I OSA

1.

Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa.

Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi; ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen, mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia.

Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset — heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin höyrysi tuikean huumaavana.

Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha, kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta naapurien silmissä.

Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä, paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista, jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen. Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja.

Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista, joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa.

2.

Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla, odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan. Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta, niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä, jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin.

»Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa.

Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen tulensa lämpöä tai leimahteina.

Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi, kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään.

»Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä, vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian kuumaksi… joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat, laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.»

»Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen hörpittäväkseen».

»Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele, että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.»

»Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa.

Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja huolettomuutta.

»Missä Clem on?» kysyi Mary.

»Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon kupillisen teetä.»

»Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli tuonut tullessaan.

Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin.

»Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa 'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.»

James Fuller huokaisi.

»Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.»

»Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert aloitti:

»Käy verivirta kuohuen haavoista Kristuksen.»

»Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James.

Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla kouluttamattomalla äänellään:

»Mä uskon, tahdon uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon.»

James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna.

»Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth.

»Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa jumalanpilkkaan…»

»Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?»

»Sinä veisasit sitä pilkataksesi?»

»Enpä niinkään.»

»Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan meistä ehdi kappeliin».

James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi.

Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään, ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään pihaportista.

»Uuhi»

»Sinäkö siinä, Clement?»

»Niin, isä — minä ja Polly.»

Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi kädessä.

»Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin. Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta… Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän, jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa, esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!»

Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois.

»Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen. »Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.»

»Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem.

»Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.»

Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi, ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas…» mutta James kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti, koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut kiikkiin.

3.

Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka, joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot, suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän ahavoittuman alta.

Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua, ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin — koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista heikommiksi.

Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä, mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille.

Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan. Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella istuvaa tytärtä.

Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.»

Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä, sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä vaatevaarnoja ja vasuja.

Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen. Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin, joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista. Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen… Sitten hän ihmeekseen näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi.

Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen. Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan, huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään.

Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen. Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua… Ihmeellistä, että tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen, sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä silloinkin, kun vilkuili tyttöjä…

Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt… Tähdet leimahtelivat, niinkuin ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat, pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja pannuja… Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin? Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle. Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!» Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin… Oih!

Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen. Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla.

»Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina seurakunnalle!»

Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut, jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus. Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan, hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan.

Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään. Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän…? Oi, kuinka Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!»

Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista tämän seisoessa siinä valittujen joukossa.

4.

Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin, koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta. Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä juodessa.

»En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän, mutta hän söi runsaasti.

»Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?»

Bob liikahteli tuolillaan.

»En tiedä.»

»Mitä tarkoitat…? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle… Miksi nousit seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?»

Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti.

»Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti.

Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä.

»Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet, jollet vain liene mitään pahempaa.»

Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille.

»No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita.

Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat niskalihaksensa.

»Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?»

»Sitäpä minä itsekin kummeksin.»

»Bob!»

»Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle, ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.»

»Mutta mikä pani sinut nousemaan?»

Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla.

»Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän hiisku mitään isälle.»

»En suinkaan.»

»Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.»

»Minä lupaan juhlallisesti.»

»Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni: 'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan. Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.»

»Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.»

»Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.»

»Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.»

»Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan — jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät minulta, miltä pelastus tuntuu!»

»Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole pelastettu.»

»Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.»

»Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.»

»Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin ihan tavallinen syntinenkin.»

Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta.

»Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi, »kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.»

»Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.»

»Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen. Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni, koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.»

»Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman hupsun.»

Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan.

»Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.»

Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja pimento erotti heidät.

5.

Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia lammikolle:

»Kun ma istuin nuotiolla, iskin silmää neidolleni…»

Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi äitipuolelleen:

»Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen hänelle siitä kiitollinen.»

»Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein oma itsensä».

Mary tuhautti nenäänsä.

»Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle ei lopuksi kunnian kukko laula.»

»Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran teette hänestä sen, miksi häntä luulette.»

»Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan nenääni nyrpistämättä käryä haistella … Kah, kattila jo kiehuu, enkä ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.»

Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu. Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin) kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa, ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut, kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan, runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri maineensa säilyttäen.

Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa. Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä.

Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua juoda itsensä humalaan… kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein ryyppäilivät.

Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan, vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa:

»Polly.»

Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!»

Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen saappaisiinsa.

»Sinäkö siinä, Poll?»

»Ni…in.»

»En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.»

»Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme markkinoille, Clemmy.»

»Enhän minä voi jättää juurikkaitani.»

»Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja ampumarata.»

»Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi pahoillaan, kun tulin kotiin.»

»Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä teen.»

»Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?»

»Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.»

Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse.

»Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa kun minä teen työtä.»

»Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.»

Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen poskiaan.

»Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.»

Clem vastasi suudelmaan.

»Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika hauskaa.»

Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa, jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret.

»Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien valuessa alas käsivarsille.

»No, mistä nyt tällä kertaa?»

»Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!»

»Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle häpeää.»

»Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.»

»Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.»

»Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi, vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona. Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.»

»Niinkö?»

»Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie pikkutyttönsä pois.»

Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen, jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla sormillaan kahtia.

»Haukkaahan vähän puolista!»

»En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.»

»Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.»

Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen, kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja molemmat nauroivat.

»Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun kanssasi.»

Clem nauroi.

»Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!»

»No, emmekö me sitten seurustele?

»Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.»

»Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?»

»En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?»

»Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta huonomaineisesta kodista…»

»Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille. Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä.

6.

Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi, että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen.

Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina. Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä, joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla päätä kohti.

Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta, ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella. Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät, punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin suuri siipi… Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän edellään punoittavan tantereen yli… ja sitten ylös jälleen, melkein hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun…

Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon. Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa — hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä.

Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen, minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui, oli pari siirtynyt eteenpäin.

Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata. Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan, punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa.

Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden — joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea hiuskihara valui otsalle.

»Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan, mitä hän vain tahtoo».

»Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi minua armaaksi».

Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun.

»Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa pojalle ihmistapoja».

Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut kaunis.

»Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?»

»Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.»

Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa. Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan.

Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi. Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika, milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä… Uh, kunnon ihmistä ihan ällötti!

Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.»

Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi, kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta, mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä oli painettuna.

7.

He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin? Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai nukuksissa. Vihdoin hän sanoi:

»Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?»

Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä Robertin käheä ääni pieluksesta:

»Voisit vetää saappaat jalastani.»

Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja.

»Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas, kuinka sen nyt olet ryvettänyt.»

»Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.»

Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti selälleen.

»Clem, eikö se ole aika soma?»

»Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä häijyllä tytöllä oli elävissä.»

»Sinähän näit meidät?»

»Näinhän toki.»

»Clem, hän on narttu.»

»Sitä ei minulle tarvitse selittää.»

Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan. »Mutta mitäs ajattelet, poikanen? Hän ei huoli minusta.»

»Ei huoli sinusta?»

Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään Clemin äänessä.

»Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.»

»Ehkä hänellä on joku muu poika.»

»Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani hänet ja minä tahdon.»

»Mutta kun ei hän huoli sinusta…»

»Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?»

»Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle näyttänyt, ettet ole pelastettu.»

»Enhän minä ole näyttänyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa… Minä sanon sinulle, nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.»

»Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?»

»Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen. Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen… hänen suunsa on kuin sievän pikku paholaisen… hän tuoksuu ruoholta… ja varjossa hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni. Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin hukuttautua.»

Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä.

»Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta. Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna laittaa sinivatukkaputinkia.»

»Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi syntynytkään!»

8.

Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi.

Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä saapunut ennenkuin Clem itse nukkui.

Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä, ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen kielellään: »Missä on Hanna Iden? … Oletko jälleen käynyt Hanna Ideniä tapaamassa?… Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni. Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta.

Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää. Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla, puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä vesilätäkkö.

Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja kyntäessä hän sai hikoillakin… Hän piti syystöistä, katsoi mielellään uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa — ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin.

Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita.

Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin viimemainittu oli kielletty pojan kodista.

Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa. Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa, joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin.

Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa. Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei ollut mies eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut varhaista avioliittoa… Mutta tänään hän suutahti Robertille, yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein…

»Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi».

»Mihin sitä tarvitset?»

»Se ei kuulu sinuun.»

»Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.»

Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään.

»Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius Ripleylle.»

»Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?»

»Kaipa minä nyt olen ollut.»

»Mustalaisten kanssa!»

»Dariuksen ja Ambrosen.»

Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen.

»Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.»

»Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.»

»Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.»

Robert puri huultansa.

»Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti; komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen kitsastellut.»

»En minä sinulta mitään kadehdi.»

»Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi, etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan rehellisesti takaisin.»

Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan.

»Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein, että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.»

»Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle kilpa-ajoissa.»

»Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.»

Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin.

»Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa pajunvesoja taittamassa.»

»Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta ajateltava?»

Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa. Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä vannon.»

»Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?»

»Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän … no sama se, mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi, jollen voisi sitä maksaa.»

Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä viekkauden ja syyllisyyden taakse.

»Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain siitä… siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.»

»Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes — enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka…»

»Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni. Ihan varmaan sinä sen menetät… ja junamatkakin Plumptoniin on aika kallis.»

»Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat…»

Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä.

»Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta — tämän jälkeen?»

»Pidä suus kiinni!»

Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja kilautti ne taskuunsa.

9.

Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää. Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä…

Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin Pontin sanovan kylällä:

»Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti Plumptonissa.»

»Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta koskevasta vedostaan.»

Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää… Sellaiset miehet kuin Williard ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa…

Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin kilpa-ajoihin.

»Luulen niin.»

»Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?»

»Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?»

»Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.»

»Minulle hän ei kertonut mitään.»

»Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet, siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.»

Clem pudisti päätänsä.

»Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa. Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.»

