevia virolaisia joukkoja vastaan. Heidän hyökkäyksensä lyötiin kuitenkin aina takaisin. Näihin taisteluihin suomalaisetkin ottivat osaa Narvan kaupungin kohdalla. Bolshevikit pommittivat sen ohella väsymättä kaupunkia voimatta kuitenkaan tuottaa sinne sijoitetuille joukko-osastoille häiriötä. Virolais-suomalaiset patterit vastasivat tuleen. Tilanne Narovajoen partailla ei kuitenkaan vielä ollut varma.

Tammikuun 19 p:nä kenraali Laidoner lähetti klo 11 yöllä 1:selle divisioonalle seuraavan-sisältöisen määräyksen:

»Ensimmäisen divisioonan tehtävänä on lujasti suojella Narvan kaupunkia ja Narovajoen linjaa vihollisen uutta hyökkäystä vastaan; sitä varten joen molemmat rannat, etenkin Narvan ympärillä, on saatava lujasti ja leveälti meidän käsiimme. Laivasto tulee tämän operatsionin päätyttyä Tallinnaan. Majuri Ekströmin pataljoona kootaan, sittenkuin rautatie on saatu kuntoon, Tapan asemalle, jossa se yhtyy muihin suomalaisiin.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon vienti Tapaan, jossa tähän aikaan Pohjan Poikain 1:nen pataljoona majaili, ei kuitenkaan vielä voinut tulla kysymykseenkään. Tilanne Narvan rintamalla oli vielä niin epävarma, ettei puolustusvoimia voitu niin huomattavasti heikentää. Siirtokäsky peruutettiinkin pian. Suomalaisten joukkojen yhdistämissuunnitelmasta luovuttiin sittemmin kokonaan olosuhteiden pakosta.

Saadun käskyn täyttämiseksi kenraali Tönisson, eversti Reek ja eversti Ekström tekivät seuraavan sotasuunnitelman:

Virolais-suomalaiset joukot marssivat tietä pitkin Luugajokeen saakka. Koska kuitenkin tien varrella kylissä on bolshevikeja, lähtee yksi komppania suomalaisia edeltä, ajaa ne pakosalle ja palaa senjälkeen Narvaan kaupungin turvaksi. Sitten virolais-suomalaiset joukot yhdessä marssivat Luugajokeen saakka, josta alkaen ne jatkavat etenemistä kahdessa ryhmässä, toinen toisella puolen jokea. Vasen ryhmä lähettää edeltä osaston särkemään sillat ja rautatien. Senjälkeen molemmat ryhmät hyökkäävät yhtaikaa sisään Jamburgin kaupunkiin.

Sotatoimet idässä Viron kansallisten rajojen ulkopuolella olivat siis astuneet päiväjärjestykseen, ja niitä varten toivottiin apua suomalaisilta vapaaehtoisilta. Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan sopimus ei kuitenkaan edellytä suomalaisten joukkojen käyttämistä _valloitus_tarkoituksiin Viron kansallisten rajojen ulkopuolella.

Majuri Ekström ei ollut kuitenkaan tahtonut kieltäytyä antamasta virolaisille apua. Mutta hän oli päättänyt omalta osaltaan luopua operatsionista, jos yksikin ainoa vapaaehtoinen kieltäytyisi seuraamasta häntä vapaaehtoisesti Narovajoen itäpuolelle. Saadakseen selville sotilaittensa mielipiteen hän käski komppanioiden kokoutua rykmentin esikunnan eteen. Muudan 2:sen komppanian sotilas mainitsee tästä päiväkirjassaan:

»Aamupäivällä marssimme kaikki rykmentin esikunnan eteen, jossa eversti Ekström kiittää käydystä taistelusta. Hän kysyy samalla, ketkä haluavat lähteä Venäjän puolelle Jamburgin kaupunkiin siellä tuottaakseen viholliselle häiriötä ja räjähdyttääkseen suuren rautatiesillan. Mutta pojilla ei ole suurtakaan halua lähteä Venäjän puolelle, olemmehan tulleet vain Viroa vapauttamaan. Niin palaamme laulaen kasarmille.»

Tosiasiallisesti kaikki muut komppaniat olisivat suostuneet lähtemään, mutta 2:sessa komppaniassa muutamat miehet kieltäytyivät vedoten sopimukseen. Päätöksensä mukaan eversti Ekström päätti silloin luopua hyökkäysaikeesta ja ilmoitti siitä virolaisille.

Vapaaehtoisten kieltäytyminen vaikutti tietysti masentavasti päällikköihin, mutta jälkeenpäin katsoen on sitä pidettävä ymmärrettävänä, onhan aivan toinen asia taistella vapauttajana kuin vieraan maan valloittajana.

Kun operatsionisuunnitelma tuli uudelleen käsiteltäväksi ja eversti Ekströmin osanottoa siihen pyydettiin jälleen, ilmoitti hän, että Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö oli matkalla Narvaan, joten virolaiset saattaisivat kaikkine pyyntöineen kääntyä hänen puoleensa. Kenraali Wetzer vastusti kuitenkin jyrkästi aietta käyttää suomalaisia vapaaehtoisia Narovajoen itäpuolisiin operatsioneihin.

Kenraali Wetzer tarkasti Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ja otti vastaan sen paraatin tammikuun 22 p:nä Pietarintorilla kiittäen kutakin komppaniaa erikseen voitokkaista taisteluista.

Saatuaan tiedon suomalaisten vapaaehtoisten kieltäytymisestä ja lainkaan ymmärtämättä sen syitä ja oikeutusta virolaisetkin sotilaat osoittautuivat, kerrotaan, haluttomiksi lähtemään Jamburgia vastaan, joten sen valloitus sillä kertaa jäi yrittämättäkin.

* * * * *

Säännöllistä päiväjärjestystä koetettiin panna komppanioiden sisä- ja ulkopalveluksessa käytäntöön. Mutta se jäi kuitenkin verrattain heikoksi. Komppanioilla oli jonkinlaisia sotilasharjoituksia, ampumaharjoituksia, ja ennen kaikkea vartiopalvelusta sekä itse kaupungissa ja sen lähistöllä että kenttävartiossa joen toisella puolen.

Yksityiset sotilaat tai ryhmät tekivät seikkailunhaluisina partioretkiä Narovajoen itäpuolelle. He etenivät usein varomattoman kauas omista joukoista ja joutuivat tekemisiin ylivoimaisen vihollisen kanssa. Eräällä tällaisella retkellä, jonka neljä 1:sen komppanian miestä teki 21 p:nä, kaatui kaksi, kolmas joutui kadoksiin ja vain neljäs palasi Narvaan kertomaan tovereille onnettomuudesta. Tällöin joukko suomalaisia vapaaehtoisia lähti hakemaan toveriensa ruumiita ja, mikäli mahdollista, pelastamaan kadoksiin joutuneen. Kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen he karkoittivat ylivoimaisen vihollisen ja saivat haltuunsa kaatuneiden ruumiit, mutta kadonnutta ei löydetty, vaikka sotilaat ajoivat bolshevikeja takaa pitkän matkaa. 1:nen komppania menetti täten kersantti Paavo Lähteenmäen ja sotilaat Arvo Aaltosen ja Vilho Latvasen. Eversti Ekström kielsikin sitten mitä ankarimmin tällaiset uhkarohkeat, tarpeettomat partioretket ja velvoitti komppanianpäälliköt valvomaan sotilaitansa.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon oleskelu Narvassa ei tullut pitkäaikaiseksi. Niinpiankuin rintama oli saatu vahvistetuksi, sai Vapaajoukko vihdoin vapautuksen etuvartiopalveluksesta levätäkseen ja hankkiakseen tarpeellista koulutusta, jota varten sille jo usein oli luvattu aikaa, mutta olosuhteet olivat sen estäneet.

Esikunta, 1:nen, 2:nen ja 5:s komppania, 2:nen patteri, tiedusteluosasto, räjähdyskomennuskunta, sairashoitohenkilökunta ja kuormasta saivat käskyn olla tammikuun 30 p:nä lähtövalmiit kaupungin rautatienasemalla matkustaakseen Rakvereen, joka oli määrätty Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon majoituspaikaksi. 1:nen patteri sekä 3:s ja 4:s komppania jäivät toistaiseksi edelleen Narvaan, ja niiden päälliköt saivat määräyksen ilmoittautua 5:nnen rykmentin komentajan, eversti Reekin käytettäviksi.

Vapaajoukon Narvassa olon ensimmäisistä päivistä ratsumestari Kirotar kertoo:

»Tammikuun 20 p:nä saimme aamulla klo 10,30 vakoojien kautta tiedon, että vihollisen panssarijuna lähenee kaupunkia rautatietä pitkin ja jalkaväki yrittää samaan aikaan tunkeutua kaupunkiin pohjoisesta. Silmänräpäyksessä suomalaiset olivat laulaen lähdössä taisteluun. Jo meidän ensimmäisten laukaustemme pamahdettua vihollinen käytti Venäjällä ennen ja nyt tavallista taktiikkaa: pötki pakoon, sanan täydessä merkityksessä.

»Päivä kului rauhallisesti. Vain silloin tällöin jokunen granaatti vinkui meitä kohden vihollisen puolelta. Meidän tykistömme vastasi, mutta heti sellaisella tulella, että vastustaja paikalla vaikeni. —

»Kaiken järjestäminen kävi kuitenkin välistä vaikeaksi, virolaista esikuntaa ei näet löydetty mistään, vaikka haimme joka puolelta. Eräs juttu esimerkiksi silloisesta sekasorrosta:

»Olimme suurella kiireellä rynnänneet Narvaan. Koko kuormasto ja kaikki muonavarat olivat jääneet meistä kauas. Virolainen intendentti, joka oli määrätty joukkoomme, ei tehnyt mitään, vaan antoi meidän suorastaan nähdä nälkää.

