SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...

Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen, satu siintävä tähtien. Minä murhe, kärsimys katkera sullen, kato lehtien, jotka syksyn tullen vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien vihannat kesä-puistomme hävittää, kedot kukkivat autioittaa. Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa! Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme, arimmat ajatuksemme tallasin lokaan, tylyn tungin orjantappuran okaan sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin, ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin, minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan, oman itseni kaataen ainoastaan. Sekä sun. Osas sittenkään ollut ei unhoitetun, ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu. Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu. Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit, lumivalkean joutsenen lailla sa sousit Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma. Epätoivohon toivon muistoja toit, epäsointuhun kauneuden sointua loit. Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen, säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.

Timantti puhtain, joka puhkes illan, eloni illan ensi varjon tullen! ma viime lauluni nyt laulan sullen, säteistäs solmin tuollepuolen sillan. Et kiinnitä mua maahan etkä multaan. Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu, katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; — iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan. Timantti kallein, loistos peittyi multa melskeessä elon turhuuksien turun. Sun näki silmä, suurentama surun, sun sisin siintosi on tuskain tulta! Sa jumalten oot kallein leikkikalu, et turha, välkkyvä vain ajanviete. Sa syämen kärsineen oot syvin miete, sun säihkysi on sielus syvin halu. Kimallat niinkuin kenttäin autuasten ens aamukaste; tienoot oudot näytät minulle, hehkullasi henkein täytät. Vavisten painan sinut syäntäin vasten. Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen, säkenöit oudon jalokiven lailla. Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla, sa lahja elon ehtoon jumalainen. Sun siintos askeleitain aina johtaa, maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan. Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan, sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!

Sa saavuit suortuvillas säteet yön, ah, talven tytti tähti-seppelpäinen! seuduista saavuit öisten tulten vyön, miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen. Etäällä, korkealla kotis on, — siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet. Tienoilta kätköön käyneen auringon maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet. Halk' äänettyyden polkus pyhä käy, sa kuljet kimmeltävää tähtirataa, ei avaruudess' askeleitas näy, yön oudot säteet jälkes umpeen sataa. Tähdestä tähteen kulkee sentään ties, sun askeleittes alla kiiluu kiteet! Silmiisi konsa katsoo mainen mies, sielunsa sitoo äänettyyden siteet. Valoa pelkkää olemukses on, — hän iäti on henkes valkeen vanki, unohtaa kukat, kesän auringon; harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki. Lucia, tähtitytti tyynen yön, et tunne päivänpaistetta, et kesää, sa Henki luova öisten tulten työn, ei sulla kodin lämpöä, ei pesää. Sielussa yksinäisen suojan saat, sen täytät näyillä sa tähtitarhain. Vieraita sulle tuoksuvat on haat, vieraita kuvat ihmismielen harhain. Lucia, suortuvillas säteet yön sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä seuduista öisten vahvuuksien vyön, elämä syttyvä miss' uinuu jäänä. H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.

Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa ruskeeta tulta, ripses roihut salaa. Autuuden aavistusta huules kuiskaa, kiireelläs kirkastuksen kehät palaa. Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä, koruinas kiiluu öiset tähtitulet. — Olentos säihkyy sentään suven säätä, sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet. Sua saartaa kaikkialla luonto karu, jok' askelettas kiertää kipu, surma. Siks laupias oot niinkuin joulun taru, sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma. On kiirees kirjaeltu linnunradoin, käyt maaliis kipenöivää tähtitietä, tulia yön on ympärilläs sadoin, et hengetöntä hetkeä sa vietä. Synnyttää sielus joka hetki tulta, pyhiä aatokses luo auringoita, sinulta elämän ah saamme, sulta, luovassa voimass' ykskään sua ei voita. Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee, hangissa vaalit valtaa suven suuren. On elos iankaikkinen ja uhkee, kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren. Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa vain voimakkaammin välkehdit ja palat. Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa, elämän, rakkauden sa tunnet salat. Uudenvuodenpäivänä 1922.

Et viipynyt vierelläin, kuten tähti olemuksesi loistava luotani lähti, olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan, tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan. Toki en kapinoi, valittaa olis väärin, ei autuutta laskea voi ajanmäärin, sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta. Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta. Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää, liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää kuin luotani oisit sa vaaksan päässä. Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä? Siroutta ma siunaan sun kättesi somain, hyvin tiedän, että et koskaan oo omain, hyvin tiedän, että et suo mulle suuta. Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta. Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa, sua saavuta en, toki henkein on vapaa. Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt, mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt. Olet päiväini, öitteni paistavin tähti, olentos vaikk' kauaksi luotani lähti; sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan. Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.

Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. Olet mulle päiväini paiste, ja yöni ikirauha on suuri ja siunaava sulos! Elämän runo oot, olet täyttymys unten ikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu! Olet askel yllä unhojen lunten, elon sammumaton, salaperäinen loihtu. Elämän sätehet toit kuoleman yöhön, syvimmät olemukseni selvitit salat, loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön. Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat! Pyhä patsas oot elämän ikitulen, yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa. Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen, kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa! Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit, elämän salat suurimmat poves sulki. Yli yön elämän iankaikkisen näytit, salat kuoleman haastoi sun huulesi julki. Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. Olet mulle päiväini paiste, ja yöni ikirauha on suuri ja siunaava sulos!