II OSA

1.

Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa, ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi.

Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin. Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään, veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut kirousta».

Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen, hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin, Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä, mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita, niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan… Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä.

»Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi Little Londonin Pix.

Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää.

»Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää», sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen meidät häpeään.»

»Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa, minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni».

»Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee munia ainoastaan laatikkoihinsa.»

»En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut itsensä ylösalaisin.»

»Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä englantilainen kuin minä ja sinä.»

»No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.»

Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,» pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen — hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston.

Clem taas, vaikka hän olikin melkoista myötätuntoisempi kuin muut sukulaiset, tuotti hänelle myöskin enimmän surua. Sillä Clemin sieluntila merkitsi hänelle vielä enemmänkin kuin äidin tai Mabelin — ja turhaa oli olettaa, että Clem oli pelastettu. Hän ei koskaan ollut kokenut sellaista, mikä edes etäältä vivahtaisi kääntymykseen, ja vaikka ainoastaan hän suhtautui Robertin kokemukseen kunnioittaen, ymmärsi hän sitä ilmeisesti yhtä vähän kuin toisetkin. Hän oli vain onnellinen, tyytyväinen, ahkerasti uurastava, elämässään puhdas, hyvin käyttäytyvä »vihan lapsi», joka iloitsi vaimostaan, nautti piipustaan, olutlasistaan ja päivällisestään, välittämättä mitään kateellisen Jumalan vaatimuksista. Bobin perustelut ja kehoitukset olivat kaikki turhia.

»Kyllähän minä tahtoisin tulla pelastetuksi, jos voisin. Eihän minulla mitään sitä vastaankaan olisi mutta kun ei niin tapahdu.»

»Sitten sinun pitäisi tuskitella ja surra, takoa päätäsi ja nimittää itseäsi syntiseksi. Mutta sinä olet kuin varsa rehevässä ruohikossa… et näy välittävän viittä äyriä tulevasta vihasta.»

»Olen pahoillani, Bob — ainakin, kun näen sinun siitä tuskittelevan. Mutta asiain näin ollen lienee parempi, etten siitä niin väiltäkään. Minä en taida olla sellainen miekkonen, jolle jotakin erikoista tapahtuu, eikä minulla ole oikeutta odottaa mitään ihmeellistä, kuten sinulla ja isäparalla.»

Clemiä ja Pollya suututti se asento, jonka Mabel oli suvainnut ottaa. Niin pian kuin tämä oli tottunut siihen helpotuksen tunteeseen, että hänellä taas oli järkevä ja hyväsävyinen puoliso, puhkesi hänen juurtunut vastenmielisyytensä uskontoa vastaan ilmi. Hän piti Bobia »pehmeänä» ja häntä ellottivat hänen uudet tapansa — hänen ehdoton raittiutensa ja tupakoimattomuutensa ja hänen kömpelö rehellisyytensä, joka aina sai hänet markkinoilla selittämään ja esittämään tavaransa huonoimmalta puolelta ja tekemään kauppoja, jotka saivat toisen asiallisen menemään kotiin joko nauraa hihittäen tai syyntuntoisena. Mabel oli kiusaantunut ja häpeissään, kun hän ehdottomasti tahtoi lukea siunauksen ennen aterioita ja polvistui illoin ja aamuin vuoteen ääreen lausuen rukouksensa kuin lapsi, kädet ristissä rinnoilla.

»Minä luulin menneeni naimisiin miehen kanssa», ärsytteli hän kerran katkerasti, »ja nyt näkyy, että olenkin saanut nuorukaisen — nuorten miesten kristillisen yhdistyksen».

Robert kärsi leppeästi hänen pistosanojaan, ja se suututti häntä vielä enemmän. Mabel oli aina salaa ihaillut hänen röyhkeyttään, vaikka olikin kasvattanut hänet alistuvaiseksi pikkuasioissa, — hänen häikäilemättömyyttään, vaikkei se täyttänytkään kaupunkilaismittapuuta. Hänen kokemuksensa Bulverhythessä oli saanut hänet uskonnon yhteydessä ajattelemaan mustapukuisia nuoria miehiä, jotka painot käsissä harppasivat halmaa ja viettivät hauskoja sunnuntai-iltapäiviä, tai nuoria naisia, joiden hatut olisi luullut jonkun ohikiitävän lentokoneen heidän päähänsä pudottaneen. Hänen aviomiehensä nöyrä kielenkäyttö sai hänet unohtamaan hänen nuoren ruumiinsa voiman, joka näkyi tulevan yhä tarmokkaammaksi nyt, kun se oli vapautunut sielullisesta taakasta. Bobin rakkauskin häneen näkyi nyt vaihtaneen väriään. Se oli epäröivää ja rukoilevaa; siinä oli kimmellystä ja hehkua, joille Mabel ei voinut löytää vastausta, epäröimistä ja arkailua, joita hän ei saattanut muuta kuin halveksia. Tuntien katkeruutta, joka pian alkoi näkyä hänen pehmeiden kasvojensa viivoissakin, hän totesi, että Bobin pääasiallisin, melkein ainoa häneen kohdistuva halu oli nähdä hänet hänen itsensä kaltaisena, tehdä hänet yhtä haaveelliseksi, naurettavaksi ja mämmimäiseksi kuin hän itsekin oli.

»Luulenpa, että tahtoisit tehdä minusta yhtä suuren hupsun kuin sinä itse olet, jos voisit», sanoi hän eräänä päivänä, kun Bob oli moittinut häntä siitä, että hän mieli mennä elokuviin.

Robert katsoi häneen rukoilevan hellästi.

»Mabel, minä en koskaan voisi olla onnellinen taivaan iäisyydessä, jos tietäisin sinun kärsivän helvetin iäisyydessä.»

»Eihän toki!»

»Mutta ehkä minun täytyy», lisäsi Bob perin vakavasti.

2.

Tammikuun lopulla syntyi Robertin poika. Mabel olisi mieluummin ottanut tytön, koska »ne ovat niin paljoa sirompia pukea», mutta Bob riemuitsi — hän näki itsensä syntyneen uudestaan, aivan kuin hän oli syntynyt uudestaan Mopesdenin metsän vierustalla. Hän laati lukemattomia onnellisia suunnitelmia pienokaisen tulevaisuuden varalle — suunnitelmia, joihin, sehän on sanomattakin selvä, sisältyi hänen pelastuksensa varhaisella iällä. Valitettavasti jotkut näistä suunnitelmista kohtasivat vastusta Mabelin taholta. Ensiksikin hän vaati, että lapselle annettaisiin nimeksi Nathanael eikä Arthur Clement, jotka olivat Mabelin ja sukulaisten valitsemat nimet.

»Se merkitsee 'Jumalan antama'», virkkoi Robert vakavasti, »mikä hän juuri onkin, ja meidän on mieluummin nimitettävä hänet Jumalan sanan kuin hänen setänsä ja isoisänsä mukaan».

»Mutta se on kamala, moukkamainen, jokapäiväinen nimi», valitti Mabel. »En ole koskaan kuullut hienostunutta henkilöä sillä nimellä mainittavan. Muuten, jos sinun täytyy antaa hänelle se nimi, niin mikset voi antaa niitä toisiakin? Isäkin ihan loukkaantuisi, jollet niin tekisi, ja ihmisillä on usein kolmekin nimeä.»

Robertin leuka kohosi päättäväisesti. »Minä en pidä siitä, että ihmisillä on rihmallinen nimiä. Eihän niillä raamatussakaan ollut. Emme lue siellä ihmisistä, joilla oli useampi kuin yksi nimi. Missään tapauksessa en nimitä lastani pakanallisen kuninkaan ja paavillisen pyhimyksen mukaan.»

»Clem nimitettiin Pyhän Clemenin kirkonkellojen mukaan, jos sinä häntä soimaat», sanoi Polly, joka istui Mabelin vieressä, pidellen keskustelun uhria hyvin tiukasti käsivarsillaan.

»En halua lastani nimitettävän Englannin kruunun kirkonkaan mukaan.»

»Ei, sinä haluat nimittää hänet baptistikappelin mukaan», sävähti Mabel; »ethän sinä siitä piittaa, vaikkei häntä Nathanaelin nimellä kukaan koskaan tunne herrasmieheksi».

»En välitä, tunnetaanko hänet herrasmieheksi; haluaisin pikemminkin, että hänet tunnettaisiin kristityksi.»

»Oh, sinä olet mahdoton.» Ja Mabel purskahti itkuun.

Äärettömän tuskan ilme tuli Robertin silmiin. Hän kumartui silittämään hellästi Mabelin kättä. Tämä sieppasi sen pois.

»Älä ole niin huolissasi, Mabel», lohdutti Polly; »voithan nimittää häntä 'Natiksi'; se on aika nätti nimi ja sopii sille oikein hyvin».

Mutta Mabel ei lohduttautunut, ja hänen tuskansa vain yltyi, kun hän kuuli, ettei hänen pienokaiselleen annettaisi edes sen rahvaanomaista nimeä oikeauskoisella ja säädyllisellä tavalla. Bob kieltäytyi kastattamasta lasta.

»Miksi se kastettaisiin? Mitä se Kristuksesta tietää?»

Se osa ongelmasta ei Mabelia huolestuttanut. Hän tiesi vain, että nekin, jotka kävivät kappelissa, kastattivat lapsensa kirkossa, jotta se saisi kummi-isiä ja kummiäitejä, jotka lahjoittaisivat sille tavanmukaiset hopealusikat. Lapsi, jota ei ollut koskaan kastettu, jolla ei ollut kummeja tai hopealusikoita, oli tosiaankin hylkiölapsi, ja Mabel manasi ja tuskitteli ja sanoi, ettei Robert menetellyt oikein avutonta sikiötään kohtaan. Ja kaiken kukkuraksi meni Robert herra Beemanin luo Goudhurstiin ja kastatti itsensä. Hän nimitti sitä uskovaisen kasteeksi ja tuli kotiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin. Mutta Mabel itki puolet yötä ja hänestä tuntui ikäänkuin hänen aviomiehensä olisi varastanut hänen pienokaisensa kasteen.

»Puolet maata nauraa minulle», valitti hän Clemille ja Pollylle. »Jokainen odottaa ihmetellen, milloin lapsi kastetaan ja ketkä minä kutsun kummeiksi, ja sitten meneekin mieheni kastettavaksi. Sitä hupsua!»

Polly oli tässä suhteessa taipuvainen Mabelia säälimään. Häntä kiukutti, että pikku pallerolta petkutettiin sen hopealusikat. Ne kaikesta päättäen eivät kuuluneet uskovaisen kasteeseen, koskapa Robert oli palannut Goudhurstista aivan tyhjin käsin.

»Emmekö voisi kastattaa häntä Bobin tietämättä?» kysyi hän mieheltään.

»Emme», sanoi Clem, »se ei olisi sopivaa — ja meidän tulee kunnioittaa Bobin vakaumusta».

»Bobilla on aito vakaumuksia tosiaan, enkä minä käsitä, miksi pienen, viattoman lapsen täytyy kärsiä niiden vuoksi.»

Polly näkyi toisinaan unohtavan, että hän oli ainoastaan lankonsa pojan täti. Hänen tunteensa pienokaista kohtaan olivat niin paljoa äidillisemmät kuin oman äidin, että hän useinkin haastoi kuin olisi poika ollut hänen eikä Mabelin. Omituista kyllä, sillä noin kahteen päivään sen syntymisen jälkeen hän tuskin sieti siihen vilkaistakaan. Pieni mykkyräinen olento huiviin kiedottuna Mabelin käsivarsilla sai hänen sydämensä kirvelemään hänen oman lapsettomuutensa tähden — sillä nyt hän tiesi, ettei ollut mitään lapsentoiveita. Hän, joka rakasti lapsia niin paljon, ei koskaan saisi sellaista. Hän ei voinut katsahtaa Mabelin lapseen, jota niin haileasti tervehdittiin, joka niin vähäiseksi arvioitiin. Mutta sitten hänen katkeruutensa vähitellen haihtui, hänen ikävöimisensä puhua »omasta lapsestaan» vaimeni jossakin määrin. Oli niin suloista pidellä ja hyväillä pikku Natia, vaikkei se ollutkaan hänen, pukea, ja riisua sitä, käyttää sitä kylvyssä ja tarjota sille tuttia — sillä pienokaista ruokittiin maitopullolla syistä, joita Mabel piti tähdellisempinä kuin lääkäri — ja kuunnella niitä tolkuttomia äännähdyksiä, joita poika siinä päästeli. Pollyn tarkoituksiin nähden Mabel oli ihanteellinen äiti — hän ei välittänyt, kuinka usein hänen kälynsä tuli leikkimään pienokaisen kanssa, vei sen ulos tai laittoi kylpyyn. Hänellä, joka oli niin mustasukkainen miehestään, ei näkynyt olevan mitään kateellisuutta lapsensa suhteen. Ja Polly, joka, jos hän olisi ollut äiti, olisi pidättänyt lapsensa yhtä kiihkeästi itselleen kuin aviomiehensäkin, ihmetteli Mabelin käyttäytymistä, mutta oli siitä kiitollinen.

