I OSA (continued 2)

»Minun kai on sitä ajateltava.»

Pojan tyynessä kärsivällisyydessä oli jotakin, mikä rauhoitti häntä, ja hän painautui Clemiä kohti niin lähelle kuin hänen kuohuileva rintansa salli.

»Olen iloinen, että tulin luoksesi, Clem. Juoksin tänne suoraan — ajattelin, ettei täällä vielä kaikki olleet makuulla; mutta sääreni ei sietänyt kovaa vauhtia.»

»Unohdin sinun kipeän sääresi, tipuseni. Annahan, kun katson sitä…»

He kumarsivat päänsä yhteen hiilloksen hohteessa, ja sitten tyttö kääri alas sukkansa, joka oli veren ja lian tahmassa. »Joku lasinsirpale kai putosi pihalle särkiessäni ikkunan, ja minä hyppäsin sen päälle.»

Haava oli pitkä, muttei järin syvä. Clem nouti vettä pakarista ja meni sitten yläkertaan hakemaan kolme valkoista nenäliinaansa. Polly kauhistui sellaista liinatavarain tuhlausta, niillä kun Clem sunnuntaisin kirkossa saattoi ylväästi pyyhkiä otsaansa. Hän olisi mieluummin repäissyt liepeen kurjasta alushameestaan. Mutta poika pysyi lujana eikä ollut liian kohtelias sanoakseen hänelle, ettei hänen rääsyissään ollut mitään kyllin puhdasta siteiksi.

Polly nojautui taaksepäin tuolilla Clemin kumartuessa hänen jalkojensa eteen, ja kun hän oli solminut kömpelöt solmunsa, lyyhistyi hän tytön viereen, lepuuttaen päätänsä tämän polvea vasten. Muutamaan silmänräpäykseen he eivät virkkaneet mitään. Tytön nyyhkytykset olivat nyt tyyntyneet, ja Clem vaivasi päätänsä monilla tuumailuilla.

»Onko Bob tuolla ylhäällä?» kysyi Polly äkkiä, tehden levottoman liikkeen päällänsä.

»Ei ole.»

»Emmekö sitten voi viipyä täällä yhdessä, kunnes hän tulee kotiin?»

»Sinä olet väsyksissä, tyttöseni. Sinun pitäisi päästä levolle. Annahan, kun vien sinut äidin luo — laittaahan hän toki sinulle tilaa.»

»Clem, salliiko äitisi minun jäädä tänne?»

»Hänen täytyy sallia.»

»Entä sisaresi ja veljesi?»

»Älä heistä välitä. Huomenna kuulemme, mitä he sanovat.»

Polly purskahti jälleen itkuun. »En tahdo kuulla, mitä he sanovat, — ei kai se mitään hyvää olisi. He eivät salli minun jäädä. Kuinka he sallisivatkaan, kun ei oma isänikään tahdo minua sietää? He eivät pidä minusta eivätkä siitä, että sinä minua rakastat… He lähettävät minut pois… ja mitä ihmettä minä teen?»

»He eivät lähetä sinua pois.»

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja veti hänet lempeästi tuolilta viereensä lattialle. He kyyhöttivät yhdessä räsymatolla ja puristivat toisiaan hetkisen tiukasti, poski poskea vasten, sydänten sykkiessä yhteistuntein. Tytön sydämen syvät lyönnit ikäänkuin musersivat ja tukehduttivat Clemin oman sydämen. Hän tunsi omituista ahdistusta rinnassaan.

»Kai meidän täytyy mennä naimisiin, Polly — kauemmin odottamatta.»

»Oi, Clemmy…»

»Minulla on lähes kolmekymmentä puntaa säästössä, ja kun Jim saa sen tietää ja kuulee sinun olevan näin kodittomana, antanee hän perään.»

»Mutta jollei…»

»Sitten meidän täytyy järjestää asiamme ilman häntä.»

»Kuinka me sen voimme?»

»Jollakin tavalla. Onhan tässä äidilläkin sananvaltaa, ja kai me voimme taivuttaa hänet helpommin kuin Jimin.»

Polly hiipi lähemmäksi häntä, ja pojan käsivarret kietoutuivat taas hänen vyötäisilleen, yhtyen hänen selkänsä takana. Hän veti tytön verkalleen itseänsä vasten, tuijottaen hänen väsyneeseen, pehmeään suuhunsa, joka ammotti avoinna kuin loukkaantuneen, hellyyttä kaipaavan lapsen. Sitten Clem äkkiä syttyi, ja hänen oma suunsa painui tytön huulia vasten. Hän puristi häntä niin voimakkaasti, että molemmat näkyivät siitä kärsivän. Clemin koko ruumis tuntui ruhjoutuvan hänen puristaessaan tyttöä itseään vasten. Vihdoin tämä parahti: »Älä, Clemmy, älähän!» Mutta Clem puristi häntä yhä lujemmin vain. Tyttö ponnisteli, mutta hän ei välittänyt — vastustus tuotti hänelle omituista riemua… Hän oli mies, rakasti häntä vihdoinkin miehen tavalla. — »Älä pelkää rakkautta… minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen… minä rakastan mustalaisen tapaan…»

Siinä hän seisoi kaikkine kurjine, pörröttyneine sulkineen kuin kuvapatsas tanhualla… Kova kivi rakkauden sydämessä…

Hän päästi Pollyn äkkiä irti, kyyrötti kantapäillään tytön edessä räsymatolla, ja poskilla paloi häpeän puna.

»Mikä nyt on, Clemmy?»

»Suo minulle anteeksi.»

»Mikä sitten?»

»Että olin kiihkeä.»

»Ei se mitään, rakkaani.»

»Minä rakastin sinua julmasti enkä lempeästi.»

»Et sinä minua julmasti rakastanut — älä noin kummallisia puhu.»

»Rakastinpa — minä rakastin sinua aivan niin kuin hän rakastaa Bobia.»

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

Polly alkoi jälleen itkeä, ja Clem otti hänet takaisin syliinsä. Tällä kertaa hänen lämpönsä ja painonsa, kun hän lepäsi hervottomana kuin lapsi hänen kyynärpäänsä koukussa, hänen avuttomuutensa ja alistumisensa herättivät Clemissä aivan toisenlaista vastakaikua. Tytön sekä ruumiillinen että siveellinen antautuminen hänen valtaansa ja armoilleen synnytti hänessä syvää sääliä ja suojelevaa hellyyttä.

»Älä itke, Poll», lohdutti hän, »älä itke, kultaseni. Kaikki on jo pian ohitse — kaikki odotuksemme ja tuskamme.»

Clem nousi ja veti tytönkin pystyyn.

»Minne sinä aiot minut viedä?»

»Äidin luo. Hän sallii sinun nukkua huoneessaan aamuun asti… Ja minä sanon hänelle, että menen sinun kanssasi naimisiin tästä päivästä kuukauden kuluttua.»

18.

Seuraavan päivän iltana oli perhe tullut enemmän tai vähemmän siihen johtopäätökseen, että Clem oli »täysikasvuinen». Jim ja Mary olivat aamulla heränneet uutiseen, että Polly Ebony oli talossa, karattuaan Orznashista, ja että hänet oli ottanut vastaan rouva Fuller, joka nyt kannatti Clemin mieletöntä päätöstä naida hänet viipymättä.

Elizabethin olivat Clemin ja Pollyn vakuuttelut taivuttaneet myöntyväiseksi. Viimemainittu oli pimeässä istunut lähes tuntikauden hänen vuoteellaan. Repaleisen, likaisen ja kodittoman tyttöraukan tila oli herättänyt hänessä sääliä, ja näiden lasten lempi säesti hänen oman sydämensä uutta sarastusta. Viisikuukautinen leskeys oli tehnyt Elizabethin omituisen kukoistavaksi. Tytön tavoin hän oli vielä kerran oppinut istuskelemaan päivänlaskua katselemassa ja hengittämään sisäänsä helmikuun tuulten tuomaa kesän ensi tuoksua. Kolmekolmatta vuotta uinuneet ja puoliksi tukahtuneet toiveet alkoivat jälleen elpyä ja kuiskailla, ja Clemin ja Pollyn rakkaus manasi ne nyt esille pimennostaan.

»Onhan kyllä totta», virkkoi äiti, »että he ovat vain lapsia. Mutta lapsetkin voivat rakastaa, ja nämä kaksi ovat rakastaneet toisiaan uskollisesti siitä asti, kun he kolme vuotta sitten toisiinsa tutustuivat. Saakoon Clem Pollyn hoiviinsa, niin näette, ettei hän enää ole mikään pikku poika.»

»Clem on poikamaisempi kuin useimmat hänen ikäisensä nuorukaiset», huomautti Jim.

»Enpä ole», vastasi Clem, »koskapa jo kosiskelenkin».

»Ja millä sitten aiot elättää vaimosi?»

»Minä teen työtä, niinkuin nytkin, ja minä olen säästänyt neljäkymmentä puntaa huonekaluihin.»

Tämä oli uutta vanhimmalle veljelle eikä ollut häneen tehoamatta.

»Mitä! Olet säästänyt ne palkastasi?»

»Tietenkin.»

»Säästelit silloinkin, kun isä-parka maksoi sinulle vain viisi shillingiä viikossa?»

»Minä säästin siitä puolet.»

»Ja sitten lokakuun hän on lainannut minulle neljä puntaa», pisti Robert väliin. »Muutoin hänellä olisi enempikin.»

»Sitä en epäile», sanoi Jim ivallisesti. Mutta Clem loi kiitollisen katseen veljeensä. Bobin puolustuksesta saattoi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta tuntui kuitenkin lohduttavalta, että tämä oli hänen puolellaan.

»Kolmellakymmenellä punnalla ei nykyisin sisusteta taloa», sanoi Mary.

»He saavat sillä kaikki, mitä tarvitsevat», väitti rouva Fuller; »he eivät aiokaan asettua Buckinghamin palatsiin».

»Ei voi elää huonekaluilla», virkkoi käytännöllinen James, »ja sittenkään, vaikka jäisit töihin Bodingmaresiin, ei kolmetoista shillingiä viikossa riitä teidän molempain ruokaan, enkä minä voi suorittaa enempää».

»Juttelit viime viikolla, että oli otettava tyttö kananpoikia hoitamaan», virkkoi Clement rohkeasti; »miksikä et ottaisi Pollya niiden hoitajaksi? Jokuhan sinun täytyy saada niiden monien uusien Wyandottein vuoksi. Polly ymmärtää siipikarjaa ja hoiti sitä mainiosti Orznashissa.»

»Osaan minä hoitaa vasikoitakin», lisäsi Polly toivoen, että hänen Clemin sukulaisia kohtaan tuntemansa pelko sallisi hänen äänensä kohota kuiskausta kuuluvammaksi.

»Hankkimani palvelustytön tulee hoitaa myös sikoja ja maitotaloutta», sanoi Jim.

»Sitten sinun täytyy maksaa hänelle seitsemän shillingiä viikossa ja antaa ruoka, mutta Polly tekee sen muonatta.

Minä lupaan, että molemmat tulemme toimeen kahdellakymmenellä shillingillä viikossa ja asunnolla.»

»Ja missä se asunto olisi? Minulla on vain se, jota nimitetään Pookwelliksi, ja siinä mökissä asuu Bantonyn mies.»

»Voithan sanoa hänet irti. Hän maksaa ainoastaan kaksi shillingiä viikossa, ja sillä säästäisit minun ruokani. Kaihan minä syön enemmän kuin kahden shillingin edestä viikossa?»

