I.

Metsä humisee…

Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan, se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.

Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi. Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.

Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.

Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja. Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä ryhmä nuoria tammipuita.

Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim. Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä. Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.

"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?"

"Eipä, eipä ole", vanhus pui päätään. "Ei Sachar eikä Maksimkaan ole kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan… lehmä karkasi tiehensä… kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?… Niin se on asian laita; siellä ei ole ketään!"

"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan."

"Odota niitä, niin, odota!" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla, sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.

"Kukas sinä oikein oletkaan?" hän kysäsi istuutuessani viereensä multapenkereelle.

Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.

"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."

"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"

"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan tulivat."

"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"

Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.

"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt… metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se humisee kesällä… ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä huomaamatta että elinkään… Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä itsekkään tiedä… Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään elänytkään…"

Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä, täyteläisimpiä sointujaan.

Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.

"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi! kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne juurineen kumoon… Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän hiljemmin jatkoi.

"Mistäs sen tiedät, iso-isä?"

"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän… Puukin pelkää, näetsen… Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään, vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se puhaltelee ja puhkuu… Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni tarkka… tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja… se tietää myrskyä."

Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi hongan äänestä.

"No, kuuletko nyt?" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. "Minä sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä liikkeellä ja katkasee… ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas… Niin se on!"

"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee."

Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.

"Minä sen tiedän… Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin"…

"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?"

"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä… vuoroin soi ja vuoroin puhkui: o—sch—cho—o!… s—ch—o—o! Ja sitten se hiljeni… Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi puhua — illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi! Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä kaataa… Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja — räiskis! särki sen säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi — periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole — juoksin tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla."

"Mutta minkä näköinen se on?"

"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!… Tukka kuin kuiva misteli puissa… onhan sillä partakin… nenä kuin tuores oksa ja suu kuin sammaltanut… hyi, kuinka kamala! Varjelkoon Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon… siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee, sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää… Ellet vanhaa miestä usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."

Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.

Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:

"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä… mutta, totta puhuen, pahaa se ei kellekkään tee… Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."

"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin lyömään?"

"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset ovat metsässä kauheampia töitä tehneet… kautta Jumalan!"

Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.

"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden… Tässä se tapahtui, juuri tällä paikalla… mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan sen… kuin unessa… ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron… hä?"

"Kerro, kerro, iso-isä!"

"No, niin kuule!"