3.

Vaikka Clem ja Polly olivat yhtä mieltä siitä, ettei Mabel olisi ansainnut lasta, tapasivat he Robertissa hellän ja rakastavaisen isän, kunhan hänet vain voi saada luopumaan joistakuista mielijohteistaan. Hän oli hartaasti kiintynyt pikku Nathanaeliin ja äärettömän kärsivällinen. Kun poika öisin parkui, käveli hän edestakaisin lattialla pitäen sitä sylissään, valittamatta oman makean unensa häiritsemistä, eikä koskaan nurissut tai joutunut pahalle päälle, vaikka hänen pojun kirkumisen lisäksi täytyi sietää vuoteessaan heittelehtivän Mabelin valitteluja siitä, että hänen yöleponsa tärveltyi ja että oli häpeä, kun heillä ei ollut varaa pitää palvelijatarta lasta hoivailemassa. Joskus hän päivälläkin leikki poikasen kanssa, ja hänen kasvoilleen tuli melkein nuori ja veitikkamainen ilme, joka yhtä vähän muistutti Hanna Idenin rakastajaa kuin sitäkään Robertia, joka oli vakava erikoisten armoitustensa tunnosta. Clem ja Polly ajattelivat, että pienokainen ehkä vähentäisi hänen »omituisuuttaan», että isyys tekisi hänet enemmän muiden miesten kaltaiseksi ja hänen uskontonsa lakkaisi olemasta jotakin eristettyä ja erikoista valittujen uskontoa ja sulautuisi hänen jokapäiväiseen elämäänsä ja osaksi yleisestä kokemuksesta.

Mutta Clem ja Polly eivät oikein käsittäneet Robertia elähdyttävää voimaa. Hänen oli vielä osoitettava heille Jumalan rakkaus, ei kaikkialle siroiteltuna yleisinnoituksena, vaan keskitettynä ja räjähtävänä, hänen sydämensä sisempään kammioon suljettuna mahtina, pieneen tilaan teljettynä suurena kuohuna, jonka välttämättömästi oli avattava itselleen ulospääsy, vaikkapa sen siinä täytyisi särkeä hänen sydämensäkin.

Eräänä toripäivänä keväällä Clem, joka puuhaili pelloilla, kun hänellä ei ollut mitään myytävää tai ostettavaa, saapui High Tiltin kirkonkylään vasta iltapuolella. Silloin hän pukeutui mustaan takkiinsa, painoi matalakupuisen kankean, huopahatun päähänsä ja meni kylään vain tarkatakseen karjaa ja hintoja. Markkinoilla ei ollut varsin paljoa väkeä, koska lampaiden myynti oli siihen aikaan hiljaista, ja kun Clem ehti torille »Royal Georgen» taakse, niin ihmiset, joita oli saapuvilla, näkyivät kaikki olevan kerääntyneenä yhteen kulmaan. Varmaankin pidettiin huutokauppaa, sillä hän kuuli vain yhden äänen, joka kohosi yleisen hiljaisuuden yli. Sitten hän äkkiä näki, että puhuja oli Robert. Mitä myytävää hänellä saattoi olla…? Tuntien kylmät väreet selkäpiissään hän sitten huomasikin, että Robert ei ollut myymässä, vaan — saarnasi.

Hetkisen seisoi Clem hievahtamatta. Häntä tyrmistytti, ja sitten hän äkkiä huomasi suuttuvansa. Mitä oikeutta Bobilla oli tuolla tavoin tehdä itsestään hupsu? Siinä hän seisoi keskellä tilallisten ja maatyöläisten sikermää, joiden joukosta Clem tunsi monenkin kunnioitettavan sedän, pomiloiden kovalla, sekavalla äänellä, jonka hänen veljensä tiesi pujottelevan käheästi sanasokkeloissa, kunnes vihdoin sinkautettiin esille joku kulunut sotkuinen väitös parin kolmen betheliläismongerruksella lausutun sanarykelmän hämmentämänä. Clemin nöyrää kunnioitusta Bobia kohtaan niin hyvin miehenä kuin jumaluusoppineenakin oli vaimentanut ei niin paljoa äskeiset tapaukset kuin se itseluottamus, joka johtui hänen omasta avioliitostaan ja lisääntyneestä kokemuksestaan. Oli miten oli, muttei tuntunut säädylliseltä, että Bob noin seisoi turulla saarnaamassa, koskei hän ollut saarnamiehen koulua käynyt. Clemiä tympäisi, eikä ainoastaan hänen omasta puolestaan. Hän aavisti ikävyyksiä saarnaajalle. — Nyt kai jokainen asettuu häntä vastaan, — tuumi hän, — ne jo nauranevat hänelle, näenhän minä sen.

Tämä ei ollut aivan totta. Bobin kuulijat olivat liian kummastuneita ja liian säädyllisiä nauraakseen. He seisoivat ympärillä ilmeettömin kasvoin — heidän selkiinsä näkyi tosiaan keskittyvän enemmän liikutusta kuin heidän piirteisiinsä. Lähestyessään Clem alkoi erottaa veljensä sanoja: »Pelastus… kadotus… hopeinen valo… erikoisia armoituksia…» Kaikki tutunomaisia, ummehtuneita lauseparsia, jotka hän oli kuullut monta monituista kertaa. Mutta kun hän ehti selvän äänenkantaman päähän, tuntui hänestä, ettei Bob sittenkään puhunut varsin kehnosti. Joka tapauksessa oli häntä helpompi seurata nyt kuin hänen papattaessaan yksityisesti Mabelille, Clemille ja Pollylle. Muuten ei kukaan yrittänytkään tehdä vastaväitteitä tai keskeyttää. Hänen sanansa kaikuivat häiritsemättä, kaikkien muiden ollessa vaiti.

»Niin, sillä lailla se kaikki tapahtui, ja siksi minä seison tässä, pyytäen teitä, rukoillen teitä ottamaan varoituksen minulta, hylkäämään maailman ja sen pahuuden ja tarttumaan kiinni Herrasta. Oi, avatkaat sydämenne ottamaan vastaan Hänen armonsa, jotta hän pelastaisi teidät helvetistä ja tulevasta vihasta. Ajatelkaas, että minä olen kelvoton, kurja matonen; kuitenkin Hän on minut valinnut. Halleluja! Oi, ottakaat vastaan hänen lupauksensa, — teidän ei tarvitse tuskitella kuolleista töistä. Hän pitää teille tarjolla pelastusta kuin kupillista teetä. Eikä teidän tarvitse muuta kuin ottaa se ja olla kiitolliset. Katsokaas, eivät minua pelastaneet lakiomantunnon kuolleet työt, kosken minä muuta tehnyt kuin pimeyden töitä. Mutta nyt Hän on kutsunut minut kirkkauteen pyhiensä joukkoon…»

Hänen innoituksensa vuoksi näkyi nyt ehtyvän, mutta hän ponnisteli keksiäkseen jonkun muodollisen loppulauseen.

»Antakaat hänelle murtuneet sydämenne, jotta hän voi antaa teille uudet. Ei ole muuta keinoa… ei se riipu siitä, mitä ihmiset tekevät… eikä heidän uskomisistaan, eikä…»

»No, mistä sitten, hyvä isäntä?»

Hänet oli vihdoinkin keskeytetty, ja sen oli tehnyt nuorempi Shovell. Voima, joka hänellä oli heidän ylitseen, alkoi vihdoinkin horjua, ja Stanin kysymyksen jälkeen seurasi heti liikehtimistä ja murinaa.

Robert tuijotti hämillään keskeyttäjäänsä. Sitten hän havaitsi Clemin seisomassa joukon liepeillä. Hän liikkui veljeään kohti, tunkeutuen Udiamin Pontin ja erään Mountpumpsin tilallisen ohi.

»Minä olen lopettanut», sanoi hän käheästi. »Minä olen julistanut teille Jumalan sanaa ja teidän on otettava se vastaan. Minä olen sanonut kaikki, mitä henki minua käski sanomaan, ja teidän on tyydyttävä siihen, että lopetan ilman mitään koreaa loppulausetta. Minä en ole saarnaaja, vaan poloinen syntinen, jonka Herra on pelastanut.»

Clem tarttui häntä käsivarresta ja yritti poistuessaan nyökkäillä välinpitämättömästi muutamille tuttaville. Hän oli vielä hiukan vihainen Bobille, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli saada hänet pois vaarasta, että hänelle joko vastattaisiin tai että hän itse aloittaisi uudestaan.

»Bob, luuletko, että hyödyttää tuolla tavoin puhua kansajoukolle, joka ei siitä välitä enempää kuin mädäntyneestä juurikkaasta?» yritti hän arasti huomauttaa, kun he olivat jonkun matkan päässä joukosta, joka vielä oli koossa, vaikkei enää äänettömänä, sen paikan ympärillä, missä hänen veljensä oli seisonut.

Robert teki kömpelön, epätoivoisen eleen.

»Mitä minun on tehtävä? Mitä minä sille mahdan? Jos Herra käskee puhumaan, niin voinko minä kahlehtia kieleni?»

»Mutta täytyykö sinun puhua niin monelle? Nehän kuuntelevat vain jouten… Eivät ne siitä mitään välitä, eikä se niihin mitään vaikuta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanot sanan ajallaan. Mutta…»

»Niinhän minä aloitinkin — sanomalla sanan ajallaan, ja siitä johtui monta sanaa. Boarsneyn Willard ei ukko, vaan nuori Alf, joka on juuri kuin Bethesda ja Khorazin, pyysi minua tulemaan ryypylle. Ja minä sanoin hänelle, että olin hylännyt paholaisen myrkyn, kuten hänen tulisi tietää. Ja kun hän kysyi minulta syytä siihen, niin minä kerroin hänelle pelastukseni tarinan. Ja kertoessani kerääntyi toisia ympärilleni kuuntelemaan. Minä olin juuri lopettamassa, mutta Herra sanoi: 'Puhu ja kerro kaikki, mitä minä olen sinulle tehnyt, niin minä ohjaan kieltäsi ja annan sinulle viisautta.' Ja niin minä puhuin, ja Jumalan sana oli kielelläni. Ja minä näin heidät kaikki kuin paimenettoman lammaslauman, ja sydämeni kaihosi heitä, nuorta Willardiakin, joka ivallaan oli sen kaiken pannut alkuun, ja Leslie Crippsiä, joka ei ole maksanut niitä minulta ostamiaan rehunauriita eikä koskaan maksakaan, koska hän tietää, etten minä haasta häntä oikeuteen. Mutta hän on sittenkin paimeneton lammas, ja minä säälin häntä sydämeni pohjasta.»

Clem ei virkkanut mitään, sillä Bob näkyi olevan kovin tuskaantunut. Hän astui leuka eteenpäin vaipuneena, ja silmissä oli tuikea, hellä kaiho, joka sai hänen veljensä tuntemaan itsensä miltei araksi. Niin he kävelivät High Tiltin katua pitkin äänettöminä.

4.