Clem läksi levottomin tuntein ja masentuneena. Oli siis totta, että Robert olisi voinut maksaa nuo kaksi puntaa täydelleen. Hän oli valehdellut veljelleen, pettänyt veljeään. Kiukun ja häpeän puna kohosi Clemin poskille. Hän tunsi raivoa ja pettymystä, ei ainoastaan rahojen vuoksi, vaan Robertin vaiteliaisuuden ja sen ovelan salakähmäisyyden tähden, joka oli tehnyt hänelle mahdolliseksi voittaa ja tuhlata viisi puntaa veljen sitä tietämättä. Miksei hän ollut Clemille kertonut menestyksestään? Siksikö, että hän halusi viidestä punnasta pitää neljä? Se ei voinut olla ainoa syy. Ja miksi hän tahtoi pitää niin paljon — tai oikeammin tuhlata, koskapa kaikki kylässä näkyivät olevan selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään jäljellä? Sen oli täytynyt tapahtua Hanna Idenin, tuon kummallisen mustalaisen tähden. Tyttö kykeni sitomaan Bobin kielen, joka ennen oli niin vallattomasti lörpötellyt muista tytöistä, hän kykeni kiristämään puntia, sen sijaan että hänen edeltäjäinsä oli täytynyt tyytyä shillingeihin. Robert oli hullaantunut häneen ja osteli häntä; hän osteli tyttöä kultapunnilla ja heittäytymällä toveriksi hänen alhaisille sukulaisilleen, kaikille Ripleyille, Rylyille, Bosvilleille ja Hearneille, tuolle salaa metsästävälle, näpistelevälle ja kilpa-ajoissa petkuttelevalle joukkiolle, joka liikuskeli Blindroomsin ympäristöllä… Clem vihasi Hannaa, koska hän teki Bobin kurjaksi ja onnettomaksi ja koska hän jonakuna päivänä (poika tiesi sen vaistomaisesti) tekisi hänet onnelliseksi, sitte kun Bob oli maksanut hänen hintansa.

Kotimatkallaan hän ei muuta ajatellut kuin kertoa veljelleen, mitä tiesi, ja pyytää häntä edes esiintymään suorasti ja avomielisesti. Mutta silloin, kun hän näki Robertin, oli hän jo päättänyt pitää suunsa kiinni. Bob ei sietäisi nuhteita, hän oli niin äreä — ja hänen viimeisen kiukunpurkauksensa jälkeen Clem ei enää rohjennut mainita Hanna Idenistä. Hänen täytyi odottaa hetkinen, nähdäkseen, mikä tulos Lingfieldin kilpa-ajoista olisi.

Mutta ne sivuutettiin vaikenemalla. Bob ei maksanut niitä viittätoista shillingiä, jotka vielä oli velkaa, eikä niistä edes mitään maininnut. Kenties hän oli unohtanut, mutta luultavaa se tuskin oli, kun summa oli edellisiin verraten näin suuri. Pikemminkin hänellä oli ollut huono onni tai hän oli tuhlannut voittonsa Hannalle. Clem alkoi surumielisesti mukaantua heidän välillään vallitsevaan vaiteliaisuuteen. Heidän keskustelunsa kosketteli nyt pelkkiä jokapäiväisiä, ulkonaisia asioita. Kun he olivat kahdenkesken, haastelivat he viljasadosta, karjasta, markkinoista, ruuasta ja muusta sellaisesta, niinkuin haastelivat Haiselmanin Coxille, Shoyswellin Dunkille, Udiamin Fontille tai kelle välinpitämättömälle sivulliselle tahansa.

10.

Aikaisin marraskuussa herra Fuller sairastui. Aluksi se näytti olevan vain vilustumista; hän istui väristen takkavalkean edessä ja joi monet kupilliset kuumaa teetä. Mutta äkkiä hän alkoi tuntea ankaraa kipua kyljessään ja hengitys kävi ahtaaksi ja korisevaksi. Perheestä näytti tauti vakavalta ja katsottiin parhaaksi lähettää noutamaan lääkäri.

Lääkäri tuli ja näytti totiselta, mutta sanoi: »Kyllä hän siitä toipuu… kyllä hän siitä toipuu.» Hän toisteli sitä kolme päivää, ja neljännen päivän lopulla oli herra Fuller vainaja. Lääkäri näkyi ajattelevan, että hänen ei olisi ollut kuoltava ja että hän olisi voinutkin elää, jollei äkkiä olisi väsynyt elämänkamppailuunsa ja halannut vain lepoa.

Clem auttoi isän hoivaamisessa. Kykenevän, käytännöllisen lempeyden piirre teki hänet hyödylliseksi sairasvuoteen ääressä, sillä välin kun Robert jurotteli kurjana ulkona ja Jim etsi lohtua ankarasta työstä. Poika ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, kuinka vähän mielenkiintoa herra Fuller kohdisti hengellisiin asioihin nyt, kun olisi luullut niiden häntä enimmin liikuttavan. Terveytensä vuodet hän oli viettänyt taivaallisia asioita miettimällä, mutta siitä hetkestä, kun hänen viimeinen sairautensa alkoi, näkyi hänen huomionsa kiintyneen vain tautivuoteen pikkuseikkoihin. Hänen taistelunsa elonkipunansa säilyttämiseksi tapahtui kokonaan lääkeannosten ja ruokajärjestelmän puitteissa, eikä hänen lopullinen antautumisensa vaivuttanut häntä tietoisesti Ikuisen käsivarsille, vaan hänen omaan uupumukseensa. Clem ei ollut tätä odottanut; hän oli niin tottunut siihen, että isän uskonto oli pilven tavoin leijaillut hänen maallisimpainkin hommiensa yli, eikä hän siis olisi kummastunut, vaikka »neljä viimeistä asiaa» olisi ollut ikäänkuin hänen kuolinvuoteensa neljään tolppaan kirjoitettuina. Silloin tällöin hän luki hänelle raamattua, mutta sairas keskeytti häntä alituisesti: »Onko jo tullut aika ottaa lääkettäni, Clem?» tai »Sieltä ikkunasta tuntuu tulevan tavatonta vetoa», tai »Haudepuuroni jäähtyy». Hän ei edes ajatellut kutsuttaa pappia, ja hänen viimeiset sanansa koskivat hevosenpiiskaa, joka häneltä oli unohtunut Mountpumpsin matkalla.

Clem vuodatti paljon kyyneleitä isänsä vuoksi, mutta hänen surunsa ei ollut mitään Robertin suruun verrattuna. Pariin päivään Robert ei syönyt eikä juuri puhunutkaan. Hän itki paljon ja syytti toisia tunnottomuudesta, koska he saattoivat hyöriä jokapäiväisissä askareissaan. Hän sanoi Jimin olevan iloisen isän kuolemasta, koska hän nyt voi menetellä tilan kanssa, kuinka tahtoi. Kun otti huomioon tavan, jolla Robert oli kohdellut herra Fulleria tämän eläessä, oli tuskin ihmeteltävää, että perhe nyt oli hänelle pikemmin nyrpeä kuin myötätuntoinen. »Tiesin aina, että Bob oli halpamainen», virkkoi Jim eräänä päivänä, »mutta vasta nyt olen huomannut, että hän on tekopyhä».

Hautajaispäivä tuli, ja Robert lohduttausi hiukan. Hän tunsi eräänlaista helpotusta ajaessaan ruumisvaunujen takana uudessa mustassa puvussa. Hänen esiintymisensä haudalla oli melkein lapsellisen juhlallista; hän polvistui ja rukoili kädet ristissä. Iso ihmisjoukko katseli häntä puolittain halveksivasti, sillä kaikki tiesivät, kuinka hän oli käyttäytynyt isänsä eläessä. Siinä oli monen englanninpenikulman päästä tulleita maanviljelijöitä, saapuneina kunnioittamaan miestä, josta kukaan ei ollut pitänyt. Siellä oli Haiselmanin Cox, Weightsin Pepper, Bream Little Moatista, Shoyswellin Dunk ja Boarsineyn Willard. Ihmekö, että Mary Fuller tuskin voi keskittää mieltään rukouksiin ajatellessaan hautajaisteetä, joka kodissa odotti saattoväkeä ja jota nyt pakostakin valmisti palkattu tyttö — »ja tiesihän jokainen, ettei niihin ollut luottamista».

Clem ei löytänyt samaa lohtua isänsä hautajaisista kuin Robert. Musta saattue vaikutti häneen kylmäävästi — ruumisvaunut kankeine hevosineen ja suruvaunut, joiden hevoset asteettain vaalenivat mustista tummanruskean kautta viimeiseen kastanjan väriseen pariin, mikä hääsaattueissakin oli viimeisenä parina. Valkokukkaiset seppeleet kaikkine ylväiltä kuulostavine kirjoituksineen — »Syvimmällä myötätunnolla herra ja rouva Pontilta ja pikku Regiltä» — »Vanhalle ystävälle herra ja rouva Tom Breamilta» — »Kaikilta Pikku Lontoossa» — »Rakkaan isämme ikuiselle muistolle Maryltä, Jamesilta, Robertilta ja Clementiltä. Ei menetetylle, vaan edeltäpäin kotiin lähteneelle» — tuntuivat nekin pojasta nyt hiukan vastenmielisiltä valkokukkiensa huuruin ja terälehtien ruskeiksi tummentunein reunoin.

Perheen seisoessa haudalla, selin Martinpäivän aurinkoon ja valkoisiin pilviin, jotka purjehtivat sen hohteen läpi valjunsinervässä ilmameressä, näytti se pojasta melkein muukalaisjoukolta, yhtä epätodelliselta kuin pitkät, mustat varjot, jotka lankesivat ruohikolle heidän eteensä. Mary näytti vieraalta ja tukevalta, Jim näytti vieraalta ja riutuneelta, Robert näytti vieraalta ja lapselliselta, ja hänen äitinsä näytti vieraalta ja sievältä — hänellä oli omituista nuorekasta tuoreutta silmissä, hipiässä ja leukapielissä… Clem itsekin näytti mielestään vieraalta, uusi pyöreä hattu kainalossa ja leveää, punakkaa kättä peittämässä musta kiiltohansikas, ainoa jäljellä oleva parista, jonka käsiinsä kiskomiseen hän oli päivällisen jälkeen kuluttanut puoli tuntia.

