II OSA (continued 2)

»Eikö herra Robert Fuller aio puhua minulle hyviä sanoja?»

Bob saattoi tuntea hänen kosketuksensa ranteessaan senjälkeen, kun Hanna oli ottanut kätensä pois. Hän hotkaisi rajusti ilmaa.

»Minä puhuisin mieluummin sinulle ja puolisollesi yhdessä. Hänen pitäisi tulla pelastetuksi sinun kanssasi. Ja sitten on vielä Lovell-tätisikin…»

»Ei häneen voi koskaan mitään hyvää istuttaa eikä Dariukseenkaan. Dariukselle ei sellainen sopisi, koska hänen täytyy myydä hevosia ja koiria. Minä olen vain naispoloinen, jonka ei ole tarvis ansaita elatustaan. Ei haittaa mitään, että minä opin, mikä on hyvää.»

Robert ajatteli vaatevaarnoja ja kananpoikaa, mutta Hannan valheet — samoin kuin hänen kuihtuneet kasvonsa ja iso ruumiinsakin —tekivät hänet vain vetoavammaksi. Bob ei voisi istua huoletonna taivaan valtakunnassa Hannan ollessa oven ulkopuolella myymässä vaatevaarnoja, vohkimassa kananpoikia ja kertomassa valheita…

Hän istahti Hannan viereen rääsykasalle, ja hiilipannun punervassa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa ihan tuomitun sielun kasvoilta, kuilun pohjalla piinatun kasvoilta, jonka vain hänen rakkautensa… ei, ei hänen rakkautensa, vaan Jumalan rakkaus voisi pelastaa. Hannan silmät katsoivat hänen silmiinsä hehkuen, kun hän istui siinä kyykyllään käsivarret polvien ympärillä; ja kun Bob puolestaan katsoi alas niihin, oli kuin hän olisi tuijottanut kuiluun — pimeyden, synnin ja kadotuksen kuiluun, samaan, jossa hän itse oli ollut ennenkuin iankaikkinen armo oli hänet tavoittanut. Maksoi mitä maksoi, oli hänen kiskottava hänet ulos kärventyneine, tulikivenkatkuisine vaatteineen… Mutta entä, jos hän sensijaan putoisikin itse sinne, entä jos tuo nainen päinvastoin vetäisi hänet mukaansa… Hannan silmät tuntuivat vetävän häntä alaspäin.

Melkein ruumiillisesti ponnistaen hän käänsi katseensa pois ja kompuroi vielä kerran seisaalleen.

»Ei, minä en voi puhua sinulle, täytyy odottaa. Oi Herra, tämä ei ole oikea aika, minä kun olen vain heikko ihminen.»

Hän ei tiennyt, mitä sanoi, hän tiesi vain, että Hanna oli taaskin tarttunut hänen käsivarteensa.

»Älä mene pois, ystäväni. Etkö sinä suo minulle niitä hyviä sanoja? Pelkäätkö minua? Minä en ole muuttunut.»

Bob kääntyi häneen levottomassa tuskassa.

»Oi, Nannie», sanoi hän, »Jumala rakastaa sinua Hän ei ole koskaan lakannut sinua rakastamasta, vaikka oletkin aina seisonut häntä vastaan ja tehnyt häijyjä töitä…»

Sitten hän tiesi, että hän vain julisti hänelle omaa rakkauttaan, nimittäen sitä Jumalan rakkaudeksi. Tämä ajatus sai hänet häpeästä vapisemaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kyyneltensä lävitse näkyivät Hannan kasvot tuijottavan häneen kuin kuilun pohjasta…

Hänen viimeiset voimansa sortuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Hannan viereen ja siepaten hänet syliinsä peitti hänen kasvonsa suudelmilla.

16.

Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Pian oli hänellä villi eläin sylissään, ja se taisteli häntä vastaan potkimalla, kynsimällä ja äänekkäin vihaisin huudoin. Bob päästi hänet yhtä rajusti kuin oli hänet siepannutkin ja näki oviaukon täynnä päitä — Dariuksen, siivottoman rouva Lovellin ja muutamien lapsien, joita hän ei ennen ollut nähnyt.

Hanna istui maassa, keinutellen itseään ja nyyhkyttäen.

Robert tunsi veren tihkuvan poskestaan, johon hänen kyntensä olivat raapaisseet viisi vihoittelevaa naarmua.

Darius astui telttaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän raivokkaasti.

Ei kuulunut vastausta.

»Olettepa te kaunis evankeliuminjulistaja. Minä jätän teidät kymmeneksi minuutiksi kahdenkesken vaimoni kanssa, jotta opettaisitte hänelle hyviä tapoja ja osoittaisitte hänelle taivaan tien, ja sitten te ryhdytte tällaiseen peliin.»

Robert ei kyennyt puhumaan, hän oli aivan sanaton ja melkein ilman ajatuksiakin.

»Mitä on tapahtunut?» toisti Darius, tarttuen vaimoaan olkapäistä.

»Hän on elukka», nyyhkytti Hanna, »häijy elukka».

»Minä en ole hänelle mitään pahaa tehnyt», änkytti Robert, saaden vihdoinkin sanoja kielelleen.

»Ei pahaa!» kirkaisi Hanna. »Eikö ole mielestänne mitään pahaa joutua teidän pideltäväksenne?» Ja hän olisi taasen karannut Robertin kimppuun, jollei Darius olisi häntä pidättänyt.

»Te olette sika», sanoi tämä Robertille, »julkea sika, ja kahdeksassatoista kylässä se saadaan tietää, herra evankeliuminjulistaja.»

Bob kalpeni.

»On mainio uutinen kaikille ihmisille, joille olette saarnannut, kun heille kerrotaan, ettei teitä voi jättää kahdenkesken laillisen vihityn vaimon kanssa. Ne ovat mielissään — ne sanovat: 'Onpa se somaa evankeliumia ja hiton hieno saarnamies.'»

Teltta oli täynnä melua, liikehtiminen oli herättänyt pienokaiset, jotka parkuivat äänekkäästi. Hanna nyyhkytti yhä, ja rouva Lovell pärpätti tolkuttomasti.

»Eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» jatkoi Darius. »Minä luulin, että teillä oli niitä yllin kyllin. Ettekö tiedä mitä merkitsee, jos kerron jokaiselle Humalamaassa, että yrititte varastaa laillisen, vihityn vaimoni — vietellä hänet, kuten ne sanovat, jotka käyttävät hienoa kieltä? Ettekö tiedä, mitä se merkitsisi ammatillenne? Ettekö tiedä, ettette enää koskaan voisi nostaa päätänne pystyyn tai kohottaa ääntänne jälleen?»

Mutta Robert tiesi vain yhden asian — hän tiesi menettäneensä armon.

»Te ette kykene puhumaan sanaakaan. Te häpeätte itseänne, ja se on ainoa hyvä puoli, jonka teissä näen, te korskea sika. Jos olette häpeillänne, niin ehken ole teitä kohtaan niin ankara kuin laillisena, vihittynä aviomiehenä kai haluaisin olla.»

Hän vilkaisi tutkivasti Robertiin.

»Hän on puolihullu», virkkoi rouva Lovell. »Sinun on puhuttava selvemmin, Darius.»

»Pidä suus kiinni, vanha tamma», tiuskasi hänen sisarenpoikansa; »ja kuunnelkaa te, herra Robert Fuller. Minä en ole ankara mies enkä tahdo tärvellä ammattianne pappina tai saarnamiehenä, joten en kertonekaan kellekään kuinka petomaisesti olette käyttäytynyt.»

»Kertokaa jos tahdotte — minä ansaitsen sen — ja sama se minulle on. Minä en enää koskaan voi saarnata Jumalan armoa.»

»Voitte kyllä, jollei kukaan saa vihiä yksityisistä tavoistanne. Enkä minä teiltä paljoa vaadi. En ole mikään kiristäjä ja tiedän, että te ette ole rikas. Jos maksatte minulle viisi puntaa ostaakseni vaimolleni uuden hatun ja huivin ja kaikki järjestetään rehdisti ja sovinnollisesti, niin minä sanon, että olemme kuitit.»

»Mitä?» virkahti Robert terävästi. Jotakin oli selvinnyt hänen ajatuksissaan.

»Minä sanon, että kaikki voidaan helposti järjestää pienestä summasta. Hanna antaa teille anteeksi, ja tätini Truffeny Lovell tukkii suunsa, ja minun veljenpoikani Tom ja Benedict ja minä, Darius Ripley, itsekin tukimme suumme. Te maksatte meille viisi puntaa tästä viikon päähän, ja niin ovat välimme selvät.»

»Te olette hupsu, jollette siihen suostu, herrasmies», säesti täti Lovell. »Minusta ei viisi puntaa ole mitään siihen verraten, mitä olette tehnyt. Toisen herrasmiehen täytyi maksaa kymmenen, eikä hän ollut päässyt Hannaan edes oikein käsiksi…»

»Tuki suusi, vanha narttu!» ärjäisi Darius. Mutta se oli liian myöhään. Robertin hitaat ajatukset olivat vihdoin alkaneet liikkua, ja seuraavassa tuokiossa liikahti hänen ruumiinsakin. Sanaa sanomatta hän karkasi Dariuksen kimppuun ja paiskasi sätkyttelevän miehen permantoon.

»Apua, apua, poliisi, poliisi!» kirkui täti Lovell.

Hanna parkui äänekkäästi. Robert ja Darius kamppailivat maassa kieriskellen toistensa ylitse. Mustalainen oli sitkeä ja harjaantunut, mutta Bob oli kookkaampi mies, ja hänen käsillään oli kuristava ote Dariuksen kurkussa. Hän olisi luultavasti tappanut toisen, jollei tappelua olisi keskeyttänyt kaksi miestä, jotka ajoivat kääseissä ohi ja parkumiset kuullessaan riensivät paikalle.

»Hän murhaa minun mieheni», kirkui Hanna.

»Ampukaa hänet! Ampukaa se hullu koira!» huusi rouva Lovell.

Miehet tarttuivat Robertiin ja kiskoivat hänet irti Dariuksesta, juuri kun hän miltei oli tukehduttanut hänen hengityksensä. Mustalainen virui tunnotonna maassa, ja ohut verijuova valui hänen suupielistään.

»Parasta lähettää noutamaan poliisi», sanoi toinen miehistä.

Mustalaisten taholta kuului kuorossa itkua ja vastustelua.

»Älkää viitsikö vaivautua, hyvä herra. Me emme ole sisukkaita. Emme halua poliisia.»

»Ette kai», virkkoi ensimmäinen mies jurosti. »Mutta minusta tulisi poliisien tätä asiaa penkoa. Ajakaa te tienhaaraan, herra Gain, ja minä jään tänne näiden kanssa.»

»Luuletteko olevanne turvassa yksinänne?»

»Oh, kyllä minä turvassa olen. Täällähän on vain naisia ja lapsia — ja tuo miekkonen, jolla ei näy olevan paljoa taistelutarmoa jäljellä.»

Robert oli lyyhistyneenä multapermannolla, verta ja kyyneleitä hänen sanomattoman likaisilla kasvoillaan. Hänen kätensä olivat rukousasennossa ristissä hänen edessään. Mutta hän ei rukoillut. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei rukous, ei katumus, ei rakkaus eikä usko olisi voinut nyt auttaa häntä, joka oli tallannut Jumalan lupaukset jalkoihinsa.

17.

Clem ja Polly olivat olleet teeillallisella Elizabeth Wheelsgaten luona Marsh Quarterissa, joten oli varsin myöhä, kun he löysivät Mabelin sähkösanoman. Sähkölennätintoimiston poika oli työntänyt sen oven alitse, ja he molemmat hypähtivät kuin jos olisivat tavanneet käärmeen matolla.

»Sen täytyy olla Mabelilta!» huudahti Polly. »Kukaan muu ei lähettele sähkösanomia. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut?»

Clem otti sen lattialta ja avasi varovaisesti.

»Tulkaa heti, kauheassa tuskassa — Mabel.»

»Oi mitä se merkinneekään?» huudahti Polly.

»Missä on Bob? Hänen täytyy olla kotona nyt. Hänen piti palata maanantaina.»

»Mabel ei sano mistä on kysymys, mutta kaiketikin on Bob pulassa tai muutoin hän olisi saapunut tänne.»

