IV.

"Setä Oidipuksen" kuoleman aiheuttama mielenliikutus Montrougessa haihtui nopeammin kuin olisi uskonut. Tämä kuolema riisti niiden mielenkiinnon Sanansaattajan kilpailuun, jotka eivät itse olleet aikoneetkaan kilpailla, ja kiihkeimmätkin alkoivat vähitellen huomata, että he olivat tässä riita-asiassa olleet kilpailevain kahvilanomistajain narreja. Niin palasi Montrougen kaupunginosa entiseen rauhallisuuteensa.

Mutta Koko Maailman Kahvila oli saanut uuden vakinaisen vieraan. Se oli sama lihava herrasmies, joka oli poistunut Kolmen Pylvään Kahvilasta sinä iltana, jolloin sen omistaja oli lausunut hämärän epäilyksensä kilpailevan kahvilan vieraita kohtaan. Tämä pullea ja iloinen herrasmies, joka oli merkillisesti brigadieri Paimpolin näköinen, kertoi olevansa entinen kauppias ja nimensä olevan hra Arthur. Yhdessä viikossa hän oli saavuttanut kaikkien suosion osoittautumalla tarjoilevaiseksi ja seuranhaluiseksi. Hän kuunteli mielellään keskusteluja tehden silloin tällöin kysymyksiä eri henkilöistä, varsinkin noista nuorista ilmailijoista, joiden joukossa arveltiin Sfinksinkin olevan. Nämä ilmailijat muodostivat iloisen toveriseuran, joka miltei joka ilta tuli jouto-aikaansa viettämään Koko Maailman Kahvilaan. Useimmat heistä olivat alkaneet uransa mekaanikkoina Issy-les-Moulineaux'n ilmailukentällä, jossa heidän isäntiensä lentokonekatokset olivat, ja siellä he olivat tutustuneet toisiinsa. Toinen toisensa jälkeen he asettuivat asumaan Montrougeen, koska sieltä oli mukava matka Issyn kentälle. Vaikka sittemmin, kun Issyn kenttä oli käynyt liian ahtaaksi, useimmat isännät olivat siirtäneet varikkonsa kauempana olevalle Villacoublay'n kentälle, olivat lentäjät edelleenkin jääneet vanhan tavan vuoksi asumaan paikoilleen. Brigadieri Paimpol — tahi hra Arthur, kuten hän nimitti itseään — halusi saada tietoja tuosta nuoresta miehestä, jonka otaksuttiin olevan "setä Oidipuksen" entinen kilpailija. Hän oli jo saanut kuulla hänen nimensä, joka oli Jeanjeannot. Hän tiesi myöskin, että toverit pitivät häntä rohkeimpana ja taitavimpana ilmailijana joukostaan. Hän oli alkanut uransa insinööri Blérot'n, kuuluisan yksitason rakentajan palveluksessa ja oli heti kiinnittänyt itseensä esimiestensä huomion älykkyytensä ja työkykyisyytensä vuoksi. Nyt toivoi toiminimi Blérot hänestä paljon, odottaen hänen johdattavan uusiin voittoihin sen konelinnun, jolla tehtaan menestys oli perustettu. Hänelle oli myöskin uskottu toiminimen Villacoublayssa avaaman ilmailukoulun johto. Nämä tiedot Paimpol sai Jeanjeannot'n hyvältä ystävältä Grivolletilta. Grivollet oli yhtä vaalea kuin Jeanjeannot oli tumma, ja yhtä iloinen ja puhelias kuin hänen toverinsa oli vakava ja surumielinen. Ennen ilmailijaksi ryhtymistään hän oli esiintynyt sirkuksessa silmänkääntäjänä. Kun Paimpol kerran lausui ihmettelynsä, että eri aloilla toimineet saattoivat ryhtyä lentäjiksi, sanoi Grivollet: — Ilmailijoita tulee kaikenlaisista ammattilaisista. Katsokaa tuota toveriani, joka juuri astuu sisään. Hän oli ennen kirjanpitäjä. —

