MAA-EMO

Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja, ah, elonantaja kukkea-kulma. Oot ikinuori, ain yhä nuortuva kellervä-suortuva laihojen kullan. Toisinaan voit tyly olla ja julma! Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä pursuavat tulivirrat ja työstä ihmisien lopun tehdä, mullan antimet niin hävittää, ett' tienoon autioks teet, talot, töllit voit kaataa. Mut inehmot väsymättömät raataa kunnes peittyvät parmaasi vienoon vihreään verhoon versovain tarhain. Ehtymätön poves on, emo parhain. Myöhään ja varhain, kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan paisuvan parmaan kuormaa kullan-välkkyvää kannat. Suot elon kaikille, kaikille annat antimes, ain olet työssä, et lepää, lahjojas meiltä et milloinkaan epää. Kasvatat korkeat korvet, ja sankat suot salot nousta. Säät rae-rankat lannista ei sua, vuoretkin vankat, vyöttämät jään, katat laitumiks karjain, ain ylös huipuille hyisien harjain käy jäkälää poro etsimään. Marjain runsaus maat, mäet, mättähät peittää. Kun kesän aurinko kultansa heittää kentties ylle, niin kypsyvi heelmät, täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät. Maa-emo mahtava, ah elonantaja, kaitsija, kantaja. Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu, polkumme liikkuu, hoivissas elontaipaleen kuljemme, kunnes suljemme silmämme uupuneet lepohon kerran, kunnes raukee ruumiimme, ah, poves silloin aukee sulkien meidät huomahan Herran.

Pyhä, valkea, valtava aurinko! lukemattomat vuossadat liidimme jo kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon. Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon, levon ei radallemme oo laisinkaan luotu, kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu. Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään avaruutehen syöksymme tähdittyvään. Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, kipinöitänsä auringot kaukana lyö, välähtää vasamat elon syttyvän, uuden, radat luomisen aukeavat, jumaluuden, iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa, tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa. Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, joka hetki jatkuvi luomisen työ. Joka hetki Henki aineeseen liittyy, yhä tähtitarhoja uusia siittyy, syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan, pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan, ei lankea milloinkaan kuoleman aatot, salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot. Pyhä aurinko, voimasi valtava vie elämään yhä meitäkin, aukee tie edessämme halki vahvuuden öiden, läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden. Lukemattomat vuossadat liitänyt lie maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon. Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon, levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies. Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties! Vuodenvaihteessa 1922.

Säkenet elon valtavan sähkön läpi luonnon taas salamoi, kukat puhkee, kussa ne kulkee, sävel lintujen ilmoissa soi, avaruuksien syttyvi jäihin pyhä aurinko, elpyvi maa, kuten morsian hohtava häihin se itsensä kaunistaa. Kukat kulmillensa se kietoo, sitelee siniseppeleet, purot valkohuntuina vaahtoo, häälaulua laulavat veet. Jumaluuden laulua luovaa, sävel jonka on loppumaton, joka muotoja uusia muovaa. Iankaikkinen, ah elo on! Niin syvästi joskus se herpoo, kuten iäksi kuollut se ois; vain hetki, ja haihtuvat harhat, Manan varjot on väistyneet pois. Iäks kuoleman varjot hukkuu sylihin elon auringon; kuten luonto, mi talven nukkuu, niin henki on myös inehmon! Säkenet elon oudon sähkön salamoi olemuksessa sen, ei alkua, loppua sillä, se voima on ikuinen. Joka ruohossa, korress' se elää, solun täyttävi jokaisen, — se henkenä iäti helää yli tyhjyyden kuilujen. Keväällä 1921.

On kuin valon hohtavin huntu leviäis yli metsäin ja maan, kesän kypsän tuoksuva tuntu kedot täyttäisi kukkasillaan. On kuin pyhä, valkein soisi sävel kentiltä autuuden, valon Herran viestiä toisi alas vangeille ainehen. Sävelet valon vaikeimman taivaan väräjöi läpi kaikkeuden yön, ne luovat lohtua vaivaan, niit' uottavat orjat työn. Ne liitävät kuin valon kyyhkyt, ne vaivamme virvoittaa, ne lientävät orpojen nyyhkyt, ne kahleemme kirvoittaa. Ne katseemme vie valon puoleen, unohtuu pimeys sekä jää, sätehensä ne heittävät huoleen, ne tähtinä kimmeltää. Valonairuet oudosta maasta, miss' säihkyy ainainen koi, teit' ei voi seurata saasta, valo teitä vain seurata voi! Suven siunaavan sulotuntu olemustanne kuvastaa, on henkenne hohtava huntu, min kätkössä uinuu maa. Välisiltana hengen ja aineen alas astutte aineeseen, ja lailla laulavan laineen kohoatte taas korkeuteen. Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.

Kuin talven valtaa peljäten aurinko hehkuu syksyinen. Puun lehdet puhkee purppuraan sen kera kilvan loistamaan. Levolle illan tuuli käy. Ei pilven varjoakaan näy, ei liiku lehti, oksa, puu, kirkastumistaan kirkastuu kaupungit, kylät, metsät, maa, kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa. Vöihinsä valo varjoton verhonnut kaikkeuden on. Valkeuden Herra taivaistaan nyt saapuu maata siunaamaan. Aurinkosaatoss' saapuu hän, Jumala valon, elämän. Miss' astuu, syttyy tähtivyö, edestään väistyy kuolo, yö. Kuin kerran aluss' aikojen työ jatkuu jälleen luomisen. Taas kaikuu: »Syämeen inehmon iäinen valkeus tulkohon!» Ja sydämiimme syttyy koi, yön halki joka salamoi. Heräämme valoon, elämään kuin yötä ei ois ensinkään. Ei hävitystä, kuolemaa; — kaikk' ihmeellisen hohteen saa. Kaikk' uppoo outoon valohon kuin loistoss' syksyn auringon.