Ainoana huojentavana piirteenä tässä muukalaisuudessa oli, että ennenkuin hautajaistoimitus oli päättynyt, oli tuo vaikutelma laajentunut käsittämään todellisuuden keskimmäisen henkilön. Kuollut mies kirstussaan muuttui vieraaksi hänkin; siinä ei enää levännyt Bodingmaresin isäntä, herra Fuller, hänen isänsä, inhimillinen, rakastettu ja säälitty, joka oli elänyt vähäpätöisyydessä ja armossa ja kuollut tuskassa. Hän oli vain tuon kiiltävän, puisen arkun pohjalasti, joka sen mukana kätkettiin maahan, lakastuvain kukkasten peittäessä nurmikon arven… Hänellä ei enää ollut enempää yhteyttä todellisen, elävän herra Fullerin kanssa kuin Coxin, Pepperin tai Breamin kanssa. Hän oli merkityksensä menettänyt merkki, jonkun valveilla heränneen uni, ei yhtään… Aurinko ei hänelle paistanut, pappi ei hänen puolestaan rukoillut; hänestä eivät läsnäolijat välittäneet, kuolleesta, unohtuvasta miehestä…

Moista kylmää lohtua sai Clem kristityn miehen hautajaisista; oli toki jotakin, että hän oli voinut lakata pitämästä isäänsä yhtenä kiiltävän laatikon — jalavasta valmistetun ruumisarkun — kanssa. Kaksitoista puntaa se oli maksanut, »odottivathan ihmiset, että maahanpaniaiset tapahtuvat säädyllisesti "… Kotimatkalla hevoset ravasivat, ja pensasaidat vilahtelivat ohitse pehmeän valon värähtelyssä. Bodingmaresissa oli vieraille varattu tukeva ateria: käärysylttyä ja juustoa, säilykelohta ja säilykepersikoita, — ja jollei ollut sopivaa paljon puhua, niin saattoihan syödä sitä runsaammin."

11.

Oli omituista panna merkille Bodingmaresissa tapahtunut muutos. Heti kun hautajaispilvi oli hälvennyt, välkkyi taivas aurinkoisempana kuin koskaan ennen. Painostava tunne oli poissa, hämäräinen usva oli hälvennyt. Oli helpompi hengittää. James Fuller ei koskaan ollut esiintynyt tyrannina, hän oli hallinnut pääasiallisesti asioihin sekaantumalla, pidättimellä pikemmin kuin ruoskalla, mutta silti hän oli ollut jarruna kehitykselle ja vapaudelle. Bodingmares oli edistymisen sijasta pikemminkin jäänyt takapajulle, ja kaikki Jimin yritykset oli muristu ja jauhettu tehottomiksi. Nyt oli vanhin poika isäntänä ja vapaana kehittämään tilaa isänsä kauppapuutarha-ihanteita korkeammalle. Bodingmaresista oli tuleva suuri, menestyvä ja arvokas.

Jimin vapautuksella olisi ollut vaikutuksensa ilman ilmapiirin yleistä seestymistäkin, sillä hän oli laajasydäminen uudessa tyydytyksessään ja halusi osoittautua jalomieliseksi veljiään kohtaan. Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kutsutti heidät molemmat luokseen ja ilmoitti heille, että hän nyt aikoi viljellä tilaa terveitä liikeperiaatteita noudattamalla. Ei ollut tervettä liikeperiaatetta käyttää pakollista tai vastahakoista työvoimaa, joten hän tarjosi Robertille kaksikymmentäkolme shillingiä ja Clemille kolmetoista shillingiä viikossa, ja molempain oli suoritettava määrätty summa ylläpidostaan. Heidän asuntonsa, koska se ei tuottanut hänelle menoja ja kun useimmat vapaatilalliset antoivat palvelusväelleen asunnon, olisi vapaa. Clem aivan hämmästyi tästä jalomielisyydestä ja löysi tuskin sanoja, ilmaistakseen suostumuksensa ja ihmetteli, että veli sitä saattoi epäilläkään. Robert ei hurmaantunut aivan samassa määrässä, mutta suostui kuitenkin.

Clem arvioi voivansa säästää hyvinkin seitsemän shillingiä joka viikko. Hän oli autuaallisen onnellinen ja kiitollisuudesta Jimiä kohtaan hän alkoi ahertaa äärettömän uutterasti, palvellen veljeään vaivojaan säästämättä. Hän nousi ennen päivänkoittoa ja meni makuulle paljon myöhemmin kuin kukaan muu, paitsi Robert, yrittäen parhaansa mukaan ansaita nuo lauantai-aamuna suoritetut mieluiset kolmetoista shillingiä. Tämänlaatuinen elämä ei suonut hänelle paljoa aikaa Pollyn tapailemiseen, mutta marraskuun sateinen sää ja loka ei yhtä paljoa viekoitellutkaan rakastavaisia pensasaitakohtauksiin.

Sitäpaitsi antoi työ hänelle tytön varmemmin kuin mitkään hyväilyt, lähentäen päivää, jona Polly tulisi hänen omakseen ja he saisivat yhdessä jakaa ruuan ja asunnon, aherruksen ja unen. Sen päivän ei nyt tarvinnut olla juuri kahta vuotta etäämpänä, sillä viisikymmentä puntaa riittäisi heidän kotinsa kalustamiseen ja ensimmäisen vuoden vuokraan, jääden vielä riittävästi ylitse porsaiden ja siipikarjan ostoon talonpidon aluksi. Tosin hän vielä olisi alaikäinen, mutta hän ei odottanut samaa vastustusta Jimiltä kuin isältään. Kuten jokainen säädyllinen vapaatilallinen, paheksui Jim Orznashissa vietettyä »elämää», mutta kun hänen vastustustaan eivät tukeneet uskonnolliset seikat, oli sen voittaminen hyvinkin mahdollista. Sitäpaitsi se ei ulottunut — ei ainakaan samassa mitassa — Pollyyn, joka Elizabeth Fullerin kutsusta nyt toisinaan istuskeli Bodingmaresin keittiössä.

Pieni Polly-rukka ei oikein voinut hyväksyä rakastajansa nykyistä loitolla pysymistä. Hän ei voinut yhtyä hänen nöyryyttävään kiitollisuuteensa Jimiä kohtaan. »Hän ei sinua kohtaan ole tehnyt muuta kuin velvollisuutensa», huomautteli tyttö — ja säädyllinen hetki rouva Fullerin kanssa keittiössä oli hänestä huono korvaus sovinnaisuudesta vapaille samoiluille kentillä ja joen varrella.

»Ethän sinä nykyisin kohtele minua laisinkaan sulhasen tavoin, Clem», virkkoi hän eräänä päivänä, retuutettuaan Ellenin lapsen Orznashista asti taloon ja tavatessaan pojan työhön kiintyneenä ja hikisenä kuivaushuoneessa juurikkaita leikkelemässä.

»Ka, jos olen vähemmän sulhasmainen, niin kelpaan paremmin aviopuolisoksi.»

»Minusta olisi mieluisempaa sulhanen tänään kuin puoliso ensi vuodesta kahden ajastajan päästä.»

»Se tapahtuneekin pikemmin. Minä panen säästöön seitsemän shillingiä säännöllisesti joka viikko.»

»Entä jos Jim kieltää? Ja jos isä lähettää minut palvelukseen?»

»Jim ei kiellä, kun hän näkee, kuinka muhkean rahasumman olen säästänyt; ja jos sinä konsa joudut palvelukseen, tulen minä hakemaan sinut heti paikalla.»

»Minä kuolisin, jos hän panisi minut palvelukseen — vaikkapa vain kuukaudeksi. Ja hän mainitsee siitä yhä useammin nyt, kun Betty nääs saa piakkoin lapsen.»

»Sitä suurempi syy on pitää sinut kotona sen hoitamisessa avustamassa.»

»Betty sanoo hoitavansa sen itse ja olevan parempi, etten minä ole syömässä joutilaan leipää.»

Tyttö näytti tavattoman vakavalta istuessaan siinä oljilla, toisen naisen lapsi käsivarsilla. Clem kumartui häntä suutelemaan, pitäen hetkisen sekä Pollya että lasta voimakkaan, väsyneen, nuoren käsivartensa koukussa. Tytön silmät kirkastuivat, ja kouraisten pojan tuuheaan, villavaan tukkaan hän veti hänen päänsä omansa ja lapsukaisen pään väliin…

Äkkiä Clem suoristausi ja nousi.

»Minun täytyy jatkaa juurikkaiden halkomista. Jäähän juomaan kupillinen teetä kanssamme, Poll.»

»Mitähän äitisi sanoisi?»

»Hän puhuu vain ystävällisesti.»

»Entä Jim-veljesi?»

»Hänen täytyy olla kohtelias nuorelle neidilleni.»

