"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI."

Miehen nimi oli Matti — mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies, jolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin mennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti harjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka- ja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.

Matilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita, silakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli Onnen Alku. — Matin onni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut koskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan nimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole lupa sanoa.

Matin ensimäisen jaalan nimi oli Alku. Se upposi katukivilastissa keskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain pengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.

Aivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli kadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.

Matti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa — tai oikeastaan jo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena odottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen tytön kanssa.

Asia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:

Matin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä oli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja kevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan kuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen ja asusti sitten yksin perimässään talossa.

Matilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat hänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät tiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on hänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta hyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin kamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.

Noin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat mainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen päivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin kamiinasta vuodatetulla viinalla. "Kahvi on myrkyllistä", sanoi Matti kuulleensa isävainajaltaan.

Sitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan "Hosiannaa". Lukkarin johdolla sitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten parvelle. Sieltä paraiten näki, kun "Hosiannaa" laulettiin. Matti ei ymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka urkuparvella lauloivat.

"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla urkuparvella?" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.

"Tuota Almaako f"

"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma."

"Tuliskohan tuo?"

"No se nyt on ihme."

"Rupea puhemieheksi."

"Rupeanhan minä."

Iltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se kävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin ympäristössä.

Avioliitostakin tuli vain "onnen alku". Kokonaisen viikon elivät Alma ja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä aamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.

"Ei osteta vielä jauhoja", sanoi Matti.

"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi leipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään, on pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja."

"Ei ole rahaa."

"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?"

"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä. Purjehdus tuotti vain pelkkää tappiota."

"Millä me sitten elämme?"

"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä."

"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä."

"Onhan sitä saanut joka talvi."

"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?"

"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."

"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"

Alma alkoi itkeä.

Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.

Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti onnettomuuttaan ja köyhyyttään.

Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.

Niin kului talvi.

Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.

Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan. Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.

Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut silloin vihasta punaisena.

"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.

Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta eroittaa.

Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi, en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät ja lähti hitaasti jaalalleen.

Alma jäi kotiin itkemään.

Kului loppuun kevätkalastusaika.

Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta turvattu.

Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.

Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.

Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin, mutta juo kaiken.

Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja -aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet mukaansa purjehtimaan.

Koko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat ottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut jaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla Virossa. Toisia tuli, toisia meni.

Tulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti Matille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut, että heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma "Onnen Alku" Viroon.

Kädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan yksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä lieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta ja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:

"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat sinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun! Tule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee meille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin rakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta kärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle iankaikkisesti, amen!"

Sananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.

Seitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman mielestä kuin seitsemäs iäisyys.

Hän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.

Alman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma kirjeensä lähettää.

Hänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin paljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman paperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja istui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan tyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. "Oi! Kuka osaisi sen kirjoittaa! Oi — ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän kirjeen kirjoittamisen!" — huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki ajatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava kirje:

"Hyvää päivää rakkaani! Älä ole vihainen rakkaani! Tuo raasit rakkaani!"

Kirje pantiin kuoreen ja joutui varmasti perille. —

Lieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun Matti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.

Oli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia vanhalla sananlaskulla: "Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa", kun Matti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa "Onnen Alkua" ulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: "Tuo Matti se on sellainen tuittupää."

Kotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti pyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla "Onnen Alun" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.

Mutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään ja pyysivät päästä mukaan. Niin sai "Onnen Alku" koko lastin. Ennen iltaa oli se lähtövalmis.

Koko iltapäivän oli Alma ollut "Onnen Alussa" — ensi päivää eläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin juurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti ruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan tulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli "Onnen Alussa" niin siististi katettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat olivat ystävällisiä toisilleen — ja onnellisia. Kuinka monta kertaa kahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin kielellä sana "onnen alusta", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin vain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen sillalla.

Illalla myöhään nosti "Onnen Alku" purjeensa ja otti suunnan Narvaa kohti.

Vasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi merimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä, raihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.

Alma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka tarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin minä olen kipeä!"

"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?"

"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä ja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi lääkkeitä, joita on käytettävä."

"No entä silakat?"

"Ne menivät hyvästi kaupaksi."

"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?"

"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään."

"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja rohtoja?"

"En muuta — ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin."

"Voi sinä sika itseäs kuitenkin — en paremmin sano! Juopi vaimonsa ansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä luulet elettävän ensi talven?"

"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä…"

"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"

"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa. Minulla on nälkä."

"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"

Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt, teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia merellä verkkohaapiossa — milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi, alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin — milloin ei satanut. Kun Alma lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja kapakasta kapakkaan.

Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon. Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan, perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan. Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi, vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?

Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät silakat että tuotavat talvieväät molemmille.

"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.

Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.

Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut, ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean Vironman yli vielä lakeammalle merelle.

Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti purjehtimaan eräs virolainen vene.

Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä: Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään — hyvä kun pitemmällä matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle perinpohjaisen löylytyksen.

Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä: "Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani, ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa lähimpään kortsiin lähtöryypyille.

Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut venettään: "Ravaapas nyt tervalaita — nyt on kunnia kyseessä!"

Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:

"Oo huoletta! Anna kaataa vain! — Eikös jo vilkukin tuolla laineiden välillä virolaisen purje."

Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.

"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois", sanoi hätäisesti Alma.

"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää. Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä", selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen, virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.

Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle, tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä, mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä, että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri. Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle. Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta tupertui kyljelleen.

Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.

Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.

Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin. Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi. Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut ruumisarkuksi!

Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara, että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa. Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan vai onko tapahtunut jotain pahempaa?

Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.

Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin — se oli tapahtunut jo monena yönä — oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja purjehdi omalle maalle."

Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.

Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos merelle.

Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.

Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle, voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot, jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:

"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut pelastaisi."

"Mikä se on?" kysyi Matti kiihkeästi.

"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on sinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!"

Matti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi etsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin sopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja alkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni purjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki sanoi jälleen:

"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen kääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit riuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen päältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät lujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla puolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt sillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta, joka viekoittelee sinua jäämään elämään."

Matti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti jälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua kirveeseen, mutta nauraen huusi henki:

"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!"

Matti heitti avaimen yli partaan mereen.

Sitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen laitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti nousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.

Alhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun sulkua avataan.

Lyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli "Onnen Alun" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen syvien.