LAIVARIKKO.

Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki — niin verkko- kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan ei ollut jäänyt ilman.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.

Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien ahertamista ja tupakoiden.

Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.

Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa varjossa. Siinä oli viileämpi.

Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan, koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!

Ranta haisi kalalle ja tervalle.

Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.

Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok lok! Kii lok lok lok lok…" kuului koko aamun lokkien laulu.

Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen, painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen syventynyt onkimiseensa.

Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi. Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.

Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.

Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset ilmenivät kummallisena toimintana.

Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.

Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.

Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita tai muuta hyvää. — Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan huutoa kohti.

Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan merelle kykenevää haapiota.

Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot, paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon, että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.

Joku naisista arveli:

"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."

Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse Liiva-Simo:

"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko? Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto kuuluu jo läheltä."

Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.

Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi saaliinjaon.

Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on? Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." — Mutta Liiva-Simopa ei ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea, perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt muuttuivat ne sinertäviksi.

"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.

"No, no — ennättäähän tuon nyt — saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi vävy ja ryhtyi työhön.

Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.

Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan ja alkoivat keittää teetä.

Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta, kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat napsuttelivat purjetta.

Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui siihen.

Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa — jonka nimi oli Anna-Marja — jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.

Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi. Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. — "Oottakaa edes, että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin", mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin partaan, harmaaseen mereen.

Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa" on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin — ehkä pumpulia tai silkkiä — niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.

Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.

"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.

"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.

"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."

Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului keulasta huuto:

"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta kohti!"

Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle. Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.

Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää, vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan ajoissa.

Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.

Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se tavallista suuremmalta.

Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.

"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:

"Tämähän se huutaja nyt on."

"Eiköhän se tämä lie."

"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"

"Ei näy olevan."

"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."

"Ei täällä näy ketään toisia. — Mihinkähän nuo lienevät menneet. — Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.

"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"

Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli "Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä kuulleet.

Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin, kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja vaikeni.

Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.

Lopulta sanoi Simo:

"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"

"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."

Toiset nauroivat.

Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:

"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään laivarikkoa ole — ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon höyrylaivan naurettavaksi."

"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! — Ja kuka hölmö, soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa — menkää kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen, joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"

"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä laivarikossa."

Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja, ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille muiden kanssa samaan aikaan.

Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa omassa sängyssään kotona ja sai — niin toivottiin ja luultiin — maata ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.

Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä, mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti, muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään herätti Simo nukkujat ylös.

Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan, mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja" tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta. Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt päättyneen luovimisen.

"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana — ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.

Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille, niin apajille kuitenkin.

Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei ollut kiirettä…

Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla. Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin. Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan "Anna-Marjan" huonolle vauhdille.

Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta "onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.

Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin. Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin ja hävinnyt johonkin itäänpäin.

Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa — melkein kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin verkoin.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä, smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja pureskellen mällejään.

Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.

Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan. Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat. Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.

Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?

Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa eilisestä laivarikosta.

Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.

"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet. Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa, ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin, kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.

"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi — nuuskaksi — saippuaksi! Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko! Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin vihollinen, että — 'laivarikko, laivarikko!' — Narraapas nyt tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen! Onko se enää ristillistä! — Vai laivarikko! — Vai laivarikko! Eivät itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"

Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan. — Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi vakavana:

"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."