RIENAAJA IKKUNAN ALLA.

I.

Kalastajakylän vanhin osa on satamasta nousevan etelään viettävän mäen rinteellä. Taustana on synkkä metsä ja sen takaa kohoavat korkeat vuoret, joiden korkeimmalla kukkulalla näkyy valkeaksi kalkittu loistotorni ja loistonhoitajien asunnot, muistuttaen ryhmä kaukaa katsoen vanhaa ritarilinnaa.

Myöhemmin on kylä kasvanut sekä metsään päin että pitkin rantaa. Viimemainitulla suunnalla ovat reunimmaiset talot jo rantahiekalla ja niistäkin viimeisenä hautuumaalle päin on Aapelin talo. Se on niin lähellä rantaa, että meri korkeimmillaan tapaa miltei sen seinään asti.

Piha on maan puolella rakennusta ja sinne on puhtaimpaan karkeaan rantahiekkaan saatu suurella vaivalla syntymään perunamaa, joka ei ole sen isompi kuin suuren tuvan permanto.

Tähän perunamaahan kylvi Aapeli sinä keväänä, josta on kysymys, hyvin valikoituja ja idätettyjä perunoita.

Aapeli vaimonsa kanssa toimitti tuon juhlallisen kylvön eräänä iltana toukokuun puolivälissä.

Aapeli oli laivuri, joka omalla aluksellaan kuljetti perunoita Virosta Suomeen. Nyt hän purjehti tyhjänä Suomesta Viroon ja poikkesi tällä matkalla kotiinsa ja toimitti siellä maanviljelijän töitä.

II.

Oli kova itämyrsky. Joukko variksia, noita puolittain merilinnuiksi muuttuneita saarelaisvariksia, tepasteli vastarannalla Aapelin talon kohdalla. Laineet hyökkäsivät kohinalla loivaa hiekkarantaa pari kolme syltä maalle päin ja luisuivat heti jälleen takaisin. Varikset tepastelivat aivan veden rajassa tavoitellen nokkaansa pieniä simpukoita tai paaroja. Kun laine tuli maalle päin, juoksivat ne pakoon tai hyppäsivät ilmaan. Toisinaan sattui, että varis oli juuri nokkaisemassa saalistaan suuhunsa, kun uusi laine tuli ja varis oli joutua kuohuihin, mutta ennätti sentään levittää siipensä ja ponnahtaa ylös vedestä, joka vielä ihan viimeisellä hetkellä yritti heittää sen nurin niskoin. Osa variksia leijaili kajaiden kanssa kauempana laineiden yläpuolella. Varisten meriasiohin tottumattomat silmät eivät eroittaneet kalaa, joka ui vaikka ihan lähellä veden pintaa. Mutta ne olivat sen sijaan viisaita ja leijailivat kukin jahtihaukakseen valikoimansa kajaan pyrstön takana ja kun kajas löysi kalan ja laskeutui alas kaapatakseen sen suuhunsa, ennätti varis ennen kajasta ja sieppasi saaliin omaan suuhunsa. Kävi kova laine. Kajas laskeutui lähelle veden pintaa, räpytteli siinä siipiään ja koetti lyhyttä kaulaansa ja vielä lyhyempää nokkaansa kurkoitella alaspäin saadakseen löytämänsä kalan tyhjään vatsaansa. Laineiden vuoksi oli tuo homma ylen hankalaa. Jokaisen uuden kaatuvan laineen kohdalla oli kohottauduttava hiukan ylemmäksi ja seuraavalla väliajalla taas koetettava saada kala kiinni. Sillä välin otti varis ankaran vauhdin ja loivassa syöksylennossa kiiti kajaan alitse alas, hipaisten vettä vatsallaan ja survaisten suuren ja pitkän ja auki levitetyn nokkansa juuri oikealla silmänräpäyksellä kalaan, joka jäi poikittain variksen leukojen väliin. Silloin varis jo lensi korkealla ja suuntasi lähimpään puuhun, jonka latvassa alkoi syödä kunnialla ansaitsemaansa saalistaan. Kajas, kuultuaan variksen siipien ruman viuhinan takanaan, oli pelästynyt sitä pahemmin kuin lainetta ja äkkiä kohottautunut pakoon, ylemmä, juuri variksen lentäessä sen alta ja siepatessa sen löytämän kalan. Päästäen surkean valitushuudon "kaija kaija kaija" se leijaili ylhäällä tähystellen, mistä löytäisi uuden kalan. Pilkallisesti nauroivat lokit, jotka olivat paljon taitavampia merimiehiä ja ottivat kalan aallokosta miltei yhtä hyvin kuin tyynestäkin ja harvoin antautuivat kavaloiden, harmaatakkisten maamiesten, varisten narrattaviksi. "Kii lok lok lok lok, kii lok lok lok lok…" huusivat ne kajaalle, joka siitä vielä enemmän harmistui. Tehtyään pyörähdyksen ilmassa havaitsi se, että varis oli jälleen saapunut. Kajas tiesi nyt, että on turhaa etsiä kaloja niin kauan, kuin varis on saapuvilla. Se laskeutuikin rauhallisesti alas ja jäi veteen istumaan ja lepäämään, antaen laineiden kiikutella ja heitellä itseään. Liikutellen räpylöitään esti se itseään ajelehtimasta tuulen mukana. Huomattuaan hetken perästä, että varis oli lentänyt toisille markkinoille, levitti se siipensä ja kohottautui erään heittävän laineen harjalta lentoon ja alkoi taas etsiä kaloja.

