»PARAPANTSIKKA».

Lillil, lillil, lillin lau, laulin, lillin, bau, bau... Äänet pyhän vasken nuo mieleen niiden lyöjän tuo. Oli kellonsoittaja tarkka hän ja taitava idän rajakaupungissa, sinisessä «sipulissa». Mutta rumpua hän piesten joukoss' astui tsaarin miesten muinoin Mustanmeren rantaa, — siitä päivin sai hän kantaa nimen: Parapantsikka. Paistoi kauas nenä-pahka, kahden puolen syylä-rahka, niinkuin tarha-mantsikka! Muuten pienenläntä ukki tanakka kuin pajatukki, kieli verkkaisena pysyi, paljon «voitelua» kysyi, vaan kun vaati kellonjukko, untelo ei ollut ukko; silmät päivän paisteiset. Ilostuit kun katsoit vaariin: viikset varjostivat suuta, niinkuin lemmon lentimet, vaan on harva leuan karva, valkea kuin varpaluuta kastettuna jauholaariin; muistutti pää täysikuuta, takkeloa korvain taa vaan jäänyt, niinkuin kuusen naavaa. Oikealta nimeltään Kokkonen ja eellä Kola, törmän alla tönössään suutaroitsi, kun ei kutsu kirkkotyöt. Myös siellä »mutsu» liukaskieli vaimo Ola hääräeli, määräeli: ukko kellonnyörit käytti, eukko hälle nyörit näytti... Moinen miesi, muija, maja, siihen soma soitto-paja! Oli uljas nähdä ukko, niinkuin orrell' aamukukko, kun hän toimessansa liikkui, pauhaten kun kellot kiikkui, Herran juhlaa julistain... Niinpä juhlapäivin ain', erittäinkin pääsiäissä vallitsevi ylimmäissä vaari juhlavaatteissaan, päässään musta lippalakki, yllään kiiltonappitakki, maltii myös urhoin kaavaan, — muisto sota-ajaltaan! — niinkuin paikaks saatu haavaan... Äijä, itse lapseton, palleroita paljon suosi: Pääsiäisnä, joka vuosi pääsy torniin vapaa on; saipa silloin pojan-pallit rimputella »lillit-lallit»... Hyvin toimi, työnsä muisti, elo tasaisesti luisti ilman sivuhyppyjä, toi vain juhlat muutosta, lisää voide-ryyppyjä... Mut ei töihin puutosta! Toki viina miestä kerran viepsahutti hiukan verran. Tapuliin ol' taaperrellut, erokannut kallistellut, totellen, kun totisesti tohtor' epäsi ja esti viinat vuoksi sydänvian. Tiellä siki-unestaan heräs janoon polttavaan, pahoin päässä läimähteli, liekit silmiin leimahteli... Äjähtipä äijän järkeen velvoitus nyt viran tärkeen, palokelloon löi hän pian! Tuulispäänä tullen käy hätään kansa, mut ei näy tulta, mihin vettä valaa... Viimein muuan suusta ruiskun vaariin käänsi vesituiskun: «Nokka, pahus, sen vain palaa!...» Hyvin virkansa taas hoiti kieltänsä vaikk' eelleen voiti; soitti sorjemmin vain ukko! Niin ei toisen kirkon mies lyönyt, vaikka konstit ties; tuli äänehen kuin tukko! «Lillil, lillil, liinavoita, poslanmaslaa, piirakoita, palttua ja linnejä, silakoita, sillejä!» Niin se kertoi kellon ääni. Ihasteli laaja lääni, itse »ikumeikin» kiitti kättä lyöden. Ja se riitti: tunne, niinkuin tulva kosken täytti rinnan, kastoi posken... Mut on jälleen Pääsiäinen, vietetään taas pyhää juhlaa, päilyy päivä kaunis-säinen, aurinko se kultaa tuhlaa. Koivut kirkon piirittäen lailla vartioivan väen, lempeästi nyökkäilevät: Riemujuhla on nyt, kevät. Temppeliin on lähtö-aika. Vaarin valtaa kevään-taika, tapuliin kun tallustaa, hymyin lapsiin katsahtaa, — kengittä ne keikkuillen käyvät päällä päivien. — Muoskat päästää ukko myötään taaskin tarkkaamaan nyt työtään; käteen monen Erkin, Ellin pistää kauniin karamellin. Niinkuin aina voiteeks kielen, sekä nostajaksi mielen äijä taas on haukannut lähtiessään tuiman tuikun, sapuskaksi haukannut muhkean on suola-muikun. Ryhtyy työhön, nuoriin tarttuu, silmät säihkyen hän vetää... »Lillin, lillin, lillin lau! laulin, lillin, bau, bau!... Lapset ihmein katsoo setää... Tuntee kuinka voimat karttuu vaari, tarkkailee ja muhoo. Säveleitään kellot uhoo. Soitto tuottaa tyydytystä hälle, mielen mieltymystä. Veri valtimoissa kiihtyy, tunnit taas hän työssään viihtyy. Siirtyy aatos aikaan loittoon, muinaisehen sotaan, voittoon... Vetää, polkee, riemurinnoin, taas on äijä norja, nuori... Sotateille taas hän suori: Äärillä käy Mustanmeren, Krimin mailla marssii innoin, joukon eessä kera rummun... Vihollisen takaa kummun näkee. Kuohuun saa se veren. »Lillil, lillil, » pienten kelloin sävel veressänsä velloin, tuntuu niinkuin tuhanten tuliluikkuin paukunnalta! Lyönnit suurten kellojen kuuluu tykkein ammunnalta! Näkee, kuinka tulikielet kaartaa kaikki ilman-pielet, tuottain vainoojille turmaa. Äijän tutut äänet hurmaa... Siellä joukon eessä mennen lyö hän rumpua kuin ennen, miesten mielet sytyttäen, varmaan voittoon kiihdyttäen... Soitto sorjimman noin toistaa. Säihkyy silmänsä ja loistaa... Kuolo vihollisen kohtaa. Hurraa omat voitosta! Kunniahan kulku johtaa... Äkkiä kun huoahtavi, horjahtavi, kuin ois saanut sydämeen luodin; lakkaa soitosta. Painaa rintaansa ja nojaa kellotornin kaiteeseen: Ohhoh, hojaa! Ukko hymyy... Lapset hämmästyen lymyy. Vaarin huulilta soi: Voitto!... Silmät himmenee, pää taipuu, poljinlaudalle hän vaipuu; iäks soittajan jäi soitto... Kelloihin mies uus nyt lyö; taidokas se vaikk' on työ, niin on kuin ne eivät sois, sen kuin vainen vaikerois...