PILVIEN PIHOILLA

Aurinko yllä, ja allamme maa! Kohoaa, kohoaa avaruutehen ain yhä korkeammalle kone, halki ilmojen nuolena kiitävä. Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle. Yhä korkeammalle ja korkeammalle! Alapuolella pilvenhattara liitävä, yli pilvien, usvien, auringonsumun sylihin ylä-ilmojen jäätävän humun kohoaa kone kiitäen päivää päin läpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin. Yhä korkeammalle ja korkeammalle, meri, mantereet jäävät jalkojen alle! Sinertää alapuolella siintävä laine, yläpuolella, ympäri ilmava aine, ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataa tuhannet sätehet tulivirtojen lailla kutoen merenpinnalle auringon rataa. Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla, näy saarta ei, salmea, niemekettä, vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä. On kuin inehmon olis haihtuneet surut, humisten syvät soi iankaikkiset urut, heläjää sävelet avaruuksien soiton, pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton, sävel valtava kuin elon alkavan yöstä, hopean helähdys ikitähtien vyöstä, säen, syöksyvä auringon ainaista rataa, ylähältä mi lohtuna lempeenä sataa yli maan, läpi yön valon väyliä luoden, valon valkeiden valtojen viestejä tuoden. Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitää kone vain. Hajahattarat allamme liitää, ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu, katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu. Kohoaa meren helmasta kallioranta, petäjikköä kasvaa sen karkea santa, kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin. Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin, satamiss' alusten liput kirjavat liehuu, vilisten väenpaljous allamme kiehuu. Leviää torit alla ja kaupungin kadut, kapeat kuten hangella suksien ladut, kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot, taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot, keot kuin kerikansan ja muurahaisväen. Vilahtaa jo rinne vihreän mäen, hämärtää läpi terhenien salo sankka, jalan alla koivikko korkea, vankka. Läpi kenttien käy joen hopearihma, putouksen yllä kultainen vihma värisee vesihelmien, tanssien, telmien kedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää. Talonpoika peltomaatansa kyntää, lato laidassa vihreän niitun puuntaa. Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa, keveään, keveämmin entistä kiitää, pian laineiden harjoilla jälleen liitää. Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa, väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa, kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää, satamaan kone mykkänä seisomaan jää.

Ihmisen ei jalka astu kätköön hautakammionne, kumpunne ei koskaan kastu kyynelistä, kohtalonne vyöryyn jään ja lunten hukkuu, katoo öisten kuiluin sumuun, vuosisadat siellä nukkuu, häipyy vuorivirtain humuun. Vilinässä vuorivirtain syöksyy syvään kuilun yöhön niinkuin lastu kevyt, irtain, joka joutuu vetten vyöhön, ajelehtii, hetken häilyy ryöpyissä ja vaahtoon vajoo, tyynnä taivas päällä päilyy, pärskeet rannan paasiin hajoo. Uskalsitte ylvään lennon alttiiks antain elon urheen. Surma särki siiven hennon, vieri kotiin viesti murheen. Poiss' on urhot! turhaan kysyy miks ja missä katkes matka? Vait on vuoret, vaiti pysyy, kertomust' ei kenkään jatka. Alppivirrat yksin pauhaa, kuuluu kuilun yöstä kumu. Sankareille laulaa rauhaa vuorten vapaan tuulen humu, kertoo tarun urhoin työstä, jot' ei kuullut, nähnyt kukaan. Kohoo maine kuilun yöstä, kiitää kauas tuulten mukaan.