III.

Kaikkien saaren varisten johtajana ja kuninkaana oli eräs yli kolmesataa vuotta vanha varis. Se huomasi Aapelin ja hänen emäntänsä hommat ja piti paikalla rannalla käräjät, jossa yksimieliseksi päätökseksi tuli, että seuraavana yönä, kun ihminen nukkuu, mennään herkuttelemaan Aapelin perunoilla. Varikset ovat seuralintuja ja mielellään ilmaisevat toisilleen, jos missä oli löytynyt syötävää suuremmallekin joukolle. Tämänlainen ilmoitusvelvollisuus lankesi luonnostaan jo jokaiselle tavallisellekin varikselle, mutta kuningasvarikselle se kuului suorastaan virkatehtäviin.

Aapeli ja hänen emäntänsä kävivät sisään taloon. Siellä ryhtyi Aapeli sangen kavaloihin toimiin varisten pään menoksi. Hän raoitti ikkunaa, asetti sen eteen tuolin, jonka selän ja ikkunan kynnyksen varaan hän asetti tuliluikkunsa, suu tuuman verran ulos ikkunasta. Tuliluikku oli valmiiksi ladattu ja tähdätty perunamaata kohti. Itselleen otti Aapeli jakkaran ja istui aseensa taakse odottamaan.

Ei kauan kulunut, kun yksi ja toinen varis laskeutui läheisistä puista alas, ensin alemmille oksille, sitten sikopahnan katolle, siitä pihan aidalle ja siitä perunamaalle.

Uhreikseen valikoi Aapeli kaksi varista, jotka seisoivat siinä aivan lähetysten kaivamassa samaa perunaa.

Kuului kamala paukaus, joka keskellä kevätyön hiljaisuutta jyristen kaikui kalliosta kallioon ja pilvestä pilveen. Kahdeksan varista nousi perunamaalta siivilleen rääkkyen. Kaksi jäi kimmurtelemaan äänettömänä mullalle. Vielä kohosi yksi siipi ja vaipui ja sitten makasivat molemmat vainajat hiljaa.

Rääkkyminen kuului kauaksi ja siihen heräsivät kaikki varikset niillä tienoin ja lensivät pikavauhtia tapahtumapaikalle. Siinä niitä leijaili pilvimäinen parvi Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaan yllä vaakkuen ja rääkkyen jokainen voimiensa takaa. Toiset kiitivät tumman siintävässä korkeudessa, toiset leijailivat alempana ja vähän väliä aina joku otti kovan vauhdin ja lensi suuressa kaaressa alaspäin, vain sylen verran yli kuolleiden nähdäkseen, että ne todellakin ovat vainajia. Yleinen vaakkuminen oli jo ennättänyt hiukan laimeta, mutta kun tuollainen läheltä vainajia lentäjä, nähtyään vain muutaman siivenmitan päästä koko surkeuden kaikessa alastomuudessaan, tuon ruhjotun, verisen rinnan ja nurin niskoin kääntyneen pään sammunein silmin ja toisen murskautuneine takaraivoineen ja taittuneine silpineen, ja päästi tämän kaiken omin silmin nähtyään sydäntä särkevän, hillittömän valitusvaakunnan, yltyi siitä koko parven vaakkuminen entistä hurjemmaksi ja valittavammaksi.