»Syöt kai», sanoi Mary, »eipä riittäne kaksitoistakaan. Sinun täytyy tavattomasti hillitä ahmattimaisuuttasi, jos mielit kahdellakymmenellä shillingillä elättää itsesi ja vaimosi.»

»Mikseivät Clem ja Polly voisi jäädä tänne?» sanoi rouva Fuller. »Voisivathan he asettua siihen huoneeseen, joka nyt on Clemin ja Bobin hallussa, ja Bob voisi mennä Jimin huonetoveriksi.»

»Te haastelette kuin kaikki jo olisi päätöksessä», virkkoi Jim, »mutta sitä se ei ole. Ei ole järkevää, että Clem menee tuolla iällään naimisiin. Hän on ihan poika. Minä olen isäntänä täällä, eikä hän pääse naimisiin minun luvattani.»

Mutta vaikkei asia sinä päivänä sen enempää edistynyt, päästiin toki pitemmälle seuraavana ja sitä seuraavana. Jim oli pohjaltaan hyväluotoinen ja tuumi, ettei hän voinut työntää Pollya oman onnensa nojaan eikä pakottaa häntä menemään takaisin kotiinkaan, jossa häntä kohdeltaisiin pahoin ja josta hänet ehkä jälleen karkotettaisiin. Ja Jim piti myöskin nuoresta Clem-veljestään, jonka tottelevainen luonne ja uurastus talon hyväksi oli liikuttanut hänen sydäntään. Clem oli vakava, säyseäluontoinen poika, joka kyllä naineenakin ahertaisi yhtä ahkerasti, ei rimpuilisi eikä pöyhkeilisi. Tosin hän oli liian nuori perhettä perustamaan, mutta hän oli kyllin tyyni ja luotettava ja aivan varmaan rakastunut Pollyyn. Sukulaisuussuhde orznashilaisten kanssa oli kyllä kolaus bodingmaresilaisten oman arvon tunnolle. Mutta eikö Bob jo kauan sitten ollut järkyttänyt tuota kunniantuntoa, joten ei nyt enää ollut juuri syytä harmitella? Robertilla oli enemmän osaa Clemin asioiden järjestelyssä kuin olisi voinut aavistaa. Hänen puolustelunsa ei tosin mitään hyödyttänyt. Mutta se seikka, että Bodingmares osaltaan jo oli syyllinen samanlaiseen paheeseen kuin Orznash — että ihmiset mutistivat suutaan ja pudistivat päätänsä yhtä paljon toiselle kuin toisellekin, — painoi Jimin vaa'assa hänen punnitessaan asiaa.

»Minusta on aivan oikeinkin, että poika saa pitää päänsä», sanoi hän Marylle. »Bob on menetellyt mielensä mukaan jo monet monituiset vuodet, eikä hän ole puoliksikaan yhtä kelvollinen. Tyttö on silaamaton, mutta hänellä on kunnollista vapaatilallisen verta suonissaan, eikä ole hänen syynsä, että hänen omaisensa ovat poikenneet väärille poluille. Hän on tanakka pieni työntekijä — auttaa meitä talousaskareissa, — hiljainen kuin hiiri ja siivo suustaan. Jos hän ottaa hoitaakseen kanat seitsemästä shillingistä viikossa ja Clem tyytyy kolmeentoista ja Pookwelliin ilman ruokaa, niin silloin kai voitamme kaupassa.»

»Muttei se auta meitä nousemaan takajaloillemme ja vastustamaan Bobia, jos antaudumme säädyttömiin suhteisiin Cleminkin talolta. Kahdesta mädästä munasta ei saa yhtäkään tuoretta, enkä käsitä, kuinka voisimme korjata Bobin viat vielä pahemmilla Clemin puolelta.»

»Clemin ei ole pahempia. Noin ei sinun tulisi sanoa.»

»Mutta Clem menee tyttönsä kanssa naimisiin, — Bob ei toki ole ollut kyllin katala sitä tehdäkseen.»

»Bobin laita on toinen. Olisi häpeä, jos Bob naisi mustalaisensa. Mutta Clemillä on siivo, hiljainen tyttö, vaikka hän tuleekin huonosta kodista ja on saanut huonon kasvatuksen. Ja Clem itse on siivo, hiljainen ja vakava nuorukainen, joka on ahertanut uutterasti ja säästänyt rahoja. Kyllä kai meidän tulisi sallia hänen pitää päänsä.»

»Hän on vasta lapsi.»

»Sanoinhan sinulle, että hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava, mikä ei riipu ikävuosista. Hän on säästänyt rahojakin, ja sellainen kysyy miestä.»

19.

Kun Jim oli taipunut hänen toiveilleen myötätuntoiseksi, ei Clemillä enää ollut mitään pelättävää. Hän ei kuitenkaan pilkulleen täyttänyt Pollylle antamaansa lupausta, sillä häät vietettiin vasta kesäkuun alussa. Siihen mennessä Clem oli hyvin sivuuttanut kahdeksannentoista syntymäpäivänsä, ja Polly oli Maryn ja rouva Fullerin ohjaamana oppinut talousaskareita. Tyttö teki parhaansa osoittaakseen kiitollisuuttaan näiden ihmisten ystävällisyydestä, joiden säännölliset tavat saivat hänet ymmälle, ja näyttääkseen kelpaavansa Clemin vaimoksi ja sellaisena hoitamaan Pookwellin mökkiä. Hän totteli nöyrästi Marya, kun tämä sanoi hänelle, että ainoastaan »hulttiot» panevat porsliinit ja lasit samalle tarjottimelle hän oppi, kuinka perin sopimatonta oli tuoda vanukas pöytään, ennenkuin liha ja vihannekset oli korjattu pois, tai tehdä vuode summakaupalla, sen sijaan, että jokainen lakana ja huopa oli erikseen levitettävä ja oikaistava, tomuttaa huonetta ikkunaa avaamatta tai tehdä tuli takkaan ensin kuivaamatta puita uunissa. Hänet opetettiin keittämäänkin, ja kolmen kuukauden päästä hän osasi valmistaa ne kymmenen tai kaksitoista ruokalajia, jotka vapaatilallisen ravintojärjestelmään kuuluivat. Rouva Fullerilta hän oppi suloisempaa tietoa: mistä vanukkaasta Clem enimmin piti, kuinka paljon maitoa ja sokeria oli pantava hänen teehensä, kuinka valmistettava hänen suklaansa, kun hän aamusella juoksahti sisälle vähän haukkaamaan ja Pollya puhuttelemaan, kuinka oli parsittava hänen sukkansa, paikattava hänen paitansa ja kuinka kiilloitettava hänen saappaansa juhlatilaisuuksia varten.

Pollyn omaiset jättivät tytön jotakuinkin rauhaan. Jim ja Clem olivat yhdessä käyneet Tom Ebonyn puheilla muutama päivä sen jälkeen, kun karkulainen oli saapunut Bodingmaresiin. Mutta Tom istui vain piippu suussa eikä hänellä ollut paljoa sanottavaa tyttärestään. Pidettäköön hänet, jos niin halutaan — hän oli saanut tytöstä kyllänsä. Polly oli tuottanut hänelle jo tarpeeksi vaivaa. Tahtoiko nuori Fuller hänet naida? Onnea vain! Tyttö oli kohdellut hänen omaa vaimoaan häpeämättömästi ja kaipasi paljon peräänkatsomista. Niin, kyllä hän suostumuksensa antoi — rehellisesti varoitettuaan. Hän oli iloinen nähdessään tyttärensä niin hyvin turvattuna.

Jim oli mielissään siitä, ettei Ebony halunnut näytellä osaansa naimiskaupoissa. Näytti paremmalta, jos tuli tiedoksi, ettei Clemin ja Pollyn avioliitolla ollut taottu mitään yhteiskunnallista yhdysrengasta heidän ja Orznashin välille. Hänen mielestään oli parasta esiintyä säälin merkeissä — sääliväisenä koditonta tyttöä ja nuorten rakkautta kohtaan. Vähitellen hän alkoi pitää itseään jalomielisenä henkilönä, joka otti orporaukan kotiinsa, kasvatti hänet oman perheensä keskuudessa ja lopuksi toimitti hänet kunnialliseen avioliittoon nuoremman veljensä kanssa, jonka maallisia olosuhteita hän oli siinä määrin edistänyt, että tämä kykeni tuon askeleen astumaan. Jotkut kyläläiset katselivat asiaa samassa valossa kuin Jim ja häntä ylistettiin kunnon mieheksi. Toiset kuitenkin mielivät pitää häntä pakotuksen uhrina. Rouva Fuller oli antanut suostumuksensa, ja hän oli Jimin kanssa yhdessä nuoren Clementin holhooja; tietenkään ei Jimillä ollut varaa uhrata veljensä palveluksia talon töissä, — jos Clem olisi uhannut lähteä, olisi herra Fuller joutunut varsin täpärälle, hän ei olisi koskaan saanut toista sellaista apulaista sillä palkalla, jonka hän pojalle suoritti…

Häissä oli suuri väenpaljous, sillä jokainen, olipa sitten tullut osoittamaan hyväksyvänsä Jim Fullerin käytöksen tai nauttimaan hänen hämmennyksestään, oli utelias näkemään nuoren morsiamen ja sulhasen, jotka olivat miltei lapsia. Polly oli vähän tunnettu High Tiltin kirkonkylässä, jossa hän kävi vain harvoin; Clemin tunsi jokainen, ja nyt kävi selville, että hänestä yleensä pidettiinkin. Tosin hän oli muutamissa suhteissa omituinen ja hiukan muokkaamatonkin, ja kun hän puolusti Bob-veljeä, niin epäiltiin, että hän itsekään oli aivan reilu, mutta jokainen tunnusti hänen olevan säyseän, kohteliaan ja rohkean pikkumiehen, jolle kaikkien täytyi toivoa hyvää.

Vihkiminen tapahtui High Tiltin kirkossa, jota eivät synkistyttäneet mitkään muistot »isäparasta» ja jonka sekä Jim että Mary sen vuoksi katsoivat ylevämmäksi ja sopivammaksi paikaksi vapaatilallisen vihkimiseen kuin Throwsin kappelin. Oli ollut suurta levottomuutta vastuunalaisempien Fullerien mielessä siitä, kuka ryhtyisi naittajaksi. Tom Ebony olisi voinut sen tehdä, mutta Jimistä sopi Polly parhaiten orvoksi, jonka hän, Bodingmaresin Jim Fuller, oli pelastanut huonomaineisesta ympäristöstä. Sitäpaitsi oli Tom lähtenyt Bettynsä ja tämän lapsen kanssa kahdeksi viikoksi Brightoniin eikä olisi ollut löydettävissä sinä ainoana päivänä, joka mukavasti sopi heinänkorjuun ja lampaiden keritsemisen väliin. Ja kun Pollylla ei ollut muuta sukulaista, niin esiintyi hänen naittajanaan Shoyswellin Dunk, joka katsoi ikäänkuin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kehittyneen siitä, että hän monet monituiset vuodet oli ostanut rehujuurikkaita Orznashista ja aina kehunut Ebonyn juurikkaita hyviksi, välittämättä siitä, mitä tämän elintavoista ehkä ajateltiin. Sulhaspoikana oli valitettavasti Robert, — Clem oli tahtonut hänet saada, korostaen vaatimustaan niin paljon, että moinen kiittämättömyys suututti Jimiä. Robert lihallisine kasvoineen, harhailevine sinisine silmineen, paksuine öljyttyine hiuksineen ja pienine leikattuine viiksineen, ruudullisissa polvihousuissaan keikaroiden, tärvelisi hää-tunnelman — toisi Bodingmaresin häpeän etualalle, jolta Jim niin hyvällä menestyksellä oli karkoittanut Orznashin häpeän.