»Pienempiä taisteluja täytyi yhä edelleen suorittaa, mutta kaikkein välttämättömimpiäkään sidetarpeita ei ollut paikalla. Muudan sisar, jonka piti hakea hiukan lääkeaineita kaupunkiin, etsi koko päivän hevosta päästäkseen lähtemään, mutta turhaan. Seuraavana päivänä minä lähdin apuun, ja nyt meidän ponnistuksemme olivat menestyksellisemmät: kuusituntisen odotuksen, etsimisen, mankumisen ja haukkumisen jälkeen meidän onnistui vihdoin löytää hevonen. Hyvä oli, että saimme sen heti aisojen väliin, muuten näet pystyssä olo tuotti elukalle suuria vaikeuksia. Istuimme vankkureille ja lähdimme ajamaan. Mutta jälleen uusi vastus ilmautui: vankkurien toinen takaratas ei pyörinyt, vaikka mitä olisi tehty. Onneksi oli maassa niin paljon lunta, ettei se tuottanut kovin suuria esteitä. Mutta annahan olla: Lagenassa kaikki pyörät olivat saaneet päähänsä bolshevistisia mielipiteitä ja tekivät yksimielisesti järkähtämättömän »streikin». —

»Narvan valtauksen jälkeen innostus oli tietysti suuri. Sotilaita koristettiin kuusenoksin ja kestittiin kaikin tavoin. Erikoista riemua sotilaissa herättivät paperossit, joiden puute oli ollut niin tuntuva, että 'vanhat tupakkamiehet' eivät kauhistuneet maksaa paperossilaatikosta 150 markkaa, maksoipa joku yhdestä kappaleesta kokonaista 30 markkaa. —

»Tammikuun 20 p:nä klo 5 ip. ratsumestari Varmavuori oli kutsunut muutamia upseereja luokseen päivällisille juhlimaan 'suuremmin juhla-aterioin' Narvan valloitusta. Osaa ottivat eversti Ekström, kapteeni Ollonqvist, jääkäriluutnantti Nygård, Varmavuori ja minä.

»Juhlapäivällinen oli suurenmoinen ja Narvan oloihin nähden ylellinen. Ensin leipää voihitusen kera, 1 silli, sitten lihaa perunain ja kastikkeen kera, teetä sokerin ja pannukakun kera, pullo Reinin viiniä ja paperosseja. Koko päivällisen ajan soitti gramofoni, joka oli löydetty jostakin romuläjästä. Mieliala oli joka tapauksessa erinomainen. Juteltiin niitä näitä ja muisteltiin viime taisteluja. Erittäin kiittävästi eversti Ekström puhui Kalevan malevalaisista. — Se oli muutaman minuutin lepohetki. Heti senjälkeen täytyi jokaisen jälleen kiiruhtaa työhön. Narva oli kyllä jo vallattu, mutta joka silmänräpäys oli odotettavissa, että viholliset yrittäisivät jälleen hyökätä suurin joukoin.»

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa elämästä Narvassa valloituksen jälkeen:

»Narvan valloituksen jälkeen meillä on yllin kyllin aikaa tarkastella ympäristöämme. Ja sitä onkin aivan työkseen tehtävä, nälkä näet ahdistaa tuimasti. Kruunun puolesta saamme kerran päivässä kauralientä — ei sillä mies elä.

»Narva on valloitettu lauantaipäivänä; sunnuntai kävellään hotelleja ja kahviloita tarkastelemassa. Käydään kaikki kadut, ja missä vain 'Söögimaja' kyltti riippuu, sinne juoksu jalkaa kiiruhdetaan. Mutta sama vastaus uudistuu aina säännöllisesti: »'köik otsas', kaikki lopussa, ja sitten seuraa juttu bolshevikeista, jotka ovat kaiken vieneet.

»Harhailen erään toverini kanssa katuja pitkin aivan toivottomana. Vastenmielistä muutenkin koko kuljeksiminen, kaatuneita bolshevikeja ja nälkäisten koirien repostelemia hevosenraatoja näet tapaa melkein joka kymmenennellä askeleella. Ihmiset hiiviskelevät valjuina ja arkoina pitkin katuvieriä tirkistellen ruumiita pelokkaan uteliaasti, ikäänkuin odottaen näkevänsä jonkun tutun. Ja samanlaisin ilmein he katselevat meitäkin — riemua saavutetusta vapaudesta ei ilmene heidän kasvoissaan, vaikka jo kaksi kuukautta he ovat saaneet bolshevikien hirmuhallitusta kestää, alituinen vankeuden ja nälkäkuoleman uhka silmien edessä. Ehkä on niin, että siviili-ihmisten on vaikeaa riemuita ruumiiden ääressä, vaikka ne olisivatkin vihollisten, tai kenties he ovat saaneet kohtalon kolhimani ihmisten elämänviisauden: älä iloitse liian aikaisin!

»Ruo'an etsiminen näyttää toivottomalta. Aiomme jo lähteä kasarmille, kun toverini keksii:

»'Menkäämme kaupunkilaisilta pyytämään. Eiväthän bolshevikit ole voineet kaikkia yksityisiä varastoja tyhjentää.'

»Kumeaa jyskettä alkaa samassa kuulua joen toiselta puolen, ja pian tykinkuulat lentävät vonkuen yli kaupungin. Pakokauhu syntyy. Katoksen alle! Ja kun shrapnelli räjähtää ja purkaa sisuksistaan lyijykuulat, jotka rapisten sinkoilevat katoille ja kaduille, yltyy joukon juoksu aivan mielettömäksi. Pelastakoon itsensä, ken voi! Se kuvastuu kaikkien kasvoista. Kuolemankauhu on vallannut heidät. Ikäloput ukot ja akat — kaikkia elämisen vaisto ajaa hämmästyttävää vauhtia suojaa etsimään.

»Seisomme katukäytävällä tuota näytelmää katsellen, kunnes oman tykkipatterimme jyske herättää meidät muistamaan harhailumme päämäärää. Keksimme vanhan naisen seisomassa ovensa edessä tarkastellen meitä ystävällisesti. Käymme hänen luokseen ja kysymme, saattaisiko hän mitenkään auttaa kahta nälkäistä sotapoikaa. Nainen on heti valmis ja vie meidät sisään. Siellä toinen vanha täti heti pistää liemen lämpiämään, ja taas kerran saamme syödä porsliinilautasilta. Tarjoamme maksua, mutta sitä ei huolita. Näillä vanhoilla sisaruksilla on nuori veljenpoika taistelemassa Viron armeijassa. Ja toverini on heidän mielestään paljon hänen näköisensä…

»Narvalaiset ovat sangen hitaita lähestymään, mutta kun menee heidän luokseen, ovat he hyvin ystävällistä ja mahdollisuuksiensa mukaan vieraanvaraista väkeä.

»Nälkä ajaa milloin minnekin. Päivällistä käyn syömässä erään virolaisen tohtorin luona, joka turistimatkoilla on käynyt Suomessa ihailemassa Punkaharjua ja Imatraa. Hän valittaa vain, että ummikkona on tullut ryssänä kohdelluksi. Muudan juutalainen kauppias tarjoaa iltaisin teetä; istun hänen kotonaan, käryytämme minun mahorkkaani, joka on parempaa kuin hänen, ja jutustamme. Hän on neljä viikkoa ollut bolshevikien vankina Hermannsfestissä, mutta päässyt pois päivää ennen kaupungin valtausta. Jonkinlainen pakokauhu oli vallannut vartijat, tärkeimmät panttivangit oli viety Jaamaan, osa vangeista tapettu, ja siinä rytäkässä hänen oli onnistunut livistää kotiinsa.

»Elämä Narvassa alkaa vähitellen käydä siedettävämmäksi. Ruokaa ilmestyy 'söögimajoihin': hotelli 'Moskvassa' saa kolmellatoista ruplalla annoksen sianlihaa perunoiden kera — se on jo pitkä askel eteenpäin. Kun on syönyt noin viisi annosta, saattaa panna mahorkkapalturin palamaan ja nauttia elämisestä. Jos vain rahaa riittää, ei ole hätää mitään. Rupla lasketaan markaksi, 'ostrubel' — saksalaisten liikkeelle laskema raha — kahdeksi. Kerenskin ruplatkin kelpaavat aluksi, mutta pian niitä on koko Narva täynnä ja silloin saamme käyttää niitä samaan tarkoitukseen kuin bolshevikitkin: käärepaperiksi.

»Narvan linnassa, Hermannsfestissä, käydään hakemassa saksalaisia kypärejä ja kaasunaamareita, joita siellä on suuret läjät, mutta virolainen vartija ja pääsykielto ilmestyvät pian portille. — Komea muinaisjäännös tuo linna sakaravalleineen ja torneineen. Mahtava linna vanhaan aikaan ja vielä nytkin hyvin kasarmiksi kelpaava. Siinä bolshevikit ovat säilyttäneet vankejaan ja varastojaan ja itsekin majailleet. Kerrotaan, että heitä vielä kauan kaupungin valtauksen jälkeen olisi sinne kätkeytyneenä — kukapa tuntee kaikki sopet vanhassa linnassa, johon vartavasten koppeja on muurattu linnanherralle vastenmielisten ihmisten hävittämiseksi elävien ilmoilta.

»Ylipäänsä elämä Narvassa alkaa viikon, puolentoista viertyä muuttua verrattain hauskaksi, kun järjestetään tanssiaisia ja muita pikkujuhlia, mutta sittenkin: Narva on jossakin määrin pimeä ja synkkä kaupunki, eikä kukaan sure, kun käsky tulee lähteä sieltä.»