Kylän seitsemisenkymmentä puolivilliä eskimolaismallista hyljekoiraa oli ennättänyt jo hiipiä aittojen alle makuulle. Nekin heräsivät paukaukseen ja sitä seuranneeseen varisten rääkkymiseen ja juoksivat nelistäen Aapelin taloa kohti hurjasti haukkuen. Rannassa jo pari koiraa tappelikin. Se oli huutoa se! — Koirien oli mahdoton ymmärtää mistä tämä kaikki johtui. Ei näkynyt ihmisiä, jotka tavallisesti melun ja häiriön aiheuttavat. Mutta kun kuului pamaus ja kun varikset noin huutavat ja kun toiset haukkuvat, käsitti jokainen, etäisimmästäkin talosta tullut koira liittyä joukkoon ja haukkua minkä jaksaa. Jonkunlainen turvallisuuden tunne heräsi koirissa, kun ne näkivät keskellä tätä kamalaa ja salaperäistä melua ihmisen ase kädessä. Aapeli nimittäin tuli ulos tuvastaan, tuliluikkunsa yhä kädessään ja uudesti ladattuna. Hän käveli perunamaalleen katsoakseen, mihin variksia oli sattunut. Sitten loi hän silmänsä ylös ilmassa leijailevaan parveen ja päätti pudottaa sieltä alas vielä yhden. Hän asetti tuliluikun poskelleen ja tähtäsi.

Punertava toukokuu ilmaantui ohi kiitäneen pilvenlongan takaa näkyviin. Heti oli koirilla selvillä, että siinähän se pahan alku onkin ja nyt ihminenkin sitä pelkää ja koettaa ampua. Koirien koko olennon täytti kamala, pelosta, kaipuusta ja epävarmuudesta sekoitettu tunne. Täyskuuta oli haikea katsella muulloinkin aina, mutta nyt se oli lisäksi kamalaa. Ne ojensivat kaikki kuononsa kohti kuuta ja aloittivat haikean valitusulvonnan, johon purkivat oman "maailmantuskansa".

Se oli huutoa! Sekä varikset että koirat olivat ihan sekaisin päästään ja ulvoivat ja rääkkyivät kilpaa. Jo olivat heränneet lokit ja kajaatkin. Ne leijailivat puolipimeän meren yläpuolella huutaen toiset "kii lok lok lok lok kii lok lok lok lok!" toiset "kaija kaija kaija", ymmärtämättä mitä varten. Pohjasäveleinä tässä hurjassa orkesterissa kuuluivat laineiden säännölliset ja yksitoikkoiset sahahdukset rantahiekkaan ja mäjähdykset aallonmurtajaan ja kohina yli meren.

Useimmat varikset olivat kuitenkin jo syöneet ihan kylläisikseen asti simpukoita ja kaloja ja kun jo oli saapunut iltahämärä ja toukokuu kumotti täytenä etelän taivaalla, nousivat ne siivilleen ja lensivät omille yöpuilleen.

Kymmenkunta varista oli epäonnistunut merisaalistuksessa. Ne olivat nuoria ja vielä tottumattomia meritöihin. Nämä kymmenen asettuivat läheisiin puihin torkkumaan ja odottamaan, milloin kaikki liike lakkaa ihmisen talossa.

IV.

Juuri sillä hetkellä, kun variksilla oli rantakäräjät, olivat Aapeli ja hänen emäntänsä lopettaneet perunain kylvön ja seisoivat peltonsa ääressä, emännällä kädessään tyhjä perunakori ja Aapeli nojaten lapioonsa, ja katselivat peltoansa ja tekivät laskelmia, milloin siitä saisivat ensimäisen keiton — kalasopan, jossa on uusia, vasta maasta otettuja perunoita. Kesken kaiken sanoi Aapelin emäntä:

"Mitähän varikset noin tuolla rannassa rääkkyvät?"

