V.

Siitä saakka kun joukko ilmailijoita oli siirtynyt Issy-les-Moulineauxsta Villacoublayhin oli Velizyn pikku ravintola alkanut menestyä paremmin kuin koskaan ennen. Tästä sai rva Mirande kiittää Jeanjeannota. Tämä nuori ilmailija oli eräänä päivänä ilmoittanut tovereilleen, että hän oli lentokentän läheisyydessä löytänyt sopivan ruokapaikan, sen sijaan että ennen oli pitänyt tuoda eväät mukana tai käydä Parisissa aterioimassa lentoaikojen välillä. Talo oli kyllä ulkoasultaan rappeutunut ja köyhä, mutta kaikki oli siellä niin siistiä ja omistajatar tyttärineen niin ystävällisiä, ettei ulkonaisiin seikkoihin pantu huomiota. Madeleine oli nyt seitsentoistavuotias, kaunis ja kookaskasvuinen tyttö, jonka puhdaspiirteisiä kasvoja reunusti vaalea tukka ja jonka katse oli suora ja sydämellinen. Sekä rva Mirande että Madeleine kohtelivat Jeanjeannota suurella sydämellisyydellä. He tiesivät, että he saivat kiittää häntä siitä, ettei heidän ollut tarvinnut sulkea ravintolaansa viimeisten vieraiden jälkeen, jotka olisivat poistuneet sen yleisen rappeutumisen takia, mikä talossa oli näkyvissä. Jeanjeanot oli tehnyt muutakin kuin tuonut mukanaan toverinsa. Hän oli tehnyt kaikenlaisia parannuksia talossa, muokannut puutarhan, hiekoittanut käytävät ja korjannut lehtimajat entiseen kuntoon. Sitten hän tahtoi maalauttaa talon ja uudistaa seinäverhot. Kun rva Mirande ilmoitti, etteivät hänen varansa riittäneet näihin korjauksiin, tarjosi Jeanjeannot omat varansa käytettäviksi. — Minä ansaitsen hyvin, sanoi hän, eikä minulla ole ketään, joita kohtaan minulla olisi velvollisuuksia, sillä minä olen orpo. Kunnon ihmiset kasvattivat minua, kunnes kykenin itse hoitamaan itseni. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tehdä jollekin hiukan hyvää niiden muistoksi, jotka olivat hyviä minulle. — Kun hän näin puheli, rva Mirande ajatteli erästä toista orpoa, joka oli lähtenyt hänen luotaan onneaan etsimään. Varmaankin elämä oli hänelle ollut kova. Ja nyt sallimus toi toisen orvon heidän avukseen. Rva Mirandesta tuntui, ettei hän voinut kieltää avuntarjousta tällaisissa olosuhteissa. Ja niin rva Miranden ravintola oli kuukauden kuluessa perinpohjin korjattu ja sen valkaistussa seinässä näkyi uusi nimi: Ilmailijain Ravintola. Eikä ollut ihmettelemistä, että Jeanjeannot olikin rva Miranden suosikki ja että Madeleine hellyydellä kohteli nuorta ihailijaa, joka kertomansa mukaan oli orpo hänkin ja joka ei juuri koskaan hymyillyt paitsi silloin tällöin hänen seurassaan. Kerran kun he puhelivat tuttavallisesti keskenään, ilmailija kertoi, että hänellä kasvatusvanhempansa luona oli ollut toverina pikku tyttö, jota hän oli rakastanut kuin sisarta ja jota hän nytkin aina muisteli. — Hän on nykyään teidän ikäisenne, neiti Madeleine, — jatkoi hän, — ja toisinaan tullessani luoksenne tuntuu minusta kuin tulisin hänen luokseen. — Enempää ei Jeanjeannot puhunut siitä asiasta. Madeleine puolestaan kertoi hänelle omasta lapsuudentoveristaan ja heidän samanlaiset muistonsa liittivät heidät keskenään yhä läheisempään ystävyyteen.