»Sisäpalveluksesta» Narvassa konekiväärinjohtaja M. antaa seuraavan kuvauksen:

'Pieni hälinä vallitsee 1:sen K.K.K. kasarmin suurimmassa huoneessa — kuten aina paitsi ihan keskiyöllä. Miehet filosofoivat hieman suuriäänisesti sotilaan kohtalosta. Narvaan on jo hieman ennätetty saada muonavaroja, eikä miesten siis tarvitse juosta ympäri kaupunkia ruo'an haussa. On aikaa järkeillä.

Eipä kylläkään, että asia ketään erikoisesti innostaisi. Mutta kun miesjoukko makailee lähitaloista haalituilla leposohviila ja suurissa nojatuoleissa, ja kun sen vatsat ovat puolikylläiset ja valtavat mahorkkapalturit savuavat hampaissa, herää aina into järkeillä. Sehän on muutenkin suomalaisten helmasynti.

Kumeaa jyrinää kuuluu joskus joen toiselta puolen, sitten vonkuva ääni ja taas pamaus jossakin kaupungilla. — Polsut leikkivät, tuumii joku. Se on kuitenkin vain jonkinlainen vastaus tykinkuulalle, eikä huomautus muille. Liian vanha asia herättääkseen mielenkiintoa.

Aletaan jo olla yhtä mieltä siitä, että järkkymätön kohtalo määrää kuolonhetken, paras on aina vainolla rauhallinen, kun sisään astuu komppanian kokki L., joka on ollut kadoksissa Merikylän maihinnousupäivästä lähtien.

Hän esiytyy sangen vaatimattomasti ja luonnollisesti koettaen kaikessa hiljaisuudessa etsiä jotakin syrjäistä tuolia istuimekseen — ikäänkuin hänen ilmestymisensä ei olisikaan mikään erikoinen asia.

Mutta sitä ei sallita.

— No kokki, oletko sinä puuron polttanut pohjaan, kun et ole moneen päivään kehdannut nokkaasi näyttää?

— Ja mihin hiidenloukkoon sinä olet kenttäkeittiön ajanut?

Kun et olisi vain myönyt sitä polsuille!

— Ja se »sikahetelmäsoppa», jonka sinä lupasit Narvassa keittää — — —?

Kokki kuuntelee tyynen alistuvana pistopuheita, kunnes häly on sen verran vaimentunut, että hän saa äänensä kuuluville. Hän kertoo jääneensä Riigissä jäljelle muista ja aikoneensa jatkaa illalla matkaa Narvaan, kun bolshevikit joen toiselta puolen olivat aloittaneet helvetillisen tulen, jolloin hänen oli ollut livistettävä karkuun. Kenttäkeittiö oli sen jälkeen kadonnut.

Komppanian pisin mies ja kaikista sen koiranleuoista etevin, H., keskeyttää hänen juttunsa:

— Kokki on vielä hieman järkytetty ja tunnetulla vaatimattomuudellaan vaikenee sankaritöistään, mutta minäpä kerron, miten kävi. L. ajoi urheasti keittiötä Riigistä tänne, kun kaksikymmentä polsua piiritti hänet. Tiedättekö, mitä hän teki? — Joo, hän ryömi kattilan sisään ja alkoi sieltä kiivaan tulen. Sitten hän uskotteli polsuille, että keittiö on uudenaikainen panssariauto ja sai heidät antautumaan. Kokki, nähkääs, on suuri sotapäällikkö. Lopuksi hän möi keittiön polsuille viidestäkymmenestä tuhannesta »kerenskistä». — Ja nyt ruvetaan peliin ja nyljetään ne häneltä!

Kokin asia on toivoton. Hän kaivaa kortit taskustaan, ja pian on puolitusinaa miehiä pelaamassa »hoitoa kahdenkympin setillä».

Kokki on »viidestäkymmenestä tuhannestaan» ennättänyt satasen hävitä, kun rymyä kuuluu eteisestä, ovi avautuu ja sisään syöksyy kolmannen kiväärin ampuja M:nen, suruton maailmanmatti, jonka ruskeat silmät aina kiiluvat hyvää tuulta. Tuuhea kasakanhattu päässään, lyhyt lammasnahkaturkki yllään ja käyrä tikari vyöllään hän on kuin mikäkin kirgiisi.

— Pojat, minä kävin Hermannin linnassa, ilmoittaa hän jo ovelta.

— Valehtelet!

Hermannsfestiin on jo asetettu virolainen vartiosotilas, ja pääsy sinne on kielletty kaikilta.

— Eikö mitä. Minä painoin S:n kanssa portista, ja kun vartija aikoi estää, sanoi S., että minä olen finskii ohvitseri. Vartija teki kunniaa, ja me menimme sisään. Tarkastettiin kaikki paikat, ja ette usko, pojat, miten siellä oli tupakkaa ja sokeria ja vaikka mitä! Ihmekös, että niiden kannattaa jakaa meille kaksi karamellia päivässä. — Yksi varastovartijoista tuli kysymään, mitä miehiä me olemme. S. sanoi taas, että minä olen ohvitseri. Mutta silloin se vahtimikko tuumi, että hän menee hakemaan komendantin herra ohvitserin puheille, ja lähtikin, vietävä, painamaan tiehensä. Minulle ja S:lle tuli vähän kiire, mutta ennätin sentään ottaa puntin mahorkkaa muistoksi. Pistäkää palturiksi!

Paperipala on silmänräpäyksessä jokaisella sormissaan. Talo, jossa komppania majailee, on ennen ollut bolshevikien kanslia, ja siellä on runsaasti ohutta kirjoituskonepaperia, mikä mainiosti kelpaa paperossien kiertämiseen.

M:nen on monessa suhteessa tyypillinen tälle apuretkikunnalle. Luonto vetää vaaroihin, hän on niin koko sielullaan niissä mukana, ettei kerkiä pelätä. Iloisena ja huolettomana hän elää päivän kerrallaan tehden kepposia, kun on vähänkin tilaisuutta.

— No L., joko sinä taas pidät jahtia paidassasi? Ei se karja kumminkaan vähene, ellei sitä tupakalla karkoita.

M:nen heittää kourallisen mahorkkaa paitaan, jota muudan ikkunan ääressä istuva mies tarkastelee.

— Mee pois!

Ääni on murahtava, kuitenkin ilman suuttumuksen värinääkään. L. on aivan toista maata kuin M:nen, juro, itseensä sulkeutunut ja hidas. Vain viehtymys vaaroihin on heissä yhtäläistä. Mies, joka on tapellut Tampereet, Viipurit, Vienan Karjalat ja Viroon viimeksi joutunut. Ritari pelvoton ja nuhteeton, paitsi mitä puhtauteen tulee.

— Kuka lähtee »Moskovaan»? kysyy M:nen ja jatkaa samaan kyytiin: — Minä kävin siellä aamulla ja tilasin teetä. Tarjoilija-Iivana meinasi, että hän syö ensiksi. Mutta kun minä kerran kolautin käsipommilla pöytään, niin kylmänä viivana tuli teetä.

— Ja sitten sinä heräsit, murahtaa joku korttisakista.

— Ja sulla oli suu kärpäsiä täynnä.

— Ja poliisi ajeli niitä pois.

M:nen kääntää ylpeästi selkänsä tälle kylmälle seuralle ja lähtee marssimaan »Hotel Moskva'han».'

* * * * *

Sittenkuin Ekströmin rykmentin pääjoukko oli jättänyt Narvan siirtyen Rakvereen, joutui osa Narvaan jääneistä suomalaisista ottamaan osaa erääseen suurempaan hyökkäysyritykseen Narovajoen itäpuolelle, nim. joukko 4:nnen komppanian sotilaita ja 1:nen patteri. Tämä hyökkäys oli päättymiseltään ainutlaatuinen Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon historiassa. Katsomme senvuoksi olevan syytä antaa siitä hiukan tarkemman kuvauksen. 4:nnen komppanian sotapäiväkirja kertoo siitä seuraavaan tapaan:

Neuvotteluissa eversti Reekin, kapteeni Hedbergin, luutnantti Dahlgrenin sekä virolaisten 5:nnen ja 7:nnen komppanian, 1:sen kenttätykistöpatterin, järeän patterin ja räjähdyskomennuskunnan päällikköjen välillä tammikuun 31 p:nä klo 8,30 ip. päätettiin tehdä hyökkäys Novajan ja Sarietsjen kyliä sekä Karlovon kartanoa vastaan, karkoittaa vihollinen niistä ja räjähdyttää rautatie niin kaukana vihollisalueella kuin mahdollista. Luutnantti Dahlgrenilta oli aikaisemmin kysytty, ottaisiko hän osaa retkeen vapaaehtoisen joukon kera, ja hän ilmoitti olevansa everstin käytettävänä n. 40 miehen kera, jotka vapaaehtoisesti tarjoutuivat seuraamaan.

