INTEGER VITAE.

Sinä sammuit niin Kuin aurinko auteriin Ruusuisiin, Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.

Mut kun ohi on yö, Sinä heräjät taas, — Ja noustessas Sinun hiuksillas Ikielämän kukkia seppele säihkyy!

Loviattaren lapset.

I.

Oli taisteltu taistelut Sammosta, Oli välkkynyt miekan kärki, Ja kansa on ollut innoissaan, Kuin taistellut oisi se onnestaan, — Mut taistelut Sammon särki.

Ja palkaksi kansan kärsimäin Ja urhoin orpojen surun Oli Väinölä saanut osakseen Ja tuuli tuottanut yli veen Vain muutaman Sammon murun.

Olis niistäkin koittanut onni maan, Ja vauraaks saanut kansa, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Sen turmeli taijallansa.

Hän jääteli Väinölän viljamaat Ja hyyteli touvot uudet, Ja saatteli rakehet rautaiset Ja tuotteli nuolet tuliset Ja tuhot ja onnettuudet.

Mut aina se Väinölä nousi vain Yli tuhojen tuskaistenki. Näet sillä tukena taistoissaan Oli vanha Väinämö, tietäjä maan Ja Kalevan kansan henki.

Ja Kalevan kansa katselee Jo onnea ikuiseksi, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Nyt viimeisen keinon keksi.

Loviattaren lapset ilkeät Hän Tuonelan mailta pyyti, Nää alut kaikkien pahojen Ja tuhatmäärien turmien Hän Väinön väkehen syyti.

Mut varaksi vanhan Väinämön, Mi Louhen taijat taitti, Hän keri unia kuoleman Ja öitä mustia Manalan Ja hyisen myrkyn laitti.

Ja siitä Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu. Ja velhot kansoa kaatavat Ja Väinön vihreät viljamaat Ne hoitamatta hukkuu.

II.

Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna, Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.

Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat, Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.

III.

Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha, Uupuu uneen Kalevan heimon henki.

Uness' ihanat oli laulut kuullut, Kansan onnen-aikojen laulut armaat: Niiss' oli lasten leikkilaulut Kuin purojen soljut soineet; Siin' oli hempeä, Siin' oli lempeä Siskonlemmen soreutta, Veikonlemmen vehreyttä, Emonlemmen ehtoisuutta, Pojanlemmen puhtoisuutta, Puhtokieltä, Puhtomieltä, Puhtoposkea, Punaposkea, Toivoa Kalevan kansan.

Siin' oli selät siniset, Silotyynet siimesrannat, Niill' oli allit ailakoinneet Sekä sotkat soudeskelleet Tyynessä ihalan illan; Kukkanienten notkelmissa Neitoja ilon pidossa, Leikkimässä, Laulamassa, Kivillä kotoisen rannan Kiikkumassa, Lemussa kotoisen lehdon Liikkumassa.

Siin' oli impien ilossa Sekä lasten leikinnöissä Urhomiehet uljasmielet Kilvassa kisaellehet: Mik' on hellänä hypitti Poikalasta polvellansa, Kertoili kevätsatuja Kesän kaunihin tulosta, Tuomen tuttavan kukista; Saavan perhon silkkisiiven Kukkasille keijumahan Lapsen leikkivän iloksi; Lauloi lemmen, ikilemmen, Uskollisen, urholemmen Sulholle sukeuvalle; Saneli sotasatuja, Kertoi töitä kelpomiesten: Kunnon on polvuks kunniahan, Työn on tieksi mainehesen Urholle ylenevälle; Jalomielen on jouseks lauloi, Tiedon on kalvaks kaunihiksi Saavalle sotijalolle.

Mik' oli miehistä hyvistä Kisakentän karkeloissa Impiä ilahutellut, Neitosia nauratellut, Suositellut, soudatellut, Kukitellut, kiikutellut, — Ja sulasanoista saanut Ken suloa sinisilmän Kastehelmeltä kukalta, Ken heloa hohtoposken Ruusulta rusottuvalta, Ken kuiskuja kultaselle Linnulta livertävältä, Ken iloja ikilemmen Immeltä iki-omalta.