»Meidän täytyy mennä katsomaan. Hänen sanoistaan en pääse selville, mitä on tapahtunut.»

He eivät pysähtyneet muuttamaan vaatteitaan, vaan lähtivät heti, Polly tiukassa sinisessä puvussaan, joka oli jälleen uusittu Mabelin vanhan pitsihameen avulla, ja Clem mustassa takissaan ja pienessä naurettavassa matalakupuisessa huopahatussaan. He eivät edes menneet noutamaan linjaalirattaita kartanosta. Oikaisemalla peltojen poikki laski Clem ehdittävän Bodiamin maantielle noin kahdessakymmenessä minuutissa, juuri osaavasti tavoittaakseen kuorma-ajurin hänen paluumatkallaan Ticehurstista.

Siinä heitä onnisti hyvin, ja he saapuivat Campany's Hatchiin vajaassa tunnissa. Paikka näytti autiolta heidän kävellessään pihaan ajotietä, mutta kun he ehtivät rakennuksen edustalle, näkivät he Podgam-nuorukaisen seisoskelemassa ladon takana.

»Onko isäntäsi kotona?» kysyi Clem. »Missä on emäntäsi? Saimme juuri sähkösanoman.» Podgam astui esille virnistyksen taistellessa hänen kasvoillaan todellisen huolen ilmeen kanssa.

»Rouva on kyllä sisällä; ja isäntä — hän on vankilassa.» Clem ja Polly tuijottivat suut ammollaan.

»Luulin, että kai tietäisittekin. Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä se tiedetään ja kaikkialla Peter‘s Greenissä.»

»Älä jää siihen hänen kanssaan haastelemaan, Clem», virkkoi Polly, »vaan tule nopeasti Mabelin luo. Älä raapi päätäsi tuolla tavoin.»

»Minä olen ihan ymmällä», sanoi Clem.

»No, tule Mabelin luo. Ehkei se ole totta.»

»Se on totista totta», tiukkasi poika; »hänet tavattiin Darius Ripleytä murhaamasta».

»Murhaamasta…»

»Niin sanotaan Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä, mutta Peter's Greenissä väitetään, että hänet vangittiin rouva Ripleyn suutelemisesta…»

Polly tarttui Clemin käsivarteen ja raahasi häntä rakennusta kohti. Mabelia ei ensin näkynyt missään, mutta heidän kutsuttuaan häntä pari kertaa, tuli hän esille keittiön konttorista, kasvot itkusta pöhöttyneinä ja riutuneina. Kun hän näki Clemin ja Pollyn tulevan, alkoi hän uudestaan itkeä, mutta kyyneleet tuskin vuotivat hänen paisuneista silmistään, vaan ainoastaan heruivat ja tihkuivat, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä melkein rauennut.

»Oi vihdoinkin te tulette… Minä en halua tavata Jimiä ja Marya… Minä kuolen häpeästä.»

»Mitä on tapahtunut? Onko totta, että Bob…?»

»Hän on Headcornin vankilassa.»

Mabel hoiperteli ja kaatui ovea vasten. Polly tavoitti hänet käsivarsilleen.

»Tule keittiöön, niin minä laitan sinulle kupin teetä.»

Kerran keittiöön päästyään Mabel vaipui tuolille ja peitti kasvot käsillään. Hän oli ihan murtunut, hänen reippautensa ja itsetuntonsa olivat aivan poissa. Hän istui keikutellen itseään, tukka aivan pörröllään ja yksi iso suortuva löysänä olkapäällä. Hänellä ei ollut mitään pehmeyttä ja kauneutta jäljellä; hänen luonteenomainen »hienostuksensakin» näkyi jättäneen hänet. Hän näytti karkealta ja alennustilassa olevalta. Clem tuijotti häneen mitään puhumatta. Mabelin murhe säikäytti häntä kauheasti, ja kuitenkin hän tahtoi tietää Bobista… Mitä oli hänelle tapahtunut…? Mitä hänen kuulemansa kauheat uutiset merkitsivät…? Kunpa Mabel vain tahtoisi hänelle kertoa… Hän olisi halunnut kysyä häneltä, mutta tällä hetkellä hän tunsi, kuten sanoi, olevansa aivan tahnassa. Ainoa henkilö, jolla oli mitään mielenmalttia, oli Polly, eikä hän esittänyt sitä sanoin, vaan teoin, häärien kattilan ja teekannun kanssa.

Mabel alkoi vihdoin nyyhkiä ja mutista.

»Älä siinä seiso minuun töllistelemässä, hupsu», sanoi hän Clemille. »Etkö voi mitään tehdä? Oi, tämä tappaa minut. Minä tiedän sen.»

»Mutta mitä minun olisi tehtävä? Sano ensin, mitä on tapahtunut?»

»Kerroinhan minä sinulle. Bob on vankilassa… murhayrityksestä Darius Ripleytä vastaan, kun hän… kun hän…»

Hysteerisen, kyynelettömän nyyhkytyksen puuska tukehdutti hänen sanansa. Polly alkoi menettää kärsivällisyytensä.

»Etkö voi pysyä tyynenä, Mabel, ja kertoa meille, mitä oikeastaan on tapahtunut? Ehkä Clem voisi tehdä jotakin, muttei hän voi tehdä mitään, kun hän tuskin tietää puoliakaan.»

»Ettekö te ymmärrä?» nyyhkytti Mabel. »Kyllä olettekin typeriä. Se Bobin elukka on tavattu — tavattu — tavattu — Hanna Ripleyn parista — ja nyt hän on vankilassa hyökkäyksestään hänen miehensä kimppuun, kun se kun se yllätti heidät yhdessä.»

Clem ja Polly tuijottivat toisiinsa aivan hämillään.

»Se ei voi olla totta», huudahti Clem. »Bob ei suinkaan tekisi sellaista nyt, kun hän on pelastettu.»

Mabel naurahti, mikä oli vielä kaameampaa kuin hänen itkunsa.

»Niin juuri… nyt kun hän on pelastettu. Kylläpä hän on pitänyt hauskaa monet kerrat — nyt kun hän on pelastettu. Tosiaankin! Ne lauantai- ja sunnuntairetket…»

»Mutta, Mabel, ethän tarkoita… tiedäthän varmaan, että hän kävi Bethersdenissä ja Biddendenissä ja niissä muissa paikoissa.»

»Kyllä, mutta me emme tiedä—emme ainakaan tienneet, mitä hän matkan varrella hommaili. Nyt ehkä aavistelemme, miksi ei hän matkustanut junalla, vaan tuhlasi hän hirvittävän paljon aikaa tallustellessaan edestakaisin, ja ehkä arvaamme, missä hän nukkui sunnuntaiyöt.» — »Pidä suusi kiinni», sanoi Clem vihaisesti. »Minä en usko sitä. Bob on vaeltanut rehellisesti siitä päivästä kun hän löysi pelastuksen. Hänen tiensä ei ole minun tieni, mutta se on oikea tie, ja minä tiedän, että hän on sillä pysynyt.»

»Kuinka sitten selität, eriähän on vankilassa — tapeltuaan Dariuksen kanssa Hanna Ripleystä?»

»Onko se todistettu? Onko häntä jo tutkittu?»

»Hänet tutkitaan huomenna. Mutta kaikki on vallan selvää. Minä kuulin sen täkäläiseltä poliisikonstaapelilta, joka oli kuullut sen Headcornin poliiseilta. Darius on Unionin sairaalassa siellä — Bob miltei tappoi hänet.»

»Mutta ehkeivät he riidelleet siitä, mitä sinä luulottelet. Kai on aika paljon asioita, joista Darius ansaitsisi selkäsaunan.»

»Siinä sitä ollaan — sinä vastustat minua, niinkuin sinä aina teet. Minä sanon sinulle, jokainen tietää, että Darius yllätti hänet vaimonsa parista… Uh! Minua ihan ellottaa… Sinua pidetään pähkähulluna, jos toista uskot.

Bob vietti sunnuntaiyön niiden likaisten mustalaisten parissa… se on todistettu, sen tietävät kaikki — ja maanantaina Darius palasi äkkiä ja tapasi Bobin ja Hannan yhdessä, niin ettei siinä mitään erehdystä ole… ja sitten Bob karkasi hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jollei häntä olisi riuhtaistu pois… niin sanotaan kaikkialla, ja jollet sinä minua usko, niin voithan mennä itse katsomaan.»

»Kyllä minä tietysti menenkin. Me mennään kaikki.»

»Minä en tule. Minä en enää ikinä tahdo nähdä Bobia silmieni edessä. Minä olen saanut hänestä tarpeekseni.»

»Oi, Mabel…»ja Polly alkoi itkeä, ja hänen kyyneleensä tipahtelivat teekuppiin, jota hän vei kälylleen.

»Minä olen saanut hänestä tarpeekseni», toisti Mabel nyrpeästi. »Olen kärsinyt kylliksi. Oi, oli jo kyllin pahaa, kun hän muuttui aivan pehmeäksi ja tuli jumaliseksi, mutta nyt minä tiedän, että hän käytti uskontoaan vain eläimellisyytensä verhona… hän käytti sitä voidakseen rentustella Hannan kanssa. Katsohan tätä…» Hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen Clemille. Se oli Bobin onneton kirje Witters Oakista.

»Olen päättänyt», luki Clem, »tulla kotiin verkalleen Sissinghurstin, Dashnandenin ja muiden outojen paikkojen kautta, koska evankeliumia täytyy saarnata niillekin, joten en ehtinyt kotiin tiistaiksi, ja toivon, ettet ole siitä pahoillasi.»

»Kas niin — siitä näet, millaisia valheita hän kertoo! Aina evankeliumi kielellä, kun hän suunnittelee kohtausta Hannan kanssa. Älä sano minulle, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on sen tehnyt. Vakuutan sinulle, että hän on ollut minulle uskoton kaksitoistakin kertaa ja nimittänyt sitä evankeliumiksi. Voi sitä kirottua teeskentelijää! Saisihan hän mieluummin olla vaikka pehmein ja siirappimaisin kristillinen nuorimies, mitä milloinkaan on ollut, kuin moinen elukka. Ja silloinkin pidin itseäni väärin kohdeltuna, mutta nyt… Tämä ei ole oikein; minua on petkutettu kaiken aikaa. Hän nai minut vain voidakseen unohtaa Hannan. Ja huomattuaan, ettei hän sitä voinut, hän lyöttäytyi jälleen hänen pariinsa — tiedät, että hän teki sen silloin, kun hän tapasi hänet Salehurstissa ja kotiin tultuaan kohteli minua niin raa'asti. Ja kun hän näki, etten minä aikonut sietää mitään joutavia jaarituksia, keksi hän uskontonsa verukkeeksi päästä minun luotani karkaamaan hänen luokseen. Oi, nyt minä sen kaikki tajuan; hän on tekopyhä ja lörpöttelevä lurjus, enkä minä tahdo häntä enää ikinä nähdä.»

»Mabel», sanoi Clem, »sinä tiedät, että tuo kaikki ei ole totta. Minä en voi uskoa, että Bob on mitään pahaa tehnyt. Joka tapauksessa minä menen Headcorniin katsomaan.»

»Ja minä palaan isän luo Bulverhytheen.»

»Mabel, sitä sinä et voi etkä saa!» huudahti Polly. »Mitä tapahtuisi, kun asia selviytyisi, niinkuin se varmasti selviytyy, ja Bob kotiin tullessaan näkisi, että sinä ja pienokainen olette poissa.»

»Se asia ei selviydy — usko minun sanani. Joka tapauksessa hänet tavattiin Hannan parissa, ja se riittää minulle.»

»Ka, oletpa sinä kauhean julma», nyyhkytti Polly; »Bob-paralta hajoitetaan koti jonkun typerän erehdyksen vuoksi, joka on tapahtunut.»

»Kaiketikin ne mustalaiset ovat tehneet hänelle kepposen», sanoi Clem. »Darius tietenkin oli hänelle mustasukkainen ja tahtoi kostaa hänelle sen, että hän kerran oli niin pihkaantunut Hannaan.»

Se oli onneton huomautus. Mabel purskahti myrskyiseen itkuun ja ponnistautuen seisaalleen hapuili ovea.

»Clem, senkin pöllö! » huudahti Polly. »Mabel, eihän hän tarkoita muuta kuin mikä on ollutta ja mennyttä.»