Eversti Reek esitti seuraavan suunnitelman:

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. 4:s komppania, Hedbergin patteri ja 7:s virolainen komppania kohtaavat toisensa venäläisen kirkon luona Ivangorodissa. 7:s virolainen komppania etenee maantietä pitkin itää kohden ja hyökkää Novajan kylään. 4:s komppania yhdessä räjähdyskomennuskunnan kera marssii rautatien oikealla puolella Karlovon kartanoa vastaan. Hyökkäys lasketaan alkavaksi klo 9,30 ap., jolloin itsekukin komppania on ehtinyt perille. Kapteeni Hedberg saa virolaiselta kenttätykistöpatterilta yhden pikatykin ja etenee 3:nnen vartiotuvan luo rautatien varrella sekä ampuu vihollisen panssarijunaa ja Karlovoa. 5:s virolainen komppania marssii Pulkovaa vastaan ja suojelee hyökkäyksiltä siltä puolen. Suojana vasemmalla siivellä on yksi komppania Sahonjen kylässä. Virolainen järeä patteri ja kenttätykistöpatteri pommittavat Novajaa, Sarietsjeä ja Karlovoa klo 6,30—9 ap. Klo 9 jälkeen järeä patteri ampuu Komarovkan ja Dubrovkan kyliä klo 12:een päivällä. Novajan ja Sarietsjen kylät olivat edellisenä yönä 7:nnen komppanian hallussa, mutta ne jätettiin jälleen. Karlovon kartanossa on, saapuneiden tietojen mukaan, yksi komppania vihollisia. Sittenkuin 7:s komppania on miehittänyt Novajan kylän, lähettää se ilmaan punaisen raketin ja asettaa sideratsumiehen. Kun 4:s komppania on saapunut Karlovoon, lähettää sekin ilmaan punaisen raketin. — Kun luutnantti Dahlgren tiedusteli, eikö 4:nnen komppanian voima ollut liian pieni sille annetun tehtävän suorittamiseen, katsottiin se kyllin suureksi.

Helmikuun 1 p:nä klo 8 ap. eri osastot tapasivat toisensa määrätyllä paikalla ja lähtivät marssimaan ohjeiden mukaan. 4:nnessä komppaniassa oli 30 miestä, 4 sanitääriä, 2 kuskia, 1 ammusvaunu ja 1 reki sekä 4:s K.K.K. vänrikki Bror Hjeltin johdolla 4 konekiväärin, 1 vaunun ja 1 reen kera.

Sittenkuin 4:s komppania ja räjähdyskomennuskunta olivat kulkeneet rautatien ylitse, suuntautui kärki kulkemaan vasemmalle. Vaunut jätettiin erään talon luo, mutta reet otettiin mukaan, ammukset ja konekiväärit kuormanaan, käytettäviksi haavoittuneiden kuljetukseen. Komppania marssi ryhmärivistössä taistelupatrullein, kunnes se oli saapunut ratavartiotuvalle N:o 246, jossa luutnantti Dahlgren odotti ilmoitusta Hedborgin patterilta. Sillä välin rikottiin puhelinjohdot molemmin puolin rataa. Klo 10 ap. saatiin sana, että patteri oli asettunut asemiin. Se alkoikin heti senjälkeen ammunnan. Komppania asetettiin taisteluryhmiin oikealle puolelle rautatietä kahteen osastoon. Taistelupatrulleilta tuli ilmoitus, että kosketus vihollisen kanssa oli saatu, ja että punaisten 50-miehinen ampumaketju oli asettunut asemiin kartanon luo. Luutnantti Dahlgren antoi käskyn lähteä eteenpäin. Lyhyen etenemisen aikana oikea osasto teki kiertoliikkeen hyökätäkseen kartanoa vastaan sivustasta. Vasen taistelupatrulli ja aliupseeripatrulli, joka toimi oikeana taistelupatrullina, lähetettiin liikkeelle.

Hyökkäys alkoi klo 10,30, melkein samaan aikaan kuin 7:s virolainen komppania ryntäsi Novajan kylää vastaan. Edetessään metsänlaitaa kohden 4:s komppania joutui hyvin kiivaan konekivääri- ja kivääritulen alaiseksi, josta ilmeni, että vihollisella oli huomattavasti suuremmat joukot kuin oli ilmoitettu. Oikea osasto vänrikki Hjeltin johdolla yhden konekiväärin kera hyökkäsi kartanoa vastaan sivusta. Vasen osasto taas asettui asemiin rautatien luo rintama Karlovoa kohden, mutta se joutui myöskin kiivaan sivustatulen alaiseksi. 1/2 tunnin kuluttua vihollinen alkoi tyhjentää kartanoa, mutta samalla huomattiin suurien bolshevikijoukkojen tulevan paeten Novajasta kohti suomalaisten vasenta sivustaa. Niitä vastaan avattiin tuli vasemmanpuolisesta konekivääristä. Kun komppanialta kuitenkin puuttui tarpeellista suojaa tällä sivustalla ja eräs bolsheviki, joka oli otettu vangiksi 25 metriä suomalaisten takana, ilmoitti, että n. 100 punaista oli selkäpuolella radan lähellä, ja kun sitäpaitsi patterit olivat vaienneet, katsoi luutnantti Dahlgren peläten joukkonsa joutuvan saarroksiin olevansa pakotettu antamaan peräytymiskäskyn.

Oikealle osastolle, jonka kimppuun niinikään oli hyökätty sivusta, lähetettiin sananviejä ilmoittamaan käskystä. Taistelussa oli kaatunut 3 konekiväärimiestä ja 1 sanitääri, sotilaat Arvi Heikkinen, Lauri Kataja ja Einar Tallberg sekä sanitääri Karl Honkanen. Vänrikki Hjelt, vääpeli Juho Hulmi ja 3 jalkaväen miestä olivat haavoittuneet. Komppania joutui peräytyessään asemistaan kiivaan tulen alaiseksi. Se kokoutui jälleen ratavartiotuvan N:o 246 luo. Vihollisen tuli lakkasi komppanian vetäydyttyä metsään. Vapaaehtoiset marssivat pitkin rataa takaisin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä kasarmille klo 2 ip. Kaatuneiden ruumiita ei saatu kuljetetuiksi pois taistelukentältä, vaan ne jäivät vihollisen käsiin.

Eversti Reek lähetti helmikuun 2 p:nä eversti Ekströmille seuraavan-sisältöisen sähkösanoman:

»Teidän Narvassa olevasta komppaniastanne liittyi joukkooni, jota panssarijuna tuki, 40 vapaaehtoista sotilasta. Karlovon kylän luona Teidän miehenne taistelivat kuin leijonat. Lähes 2 rykmenttiä hyökkäsi meitä vastaan. Hyökkäys torjuttiin. Me särjimme rautatien ja vetäydyimme takaisin Narvaan.»

Samana päivänä kuin Karlovon onneton taistelu tapahtui kenraali Wetzer ilmoitti kenraali Laidonerille eversti Ekströmin pyytävän, että hän saisi Rakvereen rykmenttinsä Narvassa vielä olevat osat, joille yhtämittainen rintamapalvelus oli käynyt varsin raskaaksi. Kenraali Laidoner ei kuitenkaan katsonut tilanteen Narvan rintamalla vieläkään sallivan muuta kuin yhden Narvaan jääneen suomalaiskomppanian siirtyä pois. Saadun luvan perusteella 3:s komppania jätti Narvan helmikuun 3 p:nä.

Rykmentin koulutukseen ryhdyttiin Rakveressa, johon loputkin Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa saapui, sittenkuin lisäjoukkoja oli saatu Narvan rintamalle. Sotilaallinen päiväjärjestys 4—6-tuntisine riviharjoituksineen, luentoineen ja sisäpalveluksineen määrättiin kullekin joukko-osastolle. Patterit kävivät ampumaharjoituksissa kaupungin ulkopuolella. Konekiväärikomennuskunnat ja jalkaväkikomppaniat harjoittelivat maaliin ampumista ja käsigranaattien heittoa. Upseerit velvoitettiin ottamaan mitä tarkimmin vaaria miehistön koulutuksesta ja käyttäytymisestä annetuista määräyksistä. Iltalomat rajoitettiin j.n.e. Mutta kaikesta tästä huolimatta rykmentin järjestystä ei saatu tyydyttäväksi. Harjoituksia ja kuria häiritsivät kaikenlaiset upseerien keskeiset henkilöriitaisuudet, jotka välistä saattoivat saada uhkaavankin leiman, ja yhä kasvava tyytymättömyys miehistön keskuudessa, johon pian palaamme.

Rykmentin esikunta oli sijoitettu hotelli »Hansoniin» Pitkänkadun 15:een ja eri joukko-osastot ja niiden upseerit kaupungin kasarmiin, kouluihin, yksityisten taloihin ja hotelleihin. Kaupungin päävartiosto, jossa vartiomiehistönä oli Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta 1 upseeri, 1 aliupseeri, 27 sotilasta ja 1 lähetti vuorokauden kerrallaan, sijaitsi Pitkänkadun 30:ssä.

Rykmentin eri osastojen vahvuus oli Rakveressa helmikuun 18 p:nä: J

Esikunta: 12 upseeria, 6 aliupseeria ja 10 sotilasta.

1:nen pataljoona: 24 upseeria, 79 aliupseeria, 366 sotilasta, 14 hevosta, 485 kivääriä, 16 konekivääriä, 251.528 kiväärinpanosta ja 420 käsigranaattia.

2:nen pataljoona: 15 upseeria, 52 aliupseeria, 217 sotilasta, 5 hevosta, 241 kivääriä, 7 konekivääriä ja 34.000 kiväärinpanosta.

Tiedusteluosasto: 3 upseeria, 34 aliupseeria, 12 sotilasta, 11 hevosta, 45 kivääriä, 1 konekivääri, 5.000 kiväärinpanosta ja 2 pomminheittäjää.

1:nen patteri; 5 upseeria, 18 aliupseeria, 38 sotilasta, 41 hevosta, 70 kivääriä, 2 tykkiä, 5.995 kiväärinpanosta, 238 tykinammusta ja 25 käsigranaattia.

2:nen patteri: 5 upseeria, 15 aliupseeria, 42 sotilasta, 30 hevosta, 62 kivääriä, 2 tykkiä, 8.000 kiväärinpanosta ja 200 tykinammusta.

Kuormasto: 5 upseeria, 2 aliupseeria, 11 sotilasta, 20 hevosta, 20 kivääriä, 2 konekivääriä ja 12.350 kiväärinpanosta.

Soittokunta: 2 aliupseeria ja 8 soittajaa.

Sitäpaitsi kuului eversti Ekströmin komentoon ratsastava konekiväärijoukkue balttilaisesta rykmentistä (vahvuus 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 15 sotilasta). Koko rykmentin miesluku oli siis tällöin 70 upseeria, 210 aliupseeria ja 719 sotilasta.

Paitsi jokapäiväisiä riviharjoituksia, ampumaharjoituksia ja vartiopalvelusta pantiin Rakveressa toimeen myös suurempia ja pienempiä taisteluharjoituksia ja paraateja. Erään paraatin yhteydessä eversti Ekström jakoi rykmentin urhoollisimmille sotilaille neljä kelloa.

Suomalaisten joukkojen soittokunta saapui myös Rakvereen soittovänrikki Kaartotien johdolla ja 30 soittajan vahvuisena helmikuun 2 p:nä. Vänrikki Kaartotie kertoo sen ensimmäisestä Rakveressa olosta:

»Esittäydyin eversti Ekströmille, joka esikuntapäällikkönsä kanssa oli parhaillaan sotakarttojaan tutkimassa. Hän otti soittokunnan vastaan sydämellisesti ja sanoi, että meitä oli jo pitkän aikaa odotettu.

»Kun nyt olimme jo täysin esiytymiskykyisiä, alkoi varsinainen tehtävämme sotilaiden innostajina. Niinpä jo seuraavana päivänä rykmentillä oli marssiretki ja paraati, jossa saimme kokea, mitä soittaminen talvella on kovassa tuulessa ja kymmenen asteen pakkasessa. Pitkän aikaa saatiin torvet kyllä pysymään soittokunnossa, mutta lopulta 'venttiilit' jäätyivät, ja soittaminen oli keskeytettävä.

»Helmikuun 5 p. muodostui soittajille oikein voimannäytteeksi. Kun ensin oli soitettu pari tuntia sairaalassa suomalaisille haavoittuneille, saimme mennä asemalle vastaanottamaan Narvasta palaavaa 4:ttä komppaniaa ja soittaen marssia sen kanssa kaupungin lävitse. Illalla taas olivat maakunnan ja kaupungin viranomaisten suomalaiselle upseerikunnalle toimeenpanemat juhlaillalliset Rakveren käsityöläisten talolla, ja siellä soittokuntammekin oli esiydyttävä.

»Kaikki ympäristön virolaiset säätyhenkilöt olivat juhlassa läsnä, ja juhlavalmistukset olivat olleet ensiluokkaiset. Hieno illallinen samppanjan kera odotti suomalaisia upseereja. Useita puheita pidettiin Suomen, Viron ja upseeriston kunniaksi. Hallituksen komissaari piti tervehdyspuheen suomalaiselle retkikunnalle, kenraali Tönisson puhui eversti Ekströmille, joka matkansa takia ei ollut voinut saapua juhlaan.

»Paikkakuntalaisten tilapäinen jousiorkesteri huolehti aluksi soitosta, mutta pääasiallinen juhlasoitto jäi meidän huoleksemme. Kun ylikapellimestari Liljeström oli Tallinnasta saapunut juhlaan, johdimme soittokuntaa vuoron perään ja esitimme isänmaallisia kappaleita, m.m. Sibeliuksen 'Finlandian'. Onnistunut juhla, jota jatkettiin tanssilla, loppui vasta myöhään aamulla.»

Soittokunta ei tällä kertaa viipynyt kauan Rakveressa. Se matkusti jo helmikuun 7 p:nä kenraali Wetzerin määräyksestä Valkiin. 13 p:nä se sitten jaettiin, niin, että Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sai vääpeli Tukiaisen johtaman 15-miehisen soittokunnan, kun taas muut soittajat liitettiin Pohjan Poikain rykmenttiin.

Konekiväärinjohtaja M. kirjoittaa Rakveresta:

»Tammi-helmikuun vaihteessa siirrettiin suurin osa Ekströmin joukoista Narvasta Rakvereen.

»Vaihtelu ilahduttaa sotilasta niinkuin muitakin. Hauskoja muistoja tosin liittyy Narvaan, mutta se on 'ahdas mörskä' — käyttääkseni toverieni sanontatapaa — kapeine katuineen ja, sanoisinko, tomuttuneine linnoineen. Rakvere sensijaan on paljon valoisampi — se muistuttaa suuresti suomalaista pikkukaupunkia, vaikkakin nuo vanhojen kaupunkien linnanrauniot ja homeenväriset talot antavat sille aivan meikäläisistä poikkeavan leiman.

»Rakvere miellyttää. Saattaa olla kyllä mahdollista, että suuri osa mieltymystä — sangen inhimillistä! — johtuu Rakveren paremmista muonavarusteista. Tullessamme sinne saa puodeista ostaa suklaata, karamellejä ja rusinoita — vieläkö parempaa suositusta kaupunki kaipaa! Totta kyllä, että nämä herkut pian loppuvat, mutta 'söögimajat' jäävät jäljelle, ja niistä saattaa saada ihania piparkakkuja, jotka sulavat suussa, kun levittää siirappia päälle ja kastaa teehen.

»Paitsi kaikkea tätä hyvää Rakveressa on saunoja, joita voi mainita arvosanalla 'tyydyttävä'. Sehän suomalaiselle merkitsee puolen viihtymystä.

»Mutta ennen kaikkea: kadut ovat suhteellisesti leveitä ja talot matalia, aurinko ja tuulet pääsevät vapaasti joka kolkkaan — siellä saattaa vapaasti hengittää, vapaammin kuin Tallinnassa ja Narvassa, joissa jonkinlainen 'menneisyyden aave' aina tuntuu kurkistelevan joka paikasta. Virolainen on tietysti siihen tottunut, hänestä ehkä suomalaiset kaupungit, joissa tuskin missään on erikoisleimaa, saattavat tuntua hirvittävän ikävystyttäviltä.

»Mitä tulee kauniimpaan sukupuoleen, joka luonnollisesti merkitsee sotilaalle tavattoman paljon, täytyy sanoa, että ainakin 'asiantuntijain' lausuntojen mukaan rakverettaret ovat paljon valloittamattomampia kuin tallinnattaret — narvattarista ei voi olla puhettakaan, siellä näet oli vain vanhaa naisväkeä, neitosia sangen vähän.»

Komppaniat panivat silloin tällöin toimeen pieniä juhlia, joihin kaupunkilaiset vastasivat järjestäen tanssiaisia. M.m. kaupungin käsityöläisyhdistys kutsui suomalaisia sotilaita tanssiaisiinsa helmikuun 13 p:nä talolleen, jossa oli Rakveren ainoa tilavampi juhlahuoneisto ja sen yhteydessä kahvila ja biljardihuone.

Rykmentin pappi, pastori Alanen saapui myöskin Rakvereen ja järjesti ensimmäisen kerran jumalanpalveluksen Rakveren kirkkoon helmikuun 9 p:ksi klo 9 ap. suomeksi ja klo 5 ip. ruotsiksi.

Kun sotilaiden koulutuksessa oli ilmennyt vaikeuksia sen vuoksi, että useat aliupseerit eivät olleet toimeensa kykeneviä, päätti eversti Ekström rykmenttinsä oheen perustaa aliupseerikoulun. Siitä annettiin helmikuun 20 p:nä päiväkäskyllä N:o 41 seuraavat määräykset:

»12 §.

Ensi tiistaina alkaa rykmentissä aliupseerikoulu, jonka johtajaksi määrätään luutnantti Hallamäki. Opettajiksi määrätään:

1. luutnantti Välikangas. 2. » Björklöv. 3. » Wirén. 4. vänrikki Wigström.

Kunkin komppanian on kouluun komennettava vähintään viisi (5) aliupseeria. Niitä vänrikkejä, jotka eivät aikaisemmin ole saaneet sotilaskasvatusta, kehoitetaan myös ottamaan osaa kursseihin:

Aliupseerikoulun ohjelma:

1. Voimistelua.

2. Harjoituksia (komennusharjoituksia).

3. Komennusharjoituksien kirjallinen opetus.

4. Henkilökohtainen esiintyminen palveluksessa ja sen ulkopuolella.

5. Taktiikka.

6. Matematiikka.

7. Kartantuntemista.

8. Oikeinkirjoitusta kaunokirjoituksen yhteydessä.

9. Opetusta komppanioissa tarpeellisten kirjain ja kaavakkeiden tuntemisessa ja täyttämisessä.»

Aliupseerikoulua ei kuitenkaan ehditty panna kuntoon, ennenkuin rykmentti taas sai käskyn lähteä rintamalle.

* * * * *

Taistelut Narvan rintamalla olivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa ollessa kiihtymistään kiihtyneet. Viron nuori armeija oli siellä saanut ponnistaa kaikki voimansa, ja se suoriutui taisteluista ihmeteltävällä lujuudella lyöden ylivoimaiset viholliset kerta kerralta takaisin. Mutta rajakylät siirtyivät yhä uudelleen verisissä taisteluissa kädestä käteen. Virolaiset joukot alkoivat väsyä. (Tällöin virolaiset saivat jo esimakua koko vapaussodan ajan kestävistä hurjista taisteluista Narvan omistamisesta.) Virolaisia joukkoja oli tälläkin rintamalla liian vähän. Reservejä ei ollut. Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli jo muutaman päivän ehtinyt odottaa lähtömääräystä Narvan rintamalle, jonka taisteluista oli saatu sanomia, ennenkuin se sitten saapui.