Sanomattakin on selvää, että tapaus antoi paljon puheenaihetta, eikä ainoastaan kylässä, sillä markkinoille saapuneet vapaatilalliset ja lampuodit kuljettivat sen etäisiinkin taloihin. Ja Bobin kääntyminen aiheutti etupäässä närkästystä ja ivailua. Että hän, Bob Fuller, rohkeni nousta saarnaamaan evankeliumia kylässä, jota hän oli niin usein häväissyt, ihan sen kapakan takana, jossa hän oli niin usein juopunut tai tuhlannut rahojaan velkoihin ja vetoihin voidakseen ostaa lahjoja Hanna Idenille; että hän ryhtyi kertomaan muille miehille, jotka olivat aina eläneet säädyllisesti, mitä heidän oli tehtävä, pelastaakseen sielunsa — oli kylliksi häikäilemätöntä ellottaakseen jokaista siivoa ihmistä.

Mutta toisista se oli lystikkäintä, mitä hän vielä koskaan oli tehnyt. He eivät milloinkaan unohtaisi hänen punakoita kasvojaan, kun hän siinä seisoi heidän keskellään, hänen huitomistaan ja kommelluksiaan. He eivät unohtaisi, kuinka hän oli tehnyt itsensä narriksi, kuinka hän oli heitä naurattanut — sitten kun hän oli poistunut ja he olivat toipuneet kummastuksestaan.

Oli sentään pieni joukko, johon saarna oli vaikuttanutkin — Bob ei ollut puhunut niinkään kehnosti, hän oli toki tarkoittanut, mitä sanoi. Kenties hän sittenkin oli todella kääntynyt. Olihan ihmeellistä nähdä hänen liikkuvan niin säädyllisesti, haastavan siivosti ja lempeästi. Eipä hän kylläkään ollut kauan ollut tällainen — ei ollut kulunut vielä puoltakaan vuotta siitä, kun hänet oli löydetty juopuneena Megrimin mäen ojasta… Mutta sittenkin… no mitähän mahtoi Throwsin kappelin herra Vine asiasta ajatella?

Kun ei ollut mitään lausuntoa arvovaltaiselta taholta, pohdittiin tapausta melkoisesti eri puolueissa, kunnes Bob ja hänen pelastuksensa vihdoin upposi Wadhurstissa puhjenneeseen suu- ja sorkkatautiin. Ajan mittaan alkoi määrättyjä mielipiteitä vakiintua eri oluttuvissa, ja syntyi tavallaan jonkinlainen riita »Royal Georgen» ja Woolpackin välillä, edellisen vieraille kun Weightsin Pepper tyrkytti närkästyksen oppia, kun taas jälkimäisessä Haiselmannin Coxin johdolla epämääräisesti tunnustettiin, että »siinä ehkä oli jotakin pohjalla». Riehakkaammat sielut hapattivat milloin minkin vakavamielisen ryhmän taikinaa, ja nämä olivat vaikeita aikoja ravintolanisännille, jotka halusivat pitää yllä järjestystä ja hillittyä ja säädyllistä elämää tarjoiluhuoneissaan.

Clem tietenkin kuuli ison joukon näistä juoruista. Häpeäntunnossaan tuskitellen Jim vältti toista viikkoa kapakoita, vaikkeivät ihmiset olisi kuitenkaan hänen kuultensa asiaa pohtineet. Mutta Clemiin suhtauduttiin toisin — kukaan ei viitsinyt muuttaa puheenaihetta, kun hän näytti hyväsävyiset, kesakkoiset kasvonsa; vieläpä häneen kaikilta tahoilta vedottiin, että hän »tekisi jotakin Bobin puolesta» — joko siihen suuntaan, että hän pitäisi suunsa kiinni, tai että asia hänelle selviäisi.

»Hän saattaa itsensä ikävyyksiin käydessään tuollaisilla poluilla», sanoi Weightsin Pepper. »Sinun tulisi ajatella veljeäsi Jimiä ja kannattaa toisinaan häntä. Sinä puolustat aina Bobia, olkoon hän sitten matkalla taivaaseen tai helvettiin ja minun täytyy sanoa nyt sinulle, ettemme enää halua kuunnella saarnoja miekkoselta, jota jo viisi vuotta on pitäjässä mainittu irstaan elämän perikuvana. Parasta siis hänelle itselleen niinkuin jokaiselle muullekin, että tukit hänen suunsa.»

»Minä en voi tehdä Bobin suhteen mitään, kuten hyvin tietänette», sanoi Clem lohduttomana. »Enkä ainakaan voi sanoa, mitä hän lähinnä tekee. Kenties hän ei enää koskaan saarnaa yhtä sanaa. Hänethän sai vauhtiin nuori Willard tekemällä hänelle kysymyksen, ja paras keino hillitä hänen kielensä on, että kaikki jätätte hänet rauhaan.»

»Mutta on ihmisiä, jotka haluaisivat kuulla enemmän», sanoi Shoyswellin Dunk, joka oli Coxin opetuslapsia. »Hän puhui vain kymmenen minuuttia, ja se oli kaikki samaa. 'Sallikaat Herran pelastaa teidät, kuten Hän pelasti minut.' No, me haluaisimme kuulla enemmän siitä, mitä hän teki pelastaakseen ja mitä meidän tulisi tehdä.»

»Bob sanoi, ettei teidän tarvitse tehdä mitään tullaksenne pelastetuiksi», virkkoi Clem. »Siinä en kylläkään häntä oikein ymmärrä. Mutta sittenkin hän puhui teille vakaumuksestaan. Bobilla on hyvät aivot, ja ehkä hän syventyy pelastuksen töihin enemmän kuin me.»

Yleensä Clem kuitenkin oli enemmän Pepperin kuin Dunkin kannalla ja toivoi haikean kiihkeästi, ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä »saisi Bobin jälleen vauhtiin». Noin viikon ajan näytti siltä, että hänen epätoivoinen levottomuutensa oli aiheeton. Robertin ensimmäinen julkinen todistus, niinkuin hän sitä nimitti, ei ollut laisinkaan niin siunauksellinen kuin se olisi voinut olla; hän oli varsin hyvin tietoinen herättämästään suuttumuksesta ja epäluulosta eikä siitä suinkaan iloinnut, vaan toivoi hartaasti omassa mielessään — vaikkei hän olisi sitä kellekään tunnustanut, — ettei Herra toiste vaatisi häneltä sellaista ponnistusta.

Mutta viikon lopulla Clem käydessään Pollyn kanssa Campany's Hatchissa, tapasi Mabelin vihaisena ja kyyneltyneenä. Tämä väitti, »ettei ollut oikein, että oli liian kamalaa ja että ukko olisi estettävä sekaantumasta — hän kuolisi häpeästä… eikö tämä kaikki jo ollut muutoinkin kyllin pahaa…?»

Kävi selville, että pastori Beeman kuultuaan Robertin todistuksesta, oli pyytänyt häntä puhumaan Goudhurstin kappelissa seuraavana sunnuntaina iltapäivällä. Ollen Goudhurstin »paavi» hän voi vastata esimiehilleen, ja sitäpaitsi hän takasi — vanhanaikaisella, kallistuvalla käsialalla kirjeessä, jota Mabel suuttuneena heilutti, — »että saarnaaja itsekin suuresti virkistyisi sielussaan».

»Minä kysyn teiltä», sanoi Mabel, »minä kysyn teiltä…»

Se oli kaikki, mitä hän vähään aikaan kykeni puhumaan, ennenkuin oli taaskin saineesti itkenyt. Hän kiusasi tavattomasti Clemiä ja Pollya, jotka eivät voineet olla häntä säälimättä. Näytti todellakin siltä, että kohtalo oli väärillä lupauksilla puijannut hänet Robertin kanssa avioliittoon.

»Nythän hän ei ole pappia parempi… ajatella, että koskaan olen mennyt naimisiin miehen kanssa, joka käy kappeleissa jaarittelemassa… se ei ole oikein, sanon teille. Ja hän tekee itsestään niin suuren narrinkin. Ka, eihän Bob ensiksikään osaa puhua englanninkieltä… hän takertuu omiin lauseisiinsa… ja niin kiihtynytkin… oi, kyllä hän vielä joutuu Hellinglyen mielisairaalaan.»

»Mutta, rakas Mabel», tyynnytteli Clem Robertin tähden, »minusta tämä on toki parempaa kuin torilla saarnaileminen. Jos hän mielistyy puhumaan säädyllisesti kirkossa, niin sehän on vain hyväksi. Kenties hän suoriutuu siitä hyvin ja saat hänestä vielä ylpeillä.»

Mutta Clem ei ajatellut yhtä rohkeasti kuin hän puhui, ja kun Bob illalla tuli sisälle, vei hän hänet syrjään ja koetti järkisyillä saada hänet luopumaan uudesta tuumastaan.

Bob oli itsepäinen tai, hänen omien sanojensa mukaan, hän oli »johdettu».

»Tuntuu varsin kummalliselta, mutta juuri tänä aamuna aamiaista syödessäni ennen kuin olin saanut sen kirjeen ja parhaillaan join toista teekupillistani, muistuivat nämä sanat voimakkaasti mieleeni: 'Katso, minä lähetän sinut ulos pakanoiden luo.' Sitten saapui kirje, ja minä näin selvästi Herran viittauksen. Mitä minun on tehtävä? Ehkä hän tahtoo käyttää aseenaan minua vaivaista matoa. Joka tapauksessa on minun kerrottava ihmisille, mitä hän on minulle tehnyt, joko ne sitten kuuntelevat tai eivät, eikä kai herra Beeman olisi pyytänyt minua saarnaamaan kappelissaan, jollei hän olisi luullut, että minä tuon mukanani siunauksen.»

Clem näki, että ehdotus oli imarrellut Bobin turhamaisuutta. Herra Beemanin kiitos- ja rohkaisukirje oli poistanut hänen epäilyksensä entisen yrityksensä menestyksestä. Hän oli kuin lapsi, jolle sanotaan, että hän on menetellyt hyvin ja jolla ei ole itsearvostelua lausuntoa epäilläkseen. Vastakkaiset huomautukset, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa, olivat nyt pelkkiä saatanan puheita, häijyjen ja paatuneiden mietettä, joita tyrmistytti ja vapisutti kuulla puhdasta evankeliumia saarnattavan.

»Nuori mies», oli Goudhurstin paavi kirjoittanut, »minä pidän teitä nyt valittuna aseena Jumalan sanan palveluksessa. Ehkä Hänellä on teille varattuna suuri tehtävä Hänen puolestaan Hänen kurjassa hädänalaisessa seurakunnassaan.»

5.

Niinpä eräänä lämpimänä maaliskuun sunnuntaina, kun pensasaidat heloittivat tuoreessa vehreydessään ja pajunkissat loivat kermanvärisiä täpliä ruskeihin metsiin, lähti Robert Goudhurstiin jalkaisin — koska hän ei saanut sapattina ratsastaa. Hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiinsa, jotka saivat hänet hyvin kuumiinsa, mutta hän tahtoi kaikin mokomin näyttää niin pastorimaiselta kuin mahdollista, mikä hänen punervanruskean ihonsa ja kyntäjänruhonsa vuoksi oli vaikeata.

Hänen piti viettää yönsä herra Beemanin luona — se oli pisin ero Mabelista heidän häittensä jälkeen, ja hän olisi toivonut jäähyväisten olleen sydämellisemmät. Mutta vaimo oli yhä haikeamielinen ja äreä. Mikään lempeys ei häntä sulattanut, mitkään varoitukset eivät häntä värisyttäneet; hän asettui tuskastuttavasti Sanaa vastaan. Robertilla oli kamala tunne, että Mabel voisi joutua kadotukseen, — oli tosiaan vaikeaa ajatella, ken, jos kukaan, hänen omaisistaan oli pelastettavissa; he olivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä vihamielisiä tai välinpitämättömiä. Robertin oma turvallisuus näytti epäilyttävältä armolta, jos hänen oli riemuittava siitä yksinään tai herra Beemanin raskassävyisessä seurassa. Mutta hänen sydämensä pohjalla oli vaistomainen usko Jumalaan, joka kedolla oli osoittanut hänelle armonsa ja jonakuna päivänä kyllä osoittaisi armon hänen rakastamilleen, pelastaen heidät heidän itsensä uhallakin. Koskapa Robertin omat synnit eivät olleet voineet lähettää häntä helvettiin, niin ehkeivät hänen äitinsä maailmallisuus, Mabelin vastahakoisuus ja Clemin typerä tyytyväisyyskään kykenisi vastustamaan ikuista, joskin hiukan erikoista armoa.

