I.

Eräänä kauniina kevätaamuna Saint-Michelin bulevardin varrella olevan talon n:o 178 talonmies heräsi oveltaan kuuluvaan koputukseen.

Hätääntynyt ääni huusi: — Herra Trublet, nouskaa pian! Porraskäytävä on täynnä kaasua.

Nämä sanat saivat talonmiehen nopeasti jalkeille. Hän avasi kaikki ikkunat, jotka valaisivat käytävää. Vähitellen tukahduttava kaasunhaju laimentui, niin että Trublet saattoi tutkia kaikki johdot. Niissä ei ollut pienintäkään vuotoa. Kuitenkin kaasunhaju säilyi edelleen viidennen kerroksen kohdalla, kuten eräs vuokralainen huomautti, joka auttoi talonmiestä hänen tutkimuksissaan. — Pahus, — sanoi Trublet. — Vasemmanpuolinen vuokralainen, hra Grippon on ollut poissa viikon päivät. Ehkä hän on unhottanut sulkea mittarinsa ja heittänyt samalla jonkun hanan auki. — Ei suinkaan, — sanoi vuokralainen. — Haju tulee oikealta siiveltä. Nuuskikaa tässä oven alaosaa. — Se on totta, — sanoi talonmies kumarruksissaan. — Mutta miten hra Carcel, joka asuu tässä huoneustossa, ei ole huomannut mitään? — Hän painoi kaikin voimin soittokellon nastaa. Kuului kellon ääni, mutta asunnosta ei mitään elonmerkkiä. Trublet soitti vielä kerran, toisen kerran, yhä edelleen; sama hiljaisuus. — Oh, oh, — hän sanoi levottomana, — nyt on paha merrassa. On parasta heti murtaa ovi. Talonmies työnsi taltan molempain ovenpuolikkaiden väliin ja voimakkaalla töytäyksellä saatiin lukot rikotuiksi ja ovi lennähti auki. Sisältä tulvahti sakea savupilvi, joka pani lähelläolijat peräytymään. — Ei saa tulla sisään, — huusi Trublet. — Se on vaarallista. — Tämä huomautus ehkäisi uteliaitten halun tunkea sisään. Talonmies meni yksinään huoneustoon.

Trublet kiiruhti ensinnä keittiöön, joka oli ensimmäinen huone oikealla, avasi ikkunan ja sulki mittarin, joka, kuten hän ensi silmäyksellä huomasi, päästi kaasun kulkemaan. Odotettuaan vähän aikaa kaasunhajun häviämistä hän ryhtyi tutkimaan muita huoneita. Makuuhuoneessa kaasunhaju oli vähäinen, koska ovet olivat kiinni. Vuode oli tekemätön eikä hra Carcelia näkynyt, eikä hän ollut viereisessä ruokasalissakaan. Kun talonmies avasi työhuoneen oven, hänen täytyi peräytyä sakeaa kaasuvirtaa, joka lehahti vastaan. Kuitenkin hän kerkesi huomata hra Carcelin istuvan työpöytänsä ääressä tuolin selustaan nojaten. Hän näytti nukkuvan. Kun talonmies vähän ajan perästä saattoi tunkeutua huoneeseen, totesi hän, että hra Carcel oli kuollut. Uutinen levisi nopeasti vuokralaisten keskuudessa. Käytävässä syntyi kiihkeä puheensorina, joka hetki hetkeltä kasvoi, kunnes joku alhaalta huusi: — Poliisikomisario tulee! — Syntyi hiljaisuus. Poliisikomisario, jolle asia oli käyty ilmoittamassa, tuli mukanaan sihteeri ja eräs poliisi-inspehtori. Komisario jätti inspehtorin vartioimaan ovea ja meni itse sisään mukanaan sihteeri. Talonmiehen tiedonantojen nojalla hän astui suoraan työhuoneeseen. Mutta Trublet'n suureksi hämmästykseksi hän palasi pian takaisin. — Bernard, — sanoi hän ovea vartioivalle inspehtorille. — Te jäätte tänne vartioimaan. — Sitten hän enempää puhumatta lähti sihteerineen, jättäen Trublet'n ja käytävässä olevan joukon aivan ymmälleen.