»Mikään ei ole ollutta ja mennyttä. Hän ei minua koskaan rakastanut… aina vain häntä… ja yhä edelleenkin häntä… Minä menen isän luo — nyt — tänä iltana.»

Hän hapuili ovenripaa kyynelten sokaisemana. Hän oli itkenyt itsensä ihan sairaaksi, ja kun hän siinä hapuili ja horjui, sai hän äkkiä rajun kohtauksen.

Polly riensi hänen luokseen.

»Tule minun kanssani, Mabel. Älä enää tuskittele. Sinä et voi lähteä mihinkään ainakaan tänä iltana; sinä olet laittanut itsesi sairaaksi. Tule, niin autan sinut vuoteeseen, ja Clem ja minä viivymme koko yön täällä, ja huomenna hän ensi työkseen lähtee Headcorniin.»

»Ja minä lähden Bulverhytheen.»

Polly näki hyödyttömäksi yrittää puhua hänelle järkeä siinä tilassa kuin hän nyt oli. Hän puolittain talutti, puolittain raahasi hänet yläkertaan siihen huoneeseen, jossa Robertin lapsi nukkui. Kun Polly näki pienen mustakutrisen pään valkoisten pielusten keskellä vuoteessa, tuli hänen sydämensä äkkiä helläksi ja kaihomieliseksi. Hän kumartui pikku Natin yli, rinta haikeasti kuohuen, ja pari kolme kyyneltä putosi pojun kasvoille.

»Minä jätän sen tänne sinun hoiviisi, jos haluat», virkkoi Mabel.

Se oli valtioviisautta hänen puoleltaan.

»Teetkö sen»? kysyi Polly kiihkeästi ja epäluuloisesti.

»Jos tahdot. Isä ei välitä lapsista, ja minä tiedän, että sinä pidät hänestä hyvän huolen… Enkä minä halua riistää Bobilta hänen lastaan, jos hän tahtoo sen pitää; mutten minä koskaan palaa hänen luokseen — en koskaan — en koskaan. Minä olen katkaissut suhteeni Bobiin, — ja olisipa Jumala suonut, etten olisi niitä koskaan aloittanutkaan!»

18.

Clem lähti Headcorniin aivan ensimmäisellä Rotherin laakson rautatiellä kulkevalla junalla. Sittenkin hän saapui juuri viime hetkellä ehtiäkseen kreivikunnan oikeusviranomaisten edessä toimitettavaan tutkintoon. Bobia vietiin juuri syytettyjen paikalle, kun Clemin vihdoinkin onnistui päästä lakitupaan. Hänen veljensä näkeminen säikähdytti häntä. Melkein unettomana yönä ja pitkällä tärisyttävällä matkalla eivät mitkään niistä erilaisista otaksumista, jotka olivat hänen mieleensä juolahtaneet, olleet hänen laskelmiinsa tuoneet Robertin rikoksen mahdollisuutta. Mutta nyt, kun hän näki hänet — nuo ajelemattomat menehtyneet kasvot ja nuo kaameat silmät tuli hänen syyllisyytensä yhdeksi niistä mahdollisuuksista, jotka hänen täytyi ottaa laskelmiinsa. Bob ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos hän olisi ollut vain olosuhteiden, väärinkäsityksen, kostotarkoituksessa keksityn juonen uhri. Hän olisi tiennyt, että hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä, että mustalaisjoukkue ei ollut kovin pelättävä syyttäjänä. Tietenkin tekisi Hannan osuus jutussa sen hänelle varsin vaikeaksi; tämä olisi kenties saattanut hänet kovaan kiusaukseenkin. Mutta se seikka yksinään ei ollut kylliksi selittämään hänen kurjaa ulkonäköään eikä sekään, että nuo aikaisemmat suhteet tuohon naiseen mahdollisesti paljastettaisiin tuomioistuimen edessä. Eihän hänellä ollut mitään mainetta menetettävänä; hän ei ollut koskaan esiintynyt muuna kuin kääntyneenä syntisenä. Pahojen tekojensa tarinan hän oli itse kertonut monen kylän saarnastuolista, julistanut sen monissa kyläteiden risteyksissä; hänellä ei saattanut olla mitään sitä vastaan, että se täälläkin toistettaisiin.

Ja kuitenkin seisoi tuossa murtunut mies, pää kumarassa, leuka lerpallaan ja kamalat punaiset juovat silmien ympärillä, jotka näkyivät tuijottavan johonkin näkymättömään ja kauheaan lakituvan seinän tuolle puolen… Clem muisti, että hänellä oli ollut tuollainen ilme ennen kääntymyksensä päiviä, kun hän oli varma siitä, että hän oli tuomittu kadotukseen. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui; hän ei vastannut tuomioistuimen puhemiehen kysymyksiin. Hän seisoi vain siinä ja näytti — tuomitulta.

Esitettiin kysymys, tunnustaisiko vai kieltäisikö hän syyllisyytensä; ja Clem tiesi, että Bobin vastaus olisi ehdottomasti ratkaissut asian häneen itseensä nähden. Mutta Bob kieltäytyi kaikesta puolustuksesta, kieltäytyi vastaamasta tuomarin kysymykseen. Hän seisoi vain siinä mykkänä ja masentuneena. Siis merkittiin hänen puolustuspuheekseen: »ei syyllinen».

Sitten käskettiin todistajat esille. Darius Ripley, Hanna Ripley ja Truffeny Lovell olivat todistajina samoin kuin ne kaksi maanviljelijää, jotka olivat tappelun keskeyttäneet. Dariuksen kaula oli siteessä, ja hän näytti kalpealta ja järkkyneeltä — hänen sallittiin todistaessaan istua. Kukaan mustalaisista ei näyttänyt reippaalta todistajain aitiossa, he olivat liian tottuneet siihen, että se oli eteisenä syytettyjen osastoon. Kun Darius oli lopettanut todistuksensa ja syytetyltä kysyttiin, oliko mitään kysymystä, jonka hän halusi todistajalle tehdä, oli se ilmeisesti tukala hetki sekä Ripleylle että heidän sukulaisilleen. Mutta Robertilla ei ollut mitään kysyttävää.

Näin rohkaistuneina toipuivat todistajat melkoisesti hermostumisestaan, ja kaunis tarina esitettiin pidätettyä vastaan. Darius Ripley oli tavannut hänet Castwisellin »Kruunussa», ja kun tämä ei voinut löytää yösijaa, kutsui hän hänet matkavaunuihinsa nukkumaan. Kutsu oli uudistettu seuraavaksi yöksi, ja Fuller oli viettänyt päivän saarnailemalla naapuristossa. Illallisen jälkeen täytyi Ripleyn jättää hänet kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja neljännestuntia myöhemmin hän kuuli äänekkäitä huutoja. Hän riensi apuun ja tapasi vaimonsa ponnistelemassa syytetyn kanssa. Hänen astuessaan telttaan karkasi Fuller hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jolleivät herrat Boorman ja Gain olisi ajoissa ehtineet väliin. Hanna vahvisti miehensä todistuksen. Hän kertoi muutama vuosi sitten tutustuneensa pidätettyyn Sussexissa, ja tämä oli vastustanut hänen avioliittoaan. Rouva Lovell ja molemmat maanviljelijät esittivät sitten selostuksensa, eikä näkynyt juuri muuta sanomista olevankaan. Bob ainakaan ei puhunut mitään.

Clem istui suorana kuin tanko, pidellen molemmin käsin kankeaa huopahattuaan polviensa välissä. Tämä tarina ei voinut olla totta… ja kuitenkin hän tuskallisesti tajusi kuinka totta se saattoi olla, — äkilliseen kiusaukseen joutuneena pitkän itsekieltäymyksen jälkeen, väsyneenä, pettyneenä avioelämässään ja uupuneena hatarista ponnistuksistaan saarnaajana, oli Bob eksynyt jälleen elämänsä suuren rakkauden pauloihin… Ei ollut ihmeellistä, että hän oli langennut — vaikkei Clem uskonut, että asiat olivat juuri niin kuin mustalaiset olivat ne esittäneet, — mutta se oli kovin julmaa. Sillä mitä ihmiset häntä rangaistakseen tekisivätkin, Bob itse rankaisisi itseään armotta. Clem saattoi lukea sen veljensä kasvoista. Hän seisoi siinä kuin mies, jolle ihmisten tuomio ei merkitse mitään, koska hänen oma sydämensä on hänet tuominnut. Hänellä ei ollut halua syyttää toisia eikä puolustaa itseään. Häntä oli jo syytetty ja hänet oli havaittu vikapääksi korkeamman tuomarin edessä; hänelle ei merkinnyt mitään, tekivätkö Headcornin pienet käräjät hänestä mustan vai valkoisen.

Oikeusviranomaiset neuvottelivat keskenään ja julistivat tuomionsa puhemiehensä välityksellä. He havaitsivat pidätetyn syylliseksi varsin vakavaan rikkomukseen. Hän sai kiittää onneaan, ettei häntä syytetty murhanaikomuksesta ja mahdollisesti lähetetty työvankilaan. Oikeusviranomaiset ottivat huomioon hänen asemansa saarnaajana ja mitä hyvän maineen menetys hänelle merkitsisi. Mutta he eivät voineet päästää häntä lievennetyllä tuomiolla. Vaikka tämä oli hänen ensimmäinen esiintymisensä lakituvassa, ei hänen maineensa ollut moitteeton, ja hänet oli havaittu syylliseksi raakaan ja raukkamaiseen rikokseen. Hänen täytyi mennä kuudeksi kuukaudeksi vankilaan.

Robert ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän ei näkynyt välittävän — tuskin edes tajuavan. Konstaapeli kosketti häntä käsivarteen, ja hän poistui syytettyjen paikalta tehdäkseen tilaa seuraavalle numerolle oikeusviranomaisten runsaassa aamuohjelmassa.

19.

Clem pyysi ja sai luvan puhutella Bobia ennenkuin hänet vietiin Maidstonen vankilaan. Hän oli veljensä luona kymmenkunta minuuttia konstaapelin läsnäollessa. Robert näytti jokseenkin samanlaiselta kuin oli näyttänyt lakituvassa, mutta näkyi paremmin muistavan ympäristönsä. Clemin tullessa huoneeseen hänen silmänsä hetkiseksi valaistuivat, mutta synkistyivät sitten. Kotvan aikaan ei heistä kumpikaan puhunut, vaan he katselivat toisiaan äänettöminä.

»Niin, Bob», virkkoi Clem vihdoin, »kaikki tämä on sanomattoman surullista, ja minä olen siitä kovin järkkynyt».

»Niin olen minäkin», sanoi Bob.

»Mutta minä olen tullut sinulle sanomaan, ettet tuskittelisi, sillä minä aion pitää puoltasi.»

Veli ei virkkanut mitään, ja Clem tunsi pettymystä.

»Näitkö minut lakituvassa?»

Bob pudisti päätänsä.

»Mutta kyllä minä siellä olin. Minä tulin Headcorniin ensimmäisellä junalla kuultuani sinusta eilen illalla.»

»Tietääkö Mabel?»

»Kyllä, hän sähkötti Pollylle ja minulle. Poll on nyt hänen luonaan.»

Hitaasti nouseva puna tummensi Bobin posken.

»Hän ei kaiketi enää koskaan tahdo minua puhutella?»

»Ole huoleti — me kyllä tuomme hänet luoksesi.»

»Ei ole mitään syytä tuoda häntä luokseni. Miksi hän minua puhuttelisi? Minä olen kadotettu.»

»Oh, älä puhu noin jumalattomia.»

»Se on totta. Sanassa sanotaan: 'Jos teemme syntiä senjälkeen, kun olemme päässeet totuuden tuntoon, ei ole enää mitään uhria syntien edestä.'»

»Mutta, Bob, ei se kaikki tapahtunut niinkuin mustalaiset kertoivat. Minä tiedän, ettet sinä ollut niin paha. Mikset tehnyt Dariukselle kysymyksiä, kun se herrasmies kehoitti sinua tekemään?»

»Minulla ei ole mitään kysymyksiä tehtävänä kellekään. Jumala on minun tuomarini ja hän on minut tuominnut. On hirveää langeta elävän Jumalan käsiin.»

»Mutta käyttäydyitkö sinä tosiaankin vapaasti Hannaa kohtaan?»