Robert oli taaskin tullut äreäksi ja oikulliseksi. Ruumiillisen eloisuuden ja raa'an voiman pursunta oli keväällä lakannut. Hän näkyi menettäneen luottamuksen itseensä. Clem kummeksi, kuinka Hanna mahtoi käyttäytyä, mutta Bob näkyi viihtyvän hänen seurassaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Oliko mahdollista, että hän oli suruissaan veljensä lähenevän avioliiton vuoksi, surren sen toveruussuhteen katkeamista, jota hän viime kuukausina tuskin oli näkynyt pitävän arvossa? Siltä ei tuntunut, sillä Robert suhtautui Clemin onneen riemulla, myötätunnolla ja innolla. Olipa tuonut hänelle kauniin hopeisen maustesäiliönkin, joka oli nuoren parin saamista lahjoista komein.

Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan.

»Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet yltään.

»Jotakin kauheaa.»

»Mitä sitten?»

»Olen saanut varoituksen.»

»Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin omituinen.»

»Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin.'»

»No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.»

»Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.»

»En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä. Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään tiennyt eikä ymmärtänyt.»

»Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.»

»En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole järkevää.»

»Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä, mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en kuule.'»

»Mutta, Bob…»

»Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.»

»Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.»

»Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama kuin omasi.»

Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan. Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi sen umpimähkään.

»Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse mitään.»

»Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle. Anna se tänne… ei, pidä se… Pane se pois, — en saa säikähdyttää itseäni vielä pahemmin.»

Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi.

Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan. Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen, täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva, välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa, Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten.

Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen.

Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut. Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari, kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään. Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen, mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa.

»Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen riisiä hänen kasvoillensa.

Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi pois ja Hanna nauroi.

»Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.»

Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien, Pepperien ja Shovelien välitse… Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä.

Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois, yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen vieressään.

Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään, mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa.

Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa.

20.

Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa. Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta, puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa. Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon.

Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku, Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli. Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja torttujen hohtavia värejä.

Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua. Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri, joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan, pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä.

Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille, joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun, jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea, vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna, johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa, vaikka hän vannoi minulle…

Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää.

Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti, taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä uhrauksellisempaan kosintaan… mutta aivan yhtä mahdollista oli, että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen puoleen… ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova riisikourallinen kirveltävän.

Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä, kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle äänekkäästi nauravan.

Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi. Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen, pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen hulmahtavan sen yli.

Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään, vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka oli ulkoportilta Pookwelliin.

Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa. Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki, virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat yläkertaan.

Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla puupinnalla.

»Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly.

He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa, paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine hiuksineen.

»Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem vihdoin.

Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä.

»Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly.

»Muttei se enää ole outoa.»

»Ei, mutta se on ollut kauheaa… sellainen väkijoukko ja sinä kun mikäkin vieras nuori herrasmies…»

»Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?»

»Ei, Clemmy, ei nyt — mutta… jätähän toki ne neulat tukkaani.»

»Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää niin oudolta.»

»Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.»

»Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta nythän olemme kahdenkesken.»

Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä, ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi.

21.

Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä itse tajunnut…

Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli täysi-ikäisten poikien äiti… Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä, mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.»

Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert; »et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa».

»Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.»

»Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä.

»Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.»

Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen, mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi huoneeseen.

»Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän.

»Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian pian hautajaisten jälkeen».

Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille, kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti.

Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa, jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen.

»Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen.

»Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut poissa.»

»Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?»

»En minä! Ei meidän häissä tanssita.»

»Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.»

»Mitä sinä tuolla säkillä teet?»

»Minä sullon tavaroita matkaa varten.»

»Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen äänessään. Hanna vastasi tyynesti:

»Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.»

»Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.»

»Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä pakanoille.»

»Nannie — älä mene.»

Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna työnsi hänet pois.

»Älä tule minua nyt häiritsemään.»

»Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, — miksi tuolla lailla lähdet?»

»Enkö ole ennen ollut poissa?»

»Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.»

»Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.»

»Ethän sinä minulle mitään kertonut.»

»Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.»

»Etkö sinä kuulu minulle?»

»En minä kuulu kellekään.»

»Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa, mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita olleetkaan.»

»Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.»

»Kuinka kauan viivyt matkalla?»

»Ehkä pari viikkoa.»

»Kuka matkustaa kanssasi?»

»Minä matkustan yksinäni.»

»Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?»

»Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?»

»Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?»

»Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni. Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.»

»Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.»

Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan ja ponnahti pystyyn.

»Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.»

»Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi häätilaisuudessa.»

»Darius on minun sukulaiseni.»

»Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.»

»Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän, että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua, korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.»

»Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi, että hän on sukulaisesi?»

Hanna katsoi häneen säälivästi.

»Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet mies.»

»Suo minulle sitten siihen tilaisuus.»

»Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.»

»Saattamalla minut hulluksi.»

»Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.»

»Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.»

»Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.»

»Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua rakastaa…»

Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin, koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut.

Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron.

Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä, ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä, ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut, hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin kallio uppoaa aaltoihin.

22.

Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta; hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita. Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään muillekin tilallisille.

Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt. Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin, hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä.

Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa. Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin aterioimaan.

Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä.

Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin, kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen. Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua, että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen.

Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin» säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen häijyydestään vainajaa kohtaan… »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet nyt nähdä…»

Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan hunningolle.

»Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin — minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja hänen joukkueensa kanssa… Oh, sanon teille, isäntä, että minulla joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.»

Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli, että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa avulla osasivat säästää lihasvoimiaan.

Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta- ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja» osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa. Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja — kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut hänelle sellaisia.

Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin. Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta, vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän olisi hänen tapaistaan.

23.

Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa, sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä. Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin posteljooni Wheelsgaten kanssa.

Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt vinoon.

Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen. Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies; myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla. Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn alapuolelta.

Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen.

»Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta rakkaudesta.»

»Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua riisua.» Näin nuhteli Jim.

»Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on neitona ollut.»

»En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta haastelet», virkkoi Jim surullisesti.

»Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto. Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin täysikasvuisena naisena.»

»Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena».

»Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua Robertiin ja hänen tapoihinsa».

»Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän sinua.» Ja Elizabert meni ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta nuoremmalta.

Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat. Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen, jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä.

Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi.

Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan, joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju, joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun.

Vanha Leonora Iden kyni lintua.

»Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista kömpelömmäksi ja nolommaksi.

»Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta.

»Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.»

»Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa. Viipyykö hän kauan?»

»Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.»

Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja outouden tuntu.

»Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden. »Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.»

»En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän saapuu oman kansansa kera.»

Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän liikkui pystyssä niiden alla.

Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi tuohon outoon juhlaan.

Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi, joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä ja kasvoja.

»Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?»

»Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni.

»Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?»

»Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa sulhasensa kanssa.»

»Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden vankkurien sivulla.

»Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla», vastasi Darius Ripleyn ääni.

»Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.»

»Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky, »sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin kirkossa.»

»Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä, vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa porsasta.»

»Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert.

»Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.»

»Nannie… puhu minulle.»

»Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.»

Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä. Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän. Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä, mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään.

24.

Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa, mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin. Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan… Se oli kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella…

Hämmästyksekseen hän huomasi kävelevänsä; hänen oli täytynyt kävellä kilometrimääriä, koska hän oli lähellä kotia. Hän ei ollut kävellyt High Tiltin kirkonkylän läpi, vaan oli konemaisesti kulkenut syrjäkujaa Scales Croushista Bodingmaresiin. Hänen ympärillään huokui suuri, musta, tyhjä yö; vainiot lepäsivät liikkumattomina pikkutuntien tuulettomassa hiljaisuudessa. Valkoinen, tähtivälkkeinen sumu hämärsi Rotherin laakson ja oli hiipinyt peltoja pitkin Bodingmaresin rajapyykille asti; sitä oli pihamaallakin ja ladonkatot ja kuivaushuoneiden pienet tornit pistivät siitä esiin. Omituinen, syvä väsymys valtasi Robertin, hänen jäseniään särki, ja hän oli iloinen kiivetessään makuuhuoneeseensa ja vaipuessaan vuoteelleen. Siellä hän purskahti toivottomaan, äänekkääseen itkuun.

Hänen raivonsa oli sammunut, mustasukkaisuuden ahjo oli siksi kerraksi hiiltynyt, viha lauennut. Hän saattoi itkeä vain tytön julmuutta ja petollisuutta. Miksi tämä oli näin häijysti menetellyt? He olivat eronneet niin ystävällisesti Hannan lähtiessä Wadhurstiin. Oliko tytöllä ollut tämä mielessä kaiken aikaa?

Robert itkeä kohotti ja nyyhki ajatellessaan tytön petollisuutta. Hän oli ollut Hannaa kohtaan rehellinen, aina uskollinen, oli antanut hänelle kaikki, mitä hän oli pyytänyt, ja paljoa enemmänkin. Hänen lempensä oli tehnyt tytön onnelliseksi; niin Hanna oli itse sanonut. Mutta nyt hän kääntyi pois mennäkseen pienelle mustalaishurtalle, joka ei koskaan ollut häntä erikoisesti palvonut. Darius Ripley oli pienikokoinen, mustakulmainen, ruma miekkonen, jolla oli sääret kuin tanssimestarilla — hyvä höyhensarjanpainija, siinä kaikki. Hän oli antanut Robertille kovan kolauksen; nuorukainen tunsi rintaansa polttavan. Miksi Hanna menisi Dariukselle? Siksikö, että hänen komea rakastajansa oli menettänyt loistonsa joutumalla hänen tähtensä juorujen aiheeksi… Mutta se oli tytön työtä, noiden kirottujen silmien taikaa! Se oli hänet saattanut häpeään ja ikävyyksiin, ja Hanna oli olkapäitään kohauttaen kääntänyt selkänsä maineensa menettäneelle rakastajalleen… Bob tunsi mustasukkaisuutensa tulen jälleen kytevän, ja se tietoisuus sai hänet painamaan kasvonsa taaskin pielukseen ja itkemään. Hän ei voinut sitä enää kestää, hän tulisi hulluksi… ja alkaisi pirstata. Miksei hän ollut mennyt Blindgroomsiin ja tappanut Hannaa ja Dariusta tai sallinut heidän tappaa hänet? Lähtisikö hän sinne nyt? Ei, ei! Ihmisten murhaaminen on hirveää… rakastetun henkilön murhaaminen on hirveää. Mutta hänen täytyi lähteä johonkin, hänen täytyi saada joltakulta apua tässä kauheassa pimeydessä, jossa hän näki vain kaksi kuvaa: näki tappavansa Hannan ja näki Dariuksen rakastavan…

Hän hypähti vuoteeltaan ja seisoi pää kattoparrujen välissä. Ikkuna oli nyt kuunvaloisena nelikulmiona, ja valkoista valoa hiipi huoneeseen. Sen hohteessa hän näki Clemin tyhjennetyn sängyn vastakkaisella seinällä, ja äkkiä hän muisti Clemin — uskollisen ja ystävällisen Clemin. Hän menisi veljensä luo — hänen täytyi, hän ei voinut kestää tätä yksinäisyyttä.

Pysähtymättä ajattelemaan hän riensi portaita alas ja pois talosta. Vähenevä kuu oli kohonnut metsästä Boarsneyn takaa ja näytti ikäänkuin sen kylmyyden tajuttavalta sydämeltä, joka puristetun nyrkin tavoin vallitsi yötä. Vainiot välähtelivät valkoisina hopeoittujen tummien pensasaitojen välissä ja varjot piirtyivät terävinä ja mustina tielle ja ruohoon. Robert astui pihan halki kotivainiolle, jonka autiot pienet kummut kumottivat kuutamossa, ja sitten turnipsipellon kovien, jäätyneiden kokkareiden yli Pookwellin pienelle takapihalle. Talo näkyi nukkuvan; sen olkikaton räystäiden tummat varjot muistuttivat alaspainettuja silmäluomia.