"Mitä nämä nyt rääkkyvät! Samaa mitä aina."

"Minä pahasti pelkään, että niillä ei liene hyvä mielessä. Kuka tietää, vaikka pitäisivät neuvoa tästä meidän perunamaasta. Ehkä on parasta, että laitat tähän heti variksenpeljättimen."

"Eihän nuo nyt pihaan uskaltane tulla! Ja saahan noita pitää silmällä."

V.

Tämä melu jatkui aina aamupuoleen yötä. Kello kolmeen mennessä lakkasi tuulikin ja asettui meri, joka nyt vyöryi mahtavissa, nousevassa auringossa välkkyvissä ummikkaissa, jotka alenivat alenemistaan ja verkkomiesten kotiin tullessa olivat jo harvat ja loivat. Meri alkoi näyttää peilikirkkaalta ja olisi katselija jo sitä sellaisena pitänytkin, ellei rantoihin särkyvän ja kohisevan ummikkaan pauhu olisi muistuttanut, että se oli liikkeellä yhä.

Kaloja ravisteltiin verkoista pitkin rantaa ja alettiin heti niitä ruokkia. Pikkupojat soutelivat sieltä ja täältä valkamista puolen kilometriä ulos merelle hinaten jollansa perässä pitkää laatikkoa, moltia, joka oli täynnä kalan sisälmyksiä, suljuja. Siellä käännettiin moiti nurin ja suljut ja kalanrasva hajaantuivat meren pintaan. Varikset, kajaat ja lokit luulivat, että ihminen vain heitä varten käy verkoilla ja heidän aamiaisekseen toimittaa mereen noita rasvaisia ja ruodottomia suljuja. "Kuinka kaunista! Onpa hänestäkin edes jotain hyötyä", tuumivat ne, poimien merestä itselleen ruokaa. Lokit ja kajaat söivät lentäessään, mutta varisten oli lennettävä joka suullistaan syömään maalle.

VI.

Aapeli oli pitänyt vahtia noin kello yhteen. Huolimatta melusta, joka ympäröi hänen taloaan, hän nukkui.

Koirat olivat rauhoittuneet ensin ja hiipineet kukin aittansa alle. Vähitellen oli hajonnut myös varisparvi ja lokit ja kajaat asettuneet jälleen istumaan kivilleen.

Aamun koitossa, mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa oli pari nuorta, uhkarohkeaa, seikkailunhaluista ja ennen kaikkea nälkäistä varisnuorukaista lähestynyt mitä suurimmalla varovaisuudella Aapelin perunamaata. Ennenkuin ne ryhtyivät siitä syötävää etsimään, kävivät ne tarkoin tutkimassa koko talon ulkoapäin. Moneksi silmänräpäykseksi ne viivähtivät ihmisasunnon portaille ja kuuntelivat visusti, liikutaanko siellä. Ei — ei kuulunut mitään. Toinen varis tiesi koiran makuupaikan ja opasti toverinsa sinnekin tarkastukselle. Siellä se nukkui, tuo valkoinen, mustatäpläinen, ruma, nelijalkainen ja karvainen elukka niin sikeässä unessa, ettei mitään olisi tiennyt, vaikka olisi silmät siltä nokkaissut pois päästä. Huulet sillä unessa liikkuivat ja irvistivät ja haukkui se suu kiinni ja liikutteli käpäliään. Uneksi raukka!

Varikset harppoivat pois aitan alta, nousivat siivilleen ja lensivät ääneti Aapelin perunamaalle ja alkoivat varpain ja nokin kaivaa perunoita ja syödä niitä.

Ne söivät aivan tarpeekseen ja lensivät pois.

