KÄYNTI VIKTOR RYDBERGIN LUONA

Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.

Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:

Väna barn, ännu i hågen lika kyligt frisk som vågen, skönsta aeckros, som jag gungat skär och hvit på bölja sval! Blott en tid, och da skall drömma drömmur underliga, ömma, medan jemt sig lik min källa sorlar under björk och al.

Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä katse tummissa silmissään.

Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen häviötä…

Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg, tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!

Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan, katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta — kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka sai minut paljon unohtamaan siitä, mitä hän sanoi, ja kiintymään vain siihen kuka sanoi ja miten sanottiin. Mutta erittäin muistan, kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui: "Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".

Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja entisyyden muistojen suuri suojelija — hän saattoikin niin sanoa.

Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin, nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena puhumassa Ateenan nuorisolle:

Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår verld är fåvitskt klok! ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly- tungt träldomsok: verldens klokskap föder henne sorg och feghet, skam och svek. Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och tro och lust och lek!

* * * * *

Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni, kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.

Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta häntä nöyrästi kiittää!