Goudhurstiin kävellessään hän kulutti lähes viisi tuntia. Hän seurasi valtatietä Gill's Greeniin asti ja kääntyi sitten Furnacen talon kohdalta pienten kiertelevien kujien sokkeloihin. Hän oli nyt Kentissä noiden korkeiden kukkuloiden keskellä, jotka ovat kuin shakkilauta kesantoineen, auroineen ja metsineen. Kuja mutkitteli alas Furnacen joelle ja jälleen ylöspäin Tubslaken ja Three Chimneysin kautta, kunnes hän harjulla yläpuolellaan saattoi nähdä Goudhurstin ja sen kattorivien yläpuolelta humalankuivaushuoneita ja tuulimyllyjä.

Hän alkoi tuntea väsymystä, sillä hän oli suorittanut kaikki talousaskareet ennen lähtöään. Sitäpaitsi oli kovin kuuma; hänen saappaansa olivat pölyn peitossa, ja pölyä oli myöskin tuoksunut hänen leveälle mustalle selälleen. Hän otti hatun päästänsä ja kuivasi otsansa, jonka ympärille se terävällä reunallaan oli uurtanut vaon. Äkkiä hän tunsi, että tekisi hyvää poiketa tanhualta levähtämään hyvähajuiseen ruohikkoon jollekin noista isoista, hiljaisista saroista, juuri tuonne, missä pensasaidan varjo kutoi pitsiä päiväpaisteen reunalla… hengittää maan tuoksua ja tuntea sen suloisen, elävän voiman hänen sen ohella loikoessaan kohottavan häntä kuin ikuisten käsivarsien syleilyn, samalla kun kevätesikkojen lehdet hänen ympärillään kiertyivät auki, ketokämmekkäiden täplikkäät lehvät mursivat suojustensa vihreän kelmun ja lämpimät satakaunot henkivät keväisen lämmön ja hunajan kyllästyttämää tuoksua. Tekisi hyvää loikoa siellä ja katsella niityn muuttumista, nähdä kevään tekevän Goudhurstin kedoille, mitä vapaa armo oli tehnyt Robert Fullerille… Hän keskitti vakavasti ajatuksiaan, lämpö oli saattaa hänet uneksimaan; ja viimeiseltä hän oli havainnut itsessään lisääntyvää ajatusten vallatonta leikkiä, mikä alituisesti loihti hänelle tällaisia mielikuvia. Se oli paholainen yrittämässä kiusata hänen sieluaan ja ruumistaan viekoitellakseen hänet ahtaalta kujalta laajalle niitylle. Hän epäili tätä kedon kauneuden kaipuuta, joka vastikään oli hänessä herännyt. Entiseen aikaan hän ei koskaan paljoa välittänyt kedoista, maisemista ja luonnosta, mutta kääntymyksensä jälkeen hänellä oli usein ollut tämänlaisia kiusauksia, puhdasta kauneuden kaipuuta, mikä sai hänet sitä enemmän varomaan niissä paholaisen metkuja, joka yritti kääntää hänen huomiotaan Luojasta luomakuntaan, kuolemattomista ihmissieluista maahan, joka vanhenee kuin vaate ja kuin vaate kääritään pois ja muutetaan.

Täten kamppaillen itsensä kanssa hän saapui Goudhurstiin ruumiillisesti väsyneenä ja sielullisesti kiusaantuneena eikä missään erityisen sopivassa mielentilassa iltapäivän tehtäviä varten. Kenties se oli osaksi syynä hänen epäonnistumiseensa. Joka tapauksessa sujui hänen saarnansa huonosti. Kun hän oli pienessä, ummehtuneessa, autiossa kappelissa, jonka ruskeat verhot olivat vedetyt ikkunain eteen päivänpaisteen ehkäisemiseksi ja likakärpänen surisi seurakunnan jalankapseen ja liikehtimisen ja aamenten yli, tuntui hänen kielensä turpoavan paksuksi ja kömpelöksi hänen suussaan ja hänen sydämensä samalla kärventyvän ja kutistuvan hänen rinnassaan. Hänestä oli kuin hänen sanomansa suurin ihme olisi jäänyt ulkopuolelle, ja herra Beemanin avajaisrukouksen aikana hän turhaan yritti vetää sitä sisälle. Hän ei voinut sovittaa sitä mihinkään täällä sisäpuolella… Päinvastoin se ikäänkuin kutsui häntä ulos, seisomaan ovikäytävässä, juuri tuon raollaan olevan oven vieressä, josta pieni tuulenviima hiipi sisälle, — se kutsui häntä ulos kedolle ja nuoriin metsiin, jotka kevään armo oli pelastanut. Hän puristi kätensä yhteen, kunnes rystöt työntyivät valkoisina esille karkeasta, mullansieroittamasta ruskeasta ihosta. Oli tuskallista joutua kiusatuksi nyt juuri, kun hän tahtoi osoittaa Herran voiman… Oi, kaiketi Jumalalla oli joku hyvä tarkoitus salliessaan häntä kiusata ja nöyryyttää.

Kun hän nousi puhumaan, kasvoi hänen levottomuutensa. Hänestä tuntui tehtävä paljoa tukalammalta kuin parillekymmenelle tilalliselle puhuminen High Tiltin torilla. Nämä muutamat vanhat miehet parin, kolmen vakavan nuoren kera, nämä karkeatekoiset, hillityt naiset ja tytöt näyttivät pikemminkin valamiehistöltä kuin seurakunnalta. Heidän keskeytyksensäkin saivat hänet hämilleen. Muuan vanhus siinä lähellä saarnastuolin alapuolella huudahteli säännöllisin väliajoin »Kunnia Jumalalle!» ollenkaan välittämättä siitä, mitä Bob kulloinkin sanoi, samalla kun kuului tuon tuostakin enemmän tai vähemmän asiaankuuluvia aamenen äännähdyksiä. Robert ei kyennyt kuvittelemaan ketään näistä ihmisistä paimenettomaksi lampaaksi; kenties hänet ehkäisi siitä heidän kaitsijansa ja paavinsa raskas hengitys hänen kyynärpäänsä vieressä. Joka tapauksessa oli hänen puheensa vakuuttamatonta, änkyttävää ja laimistunutta; kaiken aikaa hän ajatteli itseään eikä heitä, mikä teki hänet tietoiseksi omista kommelluksistaan ja heidän hyväksymisensä puutteesta. Sitäpaitsi hän puhui vain viisitoista minuuttia, mikä jo itsessään olisi langettanut hänen tuomionsa.

Kun tulikoetus oli ohi ja hän loppuvirren jälkeen oli palannut Beemanin taloon, karkaisi hän itsensä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Hän oli varma, että vanhus olisi pettynyt, jopa nuhtelevainenkin; tämä saattaisi ajatella, että Robertin epäonnistuminen johtui valmistuksen puutteesta tai — koska valmistus tavallisesti oli toisarvoinen asia niille, jotka luottivat Hengen opastukseen — armon puutteesta.

Herra Beeman oli kylläkin odottanut jotakin mieltäylentävämpää; hän ei ollut laiminlyönyt osoittaa Herralle, että tässä kääntyneessä syntisessä, joka kerran oli ollut kolmen pitäjän häpeänä ja nyt oli niiden kunniana, oli käytettävissä tehokas äänitorvi ja että sellaista tilaisuutta ei suinkaan tulisi jättää vaarin ottamatta. Mutta vaikka hän aina muistuttikin Luojaansa Hänen mahdollisuuksistaan, ei hän suuttunut, vaikka Hän kieltäytyikin käyttämästä tarjottua apua. »Jumala on sen niin määrännyt, ja hän on tehnyt niinkuin hän on parhaaksi nähnyt», toisteli herra Beeman, tuntien itsensä jokseenkin jalomieliseksi. Eikä hän ollut vähemmän jalomielinen Robertia kuin Herraa kohtaan:

»Tietenkin te teitte parhaanne, rakas ystävä, eikä ollut teidän syynne, ettei teille suotu puheenlahjaa.»

»Kyllähän minä yritin tehdä, minkä tein torillakin, — kertoa ihmisille, mitä Hänen armonsa on minussa vaikuttanut.»

Herra Beeman kohotti teekuppinsa niin juhlallisesti, että Robertin oli vaikea olla sovelluttamatta tuota elettä hänen sanoihinsa.

»Ihmiset kaipaavat mehukasta puhetta, jossa pelastuksen yleiset käskyt ja opinkappaleet kerätään yhteen muutamien otsikkojen alle ja sivellään hunajana heidän sieluihinsa. Tänä iltapäivänä te puhuitte hurskaille ihmisille, joten teidän ei olisi ollut tarvis monisanaisesti kuvailla helvetin kauhuja, koska kaikki, jotka näitte, olivat astuneet rajaviivan yli ja matkalla toivojensa varmaan päämäärään Siioniin. Minä kiitän Herraa, ettei seurakuntani joukossa ole ainoatakaan neljäätoista vuotta täyttämätöntä pelastamatonta jäsentä. Kaupungissa on paljon jumalattomia ja syntisiä… 'minulla on muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta'. Mutta siitä joukosta, jonka näitte, on jok'ainoa löytänyt armon.»

Robert joutui melkoisesti hämilleen.

»Eivät ne kai minusta suuria ajattele.»

»Tietysti he uskovat sanani, että olette kääntynyt. Mutta pari kolme, jotka puhuttelivat minua kokouksen jälkeen, epäilevät teidän oppejanne. En mainitse mitään nimiä, mutta muuan hurskas sielu vainusi teidän tämänpäiväisessä saarnassanne antinomianismia, ja toiset aavistelivat vakavasti wellerismiä ja korkea-haldenilaisuutta, kun taas yksi olen varma, että syytös on aivan perusteeton, ja mainitsen sen vain varoittaakseni teitä — syytti teitä gardnerilaiseksi.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta — hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä nämä kerettiläisyydet olivat, ja hän tunsi hämärästi, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi jokaiseen niistä.

»Jotkut myöskin», jatkoi herra Beeman, »valittivat teidän kielenkäyttöänne. Itsekin huomasin teidän käyttävän paria, kolmea lausepartta, jotka yleensä haiskahtavat rahvaanomaisilta. Teidän asemassanne minä etsisin tässä suhteessa apua rukouksesta.»

»Niin täytyy, hyvä herra», myönsi Robert nöyrästi.

Hän tunsi olevansa kovin hämillään, ja kun oli juotu teetä ja hiukan haukattu, esitti hän muutamia kömpelöitä anteeksipyyntöjä ja sanoi, että hänen täytyi heti lähteä kotimatkalle. Hän ei voinut ajatella jäädä yöksi tämän katon alle, peläten mennä illalla kappeliin ja kaihtaen illallisen ja aamiaisen juhlallisia toimituksia — noita menoja, joilla Goudhurstin paavi tyydytti hillittyjä seremoniavaistojaan, korvaten aterioidessa, mitä hänen vakaumuksensa kielsivät häntä jumalanpalvelemisessa esittämästä.

6.

Robert lähti alakuloisena päivän viilentyessä. Auringonsäteet lankesivat vinosti ja näkyivät liikkuvan suurina, juhlallisina valoviiruina Goudhurstin ja Horsmondenin vuorien yli. Laaksot olivat kuin viileitä maljoja, ruoho kasteesta kosteaa, ja siellä täällä hehkui ruskeissa metsissä säihkyvää kultaa. Korkeilla, hiukan helteisillä niityillä kävivät lehmät laitumella päivänlaskun autereessa, samalla kun tuuli joka ei juuri tuulta ollutkaan, vaan ilman värähtelyä vain toi kellojen huminaa »Englannin kruunun» kirkkojen torneista harjanteiden tuolta puolen.