Hän kiersi rakennuksen edustalle ja huomasi oven lukituksi. Hän jyskytti siihen voimakkaasti; hänen rajuutensa keskeytti yön hiljaisuuden, johon se melkein samassa hukkui. Hän kolkutti uudestaan ja kovempaa, ja tällä kertaa Clemin takkuinen pää pistäysi makuuhuoneen ikkunasta ulos.

»Kuka siellä on?»

»Minä olen, minä Bob — päästä minut sisälle.»

Clemin pää vetäysi takaisin, ja sitten kuului ääniä ja myöhemmin askeleita portaita alaspäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni, ja hänen veljensä seisoi hänen edessään yöpaidassaan pyörein säikähtynein silmin.

»Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?»

»Hanna antoi minulle potkut… Hän on mennyt naimisiin Darius Ripleyn kanssa… Salli minun jäädä sinun luoksesi, Clem, tai muutoin teen jollekulle pahaa.»

25.

Seuraavana päivänä Robert sai Hannan »oikean kirjeen». Sen toi Polly kartanosta, jossa hän oli juossut Robertista kertomassa. Robert tunsi voivansa paremmin… hänen kurjuutensa oli saavuttanut lääkitsemisasteen. Hän oli hiukan nukkunut Clemin sohvalla, ja vaikkei hän voinut syödä aamiaista, salli hän Pollyn keittää hänelle muutaman kupillisen väkevää teetä. Hän istui takkavalkean edessä, ryypiskelyn teetään, kun Polly toi kirjeen hänelle.

Se osoittautui olevan useiden aivojen — ja käsien — yhteistuote. Hannalla oli ollut vain vähän harjoitusta kirjoitustaidossa, senjälkeen kun hän oli jättänyt kunnan koulun, ja kirje tällaisesta mutkikkaasta ja arkaluontoisesta aiheesta oli nähtävästi tuottanut hänelle vaikeuksia, joita hän ei ollut kyennyt ystäviensä avutta voittamaan. Se kuului:

»Hyvä herra Robert Fuller. — Toivoen, että tämä tapaa sinut terveenä, koska minä kirjoitan tämän nyt sanoakseni sulle, että meitin olis parasta lopettaa tuttavuutemme. Siihen nähden, että Hanna vihittiin Darius Ripleyn kanssa Wadhurstin kirkossa ja pappi vihki. Rakas Robert, minä olen pahoillani, etten sulle kertonut aikomuksestani, mutta sinä olisit siitä nostanut niin pirunmoisen metakan. Aina oli aikomukseni ottaa Darius, heti kun hänen isänsä oli kuollut ja se kävisi päinsä, koska hän halusi, että Darius naisi romaanilaistytön, ja Hanna on vain 1/2 romaania, koska hänen isänsä oli kristitty työpajan työmies. Mutta tämä ei olisi koskaan käynyt päinsä sinun ja minun välilläni, koska minä heti alussa sanoin sulle, ettei äitini sallinut minun mennä muukalaisille, ja minä lupasin ottaa romaanilaisen, jos Dariuksen isä minut huolisi, ja se oli aina ikäänkuin sovittu asia, vaikken minä sitä sanonut sinulle, kun sinä olet niin äkkipikainen. Niin, rakas Robert, minä toivon, että et vimmastu. Minä olen opettanut sinulle yhtä ja toista. Kun ei mulla ole enempää sanottavaa, niin lopetan nyt tämän kirjeen.

Vilpittömältä ystävältäsi

Rouva Ripleyltä ja aviomieheltä.

J.K. — Ei hyödytä mitään sinun tulla tännepäin, koska Hanna ja minä olemme silloin lähteneet Horsmondenin markkinoille aamulla varhain, ja jos sinä häneen puutut, niin isken kallosi puhki.»

Jälkikirjoitus oli totta. Kaiketi peläten uutistensa vaikutusta rakastajaansa oli Hanna järjestänyt niin, että hän oli seudulta poissa ennenkuin nuorukainen sai kirjeen. Hän ja Darius olivat jääneet Blindgroomsiin vain hääjuhlan ajaksi ja sitten päivän koitteessa lähteneet Horsmondenin karjamarkkinoille. Arvattavasti he eivät aivan pian palaisi, koska Darius aikoi markkinoilta viedä nuorikkonsa Apuldramiin Chichesterin lähettyville sukulaisiaan tervehtimään. Näin paljon selvisi käynnistä Blindgroomsissa ja High Tiltin juoruista. Koko kylä tiesi Hannan häistä ja koko kylä halusi tietää, mitä Robert Fuller asiasta ajatteli. Tilaisuutta siihen ei kuitenkaan saatu. Muutamaan päivään Robert ei laisinkaan lähtenyt Bodingmaresista. Hurjat raivon ja mustasukkaisuuden puuskat, jolloin hän riehui villinä ja synkkänä uhkaillen, vaihtelivat horrosmaisen alakuloisuuden kanssa, jolloin hän istui raskasmielisenä ja tylsänä, näyttäen kömpelöltä ja surkuteltavalta möhkäleeltä Pollyn ja Clemin uudessa kodissa. He pitivät hänet luonaan koko sen päivän ja vielä seuraavan yön, ja aamulla hän sitten meni takaisin kartanoon, tultuaan vakuutetuksi, että hiukan työtä tekisi hänelle hyvää.

Jim oli odottamattoman ystävällinen ja suopea. Hän tunsi niin vilpitöntä huojennusta nähdessään Robertin vapautuneena kahleistaan, että hän saattoi sietää Bodingmaresin jälleen joutuneen paikallisten juorujen keskipisteeksi. Hän toivoi hartaasti, että tämä olisi nuorukaiselle opetukseksi ja että hän nyt vakiintuisi säädylliseksi ja naisi jonkun siivon tytön. Ainakin hän näkyi ahertavan uutterammin ja pysyvän poissa kapakoista.

Robert oli huomannut, että kova työ tuotti hänelle jotakin lievennystä. Se kulutti sen rajun ruumiillisen tarmon, joka tuon tuostakin oli kiihoittaa hänet lähtemään murhanaikeissa Chichesteriin; se uuvutti häntä myöskin, joten hän nukkui sikeästi, näkemättä unia Hannasta tai loikoilematta valveillaan häntä ajatellen. Päivä päivältä hän väsytti itsensä aurankurjessa ja lapionvarressa, nukkui raskaasti öisin ja vietti harvat joutohetkensä Clemin ja Pollyn kanssa. Nämä olivat hänelle ystävällisiä eivätkä ylvästelleet, — hän oli tervetullut heidän pieneen keittiöönsä, kun päivä pimentyi. Joskus hän tunsi heikkoa mustasukkaisuutta heidän onnensa vuoksi, mutta kun se tunne oli vain sielullista laatua, oli se hänestä melkein suloista vastakohtana hänen tunteilleen Dariusta ja Hannaa kohtaan.

Näin kului talvi ankarassa työssä kohmettuneilla pelloilla sirojen vakojen kyntämisessä tai sadekuuroisina päivinä uuhien ja niiden poikimien karitsain hoitamisessa tai maantuotteiden kuljettamisessa Burnashin, Etchinghamin, Salehurstin ja High Tiltin toreille. Jos Hanna Ripleyn kuva joskus kohosi hänen eteensä hänen kyntöhevostensa höyryävien kylkien, ravaavan tamman, uuhien ryvettyneiden turkkien ja pienten valkoisten, heikkojen karitsain pateilla, niin hän vain taivutti selkänsä ja puristi kätensä, ollen pelkkää selkää, käsiä ja jännitettyjä reisiä, kunnes tämä juhdanomainen raadanta oli pelastanut ihmisen Robert Fullerissa.

Joskus hän iltasilla meni istuskelemaan äitinsä luo. Tämän häät oli vietetty ennenkuin juorujen korpit olivat lakanneet nokkimasta Robertin lemmentarinan raatoa, eikä tapahtumasta senvuoksi ollut niin paljon puhuttu kuin Jim oli otaksunut. Vihkiminen oli tapahtunut hiljalleen varhain aamulla, ja vain muutama henkilö oli ollut saapuvilla. Ei ollut tarjottu hääaamiaista, mutta morsian ja sulhanen olivat lähteneet oikealle kuherrusmatkalle Eastbourneen, mikä osaltaan oli auttanut Jimiä pitämään päänsä pystyssä. Wheelsgate oli osoittautunut vauraammaksi mieheksi kuin oli luultukaan. Hän oli mukavasti sisustanut mökin Marsh Quarterissa, ja Elizabethilla oli kirkkaankirjavia karttuuneja, kiiltäviä metalliastioita ja uusia vaatteita, joissa hän tuskin näytti kolmeakymmentä vanhemmalta.

Robert oli ollut häntä kohtaan kovin tyly ja epäystävällinen, mutta hän oli hänen poikansa ja oli hädässä, joten hän aina oli tervetullut äidin luo. Sitäpaitsi oli hänen murhenäytelmänsä liiaksi masentanut häntä ja vaimentanut hänen vihamielisen asenteensa tuota avioliittoa kohtaan ja hän oli siirtänyt taloudellisen vapautumisensa viikkokausia tuonnemmaksi ostaen äidille komean vaaleanpunaisella satiinilla päällystetyn haahkanuntuvapeitteen, jonka äiti sanoi olevan liian hienon pidettäväksi makuuhuoneessa, siellä kun sitä ei kukaan näkisi, ja oli senvuoksi levittänyt sen vierashuoneen sohvalle. Robert oli ylpeä ja ihastuksissaan siitä, että äiti piti hänen lahjaansa niin suuressa arvossa, ja aina kun hän tuli taloon oli heidän tapansa mennä saliin sitä katselemaan ja arvostelemaan ja ihailemaan sen kauneutta, kuosia ja uhkeutta.

Illat, jotka pitkä yksitoikkoisuus olisi saattanut tehdä vaikeiksi, elostuivat siis hänen äitinsä tai Clemin ja Pollyn avulla. Päivänsä hän kykeni sietämään makuullemenon aikaan asti… ja jos hän silloin oli kyllin uupunut vaipuakseen heti uneen, niin kaikki oli hyvin — ja tavallisesti hän oli kyllin uupunut. Vain joskus ei sitä lahjaa hänelle suotu, ja silloin hän makasi kasvot pielusta vasten murheensa vallassa yhtä avuttomana kuin lapsi ja yhtä liikahtamatta kuin eläin.

26.

Eräänä maaliskuun iltana, kun Robert saapui äitiään tervehtimään, hän tapasi Mabel Powlardin istumassa hänen kanssaan vierashuoneessa. Robert ei heti tuntenut tyttöä, sillä hän ei ollut nähnyt häntä sitten Clemin häiden, ja silloin hän surullisen mielentilansa kuohussa oli tuskin pannut häntä merkille. Mabel auttoi ovelasti hänen huonoa muistiaan, ja rouva Wheelsgate näytti ällistyneeltä. Hän oli taipuvainen ylpeilemään Mabelin tuttavuudesta ja piti suuressa arvossa hänen näppäryyttään ja sirouttaan. Mabel toi Elizabethille hameenmalleja ja antoi vihjeitä, pitäen selviönä, että tämä halusi muodinmukaisia vaatteita eikä ihan sellaisia koruttomia, hyödyllisiä, ajan unohtamia tamineita, jotka Rotherin kyläläisten mittapuu hänenlaisilleen keski-ikäisille henkilöille määräsi.

