KAKSI TULLITARKASTUSTA.
Reading edition
I.
Suuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta käsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin henkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla menettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei tämän jälkeenkään tarvitse hävetä.
Näyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien nimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata. Käytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta asti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan. Ei ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta johtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja pohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on saanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä koleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä ja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on nähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä emme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan leikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen: Nimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!
Kummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös saaren kirkko sijaitsee.
Päävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain yksi vartija.
Satama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin neljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi johtaa merelle.
Satama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia — paitsi talvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat kaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa satamassa.
II.
Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.
Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.
Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.
Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna — hänen emäntänsä jo oli käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis — ei ollut oikein halukas lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:
"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."
"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö. Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"
"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän eteen — — —!"
"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit alukseen tullut!"
"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli. Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan tällaisella ilmalla?"
"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy yrittää kaikilla ilmoilla."
Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.
III.
Sillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin kolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä esineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.
Kaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa ankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä lahdessa.
Pian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha merimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin ankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi, että sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje, pohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät tullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili kymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti hakijalleen: "Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi ajaksi?"
"Niin — no — eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija olekaan. — Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. — Aina asiain mukaan."
Pian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan. Tullivartija: "Tyhjänä Virosta?" Laivuri: "Tyhjänä. Painolastissa." Varmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka paikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan. Seisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu sanaakaan.
"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?" sanoi lopulta tullimies.
"No — jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn", sanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän kirosi ja sanoi vartijalle: "Menisit nyt jo matkaasi, kun olet nuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät jatkamaan matkaansa." Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että tullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: "Ja suoraan sanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos purjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää etelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo satamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä matkaa…"
Se oli suomeksi että "mene nyt jo maihin!"
"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa tietä mitä tulinkin."
Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.
Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.
Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat. Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.
Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon, josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin, kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.
Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa. Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa astiaa.
Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"
Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen. Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.
IV.
Aluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat, että pahin on nyt ohi. "Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt jotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään. Lähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan ottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa." Se oli miesten keskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen rattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri, ankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.
Tullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä Kalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli kilometriä.
Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.
Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli, oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä Merenneito, ei vielä satamassa ollutkaan. — "Ellei se pakana purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli tullimies.
Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.
Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista, läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:
"Merenneito on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa — paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."
Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä itse arveli.
"Jaaha. — Jaaha. — Jassoo. — Milloin se Merenneito läksi sieltä Lounatlahdesta?"
"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin ennen Merenneitoa tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä satamaan sitä vastaan ottamaan."
"Jaaha. — Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan. Ehkä te tulette mukaan?"
"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin, jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä… Naapurisopu — — hm — Kapteeni ymmärtää —. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä kotiin…"
"Jaaha. — Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin omasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain."
Honolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa, tullia ja — salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen vaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.
V.
Pian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa, pienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui perässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana tavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa. Sen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat varmoja siitä, että niinkin iso alus kuin "Merenneito" ei voi eikä uskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.
Tuuli oli ankara.
Kymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja muista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten kajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita ilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät tai paistoivat iltastaan.
Sataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen johtoloisto.
Kauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että Honolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta tuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä. Vuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi entistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman ahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet kaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi, on pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu tehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman hiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu hyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus lakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni portin jommalle kummalle puolelle.
"Merenneito" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman suulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin yhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä myötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut päätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa lyysseissään pysähtyi alus.
Tullimiehet sousivat kupeelle.
Vaikka olikin pimeä, tunsi "Merenneidon" laivuri hyvin tuon pienen harmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan, kiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:
"Kuka siellä f"
"Tulli. — Hyvää iltaa!"
"Jumal'antakoon. — Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa."
"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen. En minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi."
Tullimiehet nousivat kannelle.
Luukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.
"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja mitä noissa pulloissa?" kyseli tullipäällysmies laivurilta.
"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat palkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!"
"Jassoo, sinä olet humalassa!"
Sittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He puhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua, pienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat, viinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki kieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden suojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien mukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli kiellettyä.
Tavarat nostettiin kannelle.
Tullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan "selvittämään papereita."
Kajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja selvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.
Ulkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti hyvällä tuulella. Hän julisti:
"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen alaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt — muun muassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä salakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska — jos minä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut, tästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä — ja kukapa meistä ei joskus erehtyisi! — nostaisin kanteen, olisi se hänelle samaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään vielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean oikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä kaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla nostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla olevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei hän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa."
"Koetetaan, koetetaan", sanoi siihen väliin laivuri.
— "niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä kertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös puolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän ja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy jonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä kuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja kaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä harkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat saavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut nahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella poltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä minun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen."
Pullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet tammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se laskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka olivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi "vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta voimasta", laskettiin varovaisesti haapioon.
Tyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat otetutkin — hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia sisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat myös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he pulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne valtavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin vartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.
Tuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti nahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin nauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu ensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että toimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti täällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa ja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion syvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei täydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot otettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. — Puolen tunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala ties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka hän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut nyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta tulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä, valituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia rivejä:
— — "Sillä se on ase — ase, jolla — sopii — kyntää, kyntää vakoja — vakoja — vakoja — niin syviä — jotka eivät umpeennu — umpeennu ainakaan — — yhden miespolven — eläessä. Ei minun — minun ole sallittu enää suinkaan moniakaan — vuosia — vuosia… — Ihmiselämä, ihmiselämä on lyhyt — luulen, että — öhöm — etten itse tule sillä kyntämään. — Perilliseni — perilliseni — —"
Päällysmies vaipui maahan ja nukkui.
VI.
Kun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä syvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi tietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon uuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.
Tämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne laineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine kävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen, ennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.
Kulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat silmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten kanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen satamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.
Jostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja saapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet käsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä käsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat käsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se väliaikaisesti suojeli viinalammikon.
Sitten he maistoivat sitä viinaa.
Se oli mitä parhainta tavaraa.
He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä, hakemaan lapioita — kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi — ja juoma-astioita.
Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi kylän.
Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne, joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin tyhjeni — ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.
Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. — Tunnettua on, että hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne muuttuvat humalluttuaan.
Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan, humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen levittämä parjausjuttu — niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan kummempia — kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi. "Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.
Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille. Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös parikymmentä koiraa.
Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan. Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä, tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:
"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."
Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.