Grivollet'n osoittama henkilö oli noin kolmenkymmenen ikäinen, suurikokoinen ja puettu rihkamakauppiaan loistonhaluisella, mutta huonolla aistilla. Hänen partansa oli kokonaan ajeltu, mikä teki ulkonevat poskipäät ja kotkannenän sitä huomattavammiksi. Leuka oli voimakas ja silmissä epämääräinen, välttelevä katse. — Mistä tulette, Le Huppé? — kysyi Grivollet kääntyen hänen puoleensa, — On enemmän kuin viikko siitä, kun te viimeksi olitte Villacoublayssa. — Minä olen ollut Lontoossa, josta palasin vasta tänä iltana. Menin sinne isäntäni kutsusta suorittamaan lentoja, mutta kova tuuli ja sade tekivät ne tyhjiksi. Palasin tänne odottaakseni parempia ilmoja, — Jäikö Grippon sinne? — Kyllä muutamiksi päiviksi. Jos pahaa säätä jatkuu, palaa hänkin.

Grippon? Sehän oli hra Carcelin naapuri Saint-Michelin bulevardilla. Talonmies oli myös puhunut hänen sihteeristään Le Huppésta, joka oli käynyt hakemassa postin murhan edellisenä päivänä. Paimpol kuunteli keskustelua näköjään rauhallisena sikaria poltellen, mutta sydämessä jännittynyt odotus. Todellakin, se oli ollut erinomainen ajatus, että hän oli tullut tänne Koko Maailman Kahvilaan. Hän oli niin onnellinen asiain kehityksestä, että hän pyysi saada tarjota seuralle lasin olutta, päästäkseen samalla tuttavuuteen tämän uuden henkilön kanssa, josta tutkimukselle saattoi olla hyötyä. Grivoilet esitti heidät toisilleen.

— Tiedättekö uutista? — kysyi Grivollet kääntyen toveriinsa, kun he olivat maistaneet lasista. — Hra Carcel, teidän entinen isäntänne on kuollut. — Kuullessaan nämä sanat nielaisi Paimpol olutta henkeensä, niin että oli vähällä tukehtua. — Hra Carcelko kuollut? — kysyi Grivollet'n toveri hämmästyneenä. Onko siitä kauan? Kymmenkunta päivää. — Sepä omituista. Näin hänet juuri ennen lähtöäni ja silloin hän näytti olevan aivan terve. Mutta hänen ijällään tulee kuolema helposti vähäisestäkin aiheesta. — Näyttää siltä kuin tässä olisi jotakin erikoista, — sanoi Grivollet. — Vai niin, — sanoi Le Huppé hiukan ihmetellen. Sitten hän jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Kuulkaahan, Grivollet, eräs meidän tuttavamme ei mahtane surra sitä, mikä on tapahtunut. — Oh, Jeanjeannot'in tapana ei ole toivoa kilpailijoilleen kuolemaa! —

Paimpol oli niin iloinen, että tuskin pysyi istumassa. Grivollet'n yksinkertainen huomautus oli yhtäkkiä valaissut hänen mielensä. Hän oli nyt varma siitä, että Jeanjeannot ja Sfinksi olivat sama henkilö. Sitten hän oli huomannut siitä äänenpainosta, jolla Le Huppé puhui Jeanjeannot'sta, että hän ei ollut suosiollinen tätä nuorta ilmailijaa kohtaan. Se oli luultavasti ammattikateutta, jota Paimpol saattoi taitavasti käyttää hyväkseen tietoja hankkiessaan. Nyt oli hra Tapinois salaperäisyyksineen lyöty. Häntä ei ollut näkynyt Montrougessa eikä Päivän Uutisissakaan ollut hra Carcelin kuolemasta ollut mitään erikoisempia uutisia. Ja nyt oli Paimpol päässyt jäljille. Todellakin oli Tapinois ollut varomaton mainitessaan, ettei hra Carcelin kuolema ollut itsemurha, vaan murha. Hän kai oli sanonut sen vain kehuakseen. Mutta se oli riittänyt herättämään sukkelan Paimpolin huomion, ja nyt aikoi hän käyttää löytämiään jälkiä, joita Tapinois ei ollut kyennyt keksimään. Brigadieri kääntyi Le Huppén puoleen ja virkkoi, ikäänkuin keskustelu hra Carcelin kuolemasta ei huvittaisi häntä ollenkaan: — Herra on siis ilmailija? Voi, miten ihana ammatti se mahtaakaan olla! Kun kuulen ilmailijain puhuvan toimestaan, minä aina ihailen ja kadehdin heitä. Miten ihanaa olisi syöksyä ilmojen teitä tuollaisen mahtavan konelinnun siivillä. — Mutta sen toteuttaminenhan riippuu vain teistä, hra Arthur, — huudahti Grivollet. — Eikö niin, Le Huppé? — Aivan niin, — virkkoi toinen. — Teillähän on joutilasta aikaa, te onnellinen ihminen. Tulkaa kanssamme Villacoublayhin!