Helmikuun 22 p:nä kenraali Laidoner sähkötti kenraali Wetzerille, kenraali Tönissonille, eversti Ekströmille ja panssarijunien komentajalle, kapteeni Irwille:

»Varmojen tietojen mukaan vihollinen aikoo helmikuun 22 p:nä hyökätä Narvaa ja Narvan Joensuuta vastaan suuremmin joukoin. On tarpeen, että Ekströmin pataljoona tulee lähetetyksi Narvaan. Pyydän kiireistä järjestämistä. Juna on lähetettävä Tallinnasta. Sitäpaitsi pyydän järjestämään yhden panssarijunan lähettämisen mahdollisimman pian Narvaan.»

Sittenkuin kenraali Wetzeriltä oli samana päivänä saapunut vahvistus kenraali Laidonerin määräykseen, antoi eversti Ekström helmikuun 22 p:nä päiväkäskyssään N:o 43 seuraavat käskyt:

»1 §.

»Kenraalien Laidonerin ja Wetzerin määräyksestä lähtevät rykmentin kaikki komppaniat, tiedusteluosasto, ratsastava konekivääriosasto, sairashoito-osasto ja soittokunta tänään klo 3,30 ip. avustamaan Narvan kaupunkia, jota vastaan vihollinen suurin voimin on hyökännyt.

»1. ja 2. patteri lähtevät huomenna niin varhain kuin suinkin.»

Bolshevikit tekivätkin 22 p:nä suuren hyökkäyksen Narvaa vastaan, jota samaan aikaan pommitettiin. Kaupunkiin putosi n. 1.000 pommia ja shrapnellia. Vihollinen ryhtyi seitsemän kertaa rynnäkköön, mutta joka paikassa virolaiset jaksoivat vielä ajaa sen suurin tappioin takaisin.

Helmikuun 24 p:nä 4:s komppania, tykistö ja ratsastava konekiväärijoukkue marssivat Korfista kapteeni Franzonin päällikkyyden alaisina Auveren kautta Kriushin kylään Narovajoen rannalle, jossa kiivaita taisteluja riehui jatkuen yhä yltyvällä voimalla. Suomalaiset joukot ottivat niihin menestyksellä osaa. Vihollisen kaikki hyökkäykset lyötiin takaisin ja sen asemia pommitettiin.

2:nen ja 5:s komppania sekä tiedustelijat marssivat pataljoonan v.t. komentajan, ratsumestari Varmavuoren johdolla Narvan Joensuuhun, jonka luona ne ottivat menestyksellä osaa taisteluihin Narovajoen itäpuolisten kylien omistuksesta.

1:nen ja 3:s komppania sekä räjähdyskomennuskunta jäivät Repnikiin rykmentin esikunnan, soittokunnan ja sairashoito-osaston kera. 1:nen komppania ja räjähdyskomennuskunta siirtyivät pian Riigin kylään ja ottivat siellä osaa vihollisten hyökkäysten takaisin torjumiseen.

Bolshevikien ryntäys lyötiin siis kaikkialla nytkin takaisin. Taisteluja Narovajoen linjalla jatkui kuitenkin melkein yhtä mittaa, joskin toistaiseksi pienemmällä raivolla, kiihtyäkseen taas jonkin ajan kuluttua. Tällä kertaa Suomalaisen Vapaajoukon moraalinen merkitys tapausten kulkuun oli epäilemättä paljon suurempi kuin sen käymä taistelu: virolaisten väsyneihin joukkoihin tieto suomalaisten tulosta vaikutti elähdyttävästi, eikä oltu hitaita tiedostamaan vihollisellekin suomalaisten saapumisesta.

Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli siis vielä kerran tehnyt palveluksen Viron armeijalle ja maalle, mutta se jäikin viimeiseksi. Rintamalle lähdön vaientama tyytymättömyys sotilaiden keskuudessa puhkesi jälleen ilmi huomattaessa, että kyseessä oli vain asemataistelu Narvan rintamalla.

Tätä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden tyytymättömyyttä ja sitä seuranneita tekoja on julkisuudessa arvosteltu erittäin ankarasti, onpa siitä kuultu käytettävän myöskin sanaa »kapina». Joskin sotilaiden käyttäytymistä on mitä jyrkimmin paheksuttava, on sanottava, että kapinoitsija-nimityksen sovelluttaminen miehiin, jotka vapaaehtoisesti olivat saapuneet Viroa vapauttamaan, olivat uljaasti ja menestyksellisesti suorittaneet tehtävänsä loppuun vapauttamalla itäosan maata ja syystä tai syyttä katsoivat nyt joutuneensa huonosti kohdelluiksi ja tahtoivat palata kotiin, on aivan kohtuutonta.

Viro oli puhdistettu bolshevikeista melkein joka taholla. Edessä oli niin ollen joko kuolettavan ikävä garnisonielämä jossakin Viron kaupungissa puutteellisissa oloissa tai väsyttävä, suuressa määrin hermoja kysyvä asemataistelu Viron rajoilla. Kumpaakaan niitä varten vapaaehtoiset eivät olleet jättäneet kotiaan. Taistelujen tauottua koti-ikävä ja siihen liittyvä lomakuume olivat levinneet yhä laajemmalle vapaaehtoisten keskuuteen: melkein kaikki olisivat tahtoneet lomaa. Näiden tunnesyiden ohella oli tyytymättömyyteen kaksi pääasiallista syytä: monasti luvattujen palkkojen ja vaatetusrahojen ylijäämän maksun viipyminen ja aikaisemmin esitetty epäonnistunut välikirja, joka vasta helmikuun puolivälissä esitettiin Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon allekirjoitettavaksi, ja josta kiistaa kesti kotiin paluuseen saakka. Rykmentin esikunta vaati sen allekirjoittamista Päätoimikunnan kanslian ja Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnan kiirehtimällä mitä jyrkimmin jokaiselta vapaaehtoiselta. Puheena olevan välikirja-tekeleen, joka milloinkaan ei ollut joutunut Viron Avustamisen Päätoimikunnan tarkastettavaksi, eikä siis saanut sen hyväksymistä, tarpeettomuutta ja epäonnistunutta sanamuotoa on edellä selvitetty. Tilannetta ja rahojen viipymisen ja koti-ikävän vuoksi kiihtynyttä mielialaa Vapaajoukon keskuudessa tuntemattomat virastot tulivat allekirjoitusvaatimuksineen heittäneeksi tulta tappuroihin. Kytevä tyytymättömyys leimahti liekkiin. Miestensä mielialaa ymmärtämättömät upseeritkin osaltaan kiihdyttivät heitä uhkaamalla niskuroivia mitä ankarimmilla rangaistuksilla, mikä luonnollisesti oli omiaan yhä enemmän levittämään tyytymättömyyttä.

2:sen patterin korpraali, maisteri V. Borg kirjoittaa näistä riitaisuuksista:

»Eversti Ekströmin rykmentin majaillessa Rakveressa sattui 2:sessa patterissa ja muissakin osastoissa johdon ja miehistön välillä selkkaus, jota pyydän selostaa jälkimmäisen kannalta katsottuna.

»Helmikuun keskivaiheilla esitettiin miehistölle allekirjoitettavaksi tunnettu välikirja, myös niille, jotka olivat sen aikaisemmin tehneet, koska näistä ei ollut luetteloa saatavissa. Tämän sanottiin olevan ainoastaan muodollista laatua, mutta niille, jotka sitä eivät tekisi, ei Viron hallitus myöskään maksaisi mitään korvausta haavoittumisesta tai muusta vahingosta. » Miehistö oli heti vastustavalla kannalla:

»1:o koska välikirja oli vanhentunut ja siis merkityksetön. Siinä sanottiin: »— — — sitoudun — — — palvelemaan — — — taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» Puhumattakaan Viron historiallisesta alueesta virolainen kielialuekin oli jo vapaa. Tämä selvisi rintamatiedoista ja kartoista. Kenraali Laidonerin sähkösanomassa meille Narvan valloituksen jälkeen, eräässä vanhassa päiväkäskyssä ja jossakin poliittisessa banketissa, sanomalehtitietojen mukaan, oli sanottu, että bolshevikit oli poisajettu ja maa vapautettu. Näitä asiakirjoja ei meillä tietenkään enää ollut, niitä ei oltu kansliassakaan säilytetty. Tehtävämme oli siis suoritettu. Väitteemme todettiin oikeaksi myöhemmin, kun kenraali Laidoner Viron itsenäisyyspäivänä, helmikuun 24:ntenä, lausui maapäivillä: »Tällä hetkellä on koko Viro vapaa», vaikkakin asema oli viime päivinä huonontunut.

»2:o Tämä välikirja koski ainoastaan meidän velvollisuuttamme Viron hallitukseen nähden, jälkimmäinen oli korvausvelvollinen sen sopimuksen mukaan, minkä se oli tehnyt Viron avustustoimikunnan kanssa, kunhan me vain olimme retkikunnan kirjoissa huolimatta välikirjasta, etenkin, koska sitä ei oltu ajoissa meille esitetty, jolloin sen tietysti olisimme allekirjoittaneet. Nythän olisimme voineet olla jo vaikka invalideina Suomeen lähetettyjä, eikä mikään sopimusten kirjoittaminen meidän puoleltamme enää olisi tullut kysymykseenkään.

»3:o Ei oltu täytetty monta kertaa annettuja lupauksia uusien manttelien hankkimisesta, vaan olimme (erikoisesti juuri puhelinkomppania ja siitä muodostetut patterit) saaneet koko ajan kulkea peräti likaisissa ja risaisissa venäläisissä shinelleissä, joiden pitäminen oli meille alentavaa. Niistä oli meitä veloitettu 240 markalla, vaikka hinta sitten alennettiin 100 markkaan; itse arvioimme ne 5 markan arvoisiksi, mutta sitäkään niistä ei saanut, jos koetti myydä. Toisista vaatetusesineistä oli veloitettu enemmän kuin alussa luvattiin. Koska olimme kokeneet, kuinka huonosti virolaiset täyttävät sopimuksensa, emme me enää allekirjoittaisi mitään välikirjaa.

