II OSA (continued 3)

Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä »Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois.

Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki.

Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva.

Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio… katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.»

Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi tietää… Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla — hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa… oi, se oli kesä, jota hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos.

Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen… Hän seisoi ja katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen mieltään niin murheelliseksi… pian hän olisi poissa niiden luota… poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä ruutuja.

28.

Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita.

Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä. Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät, talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella… Soimauksen tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon ja kuitenkin niin omituisen vähän.

Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa, että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta tuon ihmeellisen vuoden… hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan, lintujen liverryksen…

Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä — jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa.

Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena, ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta, lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten tulvivasta päivännousun rusosta.

— Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja itkee nyt, kun se on yksinään.

Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan kauneuden nuhde.

— Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä katselet — nyt sinä lähdetkin pois.

— Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en huoli mistään ilman Jumalaa.

— Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne?

Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja tehnyt hänestä hupsun.

— Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa — että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun?

Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan…

— Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis, kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin. Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta.

— Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos.

— Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi.

Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien jäljet painettuina pehmeään hiekkaan… Robert katseli niitä ja vapisi. Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat.

»Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!»

29.

»Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.»

Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen kiinnittäessään housujansa.

»Ehkei hän ole vielä mennyt alas.»

»Kello on jo yli kuuden.»

»Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.»

Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa.

»Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.»

»Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän ole tuonut minulle hiiliäkään.»

Jokin koski Clemiin.

»Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas.

Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan.

Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen:

»Clem!»

»Mikä on?»

»Bob on mennyt hukuttamaan itsensä… On kirjoittanut sen tähän… Oi, mitä meidän pitääkään tehdä?»

Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla.

»En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni, rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni…»

»Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea», huudahti Polly hysteerisesti.

Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten.

»No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt… sanoo, että me saamme pitää lapsen… ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille…»

»Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.»

»Kuka? Herra Beemanko?»

»Ei, vaan Bob.»

Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä.

»Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän sydämemme.»

Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna.

»Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua vaatteesi, koska ne ovat märät.»

»Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement.

»Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.»

»Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly.

»Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.»

Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat toisiaan.

»Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä… ja kaikki tämä minun tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.»

»Siis tarkoitat… tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?»

»Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä… Pikemmin lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin helvetissä… mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä ollenkaan aavistanut…»

»Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem epäilevästi.

»Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme. Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta… että hän on kaunis. Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen kukan… ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan…»

Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin.

»Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?»

»Enpä tiedä. Minä vain seisoin siellä, ja jotakin tuntui särkyvän sydämessäni — ja sitten minä ajattelin aivan toisin. Olin kuulevinani äänen minua puhuttelevan — en kauheaa ääntä enkä papillista ääntä, vaan sellaisen äänen, jolla puhutaan täälläpäin, aivan rauhallisen ja silaamattoman. Ja se sanoi, ettei Jumala ole suljettuna meiltä pois taivaaseen, vaan että hän on täällä alhaalla — vainioilla nuoren viljan ohella ja kedoilla pienokaisiaan hoitelevien eläinten parissa, sinussa ja minussa, — hänen seurastaan ei pääse pakenemaan — Ja sitten minä ajattelin raamatun sanoja: 'Jos minä vuoteeni helvettiin rakentaisin, niin sielläkin Sinä olet kanssani', ja minä käsitin, että siten minä en koskaan voisi joutua helvettiin, koska ainoa helvetti, jota pelkäsin, oli elää ilman Jumalaa.»

»No», sanoi Polly reippaasti, »tuota kaikkea sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin ja säästää itseltäsi ja jokaiselta muulta melko paljon vaivaa. Mutta samapa se, koska olet tullut järkiisi, niin hyvä on, ja nyt saat auttaa minua valmistamaan aamiaista.»

Robert totteli häntä auliisti. Clem jäi seisoman kuistille, tuijottaen raitille mitään näkemättä. Pitkän aikaa hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, kädet ristissä rinnoilla. Kerran hän sytytti piippunsa ja salli sen sammua jälleen. Kun Polly oli häntä kahdesti käskenyt, toisen kerran jokseenkin kiivaasti, meni hän sisälle aamiaiselle.