Ilmailijat viihtyivät rva Miranden ravintolassa hyvin. Niin olivat myöskin Le Huppé ja Paimpol rva Miranden uskollisimpia ruokavieraita. Poliisin oli täytynyt alistua opiskelemaan ilmailutaitoa Le Huppén johdolla. Hän oli näet huomannut hra Tapinois'n ahkerasti harrastavan ilmailua Villacoublayssa "Sfinksin" johdolla, ja hän päätti siitä, että sanomalehtireportterinkin mielessä olivat heränneet samat ajatukset nuoren ilmailijan syyllisyydestä, jotka olivat panneet hänetkin toimimaan. Oli siis kysymys, kumpi ehtisi ennen päämäärään. Etsivän poliisin brigadieri aikoi käyttää hyväkseen Le Huppén vihamielisyyttä Jeanjeannota kohtaan ja senvuoksi hän liittyi tämän seuraan. Eräänä päivänä, kun he istuivat syömässä samaan aikaan, kun salin toisessa päässä hra Tapinois Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa myös oli aterialla — sanoi Paimpol irvistäen: — Hra Tapinois näyttää luulevan, että hän oppii lentämään vain Jeanjeannot'n opastuksella, joka pitää itseään, kuitenkin mielestäni aivan väärin, parhaimpana ilmailijana kentällämme. — Siis luulette, — kysyi Le Huppé, — että reportteri todellakin on tullut pariimme vain tätä tarkoitusta varten? — Mitä tarkoitatte? — kysyi Paimpol ällistyneenä. Ilmailija katsoen kiinteästi poliisia silmiin jatkoi: — Ette suinkaan tekään, hra Arthur, tahdo väittää, että olette täällä vain nauttiaksenne lentämään opettelemisesta. — Paimpol, joka tähän saakka ei ollut huomannut mitään, mikä olisi osoittanut, että hänen tarkoituksensa oli ilmisaatu, oli aivan tyrmistynyt tästä suorasta iskusta. — Lyhyesti sanoen, Tapinois ja te koetatte ottaa selvää siitä salaperäisyydestä, joka ympäröi hra Carcelin kuolemaa, jatkoi Le Huppé. — Nyt oli miltei turhaa Paimpolin koettaa salata asian todellista laitaa. — Olisin utelias tietämään, — hän sanoi, — mikä oikeuttaa teidät sitä olettamaan. — Todellakin! — sanoi Le Huppé. — Olisinko siis erehtynyt nähdessäni teidän tuon tuostakin liikuskelevan Etsivän poliisin konttorin tienoilla Kultaseppäin rantakadulla? Ei, heittäkää pois verukkeet. Kelpo ukko Carcel raukka! — jatkot Le Huppé paljon liikutetummalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän oli Grivollet'lta kuullut uutisen kauppainvälittäjän kuolemasta. — Noin neljä kuukautta takaperin me erosimme hyvinä ystävinä, kun minä jätin kirjanpitäjän paikkani ruvetakseni ilmailijaksi. Kävin silloin tällöin pikku vierailulla entisen isäntäni luona hänen konttorissaan. Muistan, että muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi, että se kiihko, joka Sanansaattajan kilpailun johdosta jakoi Montrougen kahteen puolueeseen, peloitti häntä. Hän aavisti siitä jotakin pahaa itselleen. — Me jatkamme tätä keskustelua jossain muualla, — keskeytti Paimpol, — Meitä pidetään silmällä. — Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinoista, joka puhellen toveriensa kanssa heitteli salin toisesta päästä salavihkaisia silmäyksiä poliisiin. Reportteri oli niin sukkela ja tarkkakuuloinen, että piti olla varuilla häneen nähden. Koska Paimpol ja ilmailija olivat jo syöneet, he nousivat lähteäkseen. — Katsokaa, mitä Jeanjeannot tekee! — kuiskasi Le Huppé hiljaa Paimpolin korvaan. Nuori ilmailija oli ottanut taskustaan kirjeen. Kuoren toisessa nurkassa oli postimerkki, toisessa vignetti, joka oli mustalla tehty piirustus vaalealle pohjalle. — En ymmärtänyt, mitä tarkoititte, — sanoi poliisi, kun hän oli opettajansa kanssa tullut ulos. — Kuinka — huudahti ilmailija. — Miettikäähän vähän. Nyt on huhtikuun 25 päivä. Sanansaattajalle ovat kilpailutehtävän ratkaisut lähetettävät viimeistään 30 päivänä. Jos olette lukenut kilpailuehdot, muistanette, että jokaisen osanottajan pitää liimata kirjekuoreen pieni lehdestä leikattu vignetti. — Nyt ymmärrän! — huudahti Paimpol. — Jeanjeannot lähettää ratkaisunsa. Rohkea vekkuli käyttää hyväkseen osakseen tullutta etua. Tiedättekö, Le Huppé, teistä olisi tullut erinomainen etsivä. — Ilmailija ei vastannut mitään saamaansa tunnustukseen, naurahti vain äänettömästi.

