VII.

Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff — — pää — — vesi!" — — Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin — hetkessä he sen tietävät. Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja, tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin. Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"

"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin, apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin — tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi meidät nähdessään.

"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"

"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa? Tuomme terveisiä Buranilta."

"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"

"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."

"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman — —. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri — — mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?"

"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut — eihän sitä kulkuri tarvitse."

"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. — — Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?"

"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."

"Katkeraa on elämänne — katkeraa!"

"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat — — luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?"

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet — kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa — niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista — näin me ajattelimme.

"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä — minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin — kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin."

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka — sade hänet kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet jokainen siellä kulkuriksi — ja viranomaiset ovat ankarat — hän ei saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan joutuu! — — —

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. — — Sinä yönä sanoi Wolodka minulle:

"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"

"Kenestä puhut?"

"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he huoletonna nukkuvat! — — — Ja me täällä — oi — meidän ei olisi pitänytkään paeta! — —"

"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee toisetkin levottomaksi."

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet, torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan. Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani — oikasin ruumistani — ja havahduin…

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. — Olen vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari — — ja äitini laulaa muuatta laulua…

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua. Meri — kenties olette sen kuullut — meri ei koskaan vaikene… Se milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, — josta läpi ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.

Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri, mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät "vapaiksi komentokuntalaisiksi"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.] Lähestyimme pelkäämättä.

"Hyvää päivää, veljet."

"Hyvää päivää!" vastattiin. "Tuletteko kaukaakin?"

Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:

"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?"

Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja "vapaa komentokunta" on kumminkin jotakin toista kuin meidän vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:

"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta, ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta, veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette. Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?"

"Tarvitseisimme kyllä yhden."

"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä. Täytyyhän veljiään auttaa!"

Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa. Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema. Mutta nämä olivat meitä säälineet.

Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.

"Vapaan komentokunnan" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.

Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.

Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta säikähtäneet — ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään vaaraa ollut.

Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso. Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa. Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän — suokoon Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! — mutta riitelemään hän oli mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä — mutta kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten kanssa "vapaassa komentokunnassa."

Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen ja huomasi tulen notkossa rannalla. "Kukahan tuonne tulen sytytti?" arveli hän itsekseen.

Kaksi "vapaan komentokunnan" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän kutsui heidät luokseen ja kysyi; "Missä paikoin komentokuntanne tänään kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?"

"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään kaupunkiin."

"Niin minäkin luulin — — mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla palaa tuli."

"Niin näkyy."

"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"

"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki kulkijoita."

"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy puolestanne ajatella… Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? — — että heidät on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen sytyttäneet, juuri ole niitä?"

"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."

"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä. Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"…

Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti — mutta me olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin sydän.

Äkkiä tataari korviaan pörhisti — tataareilla on tarkka kuulo kuin kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa. Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus! peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.

"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme. Piilouduimme puiden taakse odottamaan.

Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:

"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia — juoksevat kuin jänikset!"

Vierelläni seeterin takana istui Darjan.

"Kuules Wassili", hän kuiskasi, "piirikunnan päällikön ääni tuntuu minusta kumman tutulta."

"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta."

Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:

"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa tunnette?"

Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,

"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!" huusi hän. "Sanokaa kenen te täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?"

Minä vastasin:

"Oltanee tuttavia tai ei — niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi. Elävinä emme antaudu."

Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta taistelutta emme antau.

Nyt puhui vanhus itse.

"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?"

Darjan kuiskasi taas:

"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!" — Ja kysyi kovalla äänellä: "Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?"

"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?"

"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme."

Läksimme piilopaikastamme.

"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan? Emme voi sitä uskoa."

"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?"

"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet."

"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset, kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat! Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon, tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!"

Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,

"Kuulkaas!" hän jatkoi. "Toin teille veneessäni leipää ja teetä. Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä jakautumaan. Montako teitä on?"

"Yksitoista miestä."

"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan — ja kumminkin te vain kaikki yksissä kulette."

Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon, keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen neuvoa seuraten.

Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut että hänkin olisi tänne lähetetty — en tiedä lieneekö totta.

Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan koira vain haukkui lähimmässä talossa.

Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.

Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.