Kenties olisi ollut yhtä hyvä, jollei Polly olisi mennyt ensimmäiselle aterialleen Bodingmaresiin, kun Orznashin häpeän varjo lankesi hänen ylitseen. Mutta kaikki kävi paremmin kuin hänellä ja Clemillä oli mitään syytä toivoa. Perhe oli vielä helpotuksen tuottamalla hyvällä tuulella, ja vaikka Mary puuhaillessaan hiukan kiukkuisesti tuiski ja Jim, virkkamatta mitään sydämellistä enempää kuin loukkaavaakaan sanaa, vaikeni neljännestunnin ajaksi kokonaan, muuttui ruokailijain sävy pian ystävälliseksi. Rouva Fuller oli aina säälivästi taipunut Orznashin pienen tyttörukan puoleen, vaikka hänestäkin oli hupsua Clemin lörpötellä muka naimisestaan, kun itsekin vielä oli poika; ja Robert taas, joka sydämessään tunsi hämärää kiitollisuutta ja sovituksen kaipuuta, oli melkein hämmästyttävän herttainen. Polly ei puhunut paljoa; hän istui aivan nöyränä Clemin ja tämän äidin välissä, tietoisena — mitä hänen rakastajansa ei ollut, — että jokaisen ystävällisyys, paitsi Robertin, suurelta osaltaan johtui siitä, että hän oli niin rauhoittavan pieni, vain lapsonen; ja nyt kun he olivat hänet oikein nähneet ja häntä puhutelleet, olivat he varmat, että hänen ja Clemin välillä ei voinut olla mitään vakavaa.

Ellenin pienokaisen kimakat huudot pakottivat Pollyn viemään sen takaisin äitinsä luo, heti kun ateria oli päättynyt.

»Minä en aikonut pitää sitä näin kauan kotoa poissa», puolustelihe hän; »olitte perin ystävällinen, hyvä rouva, pyytäessänne minua jäämään».

Clem käveli hänen kanssaan Orznashin ajotien päähän. Hän tunsi mielensä hilpeäksi, havaittuaan, että tyttöä alettiin sietää. Hänen rohkeutensa oli saanut palkkionsa; jos hän ahersi huolellisesti, niin viisikymmentä puntaa ja perheen suostumus olisi hänellä samaan aikaan. Siinä suhteessa oli onneksi, että isä oli kuollut… Tämä nuoren miehen tyly ajatus tuskin tuotti hänelle mitään tunnonpistosta nyt. Hän oli lakannut häpeämästä huojennustaan. Aluksi se oli tuottanut hänelle hiukan tunnonvaivoja isäparan tähden, jota hän oli aina säälinyt… Hän ei säälinyt häntä nyt, ja se oli ehkä yhtenä syynä, miksi hän ei voinut hävetä onneaan ja vapautuksentunnettaan. Hän oli pari kertaa nähnyt herra Fullerista lohdullisia unia — unia, joissa isävainajakin esiintyi vapaana ja onnellisena. Se ikäänkuin poisti petoksentunteen. Hänen isänsä oli eläessään ollut onneton — vaikka hänellä silloinkin, kuten Clem hyvin tiesi, oli ollut salattuja ilonlähteitä, joita tavalliset ihmiset eivät käsitä. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, oli riemu pulpunnut esiin noista kätketyistä lähteensilmistä… Hän oli siis onnellisena ja vapaana edesmenneiden parissa, kuten psalmissa sanottiin.

Clem oli nähnyt yhden unen, joka oli niin merkillinen, ettei hän ollut kertonut sitä kellekään, ei edes Robertille. Hän oli ollut näkevinään isänsä syömässä illallistaan keittiössä, kasvoillaan se kirkas ja tyytyväinen ilme, joka hänellä Clemin unissa aina oli. Clem oli hänen kanssaan ja sanoi: »Isä kai voi nyt paremmin?» Herra Fuller vastasi: »Kyllä — nyt kun leimuava tuomio on otettu pois.» Clem kohotti silmänsä ja näki huoneen nurkassa leijailevan raamatun, jonka kansien alta hulmuili tulenliekkejä. Pelästyneenä hän heräsi.

12.

Robert oli nopeasti ja käsittämättömästi, melkein luonnottoman rajusti toipunut surustaan isän kuoleman jälkeen. Hänen nykyinen mielialansa vahvisti yleisen vaikutelman, että hän oli teeskennellyt. Hän näytti olevan ainoa perheessä, joka ei tästä uudesta helpotuksesta tuntenut salaista häpeää. Herra Fullerin eläessä oli hänen rehentelynsä usein kärjistynyt vihamielisyydeksi; nyt, kurittomana, hän esiintyi vallattoman, hyvätuulisen hilpeänä, mikä näissä olosuhteissa tuntui aivan säädyttömältä. Kun vastustelu ei häntä enää katkeroittanut, täytti hän talon hillittömän, häikäilemättömän sydämellisyyden tunnulla.

Ainoastaan Clem ei pannut Robertin hyvätuulisuutta kokonaan herra Fullerin kuoleman aiheuttaman helpotuksentunteen laskuun. Veli hengitti kylläkin yleisen kevennyksen ilmaa, mutta täytyi olla syvempiäkin syitä hänen mielensä seestymiseen. Bobilla oli ollut muitakin surunaiheita kuin isän painostus; häntä oli kalvanut Hanna Idenin hänessä herättämä halu, tuon »mustalaislutkan», joka asetti itselleen korkeamman hinnan kuin mitä hän maksoi säädyllisistä Sussexin tytöistä. Jotta hän nyt saattoi olla niin onnellinen, oli hänen täytynyt joko unohtaa tyttö tai hänet omistaa.

Ensinmainittu seikka ei ollut luultavaa, sillä vaikka Robert helposti unohti, ei hän unohtanut ennenkuin oli päässyt toivomustensa perille. Ja jos Idenin välinäytös nyt olisi loppunut, olisivat sen yksityiskohdat jo olleet Clemin tiedossa. Hämmästyttävä, nöyryyttävä salaperäisyys olisi ollut poissa. Ei mikään vähempi kuin Hannan noitakeinot olisi voinut sitoa Bobin rohkeaa kieltä. Hänen oli täytynyt voittaa tyttö, lopultakin hänet ostaa. Ja hän oli onnellinen. Hänen voittonsa teki hänet suvaitsevaiseksi ja hyväluontoiseksi kaikkia kohtaan. Juuri siksi, että Hanna oli ollut vaikeammin voitettavissa kuin muut tytöt, oli hän paremmin omistamisenkin arvoinen. Mutta oli omituista, että Robert yhä tuolla tavoin vaikeni, ettei hän kertonut Clemille hurmastaan, kuten niin usein ennen, suudelmistaan, samoiluistaan ja kestitsemisistään, vallastaan hymyihin ja kyyneleihin. Sillä voitonriemussaan Robert oli aina kerskaillut. Hän ei kerskaillut nyt; hän oli vain onnellinen, meluisa ja tyytyväinen.

Tammikuun lopulla Robert lainasi taaskin kolmekymmentä shillingiä veljeltään, joten hänen velkansa nousi kaikkiaan kahteen puntaan viiteen shillingiin. Clem oli vastustellut ja vedonnut, mutta hän ei kyennyt nielemään Bobin närkästystä ja syytöstä itaruudesta, vaan luovutti lopuksi rahat, joskaan hänellä ei ollut suuria toiveita, että ne edes osittain tulisivat takaisin maksetuiksi.

Hän koetti kaikin mokomin olla sitä ajattelematta; hän ei tahtonut tulla sellaiseksi, joka aina ajatteli rahoja. Mutta mitä hän sille voi? Hän ei tehnyt sitä ainoastaan itsensä vuoksi, vaan myöskin Pollyn. Tilanne oli varsin tukala… Olihan se vähän hänen omakin syynsä; hänen olisi tullut vastata Bobille kieltävästi. Ensi kerralla hän niin vastaisikin; mutta tapa ja kiintymys teki hänelle melkein mahdottomaksi kieltää mitään veljeltään.

Eräänä iltana, kun hän kulki Weightsin talon ohi, joka oli noin kahdensadan metrin päässä valtatiestä, huusi Weightsin Bill Pepper hänelle ajokujalta:

»Oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta?»

»Mitä sanot?» kysyi Clem, oikein tajuamatta.

»Minä kysyn, oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta, jonka Robert-veljesi sille antoi?»

»Ei Robert o' sille mitään sellaista antanut.»

»Sepä kummallista, koska sillä on hyvin kaunis — kultainen.»

»Kaipa Hanna Idenillä on monen monta keinoa saada rannekello, jos sen sellaista mieli tekee.»

Pepper nauraa hihitti.

»Kai sillä on. Mutta sittenkin on Robert Fuller tällä haavaa hänen paras keinonsa.»

»Bobilla ei toki ole kyllin rahoja kellekään kultakelloja ostellakseen.»

»Eikö senkään jälkeen, mitä tapahtui Woolpackissa viime viikolla?»

Kun poika-raukalla ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut Woolpackissa viime viikolla, menetti hän uskonsa puolustukseen ja alkoi luikerrella.

»Bob — miksi Bob antaisi mitään Hanna Idenille? Hän ei siitä tytöstä piittaa.»

»Ha, ha!» nauroi Weightsin Pepper.

»Minä sanon sinulle, että Bob ei välitä Hanna Idenistä kahden mädän sipulin vertaa!»

»Sepä omituista, vaikka hän menee Blindgroomsiin säännöllisesti joka ilta ja monestikin näen hänen palaavan sieltä vasta aamuhämärissä.»

»Sekin on omituista, koska minä nukun Bobin kanssa samassa huoneessa ja hän on täsmällisesti vuoteessaan kello kymmeneltä joka ilta.»

»Sinä pieni valehtelija», irvisti Pepper.

»En minä ole pieni.» — Clem tunsi mittansa.

»No niin, kunhan et vain sano, ettet ole valehtelija. Olet mennyt hiukan liian pitkälle kiintymyksessäsi veljeesi, Clem-poikanen. Et sinä niin hiton yksinkertainen ole.»