Kun Paimpol erosi molemmista ilmailijoista, olivat he keskenään sopineet kohtauksesta huomenna Villacoublayn kentällä. Paimpol oli helposti ja luontevasti päässyt ilmailijain pariin, ilman että mitään epäluuloja hänen tarkoituksistaan heräsi. Vieläpä hänellä oli sekin onni, että hänen opastajinaan lentokentällä olivat Sfinksin läheisin ystävä ja hänen kadehtijansa.

Kello kahden aikana seuraavana päivänä Paimpol polkupyörällä saapui Villacoublayn lentokentälle, joka oli noin puolen kilometrin päässä Velizyn kylästä. Kenttä oli aidattu, ja sen tien puolisella reunalla oli joukko samannäköisiä katoksia lentokoneiden säilyttämistä ja korjailemista varten. Kun Grivollet näki Paimpolin tulevan, astui hän tätä vastaan ystävällinen hymy huulilla: — Ja nytkö te tulette! — hän huudahti. — Aamulennot ovat nyt lopussa ja vasta neljän aikaan iltapäivällä otetaan koneet taas esille. Teille käy aika pitkäksi, ellette halua nähdä meidän konetöitämme. — Paimpol selitti, kuten asiaan kuului, että kaikki mitä hänen oppaansa näytti, huvitti häntä kovin, — Niinpä käymme katsomassa katoksia, — sanoi Grivollet. — Aloitamme lähimmästä, joka on hra Gripponin ja jossa tapaamme Le Huppén apulaisineen. — Kun molemmat miehet astuivat sisään, Le Huppé tarkasteli parsillaan huolellisesti sen kaksitason laitteita, jolla hän tänä aamuna oli suorittanut lentonsa. Pitkin seiniä oli alasimia ja työpenkkejä, joiden ääressä mekaanikot työskentelivät, Kuului viilan raaputus ja vasaroiden kalke. Paimpol tunsi miesten joukossa muutamia Koko Maailman vieraita. Mutta nyt kiinnitti Le Huppé eniten hänen mieltänsä. Paras keino päästä tämän suosioon oli varmaankin pyytää häneltä selityksiä hänen koneestaan. Paimpol ihmetteli kaksitason keskelle sijoitettua mahtavaa moottoria ja valtavaa propellia. Hän kuunteli tavattoman tarkkaavaisesti Le Huppén selityksiä päästellen ihmettelyn huudahduksia ja osoittaen harrastustaan pienimpiinkin yksityisseikkoihin, niin että mairiteltu ilmailija tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut koskaan ollut niin tiedonhaluista ja kiitollista kuulijaa. Paimpol, joka piti häntä koko ajan silmällä, huomasi täydellisesti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt oppaaseensa. Hetki oli sopiva tunkea yhä pitemmälle tämän suosiossa ja senvuoksi poliisi, joka tuskin olisi voinut mainita yhtäkään niistä eduista tai vioista, jotka erottavat yksi- ja kaksitasot toisistaan, ilmoitti jyrkästi, että hän lähtisi lentoretkelle vain kaksitasolla. Tämä merkitsi, että hän ei halunnut ketään muuta kuin Le Huppén opettajakseen. Tämä oli siis saanut voiton ilman taistelua, koska hänen tuleva oppilaansa ei ollut vielä nähnyt Blérot'n yksitasoja ja voitto hiveli suuresti hänen turhamaisuuttaan. Senvuoksi hän hymyili ivallisesti, kun Grivollet, joka heidän puhelunsa aikana oli poistunut, kiiruhti jälleen heidän luokseen sanoen: — Tulkaa pian, hra Arthur! Ilma on kaunis ja eräs Jeanjeannot'n oppilas aikoo lentää. — Paimpol ei voinut kieltäytyä. — Sallitteko, hra Le Huppé? — hän kysyi pannen ääneensä pahoittelevan sävyn. — Menkää, menkää, — sanoi tämä yhä enemmän mieliteltynä. — On hyvä nähdä kaikenlaista.