»4:o Johdolla tai upseeristolla oli ilmeisesti aikomus väärin tulkita välikirjan sisällystä.

»Tähän upseerit vastasivat:

»1:o Me emme määrää Viron alueen rajoja, ja lisäksi on vielä sisäisiä bolshevikeja jäljellä.

2:o Vaikka Viro olisikin bolshevikeista puhdistettu, emme me ole vapaat tehtävämme täyttämisestä, ennenkuin Viron hallitus päästää meidät pois. Upseerit väittivät edelleen, että välipuhe on niin ymmärrettävä, että olimme vapaat vasta sitten, kun Viro oli bolshevikeista vapaa ja Viron hallitus vapauttaisi meidät, vaikka erityisesti näytimme, että välipuheessa oli tai.

»3:o Vaikka tulkintamme olisikin oikea, emme suin päin saisi lähteä kotiin, kun katsoimme maan puhdistetuksi. Tämän myönsimme, mutta väitimme olevamme oikeutettuja vaatimaan kotiin lähtöä sitä haluaville ja muille uusia välikirjoja. Edellistä emme vielä olleet vaatineet, mutta meistä vanhentuneiden välikirjojen allekirjoittaminen oli merkitystä vailla, ja kun siihen siitä huolimatta tahdottiin pakottaa, olimme vakuutettuja, että se tapahtui epärehellisissä tarkoituksissa.

»Kävin rykmentin esikunnassa tiedustamassa, mitä kaikki tämä merkitsi. Siellä selitettiin, että näitä sitoumuksia vaadittiin koko rykmentiltä, jotta Viron hallitus olisi velvollinen antamaan lupaamansa vahingonkorvauksen haavoittuneille ja kaatuneiden omaisille. Ikäänkuin meidän myöhäisempi toimintamme voisi jotakin vaikuttaa jo velvollisuutensa täyttäneiden vainajien ja Viron hallituksen välisiin suhteisiin! Tämmöistä palturia tyhmät upseerit koettavat syöttää sotilaille.»

Epäluulo, että vanhentuneen välikirjan esittäminen ja allekirjoitusvaatimus kätkivät taakseen joitakin hämäriä suunnitelmia vapaaehtoisten käyttämiseksi Inkerinmaan tai jonkin muun vieraan alueen valtaamiseen ilman, että heille annettiin tilaisuutta palata kotiinsa tai kirjoittaa uudet välikirjat, oli syöpynyt syvälle miehistön mieleen. Olemme täysin vakuutettuja, että tämä ei ollut upseeriston tarkoitus. Ylempää tuleva painostus määräsi epäilemättä sen esiytymisen tässä kysymyksessä miehistöä vastaan. Upseerien esittämistä vastaväitteistä ensimmäinen on jälkimmäiseltä osaltaan aivan väärä. Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välinen sopimus nimenomaan kieltää suomalaisia vapaaehtoisia millään tavoin sekautumasta Viron sisäpolitiikkaan.

Välikirja oli alunperin tarkoitettu vain Päätoimikunnan ja sotilaiden väliseksi, joskaan se ei käy ilmi sen sanamuodosta, joten vapaaehtoisten pelko, että Viron hallitus voisi käyttää sitä aseena heitä vastaan, oli turha. Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon nähden oli tämä välikirja kuitenkin jo tällöin epäilemättä vanhentunut. Pian se oli sitä myös Pohjan Poikain rykmenttiin nähden. Viron Avustamisen Päätoimikunta ryhtyikin heti, kun Viro oli puhdistettu bolshevikeista, neuvotteluihin Viron hallituksen kanssa uusien sopimusten teosta. Sekin katsoi siis, että aikaisempi sopimus ja sen kera välikirja olivat jo vanhentuneita. Asiain tällä kannalla ollessa oli mieletöntä vaatia sotilaita allekirjoittamaan vanhaa välikirjaa, kun he kerran eivät tahtoneet sitä. Olisi ollut tyynesti odotettava asiain kehittymistä ja ilmoitettava sotilaille, että Viron hallituksen kanssa keskustelut uuden sopimuksen teosta olivat käynnissä. Silloin tämä valitettava selkkaus onnettomille seurauksineen olisi arvattavasti välttynyt.

Yksi psykologinen syy on vielä olemassa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden kyllästymiseen Virossa oloon. He saivat sanomalehdistä lukea niistä juhlallisuuksista ja sydämellisistä tervetuliaistoivotuksista, jotka tulivat Pohjan Poikain rykmentin osaksi, ennenkuin se vielä oli saapunut edes rintamalle. Verratessaan sitä kaikkea heidän osakseen Tallinnassa ja Itä-Virossa tulleeseen kohteluun he luonnollisesti katkeroittuivat. Olivathan he täyttäneet tehtävänsä niin hyvin ja nopeasti kuin suinkin voitiin vaatia. Mutta juhlallisuuksista he olivat jääneet melkein osattomiksi, etenkin alipäällystö ja miehistö. Tämä ei luonnollisesti ollut omiaan solmimaan lähempää, luottamuksellista suhdetta Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon sotilaiden ja maan asujanten välille.

Tyytymättömyys oli ensin puhjennut 2:sessa komppaniassa ja sitten muissakin Vapaajoukon osastoissa. Pian eversti Ekström sai alipäälliköiltään toiselta toisensa jälkeen sanoman, että miehistö oli kieltäytynyt allekirjoittamasta välikirjaa ja uhkasi palata kotiin. Vain 4:nnen komppanian, 2:sen patterin ja räjähdyskomennuskunnan miehistö pysyi täysin rauhallisena. Niillä oli Kriushin luona ja Riigissä mieluista työtä, joten upseerien ja sotilaiden entinen hyvä suhde oli vähitellen taistelujen kuluessa palannut. Sotilaiden esiytyminen vaikutti päällystöön erittäin masentavasta m.m. majuri Kanerva pyysi eroa 2:sen pataljoonan komentajan virasta.

Tiedusteluosaston vastaus allekirjoitusvaatimukseen on tälle urhoolliselle pikku joukolle luonteenomainen:

Rakvere helmikuun 17 p:nä.

'Rykmentin Komentajalle.

Määräyksenne mukaan olen ehdottanut miehilleni välikirjan allekirjoittamista. He ovat sitä mieltä, että kirjoittavat alle ainoastaan siinä tapauksessa, että pääsevät taisteluun, mutta silloinkin vain sillä ehdolla, että pyyhitään pois väärä, käsittämätön sanamuoto: »tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois.» He ovat valmiit seuraamaan Rykmentin Komentajaa taisteluissa mihin vain mutta kun taistelut ovat loppuneet, haluavat he päästä kotiin.

Ratsumestari Varmavuori.'

Eversti Ekström koetti rauhoittaa kiihtyneitä mieliä rintamalla olevissa komppanioissa onnistuenkin siinä useimmissa tapauksissa. Mutta useat, katkeroittaneina heihin kohdistetuista syytöksistä ja uhkauksista sekä täyttämättömistä lupauksista, tahtoivat heti päästä kotimaahan.

Maaliskuun 1 p:nä 2:nen komppania, jolle eversti Ekström oli selittänyt, että sillä oli oikeus lähteä pois, ellei halunnut olla paikoillaan, jätti asemansa ja matkusti Rakveren kautta Tallinnaan, jossa osa siitä liittyi desanttijoukkoihin toisen osan palatessa suoraan kotimaahan. Komppanian malttamatonta ja omavaltaista menettelyä on mitä ankarimmin moitittava. Mutta siihen kuuluneet sotilaat saivat myös ankaran rangaistuksen: Päätoimikunnan päätöksen mukaan heille ei maksettu vaatetusrahojen ylijäämää. Mutta enemmän kuin tämä aineellinen vahinko painaa vaa'assa se varjo, joka täten laskeutui urhoollisesti ja kunnialla taistelleen 2:sen komppanian nimen ylle.

Muut komppaniat jäivät Viroon, mutta pyysivät päästä kotimaahan. Repnikiin majoitetut osastot Ensimmäistä Suomalaista Vapaajoukkoa olivat esikunnan kera siirtyneet Narvan Joensuuhun helmikuun 28 p:nä. Kaupungin garnisonipäällikkönä toimi ratsumestari Varmavuori.

2:sen komppanian lähdettyä kotimatkalle 1:nen komppania vetäytyi Riigin kylästä Repnikiin. Räjähdyskomennuskunta luutnantti Aulon johdolla pysyi asemissaan Riigissä. Sen asestuksena oli 4 granaatin- ja 2 miinanheittäjää, joita se sai koetella Riigissä pari kertaa, viimeksi maaliskuun 4 p:nä, jolloin eversti Ekström sai seuraavan tiedonannon:

»Taisteluraportti.

Tänään klo 10 ap. joutui Riigin kylään sijoitettu virolainen joukko-osasto kosketuksiin vihollisen kanssa Narovajoen itäpuolella ja peräytyi asemiin joen länsipuolelle.

Virolaisten päällikön pyynnöstä koko osastoni ryhtyi ampumaan ja kehitti miina- ja granaattitulen aina 1.300 m. etäisyydelle Narovajoen itäpuolelle, jonka jälkeen etuvartiot voivat palata joen yli entisille paikoilleen.

Miehistöni osoitti täyttä taisteluvalmiutta.

Onni Aulo. Luutnantti.»