»Minä en ole yksinkertainen ollenkaan, ja jos sinä edelleenkin minua nimittelet, Bill Pepper, niin kyllä minä…»

»Älä pui nyrkkejäsi, nuori mies. Minä en sinua nimittele. Mutta minä voin antaa sinulle neuvon — miehen neuvon, joka on nähnyt elämää ja ansainnut elatuksensa, mitä eivät kaikki tee. Pysy erilläsi saastasta äläkä antaudu minkään laiskojen, täisien, irstaiden ryökäleitten pariin. Joskus minä pelkään sinun puolestasi, pelkään eksyväsi veljesi poluille, — sinulla näkyy olevan luontaista viehätystä alhaiseen Sinä riiput kiinni Robert-veljessäsi, joka on kunnoton mies, ja eristäydyt Jim-veljestäsi, jolla on hyvä maine, — ja seurustelet läheisesti niiden kanssa siellä Orznashissa, joka…»

Suuntäysi Sussexin savea ehkäisi määritelmän Orznashista, ja sitten kun Bill Pepper oli kakistellen ja syljeskellen saanut puhe-elimensä käyttökuntoon, oli Clem ehtimässä kylän ulkopuolelle.

»Pieni kelvoton penikka, se Clem Fuller! Ei katupoikaa parempi…»

Oikeastaan Clem itsekin epäili käytöksensä tehokkuutta ja arvokkuutta. Kahdeksantoista täyttämäisillään ja naimahommissa… hänen ei toki enää sopisi pommitella ihmisiä. Mutta hän arvasi aivan oikein, että nykyhetki ei ollut sopiva anteeksipyyntöihin, minkävuoksi hän jätti ne johonkin vastaiseen tilaisuuteen, jolloin niitä ehkä suopeammin kuunneltaisiin.

13.

Hän saapui kotiin illalliselta myöhästyneenä, ja Jim torui häntä »ulkona vetelehtimisestä», vaikka häntä olisi tarvittu uuhia hoitamaan. Marykin murisi, koska olisi halunnut korjata pöydän. Rikollinen pysyi ääneti heidän morkatessaan, yrittämättä puolustautua, — hänen ainoana toivomuksenaan näytti olevan syödä illallista ja mennä levolle. Senvuoksi Jim piti häntä työssä viljatilejä laskemassa, kunnes kello lähestyi kymmentä, ja jos Clem olisi vielä kauemmin jatkanut aritmetiikkaansa, olisi kirjanpito käynyt mahdottomaksi ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin.

Mary taas vaati, että hän, ennenkuin menisi yläkertaan, kävisi pesemässä oman lautasensa ja kuppinsa, koska hän myöhästymisellään oli aiheuttanut lisähommaa. Sitten heidän rankaisuvaistonsa olivat tyydytetyt ja he antoivat hänelle anteeksi.

Clem kömpi hitaasti makuuhuoneeseensa, laahaten jalkojaan porrasaskelmalta toiselle ja tiputellen talia kynttilästään. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, ja numerot olivat sumentaneet hänen aivonsa. Mutta hän oli erikoisen hyvillään siitä, että Robert ei ollut vielä tullut kotiin. Juuri illalliselta myöhästymisellään hän olikin veljensä sivuuttanut; ja kun tämä palaisi, olisi hän jo unen helmoissa.

Mutta hän ei ollut ottanut laskelmiinsa Robertin paksupohjaisia saappaita, joiden riisuminen veljen vuoksi ei koskaan juolahtanut tämän mieleenkään. Hänen norsun astuntaa muistuttava käyntinsä havahdutti Clemin unestaan, jonka tilien summat olivat tehneet tavallista keveämmäksi. Ensin hän taisteli valveutumista vastaan, mutta hän oli liian levoton ja Bob liian meluisa, jotta hän olisi helposti voinut saada jälleen unenpäästä kiinni, ja tuossa tuokiossa hän oli aivan hereillään.

Ikkuna oli uutimeton ja siitä näkyi tähtien täplittämä tummansininen pakkastaivas. Ulkona vallitsi keskiyön suuri hiljaisuus; sisällä huoneessa narisivat lattiapalkit Robertin riisuutuessaan liikkuessa edestakaisin. Hänen kynttilänsä oli tuolilla hänen vuoteensa ääressä, valaisten sen puolen huonetta, kun taas Clemin puolinen seinusta oli pimeässä. Nuorukainen makasi aivan hiljaa, koskei halunnut Robertin tietävän hänen olevan hereillä, mutta veljeään katsellessaan hän tunsi heräävän rakkautta ja sääliä sydämessään. Robertissa, hänen vaivaloisesti ja rytistellen riisuutuessaan, hänen istuessaan sängynlaidalla sääryksiään päästellen tai kumartuessaan hihnoja haparoimaan, samalla kun hänen iso varjonsa kumartui ja kyyhötti seinällä hänen takanaan — hänen koossaan, hänen aavistamattomuudessaan, tuossa puolittain tyytyväisessä, puolittain hölmömäisessä ilmeessä hänen kasvoillaan, kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, oli jotakin, mikä sulatti Clemin suuttumuksen. Poika kohottausi kyynärpäänsä varaan ja lausui lempeästi:

»Minä olen valveilla, Bob.»

»Nukuhan sitten», kuului Bobin tylysti torjuva vastaus.

Mutta Clem tunsi nyt varmasti, joskin itsetiedottomasti, että hän oli edullisessa asemassa veljensä suhteen, eikä hän siis kuuliaisena painunut vuoteeseen peitteiden alle, niinkuin olisi tehnyt edellisenä iltana, vaan päinvastoin korotti hiukan ääntään ja virkkoi:

»Minä haluan puhua sinulle.»

Robert kirosi, muttei tehnyt muita vastaväitteitä.

»Haluaisin kysyä sinulta, miksi lahjoitit Hanna Idenille minun rahoillani ostetun kultakellon?»

»Min' en o' lahjoittanut hänelle mitään sinun rahoillasi ostettua.»

»Se on valetta. Tiedät hyvin, että sait minulta kolmekymmentä shillingiä sen lisäksi, mitä et ollut minulle maksanut, koska sanoit, ettei sulla ollut, vaikka nyt tiedän, että sinulla oli.»

»Sinä olet ilkeä pikku paholainen, jollet voi antaa omalle veljellesi lainaa.»

»En minä siitä niin paljoa välitä — mutta kun sinä valehtelet minulle ja tuhlaat sille mustalaistytölle.»

»Minä tuhlaan, kelle haluan.»

»Ei minun rahojani.»

»Älähän nyt iäti niitä rahojasi märehdi. Sinä puhut ikäänkuin sinun rahasi olisivat riittäneet Hannan kultakelloon. Se kello maksoi minulle kuudetta puntaa. Tuki siis suusi äläkä lörpöttele niistä kolmestakymmenestä shillingistä.»

Clem tunsi nuhteen osuneen.

»En minä olisi mitään sanonut, jos olisit minulle reilusti kertonut, kuinka asiat ovat. Mutta sinä salaat minulta kaikki ja käyt omia teitäsi kuin kissa tiilikatolla — et hiisku minulle koskaan sanaakaan.»

»Miksi minä sinulle kertoisin? Sinähän olet vain lapsi.»

»En min' o' mikään lapsi — minä täytän kahdeksantoista kevättoukojen aikaan ja minun on määrä mennä naimisiin, kunhan vain sallit minun säästää tarpeeksi kolikoita. Ja ainahan sinä minulle ennen juttelit. Miksikä nyt vaikenisit?»

»Tämänlaatuista ei ole koskaan ennen ollut.»

Molemmat silmäparit — Clemin pyöreät, valppaat ja keltaiset, Robertin muljottavat, raskaat ja siniset — kohtasivat toisensa huoneen yli, tuijottaen toisiinsa kummallekin ominaisella tavallaan.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Clem.

»Tarkoitan, että Hanna ei ole toisten tyttöjen kaltainen ja etten minä suinkaan aio hänestä mitään sinulle kertoa.»

Clem tunsi äkillistä hermostumista; hän näkyi menettävän etunsa Bobin rinnalla.

»Minä… minä…» änkytti hän, »minä luulin sinun lyöttäytyneen häneen vain vetääksesi Jumalaa nenästä».

»Miksi minä tahtoisin vetää Jumalaa nenästä?»

»Siksi, että hän teki sinusta hupsun.»

»Oh, se!» Ja Robert irvisti. »No, mitä sillä lienen aluksi tarkoittanutkin, olen hankkinut itselleni veikeimmän naisen, mitä on Kentin ojan eteläpuolella.»

»Onko suloista häntä rakastaa?»

»Onko hän suloinen! Onko tuli suloista? Onko talvi suloista? Ethän sinä näy lemmestä mitään tietävän. On kovaa ja pehmeää rakkautta niinkuin on kovia ja pehmeitä suudelmia… on sellaista, mikä saa sydämen tuntumaan murentuneelta kiveltä.»

Hän istui sänkynsä laidalla ja kohotti leukaansa omituisin, hurmaantunein ilmein — jonkatapaisen Clem joskus oli nähnyt hänen kasvoillaan kappelissa, mutta tällä kertaa se ei näyttänyt niin hupsulta. Hänen silmissään oli outoa, uutta viisautta, jonka vaikutuksesta nuorempi veli tunsi mykistyvänsä.

»Minä rakastan häntä», sanoi Robert, »en siksi, että hän on suloinen, vaan kosken tosiaan muuta voi.»

»Ja rakastaako hän sinua?»

»Hän sallii minun rakastaa itseään — enkä muuta pyydäkään. Kaikki, mitä pyydän, on, että hän minut ottaa ja sallii minun itseään rakastaa. Vaikeasti voitettavissahan hän oli, mutta hän ei olekaan noin vain hyllyltä otettavissa kuin muut tytöt.»

»Tahtoisitko sinä naida hänet?»

»Tahtoisinko? Tietysti minä tahdon. Mutta me olemme eri rotua, eikä hän voi sietää meidän tapojamme.»

»Emme suinkaan mekään sietäisi hänen tapojaan. Mitä sanoisi Jim, jos toisit sen naisen tänne hänen kälykseen?»