Taikka, totta puhuen, ne eivät sanottavasti ensinkään syöneet, sillä ne olivat jotenkin yltäkylläisiä suljuista, kuten toisetkin varikset. Ne vain penkoivat esille perunan toisensa jälkeen ja talttasivat ne terävällä nokallaan rikki. Erikoisella huolella repivät ne irti valkoiset idut, jotka lisäksi olivat pahan makunsa vuoksi kokonaan kelvottomiakin syötäviksi. Varisnuorukaisten homma oli siis pelkkää ilkivaltaisuutta ja siis sitäkin rikollisempaa. Ei edes se seikka, että tämä vallattomuus tapahtui kostoksi rakkaitten toverivainajien puolesta, ole omiaan levittämään sovituksen hohdetta heidän tekoonsa ja tuomaan minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja heidän menettelyään arvosteltaessa ja tuomittaessa.

VII.

Se oli Aapelinkin käsitys, kun hän aamulla varhain tuli katsomaan perunamaataan ja löysi sen varisten raiskaamana.

Hän oli siihen asti ollut verrattain ystävällisessä suhteessa variksiin ja ylimalkaan hän arvosteli ankarasti niitä, jotka — hänen mielestään kevytmielisesti — ampuivat variksia. Hänen nyt seisoessaan perunamaallaan ja katsellessaan varisten konnantyötä riehui hänen sielussaan myrsky, joka ajan rahdussa kokonaan muutti hänen suhtautumisensa variksiin. Hän julisti säälimättömän sodan variksia vastaan. Sinä päivänä hän ampuikin niitä viisi kappaletta. Varikset kävivät entistä varovaisemmiksi. Ne välttivät koko sitä puolta kylää, rantaa ja lähimetsiäkin. Jos niiden oli lennettävä yli sen paikan, missä Aapelin talo oli, ja näkivät Aapelin liikkeellä, ottivat ne heti toisen suunnan ja ääneti lensivät pakoon. Läheisen metsän puissa istui aina piiloutuneena joku varis vahdissa. Heti kun Aapeli ilmaantui näkyviin, nousi se siiville ja vaakkui varoitushuutonsa toisille. Niin välttivät varikset enemmät uhrit puoleltaan. — Aapelin emännän liikkuminen ja näyttäytyminen ei sen sijaan herättänyt variksissa mitään huomiota. Vieläpä rohkeimmat, entisen totutun tavan mukaan, lähestyivät puulta puulle ja oksalta oksalle Aapelin sikopahnaa, päästäkseen osallisiksi niistä herkuista, sopan ja puuron tähteistä ynnä muista, joita Aapelin emäntä toi sialleen.

VIII

Aapelin piti jo samana aamuna lähteä jatkamaan matkaansa Viroa kohti. Että edes jommoinenkin kuri säilyisi, teki hän ennen lähtöään linnunpeljättimen ja asetti sen pystyyn keskelle perunamaata.

"Puutteellinen on variksen käsitys ihmisestä: keppi pystyyn, lyhempi keppi ristiin sen yläpäähän, miehen takki ristikon päälle ja lakki päähän, ja peljättävä ihminen on valmis", tuumi Aapeli emännälleen, matkan päästä katsellen ja ihaillen tekemäänsä ihmisen kuvaa.

Mikään peljättävä se kuitenkaan ei ollut. Pystykeppi oli liian lyhyt, takin helmat riippuivat liian lähellä maata, varikset pitivät sitä naisena ja välittivät vähät siitä. Kun ne huomasivat Aapelin poistuneen paikkakunnalta, lähestyivät ne suurissa parvissa taloa ja alkoivat tepastella kaikkialla pihalla, mutta etupäässä tietysti perunamaalla. Aapelin emäntä miltei itki harmista, kun hän ei saanut millään keinolla variksia pysymään loitommalla. Kun hän viskasi niitä kivellä, hyppäsi kevyesti ilmaan se, jota kohti kivi lensi (mikäli se yleensä kohti lensi!) ja laskeutui jälleen paikalleen. — Jo hän mietti tuliluikkuun turvautumistakin, tehdäkseen itsensä peljätyksi, mutta kun hän pelkäsi sitä nurkkaakin, jossa se riippui, näytti sen käyttäminen aivan mahdottomalta.

Puoleen päivään mennessä täyttyi perunamaan pinta yhä enemmän irtonaisista iduista. Emäntä kävi yhä levottomammaksi. Hän ajatteli jo turvautua jonkun naapurin apuun, mutta hävetti niinkin tehdä. Lopulta hän päätti, vaikka oman henkensä uhalla, käyttää ampuma-asetta. Hän otti tuliluikun alas. Vahingonlaukausta peljäten häntä peloitti vääntää hanaa ylös. Se oli kuitenkin tehtävä. Sitten meni hän ulos, asettui ampuma-asentoon lähelle perunamaata. Varikset ällistyivät!

"Aikooko tuo nainen ampua!" vaakkui kuningasvaris. Niin luultiin todellakin tapahtuvan ja heti hajaantui parvi ja katosi lähimpään metsään, jossa se piilottautui puihin. Aremmat lensivät aina vuorten taakse.

Ampumisesta ei sillä kertaa kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun emännän piti liipaista, johtui hänelle äkkiä mieleen, että hänen miehensä oli käyttänyt sinä aamuna tavallista suurempia ruutimääriä ja pamahdukset olivat olleet maata järistäviä ja vaikka emäntä oli jo varmuuden vuoksi tukkinut korvansa pumpuleilla, ei hän uskaltanut ottaa kuunnellakseen sellaista hirvittävää ääntä niin likeltä. Sitäpaitsi muisti hän miehensä sanoneen, että ylimääräisen ruudin vaikutuksesta ase on ruvennut pahasti potkaisemaan.

Mitä suurimmalla varovaisuudella laski hän aseen maahan, perunamaan mullalle ja poistui itse näyttämöltä toivoen, että joku variksista sattuu varpaallaan tallaamaan liipaisimeen ja laukaisee aseen. Lähemmin ajatellen se keino kuitenkin tuntui epäilyttävältä: sattuisihan vaikka oma koira juuri sillä hetkellä kävelemään tuliluikun suun edessä ja saisi kaikki haulit ruumiiseensa ja menettäisi henkensä. Myös voisi siellä päin sattua liikkumaan naapurien lapsia, lehmiä tai mitä hyvänsä. "Sattuman varaan ei voi jättää aseen laukeamista, se on selvä, se", päätteli emäntä aivan oikein ja ryhtyi suunnitelmiin, jotka tekisivät mahdolliseksi ensiksi sen, että tuliluikku laukeaisi aivan oikealla silmänräpäyksellä, toiseksi, että hänen ei tarvitsisi kuunnella paukahdusta läheltä, ja kolmanneksi, että tarpeellinen pelko ja kunnioitus saadaan variksissa syntymään.

Hän otti pitkän rihman, kiinnitti sen toisen pään tuliluikun liipaisimeen, viritti rihman yli pihan ja viskasi loppupään ikkunasta tupaan. Itse meni hän sisään ikkunan luokse vahtiin, milloin tarpeellinen määrä variksia ilmaantuisi. Kului niin kokonainen tunti, eikä ainoaakaan varista tullut. Viimein lensi kokonaan toiselta suunnalta vieras varis, joka ei tiennyt mitään asioista. Se laskeutui perunamaalle, jossa näki valkeita ituja ja epäili muutakin olevan. Se näki kyllä peljättimenkin, mutta kun se hänestäkin näytti naiselta, ei hänkään siitä mitään välittänyt, vaan rupesi rauhassa penkomaan perunamaata. Hetken perästä lensivät siihen kaikki muutkin varikset.

No, nyt tai ei milloinkaan!

Emäntä vei molemmat kädet korvilleen ja riuhtaisi rihmasta, riuhtaisi kerran, jopa toisen, sekä kohta kolmannenkin.

Ihmeellistä!

Mitään paukausta ei kuulunut.

Emäntä meni hetken perästä tutkimaan asiaa. Heti hän ei uskaltanut, peläten, että tuliluikku muuten vain reistailee ja syttyy hitaasti. Paikalle tultuaan havaitsi hän kyllä ampumisen onnistuneen ja hyvin onnistuneenkin sitä myöten, että hana oli iskenyt, mutta ettei hanan alla ollut mitään sytytintä. — Perästä kyllä selvisi, ettei tuliluikussa edes ollut ruutiakaan, eikä ylimalkaan mitään.

IX.