»Käyttäydyin; muutoin en nyt olisi täällä. Kaiken hellän armon jälkeen, jonka Herra oli minulle osoittanut, minä palasin kuin koira oksennuksilleni… Oi, kuinka paljon rangaistusta ansaitseekaan se, joka on häväissyt sen liiton verta, jolla hänet oli pyhitetty, ja uhmannut armon Henkeä!»

»Älä tuollaisia puhu.»

»Minun täytyy puhua. Ne ovat minun tuomioni.»

Seurasi muutaman silmänräpäyksen tuskallinen hiljaisuus. He istuivat tuijottaen toisiinsa tai oikeammin Clem tuijotti Robertiin, sillä Robertin katse oli ilmeetön ja harhaileva.

»Kuusi kuukautta ei tunnu niin kovin pitkältä ajalta», sanoi nuorempi veli vihdoin ontosti, koska hänestä oli parasta keskittää keskustelu murhenäytelmän aineelliseen puoleen. »Minä hoitelen Campany's Hatchia sillä välin, kun sinä olet poissa, ja huolehdin pienokaisesta… ja Mabelista… Ehtinethän sinä takaisin kevätkylvöihin…»

Hänen äänensä hiljeni avuttomasti — Bob näkyi olevan niin kaukana, jossakin hornassa, hänen ulottumattomissaan. Clem ei voinut tehdä mitään hyvää hänen hyväkseen, — vaikka hän olisi suoriutunut varsin uskomattomasta urakasta pitää hänen kotinsa koossa, ei sekään tositeossa olisi Bobia liikuttanut.

»Älä katso minuun tuolla tavoin», sanoi nuorempi veli käheästi.

»Minä ajattelin, tekisitkö sinä jotakin minun puolestani.»

»Tietysti. Minä tuen sinua, kuten olen sanonut.»

»Tahdotko kirjoittaa kirjeen herra Beemanille Goudhurstiin ja pyytää häntä tulemaan minua katsomaan? Kun hän on evankeliumin julistaja, niin ehkä hänen sallitaan tulla… Minä haluan puhutella häntä… on jokunen mahdollisuus, että hän voisi näyttää minulle valon… Sinun pitää se tehdä, Clem.»

»Kyllä sen varmasti teen. Mutta… mutta, Bob, luuletko, että herra Beeman on omiaan sinua lohduttamaan? Eikö hän tehnyt sinua kovin kurjaksi vuosi sitten?»

»Minun täytyy tavata hänet — hän on Jumalan mies ja hänessä on Jumalan sana. Lupaa, että pyydät häntä, Clem.»

»Minä olen luvannut, mutta… vanha Bob… minun sydämeni ihan murtuu nähdessäni sinun kiusaavan itseäsi näillä asioilla, kun sinulla olisi niin paljon muutakin mietittävää. Ehkei ollut oikein ja sopivaa, että suutelit Hannaa, mutta tuskin se niin vaarallista oli — ei enempää kuin moni muu mies olisi tehnyt, ja on tehnyt luulemma. Ja Dariuksen peittoamisesta ei sinulla ole syytä olla niin järkkynyt ja alakuloinen, koska teit vain mitä hän hyvin ansaitsi.»

»Sinä et ymmärrä minua», sanoi Bob. »Minä en ole tehnyt syntiä niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne — vaan minä olen tehnyt syntiä valoa vastaan. Minä olen niitä, joista sanotaan, 'että oli mahdotonta uudestaan herättää heitä katumukseen'. Suupalasta ruokaa minä olen myynyt esikoisoikeuteni, ja nyt minä olen hyljätty. Minä sanon sinulle vieläkin: 'Ei ole enää uhria syntien edestä'.»

»Minä en tajua sinun oppiasi Bob, eikä olisi mitään järkeä väittääkään, että sen tajuan.»

»Teidän täytyy lähteä kahden minuutin perästä», huomautti poliisikonstaapeli.

»Vie tervehdykseni Mabelille», virkkoi Bob; »sano hänelle, että pyydän anteeksi, vaikken hänen anteeksiantoaan ansaitse; mutta hänen itsensä tähden minä toivon hänen sen tekevän».

»Kyllä — kyllä sanon hänelle. Polly ja minä otamme pienokaisen luoksemme.»

»Mabel aikoo siis lähteä?»

Clem punehtui kommellustaan.

»Vähäksi aikaa — mutta älä pelkää, kyllä me haemme hänet takaisin siksi, kun sinä tulet.»

»Älkää häntä pakotelko. Minä olen tehnyt hänet sangen onnettomaksi milloin milläkin tavalla… järkevästihän hän tekee pysyessään poissa, ja sano myöskin Jimille ja Marylle, että olen pahoillani… ja äidille… Minä olen tuottanut heille kaikille paljon tuskaa ja vaivaa.»

»Älä siitä puhu, Bob.»

»Ja sinut, poikani — minä teen sinut onnettomaksi.»

»Oh, ei, ei — ei mitään — älähän nyt tuskittele.» »Hyvästi sitten.»

»Hyvästi.»

20.

Clem lähti Headcornista perin alakuloisena sinä iltapäivänä. Hänen huolensa oli häntä niin hermostuttanut ja kiihoittanut, ettei häntä maittanut, päivällinen, ja hän kuljeskeli kurjana pitkin kaupunkia, kunnes tuli junan aika. Ainoana lohtuna hänellä oli muutaman minuutin keskustelu kookkaan poliisimiehen kanssa aseman tiellä. Tämä oli nähnyt Clemin lakituvassa ja tiesi, että hän oli tuon hurjannäköisen pahoinpitelystä vangitun saarnaajan veli. Poliisit, jotka tunsivat mustalaiset, pitivät hänen tuomiotaan merkillisen ankarana ja ansaitsemattomana.

»Ne ovat roskaista joukkoa», sanoi hän Clemille, »ja minä tiedän, että siinä jutussa oli jotakin enemmän, mikä ei oikeuden edessä tullut esille. Veljenne oli tietenkin hiukan järkkynyt, kun hänen maineensa oli vaarassa, eikä ajanut asiaansa niinkuin hänen olisi pitänyt. Arvellaan hyvillä perusteilla, että se Ripley on kiristellyt rahoja miehiltä, jotka muka ovat yrittäneet vietellä hänen vaimoaan. Ne mustalaisnaiset eivät koskaan katsahda muihin miehiin kuin omaan aviopuolisoonsa, mutta ne ovat myöntyvinään, jos heitä suostutellaan, aivan kuin pahimmat meikäläisistä naisista myöntyvät tosissaankin. Mutta mustalaislurkit ovat meikäläisiä miehiä ovelammat. Vaimo huutaa, ja he tupsahtavat sisälle — kuunneltuaan ensin ulkopuolella, aiheuttavat rähinää ja tarjoutuvat sitten tukkimaan suunsa viidestä punnasta. Meillä oli viime vuonna miekkonen, muuan Devenden, Quarterin seudulta — sellaisesta syytettynä, mutta sitä ei voitu todistaa, joten hän sai vapauttavan tuomion.»

»Luuletteko, että niin tapahtui Bobille?»

»En tiedä — mahdollisesti. Se tuntui minusta otaksuttavalta, koska Ripley kylläkin tiesi, että hänen maineensa oli vaarassa ja että hän aikaisemmin oli ollut ystävällisissä suhteissa rouva Ripleyn kanssa. Pahoittelemme, ettemme voi sitä todistaa, muttei se pieni lurjus sentään päässyt livistämäänkään. Hänet pidätettiin hänen tullessaan ulos lakituvasta. Chichesterin poliisit olivat häntä etsiskelleet, ja heti kun he kuulivat, että me niin sanoakseni olimme saaneet hänet käsiimme, soittivat he siitä tänne, ja huomenna herra Darius vuorostaan seisoo syytettyjen paikalla.»

»Minkätähden?»

»Syytettynä tavallisesta koiranvarkaudesta; ja hänen vaimonsa ja vanha rouva Lovell joutuvat myöskin kiikkiin — varastettujen tavarain kätkemisestä.»

»Kunpa ne hirttäisivät sen joukkion!» huudahti Clem, päästäen suustaan kostonhimoisimman toivomuksen, mitä oli eläessään lausunut.

»Asia on nähkääs niin, että mustalaiset ovat kuin eläimiä, eikä niitä voi pitää vastuunalaisina teoistaan samalla mitalla kuin tavallisia ihmisiä. Minä olen nähnyt niitä paljon, niitä kun täälläpäin on runsaasti, ja aina niitä kuljetellaan käräjillä milloin mistäkin kepposesta. Pitäisi olla joku paikka, johon heidät kaikki kerättäisiin yhteen, niin etteivät olisi meidän kiusanamme. Tavalliset ihmiset eivät voi heihin luottaa, kun heidän aivonsa työskentelevät niin eri lailla kuin meidän, — ja niin meitä aina petkutetaan. Valitan, että veljenne joutui petkutuksen uhriksi. Minä tiedän, mitä sellainen ikävä juttu merkitsee siivossa perheessä, ja hän näytti rehdiltä mieheltä, vaikka kenties oli täältä joku ruuvi hiukan löysällä — vai kuinka?» Konstaapeli kosketti otsaansa.

»Hänellä oli hiukan omituinen käsitys uskonnosta, mutta hän oli kunnon mies, vaikkette sitä uskone.»

»Miksikäs minä sitä epäilisin? Minä tiedän, ettei kunnon mieskään aina voi olla vilkaisematta sievään tyttöön. Eipä niin, että rouva Ripley on sievä. Hyväinen aika! Hän ei ollut sitä lajia, joka saisi minut poikkeamaan hyveen kaidalta polulta.»

»Veljeni piti hänestä hyvin paljon vuosia sitten, ennenkuin tyttö joutui naimisiin, — piti hyvin paljon.»

»Miespoloinen! Onko hän muuten itse naimisissa?»

Clem nyökkäsi.

»Ja vaimo panee sen kai kovin sydämelleen. Sellaisiahan ne naiset aina ovat… Mutta onhan veljellänne uskontonsa lohduttajana. Eikä kai kuusi kuukautta tiilenpäitä lukemassa hänelle mitään haittaa tee, kunhan vain kehoitatte häntä olemaan sitä liiaksi surematta — sitä häpeää nimittäin. Kuulkaas, sanokaa hänelle, että on miekkosia, jotka me poliisit tunnemme paremmin kuin tunnemme ne, jotka istuvat linnassa; ja ne ovat sellaisia, joiden pitäisi siellä olla, vaikkeivät ole. Nämä meidän lakimme… ne ovat laaditut lurjusten suojelemiseksi tyrmästä. Kuinka monta heittiötä minulla on käpälissäni ollutkaan, mutta sitten on täytynyt päästää heidät menemään näiden lakien vuoksi, jotka muka ovat laaditut heikkojen ja avuttomien turvaksi!»

Konstaapeli eksyi muistelmiin ja mietelmiin, joiden keskelle Clemin täytyi hänet jättää ehtiäkseen junaan. Hän oli siitä pahoillaan, sillä miehen puheet olivat tuottaneet hänelle lohdutusta; mutta hän ei voinut odottaa. Kuultuaan Headcornissa pahimman, mitä oli tapahtunut, täytyi hänen nyt mennä Campany's Hatchiin kuulemaan pahinta, mitä siellä oli tapahtunut.

Pieni juna — jono vanhoja kaakkois-Lontoon vaunuja kytkettyinä nukkeveturiin — huoahti asemalta, Clemin ollessa surkeassa mielentilassaan lyyhistyneenä kolmannen luokan tupakkavaunun nurkkaan, imeskellen sytyttämättömän piippunsa vartta.

Hän ehti Bodiamiin teenjuonnin aikaan ja riensi sieltä Campany's Hatchiin. Polly näki hänet ikkunasta, ja kun Clem ehti taloon, tapasi hän hänet seisomassa oviaukossa pienokainen käsivarsillaan.

»Mabel on lähtenyt», virkkoi Polly.

»Bob sai kuusi kuukautta», sanoi Clem.

He seisoivat tuijottaen äänettöminä toisiinsa.

»Minä en voinut häntä pidättää», virkkoi Polly vihdoin. »Minä koetin taivuttaa häntä jäämään, kunnes olisi kuullut varman totuuden, mutta hän ei tahtonut — ja näin ollen en sitä pahoittelekaan. Kuusi kuukautta…! Poloinen poika!»

