VALKEUS YÖSSÄ

Minut korvesta pirttihin kannettiin, mut korpeen mun juureni jäivät. Hopeat, korut oksille annettiin, niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät, ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä, ma haastan korpien hiljaista kieltä, huminaa salometsien, suurten ja sankkain, johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain. Kohoamme kohdussa korpien vyön, pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön, humisee kesät, talvet yllämme tuuli, tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli. Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu, kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu, me yksin elämme iästä ikään, ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään, ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven, on kuolematon rotu korkean korven. Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi, humisten ikilaulumme sentään soi, tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa, sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa, inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa, levon, rauhan toisen rinnasta raastaa, sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä, kateutta karsasta, soimaa ja syytä. Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha, syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha, lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys, herättää, hymyää kuten korkein hyvyys. Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme: tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme, teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa, elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa. Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu, vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.

»Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan; sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.» Luuk. 2:29-30. Pyhäkössä temppelin varronnut oon monet vuodet; mun henkeni kaipuu mua ohjannut on elon aurinkoon. Iäkäs olen, varteni vaipuu, povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut, lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut, odotukseni vihdoinkin loppunut on, näen kirkkautensa nyt auringon! Ikirakkaus tähtien tarhasta alas astui, nyt ihmissuku vapahdettu on aineen harhasta; joka etsii, hän Tieltä ei huku! Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ, ota kuoleman katkesi, valkeni yö, valohon pimeästä käy ihmisen tie, Isän laupiaan luokse se jälleen vie. Vajonnut oli henkemme aineeseen, himot askeleitamme vain johti, nyt kuljemme taasen kirkkauteen, Jumalaa, Elon alkua kohti. Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme, me toistemme tuskia, haavoja liennämme, tuli rakkauden ikivoimamme on, radan rastii se maast' ylös aurinkohon! Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain, olen nähnyt Rakkauden Herran, janoten jota mielin nääntyvin hain, ylistetty, kun saavuit sa kerran! Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan, elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan; lepohon nyt lasket sa palvelijas; elo, kuolema on Sinun vallassas!

On kuin läpi maapallon aurinko loistais, vaikk' kylmä ja valju on viileä yö, on kuin kajo taivahan tyynenä toistais valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö. Masennettu on yö! pimennossa ei piillä pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä rata siintävä idästä läntehen hamaan! Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan. Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon, katos halla, nyt karkonnut kuolema on. Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon, ylivalta nyt ainut on auringon. Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa, paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa, väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys. Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön, ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain, jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön, povess' ihmisien elät piilossa ain. Ah, kerran on aikasi astua julki, tuhatvuosia valtias vaieten kulki, tuhatvuosia orjankaapua kantoi, valons', äänensä vaientaa yhä antoi. Ja antavi ain, jyristen se ei haasta, alas käy kuten kyyhky se liihottain, maa vieras on sille ja mainen saasta, asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain. Läpi maapallon hälle se loistavi yössä, pitopöydässä juhlii ja arkien työssä. Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa, Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.

Yhä vankina on valo auringon, meni mailleen jo marraskuussa. Hämäriss' sinertää lumihelmet ja jää, kevyt kuura kiiluvi puussa. Säkenöi syvä yö, revon roihut lyö yli taivaiden sähköistä tultaan. Avaruus salamoi, yö hetkeksi voi ylt'ympäri puhjeta kultaan. Salamoi syvä yö, ikitähtien vyö säkenöi tuhansin jalokivin. Ylös kuu kohoaa, valo sen kuvastaa kinoksiin kotikoivujen rivin. Vaikk' kahleissa on säde auringon, koko kaikkeus kuitenkin hohtaa. Valo tähtien vyön läpi kuolonkin yön valonlähteille henkemme johtaa. Valon lähdett' ei näy, mut esteettä käy läpi kaikkeuden henkemme vapaa. Sido ei sitä maa, valon siivet se saa, Isän istuimen ylhäällä tapaa. Valon varjo on yö, vapauttaen lyö läpi yön säde huomenen koiton. Avaruus salamoi, koko kaikkeus soi ilolaulua valkeuden voiton!

Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta, kimaltaa yllä tähtikirkas yö, yö rakkauden; — ei raiu enää rauta, ei kalskahtaen kalvat enää lyö. Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta, kajastaa iäisyyden aamunkoi, ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta, kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi. Soi joulukellot yössä avaruuden, yöss' syntyi jumalainen rakkaus, sytyttää mieliimme se toivon uuden, se liitost' uudesta on lupaus. Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki, yön tähtiin katseemme se kohottaa, rauhatta rintamme ei enää nyyhki, kiitämme korkeuden Jumalaa. Ylistys olkoon korkeuden Herran, vanhurskas, vakaa mieli inehmon! Me kamppailimme, — koittava on kerran seesteinen, tyyni aika auringon. Urohon unta, joka silmäns' sulki varjostaa kuusi valkee, kuurainen, yön juhlakellot soittavat nyt julki sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!