I. HONKASET.

Hän Antti Honkanen on, vaikka kansa vain Seppä-Antiks aina mainitsee, on kuulu kauaksi hän voimiltansa, hänestä kihlakunta ylpeilee, ja ravakasti raudasta hän muokkaa, jos mit' on tarvis, kirvestä tai kuokkaa. Mies siivo, rehellinen onpi Antti, saa hyvin perheellensä einehen. Ei viinaan vierryt ole hältä lantti, on vesiveikko vallan vakainen; tupakan, kahvin, kaiken raitis ratki: on tolkun mies, ei lemmon lientä latki! Ei varrelt' erin pitkä, onhan noita vain keskikokoisia miehiään; mut jukopekka, niitä hartioita: olasta olkaan metri vähintään! Ja kourat niinkuin korven kontiolla, mink' otti ne, sen piti niissä olla. Osuipa pankkiherra kaupungista, toi pekunaansa kenkätohtoriin, sai hokkiraudan Antin hohtimista ja oikas sen, kun otti rukkasiin: »Työ huono pajassanne! Katsokaapas, kuink' oikenee, kun vetää, hevonsaapas!» Luo Antti hymähtäen katseen tarkan: Ei hyttynen tuo ole voimiltaan — ja kaivaa kukkarostaan kahdenmarkan, sen kääntää kaksinkerroin sormillaan: »Myös teillä tengat nää on kehnon työtä, sie tahtaast' älä vasta rahaa lyötä!» Olipa myöskin kesäjuhla eräs ja kansa kulki kisapuistohon. Nykyiset urheilut ne juuri heräs, siell' ikään kuulantyönti käynniss' on. Vimmoissaan viskoo miehet rautakerää, yl'oppilas on paras monta erää. Tuot' Antti syrjästä vain katsastaapi ja poikain hikoilulle hymyilee... niin muuan pallon hälle tarjoaapi, hän ottaa, kämmenellään punnitsee: »Lie kymmenkiloinen tää hauli tykin; no, jospa miekin sitte häntä lykin.» On kuula kourassaan kuin mustikkainen, hän työntää. Silloin raikas hurraa soi. »Hih, sehän lensi niinkuin sontiainen, maahankin metrin!» muuan ilkamoi. »Kuustoista metriä!» niin huusi sakki, — »puolt' enemmän kuin jaksoi valkolakki!» Niin voimanäytteistään käy moni juttu, vaikk' Antti itse käypi vaieten. Vaan niistä tunnetuin kun sulle tuttu ei vielä liene, kerron myöskin sen. Mies keinoniekka siinä pettyi pahoin, sai rahoin maksaa sen ja selkänahoin. Syysmarkkinoilla kaupungissa kerran ol' Antti mennyt sirkkusnäytökseen, kun kuullut oli: siellä sirkkusherran, ken rohkenee, saa painiin parikseen... Ja kujeet muut kun kaikki tehdyt ovat, niin sirkusjätti sanoo sanat kovat: »Ken franskalaissess painniss minu voittaa, hän kohtta palkkaks satta markka saa!» Niin Antti nousee, virkkaa: »Voin mie koittaa...» Nyt jätti pilkoin häneen katsahtaa: »No, hyve! Säänttö tiettä: hartteet mattoon!» »Kyll» —lausui Antti,— »tai päin nenä kattoon.» Niin alkoi leikki; sirkuskomeljantti koettaa kavalia temppujaan, mut niinkuin karhu karmistaikse Antti ja vartoo hyökkäykseen vuoroaan... Jo kiinni tarraa kylkiin muukalaisen, saa syliotteen supisuomalaisen. Ja vasten reheviä ryntäitänsä hän vastustajansa nyt litistää. Mies siinä potkii, ähkää hädissänsä, koettain otteesta pois kierrältää; mut niinkuin hohtimissa siinä huiskii ja nolona jo Antin korvaan kuiskii: »Äl' kaatta, häppäset mun, tirehtöörin, saat rahhan luppamani muuttenkin!» »No jopas! Kaan mie nyt vaikk' kupernöörin, mie lopetankin, minkä alotin. Ja jätin hartiat hän maahan painaa; mies hetken siinä makaa niinkuin vainaa. Mut eipäs hellinnytkään voittoraha, ja Antti moisesta jo närkästyy: »Siult' oisko pitänytkin mattoon maha? No, kohta korjataan, jos siin' on syy. Käy käsiks, samaan hintaan uusi pylläys!» Jo maksoi toinen... »Vai jo riitti rylläys!» Ja sama sirkus sitte vuotten takaa kun Antin kotikyläss' esiintyi, ja saman jätin kuului haaste vakaa taas painiin, ja taas Antti ilmestyi... Jo myrtyi jätti, sirkuskarhuansa osotti: »Painni, pentele, ton kanssa!» On siitä nyt jo vuotta viisitoista, kun Antti noissa oli voimissaan, vaan löydä vieläkään et miestä moista, ken Antist' ei sais miehenvastustaan. Hän kyllä heikkenee, kun ikää karttuu, mut Matti poika mahtajaksi varttuu.