»Se on kovaa», sanoi Clem, »se on kauheaa. Aavistan, ettei Mabel koskaan palaa.»

»Meidän täytyy saada hänet takaisin tavalla tai toisella. Olisi liian surkeaa, että Bob kotiin palattuaan näkisi, että hän on poissa… Vaikka kyllähän hänellä on suuttumisen syytä, jos on totta, mitä hänestä ja Hannasta puhutaan.»

»Osittain se on totta.»

»Sitten ei Mabel tule koskaan takaisin.»

Clem ei sanonut mitään. He olivat menneet keittiöön ja istuivat katsellen toisiaan paljaan, puhtaaksi hangatun pöydän yli.

»Mabelin kaltainen nainen ei koskaan suostuisi elämään miehen kanssa, joka on ollut vankilassa», jatkoi Polly; »ja hän on niin hirveästi mustasukkainen Hannalle — luulisi hänen järkensä olevan menossa. Oi, Clem, mikä sai Bobin sillä tavoin menettelemään?»

»Hän viipyi kaksi yötä Hannan ja Dariuksen luona Castwisellissa, ja kai se oli liikaa hänen kestettäväkseen — hänet ja Hanna jätettiin kahdenkesken, ja Bob otti hänet vain syliinsä.»

»Siinäkö kaikki?»

»Siinä kaikki, sillä Hanna rynnisteli vastaan ja Darius tuli sisälle, ja sitten Bob-poloinen karkasi hänen kimppuunsa ollen nähtävästi hulluna.»

Polly kuivasi kyyneleet kasvoiltaan.

»Se on kovin surullista, Clem.»

»Kovin surullista.»

»Luultavasti Bob on rakastanut Hannaa kaiken aikaa?»

»Niin se kai on.»

»Enkä minä voi häntä moittiakaan ajatellessani, millaista olisi ollut, jos sinä ja minä emme olisi olleet naimisissa ja kuitenkin olisimme rakastaneet toisiamme niinkuin nyt…»

Clem nyökkäsi vakavasti. »Minusta näyttää kuin olisi Bobin elämä ollut raakaleita kantava omenapuu — hän on poiminut hedelmiään niinkuin muut, mutta on saanut kovia ja happamia eikä makeita. Rakkaus ja uskonto ovat kumpikin suloisia, sanotaan, mutta Bobille ne ovat olleet kovia, raakoja hedelmiä.»

Polly otti tuolille ripustetun hattunsa.

»Meidän pitää palata kotiin — minä lähetin Jimille sanan, että palaisimme tänä iltana.»

»Entäs Nat? Jättikö Mabel sen meille?»

»Jätti — lyhyeksi aikaa vain. Hänen isänsä ei pidä pikkulapsista.»

»Eikä Mabel itsekään.»

»Joka tapauksessa olen hänestä iloinen. Minä olen aina kaivannut pienokaista kotiimme.»

Clem veti hänet luokseen hyväilevällä käsivarrella, ja yhdessä he katselivat Robertin lasta.

»Oi, Clem, minä soisin sen olevan meidän.»

»Niin minäkin, sekä itsemme vuoksi että sen hyvän vuoksi, mitähän koskaan saanee vanhemmiltaan. Mutta…»

21.

Seuraavain kuuden kuukauden ajan Clem täytti uutterasti Robertille antamiaan lupauksia. Hän kirjoitti herra Beemanille pyytäen tätä käymään häntä katsomassa, vaikka hän sydämessään suuresti epäili sellaisen vierailun hyötyä. Hän kirjoitti Bobille kolmen kuukauden päästä, minkä hän käsitti itselleen luvalliseksi, ja kertoi hänelle kaikki hyvät uutiset. Hän ei maininnut mitään Mabelista, koska siinä suhteessa ei ollut mitään ilahduttavaa kerrottavana. Rouva oli yhä Bulverhythessä, uhmamielisenä ja murtuneena, hoitaen isänsä taloutta ja käyden ystävättärensä Murielin kanssa elokuvissa, missä filmin sankaritarten ja sankarien surujen katseleminen tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Kerran, pari hän saapui pienokaistaan katsomaan.

»Kai minun pian täytyy ottaa se mukaani», sanoi hän, »mutta isä ei ole voinut koskaan sietää pikkulapsia talossaan».

Eivät mitkään Pollyn tai Clemin puheet voineet muuttaa hänen päätöstään Robertin luo palaamisesta. Hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja jäykiksi, kun Robertista mainittiin.

»Minä olen lopettanut välini hänen kanssaan. Jos vain tietäisitte, mitä olen kärsinyt, niin ette pyytäisi minua palaamaan. Ensin se nainen ja sitten uskonto ja sitten taas se nainen. Ja nyt hän on vankilassa, ja jokainen tietää mistä syystä… oi, se on minut melkein tappanut. Hän on tärvellyt minun elämäni. Jollen olisi ottanut häntä, olisin voinut saada Stanley Hugginsin, ja minulla olisi pieni sievä koti kaupungissa. Mutta Bob tahtoi naida minut — voidakseen paremmin unohtaa sen toisen… Ja näin minä olen naineena enkä kenenkään vaimo, sillä minä en enää koskaan elä hänen kanssaan, eikä hän kuitenkaan ole tehnyt mitään sellaista, minkä nojalla voisin vaatia avioeroa… Hän on vain murtanut sydämeni.»

Oli juuri Mabelin kaltaista puhua avioerosta, ajattelivat Clem ja Polly, aivankuin sähkösanomien lähetteleminen kuului hänen tapoihinsa. Kuitenkaan he eivät voineet tosissaan olla hänelle äkäisiä senkään jälkeen, mitä hän oli Bobista sanonut, sillä he tiesivät, että hänen kärsimyksensä olivat totta, eikä se, ettei hän kärsinyt säyseästi, tehnyt niitä vähemmän kauheiksi.

»Sitten, Mabel», virkkoi Polly, »kosket sinä Bobin palatessa ole kotona eikä isäsi halua lapsukaisia taloonsa, sallit kenties meidän pitää pojun siihen asti, kun Bob tulee takaisin, ikäänkuin tulotervehdyksenä hänelle».

»Oh, kyllä te saatte hänet pitää, koska olette niin ystävälliset, että tahdotte ottaa hänet vaivoiksenne. Ja Bobin lapsihan se on — minä en voi riistää sitä häneltä. Jos Bob tahtoo sen pitää… se tulee päivä päivältä yhä enemmän isäänsä.»

Hän vilkaisi melkein vihaisesti lapseen, joka ryömi lattialla. Se oli siro, tukeva pikku veitikka ja sillä oli tosiaan Bobin heleä väri ja siniset silmät, vaikka tukka oli vielä aivan vaalea. Clem ja Polly palvoivat sitä aivan naurettaviin asti, — öisin se nukkui heidän välissään kuin olisi ollut heidän oma lapsensa, ja kaiken päivää se oli jommankumman parissa, saaden osakseen sellaista rakkautta ja huolenpitoa, jollaista sen oikeat vanhemmat olivat sille vain aika-ajoin ja ikäänkuin hetkellisessä hellyydenpuuskassa suoneet. He sanoivat itselleen, etteivät he saisi unohtaa, ettei se ollut heidän; he opettivat sen lausumaan »pappa», jotta se voisi tervehtiä isäänsä tämän palatessa, mutta nykyisin se kirkui sitä milloin vain näki Clemin, mikä teki aivan väärän vaikutuksen.

Kaksi viikkoa senjälkeen, kun Robert oli joutunut vankilaan, muuttivat Clem ja Polly Campany's Hatchiin. Aluksi Clem oli yrittänyt hoidella tilaa Pookwellista käsin, jättäen Podgamin asumaan talossa, johon hän itse joka aamu tallusti; mutta se oli pian osoittautunut mahdottomaksi, ja varhain lokakuussa he muuttivat autioon punaiseen rakennukseen joen partaalla sijaitsevien vanhojen ulkorakennusten keskelle. Jim pestasi uuden apumiehen Clemin poissaoloajaksi.

Bodingmares oli nyt vaurastumassa entistä ehommaksi, ja Jim oli palkannut paimenen ja lehmien hoitajan veljensä ja Pickdickin lisäksi. Mutta Jimin ilkeä kohtalo oli määrännyt, että hänen suurimman menestyksensä vuodesta tuli myöskin hänen syvimmän nöyryytyksensä vuosi. Hän ei ylpeillyt viljavista peltosaroistaan eikä hinnoista, joita hän Battlen markkinoilla sai hiehoistaan. Hänen tarmonsa ydin oli murtunut senjälkeen, kun hänen sukuunsa oli langennut mustin tahra, mitä Rotherin kylissä tunnettiin, — vankilan tahra.

Hän toivoi kovin, ettei Bob vankilasta palattuaan tulisi takaisin tälle seudulle, vaan menisi jonnekin muualle, missä hän »ei ryvettäisi sukulaisiaan omalla loallaan».

»Olisi kylläkin helppo myydä, mitä Campany's Hatchin vuokraoikeudesta vielä on jäljellä, ja talon karjasta ja irtaimistosta kai myöskin saataisiin sievoinen summa. Kun kirjoitat, Clem, voisit sanoa, että se olisi sopivin menettely. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme voidaksemme pitää päämme pystyssä jälleen.»

Clem kieltäytyi sanomasta mitään sellaista. Hän ei tahtonut veljensä ajattelevan, että hänen maailmansa hänen poissaollessaan mureni palasiksi. Vaikka Bob olikin menettänyt vaimonsa, saattoi hän silti pitää tilansa eikä hän ainakaan saisi tietää, että hänen sukulaisensa —tai jotkut niistä — eivät halunneet häntä enää nähdä. Clem piti uskollisesti kiinni Campany's Hatchista tehden parhaansa sen jokseenkin rappeutuneiden vainioiden parantamiseksi ja koettaen minkä kykeni tottua tuohon patustellen kyhättyyn uutisrakennukseen, joka näytti niin tyhjältä ja epäkodikkaalta Pookwellin matalain vuoliaisten ja hyvätuoksuisten seinien jälkeen.

Mutta pian uudenvuoden jälkeen Robert itse vapautti hänet tilanhoidosta, sillä silloin hän kirjoitti Clementille ainoan kirjeensä. Mikään kirje se tuskin olikaan; hän ei siinä kertonut mitään uutisia itsestään, vaan se sisälsi pääasiallisesti suorasukaisia määräyksiä siitä, mitä hän halusi tehtävän ennenkuin palaisi. Yksi näistä oli, että oli päästävä eroon Campany's Hatchista — »mutta kysy ensin Mabelilta, vaikka kyllä minä tiedän, ettei hän välitä». Bob näkyi aivan lopullisesti otaksuneen, ettei Mabel enää koskaan tulisi hänen luokseen asumaan, ja Clem kummeksui, oliko vaimo hänelle kirjoittanut vai joutuiko Bob näihin ajatuksiin vain tietämällä hänen luonteenominaisuutensa. Hän näkyi kaikin mokomin toivovan, ettei Mabelia millään tavoin pakotettaisi tai yritettäisi taivuttaa. »Menetelköön hän minun suhteeni niinkuin haluaa. Nyt on hänen vuoronsa.»

Clem ja Jim sopivat siis erään huutokauppaliikkeen kanssa Bobin karjan, työkalujen ja huonekalujen myynnistä. Mabelilta kysyttiin, halusiko hän pitää jotakin viimemainituista, mutta hän sanoi mieluummin olevansa ilman. Saksanpähkinäpuinen astiakaappi, joka oli melkein täyttänyt pienen ruokailuhuoneen, messinkinuppinen sänky, joka samaten oli ottanut suurimman tilan makuuhuoneesta, eivät enää herättäneet hänessä mitään emännänvaistoja. Nyt isänsä luona asuessaan hän ei tarvinnut omia huonekaluja, ja nykyisessä kaksinaisessa asemassaan hän piti parhaana pysyäkin siellä. Kaikki, millä oli yhteyttä Campany's Hatchin kanssa, liittyi hänen mielessään onnettomiin muistoihin hän ei enää halunnut nähdä siruakaan, mikä oli sieltä kotoisin.