Aterioidessa Bob selosti ihmeelliset kokemuksensa vielä seikkaperäisemmin. Pidättyväisyys oli aina ollut hänessä vain ohimenevä ominaisuus, ja hän haasteli laajasti seikkailuistaan lammen partaalla, niin että ainoastaan kielen, varsinkin hänen kielensä asettamat rajoitukset estivät Clemin ja Pollyn saamasta tietää niistä yhtä paljon kuin hän itse tiesi. Tämä uusi kokemusten sarja oli heille jokseenkin yhtä käsittämätön kuin se vanhakin, mutta he näkivät, että hän nyt oli onnellinen ja että hän oli päässyt epätoivostaan, joten he olivat kiitolliset — ja koettivat osoittautua mahdollisimman myötätuntoisiksi.

»Minä tunnen, etten tosiaankaan koskaan voi maksaa Herralle kaikkea, mitä hän on minulle tehnyt», sanoi Robert. »Minun täytynee kertoa kaikille ihmisille, että hän on rakkauden Jumala ja pelkkää rakkautta.»

»Ka, Bob», virkkoi Clem vakavasti, »sinun täytyy jättää muut ihmiset rauhaan. Et voi jokaisen kääntymyksesi jälkeen mennä saarnailemaan evankeliumia.»

»Mutta minä näet saarnasin ankaraa evankeliumia ensi kerralla: minä julistin, että Kristus kuoli valittujen edestä ja että kaikki muut palaisivat helvetissä. Kaiken aikaa minä näet esitin Jumalaa väärässä valossa, ja minun on mentävä se asia korjaamaan.»

»Sinä jätät sen nyt ainakin toistaiseksi.»

»Mutta minä en voi sitä jättää, kun kerran olen puhunut hänen rakkauttaan vastaan. Minun täytyy mennä sanomaan herra Beemanillekin, että hän on erehtynyt.»

»Voit mennä sanomaan herra Beemanille mitä ikinä haluat — minä annan sinulle sitävarten vapaapäivän, — mutta sinun tulee jättää muut ihmiset rauhaan, jo siitäkin syystä, etteivät ne sitä sinulta nykyisin sietäisi; sinun on muistettava, että kaikki naapurit ovat sinua vastaan, Bob.»

Bob tukki suunsa, mutta Clem tunsi itsensä hänestä vielä varsin levottomaksi. Hänen veljensä taipumus aikaansaamaan pahennusta herättävää hälinää kaikesta, mitä hänelle tapahtui, olipa se hyvää tai pahaa, oli otettava laskuihin, ja hän tiesi, kuinka vaarallinen saattoi olla tuo hytkähdyttävän haltioitunut mielentila, jossa hän sen erilaisuudesta huolimatta näki Bobin nyt olevan.

»Meidän täytyy pitää häntä silmällä pari päivää», sanoi hän jälkeenpäin Pollylle, »Hänen muka täytyy kertoa kaikki jokaiselle.»

»Kyllä hän olisi aikamoinen pöllö, jos taas aloittaisi sen kaiken uudestaan.»

»Sitäpä minä juuri sanon — koko naapuristo on häntä vastaan, kuten luonnollista onkin; ne eivät häneltä enempää sellaista siedä.»

»Eivät suinkaan — ja oletko kuullut että Hanna Iden on palannut?»

»En, — onko hän?»

»On ja Darius myös. Mandie Pont kertoi minulle. Jos Bob näkee Hannan, niin ehkä sekin sotku alkaa uudestaan.»

»Bob on häneltä turvassa, siitä olen aivan vanna.»

»Minä en ole. Sellaisesta miehestä kuin Bob ei missään suhteessa voi olla aivan varma. Minä en soisi hänen nytkään sitä Hannaa paljoa näkevän.»

»Sinä puhut naisten tapaan, muijaseni, — luulet, ettei kukaan meistä voi koskaan täydellisesti päästä irti jostakusta teistä. Mutta Bob on kunnon mies, ja vaikka minä toivoisin hänen uskontonsa olevan hiukan tyynempää, arvelen, että se on hyvä uskonto ja pitää hänet oikealla tiellä.»

»Sitten se tekisi nyt, mitä se ei ennen tehnyt. Joka tapauksessa olen iloinen, että hän on jälleen reipastunut ja katselee asioita hiukan luonnollisemmalta näkökannalta. Ensiksi hän ei muuta kuin murehti, että jokainen oli menossa helvettiin, paitsi hän itse, ja sitten hän murehti, ettei kukaan mennyt helvettiin, paitsi hän. Nyt hän näkyy saaneen järkevämmän vakaumuksen. Mutta, kuten sanot, täytyy meidän pitää häntä silmällä, eikä luullakseni haittaisi, että hän jäisi minun luokseni täksi aamuksi perkaamaan hillomarjat.»

