KESÄMUISTOJA.
Reading edition
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen —
A. Oksanen.
1.
Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan, Mihin käänteli leyhkä tuulen, Niin leutohon lapsuusmaailmaan Ma soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen, Vaikk' ei se määränä oiskaan, Niin saapihan silmätä väljällen, Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaa On katsoa kaukorantaa, Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa Niin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin, Ja tuoss' on aavaa selkää! Se haipuvi kiiltäen auteriin — Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan, Mi valkolehtenä päilyy, Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan, Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa, Sen koittaret hyppyyn vievät, Ja silloin sen posket punertaa, Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais! Saa koittaret lumpeen viedä. Mut entä jos rusko se myrskyks sais? Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis? Niin onpahan allamme haaksi. Ja lumpeen lehden se huuhtelis Vain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain, Ei kannata kuunnella heitä; Vedet välkkyvät nää — se kuiskasi vain — Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa, Kun leikkivät kera hapsein: Tämä maa muka ois surun synkeä maa; Äl' usko niitä, lapsein!
Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois, Jo rastaat laulavat puissa. Tää rusko jos tyynen päivän tois Mun lumpeeni punertuissa!
2.
Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän Sun suureksi ystäväksi, Ja sun raittiit naurusi uskon Ma iloksi vilpittömäksi.
Ja kesken leikkisi jällen Sun silmäsi kyynelehtii. Vain syämehen surun pisar, Se jo silmäkulmahan ehtii.
On somat nuo aaltoset rannan, Sinä mullen aaltona välkyt. On lystit ne lintuset lehdon, Sinä mullen lintuna helkyt.
Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn Ihan aallonpuhtoiseksi, Ja ma tiedän sun laulujes helkyn Elos aamukiitokseksi.
Mut — kertako sullakin leikit Vain surujen summia salaa? Ja kertako vienoiset silmäs Salatulla outoja palaa?
Ja sittenkö haudalla seisot, Johon toiveita tuhansin kannat, Ja vilppiä siekinkö saisit Sijast' uskollisuuden, jot' annat?
Niin, silloin, silloin — mä soisin Olis parhainta lapsi sun olla, Tai nukkuva nurmen kukka, Tai raita rannikolla.
3.
Mun valkolumpeeni virkenee, Kun jo luulin tuulen sen taittavan, Sen posket ja silmät sirkenee, Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan
Se heilui jo heikkona, hentoisna, Kun aurinko kerran viipyili pois, Oli poskilta haipunut purppura, Ja oli kuin ihan se riutunut ois.
Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot Tän taimen kukkahan ehtoiseen, Ja sitte sen syksyn viedä suot, Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?
Mut pilvet poistui ja päivyt nous, Ja rannat laajalti kirkastui, Ja rannoilla allit ja sorsat sous, Ja seljillä auteret kultina ui.
Ja taas ilokyynelet poskillaan Se vienona, armasn' ailakoi, Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan, Ei päivyttä ilman se elää voi.
4.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka metsän piilossa lymyy, Joka illat arkana kimaltaa, Ja yöset uinuu ja hymyy.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka auringon nousten herää, Joka valossa vartta ja väriä saa, Ja lämmössä tekevi terää.
5.
Tule tänne vielä mun luoksein, Tule vaikkapa loitommas, Tule entisin kevättuoksein Ja hajahiuksissas!
Tule, nyt on säihkyssä rannat, Täm' on onnemme maa, tule oi! Näm' on entiset leikintäsannat, Ja saarilta laulut soi.
Tule, juoksemme niinkuin lapset, Ja ystävät vallattomat, Ja tuulessa hulmuvat hapset, Ja posket hohtavat!
Tule nauruhun rattoisimpaan, Tule itkuihin yhteisiin! Tule kaulahan uskollisimpaan, Tule siskon suudelmiin!
6.
Me sousimme kerran kun aurinko nous Ja kultasi sumuja veen, Oli aamuviherä vieno, Ja me keijuimme hiljalleen.
Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on! Kevät-untemme purppuraa"… Ja sun poskipäilläsi silloin Oli sumujen purppuraa.
Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen Ihan aikoihin syksyisiin, Se loi ruusuja onnemme usviin, ja ruusuja unelmiin.
Se on totta, ne usvat on haihtunut pois, Ne jo syyskesän tuulet laas. Mut muistojen kevät kestää, Ja me rannalla istumme taas…
SIN' OLIT LAPSUUTENI KAARIN KAUNIS.
(Säveleeseen: Om Gud så vill).
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis, Mä kuutamosta sulle kruunun tein, Ja hunnut hienot virran välkkehistä, Sun unelmaini linnaan vein.
Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin, Sun päilyi kevätkaste silmissäs. Oi Kaarin… sitten päilyi kyyneleitä, Mut Eerik on sun ystäväs!
EDELWEISS.
Alppien tyttönen antoi sen, Tyttönen tummatukka. Hältä se mulla muistona on Vienoinen vilukukka.
Kalpea kukkanen edelweiss, Kukkanen ikilunten, — Vilukko toivoini valkeain, Lumikki lempeni unten!
KAKSI KUKKAVIHKOA.
He koristivat mun kukkasilla, Lemmikeillä ja resedoilla Ja hienoilla heinän helpehillä Ja ruususilla Ja vienoilla violoilla.
Ja toinen lausui: "Sun lauluistasi Sekin yks on niin nätti, että"… Mut toinen taas oli veitikas: "Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin, "Jota et ole laulanut, ystäväin". Mut hälle ma pilkat kostin, Kun kihlat hälle mä ostin.
UUDESSA PURRESSA.
Tuuliko se lempemme purren kaas, Vai sousinko matalikkoon? Tai sinäkö se ruorissa istuissas Sen ohjasit haaksirikkoon?
En muista, mut siinä me erottiin, Me eri suuntihin uimme. Mut olipa se onni kun kuitenkin Me kumpikin — pelastuimme.
Sinut korjasi kulkija venheeseen, Ja ma seisoin rannalla surren. Mut sitte ma kuivasin kyyneleen, Ja tein ihan uuden purren.
Sun valkean tukkas ma liehuvan näin, Siks, kunnes se haipui hukkaan; — Ja minä taas tuuditan venheessäin Yht' impeä ruskeatukkaa.
Ja hän se on veitikas! Rinnallaan En jouda ma senttimenttaaliks'. Ja niin sirkkasen sievä — ma sanoa saan Tän oikeaks onnen vaaliks!
RUSKEA TUKKANI.
Ruskeatukkaista pikkuruistani. Naurusuistani, Voi sua veitikka vieno! Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit, Sitte mun suuret toivoni surmasit, Sinäkin, sinäkin pieno!
Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla, llkkuvaisilla, Hurmasit kesää pitkin. Syksyllä sitte sä toisen kihlasit, Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit, Että mä oikein itkin!