VII.

Métropole-ravintola on Brysselin hienoimpia. Erittäin komea on sen terassi, joka on kolmenkymmenen metrin pituinen ja jossa huolimatta kymmenistä pöytäriveistä on vielä tarpeeksi tilaa kävelijöille. Ravintolaa käyttävä yleisö lukeutuu enimmäkseen hienoon maailmaan. Sen vuoksi ravintolapalvelijat hiukan kummastellen näkivät eräänä päivänä sinne saapuvan henkilön, jonka ulkomuoto oli suuressa ristiriidassa ympäristön kanssa. Se oli pienikokoinen ja ränstyneen näköinen pitkäpartainen ukko, suuret silmälasit kyömynenän päällä. Hän istuutui ulommaiseen pöytäriviin ja otti taskustaan pitkävartisen savipiipun, jonka sulloi täyteen karkeata tupakkaa. Sitten hän tilasi olutseidelin ja alkoi polttaa piippuaan, näyttäen vajoavan syvään mietiskelyyn. Mutta jos joku olisi tarkemmin katsellut ukkoa, olisi hän pian huomannut, että niin pian kuin jonkun automobiilin törähdys kuului, tämän silmiin syttyi outo vilkkaus ja katse etsi jotakin niiden ajopelien joukosta, joita virtana kulki kadulla.

Keltainen auto pysähtyi katukäytävän reunaan miltei hänen eteensä. Autossa oli kolme henkeä, joista kaksi oli puettu vuohennahkaturkkeihin. Nämä jäivät istumaan, jotavastoin kolmas, joka oli puettu hienoon matkavaippaan ja lippalakkiin, laskeutui autosta. Hän otti taskustaan sanomalehden ja piti sitä kädessään niin että nimi oli näkyvissä. Se oli Kansan Lehti! Ukko terassilla katseli tarkkaavaisesti tulijaa, joka puolestaan katseli ympärilleen. Äkisti ukko nousi ja kulki verkalleen tulijan ohitse kuiskaten hänelle päätään kääntämättä: — Seuratkaa minua! — Mutta matkailija — hra Tapinois, — kuten lukija on kai arvannut — ei liikahtanutkaan. Se olisi ollut virhe hänen näyteltävässä osassaan. Hänhän oli englantilainen, jolla oli tulkki mukana, koska hän ei puhunut eikä ymmärtänyt ranskaa. Ukko huomasi, ettei vieras ollut häntä ymmärtänyt. Hän palasi hra Tapinois'n luo ja teki viittauksella tarkoituksensa selväksi. Tällä kertaa englantilainen nyökkäsi päällään merkiksi. Hän antoi vanhuksen mennä jonkun matkaa ja nousi itse autoonsa. — Ajakaa verkalleen, — hän sanoi ohjaajalle, joka oli Jeanjeannot. — Ja te, Grivollet, älkää unohtako, että olette miljoonamiehen sihteeri ja tulkki. — Yes, sir! — virkkoi ilmailija nauraen.