Hänen roteva ruumiinsa oli toipunut täydelleen aamun väsymyksestä, mutta silti hän käveli veltosti, sillä hänen sielunsa oli lamaannuksissa. Hänen lapsellinen riemunsa hänen kutsumuksestaan Herran palvelukseen oli vaipunut synkäksi lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Hän näki itsensä lopullisesti hyljättynä — ei sieluna, sillä mikään ei voinut horjuttaa hänen vakaumustansa siinä suhteessa, — vaan palvelijana. Hän sanoi itselleen, että hänen syntiensä tähden häneltä kiellettiin tilaisuus siihen; häntä kohdeltiin kuin Davidia, jonka ei sallittu rakentaa temppeliä, koska hänellä oli veriset kädet. Se etuoikeus siirrettiin Salomolle, jota Bob ei mitenkään voinut pitää riittävänä korvauksena innokkaalle ja rakastavalle, joskin verta vuodattaneelle Davidille — kenties siksi, ettei hän mielessään voinut erottaa häntä vanhasta Salomon Solomonsista, jonka hän syntisyytensä päivinä oli tavannut jokaisissa kilpa-ajoissa kaikessa loistossaan timanttisormus sormessa ja timanttineula kravatissa ja pettämättömän viisaana tiedossaan, miten voi parhaiten petkuttaa typeriä »muukalaisia». Oli tuskallista ajatella, että tämä mustalais-Salomo saisi saarnata evankeliumia, kun taas Robert Fuller ei saisi, vaikka hän nyt nöyrästi tunnusti itsensä verellä tahratuksi. Eikö hän tuskin kuusi kuukautta sitten ollut taittanut etuhammasta Linkhillin Hoadilta? Ja vaikka Darius Ripley tuskin kelpasi Uriaksi, kävi toki Hanna varsin hyvin Bathsebasta.

Hän kulutti kahdeksan kilometriä sovittaessaan Davidin tarinaa itseensä ja lopetti tuumailunsa luovuttamalla vaatimuksensa nuorelle Natille, jonka paikan suunnitelmassa hän nyt näki selvemmin tultuaan Gills Greenin kohdalla jälleen valtatielle. Aurinko oli vaipunut Twissendenin metsäisten mäkien taakse, ja taivas oli pehmeän harmaa, lännessä epäselvästi ruusunvärinen, jonkun tähden tuikkiessa siellä täällä. Taivaan harmaus hehkuvine valoviiruineen näkyi huuhtelevan peltoja — kaikki värit himmenivät pois, ja Tanyardin talon luhtien ja latojen katot vaipuivat niittyjen ja sekasotkuisten puiden hämärään.

Robert huomasi edessään maantiellä miehen — tumman olennon, joka hiipi varjottomana eteenpäin. Hän ehti hänen rinnalleen, ja mies toivotti »hyvää iltaa».

»Hyvää iltaa», vastasi Bob.

»Kaunis yö tulossa», sanoi mies.

»On kyllä, varsin kaunis.»

»Se on hyvä minulle, koska aion nukkua ulkosalla.»

»Mihin olette matkalla?»

»Koetan päästä Battlen Unioniin saakka johonkin aikaan huomenna — teen hiukan kivenlouhintaa kaurapuurosta ja yömajasta. Näin minä vaeltelen — tallustelen paikasta paikkaan, yöpyen toisinaan vainioille, jos ilma on kaunis. Minä vierin nyt Newhaveniin päin — ajattelin, että siellä saisin jotakin laivatokassa työtä.»

Hämärässä valossa kykeni juuri ja juuri erottamaan repaleisen ja takkupartaisen hahmon — vaatteista lemahti tuikea eltaantuneen oluen haju.

»Onko teillä paperosseja, hyvä herra?» kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

»Ei — minä en polta.»

»Ooh!»

»Minä hylkäsin kaikki synnilliset, maailmalliset asiat, kun Herra muutti sydämeni», sanoi Robert, purskuttaen sanansa niin pontevasti kuin se olisi osa hänen velvollisuudestaan todistaa sopivalla ja sopimattomalla ajalla. Hän odotti virnistelyä, mutta maankiertäjä kuunteli häntä kunnioittavasti.

»Minulla oli veli, joka kerran kääntyi», sanoi hän; »se tapahtui Huddersfieldissa, ja oli tosiaan somaa nähdä, kuinka hän pysyi erossa väkijuomista niin kauan kuin sitä kesti».

»Se ei voinut olla tosi kääntymys, sillä muutoin se olisi kestänyt iäti.»

»No, ei veljeni sitä tiennyt. Hän on kääntynyt kaksi kertaa myöhemminkin, kerran Pelastusarmeijan ja toisen kerran eräänlaisen munkin toimesta — ensi kerralla sen tekivät wesleyläiset. Hän näetten on sellainen, joka kääntyy helposti. Mutta me olemmekin lähteneet uskovaisesta kodista — pienenä poikaviikarina minä kävin pyhäkoulua Bordesleyssä, ja minä voisin luetella teille kaikki raamatun kirjat peräkanaa.»

»Jos saisitte Jumalan sanan sydämeenne yhtä hyvin kuin päähännekin, niin näkisitte kummastukseksenne, mitä se teissä vaikuttaisi.»

»Lakkaisinko minä sitten himoamasta väkijuomia samoin kuin tupakkaakin.»

»Minä en nykyisin koskaan maista tippaakaan.»

»Hm… mutta ehkette te ollut mennyt niin pitkälle kuin minä. Minä olen hirveän perso väkijuomille, milloin vain voin niitä saada. Joskus se minua ikäänkuin surettaa, sillä se on kaikkien kärsimysteni alku ja juuri. Minä näettekös…»

Kiertolainen kertoi Robertille tarinansa — tavallisen, harmaan arkitarinan juomahimosta ja juopotteluun liittyvästä hurjastelusta bordesleyläiseen malliin. Se ei oleellisesti eronnut Bobin omasta tarinasta, mutta siinä oli enemmän juopottelua ja vähemmän naikkosia, eikä sen loppua valaissut se leppeä valo, joka oli välähtänyt Robertin tummalle lehdelle. Bert Slater oli menettänyt homman toisensa perään ja oli nyt vuosikauden mittaillut maanteitä. Hän sanoi itsellään viimeiseltä olleen jokseenkin kovan onnen, mutta ilmojen lämmitessä hän toivoi tilanteen paranevan. Mutta sittenkin se kaikki teki hänet niinkuin alakuloiseksi…

Pimeys, joka vainioilta hiipi heitä peittämään, loihti heille omituisen tuttavallisuuden ja läheisyyden tunteen heidän astua tallustaessaan eteenpäin hämärällä, autiolla tiellä. Kun mieronkiertäjä oli lopettanut tarinansa, kertoi Robert omansa poikavuosistaan aina erikoisen armoituksen päivään asti — muttei enää kehoittavaan ja vetoavaan sävyyn, vaan niinkuin mies juttelee toverilleen. Pimeässä hän ei voinut erottaa kumppaninsa kasvoja, tuskin hänen vartaloansakaan — hänellä oli vain yleisvaikutelma repaleisuudesta, ränstymisestä ja likaisuudesta, viimemainitusta etupäässä hajuhermojensa välityksellä. Näin ollen hän voikin puhua toisella tavalla kuin mitä olisi puhunut päivänvalossa, ja sanat huojensivat hänen liiaksi rasitettua sieluaan ja tuntuivat samalla olevan mielenkiintoisia hänen toverilleen.

»Tuo kaikki kuulostaa hyvältä», sanoi maankiertäjä. »Melkein alkaa tuntua, kuin olisi joku tuolla ylhäällä. Kunhan vain voisin jättää sen kirotun liemen… mutta juuri se, että täytyy niin kauan olla janoissaan, vaikuttaakin niin pahasti, sitten kun sitä saa. Joskus ajattelen, että jos voisin olla varma tuopillisestani säännöllisesti joka päivä… Vaikka kyllähän minä sen sain varsin helposti ollessani Banksin ja Pojan palveluksessa. Ja minä menetin sen homman, kun aina olin liian pehmeänä saapuakseni töihin maanantaisin…» Hän pudisti päätänsä ymmällä heikkouksiensa ja turhien yritystensä vuoksi.

Kello oli tulossa kymmenen, ja he lähestyivät Hawkhurstia.

»Minä en mene kylään», sanoi kiertolainen. »Minä paneudun nukkumaan ensimmäiseen heinärukoon. Mihinkäs kaveri menee?»

Robertilla ei ollut mitään vannaa suunnitelmaa. Hän oli hämärästi aikonut kävellä kotiin, mutta nyt hän käsitti, että jos hän jatkaisi suoraa päätä Campany's Hatchiin, saapuisi hän sinne tunnin päästä, ja täytyisi herättää Mabel ja selittää hänelle tämä nopea palaaminen.

»Ette kai pysähtyisi haukkaamaan hiukan illallista minun kanssani?» ehdotti maankiertäjä. »Sitten me voisimme päättää keskustelumme, ja minä etsisin teille lämpimän makuupaikan, koska ette luullakseni ole tottunut ulkosalla nukkumaan.»

Sitä Robert ei ollut, mutta rotevuudessaan hän ei kavahtanut sitä yrittämästä maaliskuussakaan. Kenttien salaperäinen sapatti vetosi hänessä kaikkeen, mikä oli väsynyttä, sairasta ja alakuloista, eikä hän ollut halukas kohtaamaan sitä valitusta ja masentavaa tunnelmaa, jonka tapaisi omassa vuoteessaan… Hän tunsi myöskin oudon, puoliksi nähdyn toverinsa vetävän häntä puoleensa. Nyt, kun häntä kirvelsi valittujen tympeyden ja tuomion iva, tuntui hyvältä tavata joku, joka ei pilkannut eikä tuominnut eikä kysellyt — ja vaikka tuntui tylyltä nauttia Bert Slaterin luultavasti riittämättömästä illallisesta, voi hän korvata sen tarjoamalla hänelle huomenaamulla suuruksen »Royal Oakissa».

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat Robert ja kiertolainen siis etsineet itselleen mukavan paikan lähellä Cockshotin taloa. Slaterilla oli taskussaan kaksi leivänviipaletta, jotka aika ja kahnaus olivat melkein muuttaneet kahdeksi kouralliseksi muruja; hänellä oli myöskin palanen silavaa, josta Robert saattoi aivan tosissaan kieltäytyä, jättäen sen nälkäisemmälle toverilleen. Kun he olivat lopettaneet ateriansa, istuivat he haastelemassa toisilleen pitkillä, lenkoilevilla lauseilla ja joskus pysähtyen mietiskelemään, kunnes Vesimiehen kohoaminen Standen-kadun yläpuolelle sai Bert Slaterin selittämään, että oli aika mennä yöpahnoille.

Robert luki rukouksen heidän molempien puolesta ennenkuin he kellistyivät heiniin, ja maankiertäjän aamenen hartaus vaikutti häneen lohduttavalta. Omituinen, suloinen rauha oli vihdoinkin vallannut hänet, hän oli unohtanut sapattinsa kahnaukset ja nöyryytykset, ne näkyivät jollakin tavoin uponneen hänen ruumiinsa väsymykseen, ja ruumis vaipui nyt verkalleen lepoon.

Mutta vaikka hän lepäsi ruumiiltaan ja sielultaan, ei hän nukahtanut ennenkuin aamu melkein alkoi sarastaa. Yö tuntui valvovan… Se eli täynnä maan ja ruohon elävää tuoksua, joka kummallisesti sekaantui heinän tuikean kuivaan hajuun. Pensasaidasta kuului alituista lehahtelua ja kuisketta, omituisia, vaimennettuja ääniä tuli läheiseltä pellolta… myöhemmin hän huomasi, että se oli lampaiden pureskelua… Hänen yläpuolellaan tummalla taivaalla riippuivat tähdet kuin isot tulilamput, näyttäen olevan ihmeellisen lähellä ja matalalla. Hän katseli, kuinka iso Otava kääntyi verkalleen Delmondenin yli, ja taivaalla näkyi vallitsevan sama rauha kuin kentilläkin ja sama liikehtimisen tuntu.

Hän nukahti juuri kun pimeän tumma sini alkoi käydä harmaaksi, ja kun hän heräsi, pilkisteli päivänpaiste kujan aidan lomitse, osuen hänen suljettuihin silmiinsä ja avoimeen suuhunsa, niin että hän töpsähti valveille ja nousi istualleen tukka täynnä heiniä. Slater oli ylhäällä pukeumishommissa mikä oli tuskin vähemmän alkuperäistä kuin lampaiden. Hän oli kiitollinen Robertin ehdotuksesta, että hän tulisi tämän kanssa ravintolaan aamiaiselle, mutta hän kieltäytyi siitä surumielin.