30.

Clem jätti Bobin kernaasti vaimonsa pariin. Hänellä oli tänä aamuna liian paljon hommaa pitääkseen Bobia silmällä, ja hän saattoi luottaa siihen, että Polly osasi estää hänen veljensä millään tavalla tekemästä itsestään narria. Kunhan Bob vain käyttäytyisi sopivasti ja pysyisi levollisena, saattaisivat asiat kääntyä nyt parempaan päin. Ainakin hän nyt oli onnellinen ja järkevä — järkevämpi kuin oli ollut kääntymyksestään asti. Kunhan hän vain tätä jatkaisi, niin ehkä Mabel nähtyään, kuinka hänen miehensä oli parantanut tapansa, voisi jonkun ajan perästä ajatella palaamista hänen luokseen…

Näin maalaili Clemin mielikuvitus hohtavia tauluja hänen ahertaessaan työssään sinä aamuna ja hänen kävellessään kylään, jossa hänen oli käytävä Pepperin luona hevoskaupoissa, — tauluja, jotka kaikki tyynni tummenivat hänen palatessaan kartanolle ja tavatessaan Pollyn häntä siellä odottelemassa.

»Hän on tullut herra Robertia hakemaan», selitti Pickdick. »Minä sanoin, että te olitte mennyt kirkonkylään ja että hän kenties oli teidän kanssanne.»

Clem huokasi.

»Minä en ole häntä nähnyt. Miksi et pitänyt häntä paremmin silmällä, Polly?»

»Minä vain juoksin katsomaan munia sillä välin, kun vesi kiehui, ja hän perkasi pieniä vihriäisiä karviaismarjoja — ja palatessani hän oli poissa, kun oli saanut marjat peratuiksi; minä siis ajattelin, että ehkä hän olisi kartanossa.»

»Häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna», sanoi Pickdick

»Sitten en voi ymmärtää, mihin hän on mennyt.»

»Minä kyllä voin», sanoi Clem, taaskin huoahtaen.

Hän oli muistanut, että tänään oli Salehurstissa markkinat.

»Mihin sitten?»

»Se pahuksen hupsu on lähtenyt Salehurstiin. Hän kertoilee siellä niille juurta jaksain uudesta kääntymyksestään. Lempo soikoon! Mikset pitänyt hänestä vaaria, muijaseni?»

»Minä poistuin vain viideksi minuutiksi — enkä voinut aavistaakaan, että kukaan ihminen olisi voinut ne karviaismarjat niin nopeasti perata.»

»No, minun täytyy joka tapauksessa lähteä hänen perästään; ihmiset eivät siedä hänen saarnailuaan kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut, — tekevät kenties hänelle jotakin pahaa.»

»Odota, kunnes olet syönyt päivällisesi, Clem.»

»Ei — minä lähden nyt ja pakotan hänet käyttäytymään järkevästi, jos voin. Hän on muutamissa suhteissa kuin lapsi, se Bob, ja pelkään, että hän saattaa itsensä ikävyyksiin.»

Hän lähti heti. Päivä oli kuuma, mutta hän astui ripeästi ja oli pian ehtinyt tienhaaraan Salehurstin ulkopuolelle. Oli vain pikkumarkkinat, eikä hän vielä ollut tavannut ketään, mutta täällä hän näki linjaalirattaiden tulevan häntä vastaan. Ajaja huusi hänelle matkan päästä:

»Tekö siellä, herra Fuller?»

»Minä kyllä, herra Cox.»

»Olin tulossa teitä noutamaan — veljenne on taas aloittanut saarnailemisensa, ja pelkään, että sattuu ikävyyksiä.»

»Minä olin juuri matkalla häntä etsimään.»

»Hypätkää sitten kärryihin, niin minä kyyditsen teidät paikalle.»

Clem astahti pyörälle ja hyppäsi ajopeleihin. Cox käänsi hevosensa pään Salehurstia kohti.

