II.

Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin, Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin ruuatta.

Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana. Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.

"Pitkän matkan päässä!" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen.

"Mikä niin?" kysyin.

"Kotimaamme — Venäjä — —. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta. Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen sydämeen heti jäätä ja — se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö hevosen lihaa, raakaa lihaa — jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa — sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa. Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki kädet ja huudetaan: 'Anna!'"

"Se on heidän tapansa", sanoin. "Antavathan he itsekkin. Ovathan he teitäkin auttaneet taloutta perustamaan — —."

"Ovat kyllä."

"Oletteko elämäänne tyytyväinen?" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.

Hän hymyili salaperäisesti.

"Elämä — —" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen. Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.

"Oi, herra! Jospa kertoisin teille — — —. Elämässäni en ole mitään hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta — loppui hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään. Taistelen turhanpäiten."

Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään, jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi hukatun elämme takia itkuun puheta.

Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti päätään.

"Mitäpä siitä — — —. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka Sachalinin saarelta karkasimme?"

Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri kertoi.