I OSA (continued 3)

Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä, nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin, mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne Mikonpäivän aikaan.

33.

Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut. Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä. Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.» Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä.

Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja, ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä.

Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh Quarterin väet yhdessä Salehurstiin.

»Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa ikämme muistella».

»Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth, hymyillen nuoremmalle pojalleen.

»Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä.

»Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth, salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi romaanin.

»No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja…?»

»Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut nähdä, kuinka housut oli korjattu».

»Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen hunnussaan — ihan kuin enkeli!»

»Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan».

»En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena», rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon ihoaan».

»Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.»

»Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee, mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä… Niin, se panee tosiaan miettimään.»

Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa valahtivat pulskasti esiin.

34.

Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen, jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen. Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan. Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin punervaan hohteeseen tottuneille silmille.

Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa, joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen», kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa…»

Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen, päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta.

Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan (nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi), verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle hiukan parempia pöytätapoja.

Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen, että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä.

»Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme palvele varsinaisia ostajia».

Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi haltija oli keksinyt vaimonsa.

Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa, jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia, luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien, karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa.

Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä… Ihmekö siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, — mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä, sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle.

Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi, ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja».

Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla, yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras.

35.

Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina ollut niin paljoa vanhempi veli… Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla, pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti, jottei hän tärveltyisi.

Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän, sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana.

»Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan Pollyn polttopuita pilkkomassa.

»Clemillähän on omat työnsä.»

»Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä sormiini.»

»Clem tietää, etten minä lyö sormiini.»

»Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.»

»Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset», ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä.

»Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti. »Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa, että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin. En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.»

»En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly.

Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen:

»Hei, muijaseni, missä on teeni?»

Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta. Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä, tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita hienostumisen puutteesta.

Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä, ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa, että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella, ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun, suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi äidille etuoikeuden vaimon rinnalla.

He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin, kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta.

»Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni kyllin vahvaksikaan».

»Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly.

»Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.»

»Luulen Bobin olevan mielissään.»

»Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.»

»Mutta kuluja hänelle tulee.»

»Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme, ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen. Hän ei koskaan ajattele edistystä.»

»Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.»

»En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua. Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen, joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun täytyy uurastaa entistä enemmän.»

»Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly häijysti.

36.

Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa. Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!» varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan.

Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa — ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa.

Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut hänelle taivaanrannalta.

Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan — kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin, että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan… Mutta tämäkään hänen oman miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen.

Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen. Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä. Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa.

Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia, mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä, ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin suurella ilolla.

Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi istunut kotona vaimonsa luona.

»Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.»

»Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel.

»Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.»

»Ma belle, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.»

»Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina käyvät talossa.»

»Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin kiintynyt?»

»Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän oli kiintynyt johonkuhun naiseen?»

»Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja asiasta on paljon juoruttu…»

»Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!»

»Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.»

»Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.»

»Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?»

»Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän juoksee kenenkään perässä…?»

»En tietenkään, ma belle. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot; hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen… Hänellä on luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu…»

»Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.»

»Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies. Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.»

Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta. Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa. Mutta nyt… nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut… nyt kun hän oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe — tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi, kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen — Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi.

»Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?»

Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan.

»En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt päähäsi?»

»Enpä tiedä… kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut yksikseni…»

»Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.»

»Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti…»

Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen säälintuntoonsa.

»Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy myöhään ulkona.»

»Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.»

»On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin tällöin.»

»Viime viikolla kävit kolmesti.»

»Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua Wassallille asti.»

»Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.»

»Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on parinsadan kilometrin päässä…»

Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri huuliaan.

»Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen äänensävystäsi…»

»En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä suutun.»

Mabelin silmät vettyivät.

»Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta. Mutta minä en voi olla tuskittelematta… sinä jätät minut niin paljon yksikseni… ja minä tunnen itseni niin sairaaksi…»

»Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?»

»Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja yksinäinen…»

Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten, hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten.

»Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.»

»Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.»

Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan, jonka hengen Mabel oli manannut esiin.

37.

Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin, että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot kuulsivat alallaan ilmassa.

Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli — kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille, Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan.

Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla, eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi. Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin Dariusta kohti.

»Hyvää päivää», virkkoi hän.

»Päivää, päivää», vastasi mustalainen.

»En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?»

»Oletko sinä täällä hevosen ostossa?»

»En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.»

»Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko vilkaista niitä?»

»En välitä. Onko Hanna täällä?»

»Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla sisälle pienokaisen tähden.»

»Pienokaisen!»

»Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen Aurora… Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa…»

Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut.

Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan, kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti.

Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!»

»Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?»

Toinen pudisti päätänsä.

»Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.»

Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän »muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas, joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti.

»Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti.

»Lähes neljä kuukautta.»

Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen kasvoillaan…

Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään, että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle…

Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut.

»Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius.

»Mainio», myönsi Robert.

»Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?»

»Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan, vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa.

»Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan kulauksen, rakkaani».

»Kiitos, Darius», sanoi Hanna sirosti. »Minä menen sisälle, jos herra Robert Fuller tulee mukaani. En halua mennä yksinäni karkeaan seuraan.»

Robert vei hänet tarjoiluhuoneeseen ja tilasi hänelle lasin kuuden pennyn olutta ja hiukan portteria. Hän näki talokkaiden tuijottavan häneen uteliaina ja kuiskuttelevan toistensa korviin. Mutta hän ei välittänyt muotoseikoista — hänen koko olentonsa keskittyi nauttimaan näistä muutamista minuuteista Hannan seurassa. Hän ei puhunut, vaan seisoi tuijottaen seuralaiseensa tämän juodessa nestettään, jotavastoin hänen oma lasinsa oli tarjoilupöydällä koskemattomana.

»Enpä voi nimittää sinua hilpeäksi toveriksi», virkkoi Hanna mennessään ulos ja pyyhkiessään suutaan huivinsa kulmaan. »Mutta minä kiitän sinua parhaiten virvokkeesta. Ja nyt täytyy Dariuksen ja minun lähteä liikkeelle, sillä meillä on täällä hommaa.»

»Hyvästi», sanoi Robert kömpelösti, katse maahan luotuna.

»Hyvästi, Robert Fuller; olipa hauskaa tavata.»

He lähtivät katua ylöspäin toria kohti, ja Bob kääntyi Bodingmaresin suunnalle. Hän tunsi itsensä omituisen väsyneeksi, ja kun talon ruokapöytä oli katettu, tunsi hän aivan outoa ruuankammoa. Jim ivaili häntä navakasti, ja Mary suvaitsi närkästyä, sanoen tietävänsä, että pihvipiirakka kyllä oli hitusen raakaa, muttei niin paljoa, että hänen tarvitsi nurista, varsinkin kun Mabelin piirakkain varmastikin usein täytyi mennä ihan piloille siinä uunissa, johon tarvittiin ylimääräinen tiili, kuten oli hänelle kerrottu monta monituista kertaa. Bob otti heidän nuhteensa vaieten vastaan ja näytti heistä, kuten tavallisesti, raskasmieliseltä ja typerältä. He tekivät sen johtopäätöksen, että hän varmaankin oli ottanut ryypyn liikaa, juuri kylliksi tehdäkseen itsensä uniseksi.

Hän ratsasti pois varhain iltapäivällä. Taivas oli seestynyt, ja himmeänsinisiä vaaleahkoja täpliä näkyi ryhmittyneen auringon ympärille, ikäänkuin heijastuen valossa, antaen kujien pinnalle, latojen katoille ja syyskuraisille pelloille kummallisen vetisen vivahduksen, joka muistutti kirkkaan, mutta matalan lammen pohjaa. Robert kääntyi tielle, joka nousee Rotherilta Salehurstin kirkon luona ja sitten menee Bantonyn ja Churchsettlen ohi Haiselmanin ja Prawlin taloihin Bodiamiin. Hän ajoi verkalleen, kirkkaan surullisessa haltioitumisessa, jonka aiheutti ratsun poljennolliset liikkeet, kavioiden mäiske tanhuan ohuessa niljakkaassa loassa ja satulanahan natina.

Hänen muistiinsa elpyi tässä valjussa valossa katkeria, kaihoisia asioita, ja näitä muistoja reunustivat kyyneleet kuin okaista riippuvat sadepisarat. Ne olivat muistoja tanhualta, kävelyiltä kauan sitten, jolloin hän käsivarsi Hannan vyötäisillä ja tämän pää nojaamassa hänen olkaansa vasten oli hänen kanssaan vaeltanut Silver Hilliä ylöspäin uuden kuun punertavassa hämärässä tai katsellut pensasaidan takaa häämöittävien vainioiden ruskeaa välkettä, pimennon vähitellen karkottaessa valon maasta ja sirotellessa sitä hohtavina säkeninä taivaalle. Hän saattoi tuntea Hannan hengityksen poskellaan, tuntea hänen lämpönsä huivin alle pujottaneessa käsivarressaan ja kuulla hänen lemmekkäitä sanojaan, jotka olivat niin harvat.

Hänen Hannaan kohdistuvat ajatuksensa näkyivät uivan lokakuun vetisessä päiväpaisteessa; ne olivat osana syksyn riutumisesta, osana kesäisistä muistoista… Hän toivoi, ettei hän olisi nähnyt häntä siellä seisomassa, kuivat lehdet kasaantuneina jalkojen ympärille. Hanna oli poissa, poissa — ei enää koskaan olisi hänelle viehkeä, lämmin ja lemmellinen… Hänen täytyi siis unohtaa, olipa jo hänet unohtanut, ottanut vaimon, siittänyt lapsen, perustanut kodin. Miksi siis Hanna oli palannut? Hän oli vain haamu.

Äkkiä hän kuuli itseään huudettavan.

»Hei, herra Fuller!»

Ne olivat Wassallin Elphee ja Ethnamin Crouch, kumpikin tilapäisiä tuttavia »Kuninkaan päästä», nyt matkalla kotiinsa Elpheen kääseissä.

»Emme nähneet teitä markkinoilla.»

»Minä olin aseman torilla.»

»Teittekö kauppoja?»

»Ostin tusinan uuhia Virgolta.»

»Huono päivä lammasostoihin kai.»

»Kovin.»

»Näytätte ikäänkuin hiukan vilustuneelta.»

»Lienen kyllä vilustunut. Kaikki jäseneni tuntuvat kohmettuneilta.»

»Tulkaahan juomaan lasi 'Punaisessa Leijonassa' — whisky on paras yskänlääke.»

He olivat nyt lähellä ravintolaa High Wigsellin tienhaarassa. Robert olisi kernaasti halunnut päästä tovereistaan eroon, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuumi, että hiukan hilpeää seuraa ja lasi, pari voisi karkoittaa muutakin kuin vilun. Oli vielä kaksi englanninpenikulmaa Campany's Hatchiin, ja jos ne olivat edellisten kolmen veroiset…

38.

Kotiin päästessään hän tunsi itsensä melkoisesti hilpeämmäksi ja reippaammaksi. Hän oli juonut kolme lasillista ja haastellut paljon uuhista ja oinaista, vehnän hinnoista ja tariffiuudistuksen mahdollisuuksista. Hannan kuva oli sumentunut hänen muistissaan, ja hän oli sanonut itselleen useita kertoja, että se kaikki oli »ollutta ja mennyttä». Hänen ajaessaan talon kujaa pitkin hohteettomassa hämärässä alkoi hänen sydämensä kaihota Mabelia. Tuntuisi hyvältä pitää häntä taas käsivarsillaan… Olihan hän sittenkin se, mitä hän oli saanut, jotavastoin Hanna oli vain toisen miehen saalis…

Hän tapasi vaimonsa odottamassa ruokasalissa, johon teepöytä oli katettu. Mabel ei ollut vielä sytyttänyt lamppua, ja hänen tukkansa hohti omituisen kullankellervänä hämärässä; kasvot näyttivät kalpeilta ja jokseenkin ontoilta.

»Hyvää iltaa, mirriseni.» Hän syleili Mabelia jokseenkin rajusti, mutta vaimo työnsi hänet pois.

»Miksi olet viipynyt näin myöhään?»

»En tiennyt, että oli myöhä…»

»Kello on yli viiden, ja sinä lupasit tulla kotiin heti päivällisen jälkeen; minä olen sinua odottanut. Missä olet ollut?»

»Olen pahoillani, tyttöseni.» Taaskin hänen käsivartensa kurottuivat häntä kohti, mutta Mabel väisti.

»Istuhan juomaan teetäsi — kattila kiehuu.»

Hän istuutui — tottelevaisena, jollaiseksi Mabel oli hänet pikkuasioissa opettanut.

»Missä olet ollut näin kauan?» toisti vaimo.

»Olin torilla ja ostin tusinan hyviä uuhia Iden Greenin Virgolta ja sitten menin syömään päivällistä.»

»Mutta sen ei olisi pitänyt viivyttää sinua näin myöhään.»

»Kotimatkalla satuin Elpheen ja Crouchin pariin, ja pistäysimme 'Punaisessa Leijonassa' juomassa whiskyä.»

»Niin, sinä lemuat whiskyltä.»

Bobia kiusasi tämä äkäisyys. Silläkö tavoin hän otti vastaan aviomiehensä päiväkauden poissaolon jälkeen? Sitten hän muisti, että vaimo tunsi itsensä huonovointiseksi, — ehkä oli tuskitellut ja ollut hänestä levoton. Hän kurotti kätensä ja hyväili häntä.