Mabel oli tosiaan viehkeä tyttö. Istuessaan Robertin äidin vierashuoneessa, jossa oli kukikas peite, kukalliset seinäpaperit, koreakukkaisia karttuuneja ja perheraamattu, hän herätti Robertin haihattelevassa mielessä suolan ja öljymarjain tunnelmaa. Hän härnäili ja samalla kiihoitti. Hän toi katujen, myymäläin ja kinopalatsien ilmaa maalaismökin pieneen ja ummehtuneeseen tupaan. Katsellessaan tyttöä tämän istuessa jalat ristissä näytellen korkeita tupsullisia saappaitaan hän oli näkevinään isot leiskuvat valot eläväinkuvain teatterin ulkopuolella ja miehet hempukkoineen tungettelemassa lippuluukulla. Mabel oli sieväkin — ehkä hieman veretön, mutta Robert oikeastaan piti hänen huuliensa herkästä värityksestä. Hänen pehmeä, punerva tukkansa oli muodikkaasti kammattu korville ja siinä oli pieni oikullinen epäluonnollinen kiekura. Hänen silmänsä olivat siniset ja jokseenkin ulkonevat.

Ja miesten seurassa Mabel käyttäytyi toisin kuin mihin Robert oli tottunut. Hän ei nauraa kikattanut, vaan rupatteli melkoisesti, ja hänen puheessaan vilisi näppäriä letkauksia. Joitakuita näistä ei Robert ymmärtänyt ja ne ärsyttivät häntä — hän tuumi, että tyttö oli »nokkela», — mutta jotkut olivat hupaisia ja jollakin tavoin häntä imartelivat. Vaikkei Mabel ollut hänestä laisinkaan pitänyt istuessaan hänen vieressään Clemin häissä, kuului hänen luonteeseensa olla miesten seurassa valpas ja eloisa, aivan kuin toinen laji avaa suunsa vain kikattaakseen. Tällä kertaa tyttö huomasi tekevänsä nuorukaiseen jonkun vaikutuksen ja oli siis taipuvainen häntä suosiollisemmin tarkkaamaan. Robert oli kieltämättä komea — ehkä liian punakka kasvoiltaan — Mabel yritti arvailla, oliko totta, että hän joi, — ja hieman kömpelö ja taitamaton tytön kanssa seurustelemaan… Mabel pelkäsi, ettei hän älyäisi astua katukäytävän ulommalla puolella, jos joutuisi hänen kanssaan kävelylle Bulverhythessä, ja hän oli ystävättärineen sopinut siitä, ettei miestä voisi nimittää herrasmieheksi, jollei hän sitä älyäisi.

Heillä ei ollut monta yhteistä puheenaihetta. Mabel ei pitänyt maaseudusta, ja Robertin tuntemus eläväinkuvainteatterien alalla rajoittui High Tiltiin ja Salehurstiin, joissa ei koskaan esitetty uusimpia filmejä. Hän ei edes ollut käyttänyt näitä parhaansa mukaan hyväkseen, vaan turvautunut salien salaperäiseen hämärään melkein yksinomaan hakkailutarkoituksissa, joten hänellä oli hyvin vähän sanottavaa Mabelin mieliaineesta — ei tuntenut nimeltään ketään suositummistakaan näyttelijöistä ja näyttelijättäristä eikä muistanut edes kappaleiden nimiä.

Harry Wheelsgate saapui kello kuudelta teelle, ja myöhemmin Robert äitinsä vihjauksesta saattoi Mabelin Salehurstin asemalle. Nuorukainen ei voinut olla ällistymättä nähdessään, että tytöllä oli toisen luokan lippu, — hänen isänsä ei sallinut hänen kernaasti matkustaa yksinään kolmannessa luokassa.

»Nykyisin on liikkeellä niin röyhkeitä miehiä», huomautti hän huoahtaen. »Eipä niin, että minulla koskaan olisi ollut heistä mitään ikävyyttä, mutta eihän voi luottaa kehenkään kolmannessa luokassa matkustavaan mieheen. Joskus heidän kasvoillaan on ilme, ikäänkuin luulisivat tytön olevan jotakin vailla, kun hän yksinään nousee vaunuun. Ja kyllähän muutamat tytöt… mutta minun ei ole koskaan tarvinnut sellaiseen turvautua enkä sitä missään tapauksessa tekisi. Ystävättäreni Muriel virkkoi minulle äskettäin: 'Ma belle' — niin hän minua nimittää — se on ranskaa ja merkitsee 'kaunokaiseni' — tietenkin vain sanaleikki nimestäni — 'ma belle etkö sinä mielestäsi ole tosiaan liian hienostunut? Tytön ei tulisi odottaa, että miehet koko matkan juoksevat hänen perässään.' Mutta siihen minä en koskaan voisi taipua… ja suostua jokaisen seuraan, kenet vain sattuu tapaamaan… vieläpä kolmannen luokan vaunussa… no, en muuta sano kuin että tytöt, jotka niin menettelevät, eivät muuta ansaitse, kuin mitä he joskus saavatkin. Eikö teistäkin, herra Fuller?»

Tässä Robert tuli sanoneeksi, ettei hän uskoisi itseään hänen kanssaan yksikseen mihinkään rautatievaunuun. Siitä nousivat neitosen niskakarvat niin pystyyn, että Robert luuli loukanneensa häntä lepyttämättömästi — eikä paljoa välittänyt, vaikka olisi niin tehnytkin.

27.

Mutta kaikesta päättäen ei loukkaus viiltänyt kovin syvään, sillä kahden viikon päästä oli neitonen jälleen hänen äitinsä luona tuomassa tälle puseronmalleja ja — kuten Robertille kerrottiin — kyseli hänestä perin ystävällisesti. Hänen tiedustelunsa olivat todella niin ystävällisiä, että Elizabeth katsoi asiaksi järjestää pienet teekutsut seuraavalla viikolla. Mabel oli luvannut tulla viettämään päivän siellä auttaakseen Elizabethia puseron valmistamisessa Bulverhythestä tuomistaan aineksista. Hänen isänsäkin kuului tulevan — nähtävästi ei tämän sydän ollut lesken valinnasta haavoittunut parantumattomasti — ja Jim, Mary ja Robert olivat kutsutut Bodingmaresista ja Polly ja Clem Pookwellista, joten olikin tulossa oikeat kemut.

»Muutamilla ihmisillä kai tällaiseen on varaa», virkkoi Mary syrjässä Jimille nähdessään kauniiksi katetun pöydän. Hänen äitipuolensa elämä Marsh Quarterissa, tuo mukava hämäräperäineen elämä, ärsytti häntä ja hänen säädyllisyydenvaistoansa loukkasi nelikymmenvuotiaan Elizabethin haihatteleva taipumus silkkeihin ja nauhoihin. Hänen sävynsä sekä herra että rouva Wheelsgatea kohtaan oli perin jäykkä, ja hän nautti heidän kakkuaan pienin, arvostelevin suupaloin, tehden laskelmia siitä, mitä naula maksaisi. Mutta hän oli erittäin herttainen Powlardia ja tämän tytärtä kohtaan, vaikka viimemainittu olikin syypää Elizabethin sopimattomien makujen rohkaisemiseen, ellei herättämiseen.

»Anteeksi, neiti Powlard, mutta onpa teillä tavattoman siro hattu. Bulwerhytheen kaiketi saatte ihkasen uusimmat mallit.»

»Oh, Mabel on kovin tarkka pukuasioissa», vastasi tytön isä.

»Mutta varmaankaan ette mene liiallisuuksiin», virkkoi Mary suopeasti. »Liikakoreilua en ole koskaan voinut sietää enkä henkilöitä, jotka prameilullaan asettuvat säätynsä yläpuolelle, varsinkin sitten, kun jo ovat astuneet sen alapuolelle.»

»Mitä sinä tuolla oikeastaan tarkoittanet?» kysyi Wheelsgate hymyillen. Hän tiesi tytön kaunan, mutta toiveensa perille päästyään ajatteli voivansa katsella sitä leikillisessä valossa.

»Eiköhän minun tarkoitukseni liene kylläkin selvä? Joka tapauksessa, neiti Powlard, kuten sanoin…» ja hän kumartui Mabelia kohti yhä herttaisempana sävyltään.

Clem ja Polly istuivat ääneti. Mabel säikähdytti heidät molemmat kauheasti saappaillaan, käsilaukullaan ja puuteroidulla nenällään. Hän sai Clemin tuskallisesti tuntemaan, että hänen kätensä eivät olleet puhtaat — eihän nauriintomu lähde ihosta yhdellä pesemisellä — ja Polly punastui hääpukunsa puutteellisuuden vuoksi. Se oli tuskallisen tiukka — häiden jälkeen hän oli lihonnut, — mutta hän oli yrittänyt lohduttautua ajatuksella »että se meni mukiin», mutta nyt tämä Mabel sai hänet tuntemaan itsensä aivan tollomaisesti puetuksi, arkipäiväiseksi ja noloksi…

»En käsitä, miksi jokainen niin pyrkii naittamaan hänet Bobille», sanoi hän Clemille heidän kävellessään kotiin.

»Olisi tavattoman hyvä asia Bobille, että hän menisi naimisiin.»

»Muttei sen tytön kanssa. Se on terävä, kova — pisteliäs kuin rautapiikki.»

»Ei kai täälläpäin ole tyttöä, joka hänestä huolisi.»

»Mutta ethän toki sittenkään soisi hänen ottavan Mabel Powlardia?»

»Jollei hän mene naimisiin, niin Hanna tulee takaisin…»

»Ehkei Hanna koskaan tule takaisin.»

»Luultavampaa on, että hän tulee.»

»Sittenkään ei asia paranisi siitä, että Bob naisi Mabelin. Se tyttö ei ole sitä lajia, että kykenisi pitämään hänet kurissa, jos hän riehaantuu.»

»No, emmehän vielä tiedä suostuisiko Mabel, vaikka Bob häntä pyytäisikin. Hän on saattanut kuulla paljonkin pojan elostelusta, vaikkei olekaan täällä asunut.»

Polly tuhautti nenäänsä.

»Jollei Mabel aio hänestä huolia, ei hänellä ole oikeutta vilkua ja jutella siihen tapaan, kuin hän teki — 'Eikö teistäkin, herra Fuller?' joka lauseen jälkeen; ja hänen silmänsä pyörivät kuin lasihelmet.»

»Ehkei Bob häntä koskaan kosikaan.»

»Eihän toki, toivoakseni.»

28.

Kului jokunen aika ennenkuin Robert huomasi omaistensa aikomukset häneen ja Mabeliin nähden. Hän oli nähnyt tämän tytön työnnettynä hänen elämäänsä hänen sitä paljoa ajattelemattaan. Mutta sittenkin tuntui hyvältä taas liikuskella naisen kanssa. Kova työ ja hänen äitinsä ja veljensä ystävällinen seura eivät riittäneet karkoittamaan Hannan tummaa kuvaa hänen ajatuksistaan; hän kalpasi naisten seuraa eikä ollut tähän mennessä onnistunut sellaista saamaan. Milly Dunk oli keikauttanut leukaansa ja astunut ripeästi edelleen hänen toivottaessaan »hyvää päivää» Switesden-kujalla, ja Maude Willard oli kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt häntä eläviin kuviin. Senvuoksi oli Mabelin seura sekä imartelevaa että lohdullista; tyttö itse oli kutsunut hänet Bulverhytheen häntä tapaamaan. He olivat kävelleet yhdessä leveällä, kirkkaasti valaistulla käytävällä hämyisen kevättuulen puhaltaessa heidän takanaan kadulla; he olivat yhdessä katselleet myymälöitä, ja hän oli huomannut olevansa varsin siro nuori mies, joka saatteli varsin siroa nuorta tyttöä. Varmaan oli Mabel merkillinen monella tavalla. Kun Bob kinopalatsin lämpimässä, hehkuvassa hämärässä hapuili hänen kättään, työnsi tyttö Bobin käden pois melkein rajusti eikä halunnut irroittaa katsettaan kuvista, vaikka toinen kuinka ikävöi. »Eikö ole komea mies? Eikö ole herttainen tyttö?» hoki Mabel tuontuostakin, kun näyttelijät ja näyttelijättäret mulkoilivat silmillään.

