IV.

Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.

Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.

Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi syvä, synkkä suru.

"Tämän sataman nimi on Dui", virkkoi hiljaa Buran, "ensi ajat saamme olla täkäläisissä kasarmeissa."

Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu, vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.

Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.

"Vankejako?"

"Vankeja."

"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."

Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan, epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät kylkiin kolhineet.

"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"

"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee nälkään… Ja saaren ympärillä — meri. Etkö kuule?"

Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.

"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä vesi, keskellä kurjuus. — — — Sinun täytyy kaikessa tapauksessa meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut — kuinka pitkälti sinun onkaan kulkeminen! — — — Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! — — Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän saaren läpi, en jaksa — — olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen kerran Venäjällä — — ja nyt olen taas täällä. — — — Minut lienee määrätty tänne kuolemaan!"

"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena ärjyy."

Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä. Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.

"Neuvoppas meitä nyt, Buran", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän saarelle tulostaan, "sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?"

"Mitäpä minä neuvoa osaisin?" vastasi Buran raukeasti. "Se on vaikea yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei kasarmista ulos lasketa — saa siinä sitten neuvoa!"

"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia."

Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri, joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta ikävöivää toveria — kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista ja pahoista enteistä.

"En jaksa saaren ympäri kulkea." Näillä sanoilla ilmaisi hän aina toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä; silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten tulisi mennä.

Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut. "Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat", sanoi Buran. "Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi, ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme veneillä poikki Amur-alueelle."

"Mutta minä sanon sinulle, poikani", alkoi Buran taas entistä valitusvirttään, "sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato? Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän käänteen — siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä! Jumala meitä auttakoon!"

"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne ovat."

"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!" — ja vanhuksen sammunut katse välähti. "No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa. Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa — se ei tee mitään! Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta — 'sairashuone on huono', sanoo hän ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi tulisitkin — ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan 'tammalle' ruveta."

"Miksi tammalle?" Wassili kysyi. "Jos Jumala tahtoo, niin emme enää palaja, kun kerran lähdemme!"

"Ja ellet palaja", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, "ellet palaja, niin kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut kuoliaaksi — ja asia loppuu siihen."

"Älä vaaku, vanha varis. — — — Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet."

Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu. Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi Buran rakenteelta pensaikkoon.

Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan Siperiassa tottuneet kulkemaan.

Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului, eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten lymypaikkaan.

"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?"

"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille välttämätön."

Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.

"Mitä arvelet, Buran?" kysyi Bobroff.

"Mitä se sinuun koskee?"

"Mitä? Miksi et mennyt?"

"Hautaan menen, siinä se!"

Bobroff kiivastui.

"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet. Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!"

Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.

"Ikäni on kaikki — — —. En pääse saarelta — — olen ikäloppu — —"

"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa yksi ainoa sana artelille — minkähän he sinulle tehnevät?"

"Tiedän sen", virkkoi synkkänä Buran, "ne tekevät 'katon' — — ja minä olen sen ansainnut — — —. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla ei ole minkäänlaisia varustuksia."

"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?"

"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua."

"Mutta mitähän miehillä jo on."

"Kuuntele mitä sanon", vastasi vihaisena Buran. "Minä tiedän, että jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa."

Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.

Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle saareen.

Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen, jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.