»Älä käpälöi minua aterioitaessa, Robert. Olenhan sanonut sinulle, ettei se ole hienotapaista. Et ole virkkanut mitään markkinoista. Kuinka voivat Jim ja Mary?»

Robert kertoi. Vaimo näytti hänestä tänään kovin avuttomalta ja raihnaiselta. Sairastuisiko hän? Oliko jotakin tapahtunut?

»Näytät tavattoman riutuneelta, lintuseni. Onko jokin sinua järkyttänyt?»

»Ei, ei. Minä tunnen voivani varsin hyvin. Kenen kanssa sinä juttelit Salehurstissa?»

»Oh, Shovellin ja Coxin, Pontin ja Willardin kanssa.»

»Etkö kenenkään muun?»

»En muistaakseni, jollen ehkä Ebonyn.»

»Valehtelija!»

Sanat tulivat matalalla äänellä huulien välitse, jotka äkkiä kävivät valkoisiksi ja ohuiksi. Robert töllisti häneen.

»Valehtelija!» toisti Mabel, puristaen kätensä nyrkkiin pöydällä.

»Mi — mitä tarkoitat?»

»Sitä, mitä sanon. Sinä kerrot minulle kimpun valeita. Sinä tapasit Hanna Ripleyn Salehurstin markkinoilla. Sinun nähtiin juttelevan hänen kanssaan 'Kahdeksan kulkusen' kapakan ulkopuolella.»

»No, entä sitten?»

»Entäkö sitten? Vai niin! Tahtonet väittää, ettei siinä ollut mitään. Miksi kerroit minulle kaikki nuo valeet, jollei siinä mitään ollut?»

»Ei siinä ollut mitään.»

»Voi sinua kauheaa valehtelijaa!»

»Lopeta jo. Lakkaa sättimästä minua. Minä saan puhua kenen kanssa haluan.»

»Ja sitten valehdella minulle siitä.»

»Sinä teet minut hulluksi noilla syytöksilläsi. Minä en valehtele enempää kuin sinäkään.»

»Niin vain — herjaa minua. Olet kiukuissasi, kun olet joutunut kiinni. Sinä et luullut, että sinut oli nähty ja asia kerrottaisiin minulle. Nyt jokainen nauraa minulle ja sanoo, että aviomieheni on palannut…»

»Ole vaiti!» pauhasi Bob.

»Mutta se on totta», uikutti vaimo. »Sinä et olisi sanonut, ettet ollut häntä nähnyt, jollei kohtaamisessanne olisi ollut mitään sen enempää.»

»Minä vannon, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Miksi sitten sanoit minulle, ettet ollut häntä nähnyt?» »Minä en sanonut sinulle, etten ollut häntä nähnyt.» »Sanoitpa.»

»Enkä sanonut.»

»Sanoitpa.»

Mabel purskahti itkuun. Tämä oli heidän ensimmäinen todellinen riitansa. He olivat joskus kinastelleet, mutta siitä ei koskaan ollut kehittynyt mitään vakavaa. Nyt oli ilmassa varma myrskyn uhka — Mabel oli sairaloisessa, alakuloisessa tilassa, levoton, jännittynyt ja mustasukkainen, Robert taasen järkyttävän, vaivaloisen päivän vaikutuksen alaisena, mitä kolme lasillista whiskyä vaillinaisesti verhosi. Tällä kertaa eivät vaimon kyyneleet näkyneet häntä liikuttavan, kuten ne ennen olivat poikkeuksetta tehneet; ne näkyivät pulppuilevan niin helposti hänen omiinsa verrattuina.

»Herkeä jo tillittämästä — siitä ei ole mitään apua. Sinä olet vain äkäinen, tuskastuttava, mustasukkainen nainen.»

»Entä minkälainen mies sinä sitten olet? Laahustat muiden naisten parissa silloin, kun minun täytyy pysytellä kotona — pian syntyvän lapsesi tähden…»

Robertin nyrkki pamahti pöytään, niin että teekalut kilisivät ja jäähtyvä juoma läiskähti kupeissa. Mabelin silmät värähtivät äkkiä avoimina ja kuivina.

»Pidä suusi kiinni», ärjäisi Bob hänelle, »kosket voi sitä avata muuta kuin valehdellaksesi. Laahustat toisten naisten kanssa! Hyvä Jumala! Minä olen riippunut sinussa kiinni paremmin kuin ansaitsetkaan… Minä kun en mennyt toista naista sen lähemmäksi kuin vain vilkaisemaan hänen pienokaiseensa.»

Bobin kasvot vääntyivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Ei suinkaan hän alkaisi itkeä ei, ei ainakaan Mabelin nähden… Vain tuo äkillinen kuva Hannasta seisomassa oven ulkopuolella…

Mabel nousi ylenkatseellisesti tuoliltaan.

»Minä luulen, että olet humalassa, — olet juonut sen elukan kanssa. Minä en jää kuuntelemaan sinua enää. Sinä olet inhoittava otus, enkä minä puhuttele sinua jälleen ennenkuin selität ja pyydät anteeksi.»

»Minä olen selittänyt siitä asti, kun aloimme teenjuonnin.» »Ennenkuin selität totuudenmukaisesti», lisäsi vaimo ja astui ulos huoneesta.

Oli jotakin hänen halveksivassa ja epäilevässä sävyssään, mikä ärsytti Bobin vimmaan. Vihdoinkin Mabelin tuli menettää itsekunnioituksensa yhtä hyvin kuin toisenkin. Bob ryntäsi hänen jälkeensä, kun hän oli sulkemaisillaan oven, riuhtaisten hänen kätensä siitä irti. Punoittavat kasvot ja väkijuomilta lemahtava hengitys herättivät Mabelissa äkillisen pelontunteen. Hän riensi käytävään ja ylös makuuhuoneeseensa, lukiten oven toisen nenän edessä.

39.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi Robert ulkopuolella portaiden sillakkeella, purkaen herjaussanastoaan, joka ei kuitenkaan ollut varsin laaja. Mabel säilytti kiukuttavan äänettömyytensä ylemmyyden, ja Bob oli juuri potkaisemaisillaan oven auki nöyryyttääkseen hänet ruumiillisilla voimilla, kun alhaalta kuului samassa äänekäs kolkutus. Hän ei ollut niin raivostunut, ettei olisi kaihtanut todistajia, ja hilliten tunteensa hän astui alas ovea avaamaan.

Siellä oli nuorukainen Eyelidin talosta, joka tuli pussillinen karkeita vehnäjauhoja mukanaan ja naama yhtenä irvistyksenä.

»Kaunis ilta, eikö totta? Herra kai voi hyvin?»

»Jokseenkin hyvin.»

»Kuulin teidän puhuvan tänne tullessani, — kaksi shillingiä takaisin, eikö niin?»

»Niin. Ja hyvästi nyt.»

»Hyvästi.»

Yhä irvistäen käveli nuorukainen pois. Robert tuijotti hänen jälkeensä mieli mustana.

— Jos jään pitemmäksi aikaa tähän taloon, niin minä murhaan hänet.

Hän painoi lakin päähänsä ja meni ulos. Viileä ilma hiveli hauskasti hänen kuumottavia kasvojaan… Ne tuntuivat kovin kuumilta ja pöhöttyneiltä; olikohan Mabel sittenkään ollut oikeassa väittäessään, että hän oli hiukan toisella kymmenellä, kuten sanotaan? Hän oli nauttinut vain kolme pientä lasillista whiskyä, mutta oli juonut ne melkein tyhjään vatsaan, ja hän oli ollut niin kauheasti kuohuksissaan… Ei, hän ei uskonut olevansa humalassa — ei juoma ainakaan tuntunut jaloissa, hän saattoi kävellä hoipertelematta, eikä katsekaan harhaillut. Hän oli vain hiukan kiihtynyt. Se oli Mabelin, sen tyttölurjuksen syy — hänessä oli jotakin perin ärsyttävää ja tuskastuttavaa; hänen kyyneleensä, hänen äänettömyytensä, hänen nuhteensa, hänen valheensa, kaikki oli ollut yhtä kiukuttavaa.

Bob meni »Kuninkaan päähän». Se oli vajaan kilometrin päässä Campany's Hatchista ja tuntui tällä hetkellä hänestä parhaalta turvapaikalta. Hän ei palaisi Mabelin luo; jos hän tulisi metrin päähän hänestä nyt, niin hän kävisi väkivaltaiseksi ja syntyisi meteli. Tämä oli pahempaa kuin yksinään olo… Hän olisi menetellyt viisaammin, kun ei olisi häntä nainut. Ensi kertaa avioliittonsa jälkeen hän tunsi ehdotonta katumusta, oli äkkiä alkanut ikävöidä vapautensa päiviä, vaikka häntä silloin olikin riuduttanut tyydyttämätön rakkaus. Hän rakasti vielä ja oli vielä tyytymätön, ja kaupanpäällisiksi oli hänellä vielä sisukas iestoveri, joka vaani hänen kompastuksiaan. Lempo hänet vieköön! Hän oli narttu — kuten hän oli hänelle sanonut ja kuten talollisen poika Eyelidistä oli kuullut hänen sanovan. Tuhat tulimmaista sentään!

Hän istui murjottaen ja joi lasillisen katajanmarjaviinaa veden kanssa. Tarjoiluhuoneessa oli pari miestä, jotka huomauttelivat ilmasta ja sadoista tai kyselivät häneltä, oliko hän tehnyt hyviä kauppoja Salehurstin markkinoilla. Mutta hän ei ollut seuranhaluinen. Hän kummeksui, kuka oli Mabelille kertonut, että hän oli tavannut Hannan, ja kuinka paljon siitä tai kuinka paljoa enemmänkin hänelle oikeastaan oli kerrottu. Ja katkeruutta lisäsi se, että hän olisi suonut vaimon syytösten olevan hyvin perusteltuja eikä pelkkiä mustasukkaisen naisen houreita, joka ei asiasta mitään tiennyt — ei tiennyt, ettei Hanna koskaan voinut tulla hänen omakseen, ettei Hanna välittänyt hänestä kahden äyrin vertaa, vaikka hän itse välitti hänestä enemmän kuin mistään muusta, ja että hänen rakkautensa Hannaan oli pelkkää toivotonta tuskaa, nälkää, jota ei koskaan voitaisi tyydyttää.

Hän joi vielä kaksi lasia katajanmarjaviinaa ja vettä. Ne karkoittivat kylmyyden — karkoittivat sen hänen sydämestään. Mutta ryyppääminen ei parantanut hänen mielentilaansa. Kapakka alkoi täyttyä, kun hetki kävi myöhäisemmäksi, — seudun talokkaita ja pientilallisia pujahteli sisälle juomaan iltalasinsa, ja ne tervehtivät häntä naapurillisesti. Hänen vastauksensa kävivät happamiksi ja lyhyiksi; hän ei halunnut kenenkään häntä puhuttelevan ja tunsi, että jokaisen täytyi tietää hänen riidelleen Mabelin kanssa — se Eyelidin poika oli heille varmaankin kertonut. Kaikki oli luhistumassa — hänen avioliittonsa ja arvokkuutensa harhaluulo… Campany's Hatchin isäntä, vakava, eteenpäin pyrkivä nuori mies, jolla oli sievä vaimo… nähty riiailemassa mustalaisnaista »Kahdeksan kulkusen» ulkopuolella ja sitten kuultu hänen herjaavan vaimoaan nartuksi ja uhkaavan murtaa hänen ovensa…

Ei ollut hänen tapeistaan ryypiskellä yksinään nurkassa. »Herra Fuller ei näytä mieheltä, joka vastikään on ostanut hyvän joukon hiehoja», sanoi Lossenhamin Comfort. »Huomasiko isäntä niissä olevan kapia, kun oli saanut ne kotiinsa?»

»Mitä sillä tarkoitatte?» Robertin käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin pöydällä.

»Mitäkö tarkoitan? Sitä vain, mitä sanon, tietenkin.»

Mies näytti hämmästyneeltä. »Mikä on Fulleriin mennyt?» kysyi hän Lomasin Burchilta.

»En tiedä, hän on tän'iltana äkäisellä päällä… Ehkä hän on ottanut lasin liikaa.»

Robert kuuli viimeiset sanat.

»Niin, niin — te herjaatte minua. Sanotte minun olevan juovuksissa. Minä en ole juovuksissa. Minä olen selvä.»

»Tietysti, herra Fuller, tietysti», myönsi Burch välttääkseen riitaa.

»Miksi sitten sanoitte, että olen juovuksissa?»

»Minä en suinkaan sanonut teidän olevan juovuksissa.» »Sanoittepa — minä kuulin sen. Minä tiedän, että te kaikki puhutte minusta pahaa, sanotte minun riitelevän vaimoni kanssa ja hännystelevän mustalaisia. Minä tiedän sen.»

»Herra Fuller…»

Lomasin vapaatilallisen vakavaa, säädyllistä sydäntä suretti syvästi tällainen käyttäytyminen hänen mieliravintolassaan. Robert näytti ihan tappeluvalmiilta. Molemmat tulokkaat väistyivät pöydän luota pois.

