"UUSI MUISTUTUS…"

Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.

Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho. Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin rakennuksia.

Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään sellaista — lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!

Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.

On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee lämpimänä etelästä.

Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen, köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä. Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.

Omituista!

Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät oikeita kirjaimia — ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään — eikä ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt — aikoja Aapen kuoleman jälkeen — on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.

Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia, jotka muka Aape — jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa yhteydessä — jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen, välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.

Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.

Ensimäisellä rivillä yksi sana.

Toisella kaksi.

Ja kolmannella kolme.

Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!

Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei kreikkaa eikä latinaa.

Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei koskaan osannut lukea — vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain, että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia, tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa. Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.

Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet, vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät, että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne, jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea lapsena joskus nimitetyn — tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat kengät.

Oli miten oli!

Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.

Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.

— Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen, että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!

Niin, niin.

Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin, nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin tunnettiin — naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.

Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen kirjoitustaan.

Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.

Ei edes vaimonsa!

Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan. Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset. Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.

Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape veisailee mielivirttään:

"Saatana ja maailma On aina mua vastahan."

Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy laiskasti ja veltosti.

Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.

Aape pysähtyy työssään.

Kuuntelee.

Ei kuulu mitään.

Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.

Aape ei ole koskaan jouten.

Hän on aina työssä.

Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.

Kerran hän pani jaalanteon alulle.

Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla poltettujen nuotioiden pohjilta.

Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.

Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"

Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa vietti talven kirvestöissä.

Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.

Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.

Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret, juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.

Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan, pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin metsästä jaalapuut.

Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.

Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.

Silloin oli iloa.

Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi. Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.

Laulut kaikuivat koko ajan.

Uusiakin lauluja sepitettiin.

Pilapuheet sinkoilivat.

Se oli vasta iloa!

Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!

Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa rakennettu niin suuren ilon raikuessa!

Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.

Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.

Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet ja veisteli lokit.

Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille, lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.

— No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.

"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" — huutojen kaikuessa alkoi jaala ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!" jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:

"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:

ALTO KALIOSARI

Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin, ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta, mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.

Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.

Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä." — Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu — hehehe."

Merellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä noin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen naulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut paljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden. Kun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua ja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi voitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet sen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja toinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape pumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin kiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan ympärillä.

Kuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei näkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä, mutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet viskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta. Aluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen kourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin uhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin. Pohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä uppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä ja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka sen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi perälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja takaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä huimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja oksensi ulos vain vaahtoa.

Aape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten pumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä, käsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen näytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin lakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja, joka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että "sinä uppoat, Aape!" — "En Jumal'aut uppoakaan!" vastasi siihen Aape. "Sepä olisi suurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa! Ei sinnepäinkään!" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta nojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.

Hiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja harvasta ja takkuisesta parrastaan.

Ääni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen kuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva juomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi surulliseksikin ja huokasi: "Surku poikaparkaani, joka meni siinä mukana! — No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos."

Aape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi kurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: "Ähhh!" sähisten hampaissaan siihen jatkoksi: "En saatana uppoakaan!"

Tiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet tämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja keinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät itseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.

Poika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:

— Upotaankohan me —?

— Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja änkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.

— Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?

— Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi entistä rajummin.

Merivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja törmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään. Myös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan pestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi pojalleen:

— Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!

Pojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan olleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän ja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi poikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen pojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä ja ajoi ämpärillä vettä jollasta.

Jaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten syrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita ja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa jaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen harjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi perä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä näkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä korkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa päältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut pullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt kauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan osien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen heittelemän ruuhkan kanssa.

Jaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät pohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei tuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.

Vaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut lähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi jolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä jollasta.

Näin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi lopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta suunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.

Kompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon mukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli noin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se näköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä. Kompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat, mutta ne vei jaala hautaansa.

Seuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta kohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle. Poika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä. Aapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina alemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli puolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua. Poika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli kuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja — tupsis! — jälleen iski hän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan polveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta nauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui Aape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä, laittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin, otti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi metsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.

Hän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella raivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla kiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki tyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun tavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.

Olikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.

Sitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään, ja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa sepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:

Västäräkki sä laululintu, Viserräs taas minulle.

Kun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista ankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle sanassa "västäräkki", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.

Aamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt, ja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä synkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja peräpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun ja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana oli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.

Aape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.

Talveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla hankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja ankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat ja tehdä valmiiksi muun työn.

Sen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi tekemällä töitä naapureihin.

Kerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken Aapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä työtä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton saada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen kelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä toi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse kelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi ja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana unelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt ja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen uunissa.

Kun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa saada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, — vaikka oli pyhäpäivä.

Hän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!) nähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean lastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän laivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen selitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja löytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla masentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:

— Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!

— Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse kerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.

Siitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli talossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään tappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden tuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin ja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa ja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi, kiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.

— Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli pää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.

— Se ei ole totta! ärjäisi Aape.

— Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua päähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!

— Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla? kysyi kuulustelija.

— En ole viskannut halolla!

— Entä saappaalla ja oletko lyönyt?

Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:

— On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin puolin — jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua haukutaan ja lyödään niin minä ja.

Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:

— Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on…

Aape ei vastannut siihenkään mitään.

Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta. Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.

Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet rakennushommissa.

Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.

Kalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee ahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy hän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle, alkaa jälleen veistellä ja laulaa:

Vaak vaak vanha varis, Vaakutkos sä minulle?

Oikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on Eeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn kiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen suuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva siellä huutaa:

— Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein postivenheessä!

— Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei jaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.

Naiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: "Leipäsusi!" — "Vihitty vaimo!" — ja muuta.

Saarelaiskuvia — 14

Näin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin naisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.

Viittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:

— No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun ihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin lapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä tällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja perunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt toki tervehtimään nuorta rouvaasi.

Vieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut, on nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy Aapea.

— Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä pihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä… Kuuletko, rakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä löysin sinut jälleen.

Karuliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu veistäjällä syitä kääntyä toisaalle.

Lastut sinkoilevat.

Karuliina jatkaa:

— Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! — Ihme ja kumma! — Mikähän miestä vaivaa! — Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin odotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. — Niin, hyvää päivää rakkaani! — No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi —! (Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit. Mene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa "Jumal' antakoon", kun minä toivotan hyvää päivää? — Jumalassahan se kaiken hyvän anto on. — — — Ei ihminen itse mitään ole… Voi, kuinka ahkera sinä olet!… No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa uutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena… Ja minä vain tässä laiskana katselen!… Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta päivää, kun Aape tekee työtä… Minun täytyy heti ruveta emännän toimiin… No niin… Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita… Vien ensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään tuliaiskahvia… Pullan kanssa… Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa taas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville… Ei olla pahoja… En minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä… Sehän hyvä on, että sinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle… (Eevalle.) Saat sinä kahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.

Sillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:

— Missä täällä on kaivo?

Karuliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:

— Ollaan nyt ystävät vaan…

— Vai ystävät — senkin syöttiläs — senkin… Mene tiehesi! Haudo matkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia keittämään! Tässä on sinulle kaivo!

Eeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen ruttuun jaloillaan ja huusi:

— Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo — mokomakin!

Hän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa, joka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.

Aape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja löi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.

Naiset huusivat yht'aikaa:

— Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!

Karuliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle nurmelle, huutaen:

— Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman kattilan!

Eeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville, jolla viskasi Aapea selkään.

Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:

— Saatanan akat!

Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:

— Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin — hoikkakinttu — kyytöselkä — piikkinenä — kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea selkään.) Siinä on sinulle… Ja siinä… Kyllä näitä piisaa!

Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:

— Antaa tulla vaan… Se on miehen selkä… Monta kovaa kokenut miehen selkä… Antaa tulla vaan!… Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti yhteen kasaan… kokoon… Siitä on niitä hyvä korjata… Olenkin monta kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!…' Ei se vätys ole vain viitsinyt… Tulipas joka kokoaa!… Selkäkin tulee samalla hierotuksi… Sitä ei olekaan koskaan hierottu… Mistä tämä köyhä mies hierojan… Tarvis olisi kyllä ollut… Ne ovat niin kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo köyhäparan miehen selän… Alempaa myöskin… Voi voi kun tekee hyvää… Älä helkutissa sivu visko!… Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat kirvestä!

Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:

— Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain silmiäsi mitä mulkoilet!

Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:

— Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!

— Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. — Enkös minä sitä jo sanonut! Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!

Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle ja huusi mennessään:

— Hyvästi!

Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.

Työ ei edistynyt.

Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei ilmaantunut salvokselle.

Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape itse ne hakkasi haloiksi.

Niin! Seuraavana talvena!

Kuinka surkeaa!

Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki, varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.

Hän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren läheisyydessä.

Eräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.

Miehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin ja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja kovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä olevat ottivat suunnan maalle päin.

Liian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin kului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä pitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä, joka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.

Ilta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä ei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi kerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla kaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua hekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle — paitsi Aape ja hänen koiransa.

Yön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.

Saaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin korkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.

Ukkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja viiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.

Kukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.

Oliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai pimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt lunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja kuollut siellä viluun ja nälkään.

Vielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä, kun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.

Kummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.

Joku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä tehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)

— Hööö! — torisi joku valkeapartainen — ei se koiraansa tappanut. Ei ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa tappanut! Se on uponnut koirineen sulaan…

* * * * *

Samana päivänä meni Eeva itkien ("Me kun elettiin jo parikymmentä Herran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty pahaa elämää…") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja onnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että seuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.

Pappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska Aapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin kun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai hyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei olisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin, jolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.

Myöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen — Eevakin! — tapahtui kirkossa kummia.

Humaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin aikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella, virallisella äänellä:

"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle seurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä viisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin, tältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä ajastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta ajattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole."