KUOLEMAN PORTEILLA

Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu, vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu, mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen. Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston, tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie, näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston. Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie. Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti, kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo, muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti, Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo. Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu, vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu, mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen. Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.

Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta ole seurannut niitä ei myötämme maasta. Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku, elon tahroihin ei sädesiinto sen huku. Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain olennot ihanat ikitähtien tarhain. Alahalta vain puoleksi löysimme majan, kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan, alati Elävän Veden lähdettä haimme, säkeneitä sen suonien juoda me saimme; — elo meille vain oli ainaista iltaa, iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa. Iäti vaelsimme me Auringon maita. Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita, — hävis tieltämme näin joka sulku ja aita. Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet, ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet, Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi, olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi. Palamasta ei lamppumme liekit laanneet, me emme velttoina varroten maanneet, odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa, häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa. Me heitimme yltämme maalliset verhot, keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot kohosimme me tuollepuolen rajan, yli maan, vapahiksi kahleista ajan. Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta, valonvälkettä on olemuksemme kulta. Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa, maan oudon äärille meidät ne johtaa; — me säästimme öljymme matkalla elon, senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon hävittää hämärän sekä kuoleman pelon. Me kuoloa emme ollenkaan tunne, elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme. Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme. Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä, Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä. Olemuksemme kuin sädeseitti on hento, ei tunne kahleita henkemme lento. Joka hetki me varroimme tuloa Herran, sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran, maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin, niin outo on puhjennut valkeus öihin. Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää, Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää, edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa, vapahdettuina Henkemme laulut kajaa, säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan. Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.

[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee »loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.] Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat, edessänne aukeaa luomisen tarhat. Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat olennoituvat täällä ja toteutuvat, näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa, olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa. Eron tunnette välillä pahan ja hyvän, tulevan kehityksenne kätkette jyvän sisimpäänne täällä, te täällä luotte joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte. Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa joka luotu vain kehityksensä matkaa monet vuostuhannet. On kaukana määrä, moni astutaan matkalla askele väärä. Tulijat polot murheen ja harhojen maasta! palava olennostanne aineen on saasta. Halujen, himojen tuli tultamme halaa, sädeloistossa Hengen pätsistä palaa pyhitettynä sielunne, jonka kulta säkenöi ylimaailmallista tulta. Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä, iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä, sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen, jokamies jäsen on jumalallisen perheen. Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy, tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy. Jumalallinen työ avaruutemme täyttää, jokamiestä Mestari työhönsä käyttää. Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön, ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön, elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta, lähestyy Isän iäisen valtakunta. Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää, työ taivaallinen tekemässä on tähkää: ylenee yli maapallon risti, mi loistaa veriruusuissa, joidenka hehku poistaa inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen, häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen. Sen siunaavat käsivarret varjoo maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo. Sen juurella murheen murtamat nyyhkii, joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii, kuten rakkauden, sopusoinnun syli sädehtii valotulvaa se maapallon yli. Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää: työ Rakkauden tekemässä on tähkää!

Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö läpi vahvuuden; vaipuu varjojen yö yli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee, väristys läpi luonnon kaamea kulkee. Avaruuksissa myrskynpuuskat entää, jyristen kovat kalliot kahtia lentää, alas maahan palmut kuin korret taipuu; — on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu. Repeää pyhäkössä temppelin vaate, on täytetty maailmankaikkeuden aate, sotineet Valon Henget on viimeisen sodan, Elon Herra on murtanut kuoleman odan. Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvan puki yllensä, särkenyt jälleen on salvan. Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa, soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa. Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla, kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla, kuningas, joka aurinkojen radat johtaa, hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa. Koko Kosmoksen elähyttävä voima, tosi Ihminen, tietävien jumaloima, Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan, tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan, elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi, kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi. Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö, meit' yllätä enää ei iäinen yö. Elo pallolla tällä tään koommin muuttui, jumalrakkauden itu maahan sen juuttui. Elostamme pois Golgatan verta ei pestä, valumasta sen virtoja kenkään ei estä, avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät, kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät, elämän läpi matkamme maaliin se johtaa, läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa. 13-16/1. 1922.