ILTAYÖN SEIKKAILU.

Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä — tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt — ymmärräthän — vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita siitä voidaan sanoilla antaa.

Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.

Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.

Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.

Jumala hänet tietää!

Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä kuuluu kumeana meren uneksuminen.

Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi onkaan, — Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.

No toinen niistä kuitenkin on saari!

Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän kasvojensa alla vallitseva lepo.

Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja hengittävät.

Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.

Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta. Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!

Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä toista iskua korvallesi. — "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää haljennut!"

Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.

Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.

Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä niinkuin öitäkin — satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin kohta näemme.

Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.

Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään, sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen, kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät pahimpien puskujen aikana.

Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin, metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola jälelle.

Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.

Tänään, joulukuun ensimäisenä anno domini kahdeksantoistasataa ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä — kellonmäärät olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.

Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.

Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku jaala, pyrkien saaren varjoon.

"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari, jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.

"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin nokkaa myöten! — Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan Valaskalan vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene…"

"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas muulla olisi! Höhöhö!"

Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa". "Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen, saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten. Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun — niinkuin oikea valaskala ainakin.

Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! — mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi: "Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!") — toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan "Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin — Juonas.

Mutta sitten hän päätti:

"Katsotaanhan nyt vielä! — Parempi katsoa kuin katua."

Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä tullivahdit.

Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin, alemma.

Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina. "Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa. "Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.

"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.

Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa ja odottaa.

Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla hommaillaan.

Näemme jaalan — nimittäin "Valaskalan" — kajuutassa kolme miestä. Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.

Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä Kiis-Juonaan merilaissa.

Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.

Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.

Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan. Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään! Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi pitkälleen koijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain, pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja puristui lyysissään.

Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.

Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass' makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:

"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee kuitenkin kuinka itse tahdot!"

"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."

"Ei se ole."

"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas vahtimassa?"

"No — sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet. Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin maihin…"

"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran turkit päällään — hähhähhähhäh! — ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin tapella nälkäisen kanssa — hähhähhähhäh!"

Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan hienointa lajia.

"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.

Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa, joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle. Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen armollisen katseen suojeluksessa. — Hän laskeutui alas kajuuttaan, jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle ja tupakalle tuoksuva höyry.

Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.

Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää, koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja, ah voi, tuskin tuntia kuluu — niin toivoi ja luuli hän — kun hänen suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja hintaa.

Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.

Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala", jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka, palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa — ei ainakaan sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun "Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.

"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi tyttö.

"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin nokkinenikin tullitakavarikoimisia…"

"Ja saat tullilakin…!"

"Niin — ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita — ja silkkejä — ja helmiä — ja säämyskäsormikkaita — ja hajuvesiä — ja vehnäjauhoja — ja —"

"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"

"Ei varastettua, vaan takavarikoitua —"

"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"

"Tuohan isäsikin!…"

"Isä ei mitään varasta!"

Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:

"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi, mutta isästä tulee päällysmies — niin tuleekin! Mutta isä onkin rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."

Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin. Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet, "se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli ja huusi, että rannat kaikuivat:

"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa" sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:

"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"

Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:

"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja sinun aluksesi."

"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle, että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin! Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"

"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"

"Jaa — antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä peloita, eikä maailma siitä kaadu!"

Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".

Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut. Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.

Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.

Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä usein.

"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.

Hän haisteli astioita.

Viinaa.

Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä astiaa?!

Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos? Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan…

Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla päällysmiehelle vain yhden astian!

Ei helkkarissa!

Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!

Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta, rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.

Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä pohjan auki ja maistoi.

"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan! Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"

Sika-Hemma syleksi ja syleksi.

Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.

Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa "Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa, jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.