»Totta onkin, mitä hän sanoo», virkkoi muuan nuori mies, joka vastikään oli tullut sisälle; »hänellä oli kahakka vaimonsa kanssa. Pilbeam Eyelidista käväisi Campany's Hatchissa ja kuuli hänen pauhaavan sille vallan kauheasti.»

»Hyväinen aika», huudahti Comfort, vilkaisten vielä Robertiin, joka selvyytensä todistukseksi oli tilannut uuden whiskyn.

»Hänen ei tulisi saada enempää», virkkoi Burch hiljaa ravintolan isännälle; »hän on jo juonut liikaa. Kenties hän palaa peittoamaan vaimoaan.»

»Itse en ole koskaan nähnyt häntä humalassa», vastasi isäntä, »vaikka olen kuullut, että hän High Tiltissä useinkin joi järkensä. Häpeä, että hän tuolla tavoin menee hunningolle. Kenen syy se lieneekään?»

»Vaimon», sanoi Comfort; »se on aika kaakottaja».

»Ei ole kai Fullerillakaan kyyhkysen luonne. Hän näyttää aika synkältä tänä iltana. Enkä minä pidä tuosta hänen pöhöttyneestä ilmeestään», huomautti Burch.

»Minä kiellän Daisyä tarjoilemasta hänelle enempää», virkkoi isäntä.

»Hän riehaantuu.»

»Riehaantukoon vaan, mutta minun täytyy ajatella ravintolaoikeuksiani.»

Kun siis Robertin lasi taas ilmestyi pöydälle, sanottiin hänelle, että hän oli saanut kylliksi sinä iltana.

»Tarkoitatteko, että minä olen humalassa?»

»Enhän minä sitä sanonut. Te vain ette näytä oikein terveeltä, eikä väkijuoma tee teille hyvää.»

»Minä juon, mitä tilaan, ja maksan laskuni.»

»Te ette enää tänä iltana juo minun ravintolassani. Ka, herra Fuller, reipastukaahan nyt ja menkää kotiin. Jos teillä on ollut pikku riita vaimonne kanssa, niin parempi sopia se selvin päin.»

»Kuka väittää, että minulla on ollut riitaa vaimoni kanssa?»

»Ei kukaan ole sitä väittänyt.»

»Te väititte, ja se on hitonmoinen vale.»

»No, no, minä pyydän anteeksi — kunhan nyt vain menette kotiin, herra Fuller. Tänä iltana ette ole oma itsenne. Ehkä joku näistä herrasmiehistä lähtee teitä saattamaan jonkun matkaa.»

»Ken yrittääkin tulla mukaani, saa minulta tölmäyksen suoliinsa.»

»Ei kukaan lähde mukaanne — mutta menkäähän nyt.» Ravintoloitsija alkoi menettää malttinsa.

Robert nousi ja käveli horjuen ovelle. Hän oli äkkiä huomannut, että hänellä oli ankara päänkivistys, ja hän tunsi voivansa varsin pahoin. Hän halusi saada hengittää raikasta ilmaa.

»Muistakaa, etten minä lähde teidän käskystänne», sopersi hän.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Bodiamin seudun säädyllisiä talokkaita suututti moinen käyttäytyminen heikäläisen taholta. Kyllähän Robert Fuller oli saapunut tienoolle epäilyttäväin huhujen seuraamana, mutta hän oli aina käyttäytynyt arvokkaasti, ja vaikkei hän juuri ollut kiehtova toveri, oli hän elänyt hyvässä sovussa useimpain kanssa. Hän kuului Druideihin ja maanviljelijäin kerhoon… Kukaan ei ollut aavistanut näkevänsä häntä tällaisena.

»Sääli hänen vaimorukkaansa», kuiskasi eräs nuori mies — Linkhillin lampuotin poika — kämmenensä takaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän virui lattialla veren tulviessa sieraimista.

Kuului sekavia huutoja ja huomautuksia. »Häpeä, häpeä!» »Ottakaa hänet kiini!» »Hakekaa poliisit!» »Ei, ei, heittäkää hänet ulos!» »Nostakaa hänet maantielle!»

Robert huitoi raivokkaasti, mutta ylivoima yllätti hänet. Hän tunsi saavansa iskun poskeensa, juuri silmän alapuolelle, ja hän horjui. Ja sitten hän tunsi, että häneen tartuttiin rajusti niskasta ja olkapäistä ja että hänet häpeällisesti raahattiin ulos tarjoiluhuoneesta. Voimakas tölmäys työnsi hänet suin päin kadulle ja ovi ponnahti kiinni hänen takanaan.

Hetkisen hän seisoi torin kellervässä valossa, joka loisti kapakan kierrekaihtimen takaa, puristi nyrkkiään ja noitui. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli tajuton raivosta ja väkijuomista. Sitten hän kääntyi ja käveli poispäin. Hän ei välittänyt mihin hän oli matkalla… Hän oli matkalla Hannan luo… Hän ei tiennyt, mihin hän oli menossa… Tie tuntui nousevan ja laskevan hänen allaan niinkuin harmaa virta, pensasaidat kohosivat ja vaipuivat kuin aallot… valot tanssivat hänen silmissään… Kuului hevosen ravaamista… ja sitten huutoja: »Ettekö näe, mihin olette menossa?» Ei, hän ei voinut nähdä. Hän seisoi hetkisen ja noitui heitä, kun he olivat ehtineet ohi. Sitten hän astui edelleen taas… maantie luisui ja pakeni hänen jalkojensa alta… hän kai kulki vetten päällä… niinkuin Pietari kävellessään Kristuksen luo… Oi, oi, hänen päänsä tölmäsi yhtäkkiä johonkin kovaan ja kylmään. Hän kaatui, ja hänen viimeinen sekava tietoisuutensa raukesi valonvälähdykseen, jota seurasi pimeys.

40.

»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Ne sanat olivat kirjoitetut mustilla kirjaimilla puhtaalle paperiarkille, joka oli kiinnitetty hänen otsaansa. Ne olivat kirjoitetut pimeydellä valoon, tai ne olivat kirjoitetut valolla pimeyteen. Ne polttivat häntä; hän oli niinkuin pieni hiili, joka kyti niissä. Oi, kuinka se koskikaan…! — Minua kirveltää tämä lieska. Se on Jumalan rakkautta. Minä olen pieni hiili, joka palan siinä tulessa. Oi, oi, oi, kuinka se koskeakaan…!

»Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.»

Se oli omituista — vaikka se tositeossa oli aivan luonnollista: seinällä riippuva teksti, johon hän avoimin silmin tuijotti. Hän oli luullut, että nuo sanat olivat hänen sielussaan — että hän oli niissä, — ja kaiken aikaa ne vain riippuvatkin seinällä. Se oli tekstattu raamatunlause — olisi hänen pitänyt se tunteakin — ja varsin kaunis lause olikin. Kulmaan oli kuvattu kultarintakerttu, ja lisäksi oli siinä muutamia kukkia. Hän ei tiennyt heillä olevan mitään tekstiä kodissaan. Hän ei voinut muistaa, hänen päätään pakotti niin… ja täytyi olla melkein ylösnousemisen aika… hänen täytyi reipastua. Missä oli Mabel? Hän oli jo noussut — Bob saattoi kuulla hänen liikkuvan huoneessa. Mutta se ei ollut heidän huoneensa — se oli aivan erilainen — erilaiset huonekalut ja erilaiset seinäpaperit. Mihin hän olikaan joutunut?

»Mabel!»

»Bob!»

Hänen nimensä lausuttiin itkeskelevällä, mutta keventyneen hämmästyneellä äänellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mabel oli hänen vuoteensa jalkopäässä, hänen ja tekstin välillä. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvot kyynelten uurtamat.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Robert heikosti.

»Älä ole huolissasi, Bob, Kaikki on hyvin nyt.»

»Päätäni pakottaa.»

»Sen kyllä uskon.»

Mabelin äänessä oli värähdys, joka ärsytti jotakin uinuvaa muistoa. Hän valveutui yhä enemmän.

»Missä minä olen? En ole kotona. Mihin olet minut vienyt?»

»En minä ole sinua mihinkään vienyt. Älä kiihoitu. Lääkäri sanoi, että sinun tulee pysyä tyynenä.»

»Lääkäri? Olenko siis ollut sairas?»

»Kyllä maar.»

»Kuinka kauan?»

»Lähes kaksi päivää jo.»

»Olenko minä sairaalassa?»

»Et, sinä olet yksityisasunnossa. Muuan herrasmies löysi sinut maantiellä lojumasta.»

»Maantiellä lojumasta? Kuinka ihmeessä minä maantielle jouduin?»

»Ka, Bob, sinä kiusoitat minua. Täytyyhän sinun muistaa.»

»Minä en muista mitään.»

»Etkö muista menneesi 'Kuninkaan päähän'?»

»Minä olen ollut 'Kuninkaan päässä' monta monituista kertaa; enkä siinä suhteessa mitään erikoista muista.»

Mabel katseli häntä tarkkaavasti.

»Sanotaan, että olit juonut liikaa.»

Robertin aistimukset varmistivat tämän tuomion. Mutta miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä humalaan, pysyttyään kaksi vuotta selvänä?… Hän näki kuvan — oli ikäänkuin joku verho olisi vedetty syrjään jossakin etäällä hänen muistinsa takalistolla, jolloin hänelle esiintyi omituinen pieni kuva ikäänkuin unessa: siinä oli Hanna Iden seisomassa ulkona kapakan ovella ruskeaan huiviin käärittynä ja pienokainen käsivarsillaan… Kuvasta säteili hohdetta valaisten hämäriä nurkkia ja näyttäen hänelle asioita, jotka hän oli unohtanut. Hän näki itsensä juomassa teetä Mabelin kanssa ruokasalissa, ja omituinen hämärä hohto kimmelsi kupeissa ja lautasilla ja Mabelin kasvot olivat kuihtuneet ja vihaiset… Sitten hän näki itsensä sillakkeella hänen ovensa ulkopuolella, herjaten häntä ja tahtoen kurittaa häntä… Senjälkeen hän ei enää muistanut mitään eikä tahtonutkaan muistaa. Hän käänsi päänsä pielusta vasten ja voihki.

»Nukuhan nyt», kehoitti Mabel.

»Mutta minä tahdon tietää, missä olen?»

»Johan minä sinulle sanoin. Sinä olet erään herrasmiehen asunnossa Goudhurstissa.»

»Goudhurstissa! Sehän on hiton kaukana. Miksi ihmeessä hän minut tänne toi?»

»Hän löysi sinut tieltä Megrimsin mäen alta — olit kolhaissut pääsi sähkölennätinpylvääseen. Hän toi sinut Goudhurstiin, koska hän ei tiennyt, mistä olit kotoisin, ja hän on täällä jonkinlainen pappi.»

»Mikä on hänen nimensä?»

»Pastori Beeman. Hänellä on sievä koti, ja sinä olet täällä hyvässä turvassa.»

»Kuinka sinä löysit tänne?»

Mabelille tuli kyyneleet silmiin.

»Minä vietin kauhean yön, kun sinä sillä tavoin lähdit, enkä tiennyt mihin olit joutunut, ja olin niin raihnaisenakin… se olisi voinut olla minulle vaarallista. Mutta aikaisin seuraavana aamuna pistäysi herra Crouch taloon ja sanoi kirjeenkantajan kuulleen, että joku mies oli korjattu Sandhurstin maantieltä ja viety Goudhurstiin. Minä vuokrasin siis auton majatalosta — se maksoi minulle punnan.»

Robert ei voinut muistaa eikä suinkaan halunnutkaan muistaa rikkomustensa laajuutta. Mutta suuri, hämärä syyntunto lepäsi raskaana ja epämääräisenä hänen sielussaan, ja hän sopersi:

»Olen pahoillani, Mabel.»

41.

Senjälkeen hän nukkui hiukan, ja herätessään hän kuuli miehen äänen huoneessa. Se oli syvä, voimakas, omituisesti korostettu ääni, ikäänkuin jokainen sana olisi ollut puhujan arvokkuudella painostettu. »Niin», sanoi se, »kierrekaihtimesta on nyöri katkennut — naula ehkä olisi tarpeen». Tavalla tai toisella sai tämä huomautus syvällisen merkityksen; äänettömyys värisi siitä. Robert kohottausi kyynärpäänsä varaan ja katsahti ympärilleen, mutta puhuja seisoi ihan hänen takanaan, joten hän ei voinut ketään nähdä. Liike tuotti hänelle kipeää tuskaa päässä, ja hän vaipui voihkaisten takaisin.

»Ah», virkahti ääni, ja narisevat askeleet saapuivat vakavasti vuoteen ääreen.

Robert vilkaisi ylös ja näki vanhanpuoleisen miehen, jonka päälaelta, vaikka se keskeltä oli kalju, valui valkoisia hiuksia melkein hartioille asti. Hänellä oli leveät, vakavat kasvot, omituisen ryppyiset hänen ikäiselleen, ja poskilla oli helakan punerva väri. Pieni valkoinen nauha oli sidottuna hänen leukansa alle, ja hänellä oli huoliteltu musta puku, jonka liivien yli kelluivat hopeiset kellonperät.

»Ah», toisti hän yhä enemmän korostaen, »te olette siis valveilla».

»En tämän huoneen melussa juuri muutakaan voi olla», sanoi Bob nyrpeästi, sillä tuska oli tehnyt hänet äreäksi.

Herrasmies kohotti kulmakarvansa tai pikemminkin sen osan otsaa, jossa niiden paikka olisi ollut. Moittivasti silmäiltyään hän sitten jatkoi:

»Pelkään, että kaihdin läpsyttää. Nyöri on katkennut, mutta minä sanoin vaimollenne, että naulasta voisi olla apua. Kiusaisiko teitä melu, kun sellainen hakataan kehykseen?»

»En välitä», virkkoi Robert väsyneesti; »minulla tuntuu olevan aika hirveä päänkivistys».

»Älkää tuskitelko, ystäväni. Teillä on suuri syy olla kiitollinen. Jollei Herra olisi johdattanut minun askeleitani tai pikemminkin hevoseni kavioita — sillä minä ajoin pikkuvaunuillani — sinne, missä te viruitte hyljättynä — hyljättynä — hän toisti sanan kahdesti, ikäänkuin korostaakseen sen sekä kirjaimellista että hengellistä merkitystä — »saattaisitte nyt seisoa Tuomarinne edessä sensijaan että lepäätte mukavassa vuoteessa kristityssä talossa».

Hän oli puhunut juuri yhtä painokkaasti ja juhlallisesti kaihtimesta, muttei tämä enempää kuin hänen tilapäinen vaikeutensa h-kerakkeen lausumisessa [varsin tavallista englantilaisilla kansanmiehillä ja usein sivistyneilläkin. — Suom.] voinut vähentää hänen sanojensa tehoa Robertiin.

Nuori mies tunsi niiden vaikutuksen, melkein pelkäsi — ikäänkuin olisi tosiaan nähnyt sielunsa alastomana ja hyljättynä — Luojansa edessä.

»Kyllähän minä olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt, hyvä herra», mumisi hän kömpelösti.

»En minä ole tehnyt mitään», jyrisi vanha mies, »vaan Herra on tehnyt kaikki. Minä olen vain Hänen arvoton välikappaleensa. Minä olen» — hänen äänensä hiljeni korostetuksi kuiskaukseksi — »matonen. Ja» — se paisui jälleen jyrinäksi — »niin olette tekin».

Robert tunsi sitä olevansa.

»Me olemme molemmat matoja», jatkoi saarnaaja tuntehikkaasti; »me olemme kaikki matoja» — ja hänen katseensa ulottausi sisältämään harmistuneen Mabelinkin. »Vain Jumalan armosta me seisomme jaloillamme ja nimitämme itseämme ihmisiksi. Vain ne, jotka Herra on oikeuttanut, voivat tosiaan nimittää itseään ihmisiksi, mutta ne, joita Hän ei ole» — ja hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä tuijottivat Robertiin — »ovat vain matoja, kurjia, ojassa kiemurtelevia matoja».

»Lopettakaa jo, älkää enää haastelko madoista — taikka minä näen niitä tuossa tuokiossa omin silmin.»

»Epäilemättä. Sellainen tila on luullakseni yleinen niille, joilla on hillittömiä tapoja. Mutta kun niitä näette, niin toivon teidän muistavan, että itse olette matonen, ja silloin Herran kuritus ei mene teissä hukkaan.»

»Ei minulla ole hillittömiä tapoja, kuten sanotte…»

»Ystäväni…!»

Saarnaaja kohotti paksun valkoisen käden, ja tällä surumielisen hymyn seuraamalla liikkeellä hän soimasi valheesta.

»En ole ollut humalassa runsaasti kahteen vuoteen», jatkoi Robert hyökkäävästi.

»Herkeä, Robert», sanoi Mabel. »Minua hävettää sinun tähtesi.»

»Löytäessäni teidät ojasta», jatkoi herra Beeman, »olitte pähkähumalassa, kuten on tapana sanoa».

»Hm, minä en muista siitä mitään.»

»Älkäämme pohtiko asiaa pitemmälle, koska se johtaa teidät syvemmälle synteihinne. Tahdoin vain muistuttaa teille, että ulkopuolella ovat koirat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat.»

Hän kääntyi pontevasti kantapäillään ja meni ulos. Robert makasi murjotellen jonkun aikaa. Hän oli vihainen Mabelille siitä, että tämä oli puolustanut toista häntä vastaan.

»Olisithan toki voinut minua tukea — sinä olet minun vaimoni.»

»Onpa tuo tylyä — kohtelusi jälkeen.»

Robert toivoi, että voisi muistaa, kuinka oli häntä kohdellut. Oliko hän tehnyt jotakin käsittämättömän kauheaa? Mutta se pirstale menneisyyttä oli unohtunut, eikä hän tohtinut kysellä varsin pitkälle, peläten kysymystensä johtavan johonkin kauheaan paljastukseen. Hän ei siis sanonut mitään enempää. Muutamaa minuuttia myöhemmin toi ystävällisen näköinen palvelijaluokkaan kuuluva nainen hänelle maitoon vispatun munan, ja Mabel meni alakertaan syömään illallistaan. Ennen lähtöään hän kysyi, haluaisiko Robert sillä välin jonkun kirjan silmäiltäväkseen, ja Robert, joka tunsi voivansa paremmin ja oli jokseenkin levoton, sanoi haluavansa. Pukeumapöydällä oli neljä kirjaa, mutta Mabel sanoi, että ne näyttivät varsin ikäviltä. Vain yhdessä oli kuvia, ja se oli raamattu. Kaksi muuta sisälsi saarnoja, ja yksi oli virsikirja.

Robert sanoi, että hän halusi raamatun. Hän oli aina pitänyt raamatusta, vaikka se joskus hänet kauheasti säikähdytti, ja kuvat tekivät sen vielä mielenkiintoisemmaksi. Mabel ojensi sen hänelle vastahakoisesti — hänestä oli hiukan »pehmeää», että mies luki raamattua, ja salaa hän haikaili aviomiehessään joskus havaitsemastaan taipumuksesta julkisesti harrastaa uskonnon asioita. Hänen ennakkoluulonsa vahvistuivat, kun hän palatessaan näki Bobin istumassa vuoteellaan, kyynärpäät polvilla lepäävällä avoimella raamatulla ja sormet hurjasti työnnettyinä tukkaan, samalla kun silmät mulkoilivat kauheasti. Mabelin saapuessa hänen luokseen hän tarttui hänen käteensä:

»Mabel, tää on kauheaa — katso!»

Hänen polvillaan oli kuva kukistuvasta kaupungista, kaikki mustaa sekasortoa ja liekkejä. Korkeat luhistuvat tornit kallistuivat mikä tänne, mikä tuonne, ja tulta loimusi kaduilta ja kujilta kohoten tornien korkeudelle. Tulta tuiskutti mustalta ja jyrisevältä taivaalta, samalla kun liekkien ja salamain hohteessa nähtiin pieniä ihmisryhmiä juoksentelevan epäjärjestyksessä, kompastellen kekäleihin ja särkyneistä muureista pudonneihin kiviin.

»Se on helvetti», sanoi Robert masentuneella äänellä.

»No entä sitten? Kuvahan se vain on.»

»En laisinkaan tiennyt, että se olisi tuollaista.»

»Älä hupsuttele. Sanoinhan sinulle, että se on vain kuva.»

»Mutta katsohan, mitä sen alla on kirjoitettu.»

Kuvan alle oli painettu vanhanaikaisella vaskipiirroksella:

»Ja ulkona ovat koirat ja huorintekijät ja epäjumalan palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta.»

»Ne ovat ihan samat sanat, jotka pastori lausui minulle», virkkoi Robert.

Mabel sieppasi häneltä kirjan levottomasti.

»Ja sanotko minulle, että olet istunut tuota töllistelemässä siitä asti, kun jätin sinut yksinäsi?»

»Minä avasin kirjan umpimähkään, ja se avautui tästä kohtaa; kai ne sanat ovat minulle.»

»Sinä alat tosiaan käydä pehmeäksi, Bob. Sait kolhun päähäsi, joten se ei lienekään sinun syysi. Mutta minun täytyy sanoa, että sinulla toisinaan on päähänpistoja, jotka saavat minut epäilemään, oletko puoliksikaan niin miehekäs, kuin miltä näytät.»

»Sinä et ymmärrä.»

»Enpä kai. Minua aina kasvatettiin pitämään uskontoa oikealla paikallaan. Jos pelkäät joutuvasi helvettiin, niin on parasta, että käyttäydyt säädyllisesti ja lakkaat juomasta ja valehtelemasta.»

»Minä en juo enkä valehtele.»

»Herkeä, Bob, muutoin me joudumme riitaan — ja tuolla tulee herra Beeman.»

Pastori astui huoneeseen herttaisesti hymyillen, mihin Mabel vastasi säyseällä tavalla. Mutta Bob oli liian järkytetty ja kiihtynyt voidakseen teeskennellä. Hänestä oli Mabel ollut erikoisen huono lohduttaja, ja hän kääntyi kiihkeästi miehen puoleen, joka elämänsä ja kutsumuksensa vuoksi tietenkin oli sopiva häntä tyydyttämään.

»Teidän raamattunne tuotti minulle aika säikähdyksen, enkä minä saa sitä karkotetuksi päästäni.»

»Toivon, ettette koskaan voisi karkoittaa sitä päästänne», virkkoi pastori leppeästi.

»Älä kiusaa tätä herrasmiestä, Bob», sanoi Mabel, nyrpeästi nyhjäisten puolisoaan. Mutta Robert oli epätoivoinen.

»Siinä oli kuva helvetistä», jatkoi hän, »ja sen alla sanottiin, mitä te sanoitte minulle: 'ulkopuolella ovat koirat ja ne, jotka valhetta rakastavat'. Eipä niin, etten olisi puhunut teille totista totta sanoessani, etten muistanut mitään siitä, mitä tapahtui ennenkuin jouduin tänne.»

»Teidän ei ole tarvis yrittää puolustella itseänne, sillä ylhäällä on puolustaja. Ystäväni, minä en vähääkään epäile, että teidät johdatettiin näkemään se kuva ja lukemaan nuo sanat, jotta voisitte paeta vastaista vihaa.»

Vanhan miehen silmissä oli välähdys, ja hänen ponteva äänensäkin kävi nopeammaksi ja värähteli hiukan.

»Minä en halua mennä helvettiin.»

»Minä käskin häntä olemaan tuskittelematta», pisti Mabel väliin, »ja elämään säädyllisesti, lakkaamaan juopottelemasta ja valehtelemasta minulle ihmisistä, joita hän tapaa, mutta kieltää tavanneensa. Silloinhan hänen asiansa kyllä ovat hyvin.»

»Mutta ne eivät ole hyvin.» Herra Beemanin ääni melkein soi voitonriemusta. »Älkää luulko, ystäväni, pelastavanne sieluanne lakiomantunnon kuolleilla töillä. Teidän täytyy saada pelastus — sillä vanhurskaat elävät uskosta.»

»Mutta miten minun on siinä meneteltävä? Tekisin sen heti, jos tietäisin kuinka.»

»Te saatte sen tietää Hänen määräämällään ajalla, jos Hänen tahtonsa on teidät vanhurskauttaa. Hän on jo osoittanut teille yhden armon — saattanut teidät Hänen vihansa tuntoon. Te pelkäätte helvettiä ja pelkäätte syystä. Minä rukoilen teidän puolestanne.»

Ja Mabelin kauhuksi hän polvistui vuoteen ääreen ja lausui pitkähkön rukouksen, pyytäen, että tämän poloisen syntisen sydän vielä enemmän liikutettaisiin ja otettaisiin lopuksi vastaan. »Sillä sinä armahdat ketä tahdot armahtaa, ja sinä paadutat kenet tahdot.»

Syystä tai toisesta Robert tunsi hiukan lohtua, ja kun hän avasi silmänsä, jotka hän papin rukoillessa oli tavanomaisesti sulkenut, näki hän tekstin seinällä vastapäätä.

»'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut' — ehkei Hän siis lähetäkään minua helvettiin, vaikka olenkin ollut niin paha.»

»Ystäväni, älkää siihen luottako. Nuo sanat ovat valituille. Kenet Hän armovalinnalla ennakolta omakseen määrää, hänet Hän vanhurskauttaa, ja kenet Hän vanhurskauttaa, hänet Hän myös kirkastaa. Heitä Hän todella on rakastanut iankaikkisella rakkaudella.»

»Mutta eikö Hän voisi valita minua?»

»Epäilemättä Hän voisi. Ja minä rukoilen alati, että Hän sen tekee.»

»Mutta jollei Hän tee… täytyykö minun sitten mennä helvettiin?»

»Ah, syntisrukka, mitä me matoset olemme, että tutkisimme Kaikkivaltiaan aivoituksia? Sanassa sanotaan, että Hän on määrännyt toiset kunniaan ja toiset häpeään. Meidän täytyy luottaa Hänen pyhään sanaansa. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä. Kaiketi teillä, rouva Fuller, on kaikki, mitä mukavuudeksenne tarvitsette. Jos kierrekaihdin läpsyttäisi, niin naulasta luullakseni olisi apua. Hyvää yötä.»

42.

Ei Robert eikä Mabelkaan nukkunut hyvin. Robert teki sen mahdottomaksi molemmille. Kivistys hänen päässään paheni, hän sai kuumetta, heittelihe puolelta toiselle ja mutisi itsekseen jonkinlaisessa unessa.

»Ole hiljaa, Bob», voihki väsynyt Mabel, mutta kun hän näki, ettei sairas tosiaan sille mitään mahtanut, niin hän heltyi ja nousi vuoteestaan, kostutti rievun ja pani sen hänen otsalleen.

Bob mutisi ja voihki, ja joskus Mabel arveli hänen hourailevankin ja tuumi, että hänen ehkä pitäisi käydä noutamassa joku; mutta silloin tällöin puhui sairas järkevästikin, ja hänen silmänsä katsoivat häneen tuskallisesti ja ymmärtäväisesti. Kerran hän sanoi:

»Mabel, minä näen sellaisia kauheita unia.»

Hän uneksui edelleenkin mustasta, palavasta kaupungista ja oli itse niiden joukossa, jotka iäti juoksentelevat sinne ja tänne yrittäen päästä pakoon liekkejä ja kekäleitä. Joskus kaupunki oli sellainen, jollaisena hän oli sen nähnyt kirjassa, toisinaan se taas oli katkerammin tuttu — aivankuin joku tutunomainen High Tiltin kuja, tulen kärventämä, ja liekit syöksyivät ulos »Woolpackin» ja »Royal Georgen» räystäiden alta, ja savua tuprusi mustana sakeana pilvenä Weightsin talon riihestä; kaikki ikkunat olivat särkyneet ja tie oli täynnä mustia parruja ja vaatteenriekaleita. Se oli pahempaa, paljoa pahempaa kuin kirjassa kuvattu kaupunki. Joskus hänen sinne saapuessaan se oli tyyni ja jokapäiväinen omituisessa auringottomassa iltapäivän valossa ja sitten se leimahti liekkeihin kuin palava pätsi… tai hän saattoi äkkiä muutoin ystävällisen ikkunan takaa nähdä tulenkielekkeen leimahtavan esille, ja sitten tuoksahti tulta räystäiden alta nieleskellen ovenpieliä, ja hän oli pakenevinaan tulevaa vihaa.

Hän heräsi hikisenä ja pidellen Mabelin kättä.

»Oi, pikku mirri, mirriseni — sano jotakin lohduttavaa. Minä näen niin kauheita unia.»

»Minä luulen, että sinä olet jonkun verran päästäsi sekaisin, kun olet sen kolhaissut», oli se »jotakin lohduttavaa», mitä Mabel keksi sanoa. Mutta hän ei enää ollut kärsimätön. Hän piteli Bobin kättä ja silitteli sitä.

»'Ulkona ovat koirat, huorintekijät, epäjumalanpalvelijat ja ne, jotka valehtelevat ja valhetta rakastavat'… Oi, Mabel, minä puhuin totta sanoessani, ettei minun ja Hannan välillä ollut mitään. Minä en ole huorintekijä enkä valehtelija. Oi, sano uskovasi minua.»

»Tietysti minä sinua uskon», sanoi Mabel lepytellen »olen pahoillani, että riitelimme, mutta minä tunsin voivani huonosti ja sinä olit juonut liian paljon whiskyä.»

»Minä en enää maista tippaakaan niin kauan kuin elän. Se pastorihan sanoo, ettei se tee minulle hyvää… Oi, rakkaani, odottaneeko minua vastainen viha? Ja mitä on minun tehtävä? Mitä ihmeessä minun on tehtävä?»

Seuraavana päivänä hän oli huonompi, ja täytyi kutsua lääkäri. Hän määräsi Robertille tyynnyttävän juoman ja sanoi, ettei häntä millään ehdolla saanut kiihoittaa — ohje, jota herra Beeman ei tulkinnut niin, ettei hän saisi sairasvuoteen ääressä tuontuostakin rukoilla.

»Tunnen rohkaistuvani — syvästi rohkaistuvani», sanoi hän Mabelille, »nähdessäni, että hän vihdoinkin on herännyt synnintuntoon. Nyt kun se on tapahtunut, voimme toivoa enempää.»

»Soisin, että jättäisitte hänet rauhaan», virkkoi Mabel kiittämättömästi; »hän ei koskaan tule terveeksi, jos pakotatte hänet miettimään uskonasioita».

»Niitäpä minä juuri soisinkin hänen herkeämättä ajattelevan. Vaikka tietäisin, että se tuottaisi kuoleman hänen ruumiilleen — eikö se sittenkin olisi yrittämisen arvoista, koska se on hänen sielunsa ainoa toivo? Sitäpaitsi on minulla sisäinen vakuutus, että hän löytää pelastuksen.»

»Pikemminkin hän menettää järkensä.»

Mutta herra Beeman ei säikähtynyt. Ennen pitkää hän oli udellut tietoonsa useimmat seikat Robertin myrskyisestä kokemuksesta. Syvällisen pelon ja surun pakottamana ei nuori Fuller purkanut esille ainoastaan mustalaislempensä tarinaa, vaan kertoi aikaisemmatkin hairahduksensa ja hurjastelunsa kaikki suuret ja pienet seikkailut, jotka eivät vuosikausiin olleet häntä kiusanneet, hänen rakkautensa Hannaan kun oli ne kaikki vajottanut upoksiin, mutta jotka nyt pakoveden aikana olivat jälleen hahmoittuneet kuin maailma Noakin aikaisen vedenpaisumuksen jälkeen.

Herra Beeman oli sisimmässä sielussaan liikutettu. Hän pärskytteli ja kuopi kuin sotaratsu merkinantotorven törähtäessä. Hän oli harvoin, perin harvoin tutustunut tällaiseen tapaukseen. Syntiset olivat harvoin osoittautuneet näin säälittävän mustiksi ja alistuviksi. Tässä oli mies, joka tunnusti tehneensä useimmat pahimmista synneistä — tässä oli mies, joka sitäpaitsi tunnusti ehdoin tahdoin hyljänneensä Herran kutsun katumukseen, ihmeellisesti annetun kutsun. Oliko koskaan ollut lupaavampaa kadotukseen kulkijaa? Mutta oliko toisaalta koskaan ollut Herralla parempaa tilaisuutta vahvistaa ennakkomääräysoppi kuin osoittamalla erikoinen armonsa tälle mustalle ja avuttomalle sielulle, joka ei suinkaan ollut välittänyt lakiomantunnon kuolleista teoista eikä vanhurskauden ulkonaisista muodoista? Herra Beeman ei laiminlyönyt muistuttaa Luojalle, että tässä tosiaan olisi tilaisuus, jota ei suinkaan tulisi jättää huomioon ottamatta.

Lääkäri älysi pian, kuinka asianlaita oli, ja kehoitti Mabelia toimittamaan puolisonsa pois niin pian kuin se olisi mahdollista.

»Kaikki tämä on hänelle erittäin vahingollista. Tiedän kyllä herra Beemanin tarkoittavan hyvää, mutta hänellä on omituisia käsitteitä uskonnosta — perin omituisia.»

»Hän nimittää itseään erikoisbaptistiksi.»

»Ihmiset täällä ympäristössä nimittävät häntä vanhaksi paavi Beemaniksi tai 'Goudhurstin paaviksi', ja minä luulen hänen sen tietävän ja olevan siitä ylpeän. Mitä oivallisin mies, mutta minulla on ollut tämänlaatuista hankaluutta hänestä ennenkin. Hän on kylläkin pelastanut puolisonne hengen, ja tietysti tulee teidän olla hänelle kiitollinen, mutta hän hävittää nopeasti hyvän työnsä tulokset rasittamalla herra Fullerin omaatuntoa. Potilas on heikossa tilassa ja on saanut ankaran kolhun päähänsä; minä en tahtoisi säikähdyttää teitä, mutta olen sanonut Beemanille, että jollei hän ole varovainen, niin voi käydä huonosti… eihän uskonnollinen mielenhäiriö ole harvinaista puolisonne kaltaisissa henkilöissä. Muuten, voitteko kertoa minulle mitään hänen sukulaisistaan? Ovatko he laisinkaan uskonnollista väkeä — erikoisen uskonnollista väkeä?

»Luullakseni hänen isänsä oli hieman omituinen siihen suuntaan. Hän lueskeli varsin paljon raamattua ja hänen mielestään oli kaikki väärin.»

»Hm… meidän tulee olla varovaisia. Olen puhunut herra Beemanin kanssa ääneni käheäksi, mutta hän on aivan peräänantamaton — sanoo, että tässä on kysymys sielun pelastuksesta, vaikken minä osaa käsittää, kuinka hän pelastaa sielun, jos mies menettää järkensä. Mutta älkää sentään liiaksi huolestuko, rouva Fuller. Toivon, että hän parin päivän päästä on kyllin terve, jotta voitte viedä hänet kotiin, ja auttanette häntä unohtamaan kaiken tämän. Sallikaa hänen saada runsaasti raitista ilmaa, runsaasti hyvää ruokaa, runsaasti mielenkiintoista ajateltavaa tai hommaa ja välttäkää kaikkea, mikä häntä ärsyttäisi. Ja sitten kun toiveenne ovat toteutuneet» — ja hän vilkaisi Mabeliin hyvin ystävällisesti — »olen varma, että hän tulee onnelliseksi ja omaksi itsekseen jälleen».

43.

Mutta Campany's Hatchiin palaaminen ei osoittautunut niin onnelliseksi kuin olisi voinut toivoa. Robert oli voittanut epätoivonsa kriitillisen kohdan jo Goudhurstissa ollessaan, mutta näkyi vaipuneen itsepintaiseen mietiskelyyn. Se ei ollut suotuisa merkki, sanoi lääkäri; rajujen oireiden vaimentaminen synkkämielisyydeksi oli omiaan hidastuttamaan toipumista. Hän sanoi Mabelille, ettei tämän tulisi kaikesta syyttää herra Beemania. Robert olisi luultavasti joka tapauksessa osoittanut jonkinlaisia sielullisia häiriöitä. Tapaturman laatu juopumuksen ja perinnöllisyyden korostamana sekä jokseenkin harkitsematon taipumus uskonnollisiin mietiskelyihin olivat sellaisinaan kylliksi kiihoittamaan kovin jännittyneen, kovin kiusaantuneen luonteen mielenhäiriön partaalle.

Mabelin kanta saarnaajaa kohtaan vaihteli hänen mielenliikutustensa mukana. Joskus hän oli raivoissaan ajatellessaan kaikkea turmaa, minkä pappi oli aiheuttanut — vaikkei tämä ollutkaan muuta tehnyt kuin ohjannut ja kannustanut aikaisempia taipumuksia; toisin ajoin hän käsitti, että ilman saarnaajan väliintuloa Robert saattaisi olla kuollut, eikä häneen myöskään voinut olla vaikuttamatta saarnaajan säyseä ja juhlallinen sävy ja hänen taloutensa arvokas järjestys. Vanhus oli leski, jonka naimisissa oleva tytär asui High Haldenissa, ja emännöitsijä hoiti taloutta. Missään ei Mabel ollut nähnyt niin hyvin kiilloitettua kuparia, niin hohtavia huonekaluja, niin oivallista liinatavaraa. Häneen ei voinut olla vaikuttamatta kaikki tämä säädyllinen mukavuus, ja pian hän huomasi, että pastori Beeman oli Goudhurstissa ja sen naapuristossa mahtava mies. Jos ihmiset nimittivät häntä vanhaksi paaviksi, tekivät he sen pikemminkin kunnioituksesta kuin ivalla. Varmaan hänellä oli taivaan avaimet niin lujasti kuin millään Pietarin seuraajalla konsaan.

Mabelin mieleen juolahti, että hän kenties voisi vedota herra Beemaniin miehensä pelastuksen puolesta.

»Toivoisin», virkkoi hän illallispöydässä viimeisenä iltana, »teidän sanovan Bobille, ettei hän joudu helvettiin».

»Mutta rakas ystävä, mistä minä tiedän, että hän ei sinne joudu?»

»Tietystikään hän ei joudu», kivahti Mabel; »miksikä hän sinne joutuisi? Hän ei ole puoliksikaan niin paha kuin jotkut muut.»

Herra Beeman loi silmänsä juhlallisesti ylös.

»Ystäväni, rakas rouva Fuller, minä vain toivon, että te ette tiedä, mitä sanotte. Me olemme kaikki vihan lapsia ja tuomitut kadotukseen, kunnes Herra meitä armahtaa. Jos minä näkisin puolisossanne mitään merkkiä Herran suosiosta, mitään merkkiä siitä, että hän on löytänyt pelastuksen, niin minä sanoisin sen hänelle päivänselvästi. Sillä Jumalan lahjoja ja kutsua ei kukaan kadu. Ja sallikaa minun nyt tarjota teille hiukan lisää tätä walesilaista pihviä.»

Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa, kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.»

Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti hän omituisen elottomalta ja innottomalta.

»Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.»

Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään. Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat: »Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan, häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään.

Päivää jälkeen hänen palaamisensa saapui Clem häntä katsomaan. Nuorempaa veljeä säikähdyttivät Bobin kalpeat, tuskastuneet kasvot ja silmien surumielinen tuijotus, ne kun olivat ikäänkuin tähdätyt johonkin käsin koskemattomaan ja näkymättömään kauhuun. Bodingmaresin väki ei ollut koskaan kuullut mikä tapaturma häntä oikeastaan oli kohdannut tai oikeammin, mitkä seikat sen olivat aiheuttaneet, ja yritettiin arvailla paljon sinne ja tänne. High Tiltissä huhuiltiin sellaistakin, että hän jälleen oli »yhtynyt Hannaan». Mutta Mabel kielsi sen. Hän myönsi, että hän ja Bob olivat kinastelleet Hannasta, olematta asiassa silti mitään vakavaa, ja nyt kun Hanna oli lähtenyt pois, ei hän välittänyt. Rouva Wheelsgate oli kerran käynyt Goudhurstissa poikaansa tapaamassa ja tuonut sieltä uutisia hänen sieluntilastaan, josta myöskin Mabel oli kirjeissään maininnut. Clem oli siis jossakin määrin valmistunut, mutta ei ollut odottanut näin järkyttävää muutosta, ei ollut odottanut näkevänsä vanhaa, ylvästelevää Robertia näin masentuneena, varsinkaan kun tämä viimeiseltä oli saavuttanut kunnioitustakin.

»Herra sen on tehnyt», sanoi hän Clemille. Hän ei käyttäytynyt veljeään kohtaan yhtä pidättyvästi kuin Mabelia kohtaan. He olivat aikoinaan uskoneet toisilleen liian paljon asioita, jotta hän nyt olisi pysynyt vaiti. He istuivat yhdessä Campany's Hatchin pienellä lasikuistilla, joka keskitti marraskuun iltapäivän auringonpaisteen hauskaksi lämmöksi.

»Minä sanoisin, että sinä olet tehnyt sen itse tuuperrellen maantiellä», virkkoi Clem. »Sinun pääsi on kaiteti vielä hiukan heikkona. Kun tulet vahvemmaksi, niin tunnet toista.»

»Enkä tunne», vastasi Bob väsyneesti. »Oi, Clem, minä olen syntinen.»

»No, älä nyt tuskittele. Sehän oli vain puuska. Joka tapauksessa on se nyt ohi, ja jos käyttäydyt säädyllisesti, niin ihmiset unohtavat sen.»

»Mutta minä olen kaiken ikäni ollut syntinen — Jumalan armon ulkopuolella. En ole totellut Hänen kutsuvaa ääntään, — sillä minä tiedän nyt, että Hän kutsui minua siinä kokouksessa, jossa nousin seisomaan… Mutta minä vihastuin ja luulin Hänen tehneen minusta pilaa — enkä minä halunnut tulla pelastetuksi, hylätä oluttani ja lakata tyttöjen kanssa juoksemasta.»

»Haluaisitko tulla pelastetuksi nyt?»

»Haluaisin kylläkin — mutta on liian myöhäistä. Minä olen myynyt esikoisoikeuteni hernerokkaan ja kun nyt sanon: siunaa minuakin, Isä, niin ei siitä ole mitään hyötyä.»

»Mutta mikä on sinut näin aivan äkkiä saanut muuttumaan?»

»Ei se niin äkkiä tapahtunut. Minä olen jo pitkän aikaa säikähdellyt tuon tuostakin… Ja sitten herra Beeman osoitti minulle, että olen tuomion tiellä.»

Clem muisti jotakin.

»Olenko sinulle koskaan kertonut unta, jonka kerran näin isäpoloisesta»?

»Minkälainen se oli?»

»Hän oli minulle sanovinaan: 'Minun on nyt keveämpi olla, kun leimuava tuomio on otettu pois.' Ja sitten minä näin hakasilla suljetun raamatun, jonka kansien alta leimahteli liekkejä.»

Robertin silmät pyöristyivät kauhusta.

»Liekehtivä raamattu… Mutta niinhän se juuri onkin. Tulta on leimahtanut raamatusta ja se on polttanut minut. Oi, Clem, mikä surkea, kauhistuttava uni!»

»Se oli hyvä uni. Isä sanoi, että tuomio oli otettu pois. Ehkä se oli tarkoitettu sinulle.»

Hetkiseksi välähti heikko toivonilo Robertin silmässä, mutta se sammui melkein samalla.

»Ei — ei suinkaan se minulle tarkoittanut. Jos minulla konsaan on ollut tilaisuus, niin olen kääntänyt sille selkäni. Minä olin vihainen siitä; että minusta tehtiin narri… ja minä halusin pitää hauskaa. Oi, Clem, ehkä minä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.»

Hän tarttui veljensä käteen kauhusta tyrmistyneenä.

»Oi, minä sanoin, että minä näyttäisin Hänelle, mutta Hän lieneekin näyttänyt minulle — näyttänyt minulle ja tehnyt minusta ikuisen pilkan esineen.»

Ovi avautui sisältäpäin äkkiä Mabelin astuessa ulos sanomaan, että tee oli valmis, ja Bob vaipui takaisin tavalliseen tuskalliseen äänettömyyteen.

44.

Tuli joulukuu pilvisille, kuuraisine aamuineen ja kellervine varhaisine auringonlaskuineen, jotka näkyivät imevän koko iltapäivän kimaltelevan, lämmöttömän valon läikkeeseen. Vainioiden pinta oli jäässä, mutta kovien, ohuiden kokkareiden alla oli liejuista, savenlemuista pehmeyttä. Kelmeässä päiväpaisteessa, joka liikkui laikkoina vainioilla, oli alituista veden kiiltoa ruohossa sulavista kuuranjyväsistä, okaista riippuvista sadehelmistä tai kastemaisesta kosteudesta hiehojen turkissa. Maailma ei ollut koskaan oikein kuiva, vaikka marraskuun rankkasateet olivatkin ohi; ja heränneet työläiset kompuroivat ikkunoittensa luo päivän ensi kajossa, katsellen metsän yli etäisiin maataloihin, sillä sumu ei enää verhonnut Rotherin laaksoa tai täyttänyt talojen nurkkia veden ja kaislojen hajulla.

Työ hiljeni Bodingmaresissä, ja Clemillä oli useammin aikaa käydä Campany's Hatchissa. Myöskin Robert puolestaan saapui toisinaan häntä tapaamaan Pookwelliin tai kävi emätilalla Jimiä ja Marya tervehtimässä. Hänen mielensä oli yhä synkkä, mutta hän alkoi siihen nyt tottua ja liikkua siinä tilassa kuin käydä jyskyttävä automaatti. Taaskin hän meni markkinoille, korjasi rehunauriinsa ja viritti ansoja kaniineille. Ne, jotka sattumalta toisista taloista kävivät hänen luonaan, sanoivat, että herra Fuller oli toipunut vaivastaan paremmin kuin ansaitsikaan. Ainoastaan ne, jotka elivät hänen kanssaan tai tunsivat hänet hyvin, käsittivät, että tuska oli vain tunkeutunut syvemmälle. Se kaivautui vähitellen hänen sydämensä pohjaan, — hän ei enää kamppaillut sen kanssa kuin se olisi ollut ulkopuolella häntä, vaan hän liikkui siinä, ahersi, katseli maailmaa ja eli sen lumoissa.

Mabel ei tohtinut antautua toivorikkauden harhaan.

»Hän on tulossa hulluksi», sanoi hän Marylle. »Minusta tuntuu, että ennen pitkää saamme viedä hänet Hellinglyen mielisairaalaan. Oi, miksi päästinkään hänet ulos sinä iltana niin pahalla tuulella kuin hän oli? En voi olla moittimatta itseäni.»

»Minun käsittääkseni se ei ollut sinun syysi; vaimoa ei voi syyttää kaikista typeryyksistä, joita hänen miehensä tekee», virkkoi Mary, joka oli antanut rukkaset Weigtsin Pepperille. »Ei koskaan voi tietää, mitä tyhmyyksiä mies kulloinkin tekee. Minun täytyy sanoa, että Robertkin minua ihmetyttää.»

»Se ei ole hänen syynsä — hän kolhaisi päänsä, ja sitten se vanha pappi sai hänet käsiinsä ja pahensi asian. Tiedätkö? Hän kävi meillä viime viikolla ja sanoi, että Bobin näkeminen teki hänet onnellisemmaksi kuin mitä hän oli kuukausiin ollut. Onpa muutamilla ihmisillä kummallisia käsityksiä onnesta!»

»Se johtuu siitä, että liian paljon mietiskelee uskon asioita, kuten olen sanonut monta monituista kertaa. Uskonto on varsin hyvä asia milloin sillä ansaitsee leipänsä, kuten pappi tai saarnamies, mutta jos siitä tekee ikäänkuin keppihevosen, silloin menee pää pyörälle. Bobin isähän oli niin uskonnollinen, että ihmiset tuskin voivat sietää hänen seuraansa, ja Bob taitaa tulla häneen. Jumalan kiitos, ettei se ole meihin muihin tarttunut.»

Joskus Mabel yritti puhua Bobille järkeä; joskus hän pyyteli hartaasti, sanoen hänelle, että hän tärveli hänen elämänsä ja heidän lapsensa onnen edellytykset. Toisinaan taas hän yritti loihtia ja tyynnytellä hänen tuskaansa pois. Mutta siitä kaikesta ei ollut mitään apua. He eivät voineet keskustella keskenään, koska he sellaisissa asioissa olivat vieraat toisilleen ja haastoivat eri kieltä. Tuntui pelkältä härnäilyltä pyytää häntä tekemään sellaista, mitä hän niin kauan oli turhaan yrittänyt. Ja vaikka Mabelin viehätys ei ollut loppunut enempää kuin Bobin halutkaan, oli jokaisessa ohimenevässä lohdun hetkessä sellainen valheellisuuden piirre, että lohtu välttämättömästi hukkui katkeruuteen. Kerran Mabel vei hänet kappeliin, johon hän oli jonkun aikaa kieltäytynyt lähtemästä, ja ensiksi se näkyi tekevän hänelle hyvää. Häntä oli lohduttanut raamatun lukeminen ja rukoukset, mutta kun seurakunta nousi veisaamaan virttä »vesilähteestä», yllätti hänet taaskin hyljättynä olemisen tunto, ja kun päästiin sanoihin

»Mä uskon, tahdon uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon»,

ei hän voinut kuunnella kauemmin ja oli heittänyt kirjansa pois ja lähtenyt kappelista, hylkiönä ja tuomittuna kaikkien nähden.

Clem oli kauhean levoton veljestään, vaikkei hän, kuten muut, luullut hänen tulevan mielipuoleksi. Bob-poloisella ei näkynyt olevan muuta kuin kärsimystä. Ensin rakkauden ja sitten uskonnon vuoksi. Ei olisi aavistanut Bobin olevan sellaisen, joka vaivaisi päätänsä uskonnolla, mutta hän näytti aivan yhtä onnettomalta nyt kuin sen päivän jälkeen, jona hän oli menettänyt Hanna Idenin; hänellä oli aivan sama säikähtynyt, harhaileva katse. Clem oli aina tuntenut syvää kunnioitusta uskovaisia kohtaan, ja usein hän valitti omaa kääntymätöntä tilaansa. Mutta eipä Bobin uskonto näkynyt tälle juuri hyvää tekevän — vaikka se hänen sanojensa mukaan johtui siitä, ettei häntä ollut otettu vastaan. Kaksi vuotta sitten oli Jumala kutsunut häntä Throwsin kappelissa, ja hän oli kieltäytynyt tulemasta, ja nyt kun hän halusi tulla, ei Jumala hänestä välittänyt. Samaan tapaan oli käynyt Clemille, kun hän ei ollut ottanut vastaan kutsua koulujuhlaan, koska luuli, että isä menisi sinä päivänä Cranbrookin markkinoille ja ottaisi hänet mukaansa — mutta sitten isä ei ollut lähtenytkään, ja kun Clem yritti koulujuhlaan, ei pappi päästänyt häntä sisälle. Näin oli tapahtunut Bobille, vain sillä erotuksella, että hänen hylkäämisensä ei tuottanut ainoastaan kielteistä ulkona odottelemista, vaan syöksi hänet ikuiseen hornaan, jonka kauhut hän oli niin elävästi osannut kuvailla Clemille, että Polly useinkin nurisi, koska hänen aviomiehensä Robertin luona käytyään aina kärsi painajaisista.

Mutta viimeiseltä Bob oli sanonut, ettei hän sellaisesta niin paljoa piitannut. Alussa häntä oli kauheasti peloittanut ajatus elää palavassa, liekehtivässä kaupungissa, missä kaikki oli ikuisesti tulikuumaa, niin että käveli ympärinsä kuin kissa hehkuvilla hiilillä eikä tohtinut mihinkään istahtaa… Se; mikä häntä nykyisin enimmin vaivasi, oli, että hän oli joutunut Jumalan rakkauden ulkopuolelle. Oli omituista, että Robert saattoi sydämessään rakastaa Jumalaa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Mutta hän sanoi tosiaankin rakastavansa Häntä ja haluavansa olla Hänen lähellään. Sitäpaitsi oli hänen elämässään havaittavissa muutos. Hän oli paljoa leppeämpi ja kärsivällisempi Mabelia kohtaan, silloinkin, kun tämä oli tylyimmillään ja kovin ärsyttävä. Hän ei koskaan suuttunut eikä sadatellut — edes etelä-saksilaisten mahentuneilla kirouksilla. Hän antoi vaskikolikoita silmäpuolelle miehelle, joka soitti käsiharmonikkaa Salehurstin ja High Tiltin markkinoilla, eikä juonut muuta kuin sen ainoan lasin, jolla maanviljelijä sinetöi kauppansa.

Olisi saattanut sanoa, että Robert oli muuttumassa aivan kunnolliseksi, mutta hän ei näyttänyt sen onnellisemmalta. Hän liikuskeli yhä tuo murtunut, vetoava katse silmissään, jotka näkyivät ulkonevan hiukan enemmän kuin tavallista, ikäänkuin se etäinen kauhu, johon ne tuijottivat, olisi vetänyt niitä itseään kohti. Eräänä päivänä Salehurstin torilla tuntui Clemistä, että hänen veljensä näytti hurjalta; sillä ensi kertaa hän oli näkevinään oireita siitä mielipuolisuudesta, jonka saapumisesta toiset olivat olleet varmat jo kauan.

Hän seisoi lähellä moniaita maanviljelijöitä, jotka haastelivat sadoista, ilmasta ja hinnoista Burwashin markkinoilla. He eivät kiinnittäneet häneen huomiota, sillä Rotherin kylät olivat jälleen kääntyneet Robertia vastaan. Kertomus hänen viimeisimmästä riehahduksestaan oli kiertänyt ympäri dramaattisin lisin: Hän oli juopunut Hanna Idenin seurassa »Kahdeksassa kulkusessa» ja lopuksi tapellut Bodiamissa »Kuninkaanpään» kapakassa; hän oli iskenyt kaksi hammasta erään Bodiamin maanviljelijän suusta ja lyönyt eräältä toiselta silmän mustelmille; hän oli lähtenyt hurjana juoksemaan mustalaisten perässä, mutta oli humalapäissään kaatunut maantienojaan; muuan pappismies Goudhurstista oli hoivannut hänet kotiinsa ja hoitanut häntä juoppohulluuskohtauksen aikana, joka oli ollut niin voimakas, että se oli sumentanut hänen aivonsa ja hän oli tulemassa synkkämielisyydestä hulluksi. Ja oikeinpa hänelle — pääteltiin, — sillä Bob Fuller oli palannut oksennukselleen, kuten koira.

Hän ei välittänyt, sillä hän oli kokonaan menettänyt seurusteluvaistonsa. Mutta silti oli hänessä jotakin liikuttavaa, kun hän tänään seisoi siinä lähellä naapuriensa rupattelevaa ryhmää, mutta suljettuna heistä pois ei ainoastaan heidän, vaan omallakin tuomiollaan. Clemin sydän kirveli säälistä. Hän meni veljensä luo ja nykäisi häntä hihasta.

»Tulehan ottamaan lasi, vanha Bob.»

Robert pudisti päätänsä.

»Tulehan toki», kehoitti hänen veljensä.

»Ei minua janota.»

»Älähän sitten näytä niin säikähtyneeltä ja alakuloiselta. Et suinkaan sinä heidän tähtensä ole kuohuksissasi?» Ja hän vilkaisi rupattelevaan ryhmään päin.

»Ei, en minä heistä välitä.»

»Älä sitten, Bob, näytä noin…» Hän ei halunnut sanoa »hullulta». Mutta juuri sellaiselta Bob näytti; ja Clem huomasi toisten tuijottavan uteliaina hänen veljeensä. Tähän asti hän ei ollut luullut kenenkään tietävän Bobin tarinan kaikkia vaiheita. Mabel oli ollut liian häpeillään lörpötelläkseen, ja sukulaiset olivat kahlehtineet kielensä joko häpeäntunteesta tai hellyydestä. Mutta oli alettu huhuilla, että Bob Fuller oli omituinen, ja nyt tähtäytyi häneen useampi kuin yksi katse salavihkaa tai avoimesti, hänen seisoessaan siinä kookkaana, masentuneena ja kömpelönä, punoittavin ja hurjin silmin. Äkkiä käsitti Clem, että oli välttämätöntä toimittaa hänet pois.

»Tule kotiimme juomaan kupillinen teetä minun ja Pollyn kanssa.»

»Minä lapasin Mabelille, että palaisin kello neljältä.»

»Ja senhän voit tehdäkin — ainakaan et myöhästy puolta tuntia enempää. Sinulla on aikaa istua hetkinen kanssamme ja virkistyä.»

»Clem, minusta tuntuu kuin sydämeni olisi pakahtumaisillaan.»

»Älä sitä ajattele. Ehkä tunnet huojennusta, jos tulet minun mukaani.»

»Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Jos Jumala lähettää minut helvettiin, menettelee hän siinä oikein. Minä ansaitsen sen, ja hän tekee vain hyvin ja oikein.»

»Älä enää sellaisia puhu. Tulehan pois.»

Hän tarttui veljeään käsivarresta ja talutti hänet hänen vastustelemattaan »Kamelikurkeen», jonne hän oli jättänyt hevosensa. Bodingmaresinkin rattaat olivat siellä ja niiden perässä vasikka verkossa. Eläin mölysi haikeasti, sillä se oli pistänyt päänsä ulos verkon silmukasta. Clem pani kaikki kuntoon. »So, so, hiehoseni; ei tätä kauan kestä. Tuskin tunnin matka, ja sitten saat imeskellä maitoa Pollyn sormista.» — Hän toivoi, etteivät sen silmät olisi niin muistuttaneet Robertin silmiä — osaksi ilmeellään, osaksi muljotuksellaan.

Bob oli mennyt talliin hevostaan noutamaan, mutta kun Clem oli kiivennyt istuimelleen ja alkanut ihmetellä miksei veljeä kuulunut, tuli »Kamelikurjen» isäntä esille nurkkauksen takaa.

»Herra Bob lähti jo, herra Clem. Hän pyysi minua sanomaan teille, että hän oli muuttanut mielensä ja ajoi suoraan kotiin.»

»Sitä vietävää!» huudahti Clem. Hän oli mielissään, että Robert edes oli lähtenyt markkinoilta, mutta hänestä veli ei ollut sopivassa mielentilassa jäädäkseen yksikseen tai mennäkseen Mabelinkaan seuraan Campany's Hatchiin. Kupillinen teetä kaikessa rauhassa Pookwellissa hänen veljensä ja Pollyn seurassa olisi ollut Bobille paljoa parempi. Se olisi tyynnyttänyt häntä, ja hän olisi sitten palannut kotiinsa paljoa järkevämmässä mielentilassa. Mutta ei hyödyttänyt yrittää häntä saavuttaa, vaikka hänellä olikin ainoastaan viiden minuutin etumatka. Hän ratsasti vahvalla hevosella, mutta Clemillä oli vain ruohoilla syötetty koni ja sillä rattaat ja vasikka vedettävinään. Hän menisi huomenna Campany's Hatchiin; se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä.

45.

Hän pääsi kotiin kello kolmen korvilla. Jonkun aikaa hän puuhaili uuden vasikan kanssa. Hän huusi Pollya tuomaan sille puoli kiulullista maitoa. Vaimo saapui, iho punoittaen ulkotyöstä.

»Vai siinä se veitikka on», virkkoi hän kääriessään ylös hihansa. »Paljonko hänestä maksoit?»

»Kolmekymmentä shillingiä.»

»Se ei ollut huono kauppa. Suotta sinä noin synkältä näytät.»

»Olen huolissani Bobin tähden.» Ja Clem kertoi hänelle, millaiselta Bob oli markkinoilla näyttänyt, ja kaikki mitä oli tapahtunut.

»Ka, Clem, oletpa sinä aika tolvana», virkkoi Polly; »sinä et olisi saanut sallia hänen sillä tavoin lähteä».

»Minä en olisi voinut häntä pysähdyttää.»

»Sitten sinun olisi tullut lähteä hänen perästään.»

»Kuinkapa minä sitä voin — kun oli sadan naulan painoinen vasikka takanani kärryissä? Bob ratsasti Strangerilla».

»No, toivoakseni hänelle ei tapahdu mitään ikävää.»

»Kuinka niin voisi käydä?»

»Omien sanojesi mukaan. Mainitsithan, että hän näytti mielipuolelta; eikä mielipuolten ole turvallista liikkua yksinään.»

»Minä puhuin vain kuvaannollisesti. En tarkoita, että Bob on mielenvikainen; mutta hän tuskittelee vallan kauheasti. Tahtoisinpa haastella sen vanhan saarnamiehen kanssa, joka hänessä moisia ajatuksia herätti.»

»Soisin, ettet olisi sallinut hänen sillä tavoin lähteä.»

»Millä minä olisin sen estänyt? En luullut hänen minua pettävän, muutoin olisin lähettänyt pojan Strangeria noutamaan. Ethän luulle, että hän käy raivopäiseksi tai tekee itselleen pahaa, Polly?»

»Epäilemättä hän pysyy kylläkin tolallaan», sanoi vaimo luopuen moitiskelusta kuullessaan Clemin katuvaisen äänensävyn. »Olen vain pahoillani, ettei hän tullut meille, vaan meni sen itsekkään Mabel-heilakan luo; se kiittämätön kappale ei ajattele muuta kuin itseään ja omia tunteitaan.»

Kello viideltä peitti pimeys maan, ja pian pysähtyi työ latojen ja kuivaushuoneiden varjossa, mistä joku lyhty siellä täällä levitti värähtelevää valoaan. Clem ja Polly menivät mökkiinsä teetä juomaan ja hiukan haukkaamaan.

Huolehtivana emäntänä oli Polly tukehduttanut hiilenmuralla tulen hellasta ja nyt hän työnsi sinne hiilihangon kohentaen vireille liekit, joiden hohto heijastui kattoparruihin. Clem istahti tyytyväisenä tuolilleen ja sytytti piippunsa. Hän katseli kattilan kiehumista Pollyn kattaessa teepöytää. Siinä oli vain voita ja leipää, sillä heillä ei ollut varaa siansylttyyn, säilykkeihin ja muihin sellaisiin herkkuihin joka päivä; mutta muonaa oli riittävästi Cleminkin ruokahalun tyydyttämiseksi, ja kumpikin sai tarpeekseen. Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; se oli hiljaisuuden rauhaisa hetki. Sittemmin he vetäisivät tuolinsa valkean eteen ja juttelisivat hiukan.

Clem kaatoi juuri kolmatta kupillista teevatiinsa, kun puutarhan polulta kuului askeleita; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutettiin ovelle.

»Sisään!» huusi Polly, sillä ovi oli säpissä, ja Jim astui huoneeseen, keltainen paperi kädessä.

»Sähkösanoma — tuli juuri Mabelilta. Hän haluaa tietää, missä Robert on.»

Clem ja Polly tuijottivat suut avoinna näin korskean tiedustelun johdosta.

»Bobin olisi pitänyt olla kotona jo tuntikausia sitten», sanoi Clem; »hän lähti heti kello kahden jälkeen».

»Sanoinhan minä sinulle, ettei häntä olisi saanut päästää yksinään lähtemään», sanoi Polly.

»Ehkä hän on jossakussa kapakassa», huomautti Jim. »Mutta minä päätin tulla tänne kysymään, olitko kenties tavannut hänet kotiin palatessasi.»

»Salli minun nähdä mitä hän sanoo», virkkoi Polly. '»Onko Robert teillä, sanoi tulevansa kotiin neljältä kovin levoton Mabel.' Se on saattanut maksaa hänelle osoitteineen toista shillingiä. On juuri hänen tapaistaan sähköttää sen sijaan että lähettäisi miehen tiedustelemaan, kuten jokainen järkevä ihminen olisi tehnyt.»

»Siitä on 'vastaus maksettu'. Meidän on siis lähetettävä vastaus.»

»No, sähkötä 'Ei'; se tulee ainakin huokeaksi.»

»Häpeähän toki, muijaseni», sanoi Clem, »että häntä noin sorrat. Kyllä kai hän on hirveästi säikähdyksissään.»

»Miksi? Että hänen miehensä viipyy kahta tuntia kauemmin kuin sanoi viipyvänsä! Hän ei ollenkaan ymmärrä miehiä.»

»Ehkä hän on opettanut Bobin täsmälliseksi, eiköhän Bob nykyisin haihattele. Minun täytyy sanoa, että olen itsekin hiukan säikähtänyt.»

»No, lähettäkäämme hänelle vastaus», virkkoi Jim. 'Bob lähtenyt markkinoilta kahdelta ei tiedetä hänestä enempää.' Kelpaako se?»

»Kuulostaa hieman siltä kuin emme välittäisi», virkkoi Clem; »sanotaan, että etsiskelemme häntä».

»Mistä häntä etsisimme?»

»Voinhan minä toki juosta Haiselmanin taloon kysymään, näkivätkö hänen ratsastavan ohi.»