Varikset saivat mellastaa aivan mielin määrin ja puhtaan ne tekivätkin Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaasta. Kun Aapeli parin vuorokauden perästä illalla palasi Virosta, tapasi hän vaimonsa itkemässä ja valittamassa:

"Kaikkea sitä on Luoja viisaudessaan luonut, kun nuo variksetkin, joista ei ole kuin pelkkää pahaa."

"No, mitä nyt?"

"Mene ja katso, mikä siivo on perunamaalla, niin näet."

Ja "siivo" siellä olikin. Pari tuntia aikaisemmin oli seudun yli kulkenut ukonilma ja sen mukana rankkasade, joka oli pessyt idut puhtaiksi. Siinä ne paistoivat lumivalkeina ja puhtaina huiskin haiskin mustalla mullalla, Ainoatakaan siemenperunaa ei tuntunut olevan jälellä maassa. — Linnunpeljätinkin oli häväisty: Lakki oli päältä aivan kirjavanaan valkeita täpliä, joita myös oli siroiteltu sinne ja tänne takinkin hartioille ja hihoille.

Läävän ja tuvan ikkunoista käsin ampui Aapeli heti pari liian lähelle uskaltanutta varista. Emäntänsä sotaisista harrastuksista ei hän saanut koskaan kuulla.

Samana iltana pantiin maahan vielä uusi peruna. — Aapeli kehui sen olevan parempaa lajiakin, kuin aikaisempi. Lisäksi ryhtyi Aapeli toimenpiteisiin perunamaansa paremmaksi suojelemiseksi. Tutkittuaan ja mietittyään asiaa, selvisi hänelle, mikä vika oli tähän astisella peljättimellä. Hän näki, ettei sitä peljätä, koska sitä nähtävästi pidetään naisena. Aapeli laittoi siis aivan uuden peljättimen. Sille tuli kaksi keppiä jaloiksi, joihin vedettiin Aapelin housut. Selkärankakeppi asetettiin näiden välisiin poikkipuihin kiinni ja käsivarsipuu niin korkealle, että takin helmat jäivät tavalliselle korkeudelle. Kaikki mitat otti Aapeli itsestään. Takki ja lakki ravisteltiin ja harjattiin puhtaiksi ja asetettiin paikoilleen. Vielä veisti Aapeli laudasta tuliluikun kuvan, jonka nokesi mustaksi ja asetti pystyyn peljättimen vasenta hihaa vasten. Peljätin oli valmis, mutta aivan hyödytön, niinkuin selviää kohta.

Aapeli oli varma siitä, että kaikki oli hyvin, ja kävi emäntineen maata jo aikaiseen, välittämättä ryhtyä vahtimaan, tai edes tunniksi pariksi seuraamaan, mitä varisten maailmassa on tekeillä ja onko hänen uusi peljättimensä tehokas.

Kello kolmen tienoissa aamulla heräsi Aapelin vaimo hirvittävään rääkynään, joka kuului rannalta, ikkunan alta. Hän herätti paikalla miehensä ja sanoi hätäisesti:

"Mene pian katsomaan mikä ihme rannassa pitää tuollaista elämää! Eihän se voi enää olla oikeaa. Minua peloittaa… Siellä voi olla mikä hyvänsä… Etkö sinä kuule ja ymmärrä! Vaikka olisi Rienaaja ikkunan alla. Nouse ja mene katsomaan!"

Aapelikaan ei ollut ensi silmänräpäyksessä selvillä, näkeekö hän hirvittävää unta, vai onko maailman loppu tulossa siinä paikassa — vai onko todellakin itse Rienaaja kaikkine pahoine enkeleineen tullut häntä hakemaan toiseen maailmaan näin valmistumattomana ja äkkiä — ehkä vielä elävältä! — Kuultuaan vaimonsa hätäiset itkunsekaiset huudahdukset ja päästyään ajatustensa isännäksi, selvisi hänelle, ettei pahemmin voi käydä kuin hullusti ja että hulluinta on joutua Sen kynsiin vuoteestaan, itse ennättämättä panna rikkaa ristiin omaksi pelastuksekseen ja ettei hän pelastuksekseen voi saada aikaan enemmän kuin kykenee, mutta kylläkin vähemmän, ponnahti hän, silmät kauhusta renkaina ja hiukset pystyssä, ylös vuoteeltaan ja oli viidellä harppauksella ikkunan pielessä varovaisesti tähyilemässä ulos.

