IX.

Sillävälin kului Paimpolin mielestä aika hirvittävän hitaasti. Mitään tällaista ei hänelle ollut tapahtunut koko hänen palvelusaikanaan. Tosin hän oli viettänyt öitä vartiossa kylmyydessä, sateessa, kyyristyneenä johonkin nurkkaan tai ojaan, odottaen että pahantekijä tulisi esille piilostaan. Mutta silloin hänellä oli aina ollut toivo päästä päämääräänsä, saada rikollinen kiinni ja saavuttaa esimiestensä kiitos ja huomio. Nyt hänen piti seistä siinä nenä taivasta kohti tietämättä ollenkaan, miten hra Tapinois ottaisi hänen ehdotuksensa vastaan. Ja jos hän kieltäytyisi, miten olisi kestettävä kaikki se pilkka ja nauru, joka tulisi polisin osaksi. — Tästä tulee aivan hulluksi, — huokasi Paimpol katsoen sadannen kerran kelloaan. Samassa joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Etsivänosaston inspehtori. — Päällikkö tahtoo heti teitä puhutella. Hän on täällä. Katsokaa tuonne. — Paimpol tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Päällikön läsnäolo ei varmaankaan ennustanut hänelle mitään hyvää. Säälittävän näköisenä poliisi suuntasi tiensä päällikön luo. — Siinähän te nyt olette, — lausui päällikkö. — Teidän hyvä vainunne on nykyään hyvin huonossa kunnossa, Paimpol. — Taitaa olla. Kaikki menee huonosti, — tunnusti Paimpol nöyrästi. Mutta hänen odottamaansa nuhdesaarnaa ei tullutkaan. — Lukekaa tämä, — sanoi vain lyhyesti päällikkö ja ojensi poliisille putkipostin sinisen kaavakkeen. Sen sisältö oli seuraava: "Hra Etsivänpoliisin Päällikkö. Teitä tarvitaan tänä iltapäivänä Villacoublayn ilmailukentällä. Ottakaa varalta muutamia miehiänne mukaanne. Pyydän lausua teille kunnioittavimmat tervehdykseni. Tapinois." — Mitä ajattelette tästä? — kysyi päällikkö Paimpolilta, joka oli kovin miettivän näköinen. — Sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen — sanoi vihdoin brigadieri. — Kymmenen, jos haluatte. — Milloinka saitte tämän putkipostin? — Noin tunti sitten. — Siis se on pantu postiin noin kaksi tuntia ennen sitä. Näen leimasta, että se on lähtenyt Pörssin postitoimistosta kello kaksitoista ja neljännes. Se on merkillistä. — Ja Paimpolin kasvoilla näkyi hämmästys. — Kuinka niin? — Lähettääkseen tämän sanoman hra Tapinois'n olisi pitänyt olla Parisissa leimassa mainittuna aikana, sillä lähetykset leimataan ja lähetetään miltei heti, kun ne ovat jätetyt. Mutta tiedättekö missä reportteri sillä hetkellä oli? — En. — Täällä. Hän lentää tuolla ylhäällä Le Huppén kanssa. Asiaa ei voi selittää muuten kuin että joku on tahtonut tehdä pilaa. — Etsiväin päällikön kasvoista näkyi, että sitä, joka oli tehnyt pilaa, ei hyvä odottanut. Samassa kuului heidän vieressään keskustelua. Poliisit kuulivat siinä mainittavan tutun nimen ja heristivät korviaan. — Siis tekin olette saanut samanlaisen sanoman, — virkkoi toinen keskustelevista. — Niin, virkaveli. Se oli samansisältöinen kuin teidänkin putkipostinne: "Tulkaa tänä iltapäivänä Villacoublayn lentokentälle, siellä tapahtuu mieltäkiinnittäviä. Tapinois." — Se on kummallista. Olen jo puoli tuntia ollut täällä, enkä ole nähnyt vielä mitään tavatonta. — En minäkään. Mutta en usko, että meidän kuuluisa toverimme on hälyyttänyt meidät vain katsomaan hänen ilmailuennätyksiään. — Se olisi todellakin liikaa. — Aivan niin, — huudahti kolmas tulija, jota edelliset eivät olleet huomanneet. — Sinäkin täällä! — huudahtivat edelliset. — Enkä minä yksin, — vastasi uusi tulija. — Tuossa tulee virkaveljemme Aika-lehdestä Aamulehden edustajan kanssa. Heidän takanaan näette Parisin Kaiun, Liberalin, Pikku Uutisten ja Velikullan miehet. Kaikki Parisin lehdet ovat hra Tapinois'n ilmoituksen johdosta lähettäneet jonkun. Sitäpaitsi on Päivän Uutisten esikunta kokonaisena täällä. — Paimpol ja hänen esimiehensä olivat kuulleet joka sanan. Heidän ihmettelynsä aiheet eivät vielä loppuneet tähän. Kentälle oli ilmestynyt miehiä, joilla oli mukana korkea kolmijalka, jonka