Auto oli jo jättänyt valtakadut ja saapui laitakaupungille, jonka talot kävivät yhä kurjemmiksi ja matalammiksi. Vihdoin edelläkulkeva vanhus pysähtyi, osoitti kädellään salaisesti erästä taloa ja meni nopeasti sisälle. Se oli viheliäinen hökkeli, joka paremmin muistutti vanhaa kaappia kuin taloa. Kun hra Tapinois, Jeanjeannot ja Grivollet astuivat sisään, he huomasivat sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkoasunkin. Siellä vallitsi kuvaamaton epäjärjestys ja sisäänkäytävä oli täynnä merkillisiä vanhanaikuisia esineitä, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet tulijoita, ellei ovella olisi ollut kirjoitus: "Jacob van Flip, Antikvaari. Tauluja ja Taide-esineitä." Vielä pahempi sekamelska vanhaa tavaraa ja aseita oli siinä huoneessa, johon vanhus kuljetti tulijat, suljettuaan katuoven huolellisesti. Jeanjeannot lähestyi nyt muinaiskalujen kauppiasta. — Hyvä herra, — hän sanoi. — Me olemme täällä asian tähden, jonka tiedätte ja sen puolesta, jonka tunnette. — Ah! — virkkoi ukko. — Tuo tuossa, — jatkoi ilmailija osoittaen Tapinois'ta, joka seisoi jäykkänä kuin aito englantilainen, — hän on se ostaja, josta on ollut puhe, ja tuossa on hänen sihteerinsä joka samalla on tulkkina, kuten on sovittu. — Mitään vastaamatta antikvaari tarkasti terävin silmäyksin vuorotellen kutakin vierastaan. Oliko hän äkkiä alkanut epäillä? Oli hetkinen tuskallista vaitioloa. Sitten sanoi antikvaari: — Onko teillä rahat mukananne? — Money! — virkkoi valetulkki totisena, käyttäen hyväkseen taitoa englanninkielessä, jonka hän oli saanut maailmaa kierrellessään silmänkääntäjänä, — All right, — virkkoi reportteri ja otti tyyneesti takintaskusta esiin tukun shekkejä Brysselin suurimpiin pankkeihin. Hän antoi ne Grivollet'lle, joka vuorostaan näytti niitä vanhukselle. Tämä tutki huolellisesti niiden oikean laadun ja huomasi, että tämä englantilainen saattoi käteisellä suorittaa paljon suuremman summan kuin Kellotornin sovittu hinta. Hänen kasvonsa kirkastuivat. — Olkaa hyvä ja odottakaa, — sanoi hän. — Minä haen sen. — Älkää vielä, — sanoi Jeanjeannot pysähdyttäen hänet ja vieden hänet syrjään. — Minulla on ensin pieni asia järjestettävä kanssanne. Ystäväni, jonka puolesta minä tulen, tahtoo saada takaisin ne kirjeet, jotka hän on teille kirjoittanut ennenkuin asia on lopullisesti päätetty. — Ei ole vaaraa vanhasta van Flipistä. — Tuskinpa onkaan, sanoi Jeanjeannot, joka ei tahtonut suututtaa. — Ystäväni tietää, että niin kauan kuin te elätte, hän voi nukkua rauhassa. Mutta jos oletetaan, että kuolette, voi asia kääntyä hänelle pahaksi. Perillisenne löytävät nuo kirjeet ja koettavat saada niistä hyötyä kiristämällä hyvät rahat niiden kirjoittajalta. — He, he, — irvisteli antikvaari, joka kenties oli jo ajatellut tätä kiristystä omaksi hyväkseen. — Kirjeiden hakemiseen menee aikaa ja se on ikävää. — Tarkoitatte, että aikanne on kallis, — virkkoi ilmailija. Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinois'ta ja jatkoi: — Menkää vain, teille suoritetaan runsas korvaus ajastanne. — Kuinka suuri? — kysyi van Flip, joka ei luottanut epämääräisiin lupauksiin. — Kymmenentuhatta frangia. — Hetikö? — Kyllä, jos annatte minulle kirjeet. Tässä ovat rahat. — Jeanjeannot otti esille setelitukun. Vanhus virkkoi tyytyväisesti irvistäen: — Hyvä on. — Olkaa hyvä ja odottakaa, palaan aivan pian. — Hän lähti ja askelten kuultiin etäytyvän. Toverukset saattoivat nyt hiljaa puhella. — Hyvin toimittu, Jeanjeannot, — sanoi reportteri, joka oli huomaamattomasti seurannut nuoren miehen keskustelua antikvaarin kanssa. — Nyt on teidän vuoronne, Grivollet. Hiljaa, hän tulee! — Van Flip tuli kantaen kainalossaan kokoonkäärittyä kangasta, ja toisessa kädessä kirjenippua. Kun hän tuli näkyviin, reportteri lausui muutamia englantilaisia sanoja Grivollet'lle. — Herra van Flip, — sanoi tämä vanhukselle, — isäntäni haluaa katsella rauhassa taulua, jonka hän aikoo ostaa. — Sitä hän saa tehdä mielin määrin, — hyväksyi van Flip. Hän ojensi käärön Grivollet'lle, joka levitti sen auki ja antoi hra Tapinois'lle. Ilon välähdys leimahti reportterin silmistä hänen nähdessään edessään todellakin oikean kuuluisan Kellotornin. Tosin se oli hiukan kärsinyt varkaan menettelystä: tämä näet oli saadakseen sen nopeammin ja mukavammin kuljetetuksi leikannut sen irti kehyksistä. Mutta semmoisenaankin oli se säilyttänyt sen hiljaisen, syvän runollisuuden ja alakuloisen viehätyksen, joka on sen pääominaisuus. Hra Tapinois oli lähestynyt ikkunaa katsellakseen taulua paremmassa valaistuksessa ja Grivollet oli asettunut hänen eteensä selin van Flipiin, niin ettei tämä voinut nähdä Kellotornia. Vanhuksen huomio olikin muuten kiintynyt kaupantekoon Jeanjeannot'n kanssa. Hän antoi hänelle kirjepinkan ja sai vastineeksi setelitukun, jota hän mielihyvästä väristen silitteli koukkuisilla sormillaan. Sitten hän kääntyi reportterin puoleen. Grivollet oli jo vetääntynyt kauemmaksi reportterista, joka yhä seisoi katsellen taulua. Hänen kasvonsa eivät enää olleet tyytyväiset ja otsa oli rypyssä. — No niin, — sanoi van Flip hiukan levottomana. — Teemmekö kaupan? — Se riippuu teistä, — vastasi Grivollet. — Minun isäntäni ei voi enää hyväksyä niitä ehtoja, jotka olette asettanut. — Mitä? — säpsähti ukko, joka ei osannut odottaa tinkimistä. Täytyy olla järkevä, jatkoi tulkki. — Te tarjositte taulun ilmoittamatta, että sitä on leikelty. Kun se kehystetään uudelleen, täytyy sen kokoa pienentää. — Te teette pilkkaa! — huudahti antikvaari. — Oh, minä en ymmärrä mitään tauluista, — sanoi Grivollet. — Minä käännän vain teille, mitä isäntäni tahtoo teille sanoa, siinä kaikki. — Sovittu hinta oli puolitoista miljonaa, — sanoi lujasti ukko. — Sen minä tahdon. — Miettikää, — kehoitti Grivollet. — Tulemme huomenna uudestaan. — Se on turhaa. Joko puolitoista miljonaa tai ei mitään. — Grivollet kääntyi reportteriin kuin tulkitakseen van Flipin sanat, mutta samassa kuului kolme koputusta katuovelle ja tuima ääni huusi käskevästi: — Avatkaa ovi, Kuninkaan nimessä!