Seppä Antin Matti poika, tuonhan koko kunta tiesi, oli niinkuin isänsäkin kuuluisa jo voimamiesi. Pajass' isänsä jo nuorna Matti poika lietsoeli, koska isä moukaroitsi siten voimaa kehitteli. Niinpä isän moiseks ihan Matti tuosta kasvoi, varttui, pituutta ei kovin paljon, mutta leveyttä karttui! Toisen kylän pojat kaikki kisailussa Matti voitti, »kissanhännässä» tai muussa »ensiviulua» hän soitti; samoin nyky-urheiluissa, kyseess' oli kuulantyönti, keihään-, kiekonheitto, tahi «ranskalaisen» painin lyönti. Välineet vain noihin oli kaikki omaa työtä hällä; — kirkollakaan kisailleet kun vielä tavalla ei tällä. Isä Antti kaupungissa «niksit» oli nähnyt kerran, Matille ne samaan tapaan koitti näyttää hiukan verran. Kiekoks kiepautettiin vanhan piimäpytyn pohja-pyörä, joka raudoitettiin, keskeen upotettiin lyijykyörä. Keihäs taas ol' luudanvarsi, tahi oiva ongenvapa, päähän pantiin pyöräntulkki, koska painon vaati tapa. Pyöreähkö kiuaskivi kuulan virkaa teki, taikka iso »leka» varretonna milloin sen ei työssä paikka. Leikissä jos kylän pojat eivät milloin olleet myötä, isä Antti silloin usein säesteli pojan työtä. Noinpa Matti, täytettyään kahdeksantoist' ikävuotta, pääsi käymään kaupungissa mi ei matka ollut suotta. Honkaset ne suvijuhliin kaupunkiin sai monen vaivan jälkeen, juuri joutuivat he kisailuiden alkuun aivan. Juhlakenttää ympäröitsee virtaavainen syvä joki, siellä kansaa rantamilla katsoo, seisoo sikisoki. Urheiltiin jo. Isä, poika tarkkaelee tuota tovin, kun jo Matti välineihin silmillänsä mieltyy kovin. — Kilpailla ei harmaahapsi Antti ajatellut enää. »Mutta Matti näyttää voisi, kuin mie ennen, pitkäänenää.» — Keihäänheittäjät ne juuri teräskärkeänsä nakkas... Niin myös Matti heittää pyytää kun jo toiset siitä lakkas. Luvatahan, nimi listaan merkitään myös Matti pojan... — Metriä lie viisikymment' heittomatkaa luoksi ojan. — Matti keihään ottaa, virkkaa: »Mutta jos tää lentää jokeen?» Hohonauru silloin kaikuu: «Kyllä näyttää saat sen kokeen!» Punastuupa Matti, juoksee, sinkoo... Rapsis! Ääni moinen kuuluu... Varsi taittui... Keihäs toki jälellä on toinen. «Noin se käypi!» virkkoi eräs, «kun vain heittää todentiehen! Eihän moinen hammastikku, sukkapuikko käteen miehen!» «Ei se osaa!» toinen huusi, «taittaa senkin, ei se osaa.» Mutta samassa jo Matti toisen keihään lentoon hosaa. Ja nyt keihäs, kädessänsä mi ol' ollut niinkuin kynä, nuolen lailla ilmaa viistää, teräsjousest' tähdättynä... — Toisten heitot oli vaille metriä noin viisitoista joenuomast' tuosta jäänyt. — Mutta onko nähty moista! Joen rannan koivun oksaan keihäs lensi nyt ja räiskis! siitä oksan myötäämänä suoraan jokeen putos, läiskis! Ei nyt ivanauru soinut, hurraahuudot ilmaa halkoi... Keihäät loppui, siis myös heitot, ja niin kiekkokisa alkoi. Ensin heittäneet kun toiset ovat kolme heittoansa, Matti «Kreikan limppuun» tarttuu, haltioituu jälleen kansa. — Peljätty nyt kyll' ei