päässä oli kammilla varustettu suuri valokuvauskone. — Tämä on kaiken kukkura — huudahti Paimpol. — Nyt he valmistautuvat ottamaan eläviä kuvia! — Mutta kukkura ei ollut vielä siinä. Se oli siinä seikassa, ettei kukaan kentälle tulleista, ei edes Päivän Uutisten toimittajat, eikä päätoimittajakaan, joka kuitenkin oli mahtava mies, voinut sanoa, mitä varten hän oikein oli tullut Villacoublayhin. He kaikki olivat saaneet tuon lyhyen tiedon putkipostin kautta ja kentälle tullessaan saivat he kuulla, että käsiala oli todellakin heidän kuuluisan virkaveljensä. Mutta tämä ei suinkaan vielä hälventänyt salaperäisyyttä. Vähitellen levisi tieto jostakin merkillisestä, joka piti tapahtuman. Suuressa väkijoukossa syntyi kohinaa ja liikettä ja kaikkien silmät vartioitsivat ylhäällä olevaa lentokonetta, joka yhä kierteli kehäänsä. Siellä ylhäällä oli se, joka aikoi antaa vastauksen kaikkien tekemään kysymykseen. Näiden kiihoittuneiden mielien joukossa oli Paimpolin kaikista raadelluin. Hänellä oli nyt selvä käsitys siitä, että hänen kilpailijansa aikoi ominaisella tavallaan tehdä jotakin, joka olisi yhteydessä Kellotornin varkauden kanssa.

Kentän laidalla eräs sytyttimellä varustettu mies valmistautui sytyttämään sen raketin, jonka tarkoituksena oli ilmoittaa Le Huppélle, että kestävyyslennon ennätys matkustajan kanssa oli saavutettu. Sopimuksen mukaan tuli ilmailijan sen jälkeen kohota lyömään korkeusennätyksen. Tämä jälkimmäinen tehtävä veisi korkeintaan tunnin ajan. Raketti suhahti äkkiä ilmoihin, kajahti voimakas paukaus ja katselijoiden joukosta kohosi tavaton puheenkohina. Mutta pian syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Joukko unhotti äskeisen odotuksensa ja jännityksensä ja ajatteli nyt vain Le Huppén yritystä. Kaksitaso liiteli edelleenkin tuhannen metrin korkeudessa, mutta pienensi vähitellen kehäänsä. Ilmailija nähtävästi valmistautui nousemaan. Kaikkien päät olivat kurkoitettuina ja sydämet sykkivät. Silloin äkkiä kauhistuksen huuto kajahti kaikista suista: lentokone kallistui, kääntyi maata vasten ja syöksyi alaspäin hirvittävällä nopeudella! Ilmailijat olivat hukassa! Naiset pyörtyivät ja kauhun lamauttamat miehet sulkivat silmänsä päästäkseen näkemästä hirvittävää kohtausta, joka tapahtuisi koneen syöksyessä maahan. Oliko Le Huppéta kohdannut taudinpuuska? Oliko kone joutunut epäkuntoon? Kuului uusi huuto, mutta tällä kertaa ilon synnyttämä. Sadan metrin päässä maasta lentokone rautaisen käden ohjaamana kohoutuu jälleen siivilleen, liitelee hetken ja laskeutuu sitten pehmeästi ja sirossa kaaressa kentälle, johon se pysähtyy. Syntyi yleinen rynnäkkö sitä kohden, sillä jokainen tahtoo olla ensimmäinen näkemässä ja onnittelemassa noita tuhosta pelastuneita ilmailijoita ja tietämässä tapaturman syitä. Paimpol ei ollut viimeisten joukossa, mutta ihmistungoksessa sysättiin hänet sinne tänne, ennenkuin hän vihdoin pääsi kymmenkunnan metrin päähän kaksitasosta. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä suuresti. Le Huppé oli paikallansa, mutta omituisessa asennossa: vartalon etuosa nojasi eteenpäin, pää retkotti ja käsivarret riippuivat hervottomina. Hra Tapinois oli seisoallaan ja etsi hiukan levottomana jotakin katseellaan. Äkkiä hänen kasvonsa vilkastuivat, — Kiiruhtakaa, hra Paimpol! — hän huudahti huomatessaan poliisin. — Oletteko yksinänne? Eikö päällikkönne olekaan tullut? — Kyllä, hra Tapinois, — vastasi poliisi hengästyneenä, — mutta tungoksessa jouduin hänestä erilleni. — Te voitte sanoa, että teillä on onni myötänne, — virkkoi reportteri ja sitten osoittaen liikkumatonta Le Huppéta lausui äänellä, jossa ei ollut hituistakaan ivaa, mutta joka oli niin kova että kaikki ympärillä olijat saattoivat kuulla: — Hyvä hra Paimpol, sallikaa minun esittää teille oikea mies, joka on murhannut hra Carcelin ja varastanut Kellotornin. Teillä on kunnia vangita hänet, kun hän herää.