Hra Carcelin kuolema näytti todellakin johtavan mitä tärkeimpiin tapauksiin, ja uteliaat joutuivat kerrassaan tuskan valtaan, kun vähän ajan perästä saapui tutkintotuomari, joka heti aloitti tutkimuksensa. Tuomarilla oli mukanaan kirjurinsa ja itse etsivän poliisin päällikkö oli liittynyt heihin. Hänen vierellään näkyi pienikokoinen, pyylevä ja punakka brigadieri Paimpol, jota kelpo miestä olisi paremmin luullut joksikin vaatimattomaksi viinikauppiaaksi kuin yhdeksi Parisin poliisilaitoksen etevimpiä etsiviä. Tavallista onnettomuustapausta tai itsemurhaa varten olisi riittänyt alueen poliisikomisarion läsnäolo. Mutta tutkimukseensa ryhtyessään tämä alempi virkamies oli tehnyt löydön, jolla hänen mielestään oli suuri merkitys. Hän näet oli huomannut hra Carcelin pöydällä vainajan edessä levällään kirjeen, jonka sisältö oli seuraava: "Herra Tasavallan prokuraattori. Minä voin ilmaista teille Kellotornin varastajan nimen. Sattuman kautta olen saanut sen tietooni. Jos suvaitsette kutsua minut vastaanottohuoneeseenne, voin antaa todistettavasti luotettavat tiedot, joiden avulla ainakin saadaan varas kiinni, ellei päästäisikään perille taulun kätköpaikasta." — Tämä kirje oli tehnyt valtavan vaikutuksen poliisikomisarioon.

Kuusi kuukautta takaperin Louvren museon vartijat olivat eräänä aamuna huomanneet, että kuuluisa taulu Kellotorni, jonka arvo oli 800,000 frangia oli hävinnyt paikaltaan. Innokkaista etsimisistä ja poliisin ja eräiden sanomalehtien lupaamista palkinnoista huolimatta ei oltu päästy taulun eikä varkaan jäljille. On helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi tapahtuma Saint-Michelin bulevardin varrella sai nyt niin erinomaisen tärkeyden ja minkä vuoksi niin korkeat viranomaiset puuttuivat asiaan tutkiakseen hra Carcelin kuoleman syitä, jotka näyttivät niin yksinkertaisilta. Poliisilaitos toivoi, ettei salaisuus ollut mennyt vainajan mukana, vaan että huoneustoa tarkastettaessa löydettäisiin jonkunlainen todistuskappale, joka paremmin kuin tuo lopettamaton kirje johdattaisi sen asian perille, jonka hra Carcel oli aikonut ilmoittaa silloin, kun kuolema hänet kohtasi.

— Hyvät herrat, — sanoi tutkintotuomari, kun Trublet oli johdattanut nämä arvokkaat viranomaiset viidenteen kerrokseen. — Me tutustumme ylimalkaisesti paikkoihin sillävälin kuin brigadieri Paimpol säännönmukaisesti tarkastaa huoneuston kaikki sopet. Senjälkeen koetamme saada selville asianhaarat, jotka ovat aiheuttaneet hra Carcelin kuoleman. — Niin tehtiin. Sillävälin kuin Paimpol penkoi kaikkia huonekaluja, tuomari ja etsivän osaston päällikkö menivät huoneeseen, jossa ruumis oli. He panivat siihen vain vähän huomiota. Tuo merkillinen kirje kiinnitti sitä enemmän heidän mieltään. — Tuossa se on, — virkkoi tuomari kumartuen sitä lukemaan. — Todellakin, siinä on vain vähäinen viittaus siihen, mikä mieltämme tässä asiassa eniten kiinnittää, jätetään se hetkeksi tuohon paikoilleen. Kun Paimpol on lopettanut tutkimuksensa, palaamme vielä siihen. — Virkamiehet siirtyivät ruokasaliin ja istuutuivat odottamaan. — Eikö teistä tunnu omituiselta, — virkkoi äkkiä tutkintotuomari, — ettei hra Tapinois ole vielä pistänyt tänne nenäänsä? — Todellakin se on omituista, — vastasi toinen hymyillen. — Se mitä olemme saaneet tietää, olisi epäilemättä hänelle hyvin mielenkiintoista.