sitä, että sekin jokeen kiitää, metriä kosk' kymment' toista huonommin ain kiekko liitää. — »Rekordinkin heittäjälle matka tuo ois liian pitkä!» virkkoi muuan. »Mutta ties sen, jos ois Matin voimat mitkä!» Sama lisää: »Niinkuin härkä uutta saavii, katsot diskoo! sitä viisikopekaista koitahan myös kovaan viskoo!» Jo sen Matti asemilleen kouraan leveähän saapi, pyörähtää ja heittää... Mitä? jokainen taas hohottaapi... »Pelkoa ei, että virtaan kiekko kiitää!» joku huusi. «Kun se maata kynti, koska leijas metriä vain kuusi!» Tuosta tiilenpunaisena Matti ottaa ilmeen tiukan, alottihe uudellehen... «Paremmin jo lensi hiukan...» isä Antti tuumi, mutta kirkuu katsojain nyt piiri: «Heipä hei! jo edemmäksi muiden heittoja se kiiri!» Vaan kuin konstin oppineena nutun yltään Matti nylkee, kiekon koppaa, hypistelee, kouraan kuohulammen sylkee, tekee tuiman pyörähdyksen ja nyt vonkuin lentää kiekko niinkuin luodin hätyyttämä vanha, viisas korven riekko... Jokahinen sitä katsoo, niinkuin ilmaa haukkois, nuuskis... Joen puille sekin liitää, sekä jokeen taas, purtuuskis! keihään kumppaliksi... Kuului vain kuin ison hauen pasaus... Siihen sekin loppui, Matin ympärille kansa kasaus. Hurraahuudoin kohotettiin sankar ilmaan, kaikki myönti voiton; sitte taasen alkoi kolmas koitos: kuulan työnti. — Toiset taas nyt ensin lykkii, joskaan pelosta ei sentään: jospa Matti ensin nakkais, tämäkin vois virtaan lentää. — Niinpä työntäneet kun ovat toiset, tuli Matin vuoro. Matti kuulan ottaa... Hurraa! kaikuu uljas kansan kuoro. Jopa kuulan tuosta työntää, taipaleelle tuiskahuttaa, mutta kova onni! jalan rajan yli luiskahuttaa... Kolmatt' osaa pitemmälle meni, mihin miehen paraan tähän asti... Uusi lykkäys ... Jätti ylimenon varaa liikaa, työntö ei niin hyvä... »Mutta kolmas toden sanoo!» Hyökkää, työntää... Kisatuomar jalkaa katsomahan anoo ... Nyt ei niinkuin kanuuna vain, mutta niinkuin iso tykki sen ois lentoon lemauttanut, niin nyt kuula lentää lykki. Maailman se ennätyksen kumoon päkkäs merkki-viirin. Hurraa! yleisö taas Matin ympäröitsee piukoin piirin. »Merkin kaasit, miks et yli lykännyt?» soi sillä kurin ääni. Matti vastaa: »Eikös määrä oo se työntää nurin...» Noinpa Matti niinkuin Caesar muinoin: tuli, näki voitti! Hänen teräslihaksiaan moni ihmetellen koitti. Hypyt, juoksut Matti jätti: Eihän lentohon se luotu ole, jonka lennätellä kappaleita onpi suotu. Ensipalkinnoks niin Matti heitoista sai «metkun» rintaan, nokka silt'ei nouse, katsoo Matti kainosti maan pintaan. Mutta hiukan olevinaan onpi tuosta isä Antti, tarkkaa riemuin rinnuksihin jossa läikkyy metal-lantti. Lausuu lopuks kisatuomar: »Oiva Olympialainen mies on Matti Suomellemme, kunnoss' ole eellen vainen!» Ja kun kuulee: »Painissa myös huonomp' ehk' ei Matti muita.» lupaa leikin Matin toiste tuottaa katkomahan luita... Kentältä niin isä, poika poies polkee hymyhuulin, kunnioittain, tilaa tehden kansa hurraa hyvintuulin.