Niin vietti Clem tuskallisen päivän huutokaupan pitäjän liikkuessa, kirjava väkijoukko kintereillään, Campany's Hatchissa, vasaroiden kanoja ja sikoja, työaseita ja huonekaluja erinäisille naapuriston lampuodeille ja tilallisille sekä joillekuille kylän huonekalukauppiaille. Koko seuraavan yön kajahteli nuoremman veljen korvissa vasaramiehen loppumaton pärpätys: »kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — pannaanko yksitoista shillingiä? — kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — kymmenen ja puoli, ensimmäinen huuto — kymmenen ja puoli toinen — kymmenen ja puoli… kolmas — mennyt!» Myynnistä kertyi sievoinen summa — ei varsin paljoa, mutta vuokraoikeuden myynnin kera kylliksi, jotta Bob saattoi varsin vaatimattomasti asettua uuteen seutuun aloittaakseen siellä uudestaan.

Huolimatta kiintymyksestään tilaan niin kauan kuin hän piti mahdollisena, että veli tahtoi sen omistaa, käsitti Clem nyt, että siitä luopuminen oli viisas teko. Yleinen mielipide seudulla tuomitsi Robertin varsin ankarasti. Ne, jotka olivat häntä nauraneet, ja ne, joissa hän oli herättänyt pahennusta, samoinkuin nekin, jotka olivat sanoneet, että »asiassa täytyi jotakin olla», liittyivät nyt kaikki häntä vastaan. Paikkakuntalaiset tuomitsivat hänet lörpötteleväksi teeskentelijäksi, joka vihdoinkin oli oikealla tavalla paljastettu, ja kaikki »olivat sitä kaiken aikaa sanoneet».

»Tehdäksemme pitkän laulun lyhyeksi», sanoi Mountpumpsin Shovell, »on asia niin, ettei rypäleitä voi poimia orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista, eikä evankeliumiakaan voi kuulla Bob Fullerin suusta».

»Hän oli musta», säesti Weigtsin Pepper, »ja tahtoi, että me olisimme pitäneet häntä valkoisena, — mutta se väri on nyt kaikki poissa».

»Pankaa merkille sanani», lausui Udiamin Pont, »että kun hän pääsee vankilasta, alkaa hän taasen käydä kapakoissa».

»Hän on kehno, häijy, likainen retkale», selitti Pepper, »ja ainoa hyvä työ, mitä mustalaiset ovat tehneet, on, että he ovat paljastaneet hänen oikean karvansa».

Varmaankin olisi Bobille tullut tukalat ajat, jos hän olisi palannut tiluksilleen Bodiamin joen varrelle. Hän osoittautui järkeväksi tahtoessaan päästä sieltä eroon. Kunhan vain Mabel olisi lähtenyt hänen mukaansa ja auttanut häntä aloittamaan elämänsä uudestaan… Mutta se oli hänen oma syynsä, eikä hän kaiketikaan enää koskaan voisi olla onnellinen hänen kanssaan, enempää kuin Mabelkaan sitä puolestaan olisi. Clem kirjoitti veljelleen, pyytäen tätä Maidstonesta lähdettyään tulemaan Pookwelliin hänen ja Pollyn luo. Sitten he voisivat katsella ympärilleen ja hiukan tuumia — ainakaan ei Bob tuntisi itseään niin vieraaksi, kun tulisi tuttuun paikkaan.

22.

Kun Clem maaliskuun solskeessa ajoi asemalle Robertia tapaamaan, havaitsi hän ensi kertaa, että hän oli hiukan peloissaan veljestään. Kuusi kuukautta oli Bob ollut suljettuna pois hänen elämästään, suljettuna uusien kokemusten piiriin. Miten ne olivat vaikuttaneet häneen? Sitä oli mahdoton tietää, sillä hän ei ollut saanut muita uutisia kuin tuon ilmeettömän suorasukaisen kirjeen. Mutta Clem saattoi vähin aavistaa, mitä Bob oli tuossa kentiläisessä vankilakaupungissa kärsinyt. Se ei olisi etupäässä ollut vankeusajan tuskia ja nöyryytyksiä, sillä Bob ei ollut luonteeltaan herkkä eikä ruumiiltaan hento, ja vaikka hän kai olikin hiukan ikävöinyt raitista ilmaa, olisi hänen pitänyt varsin hyvin kestää kuuden kuukauden raskas työ. Ja Clem tunsi vaistomaisesti, ettei hänen kurjuutensa erikoisesti johtunut hänen kotinsa eikä lyhytaikaisen maineensakaan menetyksestä tai siitä, ettei hän enää voisi esiintyä saarnaajana — ei ainakaan moniin vuosiin. Katkeruuden juuri näkyi olevan niissä sanoissa, jotka hänen veljensä oli lausunut Headcornissa: »Ei ole enää uhria syntien edestä.» Robert oli tullut vakuutetuksi ikuisesta kadotuksestaan. Hän oli menettänyt sen Jumalan, jota hän oli niin kiitollisin sydämin rakastanut ja palvellut, eikä hänellä ollut muuta edessä kuin leimuavan tuomion odottaminen. Millä tavoin oli tuo aate vankilassa vietettyjen kuukausien aikana kehittynyt? Oliko herra Beeman tehnyt mitään sen karkoittamiseksi? Oliko hänen sydämensä vapautunut pelosta? Vai oliko pelko murtanut hänen sydämensä? Clem ei tiennyt — ja siksi hän oli hädissään.

Oli vain muutamia henkilöitä Salehurstin asemalla Rotherin laakson pienen junan sinne saapuessa. Bob astui ulos eräästä perävaunusta, käveli Clemiä kohti ja puristi sanaa sanomatta hänen kättään. Se, mikä veljessä enimmin pisti Clemin silmään, oli hänen erinomaisen puhdas ja siisti ulkoasunsa. Hänen vaatteensa tuoksahtivat hiukan joltakin desinfisioimisaineelta, mutta ne olivat huolellisesti harjatut.

»Terve», virkkoi Clem, »kuinka sinä voit?»

»Terve», vastasi Bob.

»Minulla on täällä linjaalivaunut ja Spongey. Tulet kai mielelläsi Pookwelliin, Bob?»

»Kyllä.»

»Meillä on uusi sänky ja pesukulho ja muutamia vaatenauloja toisessa yläkerran huoneessa. Ja meillä on pojukin, niinkuin sinulle kirjeessäni kerroin.»

»Oivallista», sanoi Bob.

Clem odotti hänen kyselevän Mabelista, mutta veli ei sitä tehnyt, joten hän katkaistakseen tuskallisen äänettömyyden virkkoi:

»Meillä on illalliseksi sianlihaa ja perunamokkoa».

»Hyvä on.»

»Ja äiti lupasi pistäytyä luonamme myöhemmin.»

»Hänen ei tulisi vaivautua; minä menen kyllä häntä katsomaan.»

»Oh, hän tulee mielellään meille.»

He kuluttivat ajan matkalla Bodingmaresiin tällaisella varovaisella keskustelulla. Clemistä tuntui, ettei hänen veljensä näyttänyt niin riutuneelta kuin hän oli odottanut, joten hän hiukan ilostui ja tyyntyi. Oli vaikeaa tulkita Robertin silmien katsetta, muttei se ollut se toivottoman masentunut katse, jonka hän oli niissä heidän Headcornissa tavatessaan nähnyt… Kenties Bob oli hiukan laihempi entistään, mikä sai nuo omituiset juovat hänen kasvoillaan nenästä suuhun esiintymään niin huomattavasti. Clem ei niitä aikaisemmin ollut pannut niin paljoa merkille, mutta nyt kun keltainen, valju päivänlasku valeli vainioille hohdettaan ja muutamia kellerviä sateensuihkuja lankesi viistoon valon poikki, näyttivät Bobin kasvot äkkiä aivan juovikkailta ja iäkkäiltä. Oli vakoja hänen suupielissään, silmien ympärillä ja kulmakarvojen välissä… mutta poskilla oli iho aivan nuorteaa ja tiivistä, ilman kurttuja; nuo juovat olivat piirtyneet hänen nuoruutensa yli… Clem oli iloinen, kun aurinko vaipui pensasaidan taakse ja Bobin kasvot taas näyttivät pikemminkin nuorilta ja melkein jäykiltä.

Polly odotteli heitä Pookwellin edustalla lapsi sylissä.

»Tuolla tulee pappa», virkkoi hän, kun linjaalivaunut ajoivat portille, ja juosten polkua alas hän työnsi Natin Robertin syleilyyn ennenkuin poju ennätti kurottaa käsivartensa Clemille.

»Se on kasvanut», sanoi Bob.

»No, mitäpä se olisi muuta tehnyt kuuden kuukauden ajalla? Se on metka lapsi ja painaa kolmekymmentä naulaa. Clem punnitsi sen tänä aamuna.»

Nuori Nat sätkytteli noilla oudoilla käsivarsilla, ja Bob ojensi hänet takaisin Pollylle juuri ennenkuin hän alkoi kirkua.

»Parissa päivässä se sinuun tottuu; näin alussa se tietysti vähän vierastaa. Eiväthän ne sillä iällä muista. Heti kun se hiukan paremmin tottuu sinuun, saat ottaa sen viereesi nukkumaan, mutta sen täytyy nyt olla meidän kanssamme vielä jonkun aikaa, muutoin se parkuisi ja valvottaisi sinua.»

Polly puhui rohkeammin kuin Clem, joka käsitteli veljeään kuin huolellinen emäntä säröistä lautasta. Polly puhui Mabelistakin heidän syödessään illallista, vain mainiten häntä nimeltä. Mutta Robert ei osoittanut mitään liikutusta. Hän nautti ateriansa tyynesti, paljoa puhumatta, syöden mitä hänelle tarjottiin, muttei mitenkään osoittaen sitä ruokahalua ja nautintoa, jonka sianlihan ja perunamokon olisi pitänyt hänessä herättää. Sitten hän auttoi Pollya pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa. Hänen sävynsä häntä ja Clemiä kohtaan näytti nöyrältä ja kiitolliselta, muttei hän maininnut siitä enempää kuin mistään muustakaan.

Rouva Wheelsgate saapui pian kahdeksan jälkeen, ja he istahtivat kaikki takan ääreen, yrittäen haastella jokapäiväisistä asioista. Alussa Elizabethilla oli taipumusta haikeamielisyyteen; hän itki hiukan Robertia suudellessaan.

»No, äiti, älä ole huolissasi minun tähteni», sanoi tämä».

Mutta sinä näytät laihemmalta; vaatteesi riippuvat löyhällä.»

»Minä painan naulan enemmän kuin vankilaan lähtiessäni.»

Äiti ei virkkanut enempää, vaan pudotti kätensä hänen hartioiltaan hämmästynein elein. Sitten he vetivät tuolinsa lähelle valkeata, sillä maaliskuun tuuli pieksi huoneustoa. Ilmasta he saivat aiheen haastella vähän hiilien hinnasta ja vesakosta, jota Dunk parhaillaan kaatoi Shoyswellissa. Sitten Polly jutteli pienokaisesta ja kertoi isoäidille sen viimeisimmistä hommista. Hän suoritti osansa parhaiten; Clem oli ilmeisesti hämillään, ja rouva Wheelsgate näytti hämmästyneeltä ja nololta. Jännitys laukesi vasta sitten, kun seurue hajaantui yöksi.

Clem saattoi äitinsä kotiin, ja palatessaan hän tapasi Pollyn sytyttämässä kynttiläänsä vuoteen ääreen. Robert istui yhä takan edessä, ja kun Polly lähti huoneesta, näkyi hän äkkiä muistavan jotakin ja nousten kömpelösti jaloilleen meni avaamaan hänelle ovea. Tällaiseen kohteliaisuuteen tottumattomana teki Polly ensimmäisen kommelluksensa.

»Ka, Bob, tuo on Mabelin opetuksia, eikö totta?» sanoi hän.

»Niin on», myönsi Bob ohuella äänellä ja palasi tuolilleen.

Keskellä yötä herätti Clemin omituinen ääni. Hetkisen hän kuunteli vuoteessaan; se oli kummallisen yksitoikkoista, niin että hän alussa tuskin tunsi sen nyyhkytykseksi. Mutta paremmin valveutuessaan hän käsitti. Robertin vuode oli aivan seinän vieressä toisella puolen; luultavasti hän ei ollut huomannut, että vain jalan vahvuudelta rimaa ja rappausta erotti hänet Clemistä ja Pollysta.