»Parasta, että sentään kysyisit, mitä sinä itse sanoisit.»

»En minä häntä soimaa. Sinä olet hiton kiivas minua kohtaan, Bob. On vain luonnollista, että ensin haluan päästä asioista selville, kun olet pitänyt minua pimeässä jo kaksi kuukautta.»

»Sitä sinä iankaiken jankutat — 'pitänyt sinua pimeässä' — 'ollut kertomatta sinulle mitään'. Sinä tepastelet kuin olkiköyden punoja. Mitä järkeä olisi kertoa sinulle Hanna Idenistä, kun et kerran rakkaudesta mitään käsitä. Oh, älä viitsi kiihtyä ja sanoa, että olet päättänyt mennä naimisiin. Se ei paljoa todista. Sinä olet viaton mammanpoika, joka et ole koskaan naista tuntenut… koskaan tuntenut rakkauden hehkua ruumiissasi, ja minä sanon sinulle, että minun Hannani ei ole sinun Pollysi kaltainen. Poll kai on 'suloinen rakastaa' — Hanna ei sitä ole. Eikä hän ole houkuteltavissa. Eikä hän halua poikaa rakastajakseen — hän vaatii miehen… ja minä olen se mies, niin kauan kuin minussa miestä piisaa. Sinä nait Polly Ebonysi, ja hän tekee sinut onnelliseksi. Hanna ei ole syntynyt tekemään miehiä onnellisiksi — hän on syntynyt tehdäkseen heistä miehiä.»

Bob seisoi huoneen keskellä, pää pystyyn kohotettuna ja silmät tavattoman valppaina. Hän näytti kovin kookkaalta vedon vaikutuksesta lepattavan kynttilän väräjävässä valossa, joka hahmoitteli hänen varjonsa seinälle ja kattoparruihin. Hänen paljaat käsivartensa olivat ristissä rinnan päällä, ja valon ja varjojen leikki niiden lihaksilla, samoinkuin selän ja kaulan tukevilla lihaksilla, loi hehkuvan vaikutelman voimasta ja kauneudesta.

»Kyllähän sinä olet mies», virkkoi Clem ihaillen.

Robert oli mielissään.

»Älä luule, että olen kääntynyt sinua vastaan, nuorukainen. Minä vain mieluummin soisin, ettet sekaantuisi sellaiseen, mikä ei sinua koske.»

»Tottahan minun rahani minua koskevat.»

»Jos vielä virkat sanankaan rahoistasi, niin läimäytän sinua kalloon.»

»Minä vain senvuoksi, kun tahtoisin päästä naimisiin.»

»No, kyllä sinä ne saat — vieläpä vuosikausia ennen kuin naimisiin menetkään, poikaseni. Pidä siis suusi kiinni.»

14.

Clem huomasi, että hänen täytyi muuttaa suhtautumisensa Robertiin ja Hannaan — muuttaa se nöyremmäksi. Hän ei voinut kohdella veljeään samalla tavalla kuin luullessaan häntä vain riettaaksi ja itsepäiseksi. Se seikka — minkä hän tunnusti ja uskoi, — että Robert huikentelevan elämänsä aikana nyt ensi kertaa oli todella rakastunut, täytti hänet kunnioituksella, vaan ei riemulla. Kaikesta siitä huolimatta mitä Robert oli sanonut, ei hän voinut aavistella koituvan muuta kuin surua hänen lemmestään tuohon tummaan, muukalaiseen naiseen. Hän oli varma, ettei Hanna rakastanut Bobia, sillä eihän tyttö hänen yksinkertaisen laskelmansa mukaan olisi tältä silloin niin paljon ottanut. Mitäpä Polly sanoisi, jos Clem tuhlaisi viisi puntaa hänen tähtensä? Saisi ehkä pyörtymyskohtauksen!

Ei ollut epäilystäkään siitä, että Hanna oli huono kapine, eikä huono ainoastaan Rotherin seudun kielenkäytön mukaan, vaan mustalaisrodun syvemmin värityksin. Totta kyllä, ei Clem ollut juuri koskaan häntä puhutellut, mutta High Tiltissä kävi hänestä erikoinen huhu — samoinkuin hänen äidistään Leonorasta ja hänen serkuistaan Ambrose ja Darius Ripleystä ja Jerome Bosvillesta.

Polly jakoi tai pikemminkin keskitti paikkakunnan käsityskannan. Hän oli myöskin kovin huolissaan rahoista. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi luullut, että Bobin lainaamat kaksi puntaa viisi shillingiä oli kaikki, mikä oli heidän ja heidän avioliittonsa välillä.

»Kylläpä sinä, Clem, olit aika pöllö, kun ne hänelle luovutit! Eikä se ollut sopivaakaan — tiesithän hyvin kuinka hän ne käyttäisi. Näyt rakastavan enemmän häntä kuin minua.»

»Poll, sinä tiedät, ettei tuo ole totta.»

»Mistäpä minä sen tiedän, kun sallit hänen tuhlata naimarahamme tilapäiselle mielitietylleen ostamalla sille rintasolkia, sormuksia ja rannerenkaita, joista koko pitäjä puhuu. Eipä sinun Jim-veljesi tarvitse hävetä, että nait Orznashista, kun teillä kotona tapahtuu vielä häpeällisempää.» Clem yritti tyynnytellä häntä hyväilyillä, jotka nyt alkoivat käydä rohkeammiksi. Mutta Polly oli yhä tyrmistyneenä ja nuorukaisen täytyi myöntää, että hänen väitteissään oli paljon perää. Sitäpaitsi oli tytöllä tällä haavaa vaikeat päivät kotona. Betty, jonka ystävällisyys aina oli ollut oikullista ja tilapäistä, kääntyi yhä enemmän Pollya vastaan, nyt kun hänen aikansa läheni. Hän kantoi kateuden kaunaa miehensä lapselle toisesta vaimosta ja sairaloista pelkoa, että se lapsi, jonka hän itse hänelle pian lahjoittaisi, joutuisi myöhemmin syntyneenä kärsimään. Viime kuukausien raukeuden ja herpaantumisen aikana hänestä oli näyttänyt, että Tom Ebony oli alkanut luottaa enemmän toimeliaaseen tyttäreensä, ja Poll oli tullut taloudessa tarpeelliseksi henkilöksi. Niinpä Betty vannoi, että tytön täytyi lähteä talosta — palvelukseen tai, koska Betty ei pohjaltaan ollut häijy, jollekulle nuorukaiselle, joka veisi hänet heti eikä viivyttelisi siksi, kun oli säästänyt kyllin rahoja naidakseen, niinkuin Clem Fuller.

»Oh, Clem — pitäkäämme kiirettä! On kauheaa tällä tavoin odotella ja tuntea, ettei kuulu kellekään paitsi niille, jotka pyrkivät minusta eroon.»

»Mitäpä me muuta voimme kuin yrittää ja säästää ja koettaa saada Jimin suostumaan? Emmehän voi mennä naimisiin ilman mynttiä, ja jollei Jim käänny suopeaksi, emme pääse naimisiin ennenkuin toinen meistä on täyttänyt yksikolmatta.»

»Alkanee se Jim jo käydäkin suopeaksi.»

»Alkaahan se, muttei se sitä vielä ole. Minä puhuin hänelle naima-aikeistani kaksi päivää sitten, ja hän käski minun odottaa, kunnes olen ehtinyt miehen ikään» — ja Clem sylkäisi.

»Onpa sääli, että olet niin kovin pienikokoinen; muutoin ehkä olisimme voineet mennä siviilirekisterinpitäjälle eli sellaiseen paikkaan, jossa solmitaan avioliitto ilman pappia, ja olisit sanonut olevasi yksikolmattavuotias. Mutta ethän sinä tosiaan näytä kuin kuusitoistavuotiaalta poikaselta.»

Clem hiukan närkästyi. »Sinulla tarvitsee olla vain vähän enemmän kärsivällisyyttä, tyttöseni. Minä sanon sinulle, että aherran vakaasti ja uutterasti päästäksemme naimisiin, ja usko pois, minä olen sen järjestänyt, ennenkuin vuosi on ummessa, vaikka näytänkin ainoastaan kuusitoistavuotiaalta.»

»En aikonut sinua ivailla, Clem. Mutta ka, minun oloni on niin sanomattoman kiusallista, kun ei koskaan tiedä, minä aamuna sanonevat: 'Sullo matkalaukkusi, tyttöseni, sillä minä olen sopinut, että sitä tullaan noutamaan jostakin tuolta Berrishistä — tai ehkä Wadhurstista tai Bulverhythestä — ja sitten lähdet ansaitsemaan elantosi etkä enää syö meidän leipäämme!' Ja sitten Steve Alce Ninevehistä tuli minua kiusaamaan sanomalla, että hän pitää huolen minusta, jos lähden hänen luokseen, ja se Betty aina yrittää pakottaa minua lähtemään…»

»Sano minulle, jahka Steve Alce sinua taas sinne pyytää, niin minä menen Ninevehiin ja lyön mäsäksi hänen kasvonsa, taitan hänen leukaluunsa, murskaan hänen kallonsa ja panen palasiksi koko miehen, vaikken näytäkään kuuttatoista vanhemmalta.»

»Minä tiedän, Clem, että sinä sen tekisit, ja sen vuoksi minä en suinkaan sinulle kerrokaan. Minä en tahdo, että riehahdat tappelemaan, vaikka tiedänkin voittavasi. Sillä Steve on lurjusmainen mies ja saisi häiriötä aikaan. Isä sanoi tässä äskettäin, ettei voi peitota miestä niinkuin haluaisi. Ellenillä näetkös on uusi poika, ja Steve Alce on kateellinen isälle ja saa häiriötä aikaan kielittelemällä Bettylle, että isä nyt hännystelee Elleniä…»

Clem tempasi tytön luokseen ja suuteli häntä, ikäänkuin suudellakseen kotoisen saastan pois hänen huuliltaan.