Siitä päivin kävi Paimpolin ja Le Huppén suhde yhä läheisemmäksi. Tosin poliisia hiukan harmitti, ettei hänen ollut onnistunut näytellä osaansa Le Huppéhen nähden, mutta hän lohdutti mieltään sillä, että hän saattoi nyt pelata tämän kanssa suoraa peliä.

Jo muutamia päiviä eräs ajatus oli kierrellyt poliisin aivoissa. Nimi Jeanjeannot tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä: se oli kuin jokin otettu salanimi. Mutta miten siitä saada selvää? Tähän saakka hän ei ollut keksinyt keinoa. Le Huppé neuvoi, että sen hän saa tietää ilmailuklubin jäsenluettelosta.

Paimpol ei joutanut kuuntelemaan enempää. — Hyvästi! — huusi hän. Ja ennenkuin hänen hämmästynyt opettajansa kerkesi tehdä mitään kysymystä, hän otti polkupyöränsä, joka oli katoksessa ja syöksyi ulos. Hän ajoi suoraa päätä oikeuspalatsiin, jossa hän hankki tutkintotuomarilta itselleen valtakirjan, minkä nojalla hän saattoi vaatia nähdäkseen Ilmailuklubin jäsenluetteloon liitetyt asiapaperit. Kun Paimpol oli tullut klubiin ja saanut virkailijoilta vihdoin käsiinsä salkun, jossa Jeanjeannot'n paperit olivat, levitti hän paperit jännityksestä vapisevin käsin. Tuskin hän oli niitä katsahtanut, kun hän hypähti ja ääretön hämmästys näkyi hänen kasvoillaan. Sitten hän sanaa puhumatta syöksyi ulos, tehden käsillään kummallisia liikkeitä, niin että läsnäolijat alkoivat epäillä hänen järkeään. Mutta hänen tutkimuksensa tulos olikin hämmästyttävä: Jeanjeannot'n oikea nimi oli Jean Carcel, siis sama sukunimi kuin murhatulla välittäjäliikkeen harjoittajalla.

Samana iltana, jolloin Paimpol oli tietoja hankkimassa Jeanjeannot'sta, istui tämä hra Tapinois'n kanssa rva Miranden ravintolassa ruokavieraitten poistuttua. — Nyt kun olemme kahden, — virkkoi Tapinois, — niin olkaa hyvä, Jeanjeannot, ja selittäkää minulle, miten pääsitte selville siitä salakirjoituksesta, jonka minä annoin teille tutkittavaksi. — Reportterin mainitsema salakirjoitus oli se, jonka hän oli löytänyt paperipalaselle kirjoitettuna hra Carcelin jalan alta tutkintopäivänä. Hän ei ollut kertonut nuorelle ilmailijalle tämän salakirjoituksen alkuperää. — Se oli vaikea tehtävä, — sanoi Jeanjeannot. — Olin aluksi aika pulassa. Katsokaa, tässä on antamanne lause kopioituna. — Hän ojensi reportterille paperin, jossa oli seuraava kirjainjono: snrtlnaaansiamoreeplaoavayko samtlnsvlpamrlhäsrneiikjeeitäbätiole. — Oli selvää, että tämä kirjainjono merkitsi jollakin sovitulla salakirjoituksella kirjoitettua lausumaa. Oli vain löydettävä sen avain. Kokeilin monia eri järjestelmiä ja tapoja menestyksettä ja aioin jo luopua koko yrityksestä, kun satuin laskemaan kirjainten luvun: niitä oli 64. Silloin minulle selveni. 64 on shakkilaudan ruutujen lukumäärä ja se, joka on vähänkään perehtynyt salakirjoitukseen, tietää että on eräs salainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu hevosen liikkeisiin shakkipelissä. Shakkipelissä nappula, jonka päähän on kuvattu hevosen pää, saa liikkua kolme ruutua eteenpäin suorassa linjassa ja kääntyä sitten oikealla tai vasemmalla olevalle viereiselle ruudulle, joka on suorassa kulmassa sen äskeisen linjan kanssa. Tätä menettelyä noudattaen kirjoitetaan lausuma salakirjoituksella, kun se aluksi on kirjoitettu tavallisella. Lausumassa ei saa olla enempää kuin 64 kirjainta lukematta välimerkkejä, joita ei merkitä. Aloitan sillä, että piirrän neliön, jonka jaan 64:teen ruutuun. Saatu kuvio on shakkilaudan kaltainen. Sitten lähden hevosella liikkeelle ja merkitsen sen liikkeet suorilla viivoilla, jotka kulkevat sen jokaisesta lähtöpisteestä päätekohtaan. Hevosen täytyy käydä laudan jokaisella ruudulla, mutta ainoastaan kerran kussakin, eikä se koskaan saa käyttää samaa tietä. Tarkemmaksi osoitukseksi piirrän tämän hevosen liikkeet, jotka ovat avaimena antamaanne salakirjoitukseen. — Ja Jeanjeannot piirsi paperipalaselle kuvion, jossa pilkutetut viivat näyttävät hevosen ensimmäisiä siirtoja ja mustat viivat yhdistävät siirtojen alku- ja päätepisteet.