Kriushissa taistelevat joukot suorittivat niinikään tehtävänsä loppuun kunnialla lukuunottamatta 1:stä patteria, jonka tykit ja ampumatarpeet luovutettiin 2:selle patterille miehistön tyytymättömyyden ja lomahalun takia.

Narvan Joensuussa annetussa päiväkäskyssä N:o 50 (8. 3.) eversti Ekström lausuu:

»2:sen patterin, 4:nnen komppanian, R.B.M.G. Zugin ja Räjähdyskomppanian päällystölle ja miehistölle, jotka uhrautuvaisuudella ja ymmärryksellä sekä hyvällä kurilla ovat saavuttaneet täyden hyväksymiseni suorittamalla palvelutehtävänsä huolellisesti etulinjalla, lausun minä lämpimät kiitokseni.»

Oli ilmeistä, että koko rykmentti kaipasi lepoa. Kenraali Laidonerin, Päätoimikunnan ja eversti Ekströmin välillä asian johdosta käydyissä neuvotteluissa päätettiin Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko viipymättä viedä Suomeen lomalle, jonka jälkeen sen piti uudelleen järjestettynä ja täydennettynä palata Viroon.

Vapaajoukko luovutti käskyn saatuaan aseensa ja ampumatarpeensa Viron sotilasviranomaisille ja vetäytyi etulinjoilta virolaisten joukkojen asetuttua tilalle. Lähtöpäiväksi määrättiin maaliskuun 12:s. Kapteeni Franzonin aie lienee ollut irtautua pattereineen Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja jäädä Viroon. Miehistölle annettiin kuitenkin eversti Ekströmin vaatimuksesta oikeus itse ratkaista, seuraisiko se muiden kera kotimaahan vai jäisikö edelleen Viroon. Suurin osa äänesti poislähtöä, joten tämäkin patteri, jota vieraat upseerit olivat kiittäneet Viron parhaaksi, hajautui. Muiden mukana lähti kotimatkalle vasta Suomesta saapunut 3:s, n.s. Hiukan patteri ampumatta laukaustakaan.

Eversti Ekström sai rykmentin lähtiessä vastaanottaa seuraavan kirjelmän:

»Suomalaisen vapaaehtoisen pataljoonan komentajalle, eversti Ekströmille.

Teidän Virumaan rintamalta lähtönne johdosta pidän velvollisuutenani Teille, kaikille pataljoonanne upseereille, lääkäreille, laupeudensisariile, virkamiehille ja urhoollisille sotilaille koko Virumaan rintaman nimessä ilmaista kaikkein suurinta kiitollisuutta siitä voimakkaasta avusta, jota Virumaan rintamalle ja koko Virolle olette antaneet Virumaata puhdistettaessa punaisista. Olkoon Teidän tukenne varmana panttina kahden veljeskansan hyvän välin lujenemisesta.

Virumaan rintaman komentaja

Kenraalimajuri Tönisson.

Esikuntapäällikkö.

Everstiluutnantti Reek.

Vaivara maaliskuussa 1919.

N:o 208.»

Päiväkäskyssä N:o 54 eversti Ekström lausui maaliskuun 12 p:nä:

»Päällystö, alipäällystö ja miehistö!

Kotimatkamme on alkanut. Taistelukentällä olette te tuottaneet kunniaa suomalaiselle sotilasmaineelle. Näyttäkää myöskin nyt, että te kotimatkalla noudattaen kuria ja kaikin puolin mallikelpoisesti käyttäytyen lujitatte sitä mainetta, jonka te urhoollisina sotureina olette saaneet.

Todellisen soturin velvollisuus on osoittaa itsearvostelukykyä, harkitsevaisuutta ja itsensä hallitsemista silloinkin, kun ei olla palveluksessa.

Jättäkäämme siis kunnialla veljesmaamme ja arvokkuudella saapukaamme kotimaahamme.»

Rykmentti tuli Rakvereen 12 p:nä ja jatkoi seuraavana iltana matkaa Tallinnaan, josta toivottiin heti voitavan jatkaa matkaa yli lahden. Olo siellä tuli kuitenkin pitempiaikaiseksi kaikenlaisten järjestelytoimien vuoksi. Tallinnassa eversti Ekström tarkasti rykmenttinsä viimeisen kerran sen asunnon, Liivakasarmin edustalla maaliskuun 16 p:nä klo 10 ap.

Tallinnan baltilaiset naiset lahjoittivat eversti Ekströmille kauniin sini-valkoisen lipun, keskellä Suomen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa kirjoitus: »Reval—Wesenberg—Lagena—Narva—1919» kiitollisuuden osoitukseksi rykmentin toiminnasta Pohjois-Viron vapauttamiseksi bolshevikeista.

Tallinnassa annettujen päiväkäskyjen sisällöstä mainittakoon:

Päiväkäsky N:o 57 (17. 3.):

»Upseerit, alipäällystö ja miehistö!

Retkemme on tällä kertaa päättynyt. Venäläinen bolshevismi, joka myöskin etelästä päin on koettanut tuoda propagandaansa, on täällä tavannut vahvan vastuksen, samalla kuin te olette auttaneet, että onnellisemmat ja rauhallisemmat olot nyt vallitsevat veljesmaassamme Virossa.

Teidän työllänne on ollut suuri vaikutus ihmisyydelle ja länsimaiselle sivistykselle. Se on myöskin sanan parhaimmassa merkityksessä isänmaallinen.

Tahdon vielä kerran kiittää teitä taistelukentillä näyttämistänne sankariteoista, palveluksessa osoittamastanne tottelevaisuudesta sekä siitä, että aina mielihyvällä olette seuranneet minua taisteluihin; minä olen aina muistava urhoollisia sotureitani rakkaudella ja kiitollisuudella. Ekström.»

Päiväkäsky N:o 61 (21.3.):

»3 §.

»Rykmenttini tulee lähitulevaisuudessa uudelleen muodostettavaksi, ja ilmoitetaan asiasta sanomalehdissä kaikille, jotka uudelleen haluavat liittyä johdettavikseni. Alaikäisiä ja naisia ei oteta vastaan. Suojeluskunnan suositus, lääkärintodistus ja sopimusten allekirjoittaminen ovat välttämättömiä ehtoja.»

Vihdoin maaliskuun 22 p:nä Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko nousi jäänmurtaja »Väinämöisen» kannelle kotimaahan matkatakseen.

Hiljaa »Väinämöinen» erkani äänettömästä ja tyhjästä laiturista suunnaten kulkunsa sataman suuta kohden. Raskaan työnsä kunnialla suorittaneet sankarit jättivät Viron helpotuksesta huokaisten. Kotimaahan paloi mieli. — Kotiin! Kotimaan rantaa tähyiltiin jo kaukaa, ja liikutus pyrki mieleen rakkaiden rantojen ilmestyessä näköpiiriin.

»Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola!»

Laivan saapuessa Helsingin satamaan eversti Ekström hyvästeli erikseen jokaista joukko-osastoaan kiittäen niitä uskollisesta asetoveruudesta. Todellista kaipausta tuntien upseerit ja sotilaat erosivat toisistaan. Kaikki keskinäiset riitaisuudet oli kuin pois pyyhkäisty. Monista vaivoista ja puutteellisuuksista huolimatta, joita retken kuluessa niin runsain määrin oli jokaisen vapaaehtoisen osaksi tullut, voitiin nyt, kun kaikki oli ohi, mielihyvin katsoa taapäin: suureen, pysyvään historialliseen työhön.

Nyt hajautuessaan Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko hajosi ainiaaksi. Vielä pitkän aikaa sen esikunta tosin työskenteli Helsingissä odottaen vain Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä käytyjen, uusia sopimuksia koskevien neuvottelujen suotuisaa ratkaisua kootakseen uudelleen rykmentin entistä ehompana. Mutta myönteistä päätöstä ei milloinkaan saavutettu. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon lyhyt, mutta kunniakas historia oli päättynyt.

Eversti Ekströmin suhde miehistöön oli kaiken aikaa mitä parhain. Miehistö jumaloi häntä ja luotti häneen sokeasti. Eräs Vapaajoukon sotilas kirjoittaa everstistään:

»Eversti Ekströmistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa sankari-heksametrissa, sillä proosassa tuntuvat ylistyslauseet ylen teennäisiltä — ja muuta kuin ylistystä ei voi kirjoittaa everstistä kukaan, jolla on ollut ilo taistella hänen johdollaan.

»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen, lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.

»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti Ekströmin miehiään johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus, harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan, otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan — mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.

»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä Kalmin joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon, vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian miehet oppivat eversti Ekströmiä ihailemaan, ja kun he näkivät, miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli, ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:

»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'

»Eversti Ekström on monasti vakuuttanut, että hän oli suomalaisiin poikiinsa tyytyväinen. Me voimme lisätä: ja pojat olivat sangen tyytyväisiä häneen.»

* * * * *

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon merkitys on yleisessä tietoisuudessa jäänyt verrattain hämäräksi Pohjan Poikain myöhempien urotekojen rinnalla. Kaikkine puutteineen ja vikoineen on Ensimmäisellä Suomalaisella Vapaajoukolla kuitenkin Pohjan Poikain rykmentin rinnalla ollut erikoinen asemansa, oma suuri historiallinen tehtävänsä, jonka se suoritti todellisella suomalaisella alttiudella, päättäväisyydellä ja uljuudella.

Isänmaa, Suomi, voi täydellä syyllä ylpeillä urheista, voitokkaista pojistaan, jotka Ensimmäisenä Suomalaisena Vapaajoukkona hankkivat isänmaansa nimelle kunniaa ja arvonantoa ja ansaitsivat itselleen sankarimaineen.