15.

Eräänä päivänä aikaisin maaliskuussa, kun hän käveli kotiin High Tiltin kirkonkylästä, poltellen savuketta, jonka Haiselmanin Cox oli hänelle antanut, kohtasi hän odottamatta Hanna Idenin. Tämä näkyi rientävän kujaa pitkin kevättuulen edellä, ruskean puvun pullistuessa purjeen tapaan ja kaikkien syntisten sulkien liehuessa yhtenä ohuena epäselvänä viivana kuin höyhenpilvi. Tytön mennessä ohi katsoi Clem suoraan eteensä, astuen leuka pystyssä ja puristaen savukettaan niin lujasti hampaillaan, että mielipahakseen puraisi sen poikki. Hän kuuli Hannan astuvan ohitse, ja sitten joku vastustamaton vaisto pakotti hänet kääntymään vilkaistakseen tytön perään. Harmikseen hän näki tämänkin katsahtavan taakseen.

»Aiotko sinä minulle puhua?»

Poika punastui kauheasti ja olisi astunut edelleen, jollei äkkiä olisi juolahtanut hänen mieleensä, että tässä oli tilaisuus saada tietää enemmän Hannasta ja Robertista ja rakastiko tyttö todella hänen veljeään. Hän seisoi epäröiden, ja Hanna tepsutteli takaisin häntä kohti silmien siristyessä nauruun, jota huulet eivät säestäneet.

»Oletpa sinä korskealuontoinen, kun menet naishenkilön ohi nostamatta lakkiasi.»

Hänen äänensä korosti hänen ulkomuotonsa »vierasta» sävyä. Sanoista puuttui paikallinen venytys ja paikallinen murteellisuus, muttei ääni kuitenkaan ollut mikään miellyttävä ääni. Clemin sydän kovettui häntä kohtaan.

»En tiedä tulleeni tuttavaksenne, neitiseni», vastasi hän ylväästi.

»Sitten on aika tutustua veljesi ystävättäreen. Alkakaammehan siis tehdä tuttavuutta. Sinä nostat lakkiasi ja sanot: 'Hauska tavata', ja minä sanon: 'Sinä olet komea nuoriherra — liian komea vihoitellaksesi minulle.'»

Clem seisoi hänen edessään suorana kuin haravan varsi.

»En minä sinulle vihainen ole. Mutta enhän voi olla juuri ystäväkään tietäessäni, kuinka olet veljeäni käsitellyt.»

»Olenko minä sitten käsitellyt häntä pahoin? Hän ei ole koskaan ollut onnellisempi kuin mitä on ollut minun kanssani.»

»Mutta sinä kiristät häneltä rahoja — pakotat häntä antamaan itsellesi lahjoja, jotka maksavat enemmän kuin mitä hän ansaitsee.»

»Jos se herttainen herrasmies haluaa antaa lahjoja köyhän lapselle…»

»Tiedät hyvin, että asia ei ole niin. Hän ei olisi koskaan lahjoitellut sinulle niitä kaikkia kapineita, jollet olisi häntä pakottanut, se on varmaa. Kaiketi sinä häntä viekoittelit etkä luvannut hänelle mitään, ellei hän siitä maksanut.»

»Hoida kieltäsi, nuori nulikka. Minä en ole tottunut loukkaavaan puhuttelutapaan. Jos veljesi rakastaa minua ja antaa minulle lahjoja, niin onko se minun syyni? Minä en juokse miesten perästä; ne tavoittelevat minua.»

»Mutta sinä pakotit hänet tulemaan, etkä päästä irti.»

»No no, sinä puhut ikäänkuin minä olisin noita-akka ja osaisin loihtia. Kyllähän meidän joukossamme on naisia, jotka tietävät enemmän kuin kuu. Mutta ne eivät ole minulle mitään opettaneet — minä en sellaista tarvitse. Minulla on omat loitsuni. Näytänkö ne Bobin pikkuveljelle? Ei — hän on liian nuori lapsi. Mutta minä sanon sinulle, pikkuveli, että minulla on loitsuja silmissäni ja sormissani ja huulissani ja kaulassani ja rinnoissani, joita ei kenenkään tietäjänkään tarvitse minulle opettaa.»

Hän seisoi pojan edessä pysytellen punaista huiviaan hartioilla, kädet kätkettyinä sen poimuihin, kun hän ristiinlasketuilla käsivarsillaan piti sen kulmia rintansa päällä. Hänen asentonsa oli aivan pidättyvä ja ikäänkuin verhoava, mutta äkkiä tunsi Clem jotakin nousevan kurkkuunsa havaitessaan tytön kauneuden. Koskaan ennen ei nainen ollut tehnyt häneen niin syvää vaikutusta. Hetkiseksi hän tunsi hänen voimansa, karkean ja aineellisen, mutta samalla se ikäänkuin surumielisesti vetosi hänen korkeampiin vaistoihinsa, kaikkiin niihin tunteisiin, joita vihurinen maaliskuun päivä ja matalalla vainioiden yläpuolella riippuva harmaa, ikäänkuin putoamaisillaan oleva taivas hänessä herätti … Neitonen näkyi tekevän tuon vetoomuksen, muttei kykenevän jatkamaan, vaan hän vaipui takaisin alempiin, ruumiillisiin innoituksiin. Poika huomasi astahtelevansa taaksepäin niinkuin mies astuisi ulos varjosta.

»Älä pelkää minua, pikkuveli; sinä olet kauttaaltasi piikkinen kuin siili. Nähdessäni sinun tulevan tiellä, tuumin itsekseni: 'Nyt saan tilaisuuden tutustua sievään villatukkaiseen pikkuveljeeni. Mikä vahinko, että hän on minulle nyrpeillään siksi, että olen hyvä hänen Robert-veijelleen!'»

»Jos luulisin, että sinä todella olet hyvä ja aina olisit hyvä…»

»Mikä saa sinut toisin ajattelemaan?»

»En tiedä… sen vaikuttanee sinun ulkomuotosi ja tapasi … ja kun otat häneltä niin paljon… ja Bobin omat sanat ja se, että hän on muuttunut niin perin salaperäiseksi…»

»Mutta hän on onnellinen nyt. Omilla silmilläsi voit nähdä kuinka onnellinen hän on.»

»Minusta tuntuu, ettei se ole pysyväistä. Kuinka sitä onnea voisi kestää, kun hän sanoo tietävänsä, ettet sinä häntä rakasta? Ja hän sanoo, että hänen sydämensä on kuin murtunut kivi… Entä jos hän jonakuna päivänä vaatii hiukan vastarakkauttakin kaikesta sinulle tuhlaamastaan rakkaudesta… ja sitten minä toivon, että hänen sydämensä olisi kuin, se kivi, josta kerrotaan raamatussa, ja putoisi sinun päällesi ja jauhaisi sinut tomuksi.»

»Sinä puhut ylväästi ja kauheasti. Minusta on hauskaa nähdä sinut vihaisena — silmäsi kiiluvat silloin kuin kissan silmät pimeässä. Sinulla on loistavat silmät ja riemastuttava suu, ja kuitenkin pelkäät rakkautta. Sinä pelkäät minua, koska olen opettanut Bobin rakastamaan, niinkuin ei kukaan tämän seudun lihavista, typeristä nuorista tytöistä ole häntä opettanut. Minä rakastan mustalaisen tapaan enkä niinkuin ne typerät harakat, jotka nauravat punakoista kasvoistaan työntyvällä isolla suullaan. Minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen, jollei veljesi olisi minun koulussani. Mutta serkkuni Yocky Lovell sinua kyllä opettaisi, jos jonakuna iltana lähtisit veljesi kanssa Blindgroomsiin. Mikset käy hänen kanssaan hänen teillään, sen sijaan että uikutat hänen peräänsä? No, ei sulla ole syytä punastua. En ole sanonut mitään naisen kielelle tai nuoren pojan korville sopimatonta.»

Mutta Clem, herjaten häntä nimityksellä, joka ei ollut naisen korville tai nuoren pojan kielelle sopiva, käveli raivokkaasti tiehensä, jättäen hänet tummana kuvapatsaana tanhualle seisomaan.

16.

Kauan jälkeenpäin näkyi tytön varjo häämöittävän hämärässä — tien kosteassa kiillossa, okaisten pensasaitojen oksilla ja piikeissä, kellervää sadetta tuhuttavalla kirkkaalla taivaalla. Se ei kuitenkaan ollut hänen kauneutensa, joka tympäisi, vaan se julmuus, johon se oli istutettu niinkuin ruusupensas tunkiolle. Hän oli julma — Clem näki nyt, ettei tahra ollut hänen kauneudessaan, ei hänen muukalaisuudessaan eikä hänen karkeudessaan, vaan jossakin niiden alla piilevässä syvässä kerroksessa kuolettavaa julmuutta.

Poika ei käsittänyt, mistä hän sen tiesi. Neitosen ääni oli ollut pehmeä, hänen sanansa hyväileviä ja hänen silmänsä sekä iloiset että surulliset. Mutta hän oli jättänyt jälkeensä julmuuden tunnun — vakaumuksen, että hän oli puhutellut poikaa vain kiusatakseen häntä, rangaistakseen hänen vierovan vastahakoisuutensa osoittamalla, missä määrin Bob oli hänen vallassaan. Hänen karkea fyysillinen voimansa ei olisi Clemissä herättänyt inhoa, jos se olisi johtunut luonnollisesta, terveestä vaistosta. Poika ei sellaisesta helposti närkästynyt. Mutta Hanna oli kuin kypsän, makean hedelmän karvas sydän — kova kivi luonnon sykkivässä povessa…

Kun Clem ehti Bodingmaresiin, oli hän väsyksissä ja alakuloisena, eikä siellä tapahtunut mitään hänen sydäntään keventävää. Robert ei ollut illallisella eikä saapunut kotiin ennen perheen levollemenoa. Siellä ei ollut tapana eikä tarpeellista lukita huoneita yöksi, mutta Robertin poissaolo tähän aikaan ärsytti Jimin tai Maryn aina johonkin happamaan huomautukseen.