* * * * *

Seuraavan päivän aamuna ilmestyvä Parisin Kaiku, joka oli Päivän Uutisten kilpailija, sisälsi huomiota herättävän kertomuksen otsakkeella: "Kellotorni palaa takaisin Louvren Museoon!"

"Tänä yönä saapui Brysselistä hämmästyttävä uutinen, juuri kun lehtemme oli painokunnossa. Koska meidän huolemme on aina ollut, että lukijamme saisivat ensimmäisinä uutiset Ranskasta ja ulkomailta, keskeytimme painattamisen ja laadimme uudestaan sen sivun, jolla tämä uutisemme on. Pysähdyksestä huolimatta onnistuimme kuitenkin saamaan lehtemme ilmestymään määräaikana. Arvelemme, että lukijamme ovat meille kiitolliset siitä että ennen muita olemme voineet täten heidän tietoonsa saattaa, että Kellotorni, joka kahdeksan kuukautta on ollut kadoksissa, palautetaan nyt jälleen entiselle paikalleen valtion taulukokoelmassa. Kellotornin juttuun liittyy todennäköisesti eräs rikoskin, ja juuri rikoksentekijäin etsintä saattoi etsivän poliisin taulunkin jäljille. Kerromme nyt järjestyksessä tämän merkillisen ja jännittävän jutun vaiheet."

