IX.

Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja, jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.

Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo tervehdimme lähestyvän kevään oireena.

Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.

Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan, vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.

Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.

Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon, jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.

Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.

Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin "venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.

Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten tavallista moisissa tilaisuuksissa.

"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.

Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.

Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan juovuksissa.

"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.

"Se on oma asianne", vastasin.

"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en koskaan juo. — Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna! Ja jos itse niitä pyytäisin — niin älä anna niitä sittenkään. Älä anna! Kuuletko?"

"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni tulisi."

"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.

Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.

"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää hevosta!"

"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"

"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."

Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.

"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka! Tules tänne!"

Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.

Uteliaana katselin häntä.

Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!" tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun, katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle. Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.

"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."

"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut."

"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa."

[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka — "viinankantajat", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]

Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta alahuuli vavahteli.

"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? — Olen kulkuri — — kulkuri!"

Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.

Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle "papereita hakemaan." Mutta Wassili ei koskaan palannut.