Pian heräsi Pollykin ja kuuli myös.

»Ka, Clem, mitä se on?»

»Se on Bob.»

»Pitämässä moista melua, ei suinkaan?»

Hän kuunteli hetkisen ja uikutti itsekin hiukan.

»Voi sitä poloista; minä en jaksa sitä sietää. Sinun pitää mennä hänen luokseen, Clem.»

Tämä livahti vuoteesta, mutta muutti sitten mielensä.

»Ei, en minä mene. Minä tiedän, että hän mieluummin soisi olevani sitä tekemättä.»

»Mutta ethän voi hänen sallia tuolla lailla valittaa. Mene viemään hänelle Nat.»

»Ei, eukkoseni, sinä et ymmärrä. Tuo uikutus ei suinkaan ole tarkoitettu meidän kuultavaksemme. Hän ei luule meidän olevan ihan seinän vieressä.»

Clem kömpi takaisin vuoteeseen, ja pian sen jälkeen lakkasi nyyhkytys. Kenties oli Bob kuullut heidän haastelevan, vaikka he olivatkin puhuneet varovasti kuiskaillen, jotteivät herättäisi poikaa.

23.

Seuraavat pari, kolme päivää kuluivat mitään erikoista tapahtumatta. Öisin ei enää kuulunut nyyhkytystä. Päivin Robert ahersi uutterasti sekä kotiaskareissa, joihin Mabel oli häntä opastellut, että pelloilla Clemia auttamassa. Hän näkyi pitävän työstä — löytävän siitä jonkunlaista helpotusta. Alussa Jim ei halunnut häntä nähdä tiluksillaan tai oikeammin hän ei halunnut muiden häntä siellä näkevän. Hän koetti taivuttaa Clemiä kehoittamaan Robertia lähtemään pois…

»Hänen täytyy yrittää alusta jossakin, missä ihmiset eivät tiedä, mikä hän on. Jollei hänellä ole riittävästi kolikoita, niin suostun kyllä häntä hiukan auttamaan.»

»Jos hän lähtee, niin Polly ja minä lähdetään myös», virkkoi Clem.

»No, älä ole noin hiton hupsu», sanoi Jim, joka ei mitenkään olisi voinut saada toista miestä tekemään Clemin työtä Clemin palkoilla.

»Minä en salli Bobin lähteä oman onnensa nojaan siinä tilassa, jossa hän nyt on.»

»Missä tilassa? Eihän häntä mikään vaivaa. Hän näyttää vähemmän murheelliselta kuin joistakuista olisi sopivaa.»

»Minä tiedän paremmin kuin sinä, mitä hän tuntee, ja sanon sinulle, ettei hänen ole hyvä lähteä mihinkään yksinään. Minä olen valmis seuraamaan häntä minne tahansa, ja niin on Pollykin.»

»No minusta on parempi, että hän jää kuin että te lähtisitte. Eihän hänestä täällä toki paljoa haittaa ole.»

»Haittaa! Hän tekee puolentoista miehen työn, tekee tosiaan.»

»Se onkin hänessä uutta. Taisivat vankilassa opettaa hänet työhön.»

Clem ei virkkanut mitään, ja pelosta, että oli häntä loukannut — sillä hän oli niin verraton ahertaja, samalla sekä ansiokas työmies että omaa ansiokkuuttaan aavistamaton, — Jim alistui lepytellen.

»No, sano hänelle, että hän saa jäädä — ja tehdä minulle työtä kahdestakymmenestä shillingistä viikolta ja ylläpidostaan. Kai sen sanot?»

»Minä sanon hänelle», virkkoi Clem, »ja sanon myöskin, että hän saa lähteä, jos haluaa».

Mutta Robertista oli paljon mieluisempaa jäädä. Hän riippui kiinni Clemissä ja Pollyssa, jotka tunsi ainoiksi ystävikseen, ja samalla hän käsitti kuinka kiittämätöntä olisi riuhtaista heidät irti juurineen ja siirtää heidät johonkin uuteen seutuun. Hänestä itsestään olivat kaikki paikat samanlaisia. Hän ei välittänyt kylmästi tuijottavista silmistä tai niistä, jotka kääntyivät hänestä poispäin, kun hän joskus harvoin maantiellä liikkuessaan tapasi jonkun. Hän tiesi, ettei Clem tuntenut noloutta ja häpeää hänen tähtensä, ja Jimille taas hän saattoi uutteralla työllä ja uskollisella palveluksella korvata hänelle tuottamansa häpeän, eikä hänen tarvinnut paljoa liikuskella tai tavata ketään, jotka hänestä loukkaantuisivat.

Näin siis päätettiin, että Bob jäisi Bodingmaresiin ainakin toistaiseksi. Clem ja Polly tunsivat suurta huojennusta, sillä vaikka he olisivat kernaasti lähteneet hänen kanssaan vieraisiinkin seutuihin, rakastivat he pientä kotiaan ja työtään Jimin tilalla ja olisivat tunteneet itsensä varsin oudostuneiksi uudessa ympäristössä. Jim puolestaan oli taaskin vastannut kohtalon oikkuun jalomielisellä teolla. Hän sai kokea, että hänen anteeksiantonsa Robertille — sillä siksihän se oli ymmärrettävä — oli enemmän vaikuttanut häpeän poispyyhkimiseksi kuin mikään määrä hurskasta suuttumusta olisi voinut tehdä. Hänen menettelyään hänen ottaessaan Robertin takaisin työmieheksi vainioilleen ylistettiin kautta Salehurstin ja High Tiltin pitäjien. Herra Vine vihjaisi siihen hienotunteisesti verhotuin sanoin saamassaan Throwsin kappelissa, ja kahden kylän jokaisessa oluttuvassa julistettiin, että Bodingmaresin Jim Fuller oli kunnon mies.

Robert oli kyllin kiitollinen ja osoitti sen välttämällä kartanon läheisyyttä ja olemalla otaksumatta, että hänen sietämisensä palkattuna palkollisena merkitsi, että häntä siedettiin myöskin talon poikana. Mutta tämä kartteleminen johtui osittain hänen Marya kohtaan tuntemastaan pelosta. Muistot tämän teräväkielisyydestä entisinä aikoina tekivät hänet vastahakoiseksi häntä tapaamaan. Mutta mahdotontahan oli, ettei hän talon säännöllisenä työmiehenä koskaan joutuisi hänen kanssaan kosketuksiin.

Eräänä päivänä hän oli niin janoissaan, että tunsi täytyvän mennä kartanoon pyytämään juotavaa. Luultavasti siellä olisi vain palvelijatar.

Mutta kun hän kolkutti ovelle, avasi sen Mary.

»Ka», sanoi hän, »sinäkö siellä! Mitä haluat?»

»Minun on jano», mutisi Robert nolostuneena.

Mary katseli häntä hetkisen äänettömänä, avasi suunsa jotakin sanoakseen, mutta hillitsi sitten kielensä.

»Kumpaako tahdot — olutta vai vettä?» kysyi hän vain.

»Vettä, ole hyvä.»

»Et siis siitä ole vielä päässyt? Luulen, että sinä kaiken tämän jälkeen olisit alkanut uudenlaisen uskonnon.»

Robert ei virkkanut mitään.

»Sinun asemassasi», jatkoi sisar, »minä ottaisin varoituksesta vaarin ja jättäisin kaikki moiset ehdottoman raittiuden hullutukset. Kun kanat eivät muni tällä muonalla, niin en tarjoa niille enää samaa, vaan koetan muutteeksi tuota apetta. Niin sinunkin pitäisi menetellä noiden päähänpistojesi suhteen. Kun ei ensimmäinen laji, niin sanoakseni, saanut sinua munimaan, niin koettaisit toista. Kuuletko, mitä sanon?»

»Kyllä.»

Robert aikoi kääntyä pois.

»No, kun kerran tulit saadaksesi kulauksen vettä, niin ei ole järkevää, että lähdet sitä saamatta. Tule keittiön puolelle, niin etsin sinulle kupin.»

Vähää myöhemmin, kun humalantaimien kasteleminen iltasin piti Clemiä, Robertia ja Pickdickiä myöhäiseen jokipuutarhassa, pyysi Jim heitä kaikkia tulemaan taloon haukkaamaan ehtoollista. Bob näki, että häntä siedettiin perheen katon alla, mutta hän ei sitä suvaitsevaisuutta käyttänyt väärin. Hän ei koskaan kutsumatta mennyt lähelle Bodingmaresia, ja silloinkin hän toisinaan kieltäytyi. Hän pysytteli mieluimmin Pookwellin nurkilla ja kävi noin kerran viikossa Marsh Quarterissa äitiään tervehtimässä.

Clem ja Polly yrittivät parhaansa tehdäksensä hänet onnelliseksi. He häpesivät Jimiä ja Marya, joiden sanat ja kasvonilmeet kielsivät heidän omat työnsä; ja he olivat häpeissään Mabelin tähden, joka ei tullut eikä kirjoittanut, ja myöskin naapuriston arvossapidettyjen maanviljelijäin — vapaatilallisten ja vuokralaisten — vuoksi, jotka eivät suoneet Robert-paralle tunnustusta eivätkä hyväksyneet häntä seuraansa. Eipä niin, että tämä kumpaakaan halusi, mutta Polly oli sydämessään vakuutettu, että hiukan seuraa tekisi hänelle hyvää, ja Clem olisi mielinyt ottaa hänet mukaansa toripäiville nähdäkseen, voisiko hänessä jälleen herätä mitään mielenkiintoa hintojen vaihteluun ja elukoiden ostoon ja myyntiin.

Robert näkyi olevan kiitollinen heidän ponnistuksistaan, hän oli nykyisin aina säyseä ja lempeäsanainen. Hän ylisti Pollyn keittotaitoa, milloin huomasi sitä häneltä odotettavan, ja oli alati aulis häntä auttamaan talon askareissa pilkkomalla puita, pesemällä astioita, kantamalla hiiliä ja tekemällä kaikenlaisia roskaisia hommia, joita Clemin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut suorittaa. Polly »oli aivan ymmällä», kuten hän itse sanoi. Clemistä taas oli hänen veljensä verraton; hän ahnehti työtä ja olisi tahtonut tehdä sitä herkeämättä kaiken päivää. Joka aamu, ennenkuin olivat nousseet, he kuulivat hänen tulevan alas virittämään tulta keittiöön. Hänellä oli nyt ollut lapsi öisin vuoteessaan; tämä oli vihdoinkin alkanut tottua häneen, mutta siihen oli vaadittu melkoisen paljon suostuttelua. Pikku Natista oli jotakin peloittavaa tässä kookkaassa, vahvassa, murheellisessa isässä, joka ei koskaan nauranut tai laulanut hänelle, kuten hänen toinen isänsä, ei koskaan heittänyt häntä ilmaan ja ottanut jälleen vastaan ja joka joskus piteli häntä niin kömpelösti ja tiukasti.

Clem ja Polly ymmärsivät pienokaisen tunteet. Joskus he eivät voineet olla pelkäämättä Bobin suhteen. Hän oli niin erilainen, niin kokonaan toisenlainen kuin entisajan keikarimainen, miltei lurjusmainen Bob, niin toisenlainen kuin jurotteleva, itsepäinen Bob, joka oli nainut Mabelin, tai se haltioitunut, ilmestyksistä haaveksiva Bob, joka oli saarnannut evankeliumia Kentin mökkiläisille. Tämä hiljainen, lempeä, uutterasti uurastava, nöyrä olento tuntui vieraalta veljelle, joka oli häntä koko ikänsä katsellut. Hän ei voinut käsittää, että hän oli sama Robert, joka ennen kerskaili juopottelustaan ja vedonlyönneistään, kun he rupattelivat Bodingmaresin isossa, matalassa makuuhuoneessa… Mikä oli hänet niin voinut muuttaa? Clemistä näytti, että hänellä oli täytynyt olla joku uusi, kauhea kokemus… Hän oli kuin sammunut lamppu.