Siinä oli hänen ikkunansa alla rantahiekalla valtava kuoro taustanaan vasta merestä noussut aurinko ja miljoonin sinipunaisin, keltaisin, smaragdin vihrein ja korallipunaisin laikoin välkkyvä tyven aamumeri. Kuoron muodosti ainakin puolituhatta varista (Ettei luultaisi hänen liioittelevan, mainitsi Aapeli tapauksesta vuosia myöhemmin kertoessaan niiden lukumäärän olleen "noin kolme-, neljäsataa".), kaikki ikkunaan päin kääntyneinä, ruumis ojennettuna huutoasentoon, kaulat pitkinä, höyhenet pörröllään, ja jokainen parkuen, minkä keuhkoista läksi. Toisilleen ne vilkuttivat kesken rääkkymisensä merkitsevästi ja veitikkamaisesti silmiään päivän sankarin, Peruna-Aapelin (niin voitaisiin ihmiskielellä merkitä sitä käsitettä, jolla varikset olivat viime aikoina tottuneet nimittämään Aapelia), ilmaantuessa ikkunaan ottamaan vastaan tätä laulutervehdystä.

Paikalla tajusi Aapeli, mistä on kysymys.

Hän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen ammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan pieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui silmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin talon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi parven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli pudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen siiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi lentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se vielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien näkymättömiin koko parven seuratessa. — Se ei ollutkaan kukaan muu, kuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.

Laskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:

"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen variksen muodossa."

"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia."

"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on tapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?"

Aapeli oli tehnyt Virossa eräitä hämäräperäisiä kauppoja ja pelkäsi, että joko häntä niistä nyt näin heti ruvetaan takaa ajamaan. Emäntä taas, joka ei tiennyt mitään mistään muusta, kuin minkä korvillaan juuri oli kuullut ja silmillään nähnyt, väitti vastaan ja koetti itsekin uskoa, että ne olivat vain tavallisia variksia.

X.

Tästä kysymyksestä riitelivät aviopuolisot koko aamun.

Kello kahdeksan tienoissa meni emäntä rantaan pataa pesemään. Suotta aikojaan hän, tietäen miehensä seisoskelevan kädet housuntaskussa perunamaan luona, salaa tutkiskeli, onko jäänyt mitään merkkejä hiekkaan siitä Rienaajasta.

Emäntä nimittäin ajatteli, että jos se oli oikea Rienaaja, ei siitä pitäisi jäädä hiekkaan jälkiä.

Aivan oikein!

Edellisenä päivänä suuren meren silittämä rantahiekka oli täpöisten täynnä variksen jälkiä. Kävijät olivat siis olleet variksia.

Tämän ilosanoman vei hän miehelleen, jolle sanoi:

"Jos et usko, niin tule itse katsomaan! Ranta on ihan täynnä variksen jälkiä. Sen siitä sait, kun rupesit sillä tavalla variksia härnäämään! Kyllä ne nyt käyvät joka aamu…"

Mentiin katsomaan. Aapeli, nähtyään varisten jäljet, tuumi:

"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet — ellei tämä ole pantu vain silmien lumeiksi."

Sydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut emännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään istuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas omituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:

"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta mitään…"

Aapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.

Illalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.

Hän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne hiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät. Hän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. "Syökööt nyt siitä kerrankin tarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki järjestykseen ja poistuessaan rannasta.

Hän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset (jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin ikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella peilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.

Kauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän silmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista silmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta valvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan eräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä eikä yöllä.

Aapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.

XI.

Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.

Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu kerros itäviä perunoita!

Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:

"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti! Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en olisi uskonut!"

Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti, kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle — nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.

Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava — mutta ei se toki niin rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan. Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.

Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa. Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle, jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan, jolle antaa lisää kyytiä — hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä vauhtiaan. — "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi puhua ääneen:

"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja sen läheisyydessä, — Tarkoitan ihmistä. — Se on kyllä hyvä olemassa sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin pohjoisessakin."

"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja räpytteli vihasta siipiään.

"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.