II.

Kymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn tasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä vuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe, vuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande, kylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat vähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen työhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä Madeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja antamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella ollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli niukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt muistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja kitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla saavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän ei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli edellisestä tuntemamme hra Carcel, Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus.

Velizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja matkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin ravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta. Silloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän kuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle. Surupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista huolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet; lohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai laulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi ainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja varttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.

Kaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta jäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja vanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä Oidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin kohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa huolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. — Hyvä on, sanoi rva Mirande. — Olen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on tilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. — Ja kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.

Niin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli päättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti ajattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut Jeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun ammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva Mirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut mielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi vielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin päätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko sydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä turtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei kuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva Mirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän otti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:

Päivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti sedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään vaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi. — Nyt, lapset, saatte mennä, — sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro tuli. — Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. — Lapset poistuivat. — No niin, Julie parka, — sanoi hra Carcel, kun hän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. — Huomaatko nyt, että olin oikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat liian raskaan taakan harteillesi? — En kadu mitä olen tehnyt, — vastasi rva Mirande. — Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen voinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään puuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen elämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen ollessaan poissa luotani. — Minä voin järjestää asian, — sanoi hra Carcel. — Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen asunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä ammatti? — Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen hankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. — No, silloin on asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin… — Hra Carcel ei kerinnyt lopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. — Orpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole mätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden ihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan liikkeeni, tahi, — hän jatkoi ivallisesti, — ehkä sinä kunnollista palkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi. Sitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän vuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka perheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten voi enempää hillitä sanojani. — Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra Carcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää sanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli kaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä sisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki häneen.

Jean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi, että hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli valmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta, joiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä! Hänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle ja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä. Mutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande ja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka hän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten tavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja kasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja sammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut olisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä, päätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka hän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli hiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän niin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: "Rakas äiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä Sinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi enkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun luet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta, rakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle satakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan luoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman sinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. — Jean."

Mytty olalla ja kengät kädessä hän varovaisesti avasi ovet ja meni tielle. Oli syyskuun tähtikirkas yö. Jean katseli viimeisen kerran taloa, jossa hän oli ollut niin onnellinen, ja lähetti hellän lentosuukkosen sitä ikkunaa kohden, jonka takana rva Mirande ja Madeleine nukkuivat. Sitten vedettyään kengät jalkaansa hän lähti taipaleelle tukahduttaen nyyhkytyksen, joka kohosi hänen kurkkuunsa.