Sitten kirjoittaja muistutti lukijoille hra Carcelin kuoleman, josta lehti oli aikoinaan kertonut. Tätä kuolemantapausta ympäröivä hämäryys oli herättänyt Etsivänosaston huomiota ja brigadieri Paimpol, mainehikkaimpia etsiviä, oli ottanut tehtäväkseen tutkimuksen. Sitten kerrottiin setä Oidipuksesta, Sfinksistä ja Sanansaattajan kilpailusta. Kerrottiin miten Paimpol vakoili Jeanjeannota Villacoublayn kentällä ja miten epäilykset ilmailijan syyllisyydestä setä Oidipuksen murhaan osoittausivat yhä todennäköisemmäksi. "Hän oli alkanut epäillä, että Jeanjeannot oli väärä nimi, ja sai nerokkaan ajatuksen mennä tutkimaan papereita, jotka Jeanjeannot oli jättänyt llmailuklubiin saadakseen ilmailijan valtakirjansa. Ensimmäisessä paperissa, joka sattui hänen eteensä oli nimi, jota hän vähimmin osasi odottaa: Jean Carcel. Ilmailijan nimi oli sama kuin murhatun kaupanvälittäjän! Mikä hämmästyttävä keksintö! Mitään varsinaisia todistuksia ei vielä ollut. Mutta Paimpol huomasi, että Jeanjeannot ja eräs Grivollet niminen ilmailija pitivät epäilyttäviä neuvotteluita erään sanomalehtimiehen kanssa, jonka nimeä emme mainitse ja joka on pahalla tavalla sekaantunut tähän juttuun." Lehti kuvasi sitten kohtauksen rva Miranden ravintolassa, jossa Paimpol näki Kellotornin toverusten käsissä. Silloin poliisin mieleen johtui hra Carcelin luota löydetty kirje, jossa tämä ilmoitti tuntevansa varkaan ja lupasi ilmiantaa hänet. Nyt olivat epäilykset varmistetut ja vangitseminen voi tapahtua laillisessa muodossa. Lainaamme tähän kertomuksen siitä, mitä Paimpol suoritti Brysselissä.

"Belgian poliisi oli saanut brigadieri Paimpolilta sähköteitse määräyksen ilmoittaa keskusasemalle kaikista keltaisista autoista, joita näkyi. Samassa kun Paimpol saapui keskusasemalle, eräs belgialainen etsivä ilmoitti telefonitse, että hän oli Métropole kahvilan edustalla huomannut keltaisen auton ja etsityitä muistuttavat henkilöt. Hän oli niitä seurannut van Flipin asunnolle, jonka hän tunsi entisistä varkausjutuista, joihin antikvaari oli sotkeutunut. Paimpol ja belgialainen Etsivänpoliisin päällikkö mukanaan parikymmentä poliisia ajoivat kahdella automobiililla hurjaa kyytiä antikvaarin asunnolle. Siellä piiritettiin talo ja Etsivän poliisin päällikkö koputti oveen lausuen tavanmukaisen kehoituksen avaamaan. Sisäpuolelta ei kuulunut mitään. Ovi murrettiin auki ja poliisit syöksyivät sisälle. Ensimmäisestä huoneesta löydettiin Jeanjeannot ja Grivollet. Pian saapuivat nekin poliisit, jotka olivat tunkeutuneet sisään talon takaovesta. He toivat mukanaan van Flipin, joka kiljui surkeasti puristaen rintaansa vasten kääröä, jonka brigadieri Paimpol heti tunsi siksi, jonka hän oli nähnyt Velizyssä hra Carcelin veljenpojan käsissä. Nyt oli Kellotorni löydetty! Nuoret miehet kytkettiin käsirautoihin ja vietiin vankilaan odottamaan, kunnes muodollisuudet heidän Ranskaan luovuttamistaan varten oli suoritettu. He joutuivat vastaamaan Kellotornin varkaudesta ja hyvin luultavasti sen kunnon kansalaisen murhasta, joka ei epäillyt luovuttaa oikeudelle oman sukunsa jäsentä. Mitä tuohon sanomalehtimieheen tulee, joka on ikävästi sekaantunut juttuun, on hän vielä vapaa, Lopettaessamme tämän kertomuksemme suljemme tämän jutun ansiokkaan sankarin brigadieri Paimpolin esimiesten suosioon ja huomioon ja lausumme, että hänellä on oikeus luottaa kaikkien taiteen ystäväin kiitollisuuteen."