Tämä hra Tapinois, josta tutkintotuomari ja etsivän osaston päällikkö puhelivat, oli eräs sanomalehtimies. Kun Kellotornin varkaus tuli tunnetuksi, oli Päivän Uutiset, eräs Parisin huomatuimpia ja suurimpia lehtiä, tehnyt itselleen kunnia-asiaksi tuon hämmästyttävän rikoksen tekijän tai tekijäin löytämisen ja tämän oli lehti julistanut niin suuriäänisesti, ettei kukaan ollut sen aikeesta tietämätön. Kaikki ymmärsivät, että lehti aikoi lähettää varkaan jäljille henkilön, jonka harvinainen taitavuus pani varjoon etsivän poliisin parhaimmatkin kyvyt. Tämä henkilö oli kuuluisa herra Tapinois, Hän oli opiskellut polyteknillisessä opistossa, oli lakitieteen tohtori, filosofian lisensiaatti ja osasi viittä tai kuutta kieltä. Näihin tietoihin liittyi hyvä kasvatus, soitannolliset lahjat, taipumus maalaustaiteeseen ja runouteen. Näin ollen hän olisi voinut tavoitella sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka olisi suonut hänelle mukavuuksia ja rauhaa. Mutta hän oli antautunut kokonaan sanomalehtimiesuralle, vieläpä sille sen erikoisalalle, joka on kiihkein, vilkkain ja eniten onnekkaan sattuman varassa: reportterin toimelle. Hän oli aloittanut Päivän Uutisissa neljänkolmatta vuotiaana kirjoittamalla huomattavia artikkeleita Transvaalin sodasta. Hän oli seurannut taisteluita buurien puolella käyskennellen tappelukentällä kävelykeppi kädessä ja tehden rauhallisesti muistiinpanonsa kuulasateessa. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli Mandschuriassa Venäjän-Japanin sodassa ja oli vähällä saada surmansa Port-Arthurin piirityksessä. Messinan maanjäristys oli tuskin kerinnyt lakata, kun herra Tapinois ilmestyi paikalle ja kulki vaarallisimmilla paikoilla horjuvien raunioiden keskellä kynä ja muistiinpanokirja kädessä. Aina pukeutuneena aistikkaaseen matkailijapukuun, älykkäine kasvoineen, joita kaunistivat komeat viikset, hän oli kaikissa tilaisuuksissa niin muodikas ja siro, että täytyi ihmetellä, miten hän oli voinut harhailla raunioiden keskellä ja rämpiä loassa saamatta ainoatakaan tahraa pukuunsa. Eipä tapahtunut mitään tärkeämpää, ettei hän yht'äkkiä ilmestynyt, usein ajalla, jolloin häntä vähimmin odotettiin, mutta jonka hän oli katsonut otolliseksi. Tällainen oli mies, jonka Päivän Uutiset oli määrännyt paljastamaan Kellotornin varkaan. Vaikka hänen nimeään ei oltukaan mainittu, ei siitä ollut epäilystäkään poliisiviranomaisilla, oikeuspalatsissa ja suuren yleisön keskuudessa. — Mutta tällä kerralla näytti kuuluisan reportterin vainu pettäneen. Kuuteen kuukauteen ei Päivän Uutisissa ollut ollut riviäkään, josta olisi käynyt selville, että sen etevä avustaja olisi päässyt langan päästä kiinni. Hra Tapinois'n tähti alkoi himmetä.

Nyt oli hänen kovan onnensa kukkuraksi virallinen poliisi — hänen kilpailijansa — löytänyt jälkiä. — Tämä on todellinen onnettomuus hänelle, — naureskeli tutkintotuomari. — Miesparka varmaankin sairastuu harmista. — Samassa kuului ruokasalin ovelta kevyt kahina. Tuomari loi sinne silmänsä ja ällistys kuvastui hänen kasvoillaan. Oven kynnyksellä seisoi hra Tapinois hymyilevänä ja kumarsi hattu kädessä. — Herra tutkintotuomari on kovin ystävällinen huolehtiessaan minun terveydestäni, — virkkoi hän erinomaisen kohteliaasti.

