II KOMPIA.

Sä illoin aina ilmestyt niin kaunihina eteen, mut aamuin kauneutesi se katoo pesuveteen.

Hän on kaunis patarouva, syömensä on hertta-ässä; kuningas mä laulaissain oon. sotamies vain elämässä. Puolelleen mun miks hän voitti, nyt sen tiedän todentiehen: ässä kuninkaanhan voittaa, sekä rouva sotamiehen! —

«Kuules kultain!» — lausuit mulle,— «kaks on kortta kourassani, arvaas, suukon annan sulle, kumpi solmuun solmimani?» Arvata mä kohta koitin, helppo oli arvatakin; petoksesta vainen moitin: solmu oli kummassakin! —

Kun liittouduimme iäks yhtehen sun olla piti aurinkoinen luova, mi kyyneleeni kuiviin oli juova ja syömeen saava elon rauhaisen; sä olit vain suo kylmä, hallainen mi toiveilleni kadon oli tuova ja surun syvän sieluhuni suova, ja ikimyrskyn saava syömehen! Mun olla piti alkulähde tuo, mi jalohelmen kalliin ilmi luo kuin meri hietajyvin simpukalle; mä kilpi olin pilkkakatseiden, ja telki kielten pahajuoruisten, mä olin niinkuin Josef Maarialle. —

Runoilija: Ihme, ettei maailman lauleloista ees kahta sattunut oo samanmoista! Runoudenharrastaja: Oh! kenpä rehellinen niin nyt oisi, sanasta sanaan toisen kopioisi! —

Kritiikin tappama runoilija: Jos elosta min' en viel' ois laannut, niin oisin Shakespearen mä arvon saanut. Haudankaivaja: Teill' enää olikin niin pieni ero, sinulta Shakespearen vain puuttui nero. —

Ja kruunu se tykistä laitettiin, mi tuonut ol' turmaa vainen; vaan nyt sitä kruunua kantava mies viel' enemp' on surmaavainen. —

(Arvostelijat). He kuoloniskuja armotta vain antavat, mitäs huolivat! vaikk' uhriensa lyönneistä jo ammoin he itse kuolivat. —

Jos laulamasta sa tahdot laata, niin laulelmasi sä julki saata. —

(Eräälle «runoilijalle»). «Repo ruskea on kuoltuaankin!» Tuon sinuun sopimaan mä saan kuin saankin: Sä ivarunoilija mielit olla, mut laulat tai et, tulos ain' on nolla! Runoissas järkeä ei, sanaa kivaa! niiss' et sä muita, itseäs ne ivaa!