»Se kapakkain haju… ja sahajauhotkin lattialla… Oh, minun kärsäni olisi tuopissa ennenkuin ehtisitte minut ehkäistä. Hei, hei! Olisi parasta, että kaveri ostaisi minulle vähän leipää ja juustoa ja lähettäisi minut sitten tieheni. Ei, älkää antako minulle rahaa — se ei ole turvallista. Minä olen viime yönä miettinyt turkasen paljon… kaikki ne teidän kertomanne asiat saivat minut miettimään… hyviä asioita olivatkin… ja minä tuumin niinkuin niin, että jos vain voisin olla maistamatta, niin ehkä kykenisin elämään säädyllisesti ja saisin jälleen toimen, sillä minähän olen uskovaisesta kodista, kuten teille sanoin, ja joskus kivistää sydäntäni, kun menen kirkon ohi ja kuulen niiden kaikkien veisaavan… Olen puolittain päättänyt yrittää, nähdäkseni mihin kykenen.»

»Voisitte aloittaa tekemällä raittiuslupauksen», ehdotti Robert.

»Oletteko te tehnyt sen?»

»Ainoastaan Jumalalleni.»

»Siitä ei minulle paljoa apua olisi… Mutta, kuulkaahan, minä teen sen teille, jos suvaitsette. Minä lupaan olla maistamatta mitään väkijuomaa kuukauden aikaan — minä en rohkene luvata pitemmälle, mutta jos voin pysytellä raittiina kuukauden, niin onhan sekin jotakin.»

Äkkiä juolahti Robertin mieleen, että raittiuslupaus oli laki-omantunnon kuolleita töitä, mutta Slater-parka oli niin innokas ja näytti niin epätoivoiselta kirkkaassa, paljastavassa päivänvalossa, ettei hän mielestään kyennyt kieltäytymään. Olihan mies sittenkin vielä armonliiton ulkopuolella, edelleenkin lain alaisena, joten ehkä oli oikein, että laki olisi hänen koulumestarinaan, niinkuin sanassa sanottiin.

Kiertolaisesta oli hänen lupauksensa sitovampi kirjoitettuna, mutta oli jonkun verran pulaa paperista ja kynästä. Vihdoin Robert kuitenkin löysi lyijykynänpätkän eräästä taskustaan ja tarjosi raamattunsa etulehden tarkoitukseen käytettäväksi.

Lyijykynän suussaan kostuttamallaan terällä kirjoitti mies raskaasti hengittäen ja vaivaloisesti: »Minä, Albert Slater, olen lupautunut olemaan maistamatta mitään väkijuomia kuukauden aikaan tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon», ja asiakirjan alle piirrettiin »Albert Slater» ja »Robert Fuller».

Robert pani raamatun takaisin taskuunsa ja meni oppilaansa kanssa kylään, jossa hän osti hänelle leipää ja juustoa sekä pussillisen eräänlaisia pastilleja, joiden oli kuullut olevan hyödyllistä vastamyrkkyä alkoholihimoa vastaan. He erosivat tienristeyksessä High Wigseliin takana, eikä kummankaan mieleen juolahtanut millään tavoin suunnitella uutta kohtausta.

7.

Oli varsin tuskallista, että totuuden henki kielsi kaunistelemasta, kun Mabel vaati selostusta hänen päivänsä hommista ja kysyi, mikä oli tuonut hänet kotiin näin aikaisin. »Arvaan tehneesi itsestäsi hupsun», sanoi hän epäystävällisesti, »ja ehkä se opettaa sinut elämään kartanonomistajana, mikä oletkin, yrittelemättä saarnamieheksi, mitä et ole».

Kun Mabel kuuli kohtauksesta maankiertäjän kanssa, niin hän närkästyksellään ihan kärvensi aviomiestään.

»Kerrot siis tosissasi, että nukuit ulkosalla tavallisen kulkurin kanssa… Ajatella, että minun mieheni koskaan menettelisi sillä tavoin! Oh, minä olen häpeissäni sinun tähtesi — sinä et voi olla lokaan puuttumatta.»

Robert kuunteli häntä epätoivoisena. Häntä kirvelsi vaimon vihan liekki. Hänen sielunsa pohjalla liikkui jotakin, mikä ärsytti häntä tarttumaan Mabeliin ja ravistelemaan häntä, järjestämään asiat vielä kerran heidän välillään, osoittamaan hänelle miehuutensa ja hänen toraisuutensa häpeän; mutta hän hillitsi sen, tuntien, että se kuului jumalattomaan menneisyyteen. Hän pakeni siitä äärimmäiseen epätoivoiseen avuttomuuteen, sillä mikään välimuoto ei olisi ollut varma, vaikka hän tiesi vaimonsa häntä hänen lauhkeutensa vuoksi halveksivan.

Hän palasi taloustehtäviinsä, pikemminkin toivoen, ettei häntä jälleen kutsuttaisi niistä pois evankeliumin julistamisen seikkailuihin. Kun hän nyt kerran oli näin tyhmä, niin voisihan hän viettää rukouselämää kotonakin…ja kenties hänen lopuksi onnistuisi kääntää Mabelin sydän ja Clemin ja Pollyn ja äidin — Mary ja Jim olivat nyttemmin ikäänkuin jääneet hänen pelastussuunnitelmansa ulkopuolelle.

Mutta Robertiapa ei jätetty rauhaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai pitkän kirjeen herra Beemanilta, joka pyysi häntä olemaan menettämättä rohkeuttaan ensimmäisen näennäisen epäonnistumisensa johdosta, vaan kilvoittelemaan Jumalan kanssa, joka näkyi hartaasti haluavan, että hän saarnaisi evankeliumia, samalla kun Hän kaikin keinoin koetti vaikeuttaa hänen tehtäväänsä ja masentaa häntä. »Se on velka, joka teillä on Hänelle Hänen teille osoittamansa armon vuoksi. Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!»

Nämä olivat sanat, joka pakottivat Robertia — hän ei voinut kieltäytyä osoittamasta kiitollisuuttaan. Vaikka hänellä nykyisin tosin oli yllin kyllin huolia, oli hänen elämänsä sittenkin kuolematon timantti. Entisyys — jopa hänen onnellisimmat hetkensä Hannan seurassa — oli pelkkää pimeyttä verrattuna näihin nykyisyyden yksinäisiin hetkiin, jolloin hän sai kokea pettymystä ulkona ja epäsopua ja vieraantumista kodissaan. Joka aamu, kun hän polvistui vuoteensa ääreen rukoilemaan, tiesi hän, että hänellä nyt oli jotakin, mihin verrattuna koko hänen edellinen elämänsä näytti synkältä ja arvottomalta ja mitä korvaamaan, jos hän sen menettäisi, ei mikään ikinä kykenisi — ei täydellisinkään inhimillinen rakkaus kodissa eikä edes Hannan rakkauden uusiintuminen.

Näin ollen hän ei voinut kieltäytyä julistamasta hänelle osoitettua armoa, varsinkaan, kun kutsu tuli herra Beemanilta, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja josta oli sattunut tulemaan hänen rippi-isänsä, paavinsa ja erehtymätön kirkkonsa. Pappi tarjoutui opettamaan Robertille tervettä oppia, jotta hän ei enää loukkaisi uskovaisia kallistumalla gardnerilaisuuteen, korkea-haldenilaisuuteen tai muuhun tosi-kalvinilaisuudelle vihamieliseen suuntaan. Robert ei ollut mikään hyvä oppilas. Hänen jokseenkin kirjaimellinen järkensä osoittautui vuotavaksi alukseksi Whitefieldin ja Calvinin oppien ristiaallokossa; hänen älynsä oli tehdä haaksirikon vanhurskauttamisen ja syytöksen tyrskyissä. Mutta hän kykeni pysyttelemään pinnalla sen raamatunlauseen avulla, jossa kaikki erikoinen oppi on punottu ikäänkuin köydenpätkäksi: »Ne, jotka hän edeltäpäin on tuntenut, ne hän on valinnut, ja jotka hän on valinnut, ne hän on kutsunut, ja jotka hän on kutsunut, ne hän on vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös autuaiksi tehnyt.»

Tämä teksti oli otollinen sille seurakunnalle, joka eleli Sussexissa Rotherin kylien tienoilla ja Kentin hökkeleissä. Robert saarnasi sitä Horsmondenin erikoisessa baptistikappelissa, ja hänet hyväksyttiin tekstin puitteissa. Hän voi esittää itsensä edeltäpäin tunnettuna, edeltäpäin valittuna, kutsuttuna, vanhurskautettuna, kirkastettuna; ja kiitollisuudellaan hän näkyi herättävän uuden luottamuksen, joka sai hänen sanansa vuolaina virtaamaan, sen sijaan että ne olisivat hitaasti tippuneet hänen paahdetulta kieleltään. Herra Beeman oli herttaisen tyytyväinen oppilaaseensa ja ylisti häntä sen jälkeen ylimmäispapillisessa teepöydässä.

»Nyt, kun teitä on opetettu, te hallitsette paremmin evankeliumin sanaa ja kansa kuuntelee teitä mielenylennyksekseen. Jos ihmiset huomaavat, että saarnaaja erehtyy vääriin oppeihin, niin ne hätkähtävät. Eipä niin, että minä uskoisin niihin uusiin pöyhkeihin menettelyihin, joilla evankeliumin opettajia valmistetaan yliopistoissa ja muissa opinahjoissa. Jos Herra meidät kutsuu, niin kyllä hän varmasti opettaa meille, mitä meidän on tiedettävä. Ja mennä sitä johonkin opistoon oppimaan on samaa kuin kieltää häneltä itseltään sananvalta.»

Kotimatkallaan Robert esitti epävirallisesti saarnansa ryhmälle naisia ja pieniä tyttöjä Light Foot Greenin kaivolla. Vaikka hänen kokemuksensa kappelissa oli tällä kerralla ollut paljoa onnellisempi, ei hän kuitenkaan voinut vapautua ajatuksesta, että valitut istuivat valamiehistönä, ja hän tunsi haluavansa vaihteen vuoksi saarnata sellaisillekin, jotka eivät olleet pelastettuja. Nuo naiset ja pienet tytöt eivät nähtävästi olleet pelastettuja, sillä muutoin he tietenkin olisivat tänä sunnuntai-iltana olleet jossakin hartauskokouksessa sen sijaan, että lörpöttelivät kaivolla. Kun hän alkoi puhua, avautuivat heidän suunsa ja pysyivät auki siihen asti, kun hän oli puheensa lopettanut. Siihen mennessä jotkut heidän miestuttavistaan olivat tulleet ulos läheisestä kapakasta, ja loppua elähdyttivät jotkut kokkapuheet, jotka Robertista epävirallisen kavalasti olivat tervetulleempia kuin vanhurskaiden aamenet ja halleluja-huudot.

Hän jatkoi matkaansa kummeksien, oliko hän mitään hyvää vaikuttanut, mutta silti tuntien, että hän vihdoinkin oli saarnannut publikaaneille ja syntisille.

8.

Robertin uusi elämä oli joutunut uudelle asteelle. Hänestä oli itsensä uhallakin tullut saarnaaja — ei säännöllinen saarnaaja, sillä hän oli edelleenkin maanviljelijä kaiken viikkoa, eikä hän liittänyt kirjaimia E. J. eli »evankeliumin julistaja» nimensä perään, kuten herra Beeman teki. Siitä huolimatta hän oli saarnaaja, jolla oli oma erikoinen työalansa kylissä Goudhurstin ympäristöllä. Puolisen tusinaa kappeleita ja kokoushuoneita oli yhteydessä Goudhurstin kappelin kanssa, ja niitä hallitsi vanha Beeman-paavi. Lukuunottamatta High Haldenia, jossa oli kiivasta erimielisyyttä, oli hänen valtansa ehdoton — hän saattoi milloin vain halusi käskeä varsinaisen papin pysymään syrjässä päästääkseen jonkun valitun aseen saarnastuoliin. Jonakuna sunnuntaina Robert todisti valituille Frittendenissä, toisena Bethersdenissä ja sitä seuraavana Biddendenissä ja Baars Islessä.