Virkamiesten hämmästys kilpailijan äkillisestä ilmestymisestä kesti vain vähän aikaa. Tutkintotuomari aloitti keskustelun niin rakastettavalla äänellä kuin tässä äänilajin vaihdoksessa oli mahdollista. — Te saavutte hyvään aikaan, hra Tapinois, — hän sanoi, — työ on tuskin vielä aloitettu. Ehkä tiedätte, että on kysymyksessä kuolemantapaus? — Sain sen tietää, — reportteri vastasi, — ja nähdessäni Teidät täällä herra päällikön kanssa arvelin, että on kyseessä vakava asia. — Eipä juuri — sanoi tuomari. — Alueen poliisikomisarion ensimmäisten toteamisten mukaan on huoneuston ovi ollut suljettu sisältäpäin. Ei siis voi ajatella, että kukaan olisi tunkeutunut hra Carcelin luo. Sillävälin Paimpol oli lopettanut etsimisensä ja kun hän palasi, niin hänen kasvoistaan näkyi niin selvästi hänen tehneen turhaa työtä, ettei tuomarin tarvinnut kysyäkään hänen onnistumisestaan. Kaikki lähtivät nyt työhuoneeseen, jossa hra Carcelin ruumis oli. Se oli jätetty samaan asentoon, jossa se oli ollut talonmiehen tullessa. Työhuoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen, ja se samoin kuin seinillä olevat keskinkertaiset kuvataulut osoittivat, että omistajan taideaisti ei ollut erinomainen. Pöydän keskuksen peitti imupaperi, jonka päällä oli levällään tuo merkillinen kirje. Avonaisen mustepullon reunaa vasten nojasi kynänterä: Vasemmalla oli paperisäiliö, oikealla muistiinpanovihkonen ja piippu. Pöydän yläpuolella riippui katosta hehkuttimella varustettu kaasulamppu. Todettiin, että kaasulampun hana melkein kokonaan oli auki. Tätä tietä siis kaasu oli levinnyt työhuoneeseen ja siitä eteiskäytävää myöten ulko-oven hatarasta alaosasta porraskäytävään.

Nähdessään pöydällä kirjeen, jonka hra Carcel oli kirjoittanut Tasavallan prokuraattorille, tutkintotuomari irvisti itsekseen. — Miten varomattomia olimme, kun emme heti ottaneet sitä haltuumme, — hän ajatteli.

— Nyt tuo toinen näkee sen. — Mutta ei ollut syytä uskoa, että reportteri olisi huomannut kirjeen. Hän seisoi pöydän toisessa päässä ja näytti vajonneen tarkastelemaan piippua, joka oli imupaperin oikealla puolen.

Tuomari hengähti helpotuksesta. Sitten hän varovaisesti ojensi kätensä, otti kirjeen, taittoi sen ja pisti salkkuunsa, joka hänellä oli kainalossa. Hra Tapinois oli seurannut kaikkia näitä liikkeitä, vaikka hän ei ollutkaan niitä huomaavinaan. — Hyvät herrat, — lausui tutkintotuomari. — Minulla on näissä asioissa niin paljon kokemusta, että tiedän jo, miten tämäkin tapaus on otettava. Kuitenkin on tarpeellista, että saamme joitakin tietoja vainajasta. Siten ehkä saamme tietää joitakin syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän tapauksen. Paimpol, olkaa hyvä ja kutsukaa tänne talonmies. — Ukko Trublet oli jo ollut harmissaan, ettei oltu pyydetty hänen tietojaan. Häntä ei tarvinnut kahdesti kehoittaa kertomaan, mitä hän tiesi vuokralaisesta.