Siin' oli miehet, mahtimiehet Kasken honka kaadannassa, Hyvän huhdan raadannassa: Kirves iskenyt urohon, Säen sinkonut tulena, Hongat horjunut humuten, Kaatunut komea korpi, Ryskynyt rytökasaksi. Sitten liekit leimunnehet Tuimana tulimerenä Laajalti Lapin rajoille, Venäjän vesinevoille, Yli suuren Suomenniemen; Korvet polttanut poroksi, Hettehet hyviksi maiksi.

Siit' oli Kalevan kansa, Luojan armoja anoen, Raatanut roviomaita, Kylvänyt kytysijoja; Työ kiittänyt tekijätänsä: Ohra oli norosta noussut, Ruvis runsasna remunnut, Kasvanut ihana kaura Yhdellä ylenemällä Onneksi Kalevalaisten, Ihmisten iki-iloksi.

IV.

Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista! Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!

Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla, Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!

V.

Ja vanha Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu; Ja rannat päivässä päilyilee, Ja viljat vihreinä häilyilee, Ja onnen käki kukkuu.

Mut on kuin outoja pilviä sais, Ja synkistyisi lahdet, Ja on kuin pilvet ne tuulta tois, ja siniseljillä salamois, ja kaatuis Kalevan hahdet!

Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Saa seljät vaahtovyöksi, Ja ukonnuolia sinkuilee, Ja turmanlintuja vinkuilee, Ja päivä on muuttunut yöksi.

Ja rae ja myrsky viljat vie, Ja taivas vettä valaa! Jo järkkyy pielet ilman ja maan, Ja kansa on joutunut suunniltaan, Ja kylät tulessa palaa!

Ja valituslaulut vaaruilee, Kuin peikot onkaloistaan, Ne urhon korvahan kuulostaa, Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa, Ja tuhot yltelis toistaan.

Jo kisakentät ja pyhäpuut On kaatanut myrsky vinha. On leikit kansan jo leikityt, Ja lemmenlehdoissa helkkynyt On laulu outo ja inha.

Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Ja kansa hoippuvi yössään; Kukat urhoin kummuilla tallataan, Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan Ja vuosisatojen työstään.

Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö, Ei pilkoita aamun rusko. Unet uusia ilkkuja luovat vain: Kuin Kalevan lasten, onnettomain, Olis hukkunut isien usko! — —

VI.

Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä! Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!

Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta — Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!

VII.

Silloin soittoja somia saapuu Urhon unehen vaikeaan. Soitot ne vihlovat urhon rintaa, Soitot ne särkisi jäänkin pintaa — Soittoja kuulless' urho vanha Yltyy itkuhun haikeaan.

Siin' on vanha Väinön kannel Kansan hylkynä, kaihoss' yön! Suomen suruja hiljaa soittaa, Soitto se Louhen loihdun voittaa — Kyynelvirtojen viljojen vierren Sykkiä alkaa urhon syön!

VIII.

"Soitan Suomen surmanvirttä, Kaijun kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." — — — — —

Alahan' on allin mieli Uidessa vilua vettä, Alempana mun poloisen Heitettynä helkähdellä, Särjettynä sylkähdellä,

"Soida Suomen surmanvirttä, Kaikua kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." — — — — —

"Kieleni mun on kipeä, Säveleni sangen sairas, Soinnu ei Suomen surmanvirsi, Kaiju ei kansan kalmanvirsi, Heimoni hukuntavirsi, Kalevalan kuolinvirsi."

IX.

Ja urho havaa —

Ja kantelensa, Mi ohell' äänteli, Helmaan nostaa, Ja romun rakkaan, Ruosteen syömän Ja sammalen peittämän Puhtaaks huhtoo Ja kirkkaaks kylpee Kyynelin kallein Kanteloisen Ja kansan huolista Itketyin.