Pari kertaa nuorempi veli yritti voittaa hänen luottamuksensa, mutta hän pilasi asian etupäässä oman pelkonsa tähden. He pohtivat tulevaisuutta, Mabelin palaamisen vähän otaksuttavaa mahdollisuutta, Bobin taloudellista asemaa lapsen hoivaamista… Mutta Clem tiesi, ettei veljen murheellisuuteen ollut mikään näistä syynä. Hän tiesi nyt, että hän eli, ahersi, haasteli, jakoi jokapäiväisen elämänsä epätoivoisen miehen kanssa, jonka oma elämä ei ollut mitään — ainoastaan sammunut lamppu.

»Koeta saada hänet sinulle juttelemaan, Clem», sanoi Polly levottomana Clemin puolesta samoin kuin Bobinkin, sillä Clemin silmistä alkoi toisinaan välähtää ilme, joka suuresti muistutti Robertin ilmettä.

Nuori Fuller pudisti päätänsä.

»Hän ei juttele, hän ei halua kertoa minulle, enkä minä tosiaan tohdi kysyä häneltä.»

»Mutta ehkei häntä mikään vaivaakaan.»

»Sellaiseltako hän näyttää?»

»Ehkä hän on saanut jonkun päähänpiston.»

»Hän on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on iankaikkisesti kadotettu — sellainen päähänpisto hänellä on.»

»Mutta hän ei nykyisin koskaan puhu uskonnosta.»

»Siitäpä juuri sen tiedänkin.»

24.

Eräänä päivänä, kun Robert oli asunut heidän luonaan jo kolmisen viikkoa, otti Clem hänet mukaansa Ticehurstin markkinoille. Hän ajatteli, että vaihtelu tekisi hänelle hyvää, eivätkä he Ticehurstissa luultavasti tapaisi monia hänen tuomitsijoistaan. He viettivät varsin seikkailuttoman aamun tarkastellen lampaita, ja heille sattui vain yksi ikävä kohtaus — Little Moatin Breamin kanssa. Tämä oli tullut Ticehurstiin hevosia myymään, joita hän erinäisistä syistä luuli voivansa helpommin kaupita vieraille. Senvuoksi kiusoitti häntä nähdä Clem Fuller seisomassa keppi kainalossa surullisesti kuuluisan Bob-veljensä vieressä, jonka tuominen säädyllisten ihmisten joukkoon muka oli loukkaus.

Jos Bream olisi kuulunut ylevämpiin piireihin, olisi hän ilmaissut inhonsa sellaisilla hienommilla keinoilla kuin olematta näkevinään Robertia, vaikka tämä seisoikin hänen edessään, mutta hänen olosuhteensa olivat tehneet hänet kykeneväksi vain karkeampiin mielenosoituksen muotoihin.

»Hei», huomautti hän, »oletteko tullut pitämään meille saarnaa?»

Clem se oli, joka punehtui ja vastasi.

»Hei», sanoi hän, »oletteko tullut myymään meille pattijalkaista hevosta?»

»Hoitakaahan kieltänne tai paiskaudutte sinne, mistä veljenne juuri on tullut.»

»Minä paiskaan teidät ensin tunkiolle.» Ja Clem puristi kätensä hurjasti nyrkkiin.

»Älä viitsi, Clem; »älä saata itseäsi ikävyyksiin. Hänen sanoistaan ei tarvitse välittää.»

»Minun sanani ovat totta», virkkoi Bream.

»Niin ovat», myönsi Bob.

Bream nolostui sellaisesta alistuvaisuudesta eikä voinut löytää sopivaa vastausta ennenkuin Bob oli raahannut kiukusta sähisevän Clemin pois.

»Meidän täytyy lähteä kotiin nyt», sanoi hän, »meillä ei ole täällä mitään tehtävää enää, kun olemme nähneet karitsat enkä minä halua, että tappelet kenenkään kanssa kun he puhuvat totta».

»Se ei ollut totta. Se oli vaan raakaa virnistelyä, jota jokaisen kunnon ihmisen tulisi hävetä. Minä tahtoisin lyödä häntä naamaan.»

»Pysyhän tyynenä, nuorukainen», käski Robert äänellä, joka muistutti häntä entisestä Bobista.

He kävelivät kotiin, koska linjaalirattaita tarvittiin sinä aamuna muuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut ennenkuin olivat kylän ulkopuolella. Sitten Robert lausui:

»Minä en halua, että aina pidät minun puoltani ihmisiä vastaan; ne ovat useimmiten oikeassa siinä, mitä sanovat.»

»Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.»

»Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä — että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan liehittelemästä… On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.»

»Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua. Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.»

»Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen, etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?»

»Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa menettänyt…»

»Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä koskaan ollutkaan.»

»Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'»

»Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.»

»Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?»

Bob naurahti omituisesti.

»Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin».

»Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty, missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa katsomassa.»

»Niin?»

»Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten ollut koskaan armossa ollutkaan…»

»Se vanha hölmö!»

»Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.»

»Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?»

»Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen. Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt, ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä. Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.»

»Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?»

»Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää. Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa… ihmiset kappeleissa aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan… Herra Beeman sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa… niitä voihki rivittäin lattialla… Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin töllistelleet.»

»Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan. Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista ei voi suinkaan erehtyä.»

»Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu pois».

»Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä mitään tarkoittamatta.»

»Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle maininnut… Mabelin asunnon ulkopuolella… Voi, varmaankin minä olen halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein, että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen merkitsee.»

»Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä, kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?»

»Hän on hyvä», sanoi Robert.

»Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.»

»Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe, että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys…!' Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.».

Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä kanssa. Sitten hän jatkoi:

»Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut, koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä… Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on — ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.»

»Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.»

»Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa, mitä ei minulta voida ottaa pois… Minun täytyy säilyttää hänestä tää pikku rahtunen… se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.»

»Sitten en voi sanoa muuta kuin…» Mutta Clem ei virkkanut mitään enempää.

25.

Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään; tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin.

Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen, edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa.

Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi erehtyneensä… Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa? Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen sanoja… Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä.

Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut; sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta ponnistusta hänet pelastaakseen.

Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi koskea kumpaakaan.

Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva, hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli lähtöisin… Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä, ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat.

Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle seuraa.

Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä, hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies, jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti, silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja kurtuttomat kuin nuoren lapsen.

Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja ryppyjä… Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen — ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata.

»Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi.

»Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra Robert Fullerin, veljeä.»

»Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.»

»Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta. Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.»

Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin, mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla kunnioituksella.

»Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa.

»Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa täälläpäin?»

»Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem.

»Ah, niinkö? Hm… ja kuinka veljenne voi?»

»Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan.

Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä.

»Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.»

Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä. Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut teeltä.

»Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.»

»Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt tarkoitustanne aivan selvästi… mutta Bob on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle sanoneen.»

»Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut vienyt harhaan.»

»Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.»

»Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.»

»Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä… ja minä olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan, sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista. Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene helvettiin.»

»Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.»

»Missä suhteessa?»

»No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin useimmat meistä.»

»Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii sydämet.»

»Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,»

»Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole armon tilassa.»

»Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla… Kaikki mitä tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon, kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia… ja mitä hän niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä tuomita.»

»Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa… te yhä vain kerrotte minulle, mitä veljenne on tehnyt, vaikka meille on sanottu, että omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille toinen kupillinen teetä.»

Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä. Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» — mitä se kaikki merkitsi…? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan Bobin puolesta.

»Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman sydämensä todistuksesta, — abba, isä, ei ole hänen sydämessään.»

»Mutta kunhan vain sanoisitte…» Clem rukoili toivottoman nöyrästi, tuijottaen teekannuun.

»Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman päätöksiä.»

»Mutta Bob-parka…»

»Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana pettänyt.»

Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon.

»Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme», jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon. »Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi — hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — mene, mene, tekel upharsin. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä.

»Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.»

»Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä… Mutta minä en voi uskoa, ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin alussa, tarkoitan.»

»Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan. Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.»

»Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti… ette voi väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.»

Herra Beeman hymyili melkein säälivästi.

»Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.»

Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois.

»Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi, että te ette mitenkään minua auttaisi».

»Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen tuomioittansa edessä.»

Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut. Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä, arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista vihaa.

»Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän melkein töykeästi.

»Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.»

»Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään — eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla valheillanne… joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.»

Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni järkkymätön ääni vastasi hänelle:

»Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette kompastumaisillanne siihen… Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette loukannut itseänne.»

26.

Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin. Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein. Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita, jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja, jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena.

Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa. Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt kehoittaa häntä siitä luopumaan.

Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob nähdä hänet jälleen vai ei.

Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin, ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos.

»Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään.

»Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly.

»Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua — voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.»

»Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.»

Mutta Robert pudisti päätänsä.

»Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.»

Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi, ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan mukaan Mabelin luo.

»Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.»

Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut; mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon.

Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet vastaan… ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä.

»Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?»

»Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti, tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä tuomittavaa kuin herra Beemaninkin.

Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä, kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava, että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan:

»Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.»

»Missä hän on?» kysäisi Mabel.

»Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.»

»Minä en tahdo häntä nähdä.»

»Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.»

»Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?»

»Ei — ei hän sitä aio tehdä.»

»Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin hän on minua kohdellut.»

»Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty hammaskin.»

Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä. Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa… jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista, valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä joku olisi poissa.

»Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.»

»Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt — vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet sisälle?»

»No, olkoon menneeksi… enhän sitä voine kieltää.»

Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen Mabelin eteen.

Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt, missä se hänessä piili.

»Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka voit?»

»Varsin hyvin, kiitos.»

»Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.»

»Niin, yksi alaleuasta.»

»Tekikö se kipeää?» kysyi Clem.

»Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.»

Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi.

»Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä huolimatta se äilähteli hirveästi».

Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden.

»Kuinka lapsi voi?»

»Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.»

»Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä nyt vielä ottaa huostaani.»

»Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta eroon.»

Mabel punehtui.

»Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.»

»Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem.

»No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole kokonaan minun syyni.»

»Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert.

»Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät… mutta tilanne alkoi tosiaan käydä liian vaikeaksi.»

»Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit».

Mabel pudisti päätänsä.

»Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa.

Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut… Minä en koskaan ollut sinulle sopiva vaimo, Robert.»

»Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän aina, että voin sinulle jotakin lähettää».

Mabel nauroi ilottomasti.

»Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja ja piano… Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan vapaana… Me voisimme kai saada avioeron… sinä voisit pitää lapsen…»

»Kenties se olisi paras ratkaisu.»

»Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin.

»Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla, kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa… mutta joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.»

»Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?»

»En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi aikaa… Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin… ja tämä on kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit Hannaan…»

»Sitä en voisi koskaan tehdä.»

»Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?»

»Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti, »mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja sitäpaitsi… no, se on nyt kaikki ohi.»

Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä.

Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää olisi.

»No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin.

»Niin… ehkä… hyvästi», sanoi Mabel.

He kättelivät kaikki.

»Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni kanssa siitä avioerohakemuksesta».

Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin.

»No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem.

»Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert.

He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta, osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat, metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen rauhaansa.

Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä, pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen tanssivan ruo'ikossa… kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut… se oli todellakin hän itse; siinä hän ei nähnyt vierasta… Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä, poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen mureniksi omaa sydäntään… Mabel-parka!

Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly.

»Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?»

»Minä tulen nyt.»

Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti. Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin onnettomaksi.

»Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.»

»En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.»

»En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee tavattomasti sinun tähtesi.»

»Olen pahoillani.»

»No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin tyytyväinen.»

Bob näytti hämmästyneeltä.

»Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en aikonut kiusata sinua ja Clemiä.»

»Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin muuttuneena ja synkkänä.»

»Minä teen parhaani.»

»Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.»

27.

Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua. Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi — myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti.

Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan, ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla… Hän seisoi jonkun minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun riippuvaan valkeuteen.

Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan… Hän ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan… Jos hän olisi hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen.

Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli isänsä ja huonekalut ja piano… ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»… hän oli tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta.

Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä. Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?»

Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli rakkauden Jumala… Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia. Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen kadotuksestaan…

Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata. Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle, hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin, oli hyljännyt hänet… Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen kanssa.

Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan, yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut. Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi, hän olisi mieluummin kuollut… Ka, miksipä ei?

Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin lämpimän kosketuksen.

Niin, miksikä ei…? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä. Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle. Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut… muttei se itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi. Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan.

Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa, ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta». Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen silmäkulmistaan… mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää?

Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan rakkautta…

Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua — se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista, elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä. Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi.

Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.» Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa, ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman… omituista, että hän niin kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti, saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut, joisivat surmansa hänen tähtensä… Hänen täytyi jättää paperi, jolle kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa… ja joitakuita esineitä, jotka hän halusi antaa määrätyille henkilöille.