Ett' oli Matti mies myös paininnan ansainnee toki eri maininnan. »Hartia-työtä» kun hän harjoitteli, niin sepä vasta oli »lusti peli!» Se oli »kilpikonnan kääntämistä!» Mut mistä vertaisensa sai hän, mistä? Ol' isä Antti vaurain vastustaja, mut ukko nuorten teit' ei aina aja! Kaks yhtä vastaan siis! on päätös vakaa, ett' urho olottaa sais olantakaa! Niin Matti kahden kanssa otteli, mut nuokin »Sinisonia» totteli: jäi Aapron Aati toisen käden alle ja toisen puskuun painui Kaisan Kalle. Noin kun hän painitaidon »niksit» oppi, vaivatta seudun palkinnot hän noppi, kuin niissä muissa useissa ulkoisissa urheiluissa... Ja miehistyttyään noin jokalailla hän pääsi muuallekin painimaan, ja voitti sarjassaan hän vertaa vailla; mi myös jo varsin sanottiin sattuvaisin sananparsin: «Niin hartioilleen Matti muita vääntää kuin emäntä se lettuloita kääntää...» Omassa maassaan kun noin teutaroi niin eikös miehelle jo kutsu soi nyt tulla äkkipikaa Pietariin Venäjän suureen »painiparaatiin»... Ilostui tuosta koko kyläkunta ja isä-ukosta se on kuin unta! Ja, kun ei arkisista asunnoista tuo kaupunki niin kaukaisena loista, matkata isän on nyt mukaan syy: Kuin poika kuuluisista selviytyy?... Niin hetki löi! Nuo on nyt kisailut; sinn' isän kanss' on Matti matkannut. Ja katsomoon on kansaa tulvehtinut ahdinkoon... Oivasti luistaa Matin ottelut. Sarjassaan, mi on raskahinta luokkaa läheisin, »musikoita» mattoon muokkaa. Hän miestä käteen käy kuin palkeenvarteen, pyörähdys, vääntö, ja jo «kastoi harteen!» Uus mies, ja ketarat taas keikahtavat, matossa senkin Iivanan on lavat... Ja ensipalkinnon noin poika poimi. Mut jälellä on vielä jäyhä toimi: Viel' luokkain mestarit ne kisaa, kieppaa, kunniapalkinnon sen kuka sieppaa? Muut köykäisempäin sarjain voittajat ne suosiolla siitä luopuvat: kun mestari on luokan raskahimman kasakka kookas niinkuin jättiläinen! Mut Matti tuumii: «Mieskö jänismäinen?» Ja Donin mieheen lyö tuo vihan vimman! Hän vielä ennen esiintulemista näin tulkituttaa: «Mieltä armollista osotan, luovu, henkes takia!» Mut Mattiako tuo nyt peljättää! vain moinen ylpeys häntä yllyttää, ja päättävästi urho näin nyt vastaa: «Mies Suomen uskoo vast' kun koettaa!» Noin kukkuroilleen vihan kuorman lastaa hän kasakan, tuon tyyten soettaa: «Siis kuole, tsuhna!» noin tuo hoettaa: «En noudata nyt painin lakia!» Niin esiin käyvät... Miehen mitat täyttää vaikk' kyllä Matti, hennolta hän näyttää nyt vieressä tuon toisen voitokkaan... Pyytävät naiset hienotunteiset ja -tuoksuiset säälien Suomen miestä luopumaan. Mut toinen ään' on miesten rintamassa: he tahtovat vain nähdä häijyyttään kuin nopeaan on »tsuhna» seljällään ja min suo iskun voittamaton Vassa? Mies idän katsoo Mattiin ivaten ja on kuin vihan virva silmien näin haastais inhoin: »Hyi, kun mokomaan nyt saastuttaa mä rukkaseni saan, mut kurja tsuhna, nyt sun surma peri!» On Matti jätin rinnalla kuin keri, mut hymyin seisoo hän kuin sanoen: »Liet voimakas, lie turha muistuttaa: Mies matala myös maasta ponnistaa!» Nyt heidät esitetään... Kello soittaa... Kisailu kestää kunnes toinen voittaa... Ja enää enempätä empimättä lyö miehet tavanmukaisesti kättä, ja leikki alkaa, mutta varoen... Niin kierrellen kuin kuumaa lientä katti mies Matin ympäri käy nuuskien. Vaan valvoo vastassa myös miesnä Matti: Kuin tarrais? tarkkaa hän kuin vakoillen. Mut toinen yhä käy kuin pakoillen... Hengittämättä tuota kansa seuraa kuin ottelevaa otsoa ja peuraa. Ja lähimpänä ole ihan vaikka ei Suomen urhon isän istuinpaikka hän innoin huutaa: «Mitäs sonnit kyyrää? Käy käsin Matti! makuulle mies tyyrää!» Ja