»Hyvä, mutta lähettäkäämme ensin vastaus; poika odottaa. Kuinkas tämä sopisi: 'Bob lähtenyt kotiin kahdelta tiedustelemme'?»

Clemistä ja Pollysta se sopi varsin hyvin ja se kirjoitettiin siis lomakkeelle ja annettiin Bodingmaresissa odottavalle lennätinpojalle. Clem lähti heti Haiselmanin taloon. Hän oli hirveän levoton ja moitti itseään siitä mielentyyneydestä, jolla oli suhtautunut hänen yksinäiseen lähtöönsä. »Jos olisin luullut hänen tekevän jotakin pahempaa kuin tuskittelevan, niin olisin päästänyt Spongeyn aisoista ja ratsastanut hänen peräänsä. Mutta minä sallin hänen mennä, ja jos jotakin ikävää tapahtuu, on se siis minun syyni. Minä kai en ajattele asioita niinkuin pitäisi.»

Kukaan ei ollut nähnyt Bobia Haiselmanin talossa, mutta eihän heidän ollut tarvinnut nähdä häntä, jos hän vain oli ratsastanut ohitse kujalla. Ensimmäiset tietonsa sai Clem kotimatkalla tavatessaan Mountpumpsin Shovellin, joka ratsasti itäänpäin. Clemin mieleen juolahti kysyä häneltä oliko hän nähnyt Robertia.

»Kyllä, minä näin hänet kolme, neljä tuntia sitten; hän oli Delmondenin tienoilla.»

»Dehnondenin!»

»Niin, ratsastamassa ulos pitäjästä.»

»Puhuttelitteko häntä?»

»Minä toivotin hänelle hyvää päivää, muttei hän ottanut sitä huomatakseen.»

Clem säikähtyi nyt tosiaankin. Miksi oli Bob painunut Kentin tielle? Sitten hän ei ollut edes lähtenytkään kotiin päin… Oliko hän matkalla Goudhurstiin herra Beemania tapaamaan? Sehän oli mahdollista. Mutta jos hän taas todella oli menossa Goudhurstiin, ei hän olisi ratsastanut Delmondenin kautta, joka oli kolmisen kilometriä sivulla valtatiestä, vaan Hawkhurstin ja Gills' Greenin kautta… Mihin hän siten saattoi olla matkalla, ratsastaen yksinään pois, vaimonsa, veljensä ja ystäviensä luota? Ehkä hänen järkensä oli hämärtynyt sen omien synkkien mietiskelyjen painosta ja hän oli mielipuolena, harhaillen päämäärättä kujilla ja kentillä… tai ehkä hän oli päättänyt tappaa itsensä. Hirttäytyisi tai hukuttautuisi johonkin yksinäiseen paikkaan…

Clem riensi takaisin Pookwelliin, jossa hän tapasi Pollyn yksinään häntä levottomasti odottamassa. Tämä oli katunut tylyjä sanojaan Mabelia kohtaan ja oli kiihkeän halukas sovittamaan ne menemällä Campany's Hatchiin säikähtynyttä vaimorukkaa lohduttamaan.

»Kai hän joutunee puolittain tajuiltaan saadessaan meidän sähkösanomamme. Meidän täytyy lähteä hänen luokseen. Ei ole oikein jättää häntä yksikseen.»

»Mitä kello on?»

»Juuri seitsemän vasta; me ehdimme sinne ennen kahdeksaa, jos Jim antaa meille linjaalirattaat.»

»Hänen täytyy sitten lainata meille Nimrod; Spongey ei sitä matkaa suinkaan niin nopeasti potki.»

»Tietenkin hän antaa meille Nimrodin; se on ollut valjaissa vain tunnin ajan tänä aamuna. Menehän joka tapauksessa pyytämään.»

Clem meni Bodingmaresiin ja palasi Nimrod valjastettuna linjaalirattaiden eteen; Jim oli tosiaan mielissään, että he lähtivät Campany's Hatchiin, sillä Mary oli osoittanut hänelle, mitä ikävyyksiä olisi saattanut johtua siitä, että Mabel jäisi yksinään hermostuneeseen ja hysteeriseen tilaansa — sillä eihän mikään muu olisi voinut selittää niin outoa toimenpidettä kuin sähkösanoman lähettämistä, — ja jolleivät Clem ja Polly olisi ottaneet lähteäkseen Mabelia katsomaan, olisi häntä kaiken iltaa kiusannut levoton tunne, että hänen olisi pitänyt itse lähteä.

Ilta oli kaunis muutaman ison tähden tuikkiessa siellä täällä tummalla taivaalla. Äskeiset pakkaset olivat kovetuttaneet tiet, ja iltapäivän tallissaan seisonut Nimrod oli virkku. Niinpä Clem jo paljon ennen kahdeksaa ajoikin valkoisten portinpylväiden välitse Campany's Hatchin pihatielle, ja ajopelit ratisivat kalkkimullalla ja hiekoituksella taloa kohti.

»Hän luulee Robertin tulevan», virkkoi Polly. »Huuda hänelle, että täältä tulemme me, Clem.»

»Tietäähän hän, ettei Bobilla linjaalirattaita ole, sinä hölmö, — ja tuolla hän jo onkin ovella. Hei, Mabel — eikö Bob vielä ole tullut kotiin?»

»Älä häneltä tuolla tavoin kysy, pöllö. — Päätimme tulla sinua katsomaan, Mabel, koska näytit olevan hieman tuskaantunut — sillä ethän muutoin olisi sähköttänyt. Ei ole mitään tuskiteltavaa. Minä olen nähnyt Clemin myöhästyvän tuntikausia.»

Clemin silmät ja suu lensivät auki hänen nostaessaan Pollyn maahan. Hän kummeksui, mitä tämä senjälkeen sanoisi.

»Minä olen iloinen tulostanne», virkkoi Mabel. »Olen aivan ymmällä.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä, ja se oli painunut, ja siinä oli outo, heikko värähdys. Hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, miehensä päällysnuttu yllä. Oli kaiketikin ollut pihakujalla tuon tuostakin häntä tähyilemässä.

»Reipastu — hän palaa kyllä illalliselleen, palaa ihan varmaan. Ja, Mabel, olisit varsin ystävällinen, jos laittaisit meille vähän teetä. On näes aika kylmä ajeluilma.» Clem pani loimen Nimrodin selkään, ja he menivät kaikki keittiöön, jossa kattila kiehui yli hillityn alakuloisesti. Polly auttoi Mabelia teehommissa, samalla kun hän rupatteli hilpeästi aviomiesten yleisestä haihattelusta, heidän myöhästymisestään ja epävakaisista tavoistaan. Mabel näkyi hiukan reipastuvan — puuhailu, seura, rupattelu ja kaikki muu sai hänet tuntemaan itsensä vähemmän sokeaksi ja avuttomaksi tuskassaan.

»Kyllähän minä olen hupsu, kun tällä lailla tuskittelen — se johtuu siitä, että olen yksinäni kaiket päivät ja että Bob käyttäytyy niin kummallisesti kuin hän viimekuluneet kuusi viikkoa on käyttäytynyt.»

»Kyllä kai hän ennenkin on tullut myöhään kotiin.»

»Ei sen jälkeen, kun hän palasi Goudhurstista.»

Clem ei sanonut mitään. Hän ei voinut Pollyn tavoin kevyesti teeskennellä iloisuutta. Polly tietenkin teeskenteli, sillä olihan Clem kertonut hänelle, että Bob oli nähty Delmondenin seudulla, mutta hän koetti pitää Mabelia reippaalla mielellä hänen lapsensa tähden. Se oli juuri Pollyn tapaista.

»Kenties hänellä on kauppa-asioita jollakin maatilalla — mikä paluumatkalla äkkiä juolahti hänen mieleensä.»

»Se ei ole luultavaa — enkä minä voi ymmärtää, mitkä kauppa-asiat viivyttäisivät häntä näin kauan. Oi, hyödytöntä sinun on haastella, Polly. Minä olen varma, että hän on onnettomalla retkellä enkä minä voi sitä kestää — minä en voi sitä kestää.»

Hän laski käsivartensa pöydälle ja purskahti itkuun. Polly koetti häntä tyynnytellä, mutta lohdun lyhyt vaikutus oli ohi, ja hän nyyhki ja itki hysteerisesti.

»Oi, tää on kaikki liian julmaa… minun päiväni ovat niin kaameat… aina häistämme asti… Oi, kunpa olisin tiennyt, että se oli tällaista… Olihan hiukan verran onnea … alussa… mutta nyt on kaikki kovin kauheaa… Kunpa vain tietäisin, missä hän on… Mutta minä olen varma… olen varma… että hän on sen naisen luona…»

»Mabel!»

Clem ja Polly huusivat hänen nimensä yhdessä.

»Ethän sitä tarkoittanut!» sanoi Polly suutahtaen. »Oi, Mabel, en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Ethän väittäne minulle, että kaiken tämän ajan — että kaikki tämä johtuu siitä, että olet mustasukkainen?»

»Mitäpä muuta voisin olla, kun hän viipyy poissa iankaiken, vaikka on minulle luvannut, että tulee kotiin? Minä tiedän, että hän yhä rakastaa sitä naista, tiedän hänen halajavan häntä. Oi, minä olen nähnyt sen hänen silmistään monen monta kertaa, kun te kaikki luulitte hänen tuskittelevan vain uskonnollisista syistä. Hannaa hän kaipaa eikä Jumalaa. Ja vain siksi, että te olette niin suuria hupsuja, ette te sitä huomaa.»

»Se ei ole totta», huudahti Clem kiukusta punastuen. »Hän ei hetkeäkään ajattele Hannaa. Sinun tulisi hävetä moisia puheitasi — saanet niitä vielä katua. Shovell Mountpumpsista näki hänen ratsastavan ylitse Delmondenin kohdalta tänä iltapäivänä. Suokoon taivas, ettei hän ole tullut hulluksi tai hukuttautunut tai hirttäytynyt puuhun.»

»Delmonden! Mitä se muuta osoittaa kuin että hän on johonkin sinnepäin matkalla? Miksi hän ratsastaisi seitsemättä kilometriä Delmondeniin, hirttääkseen itsensä? Senhän hän voisi tehdä missä hyvänsä. Ei, se osoittaa minulle selvästi… minä tiedän… olen varma, että hän etsii Hannaa, ettekä te koskaan saa minua toisin ajattelemaan. Te olette sokeita — sokeita. Te ette välitä minusta hitustakaan… samantekevää teistä, vaikka hän pettää minua… te ajattelette vain häntä, joka on elämäni näin katkeroittanut, joka on…»

»Ole hiljaa!» virkkoi Clem. »Sieltä hän varmaan tulee.»

Kaikki kolme vaikenivat. Hevosen kavioiden pehmeää poljentoa kuului ajotien kalkkimullalla. Se lähestyi nopeasti ja pysähtyi ovelle.

Mabel kalpeni ja hetkisen näytti kuin hän voisi pyörtyä.

»Se voi olla kuka hyvänsä…» aloitti Polly. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ulko-ovi aukeni ja sitten sisäovi.

»Bob!» huudahti Clem hänen veljensä astuessa huoneeseen.

Robert oli kuumissaan ja kurjassa kunnossa; hänen takkinsa oli toiselta puolen mudan tahraama ja häneen oli tarttunut kuivia lehtiä ja ruohoja. Hänen hiuksensa riippuivat pörröllään ja takkuisina lakin alta, ja hän näytti ylimalkaan sellaiselta kuin olisi jonkun kanssa tapellut.

»Sinä elukka!» huudahti Mabel ja purskahti jälleen itkuun.

»Bob», toisti Clem astahtaen hänen luokseen. Hän tarttui Robertin käteen ja silloin äkkiä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä ei ollut sama epätoivoinen ja murheellinen Bob, joka oli yksinään ratsastanut pois Salehurstin markkinoilta, vaan mies, joka oli ihmeellisellä tavalla voittanut itseluottamuksensa takaisin, joka ei enää kontannut nelinryömin, vaan seisoi pystyssä. Clemin valtasi äkkiä kauhea epäluulo. Kenties Mabel oli oikeassa, ehkä Bob sittenkin oli ollut Hannaa tapaamassa…

»Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke, Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.»

Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat.

»Missä sinä olet ollut?» kysyi hän.

»Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron siitä sinulle myöhemmin.»

»Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel.

»Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta.

»Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.»

»Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.»

Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä, vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä, jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen, olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut käynyt Hannaa tapaamassa.

»Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.»

»Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.»

»Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se nyt taas oli?»

»Herra Jeesus Kristus.»

Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen.

»Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä kuolen häpeästä sinun tähtesi…»

»Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja varmaankin olet väsyksissä.»

Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään. Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät kahdenkesken.

46.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem:

»No, Bob — mitä on tapahtunut?»

»Minä olen löytänyt pelastuksen.»

Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin, jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen, ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille.

»Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää ikänäni polta enkä ryyppää.»

Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen.

»Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.»

»Tottahan sinä kerrot?»

»Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä minulle puoliakaan sanottu.»

»Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.»

»En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.»

»Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?»

»Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi, mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi. Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään itseni.»

»Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.»

»Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin — se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä. Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle; sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen. Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin, että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi. Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.»