PELASTUS.

I.

Jaalan nimi oli Ukko. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista. Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka vauhti oli aina parempi. — Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli, mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan" kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan "Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi "Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan, ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti, jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.

"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut, varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko" taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. — "Aina se puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän tuosta eteenpäin vai ei."

"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."

"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen päivällistä seuraavaan laineeseen. — Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää mikä oletkin! — Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta, kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne, minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."

"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä armonlahjana."

"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"

"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä — hyh saakuri! (taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin ämpäristä kaataen) — pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on jo uimista! — Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä. Kolmanneksi…"

"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"

"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko tullikoira vesillä, vai ei —. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa kohti!"

"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin", tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla. Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet. Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, — jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.

Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha. Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua viinaa.

II.

Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin. Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua — tullimies. Ne koirat — kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! — olivat varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin, pitämään siinä tulta yöt ja päivät.

"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."

"No!"

"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."

Syntyi pitkä vaitiolo.

"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas menet?"

"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla? Kaksi sataa kuussa…"

"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"

"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin huono — —"

"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"

"No minä menen kahdesta sadasta. — Antaa ne sinulle ainakin kuusi kuukautta, jos kiinni joudutaan."

"Sinulle — ei minulle! — No nyt muista sitten, että jos joudutaan tullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka omistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia."

"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin linnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan laulaa ilman urkuja ja lukkaria!"

"Ukko" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin päästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa suoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin pieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti sinne.

Oltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet "Ukon" kannella olivat sangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli loppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan koko tässä saaristossa.

Äkkiä tyrmistytti "Ukon" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän viimeisinä minuutteina osasivat odottaa.

Jussaaren takaa, jonka "Ukko" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski täysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on kysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon sanottu, kuin että: "Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen jollan vesille ja tulen tarkastamaan!"

Sitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään suuntaan ja välimatka liian lyhyt — tullimiehet olisivat seuraavan laukauksen laskeneet kohti.

Emme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita seuraavina silmänräpäyksinä singottiin "Ukosta" Kolmkiveä kohti, josta tuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.

"Ukko" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni, käännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka vastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan jollaa tullijaalasta.

Pian olikin jolla "Ukon" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi "Ukon" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa suomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:

"Kuka on tämän jaalan laivuri?"

"Minä", vastasi Auku.

"Mitä on sinulla lastina?"

"Viljaa."

"Mistä sinä tulet?"

"Venäjältä."

"Minä kysyn, mistä kaupungista?"

"Riiasta."

Tullimies vihelsi pitkään.

"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku auki!"

Tehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.

"Onko sinulla muuta kuin viinaa?"

"On — kolmesataa ruusia Riian palsamia."

"Mikä on jaalan nimi?"

"Ukko."

"Ukko?"

"Niin."

"Mikä on laivurin nimi!"

"Aukust Jaakonpoika Rantala."

"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen —"

"Jaa — se ei kuulu minuun. Nyt on."

"Mihin sinä menet!"

"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon."

"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan raastuvanoikeudessa salakuljetuksesta."

"No — tullaan vaan."

"Niin — ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat siitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?"

"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan."

"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."

Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.

Niin meni viikon päivät.

Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.

Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.

Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.

Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin luultiin heitä jo voitavan nimittää — miehistöä, mutta pian siitä synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava, nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja meni heitä tervehtimään.

"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"

"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. — "Mutta käy tänne kajuuttaan juttelemaan!"

"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. — "Harmia tulee, kun on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt. — No, milloin on asia esillä?"

"Huomenna kello kaksitoista."

"Onko teillä jo asianajaja?"

"Ei ole."

"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat haukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä apunanne."

"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä rupea?"

"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan järjestää. — Kyllä minä rupean. — Kuka teistä on kippari? — Tarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?"

"Tämä Auku."

"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?"

"Riiasta."

"Ja mihin se on vietävä?"

"No — pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"

"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne kysyivät, mihin teillä on matka?"

"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin Jussaaren itäsivulla."

"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon, hätäsatamaan. — Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"

"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."

"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni! Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee suotuisaksi. — — — Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu — ja minä — tuota noin — minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne ilmaiseksi — ihan pespennitä. — Ei niitä ole joka päivä tällaisia juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen — humalakseen! — Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan puolestanne huomenna!"

"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin — tuohon käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"

Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista — "ihmisneron jalostajassa muodossa" — niinkuin Andersson — hm — herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin mainioita ominaisuuksia.

III.

Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi, että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" — tai jotain sinnepäin.

Alkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja asianosaisia esittämään asiansa.

Ensin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain niiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August Rantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien asianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle sekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun törkeään rikokseen.

Syytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he eivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita, kuljettaen tällä kertaa lastia — pirtulastia tosin — Riiasta Narvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään hätäsatamaa Suomen saaristossa.

Syyttäjä pyysi puheenvuoroa.

"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden antamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin lähinnäseuraavaan istuntoon", saneli hän.

Andersson — asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja vastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron. Vilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin hän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta tarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan jouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan, näin: "Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra puheenjohtaja. —

"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta aiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena salakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän Keisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan satamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako — sitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti tuntijana — eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään sanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että mikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia, säädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat, ei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan kaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää — ja on jo pyytänytkin — että vastaajia rangaistaisiin Suomen lakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä, käsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään ja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa ja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet törkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä laintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen johtanut, on, luvalla sanoen, hiukan — kuinka sanoisinkaan — eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä suurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja, vieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan pyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen, hukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että luonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat asianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain rikoksia. — Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo on sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä Suomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi korkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on vastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren saaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö, tuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten ja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt mitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien pelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä tehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen, vieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan ja Korkean Esivallan kiitoksen — eikä suinkaan rangaistuksen. — Uudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus harkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi pelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta tai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän nöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin korvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä pakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa, kymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle päivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää kohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä, sillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten laittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala, on velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän on aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia hätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet — kuten täällä kaikki tiedämme — jo lähes viikon ajan — suotuisat. Pyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle kerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus tuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi pyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen tullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka, vaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa hätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan rannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta, pidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen, vaikka — jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen, hän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan kuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut saattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle — tai vaikkapa Narvaan asti — on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin virkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan viralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon tai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä. Lisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta ja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin jo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon antava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien, pääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä matkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa. — Olen puhunut."

Kantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:

"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen puheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin uudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi."

Oikeuden puheenjohtaja:

"Asianosaiset astukoot ulos."

Hetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan raastuvanoikeuden päätöstä.

Kantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja päästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut, että asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta syytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet syytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin lieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan, ja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne tässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä järjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut tahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava lain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin Loviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.

Heti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa jaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.

Harvoin oli "Ukon" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta ylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.

"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!" änkytti humalaisena pelastaja, Riston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin sanottua ruusuviiniä.

Pelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti. Lisäksi sanoi Risto:

"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman kätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu. Tiedäthän, missä on Ryövärinsaari?"

"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?"

"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat itse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii — jos uskallat ja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso, korkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä kivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin kolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta kaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi näet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua luultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin Ryövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi kerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat ilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten voit sinäkin käväistä siellä."

Samana yönä nosti "Ukko" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan pysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä yönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi asemapaikalleen.