Ja sairaan kielen, Särjetyn, sortuneen Hän irti kiertää, Ja hellämielin Harmajan hapsen, Hopeahiuksen Kietoo naulahan kiiltävään.

Ja polvell' urhon On niinkuin kuuluisi Kantelosta Hyminä vieno, Ilonhellä ja huolenkaunis, Kuin haastelu neidon, Mi sulhon polvella Iloja, suruja itkee.

Ja suruhun samaan Ja ilohon yhteen Yhtyen Väinö Kieliä koskee: Ja hyminä vieno, Tuo ilonhellä ja huolenkaunis Helkyks yltyy, Soinnuks suortuu, Saapi soitoksi somaksi, Taikalauluks tenhoisaksi, Jok' on virtana valuvi, Koskena kohaelevi, Myrskysäänä mylleröivi Ilmahan ilottomahan, Surman yöhön surkeaan:

Se soipi synnystä Suometarten, Kuin valot taivahan kosi heitä, Ne syntyi valoa suurta varten, Ne lempi tähtien kaukoteitä.

Ja silloin rinnoista Suomi-äidin Joi Ahti kaihovan kaukomielen, Ja suortuvistahan Suomen neidin Loi Väinö kantelon kaunokielen.

Tää esiheimo se lempi suurta, Se kuulutöillä jo kulki ammon. Se oli ylhästä alkujuurta, Se tutki synnyt, se teki Sammon —

Ja Väinämön laulu tenhokas, Mi muistutti muinais-aikaa, Se vierii metsät ja harjanteet, Se yltää salot ja siniveet, Ja kallioissa se kaikaa!

Se kertoo kansasta urhakkaasta, Ja kuink' on kuulu sen alkuveri, Ja Suomenniemestä, sankar'maasta, Min esi-isiltä lapsi peri.

Se kertoo surujen suurten öistä, Ja vainotulien välkynnöistä, Ja tuhatmääristä taistotöistä, Turmista nimettömistä, Surmista sanattomista, Joiss' oli seissyt Suomen kansa, Kestänyt Kalevan kansa Vuotta seitsemän satoa Yhdeksän yrön ikeä, Taikkapa tuhannen vuotta, Ehkä siitäki enemmän, Seissyt, kertoo, sortumatta, Kestänyt katoamatta —

Sana niinkuin leimaus lennähtää, Tai niinkuin tuulosen kuiske! Sen säveltä laulaa laine ja puu, Ja rannat ja rastas helkkysuu, Ja hiekka ja heinän huiske!

Se kertoo halloista harmahista, Kun tuoni taaton ja veikon niitti. Se kertoo äityen parmahista, Kun tuskin lapselle turvaks riitti, Ja leikkilehdoista armahista —

Se on laineiden laulua lempeiden, Siks sairas terveeks saapi! Se on maineiden laulua menneitten, Ja siks se niin liikuttaapi!

Soitti sitten viimeiseksi, Lauloi laulunsa lopuksi:

Nouse pois makoamasta, Kansa kaunis nukkumasta! Et syntynyt, Suomen kansa, Kasvanut, Kalevan kansa, Kuolemahan kunnioitta, Kaatumaan kadehtijoitta. Siks olet sukua suurta, Suometarten alkujuurta, Sepon rautaisen rotua, Lasta kuulun Lemminkäisen, Heimoa oman emoni! Kunis muistan muinaistani, Sinis ma sinua muistan: Nuorna sa norosta nousit, Suosta sorjana ylesit, Kun sanoivat kuolleheksi, Kertoivat kadonneheksi. —

* * *

Kiitos julkisen Jumalan! Viel' oli kansassa Kalevan Henkeä hivenen verta Elämäksi elpymähän, Hereelle havahtumahan Soittoon Väinön soittamaan.

Kiitos julkisen Jumalan! Viel' oli suuressa suvussa Toivoa tomusen verta Voimaksi virittymähän, Kunnoksi kasuamahan Louhen loihdun voittamaan.