Hra Carcel oli noin kuudenkymmenen ikäinen. Hän oli pitkä, laiha ja kuivettunut. Kasvot olivat tuimat ja silmissä oli ilme, joka työnsi ihmiset loitolle paremmin kuin kaikki sanat. Hänen elintapansa olivat äärimmäisen yksinkertaiset. Hän eli yksin, palvelijanaan ainoastaan siivoojatar, joka tuli aamulla seitsemän aikana ja läksi yhdeksältä. Hra Carcel poistui hänen jälkeensä, lukiten huolellisesti ovensa, ja palasi vasta illalla kello kymmenen aikoina. Ruokasalia hän ei käyttänyt mihinkään tarkoitukseen, sillä hän söi ateriansa muualla. Hän oli kauppain välittäjä, jonka toimisto oli Orleansin puistokadulla. Suoritettuaan päivän työt hra Carcelilla oli tapana mennä illoin Kolmen Pylvään Kahvilaan, joka on Orleansin puistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa. Siellä hän istahti rauhalliseen nurkkaan ja ryypiskellen kahvia vaipui lueskelemaan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, mutta luki yksinomaan lehtien ilmoitussivut ja aikakauskirjojen kannet, joissa oli yleisölle ratkaistavaksi annettuja kilpatehtäviä ja kuva-arvoituksia. Kahvilassa hän oli tunnettu nimellä Setä Oidipus, kun sattuman kautta oli tullut ilmi, että hän se oli, joka nimimerkillä Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus, Parisin Montrougesta, otti osaa näihin sanomalehtien toimeenpanemiin kilpatehtäväin ratkaisuihin ja esiintyi usein palkinnonsaajain joukossa.

— Kaikesta tästä ei käy selville, minkä vuoksi hra Carcel on tehnyt itsemurhan, — sanoi tutkintotuomari. Hra Tapinois, joka seisoi ikkunan luona ja näytti katselevan vastapäätä olevaa huonetta, kääntyi hitaasti. — Te siis arvelette itsemurhan tapahtuneen, hra tutkintotuomari? — hän kysyi. — Epäilemättä. Kaikki on selitettävissä aivan yksinkertaisella tavalla. Jos olette eri mieltä asiasta voitte ilmoittaa sen meille, — lopetti tuomari hiukan terävällä äänellä. Reportteri hymyili mitään vastaamatta ja kääntyi talonmiehen puoleen. — Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, onko tuo toisella puolen pihaa vastapäätä samassa kerroksessa oleva huoneusto samanlainen kuin tämä. — Trublet myönsi. — Siis vastapäätä oleva ikkuna valaisee huonetta, joka on samalla tavoin rakennettu kuin tämäkin? — Aivan niin. — Ja kuka asuu tuolla vastapäätä? — Eräs ilmailija, hra Grippon. — Hänkö, jolla on ennätys lennossa kanaalin yli? — En tiedä, — vastasi Trublet, jota ilmailua koskevat asiat eivät liikuttaneet. — Voin vain sanoa, että hän on ollut poissa viikon ajan ja viipyy vielä toisen viikon. Niin ainakin kertoi hänen sihteerinsä Le Huppé, joka käy hakemassa hänen postinsa joka päivä. — Hra Tapinois kiitti tiedonannoista ja kääntyi tuomarin puoleen. — Herra tuomari, — sanoi hän kunnioittavasti. — Sallitteko minun toimeenpanna pienen kokeen? Tahtoisin jälleen avata kaasumittarin. — Olkaa hyvä. — Kun mittari oli avattu, alkoi kaasua virrata kattolampusta. Hra Tapinois tuotti automatisen sytyttäjän ja vei sen lampun hehkuverkon lähelle, joka syttyi heti ja alkoi palaa vilkkaalla liekillä. — Hra tuomari, — jatkoi reportteri. — Pyydän nyt lupaa saada koskea lampun hanaan. Kun olen lopettanut kokeeni, asetan sen jälleen alkuperäiseen asentoon, — Olkaa hyvä, olkaa hyvä, — vastasi tuomari äänellä jossa tuntui, että nuo kummalliset pyynnöt alkoivat häntä harmittaa. Hra Tapinois avasi lampun hanan kokonaan, ja liekki, joka tähän asti oli ollut kirkas ja tasainen, kävi nyt lepattavaksi ja himmeäksi. — Erinomaista! — mutisi reportteri ja siirsi hanan entiseen asentoon, jolloin liekki kävi jälleen kirkkaaksi. — Ja nyt saa mittarin sulkea, sanoi hän tehden sukkelasti muistiinpanoja pieneen kirjaseen, jonka hän oli ottanut taskustaan. Tuomari ja etsivänpoliisin päällikkö vilkaisivat hymyillen toisiinsa ja Paimpol tulkitsi heidän ajatuksensa kohouttamalla olkapäitään. Reportterilta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän aivan tavallisella äänellä pyysi etsivänpoliisin brigadieriä näyttämään hänelle paperilippua, joka oli hra Carcel-vainajan oikean jalan alla, Paperi hra Carcelin jalan alla! Virkamiesten mieltä ahdisti. Ehkä paperissa oli tieto siitä asiasta, johon oli viitattu kirjeessä, jonka sisällön he, kuten luulivat, olivat onnistuneet salaamaan reportterilta. — Paperissa ei kuitenkaan ollut muuta kuin muutama rivi peräkkäin kirjoitettuja kirjaimia, jotka nähtävästi kuuluivat johonkin kilpatehtävään, joiden ratkaiseminen oli "setä Oidipuksen" ajanvietettä. Virkamiehet eivät antaneet paperilapulle mitään merkitystä. Mutta hra Tapinois kopioi nämä kirjainrivit muistikirjaansa. — Minä annan ne Päivän Uutisille. Tuosta Kolmen Pylvään Kahvila-jutusta saa mieltäkiinnittävän artikkelin otsakkeella: Setä Oidipuksen viimeinen kilpatehtävä. —

— Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää, — virkkoi tuomari. — Lähdetään pois ja annetaan sulkea ovet. Loppu on omaisten asia, jos hänellä on omaisia. — Tuomari otti salkkunsa. Kaikki valmistautuivat lähtemään. Hra Tapinois lähti ensimmäisenä, ja kun toiset laskeutuivat portaita, luulivat hra Tapinois'n olevan jo kaukana. Mutta he tapasivat hänet neljännen ja viidennen kerroksen väliltä. Hän oli kumarruksissaan kasvot seinään päin ja tutki suurella huomaavaisuudella kahta porraskäytävän askelmaa. Kuullessaan toisten tulevan hän oikaisihe, kirjoitti jotakin muistikirjaan ja laskeutui toisten kanssa kadulle. Paimpol tuli levottomaksi reportterin omituisesta käytöksestä, vaikka hän koettikin näyttää varmalta virkamiesten läsnäollessa. Hän antoi näiden mennä ohitse ja kumartui sitten vuorostaan tarkastamaan noita kahta askelmaa, jotka reportteri oli huomannut muita mielenkiintoisemmiksi. Hän huomasi vähän pölyä ja askelten jälkiä, siinä kaikki. Tämän aamupäivän kuluessa oli niin suuri ihmisjoukko kulkenut käytävässä, ettei noiden jälkien vuoksi kannattanut pysähtyä hetkeksikään. Paimpol kohautti olkapäitään ja laskeutui esimiestensä jälkeen. Saapuessaan kadulle hän näki hra Tapinois'n puristavan automobiiliinsa nousevan tuomarin kättä. — Näkemiin, hyvä herra — sanoi tuomari, — Ette hukannut aikaanne tänne tullessanne. Saitte aiheen sievään artikkeliin. — Aivan niin, — vastasi reportteri. — En hukannut aikaani, mutta otin itselleni vaikean tehtävän muutamien kuukausien ajaksi. — Minkä tehtävän? — Selon ottamisen "setä Oidipuksen" murhaajasta! — Kun tuomari, Paimpol ja muut läsnäolijat jäivät seisomaan suu auki, hän lisäsi: — Sallikaa minun toivottaa teille hyvää vointia! — Ja hän hävisi, ennenkuin toiset toipuivat hämmästyksestään.