Mutta Parisin Kaiku ei kertonut tavasta, jolla hra Tapinois esiintyi Paimpolille van Flipin luona. Kun Paimpol ja Etsivänpoliisin päällikkö olivat jääneet kahden taloon sitä tutkiakseen, astui reportteri, joka oli ollut piilossa huoneen pimeimmässä nurkassa suuren kaapin vieressä, heidän eteensä ja lausui: — Toivotan onnea! — Siinä on vielä yksi! — huudahti Paimpol kärtyisesti. — Häneen ei saa koskea. Mutta… — Mutta mitä? Ettekö ole tyytyväinen työhönne? — kysyi reportteri. — Jos olisi ollut minun vallassani, olisi työni ollut täydellisempi. — Minä tiedän sen, — sanoi hra Tapinois hämmästyttäen taaskin poliisin tarkalla tiedollaan. — Minä ehkä sanon myöhemmin teille yhtä ja toista. Nyt, hyvät herrat, toivotan teille hyvää vointia. — Hän tervehti sirosti ja poistui huoneesta. Kun reportteri oli astumaisillaan käytävästä kadulle, törmäsi hän niin voimakkaasti yhteen kirjeenkantajan kanssa, joka aikoi sisälle, että tältä lensi kädessä oleva kirje kadoksiin. Reportteri näki sen kyllä. Se oli luiskahtanut muutaman huonekalun alle, ollen miltei piilossa. Reportteri oli auttavinaan kirjeenkantajaa etsimisessä, otti nopeasti kirjeen ja pisti sen taskuunsa. Hän kerkesi nähdä että se tuli Ranskasta ja että sen päällekirjoituksen käsiala muistutti suuresti sitä käsialaa, joka oli antikvaarilta ostetuissa kirjeissä. — Maksoin niistä tarpeeksi suuren hinnan, — hän ajatteli, — että saan tämän yhden kaupanpäälliseksi. — Sitten hän poistui nopeasti. Käännyttyään toiselle kadulle hän avasi kirjeen ja luki. Siinä oli vain yksi sana: "Varuillaan!" — Oho, — ajatteli reportteri. — Onpa Le Huppélla ollut kiire, koska ei ole ollut aikaa salakirjoituksen käyttämiseen!

Hra Tapinois ja Paimpol matkustivat samalla junalla Parisiin. Parisiin tultua hra Tapinois lähti rauhallisesti kotiinsa, jotavastoin Paimpol juoksi Parisin Kaiun toimitukseen, eikä mennyt vuoteeseensa, ennenkuin näki ilmestyvän ensimmäisen kappaleen lehteä, joka kuuluttaisi koko Ranskalle ja sitten koko maailmalle hänen, Paimpolin, virallisen poliisin edustajan voittoa ja reportterin häviötä.

Tämän voiton ensimmäinen vaikutus oli, että rva Mirande tyttärineen vaipui suureen suruun. Tuo nuori mies, joka oli tehnyt heille niin suuria palveluksia ja jota he niin hellästi olivat rakastaneet häntä enempää tuntematta, oli siis sama poika, jota he ennen olivat rakastaneet kuin poikaa ja veljeä ja jota he monien vuosien kuluessa olivat ikävöineet. Ja nyt oli tuosta pikku Jeanista ja hyvästä Jeanjeannotista tullut varas ja kenties murhamies! Tosiasiat ja yksityiskohtainen kertomus todistivat sen niin selvästi, että tuskin oli mahdollista epäillä. Varsinkin Madeleinelle oli isku hirmuinen, sillä jo kauan oli Jeanjeannot ollut hänen nuorien haaveittensa esine. Myöskin lentokentällä oli tyrmistys yleinen. Siitä myötätunnosta huolimatta, jota Jeanjeannot ja Grivollet siellä nauttivat, täytyi yleisen mielipiteen taipua näennäisyyden mukaan. Kukapa olisi uskonut, että Paimpol ja tuo sanomalehtimies, jonka nimeä ei oltu mainittu, vaan jonka kaikki arvasivat hra Tapinoisiksi, tulivat lentokentälle etsimään Kellotornin varasta. Oli yksi, joka sen oli tiennyt. Se oli Le Huppé. Nyt hän kehuskeli julkisesti jo kauan olleensa selvillä näistä juonista. — Mutta viimeinen sana ei vielä ole sanottu tässä asiassa, — hän sanoi. — Jos minä olisin hra Tapinois'n sijassa, en totisesti olisi rauhallinen.