Tämän tehtyään Jeanjeannot teki uudestaan saman kuvion, tällä kertaa selvyyden vuoksi piirtäen vain mustat viivat koko ruudulle.

— Näin saatua hevosen tietä seuraten kirjoitetaan 64 kirjaimesta muodostettu lausuma niin että alkaen lähtökohdasta kirjoitetaan järjestyksessään kirjain kuhunkin pysähdyskohtaan. Tämän menettelyn mukaan saa kysymyksessä oleva lausuma ensin seuraavan muodon:

s n r t l n a a a n s i a m o r e e p 1 a o a v a y k o s a m t 1 n s v e p a m r l h ä s r n e i i k j e e i t ä b ä t i o l e

Kun kirjaimet sitten on kirjoitettu tavallisuuden mukaan kukin rivi yhtäjaksoisesti toisensa perään, on saatu tuo kysymyksessä oleva kirjainjono: snrtlnaaans j.n.e. Mutta tämän salakirjoituksen vastaanottaja, jolla on läpinäkyvälle paperille piirretty samanlainen hevostien kartta kuin lähettäjälläkin, kirjoittaa salakirjoituksesta shakkilaudankuvion ruuduille kirjaimet järjestyksessään alkaen vasemmalta ensin ylimmäiselle ruuturiville, sitten jatkaen toiselle j.n.e. Näin saadulle kirjainneliölle hän asettaa läpinäkyvän hevostiekartan ja lukee salakirjoituksen varsin helposti kulkien hevosen tietä kirjain kirjaimelta.

Tapinois alkoi tavailla kokoon kirjaimia tuosta annetusta hevostiekartasta. Jeanjeannot'n piirtämä lähtökohta oli toinen ruutu alhaalla vasemmalta. Siinä oli kirjain B. Niin rakentui siitä lausuma: "Brysselissä kellotornineni. Älä kirjoita, vaara. Pantava sopimaamme lehteen." Hra Tapinois uudisti moneen kertaan lukemistoimituksen, joka näytti häntä kovasti huvittavan. — Mutta mitenkä se, joka ei tiedä tästä hevostie-avaimesta, voi päästä siitä selville? — hän kysyi hetken päästä. — Se on vaikeata, — vastasi Jeanjeannot. — Täytyy olla kärsivällinen ja kokeilla kaikkia mahdollisia menettelytapoja, kunnes saa muodostetuksi jonkunkaan sanan. — Koska nyt tunnette avaimen, — virkkoi reportteri, — niin teillä tuskin on vaivaksi kääntää tälle salakirjoitukselle lausumaa, jonka minä annan teille. — Ei mitään vaivaa, — vastasi ilmailija, — ja kun käytätte minun piirtämääni karttaa voitte itsekin sen tehdä. — Tällä kerralla pyydän teitä sen tekemään, — sanoi reportteri. — Se on minulle opiksi. Tässä on lausuma: "Rikas englantilainen harrastaja tarjoaa puolitoista miljonaa. Vastatkaa." — Jeanjeannot tarttui taas papereihinsa ja kirjoitti kirjaimet hevostien mukaan ruutuihin. Sitten hän järjesti ne ruutujen mukaan edellämainitulla tavalla perättäiseksi jonoksi, jossa ei ollut isoja kirjaimia eikä välimerkkejä eikä mitään merkitystä. Kun se oli tehty, reportteri otti paperipalasen, jolle se oli kirjoitettu ja pani sen huolellisesti talteen muistikirjaansa kannen väliin. Tähän saakka Jeanjeannot oli luullut, että hra Tapinois'lla oli ollut tarkoituksena vain perehtyä salakirjoitustaitoon. Se mitä hän nyt huomasi, hämmästytti häntä. — Merkitseekö tämä jotakin? — hän kysyi ihmetellen. — Ehkä, — vastasi sanomalehtimies hymyillen.