LUOVA SANA

Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi! alussa maailmoille muodon soi. — Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa, se jumalain on juurta, Voimaa luovaa. Kaaoksen alku-yöss' se salamoi, maat, taivaat, Valon valtameret loi. Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön, lepäävät luovat voimat pani työhön. Maailmat loi, ja niitä hallitsee, loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee! Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran jylisee sinisalamoina Herran.

Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki, pimeän iki-yön joka ukset särki aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun lukemattoman vahvuuden helmassa luki, rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon. Sana, min tajunnassa ihmisen suvun syvä synty on, alkujen alku ja juuri. Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri, mi kätkenyt on idun tammen terhoon, maan uumenihin elon voiman, mi nostaa pimeästä pinnalle laihon laajan. Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan, mi leimahtaa idän ääristä länteen, Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen. Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa, hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa, Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa. Sana kuolematon, jumalallinen valta, meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan side ainoa, jot' ole muille ei suotu. Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu, rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan, meret hallita, vallita maan sekä aineen, avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen, pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä, omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä, joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä. Vapauttaa vangitut henget hän voi, alas taivaista hän tulen siunaavan toi, Sanan, jonka valtaa ei vangita saata, joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.

Sen alku kaaoksen on tuollapuolla, sen syntysanat lausui luova Järki, sen olemus ei koskaan saata kuolla, se kaikkialla eestään esteet särki. Se aina etsii ilmennyksen alaa, sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa, se jumalten on kaunein leikkikalu, sit' aineen puoleen luomisen vie halu. Elämän voimalla se aineen täyttää, säteensä siunaten se siihen valaa, katoovaa työhön ikuiseen se käyttää, se pimeydessä liekehtien palaa. Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa, auringot toisensa sen tiellä kohtaa, ajasta iäiseen se raivaa rataa, min yli öisten tähtein siinto sataa. Muodoissa kimmeltää se lumikiteen, ylentää avaruuksiin templin ylvään, välille maailmoiden solmii siteen, pystyttää hartauden pyhän pylvään. Valloille ikuisille uhritulta suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta, maan uumenissa joka uinuu untaan, kohoten kerran Valon valtakuntaan.

Milloin kypsä ihmiskunta? Milloin jumalien unta toteuttaa mainen kansa? Silloinko, kun tieto, taito korkeimpaan on noussut kukkaan? Selvillä kun kaikki salat sill' on, konsa kaikki alat mahtaa voi se mahdillansa? Konsa hunaja ja maito kaikkialla vuotaa, hukkaan silt' ei mene pisaraakaan? Tasapaino kun on vaakaan tunteen sekä järjen saatu, juurtunut kun luontoon raakaan lempeempi on luonnon-laatu? Kuljettu on puoli tiestä silloin, muttei yltään iestä puistanut viel' ihmiskunta. Elä viel' ei jumalunta. Milloin kypsä ihmissuku? Silloin, kun ei enää huku toisen käden kautta kukaan. Kun käy kaikki määrään samaan, veljinä kun kaikki mukaan käyvät rauhaa rakentamaan. Kuollut kun on himo saaliin, yhtyneinä yhteen maaliin tähtää kaikki tulevaiseen. Silloin uneen jumalaiseen yltänyt on ihmissuku, jok' ei koskaan sorru, huku.

Se on täytetty! Ah, syvin hetki on lyönyt! sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt! sylihin elämän tyly kuolema taipuu. Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu, johon tähdännyt on iät ihmisen suku. Se on täytetty! Tuskasta, tuskien alta iankaikkinen noussut on rakkauden valta. Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei huku polo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta. Se on täytetty! Ristin juurella unta uneksii tulevasta sen valkeimmat sielut. Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut, välisillat on valmiina vastaisuuteen. Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteen kohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä. Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä, katohon väkivallan ja koston ja vihan, se kirkastetun sai hengen ja lihan. Se on täytetty! Maapallo hetkestä tästä jumalallisen Rakkauden elämästä osan sai, jota siltä ei riistää saata. Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata! Vapauttajan veri virrat väilyy iät ilmoissa sen, sydämissä säilyy säde auringoiden Auringon. Se on täytetty! Täytetty rakkauden on pyhin työ, joka kuoleman vallat murskas, johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas, joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä, rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä! Pitkäperjantaina 1921.

Soita, David, soita, soita, murhetta ei henkein voita. Henkeni, mi Herran työhön valittiin, nyt vaipuu yöhön, joka ympärillein lankee. David, soita, David, soita, mieleni on musta, ankee. Milloinkaan ei enää koita vapahtava päivä mulle, muinoin Herran voidellulle. Syvemmälle yhä vajoo sieluni, sen siteet hajoo pimeään, min ääret kajoo ihmisten ei enää maita, eessä polku outo, kaita, min ei missään näy päätä. Tuonen varjoa ja jäätä, minne katseeni vain kiintyy. Silmähän vain yksin siintyy toivottuuden aukeet aavat. Kirveltävät kipeet haavat, jotka elo iski, saavat elinvoimain lamaan, lakoon. Kuvat hurjat kulkee, pakoon niit' en pääse, aivoissani suonet paisuu, veri sakoo, kuumeisesti sydän takoo. Pedon lailla raivoissani koetan ma kahleitani murtaa, mutta raivoon suotta. Viikot vaihtuu, vuosi vuotta seuraa, yhä kierrän samaa kehää, joka henkein lamaa. Harppuasi, David, soita! Sieluni ei salamoita enää iske, ikivarjoon uppoo se ja unhon yöhön. Zebaothin kruunun tarjoon sulle, saata sit' en kantaa, kelpaa en ma Herran työhön, rikoin käskyänsä vastaan. Sit' ei saata anteeks antaa mahdit maiset, vallat taivaan, tuomittu oon iäks vaivaan kulkiessain elon rantaa. Kuolemalla ainoastaan Herran vihan sovittaa voin. Siksi kirveltävin haavoin kuljen, hourun yöhön vajoon. Katselen ma aamun kajoon, sammuu kirkas päivän kulta! Soita, David, hetkeks sulta lohdun saan, sa kruunun multa. Soita, hoivaa Herran tulta, heläjöivin hopeekielin soita, astu nöyrin mielin tielle, jolle Jahve johtaa askelesi, ylläs hohtaa iät Ylimmäisen tuli. Sydämesi siinä suli, taipui tahtos Herran tahtoon niinkuin kaarna merten vahtoon!