»Missä on veljesi tänä iltana — tiedätkö, Clem?»

»En tiedä.»

»Eikö lie mennyt Oddfellowin tupakkakonserttiin 'Georgeen'», sanoi rouva Fuller. »Harry Wheelsgate oli menossa, samoin Willard ja Pepper. Jerry Pont kuulemma laulaa.»

Clem oli kiitollinen äidilleen, että tämä oli vihjaissut Bobin olevan niin siivossa hommissa, vaikka hän hyvin tiesi, ettei kukaan, edes äiti itsekään, sitä uskonut. Mutta hänen lapsipuolensa suutahtivat hänelle.

»Jätähän nyt se Bobin puolustelu», virkkoi Mary. »Jätä se Clemille; kyllä se poika veistelee valeita aivan riittävästi.»

»No miksei hän olisi mennyt 'Georgeen'? Sinnehän menee puolet pitäjää.»

»Kun Bob menee 'Georgeen', ei hän mene sinne kuuntelemaan lauluja ja puheita, vaan juopottelemaan ja pelaamaan biljardia, lyömään vetoa hevosista tai lainaamaan rahaa kapakanisännältä.»

»Kyllähän me kaikki tiedetään, missä Bob on tänä iltana ja joka ilta», lausui Jim; »hän on Blindgroomissa».

Kaikki, Jim itsekin, jäykistyivät perheen häpeästä näin raa'asti mainittaessa. Ensi kertaa se näin avoimesti sanottiin.

»Sinun ei tulisi tuollaista puhua», jupisi rouva Fuller.

»Miksikä ei, koska jokainen sen tietää? Eikä tässä puheet riitäkään, vaan olisi jo aika hieman tehdäkin.»

»Emme voi tehdä mitään.»

»Voimme selittää Robertille, että olemme kyllästyneet hänen elintapoihinsa. Parantakoon hän ne tai lähteköön tiehensä, jottei hänen saastansa meihin roisku.»

»Jos Bob lähtee täältä», keskeytti Clem, »niin sittenhän hän menisi suoraa päätä turmioon».

»Pidä suusi kiinni, Clement», tiuskasi Mary. »Ikäänkuin ei tässä olisi osaa sinullakin, joka häntä avustelet ja hänessä riiput».

»Sinuna minä, poikani», sanoi Jim, »pysyttelisin hiukan loitommalla siitä veljestäsi. Hän on kuin pahentunut juurikas säkissä ja ajan pitkään mädännyttää kaikki muutkin.»

»Tosiaankin minä toivon, isäntä, että pääsisimme eroon Bobista», jatkoi Mary. »Et aavistakaan, kuinka kylänraitilla kielet käyvät. Ei ole sopivaa pitää luonamme heittiötä, joka saattaa koko talon huonoon huutoon. Jos Clem vielä nai Polly Ebonyn, ei ole häpeällä vertaa… Eikä Bobista näy paljoa hyötyä töissä olevan, aina teenjuonnin jälkeen ulkona ja välittäen viis, vaikka talo ensi viikolla joutuisi vasaran alle, kunhan vain mustalais-Hanna sallii hänen juosta perässään. Maudie Pont juuri eilen kertoi minulle nähneensä hänen kantavan vasullista niitä kamalia vaatevaarnoja Hannan perästä Salehurstin kujalla. Soma näky!»

»Jollette sulkisi häneltä sydäntänne, niin ehkä hän parantaisi tapansa», virkkoi rouva Fuller. »Kaikki tiedämme, että hän rakasti tyttösiä nuoresta pojasta alkaen, ja se menee ohi niinkuin kaikki muukin, jollette paaduta häntä sulkemalla häneltä sydäntänne.»

Mary vastasi nenäänsä tuhauttamalla. Hänestä Robert tässä tuli äitiinsä, sillä kylässä alettiin juuri hiukkasen juoruta eräiden tilallisten taajoista käynneistä Bodingmaresissa, senjälkeen kun rouva Fuller oli jäänyt leskeksi. Jim oli samasta syystä vaiti; ja myöskin Clem käsitti tilanteen ja käytti hyväkseen keskustelun vaikenemista livahtaakseen pois makuusuojaansa.

Hän toivoi, että Robert tulisi kotiin. Paitsi hänen poissaolonsa häpeää ja tuskallista tietoisuutta, että hän oli Hanna Idenin seurassa, vaivasi häntä toveruuden puute. Iso, matala huone näytti autiolta — kynttilä valaisi vain pienen nurkan ja loi ympärilleen niin paljon varjoja, verraten sen lieskan tuottamaan lohtuun. Tumma taivas näkyi painuvan ikkunoita vasten. Tuntui huojentavalta laskea kynttilä ikkunalaudalle ja vuodattaa punervaa hohdetta pihaan, niin että saattoi erottaa sen kivet, tunkion ja latojen isot ajan ränsistyttämät ovipielet.

Yleensä tunsi Clem itsensä iltaisin kovin uniseksi. Raskas työ ja raitis ulkoilma tekivät hänestä kellon ehtiessä yhdeksän ja kymmenen välille hapuilevan automaatin, joka poksahti vaatteistaan ja oli nukuksissa melkein ennenkuin oli vetänyt huopapeitteet korviinsa. Mutta tänä yönä hän oli levoton ja onneton. Hän ei halunnut loikoilla hiljaa. Se oli varmaan sen naisen tähden — hiiteen hän! Clem toivoi, ettei olisi häntä koskaan tavannut. Miksi oli tyttö saanut hänet niin kuohuksiin? Oliko se siksi, että hän oli näyttänyt hänelle, kuinka kovaa ja julmaa rakkaus voi olla. Clem oli pitänyt rakkautta pehmeänä ja lempeänä vain, ja nyt. Robert ja Hanna näyttivät hänelle esimerkin rakkaudesta, joka iskee, polttaa ja tappaa…

— Hyväinen aika, hän saa minut tuntemaan pöyristystä!

17.

Hän oli kuitenkin varmaan ollut uneliaampi kuin luuli, sillä iltarukoustaan hymistessään hän vaipui nukuksiin ja heräsi, löytääkseen itsensä vielä pukimissaan sängyn viereen lysähtäneenä. Kynttilä paloi vielä, joten hän ei voinut olla kauan nukkunut, mutta hän oli jo viluissaan ja kohmettunut vedosta, joka oven alitse huokui lattiapalkkeja pitkin. Askeleita kuului talossa ja säppiä nostettiin. Robertin oli täytynyt palata. Ovi avautui makuuhuoneeseen vievän portaiden alapäässä, mutta ketään ei saapunut. Sensijaan huusi ääni: »Clemmy!» Se oli Pollyn ääni.

Silmänräpäyksessä oli poika noussut ylös ja juossut pakarin eteiseen, jossa tyttö seisoi. Hän oli tuskin valveillaan eikä siis juuri hämmästynytkään nähdessään Pollyn nojaavan ovipieltä vasten. Tytön tukasta ja vaatteista tippui vettä, ja hän kuuli sadepisarain putoavan taajasti suhisten pihamaalle.

»Mikä on hätänä, tipuseni?»

»Oi, Clem — minä olen karannut.»

Sitten poika käsitti, kuinka omituista oli, että Polly oli siellä siellä keskellä yötä, ja unenpöpperössä syleilyssään hän äkkiä valveutui.

»Mitä on tapahtunut — mitä ne ovat tehneet?»

»Voi, voi, voi!» Tyttö purskahti itkuun. Clem kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja opasti hänet pakarin läpi keittiöön, missä vielä joitakin punaisia hiiliä hiipui liedellä. Hän istahti tuolille ja otti tytön polvelleen.

»Mikä on hätänä, kultaseni? Kerro minulle nyt. Kerro kaikki Clemille.»

»Minä en voi — se on kauheaa. Se Betty… ja isä…» Hän nyyhkytti pojan niskaan, ja tämä istui ääneti, keinutellen häntä itseään vasten, kunnes tyttö oli pala palalta niiskuttanut ja änkyttänyt tarinansa: »Kauhea rähinä… Alce puhui hävyttömiä… ja Betty sanoi isälle, että minä olin hänet tuonut ja että minä juoksin poikien perässä minkä vain tohdin… ja isä paiskasi minut maahan… ja sanoi tahtovansa päästä minusta, koska olin jo tuottanut hänelle kyllin kiusaa… Ja minä huitaisin Bettyä kasvoihin, sillä hänhän oli kaikkeen syypää… ja isä uhkasi riisua ja piestä minut. Silloin minä juoksin lukitsemaan itseni huoneeseen… ja kun hän tuli, hyppäsin minä ulos ikkunasta… lankesin ja löin sääreni… Ja se oli kaikki Bettyn syy… uudesta vuodesta asti hän on koettanut päästä minusta eroon… ja nyt hän on siinä onnistunut… Mutta olenpa iloinen, että iskin häntä naamaan.»

Clem hyväili häntä surumielisesti.

»Tämän jälkeen et kai enää voi koskaan mennä takaisin?» »Minä en tahdo mennä takaisin — en, vaikka hän tulisi polvillaan Orznashista.»

»Etkö Ellenin lapsenkaan luo?»

»Oh, mitä siitä», huudahti Polly kiukutellen, »mitä järkeä on ajatella Ellenin lasta tai kenenkään naisen lasta… Minun on ajateltava itseäni; ja mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?»