Paimpolin tullessa Gripponin katoksesta Jeanjeannot'n apulaiset olivat jo kuljettaneet kentän keskelle yksitason, jolla oppilaan oli noustava. Koneen luona seisoi Jeanjeannot'n määräystä odotellen oppilas, joka oli pukeutunut ilmailupukuunsa, nahkakypärään, josta jäi näkyviin vain hiukan kasvoja ja silmät suojeltuina suurilla laseilla. Kun Jeanjeannot oli tarkastanut koneen kaikki osat, asettui oppilas lentokoneeseen, ja hänen opettajansa tarttui propelliin ja pyöräytti sitä voimakkaasti. Moottori alkoi surista ja potkuri muodosti pyörivän kehän: konelintu vapisi, ja tärähteli ja apulaisilla oli täysi työ pidellä sitä kiinni. Jeanjeannot'n määräyksestä apulaiset hellittivät äkisti ja vapautettu lentokone syöksyi kentälle. Sitten se äkkiä irtaantui maasta ja alkoi nousta siroissa kierroksissa yhä korkeammalle. Jeanjeannot'n oppilas oli jo aika taitava. Hän nousi ja laski, teki rohkeasti äkillisiä käänteitä ja kaarroksia. Oikein kauhistutti kelpo Paimpolia, joka seurasi hänen liikkeitänsä nenä taivasta kohden, ja kelpo poliisia alkoi kaduttaa, että hän oli antautunut tähän leikkiin. Ellei hän nopeasti pääsisi päämääräänsä, niin hänen oli epäilemättä mieli näytellä osansa loppuun saakka, noustava lentokoneeseen, mikä ei tuntunut ollenkaan hauskalta. Tosin hän oli urhea mies ja elämänsä varrella ollut monissa vaaroissa taistellessaan pahantekijäin kanssa, mutta ei ollut mitään miellyttävää uskaltautua hennon koneen varaan ilmojen korkeuksiin, kun ei tiennyt, oliko siitä mitään todellista hyötyä, vieläpä päinvastoin saattoi kokonaan joutua harhapoluille. Se, mitä hän nyt näki, ei ollut omiaan tätä tunnetta haihduttamaan. Ilmailija oli lakannut kaartelemasta ja suuntasi kentän keskustaa kohti. Äkkiä kone kääntyi kohtisuoraan maata vasten ja syöksyi hirvittävällä nopeudella päistikkaa alas. Paimpolilta pääsi kauhun huuto. Mutta samassa lentokone jälleen kääntyi ja laskeutui sievästi kentälle, johon pysähtyi. Kaikki läsnäolijat, joukossa Paimpolkin kiiruhtivat sen luo. Yhdellä hyppäyksellä oli ilmailija-oppilas kentällä. — Hei, hra Arthur, — virkkoi hän, kypärä yhä päässä, astuen poliisin luo ja lyöden tätä tuttavallisesti olalle. — Mitä sanotte tästä? — Paimpol säpsähti. Tuo ääni oli tuttu… Mutta se ei voinut olla mahdollista, hän oli varmaankin jonkun harhanäön uhri…. Ilmailija luki poliisin ajatukset hänen kasvoistaan. — Ette ole erehtynyt, — hän sanoi. — Katsokaa. — Hän riisui kypäränsä ja silmälasinsa ja Paimpol näki hra Tapinois'n hiukan ivalliset kasvot. — Tunnetteko toisenne? — kysyi heiltä Grivollet hämmästyneenä, saattaen Paimpolin kysymyksellään pahaan pulaan, — Totta kai, — vastasi reportteri luontevasti. — Minä olin hra Arthurin parhaita ostajia silloin, kun hänellä oli kenkäkauppa.