Mutta kun hän kello kymmeneltä pysähtyi Mabelin isän ovelle ja he puristivat toistensa kättä, oli Mabelin lampunvalossa ylöspäin kohotetuilla kasvoilla ilme, jonka Bob oli usein nähnyt muiden tyttöjen kasvoilla ja jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Hän ei kantanut mitään kaunaa, vaan suuteli kerran, ja se suutelo päihdytti häntä. Hänen maalaislemmittyjensä jälkeen kiihoitti häntä ihojauheisen pinnan kosketuksen uutuus — Mabelin ihojauhe ja hajuvesi tehostivat uutta, hyvin kirpaisevaa tenhoa… Kun hän päästi tytön, oli tämä raivoissaan, nimitti häntä elukaksi ja sanoi, ettei sillä tavalla neitosta suudella. Robert-rukka, jonka tunnekasvatus ei ollut opettanut hänelle mitään muuta suutelemistapaa, tuijotti nolona hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita ja meni sisälle paiskaten oven kiinni. Nyt hän kuitenkin tiesi, että tytön suuttumus ei ollut ikuista, ja heidän seuraavassa kohtauksessaan otettiin hänet jälleen armollisesti suosioon, vieläpä hän sai opastusta, miten oli suudeltava hienostunutta neitiä niin, ettei se loukannut hänen hienotunteisuuttaan.

Kun Robert huomasi, että kaikki hänen omaisensa, empivää Clemiä ja Pollya lukuunottamatta, pyrkivät naittamaan hänet Mabelille ja sitä varten panivat koko Bodingmaresin yhteiskunnallisen koneiston käyntiin, tunsi hän aluksi närkästystä. Vai sellaista peliä he nyt pelasivat? Uhraten kaikki tehdäkseen hänet kunnioitetuksi! Luulivat hänen naivan Mabelin kaltaisen tytön korkeine korkoineen ja ylhäisine mielipiteineen — hänen, joka tiesi, mitä rakkaus oli, aivankuin maahiisi itse olisi sen hänelle opettanut.

Kuitenkin hän toivoi, että Hanna kuulisi hänen kuhertelustaan. Bobin ylpeys kangistui sille suunnalle, ja hän toivoi tytön luulevan, ettei hän ollut toivottomasti haavoittunut, vaan, kuten niin monet miehet, löytänyt vaihtelusta parantavan balsamin. Siinä mielessä hän oli pyytänyt Maude Willardia mukaansa ja tehnyt pari muutakin nolattua kosiskeluyritystä. Hän rakasti Hannaa yhtä paljon kuin koskaan ja tiesi sydämessään häntä rakastavansa, ja yhä oli hänellä epätoivoisia hetkiä. Oli kuitenkin välttämätöntä, että Hannan jatkuva poissaolo aiheuttaisi hänessä muutoksen ja tekisi mahdolliseksi sen, mitä muutoin ei olisi koskaan tapahtunut. Hänen rakkautensa Hannaa kohtaan oli ilmaisuiltaan aina ollut erittäin kouraantuntuvaa, ja kaikki siihen liittyvät kuvat olivat ruumiillisia ja aineellisia. Nämä kuvat alkoivat nyt haihtua vereksen kehoituksen puutteesta. Niiden ääriviivat hämärtyivät unhoon, ja toiset, painavammat, vahvemmat ja todellisemmat, koska ne liittyivät lähemmin hänen jokapäiväiseen kokemukseensa, alkoivat karkoittaa niitä pois. Jos Hanna palaisi, jos Bob jonakuna päivänä tapaisi hänet nevalla, missä maantie menee joen yli, tai näkisi hänet seisomassa Blindgroomsin portilla tai taluttamassa hevostaan Mountpumpsin mäkeä ylös, silloin hän palaisi hänen sydämeensä ja ajaisi kaiken muun pois — sillä hänen sydämensä kuului Hannalle ja Hanna oli siihen painanut puumerkkinsä.

Mutta Hanna ei palannut. Heimonsa häätapojen mukaan hän kuului puolisonsa omaisille yhtä paljon kuin omilleen, ja Dariuksen sukulaiset asuivat kaukana Manhood's Endillä Chichesterin tuolla puolen. He olivat puhdasverisiä mustalaisia, mutta he olivat vakinaisesti asettuneet mökkiin Apuldramin lähettyville, ja sanottiin, että Hanna puolisoineen viipyisi heidän luonaan ainakin kuusi kuukautta. Mutta varmasti hän joskus tulisi tapaamaan äitiään Blindgroomsiin, ja Fullerit olivat kyllin viisaita tajutakseen, että jos Robert meni naimisiin, täytyi hänen tehdä se ennenkuin Hanna palaisi.

Tähän mennessä olivat omaiset alkaneet nähdä avioliitossa ainoan toivon kohottaa Bobin jälleen ihmisten kirjoihin. Avioliitto oli paikkakunnalla tunnettu ainoana lääkkeenä huikentelevaisuuden ja juoppouden paheisiin. Vaimon arveltiin tuovan sopivaa vastaviehätystä sekä kapakan tuhlari-iloitteluille että hämäräisten tanhuain luvattomille riemuille lemmen liidellessä yöperhojen lailla. Aviomiehenä Robert siis olisi vakiintunut ja kunnioitettava, kaikki hänen häpeänsä ja luisumisensa unhotettu. Naimattomana hän jäisi moitteen ja häpeän alaiseksi.

Vaikeutena vain oli löytää hänelle vaimo. Kukaan paikkakunnan tytöistä ei viitsinyt häneen vilkaistakaan. Hänen maineensa ei ollut liian puhdas ennenkuin hän rakastui Hannaan — häntä oli pidetty meluisana, juopporattina, tuhlarina, joka kulutti rahansa keihäänheittoon ja puolen-pennyn kilpailuihin, ja sitäpaitsi alhaiseksi ja huikentelevaiseksi rakkaudessaan. Hänen suhteensa Hannaan oli lopullisesti tehnyt hänet yhteiskunnan hylkiöksi, hän oli rakastanut Hannaa häikäilemättömästi, julkisesti ja avuttomasti, oli seurustellut hänen mustalaissukulaistensa kanssa, oli tehnyt mahdottomaksi, että kukaan siivo nuorukainen, saati sitten siivo tyttö, hänet tuntisi. Fullerien ainoana mahdollisuutena oli löytää tyttö »muilta mailta», joka ei ollut oikein käsittänyt hänen alennustilaansa. Powlardilla oli tietenkin jotakin vihiä, mutta hän puhui jalomielisesti »nuoren pojan vallattomuuksista» ja ilmeisesti katseli naimiskauppaa suopeasti. Häneen tehosi Bodingmaresin vauraus ja hän näki siinä huolettoman tulevaisuuden tyttärelleen.

Asiat olivat nyt ehtineet määrätylle asteelle, johon ne nähtävästi pysähtyivät. Robert oli usein ollut Bulweihythessä Mabelia tapaamassa, ja tämä tuli melkein yhtä usein Bodingmaresiin tai Marsh Quarteriin häntä tapaamaan, mutta Jim, Mary ja Elizabeth odottivat turhaan enempää kehitystä. Nyttemmin oli sitäpaitsi aivan yhtä luultavaa, että kehitys johtaisi Hannan ilmestymiseen paikkakunnalle; hän tulisi kuin myrskytuuli lännestä tärvelemään ja hävittämään Robertin kosiskelun huolellisesti muokatun pellon.

Kuka vitkasteli — Bob vaiko Mabel? Powlard otti tutkiakseen tytärtään, mutta Mabel oli erikoinen siinäkin, että piti oman päänsä tässä yhtä hyvin kuin muissa asioissa, eikä isä saanut mitään selville. Sitten Jim otti antaakseen Robertille hienon vihjauksen, mutta nuorukainen käski häntä huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään hänet rauhaan ja sanoi, ettei hän — Bob Fuller — lempo vieköön sallinut itseään kaulanauhasta talutettavan.

Sitten tuli aika, jolloin Robertia äkkiä lakattiin kutsumasta Bulwerhytheen, ja pyyntö, että Mabel tulisi viettämään päivän Bodingmaresissa evättiin kylmän kohteliaasti.

»Ystävyytenne näkyy loppuneen», virkkoi Jim.

»Enkä välitä, vaikka onkin», vastasi Robert.

29.

Oltiin kesäkuussa, kun Hanna palasi. Heinä oli korjattu alavilta jokiniityiltä, mutta ylävät maat ruskottivat vielä hierakasta, ratamosta ja lapinnätkimestä, odottaen viikatetta. Kujat olivat hämäriä lämpimästä tomusta, jota päilyi niiden yläpuolella, ja pensasaitoja verhoavasta metsäkirvelistä, lehmänpersiljasta ja saksankuminasta, joiden kukkien tuoksu tomuun sekaantuneena levitti ilmaan makeaa ummehtunutta lemua. Alhaalla vesiuomien varsilla olivat orapihlajain kukat kuihtuneet; mesiangervo imellytti ojien yläpuolella sakenevan ilman, joka öisin hiipi kosteana, tuoksuavana sumuna talon seiniä ylöspäin.

Robert tapasi Hannan pienellä kujalla, joka Bantonyn lähellä poikkeaa Salehurstin maantiestä. Hän oli matkalla Haiselmanin taloon, viemään sanaa Jimiltä, eikä tiennyt, että Hanna oli palannut. Tämän varjo vilahti esille tien mutkasta, langeten tomuisille raiteille ja villinä kasvavien kurjenpolvien päälle. Bob vilkaisi nähdäkseen, kuka tulija oli, ja näki Hannan kävelevän häntä kohti vasu kainalossa. Kun päivä oli lämmin, ei hänellä ollut huivia, ja hänen joustavaa, voimakasta vartaloaan — Robertista entistään hieman karkeampaa, jollei hänen muistinsa ollut sitä hienostanut — verhosi vihreä silkkipusero, joka oli kiinnitetty raskaalla rintasoljella.

Kumpikin hämmästyi. Hanna toivoi, että hänellä olisi ollut miehensä mukanaan, ja Robert taas oli kokonaan valmistumaton kohtaukseen. Hän jäi seisomaan kuin tolppa, tuijottaen tulijaan suu avoinna. Nuorukaisen hämminki palautti Hannan luottamuksen.

»Hyvää huomenta», virkkoi tämä ohi mennessään.

»Huomenta», vastata tokaisi Robert. Sitten hän äkkiä käsitti, että se oli Hanna, hänen Hannansa — nainen, jonka hänen lempensä oli valloittanut ja menettänyt, jota hänen sydämensä oli kaihoten kaivannut kautta talven. Hän kääntyi ja astui hänen jälkeensä.

»Onko 'hyvää huomenta' kaikki, mitä sinulla on sanottavaa sen jälkeen, mitä olet minulle tehnyt?»

»En ole tehnyt sinulle mitään pahaa.» Hannan äänessä oli heikko uikuttava sävy — hän pelkäsi, että Robert karkaisi hänen kimppuunsa tällä yksinäisellä, ummehtuneella pienellä tanhualla. Miehen kasvot olivat hyvin punaiset, ja otsasuonet paisuivat.

