V.

"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?" kysyin kuunnellen kertojan yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.

"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen. Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas jaksaisi."

Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut, niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.

"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi", sanoi Wolodka minulle, "näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään."

"Kuinka niin?"

"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!"

Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:

"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?"

Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.

"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne maata!"

Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.

Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:

"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili."

"Mitä nyt taas?"

"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan saapuisi!"

"Buran, Buran! Setä!" huusimme taas.

"Mitä tahdotte?"

"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?"

"Sinne on vielä matkaa", murahti hän ja kulki eteenpäin.

Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla kulkevaa venettä.

Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin. Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.

"Seis! — — viidakkoon!"

Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme alas ja veri hyytyi suonissamme — — — allamme oli vahtipaikka kuin kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.

"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?"

"On se — se on Warka."

"No", sanoimme, "älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi joudumme pian onnettomuuteen."

Vanhus puhkesi itkuun.

"Veljet", virkkoi hän, "minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle, Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa. Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään, tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua — se olisi hullusti!"

Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt. Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin puolikuollut — niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla, kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.

Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki vahtipaikat kunnes viimeinen tuli — — —.