poika jähmäiseekin jättiläistä... Ja toinen tokkaa myös, ei enää väistä, ja sähää siinä kielin röyhkein, herkin: »Sun mattoon liimaan nyt kuin postimerkin!...» Mut Matin huulilla on tyyni hymy, vaikk' alkaa vakavaksi käydä jymy. Ja huutaa pojalleen taas isä Antti: »Hoi! varo, mit' tuo aikoo elehvantti!» Kasakan niska-hyväilyt kun lakkaa, niin Matti vuorostaan taas kiinni nakkaa ja kouraisuista kontion käy nekin. Kuin löylyssä on mies jo kumpainekin... Upea urhoilla on käsi-rysy, mut ei vain kumpaisenkaan ote pysy: Liukenee «leipäheitot», »Lindenit», ojentuu »olkaväännöt», «Nelsonit»... Ja Matin isä jälleen äännähtää: «Oho! et viskaa sit', ei oo se mälli, on sellainen vain visa, sepänsälli!» Uljaasti urhot taasen käännähtää. Monesti Matti all' on pahan paineen, monesti taasen heittää lailla laineen. Noin yhä kiivaamman saa kisa menon. Kansa ottaa etukenon... Isää pojan otteet viihtää, eelleen ylpeyttään hän kiihtää: »Noin! miss' suuri käänteleikse, siinä pieni pisteleikse!» Soi myös venäläisten melu: «Lennätä jo lemmon lelu!» omalleen he huutaa, suhkaa... Mies se hikoilee ja puhkaa, sekä uhkaa... Kaikki näkee: toden tiehen Vassalla on vastus miehen... Katsojista enää kellään sääliä ei sydämellään. Nähden: muu on turha työ idän mies se alkaa lyödä... Vihelletään vaan ei ketään tule tuota keskeyttämään... Matti kärsein tuumii: »Lyö! ethän miestä näin voi syödä!» Näyttää niinkuin Matti kämään pian menis ... Isä suree... Mutta kammastansa puree Matti, salamana hyökkää, jätin hoippumahan työkkää, saa kuin luonnottoman voiman, nostaa ilmaan miehen roiman: Nyt oot kuiten loukussa! Niinkuin mato koukussa kiemurtelee kasakka... Mut on ote nasakka! Murtaa taasen isä suuta: »Niin! nyt näytä ett' oot luuta! Kaikk' on muuten hunningolla... Pitäis pöksyissäs miun olla!...» Kasvaa innostus myös väen, silmissänsä säihkyy säen... »Muista Matti puristaa, ettei voi mies huristaa!» muistaa taasen huutaa isä: »Muista myös miun voitto nätti, jolloin keikkos sirkus-jätti!» Kun saa Matiss' aatos vallan karttuu voimilleen viel' lisä: Koko synnynmaansa hallan miehessä hän tuntee tuossa: Hornaan näin nyt pitäis juossa, joka tämän taakan nielis, ett'ei tänne enää mielis elämäämme myrkyttämään, synnyinmaatain hävittämään! Hurtta! nyt sie jouduit oppiin! nyt et enää tyrmäs-koppiin kahli kansalaisiani! Et miun oivaa opettajaa pane pakolaisen matkaan karkoitettuna sä Vjatkaan! Rapista et maani rajaa! Paha nyt siun paulaan pani!...» Urho uljas noin nyt tuumaa, aatos tuo se hänet huumaa; suu on vihan väreilyssä: »Turhaan rynnistät nyt, ryssä!» Kansa huutaa, salamoi isän silmät, ääni soi: «Sillä lailla! Muista: miesi mitä suuremp', niin myös rojaus!» Hohkaa kasakka kuin liesi, kuuluu tuskainen hohhojaus!... Korjaa otteen kouhaten Matti, sivut rouhaten jätin, ja niin päättää virren: paiskaa kasakan kuin hirren maahan, vääntää, sekä kiskaa, vastustajan kumoon viskaa... Kiertyy vatsallensa toinen... Seuraa kääntö-nykäys moinen että mies nyt »siltaan» kääntyy... Mutta Matti kiinni vääntyy ihan niinkuin imeytyen... Sammuu pelastuksen kyven toisen, »silta» hänen ansa. Moist' ei kestä selkäranka, »silta» painuu niinkuin lanka. Matti jatkaa aatostansa: Vapaa maani on ja kansa!... Huuto, melu hurja raikaa, ilo isän enin kaikaa: »Siin' on Koljat voimatonna selällään, kuin kilpikonna!» Ja näin voiton eelleen tukee: »Ken se tähtiä nyt lukee?» Helää myös jo päätös-soitto... Selvähän se kenen voitto! Ilo pien' on itämaisten, sitä suuremp' suomalaisten. Kasakka saa pystyyn pään, naama näyttää synkän sään. Mut ei Matti masennettu: Maine maan on pelastettu!