Mutta Bob ei halunnut tehdä hänelle pahaa. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikkien murha-aivoituksiensa ja kostontuumiensa jälkeen hän nyt, kun oli yksinään Hannan kanssa ja tämä hänen vallassaan, ei olisi halunnut muuta tehdä kuin ottaa hänet syliinsä ja kätkeä päänsä hänen povensa pehmeään poimuun. Hanna näki hänen heikkoutensa, ja hänen oma arkuutensa katosi.

»Sinulla ei ole mitään syytä katsoa minuun noin tylysti ja synkästi, herra Robert Fuller. Minä jätin sinut vain mennäkseni säätyni mukaiseen avioliittoon.»

»Minä olisin nainut sinut, ja sen sinä tiesit.»

»Ei ole soveliasta naida oman kansansa ulkopuolelta.»

»Mutta sinä et menetellyt rehellisesti minua kohtaan, kun et mitään sanonut.»

»Olihan sinulla silmät nähdäksesi.»

»Kuinka minä saatoin nähdä? Sinä salasit asiat — pelasit kaksoispeliä — ja minä rakastin sinua niin hartaasti…» Hän seisoi Hannan edessä kujassa, lakki työnnettynä takaraivolle, kasvot punaisina ja hiukan tuskanhikeä otsalla. Hän tiesi masentuvansa hänen edessään, tiesi lepyttelevänsä häntä — vaikka oli vannonut, että pakottaisi Hannan häntä itseään lepyttelemään. Mutta hän ei ollut oma herransa. Hänen rakkautensa tulvahdus oli pyyhkinyt pois kaiken liikutuksen, joka ei ollut joko henkistä tai eläimellistä laatua, — siivolle, sivistyneelle, järkevälle, itsekunnioituksen tapaiselle tunteelle ei jäänyt mitään vaikutusvoimaa.

»Älä esitä minulle mitään raakoja näytöksiäsi, herra Robert Fuller. Mennessäni naimisiin Dariuksen kanssa, minä sanoin: 'No, vihdoinkin olen päässyt korskean Robertin kiukutteluista.'»

Hänen sanansa vihlaisivat Robertia, joka huoahti tuskaisesti. Toivotonta kaikessa vetoamisessa Hannaan oli, ettei tällä ollut mitään todellista hellyyden pohjaa, johon sellainen voisi tehota. Kaikki Hannan pehmeys oli pinnalla, mitä sitä oli, aivan kuin savi peittää kovia peruskallioita.

»Nyt minun täytyy lähteä», jatkoi hän. »Olen ostanut kanan puolisolleni päivälliseksi, ja minun täytyy rientää kotiin sitä keittämään — jos sinulla nimittäin ei ole enempää sanottavaa.»

»Minä en enää eläessäni halua puhua sinulle sanaakaan.» »Niinkuin tahdot; mutta kun suusi oli auki, arvelin, että sinulla ehkä oli jotakin huomautettavaa. No niin, jää hyvästi.»

Heti kun Hanna oli lähtenyt kivahti nuorukaisen kiukku ilmiliekkiin. Hän mieli mennä hänen perästään, heittää hänet maahan ja rusikoida häntä kepillään. Hän olisi tahtonut murskata hänen kylkiluunsa, suomia hänen kauniin selkänsä iäksi arville… Mutta turhaa oli moista kuvitella — hän ei sitä hentoisi tehdä; heti kun hän Hannan saavuttaisi, leimahtaisi hänen rakkautensa jälleen ja hän nuhtelisi ja rukoilisi häntä niinkuin oli juuri vastikään tehnyt. Kuinka monesti hän olikaan kuvitellut tätä ensimmäistä kohtausta, ja joka kerta hän oli kuvitellut itseänsä kostajaksi — oli yrminyt häntä, kironnut häntä, uhannut häntä, säikähdyttänyt hänet ja murhannut hänet… Ja nyt kun hän todella oli Hannan tavannut, ei hän ollut muuta voinut kuin punastua ja hikoilla ja änkyttää katkonaisia rukouksia ja moitteita. Kuinka Hanna mahtoikaan häntä halveksia! Oi, miksi hän oli koskaan hänet tavannut? Miksei hän voinut häntä unhottaa?

30.

»Mitä aiot tänä iltapäivänä tehdä, Bob?» kysyi Jim päivällispöydässä.

»En tietääkseni mitään, paitsi että menen Pickdickin kanssa katsomaan miltä heinä näyttää yläniityllä.»

»Sen voit jättää. Pickdick tuntee heinän tai ainakin hänen pitäisi tuntea, kun saa kaksikymmentä shillingiä viikossa. Minusta olisi hyvä, jos voisit lähteä Bulverhytheen Turnerilla käymään.»

»Kuka on Turner?»

»Hän, joka on perustanut siemenkaupan High Streetin varrelle. Minulla on tässä hänen hintaluettelonsa» — ja Jim hypisteli röykkiötä likaisia paperilehtiä, — »ja minä haluaisin nähdä tai lähettää jonkun asiantuntijan katsomaan muutamia hänen näytteitään. Tässä on vihnevehnää, jota aioin kylvää Bugshullin vainiolle, kun se tänä syksynä on kalilla lannoitettu, sillä ajattelin, että vihnevehnä menestyisi Bugshullissa paremmin kuin punainen. Niissä savimaissa pitää olla tarkka, ja viime kerralla oli koko vilja vähän liiaksi ruokoisaa. Pyydät häntä näyttämään myöskin kaurojaan.»

Jos Robert olisi ollut lainkaan nopeaälyinen, olisi hän huomannut Jimin puhuvan erikoisen huolimattomasti ja tuijottavan häneen tuikeasti kaiken aikaa. Hän olisi myöskin huomannut, että Mary oli pysähtynyt siirappivanukkaansa syömisessä ja samaten tuijotti häneen.

»Ja Bulverhythessa ollessasi», jatkoi Jim yhtäkkiä, »voisit samalla pistäytyä Powlardilla. Ei kukaan meistä ole käynyt siellä moneen monituiseen viikkoon, ja kenties se tuntuu loukkaavalta.»

»Minä en mene heitä lähellekään», vastasi Robert.

Jim ja Mary vaihtoivat levottoman katseen.

»Olisi tyhmää loukata», virkkoi jälkimäinen, »juuri nyt, kun molemmat perheet ovat joutuneet kosketuksiin keskenään».

»Hm, mutta minä en aio tuoda niitä lähemmäksi toisiaan.»

»Emme me yritä sekaantua sinun asioihisi, Bob; sinun täytyy itse tehdä valintasi. Mutta eihän voi heittää Mabelin tapaista sievää nuorta tyttöä kuin kuumaa perunaa.»

»Jos kävisit nyt siellä, lieventäisi se toki hylkäämisen karkeutta», sanoi Jim.

Jim ja Mary puhuivat Robertille, tirkistellen toisiinsa ja nähtävästi vetäen samasta valtioviisauden ponnesta. He olivat kuulleet Hanna Ripleyn tulleen takaisin — sinä aamuna oli Little Moatin Bream siitä Jimille kertonut, — mutta he eivät kyenneet saamaan selville, oliko Hanna jo tavannut Robertia. Kaiketi ei, arvelivat he, koska hän oli vasta eilen saapunut. Bream oli kuullut, että hän viipyisi vain pari viikkoa. Darius oli ostanut matkavankkurit ja he aikoivat asustaa maanteillä, välistä tilapäisesti majoittuen High Tiltiin ja Apuldramiin. Nämä olivat rohkaisevia uutisia, sillä kunhan Robert ei vain sotkeutuisi tämän vierailun aikana, niin ei tulevaisuus olisi niin täynnä kiusauksia kuin he olivat pelänneet. Jim ja Mary eivät tienneet mitään (tai jos olivat kuulleet, eivät sitä uskoneet) mustalaisvaimon uskollisuudesta ja hänen kansansa puhtaasta avioliittoihanteesta, mikä pysyttäisi Hannankin kaltaisen naisen, joka ennen avioliittoa oli kulkenut omia polkujaan, sen miehen vilpittömänä apulaisena ja palvelijana, joka hänet vihdoin oli valloittanut. He olivat tulleet siihen käsitykseen, että Hanna oli naineena aivan yhtä vaarallinen kuin naimattomanakin eikä haikailisi vetää Robertia takaisin jalkojensa juureen, jos se olisi hänelle edullista, kuten se tietysti olisi. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän lieskan viettelemä hupakko, ja koskei hän milloinkaan ollut Hannaa rakastanut naimisaikeissa, tottuisi hän pian toisen miehen oikeuksiin.

Ainoa, mitä siis oli tehtävä, oli pitää pari erillään. Täytyi lähettää Robert pois joka päivä huutokauppoihin ja markkinoille sill'aikaa, kun Hanna oli High Tiltissä. Tänään tarjoutui kahdenkertainen tilaisuus. Häntä ei voitu ainoastaan lähettää pois, vaan lähettää suotavan vastaviehätyksen läheisyyteen. Eipä niin, että hänen nykyinen käyttäytymisensä oli lupaavaa. Hän vannoi monin kulunein sussexilaisin kirouksin, ettei menisi Powlardia lähelle, eikä hänen veljensä tai sisarensa tohtinut kiihoittaa hänen vastustushaluaan liiallisella pakotuksella. Mutta kun hän suostui menemään Bulwerhytheen siemenkauppiasta tapaamaan, olivat he voittaneet puolet pelistään.

Oli kuuma iltapäivä, ja Bulwerhythen katukäytävät tuoksuivat kesäkuun päiväpaisteessa, mutta merelle suuntautuvia katuja raikastutti tuuli, joka rantahiekalta ja kallioilta kiiti niitä pitkin ylöspäin. Kadut olivat värikkäitä — heleänvärisiä hattuja, puseroita ja päivänvaloja liikkui ikkunain edessä, joiden takana pöydät olivat sullotut täyteen kauniinvärisiä hedelmiä, hohtavia silkkejä, maalattuja läkkipurkkeja ja leikkikaluja. Robertin silmiä alkoi pakottaa, hän tunsi itsensä kömpelöksi ja yksinäiseksi kaiken tämän väririkkauden ja tuoreuden keskellä. Hänen sydämensä oli ummehtuneella kujalla, pamppaillen pilkallisena seisovan Hannan edessä. Mitähän tämä nyt puuhaili? Valmisti teetä ja illallista Darius Ripleylle. Ehkä hartaasti odotellen häntä kotiin joltakulta epärehelliseltä seikkailulta. Robert tiesi paremmin kuin Jim; hän tiesi, ettei Hanna mitenkään enää voisi hänelle kuulua. Hän oli mennyt Dariuksen vaimoksi ja olisi siis uskollinen Dariukselle ja palvelisi Dariusta kaikki elinpäivänsä. Hanna oli häneltä kokonaan mennyttä; kenties se oli hänen oma vikansa, ja ehkä hän asiat paremmin hoidettuaan olisi nyt itse voinut olla hänen puolisonsa ja iloita alati hänen uskollisuudestaan; tai kenties oli niin, kuten Hanna oli sanonut, että hän aina oli aikonut mennä Ripleylle, heti kun saisi siihen tilaisuuden. No, eipä ollut väliä, kumpiko otaksuma eli oikea — Hanna oli häneltä mennyt eikä konsaan palaisi. Mutta hänen menettämisensä ei estänyt Robertia häntä haluamasta. Se oli asian vaarallinen kohta. Hän oli kuin mies, joka keskeytetään vettä juodessaan — hänen janonsa ei sammu, koska ruukku särkyy.