Herra Beeman seurasi häntä aina, ja matkalla kotiin tai teenjuonnilla tai illallisella sen jälkeen hän tavallisesti opasti häntä arvostelullaan. Hänen johdollaan Robertin esitystapa menetti paljon alkuperäisestä lapsellisesta innostaan, hän oppi pientä teeskentelyä ja korskeilua, ja yleensä hyväksyivät hänet lounaisen Kentin erikoisseurakunnat. Nämä näykkivät ja arvostelivat, mutta päättelivät keskuudessaan, että hän epäilemättä oli Jumalan siunaama nuori mies, joka osasi käyttää sanaa. Hän ei vielä ollut pitkälle edistynyt kieliopinnoissaan, vaikka hän olikin herra Beemanin neuvosta siinä suhteessa turvautunut rukoukseen, mutta hänen kompastuksensa soivat mieluisen ylemmyyden tunteen niille kuulijoille, jotka kykenivät ne huomaamaan.

Kun hänen säännölliset saarnaamisensa olivat päättyneet joko sunnuntai-iltana tai maanantai-aamuna, oli hänen tapansa palata kotiin joitakin kiertoteitä — Harlakendenin, Mayshavesin, Kalsham Greenin tai Gablehookin kautta — ja puhua satunnaisille ihmisryhmille kylien nurmikoilla, kirkkomaan portailla tai oluttupain ulkopuolella. Seisoipa hän kerran pajan ovellakin Omendenissa, ja raudan kalskuessa alasimelle ja palkeiden pauhatessa hän kertoi sepälle päivästä, joka palaa kuin pätsi…

Robert rakasti tätä epäsäännöllistä lähetystyötään enemmän kuin hän konsaan voi rakastaa määrättyjä ja mahtipontisempia velvollisuuksiaan. Se kuului niihin satunnaisiin öihin, jotka hän vietti tähtitaivaan alla — pehmoisiin, punervansinerviin kesäkuun öihin, jolloin keltaisen kuun sakarat hohtivat metsän yläpuolella ja lämmin ilma oli raskas heinän tuoksusta. Hän sovitti sen yhteen suloisen, hapuilevan päiväpaisteen kanssa myöhään iltasella tai varhain aamusella, kylän kaivoihin tai väleihin autioihin kujiin; ja hänen sydämensä sykki noille muutamille harvoille typerille ihmisille niinkuin se ei koskaan sykkinyt kappelien kuulijakunnille. Hän ei saanut aikaan mitään ihmeellistä heidän keskuudessaan, ei hyvään eikä pahaan. Läntisen Kentin asukkaat eivät olleet kiihkomielistä väkeä, eikä Robertia tienristeyksissä kivitetty enempää kuin hänen luokseen tulvimalla tunki katuvaisia syntisiäkään. Joku ohimennen lausuttu nalja tai silloin tällöin tarjottu teekupillinen oli ainoa, mikä erotti lampaat vuohista.

Mutta vaikka hän nyt pikemminkin puhui avoimille suille kuin avoimille korville, ei hän silti masentunut. Hänen saarnaamisensa oli voidetta hänen omalle sielulleen, joka tunsi raskaana kiitollisuuden taakan Kristuksen kallista verta kohtaan. Hän tunsi rakkauden vetävän häntä näitä tylsinä harhailevia lampaita kohti ja iloitsi heidän toisinaan osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Hän alkoi uudesta elämästään löytää yhä enemmän omintakeisuutta, yhä enemmän huojennusta kodin levottomuudesta, yksinäisyydestä ja huolista. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että osa hänen onnestaan johtui hänen läheisemmästä yhteydestään ketojen kanssa, lisääntyvästä maantunnusta, joka oli osana näistä sapateista.

Huhu, hänestä levisi tietenkin. Niiltä, jotka kuuntelivat häntä tympeässä äänettömyydessä, kirposivat piankin kielen kahleet, sitten kun hän oli lähtenyt; ja vaikka hänen virallinen todistuksensa rajoittui beemanilaisiin kappeleihin Goudhurstin ympäristöllä, versoi sen hapuilevaa villiä kasvua High Tiltiin ja Campany's Hatchiin asti.

»Bob sanoi Peening Quarterissa, ettei ole väliä muusta, kun hän vain on pelastettu.» — »Bob sanoi Gabblebookissa, että pelastus on kuin kupillinen teetä, ja tarvitsee vain kurottaa kätensä se ottamaan.» — »Bob sanoi rakastavansa Rarrstilen Pitcheriä kuin omia lampaitaan.» — »Bob sanoi Heartsapin kapakan edustalla, että ne olivat kaikki Jumalan köyhiä lapsia.» — »Bob sanoi Iden Woodissa… »Bob sanoi Bugglesdenissa… Bob sanoi Brognesissa…» Ei näkynyt olevan mitään loppua sillä, mitä Bob oli sanonut.

Ihmiset alkoivat tottua hänen uuteen vanhurskauteensa. Ei ollut paljoakaan sitä kiihkeää suuttumusta, joka oli raivonnut silloin, kun muistot vanhasta Bobista olivat vielä vereksinä Bodiamin ja High Tiltin väestön mielessä. Hän alkoi haihtua pois seudun elämästä. Sunnuntaisin hän oli tavallisesti Goudhurstissa, eikä hän koskaan viettänyt arkipäiviensä joutohetkiä kapakassa. Niinpä rajoittuikin hänen kosketuksensa naapurien kanssa päivän työhön, ja Campany's Hatchissa oli nyt niin vähän yritteliäisyyttä, ettei sen isännällä usein ollut asiaa markkinoille. Tilan hoito sai tosiaan kärsiä isännän innosta pelastaa sieluja. Robert oli palkannut nuorukaisen tilapäistöihin ja auttamaan Mabelia niinä päivinä, kun hän oli kotoa poissa. Mutta nämä jatkuvat poissaolot yhden miehen tilalta eivät voineet jäädä turmiottomiksi. Mabel oli kaupungin kasvatti ja taitamaton, ja hänellä oli myöskin pienokaisensa ja talousaskareet hoidettavina, eikä nuorukainen ollut kyllin tehokas korvaus Robertille voimiltaan enempää kuin kokemukseltaankaan.

»Hänen talonsa joutuu pian vasaran alle», sanoi Jim, »kun hän jättää sen tuolla tavoin välillä kuudeksikin päiväksi kuukaudessa. Minä sanon, että se on rikollista — vähän maata on muutenkin… Ja kun Powlard ja minä toimitimme hänelle talon, luulimme me hänen panevan sen hyvään kuntoon.»

»Hän tärveli heinänsäkin, kun ei tahtonut kärrätä niitä sunnuntaina», virkkoi Mary; »vähän järkeä hänellä on kotonakin ollessaan».

»Bob on ollut alati minulle kiusankappaleena — hulttiona tai kunnon miehenä… ja nyt hän on alkanut tämän uuden järjettömyyden…»

»Olet oikeassa nimittäessäsi sitä järjettömyydeksi, eikä se ole säädyllistäkään. Kaikki hänen saarnailunsa on pikemminkin sairaloisuutta: hän on ahminut enemmän evankeliumia kuin voi pitää nahoissaan, joten hän on siitä ihan sairas. Minä sanon, ettei se ole säädyllistä, ja minä surkuttelen Mabel-rukkaa, jonka täytyy sitä kaikkea sietää.»

Mabel oli itsekin suruissaan. Häntä äköitti olla kuljeskelevan saarnaajan vaimona, häntä äköitti tulla jätetyksi yksikseen joka toinen lauvantai-ilta, häntä äköitti nähdä talo laiminlyötynä. Sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ystävänsä varmaankin halveksivat häntä, kun oli naimisissa lörpöttelijän, kiertävän »nuorten miesten kristillisen yhdistyksen» kanssa. Mikä kova kohtalo oli tullutkaan Mabel Powlardin osaksi, joka ennen liikkui eräiden Bulverhythen hienoimpien nuorukaisten parissa. Entiset ajatkin, jolloin hän oli mustasukkainen Hannalle ja Bob vietti iltansa kapakassa, olivat olleet nykyistä paremmat.

Joskus hän kosti Bobille tämän viikonloppu-matkat lähtemällä itse kyläilemään aviomiehen ollessa kotona. Hänen isänsä oli hänellä liittolaisena Bobia vastaan, ja hän tiesi aina voivansa mennä yöksi Bulwerhytheen, milloin vain halusi. Robertista tuntui tämä rangaistus niin katkeralta, että hän menikin varsin usein. Näissä tilaisuuksissa hän jätti pienokaisen joko isän tai Pollyn ja Clemin hoiviin. Robert tunsi toisinaan halua moittia häntä luonnottomaksi äidiksi, mutta Mabel vastasi tähän nimittämällä häntä luonnottomaksi aviomieheksi. Erityiset armoitukset näkyivät hajottavan hänen kotinsa.

Näin kului kesä vähitellen. Oli suloisia hellän, kaihoisan mietiskelyn päiviä; mutta oli myöskin katkeria, vaikeita, ristiriitaisuuden ja tuskittelun päiviä. Joskus Robertia alkoivat kiusata epäilyksetkin — epäilykset hänen uuden kokemuksensa varmuudesta, jopa todellisuudestakin. Mikäli hänen mietiskelevien hetkiensä autuaallisuus lisääntyi, tuoden mukanaan täydellisemmän, tiukemman yhteydentunteen, sikäli hänen henkensä niiden väliajoilla kävi masentuneemmaksi ja putosi uupuneena korkeuksista, muisto kävi hämärämmäksi, varmuus vähemmän kirkkaaksi, ja korkeudet häämöittivät niin etäällä, että ne melkein näyttivät kuvittelulta…

Istuessaan päiväpaisteessa pienokainen sylissään, levätessään valveilla vaimonsa vieressä aamun värähtelevässä sarastuksessa tai ahertaessaan heidän molempien eteen vainioilla elokuun lämmössä ja rauhassa hän ponnisteli surumielin voittaakseen takaisin ne hetket, jotka olivat hohteellaan hiponeet häntä kuin ohilentävän linnun siipi… Monesti hän vavisten tarkisti menneisyyttä ja huomasi itsensä kelvottomaksi, yritti laskea pelastamansa sielut eikä löytänyt ainoatakaan; kaikki hänen ruumiillinen uurastuksensa, kaikki hänen sielunsa ponnistelu näytti useinkin vain hedelmättömältä yritykseltä maailmassa, joka oli kaunis vain etäisen Jumalan tilapäisessä heijastuksessa, aivan kuin vesilätäkkö hetkiseksi heijastaa auringonsäteitä ja sitten pysyy kaiken päivää sameana ja kylmänä. Joskus valtasi hänet jonkinlainen epätoivo, yllyttäen häntä antamaan perään, palaamaan piipun ja kapakan varmoihin nautintoihin ja lepytetyn Mabelin luo, luopumaan etsimästä sellaista, mikä ehkä oli vain haave… Mutta nopeasti hän joko muisti itsensä niiltä päiviltä, joina hänellä oli nuo varmat nautinnot ja hän kuitenkin vaelsi kuoleman varjojen maassa, ja sitten hänen sydämensä taaskin sykähti kiitollisuudesta sitä hyvyyttä kohtaan, joka oli kutsunut hänet valoon; tai myöskin muuttui hänen epäilyksensä äkkiä hartaaksi varmuudeksi, ja maailma kaikkine maailmallisuuksineen häipyi pois, jättäen hänet yksin rakkauteensa.

9.

Syyskuun alussa kutsuttiin Robert Shadoxhurstiin, useita kilometrejä Bethersdenistä itäänpäin sijaitsevaan kylään Beemanin paimenalueen ulkopuolelle. Tähän asti oli hänen papillinen toimintansa jyrkästi rajoittunut niihin kyliin, joita hänen suojelijansa hallitsi, mutta ilmeisestikin oli huhu hänestä levinnyt hänen työpiirinsä ulkopuolelle, joten shadoxhurstilaiset olivat ainakin uteliaat tietämään, miltä hän näytti. Herra Beeman kehoitti häntä ottamaan kutsun vastaan; hän näki itsensä astuvan Shadoxhurstiin Robertin kintereillä. Hänen kehoitustaan tuki Jumalan sana, sillä kun Robert vetosi raamattuunsa, avaten sen umpimähkään, niin sattuivat hänen silmänsä tekstiin: »Sebulonin maassa ja Naftalin maassa, meren puolella Jordanin takana Galileassa, jossa pakanat ovat, pimeydessä elävä kansa näki suuren valkeuden; ja niille, jotka asuivat kuoleman varjon laaksossa, paistoi valkeus.» Tätä ei saattanut pitää minään vähempänä kuin jumalallisena käskynä lähteä Shadoxhurstiin. Ja hän lähetti myöntävän vastauksen seurakunnan vanhimmille.

