HENKI JA AINE

Aniharvoin aurinko paistaa teille, jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille. Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa. Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa, kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa. Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa, ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa tyköänsä pois arkana tahdo työntää, erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää. Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä, ken tuomiota Iki-Herran ei estä. Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan, ken käy olemustansa uudesti luomaan. Ilomielin ristinsä alle hän taipuu, hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu. Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran, hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran. Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa, varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa. Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää, hänen henkensä Korkeuksissa vain herää. Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä, pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä. Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat, pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.

Hän kauan sitten jätti harhat elon, ain uupumatta kulki Päivää kohti, mi häntä niinkuin kirkastukseen johti, hän arvoituksist' elämän sai selon, hän kulki kuilut kuoleman ja yön, hän näki sarastavan aamunkoiton, aavisti taisteluiden jälkeen voiton, iäisten piirien hän näki työn. Olento oudon Valon häntä johti, he yhdess' syvyydet ja huiput kulki. Avautui kaikki, mikä ennen sulki hält' olemuksens', seesteisenä hohti ylt' ympärillään luonto iäinen. Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa, min syvintä hän nähnyt ei ois salaa, hän oli kansalainen Kaikkeuden. Hän kaikkialta haki kotimaata, hän ihmisessä näki pelkän veljen, näin aukaisi hän eestään joka teljen, ei mikään sitoa hänt' enää saata. Hän kaikkein auttajana aina on, milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä, hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä, jotk' kadottivat Elon Auringon.

Hän maksanut on elon kalliit lunnaat, hän voittanut on kuoleman ja yön. Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat, iäiseen sopuun sointuu järki, syön. Ristinsä raskas ei oo enää kantaa, hän alati voi lahjoittaa ja antaa, rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee hengessään Voima voittamaton puhkee. Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa päällänsä vaipumatta varjoon öin, se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa, se kaunistaa sen runsain ruusuvöin. Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan, säteillen seitsenkukka tulvii tultaan, kaikk' ympärillään väräilee ja elää. Näin aine ei, vaan Henki yksin helää! Iäinen Henki on, se taivaat täyttää, se muodot muovaa, uutta yhä luo, se voimat herättää ja niitä käyttää, läpäisee aineen, määrän sille suo. Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun, se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun, se kaiken olevaisen muotoon valaa, kaikk' elollinen siihen jälleen palaa. Se synnyttävi elon alkusolun, se kehityksen huippuun kaiken vie, me kunnes päässä pyhityksen polun seisomme, päättynyt on Ristin tie. Korkeimmat kehät sädehtien aukee, aineemme Hengen aurinkohon raukee, aurinkoon, joka tuliruusun tavoin säteillen työhön luomisen on avoin.

Se unten herkimpäin on ikuistus, katoovan muotoon iäiseen se muovaa, sen yllä väikkyy outo kirkkaus, sen olemus on jumal'unta luovaa. Se juuriaan ei juonna ihmissukuun, luojansa nostaa jumalain se lukuun, mut syämistä käy sentään sydämiin, kohoaa maasta ylös taivaisiin. Yön säteistä sen sisin sielu on, sen lieskoissa on taivaan tähtitulta, se liitossa on kera auringon, mut vieras silt'ei sille maan oo multa. Se maahan niinkuin kevään sade lankee, luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee, kohottaa katseen tähtitarhain taa. Pois murheet väistyvät, ja murheen maa. Sielumme sisimmän se valaisee, maat oudot, jumalaiset meille näyttää, sen valoss' sateenkaaret säteilee, henkemme ikihehkullaan se täyttää. Uudeksi olemuksemme se muovaa, sen lentimet soi voitonvirttä luovaa, siipensä kohottaa se kimmeltäin yön halki taivaan tähtitarhaa päin.

Tulenliekki ihmisen henki on, säde luomisen loistavan auringon. Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen, ajaks vaikka vangittu aineeseen. Iät ollut, ja kestävä ikuisiin, itu, kätketty maa-emon uumeniin, mut päänsä nostava päivää päin, sisar tähtien, yössä kimmeltäväin. Veli Luojan valkean auringon, povess' outo kaipio tutkimaton. Alas syöstynä yöhön ja aineeseen iät pyrkii se luomisen valkeuteen. Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo, sädesillat siintävät maasta se luo avaruuksihin, tähtitarhojen taa, koti kahleiden, harhojen sille on maa. Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen, ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen. Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.

Inehmon Henki, syösty yöhön aineen, kotiinsa täältä jälleen halajaa, se alta kahleittensa rautapaineen pihoille pilvein yhä palajaa. Se kammitsoista maisten harhain kauhun keveesti kohoo lailla uhrisauhun päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa, mi palaavalle jälleen porttins' avaa. Avautuu palaavalle tähtitarhat, sävelten teitä kun se saapuu vain, ei sido sitä maa, ei öiset harhat, on sillä lentimet näät jumalain. Ei alas varjoihin se vajoo illan, se löytänyt on tuollepuolen sillan, se saavuttanut taas on jumaluuden, se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden. Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää sävelten, runon rata aineeton, sen Hengen-hehku voimat uudet siittää, se uudelleen on Poika Auringon. Välille maan ja taivaan luo se siteet niin herkät kuin on heljät tähtikiteet, näin synnyttäen Hengen säveleitä se aineessakin astuu taivaan teitä. Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan, se alhaalla jo astuu autuuteen; se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan, ei alistu kuin orja aineeseen. Se valtias on Hengen sekä aineen, kuin kantamana sävelien laineen se kulkee maahan oudon aamunkoiton, se aineess' sotien saa Hengen voiton.