Siemenkauppias ei saanut korkeaa käsitystä herra Fullerin älykkyydestä. Hän näytti typerältä mieheltä, jolle saattoi turvallisesti työntää Horseyesta tullutta jokseenkin kelvotonta rojua. Robert lähti hänen, luotaan taskut täynnä pieniä paperipusseja, ja hänen aivoissaan humisi käsittämätöntä rupatusta »barbachlawista», »perunakaurasta», »myöhäisistä ja aikaisista anguseista» ja »naurislannasta». Hitto vieköön! Aikoiko elämä menettää kaiken makunsa? Ennen hän ylimalkaan osasi pitää puoliaan kauppiaita vastaan ja iloitsi oveluudestaan, mutta nyt hän välitti viis siitä, kuka häntä petkutti. Oi, miksi hänen sydämensä viipyi ja paloi ummehtuneella kyläntanhualla sillä välin, kun hän polki merikaupungin katukäytäviä ja hänen ympärillään säteili aurinko ja viuhui tuuli ja tytöt kieppuivat siroissa puvuissaan ja vilkuivat häneen merkitsevin silmäyksin. Hän ei edes viitsinyt käyttää hyväkseen paria tilaisuutta, jotka hänelle tarjoutuivat… Useampi kuin yksi tyttö kääntyi ystävällisesti katsahtamaan tätä komeaa, leveäharteista, ruskeaihoista miestä tietämättään, että hänen sydämensä paloi kyläntanhualla…

Kellon viittä lähestyessä hän poikkesi kahvilaan juomaan teetä. Se oli kehnonlainen paikka jokseenkin rähjäisin marmorilevyisin pöydin, mutta ikkunalle asetetut leivokset olivat vetäneet hänet puoleensa. Hänen kaataessaan teetänsä kannusta, jonka torvi oli taittunut, juolahti hänen mieleensä, kuinka paljon hauskempaa olisi ollut juoda sitä Mabelin kanssa myymälän yläpuolella olevassa vierashuoneessa. Oli kyllä varsin mukavaa kuljeskella yksinään, jos halusi kutsua vieraita seuraansa, milloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vuosi sitten hän olisi valinnut jonkun tytön kadun hälinästä ja tuonut hänet tänne tai pikemminkin hänen vaatimustensa kannustamana vienyt hänet johonkin parempaan paikkaan. Mutta nyt oli kaikki hänen seikkailuhalunsa kuollut; hänen ainoan suuren, uskollisen intohimonsa haaksirikko oli hävittänyt kaikki tilapäisten tuttavuuksien ja vallattoman kuhertelun ilot. Hänellä ei ollut ketään, jolle tulisi olla uskollinen, eikä hän siis viitsinyt hakkaillakaan.

Kenties Jim oli oikeassa, ehkä hänen olisi parasta naida Mabel. Olihan hän aivan kypsä avioliittoon, kun hänellä ei ollut mitään sisua jäljellä. Ka, ennen hän yleensä oli jonkinlainen pukari, joka piti kapakan valveilla ja sai tytöt tirkistellen vaanimaan… Mutta nyt hän hörppi teetään yksinään kolmannen luokan kahvilassa, elämän sykkiessä tuolla ulkona värikkäänä tuulessa ja päiväpaisteessa hänen siitä välittämättään.

Hän ei voinut tällä tavoin jatkaa. Hänellä täytyi olla jotakin, mikä saisi hänet unohtamaan Hannan, jotakin, mikä täyttäisi hänen tyhjän sydämensä, jota vihloi kuin onttoa hammasta. Hän oli ollut hupsu loukatessaan Mabelia. No, ehkei ollut liian myöhäistä asiaa korjata. Hän oli loukannut häntä ennenkin, ja tyttö oli antanut hänelle anteeksi. Entäpä, jos hän nyt teensä juotuaan menisi häntä tapaamaan… Tyttö ehkä olisi vihainen, mutta sitähän edellyttäisikin; eikä hän sittenkään luullut, että hän olisi kovin vihainen. Hän piti liian paljon tavasta, jolla hän häntä suuteli, vaikka olikin sitä inhoavinaan. Sen teeskentelyn hän ravistaisikin hänestä pois… ja tyttö opettaisi hänet unohtamaan yhtä ja toista. Avioelämä poikkeaa niin nuorenmiehen elämästä, että koko näkökanta muuttuu… ka, niinhän sen täytyy olla… silloinkin, kun ennen avioliittoa on rakastanut äärimmäisyyteen asti. Vanhat muistot, vanhat halut, vanhat tuskat unhottuvat. Sitäpaitsi ei tarvitse olla niin paljon yksinään… Eipä niin, että hän aikoi kosia jo tänä iltana… sehän olisi liian pian — mutta ainakin hän voisi aloittaa valloittamalla takaisin entisen, menettämänsä tantereen.

Tämä tuuma oli juolahtanut hänen mieleensä kuin hulluuden puuska, mutta sen aiheuttama hämmästys tuotti niin suurta lohtua, että hän päätti hyväksyä sen järkevänä vihjauksena. Joka tapauksessa hän menisi tutkimaan tienoota. Hän astui myymäläpöydän luo maksamaan laskunsa ja lähti taaskin kadun huikaisevaan hälinään. Mutta tällä kertaa hän ei tuntenut itseään niin vento vieraaksi, sillä hänellä oli tarkoitusperä, tuttava tiedossa. Hän ei mainitsisi Jimille, että oli käynyt Mabelia tapaamassa, sillä Jim kiusaisi häntä puhumalla velvoituksista, ja hän tahtoi tuntea itsensä vapaaksi viime hetkeen asti. Ja se hetki ei ollut vielä käsillä; häneltä kai kuluisi jonkun verran aikaa ennenkuin hänen onnistuisi saada takaisin entinen asemansa tytön suosiossa, ja ehkei hän koskaan voisikaan suostua itseään sitomaan. Mutta hän iloitsi, että oli menossa tyttöä tapaamaan; pitkä iltapäivä oli tehnyt vaikutuksensa, ja hän tunsi kaipaavansa Mabelin suudelmia…

Tämä asui kaupungin länsiosassa. Hänen isänsä puoti sijaitsi viimeisenä sirojen talojen tyynellä pengermällä, ja siinä oli naapuriston ainoa peililasinen ikkuna. Ovi oli sivulla, porraskäytävän yläpäässä. Robert riensi soittamaan kelloa.

Päiväpaiste säteili häneen, kun hän siinä seisoi, ja etelätuuli puhalsi mereltä, tuoden humisevien aaltojen tuntua. Jokin sai hänen kätensä pysähtymään hänen kohottaessaan sitä kellon vetimeen. Valo oli saanut pehmeän, kostean tunnun, myöhäisen iltapäivän hohteen; se täytti hiljaisen kadun punervat tiilitalot omituisella, kultaisella seikkailutunnelmalla. Hetki tehosi häneen tavalla tai toisella, ja hän jäi liikahtamatta seisomaan eikä soittanut kelloa. Sitten jonkun hämmästyttävän, unhoon hautautuneen, järkeä hämmennyttävän aateyhtymän vaikutuksesta, jollaiset uhmaavat ajatusta, liittyi tämä hetki toiseen, lähes kaksi vuotta sitten kuluneeseen, jolloin hän oli noussut seisomaan High Tiltin lamppuöljyltä tuoksuvassa kappelissa jotakin omituista kutsua totellen, jota hän ei voinut ymmärtää eikä kieltää. Äkillinen pelko heräsi hänessä… Ehkä se tuntemus oli palaamassa. Etelätuulessa tuoksahti vaaraa, hän aavisti väijytystä tuossa päiväpaisteessa… Hän tunsi ikäänkuin jokin, mikä oli häntä vainonnut, oli vihdoin saanut hänet valtaansa, ja kamppailu oli niin ankara, että hän melkein tunsi sen ruumiissaan, ja tietämättään hän painausi lähemmäksi ovea. Sitten tuuli tai tuulessa värähtelevä valo tai siinä humisevat aallot tai joku vastaus niille kaikille hänen hämmentyneessä sydämessään ikäänkuin sanoi: »Älä mene etsimään lohtua sieltä, Robert; tule minun luokseni…» Se oli tapahtunut jälleen. Koko iltapäivä, tuuli ja meri, merituntuisten katujen värikkyys ja hälinä ja nuoruus oli toistanut kutsun, joka oli saapunut hänelle kappelissa, aikoja sitten. Hän tunsi kyynelten kumpuavan silmiinsä, ja hän kääntyi päiväpaistetta kohti uusin kaipuin… Seuraavassa silmänräpäyksessä hänen pelkonsa yllätti hänet kokonaan, ja tarttuen kellonnuoraan hän soitti tarmonsa takaa. Sitten hän lupaa odottamattakaan avasi oven ja astui sisälle.

31.

High Tilt oli hämmästyneen uteliaana Bob Fullerin naimapuuhien johdosta.

»Ajatella, että kukaan tyttö olisi kyllin hupsu hänet ottaakseen», sanoi Pont.

»Se ei ole kuullut», huomautti Dunk.

»Onhan sen täytynyt kuulla, kun on ollut täällä monta monituista kertaa.»

»Mutta kenties tyttö ei käsitä asioita», virkkoi Little Londonin Pix; »hän tulee kaupungista eikä ole nähnyt Hanna Ideniä eikä tiedä, ettei siivon tytön sopisi kajota mieheen, joka on mustalaista hännystellyt».

»Kyllä se pian saa tietää. Säälin häntä, kun hän liitetään sellaiseen kamalaan retkaleeseen kuin Bob F.»

»Kenties hän parantaa tapansa ja muuttuu kunnon mieheksi, kunhan menee naimisiin. Useimmille niin käy, eikähän nuori Bob enää vetelehdi kapakoissa niinkuin ennen. Bill Willard sanoi minulle eilen, että Bob näkyy ryyppäilevän riiailuaikoinaan, ja siitä asti, kun Hanna antoi hänelle potkut, on hän enimmäkseen pysynyt selvänä.»

»Sitä en usko. Hänen pahat tapansa ovat nyttemmin syöpyneet luihin asti. Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että hän on erilainen kuin useimmat miehet ja ryyppäilee silloin, kun hänellä on runsaasti kolikoita, mutta menettää makunsa, kun kukkaron pohja kiiltää. Kuinka tahansa, niin vaimo kaiketikin hänet reipastuttaisi ja sitten näkisimme hänet taas Woolpackissa paiskelemassa laseja rikki aivan kuin teki eräänä lauvantaina viime syksynä — muistatko?»

»Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta.

Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia kosimistapoja.

»Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä.

»Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee».

»Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.»

»Sitä minä tosissani toivon.»

»On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.»

»Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia tavoillaan.»

»Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary, että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.»

»No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.»

Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle. Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun takaisin suuhunsa.

Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla.

»Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa pelastuksensa».

»Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.»

»Mitä vikaa siinä tytössä on?»

Polly nyrpisti huuliaan.

»Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö.

Eikä Bob rakasta häntä.»

»Mikä saa sinut siihen luuloon?»

»No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.»

»Mutta kun hän ei voi Hannaa saada…»

»Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää toisiaan rakastamatta.»

»Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei voi saada haluamaansa naista?»

»Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti, kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.»

32.

Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt. Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut» — ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein. Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut… Bobin lämpimät, vetoavat käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen. Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi, seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa.

Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka, hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän, Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi; eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob hänet tunsi… Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa. Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia varoituksia… Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi Lontoossa hummailemassa…

Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään, että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin. Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin. Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen. Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut, — ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut.

Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen, että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla… Hän oli nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin… Oi, Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä tähden.