Matka oli pitempi kuin entiset, ja vaikka hän olisi voinut matkustaa junalla Frittendenin tielle asti, tuumi hän, että hänellä olisi laajempi tilaisuus epäsäännölliseen todistukseensa kuin vielä koskaan aikaisemmin, minkä vuoksi hän päätti kävellä ja lähteä jo aamulla. Hänen tiensä kulkisi aluksi vanhaa seutua Tubslaken ja Gills Greenin kautta ja sitten Benendenin läpi oudoille tienoille — Starvendeniin ja Pale Milliin, Little Wadiin ja Witters Oakiin, joissa kansa asui pimeydessä eikä ollut koskaan kuullut, miten Bob Fuller oli löytänyt vapaan armon Mopesdenin metsän liepeillä.

Mabel oli kovin vihainen kuullessaan tästä päätöksestä — niin vihainen, että hän kieltäytyi auttamasta miestään seurakunnan vanhimmille menevän kirjeen oikokirjoituksessa.

»En ole koskaan moista kuullut — lähteä tilalta kolmeksi vuorokaudeksi, ikäänkuin ei olisi jo kyllin pahoin jättää se päiväksikin. Kyllä on kaunista, että minä saan tehdä kaiken työn sunnuntaina.»

»On tavattoman vähän tehtävää näinä aikoina, tyttöseni. Minä toimitan kaikki omenat poimituiksi sitä ennen, eikä ole mitään muuta tehtävää kuin hoitaa kananpoikia, ja onhan sinulla sitä varten Podgam.»

»Kylläpä hänestä onkin paljon apua! Kananpojilla, vieläpä sinullakin, on enemmän järkeä kuin hänellä. Minun täytyy olla hänen kintereillään kaiken päivää… Ja sitten on pienokainenkin… Minä nimitän tätä häpeäksi, Robert, tosiaankin. Jos sinun täytyy lähteä Shadoxhurstiin, niin mikset voi matkustaa junalla eikä kävellä huhkia jalkaisin pitkin seutua?»

»Mabel, minä sanon sinulle rakkaani, ettei minun suurin iloni ole saarnata kappelissa, jossa kai jokainen tuntee evankeliumin paremmin kuin minä, vaan puhua maanteillä ja aitovierillä, kuten sanassa sanotaan, ja pakottaa ne tulemaan sisälle. Siellä on miehiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet vapaasta armosta. Ja minä halajan kovin hartaasti ilmoittaa heille, mitä minä tiedän, jotta he voisivat tulla minun kaltaisikseni.»

»Sitten minä säälin heidän vaimojaan.»

Bob katsahti Mabeliin mitään virkkamatta, ja jokin hänen hyvänsävyisissä, punakoissa kasvoissaan noine huolestuneine sinisine silmineen vetosi erääseen puoleen Mabelissa, joka oli nopeasti haihtumassa. Tämän sydän alkoi sykkiä nopeasti, ja astuen miehensä luokse hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, vetäen hänet lähemmäksi.

»Bob, jätähän toki tuo… Miksi sen täytyy olla meidän välillämme? Ennen me elimme onnellisina yhdessä. Jos sinunkin on oltava uskovainen, etkö voi sitä olla ilman kaikkea tätä puuhaa ja vaivaa? Joskus minusta tuntuu, etten voi sitä kauemmin kestää… lähdet tuolla lailla… ja rakastat niin monia asioita enemmän kuin minua…»

»Enhän minä, pikku vaimoni», jupisi toinen hellästi; »minä rakastan sinua aivan kuin ennenkin. Mutta kun Herra kutsuu, täytyy minun mennä, ja minne hän minua kutsuu, sinne minun on mentävä… sillä hän on ollut minulle niin hyvä, Mabel — parempi kuin osaat aavistaakaan.»

»Minä en näe mitään hyvyyttä siinä, että sinut riistetään vaimosi luota ja sinusta tehdään kuljeksiva hupsu… ja talo menee hunningolle, kun sinä sillä tavoin matkustelet; ja sinä menetit parhaan osan heinistäsikin, kun sanoit, että Jumalan sana kielsi niitä sunnuntaina ajamasta latoon… Eikä koskaan piipun tuottamaa nautintoa tai lasillista oluttuvassa… Oi, Bob, onko Jumala ollut hyvä sinua kohtaan? Kysyhän sitä itseltäsi nyt — oikein vakavasti. Jos sinä hänen tähtensä jonakuna päivänä huomaat, että olet menettänyt talosi ja rahasi ja… ja vaimosi, niin sanotko vieläkin, että Jumala on ollut sinulle hyvä?»

»Sanon», vastasi Robert, »sanon sittenkin».

Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys… Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä.

»Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?»

»Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi hänestä, vaikket minusta välittäisikään.»

»Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa, että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee pienokaistakin.»

»Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!»

Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain sydämin.

10.

Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä — vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa, humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat.

Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro.

Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin, ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin. Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä… Mikä onnekas synti, joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi näin suuria ponnistuksia vastaukseksi… ehkei hänen tarvitsisi kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut rakastaa Jumalaa mukavasti… vaikka sekin olisi ollut väärin… Oli epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä todella mukavaksi…

Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille, jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään, rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä, vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä, voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he.

Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia; hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta. Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä, jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään, helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen… Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys, kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua, joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita.

Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle, joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon edellä.

Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä.

»Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta kitkitte pois».

Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului »Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi…

11.

Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa…

Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste maistui maalta, puulta ja sateelta.

Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi hänelle siihen sopivan raamatunkohdan.

Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen.

Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa, noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle.

Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot, muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja saarnastuolille miedonnetun sävyn.

Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän, Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan, kättä.

Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen.

12.

Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen. He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin, vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin, lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat Moodyn ja Sankeyn säveleet.

Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä, koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille, tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti.

Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista, sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai keskiviikkona.

Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa etäisemmältä kuin evankeliumi… Hän janosi syntisten pelastamista (vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan seutuun…

Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä. Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi kylläkin saattanut hänessä herättää.

»Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä puolisosi, Bob.»

Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään. Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa, mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa. Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä.

Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi.

Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin:

»Sun kauneuttas Jeesukseni kuin päivää vuoriston mun huulein ylistelköhöt — se riemunani on.»

Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin tulemassa tyydytetyksi… Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut — nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli suloista nälkää… Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli oppinut odottamaan taivaassa:

»Kotivuorelle Siionin kaipailen, ei janoa, nälkää siellä.»

Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin. Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima. Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei Bob piitannut.

Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa. Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla, oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa… Paikka oli täynnä, koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan, kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta.

Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle; mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja sanoi:

»Terve mieheen, hyvä isäntä!»

»Terve», vastasi Bob.

Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran.

»Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob.

»Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät, vaikka teillä on uusi sydän.»

Robert säpsähti ja mustalainen nauroi.

»Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän, »sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan kahdeksassatoista kylässä.»

»Mistä haastellaan?»

»Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.»

Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten kasaantuessa hänen jalkoihinsa…

»Missä on vaimonne?» kysyi hän.

»Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.»

»Molemmat!»

»Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja niitä kahta vekaraa?»

Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata. Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja, suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas, aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan.

»Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille», jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat kerran kirkkoon.»

Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn heimon.

»Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.»

»Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.»

»Minä nukun täällä — majatalossa.»

»Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni toiselle heistä koiran.»

»Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.»

»Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa 'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä… Kuinka paljon aioitte maksaa huoneesta?»

»Ehkä puolisen kruunua».

»Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin aamiaisesta.»

Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn limonaaditilausten jälkeen.

Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä… Oli kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen huomisaamua… eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt.

13.

Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin, mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan, täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys, mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen — olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui.

Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat.

Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä… Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä… Ja tässä hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa.

Yhteen yhtykäätte äänin paisuvin karitsan kunniaksi ja uhriverenkin…»

Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle.

Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju.

Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut, melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään vesiastiaa.

Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia. Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan?

Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa.

»Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit täällä.»

»Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.»

»Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?»

»Kuunneltaisiinko sitten?»

Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin totuuden hänen suustaan.

»Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.»

Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli, punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua. Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta itsestään… ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa menetyksen jälkeen?… Hän totesi myöskin erään toisen seikan, nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta, nyt oppisi häneltä hyvää…

Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten… Hän olisi uhrannut ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle… Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen; hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi…

Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu, ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin saarnaa.

»Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja», virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan juttelit niin häijysti».

»Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien töitteni ansio.»

»Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti; »minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan matkavankkureihimme toisenkin yön?»

»Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.»

»Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän. Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö totta, rouva Ripley?»

»Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele lasta rokosta.»

»Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi hauskaa.»

»Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa. Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla.

Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla.

14.

Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta, millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni takalistokylä.

Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään. Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten.

Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina, ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt. Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui.

Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena, aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa, sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys.

Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon. Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä elämästä että tuskasta.

Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa. Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin — ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin — vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä… yhtenä »niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan.

Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen voittaneensa… Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten, että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan, oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta palvelijastaan?

Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen, joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt; ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa.

Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi… Voi Hanna-poloista, Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa… Mutta niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten hän hyvin tiesi… Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia, joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää.

15.

Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan. Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia. Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä.

Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.» Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle; Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli hänen valittujaan ja kallis sielu… Bob sulki kirjan vapisevin sormin.

Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi hän… Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin. Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka hitaasti tunnit kuluivatkaan!… Hänen sydämensä sykki rajusti, ja valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät.

Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky.

Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin. Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden voittopuolella.

»Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?»

Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti.

»On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet sinä, Hanna.»

»Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva Ripleyksi.»

»Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä».

»Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?»

»On varmaan.»

»No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen. Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra Robert Fuller olisi minulle kohtelias.

»Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann… rouva Ripleystä.»

»Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita sanoja.»

Darius oli tullut telttaan.

»Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän, »koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on kallista ruokaa».

Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan, mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa, ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta tingittäisi.

Lintu oli kaiketikin varastettu, sillä se oli mehukasta ja mureaa. Senjälkeen he söivät runsaasti omenia, istuen tulen ääressä, Hannan imettäessä toista lasta ja antaessa toiselle muutamia kananpojan rippeitä ja kastiketta. Se oli kodikas, mutta jokseenkin siivoton näytelmä. Hiilipannun punerva hohde kajasti heidän ruumiisiinsa heidän istuessaan sen ympärillä ja vaalensi teltan paksun savuisen ilman, jota vielä korosti kolmesta kosteasta vaatekerrasta lähtevä höyry.

Robert oli syönyt jokseenkin hyvän illallisen, mutta vieläkin hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja epävarmaksi, ja aterian aikana oli heidän keskustelunsa — mikäli sellaista oli ollutkaan, sillä usein oli pitkät ajat vaiettu — liikkunut vain jokapäiväisissä asioissa. Kun Hanna oli hoivannut pienokaiset nukkumaan teltan perälle huiviinsa käärittyinä, sanoi Darius, että hänen täytyi mennä vähän ulos juttelemaan pari sanaa täti Truffeny Lovellin kanssa, joka oli toisissa matkavankkureissa. Tämä oli häijy, vanha vaimo, sanoi hän, joka ei pitänyt itseään puhtaana ja nähtävästi muissakin suhteissa kaipasi sisarenpojan neuvoja.

Sitten Robert havaitsi, ettei hän halunnut jäädä yksikseen Hannan kanssa. Hän oli otaksunut, että Darius olisi saapuvilla hänen kilvoitellessaan Hannan sielusta. Hänen olisi pitänyt ilta-aterialla ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä… Hän nousi ja sanoi aikovansa pistäytyä ravintolassa, mutta Hanna tarttui häntä käsivarresta.