»Minä tiesin, että ainoastaan te kykenisitte hänet estämään, minkätähden päätin lähteä teitä noutamaan. Minä tein parhaani, mutta hän oli niin innokas kertomaan niille kaikille jostakin ihmeellisestä asiasta, joka oli hänelle tapahtunut; hän ei näkynyt ollenkaan ajattelevan, etteivät ihmiset siedä semmoista hänenlaiseltaan — pyydän anteeksi.»

»Bob on mainio mies», virkkoi Clem, »mutta hänen sietäisi olla järkevämpi».

»Nähtävästi hän on jälleen tullut uskovaiseksi», sanoi Cox. »Olin kuullut, että hän oli kaiken sellaisen lopettanut, koska luuli olevansa kadotettu. Mutta nyt hän sanoi, että Jumala näyttäytyi hänelle jälleen, rakkauden Jumalana, ja mitä muuta lienee sanonutkaan. Ihmiset eivät sitä siedä.»

»Olivatko alkaneet käydä raa'oiksi?»

»Oh, ainoastaan jotkut hänelle huutelivat… Mutta ne mustalaiset ovat jälleen liikkeellä; minä näin Darius Ripleyn kuuntelemassa, ja Dariushan on uhannut kostaa Bobille, että tämä toimitti hänet seitsemäksi kuukaudeksi kruunun muonaan.»

»Minä en ole siitä kuullut; eikä muuten Bob häntä telkien taakse toimittanut — hänet vangittiin koiranvarkaudesta.»

»Niin mutta jollei Bob olisi aiheuttanut sitä hälinää ja poliisit saapuneet, niin ei Ripleytä olisi pidätetty. Sen Bobin jutun yhteydessä poliisit pääsivät hänen jäljilleen. Jos tapahtuu jotakin ilveilyä, niin Darius tekee sen pahemmaksi — ja sitäpaitsi on muita mustalaisia liikkeellä.»

Clem näytti säikähtyneeltä.

»Luuletteko, että — että ne tekisivät hänelle jotakin pahaa?»

»Oh, älkää olko huolissanne, — pahin, mitä ne tekisivät, olisi, että ne uittaisivat hänet.»

»Minä en salli Bobia uitettavan.»

»Kenties ehdimme ajoissa sen estääksemme — eipä niin, että voisimme mitään, jos rymäkkä on alkanut, mutta jos ne vain ilkkuvat ja huutavat ja te saatte Bobin perääntymään…»

»Hän ei minun tähteni peräänny… Mitä tuo on?»

»Missä?»

»Tuolla alhaalla nevalla — ikäänkuin joukko ihmisiä juoksisi.»

»Se on sitä — siellä ne ovat. Taidamme tulla liian myöhään, ehkä ne ovat käyneet käsiksi veljeenne.»

Hän pysähdytti äkkiä hevosensa, ja he molemmat hyppäsivät rattailta. He olivat juuri ehtineet sillalle aseman mäen alapuolelle, missä Rother juoksee tien alitse ja kääntyy pohjoiseen Dudwellin jokea kohti. Puolisen kilometrin päässä oli pieni vierivä ihmisjoukko liikkumassa rämeellä. Keskusta oli hyvin tiivis, taaja, tumma ryhmä, mutta sivuilta se harveni ja hajaantui, kutistui ja laajeni, vaihdellen muodoltaan ympyrästä pitkäksi soikioksi.

Clem ei eläessään ollut juossut niin nopeasti — hän jätti kauaksi taakseen Coxin, joka oli hiukan kömpelömpi. Hän saavutti kansajoukon, kun se vielä oli jonkun matkan päässä paikalta, missä Rother laajenee ja syvenee Bugshullin myllyn yläpuolella. Oltiin ilmeisesti matkalla myllylammikolle. Clem ei voinut erottaa huutoja, vaan sekavaa melua ja raskasta juoksuntöminää, ikäänkuin silloin, kun Salehurstin »yhdistyneet» ryntäävät kentällä jalkapallokilpailussa ja Etchinghamin joukko perääntyy asemiltaan heidän edellään… Ensiksi hän tunsi jotakin huojennusta havaitessaan, että heitä oli niin vähän; eiväthän toki Salehurstin säädylliset tilalliset voisi yhtyä moiseen ilveilyyn, vaikka sen ehkä sallisivatkin, — mutta kun hän pääsi heitä lähemmäksi, huomasi hän, että hänelle olisi melkein yhtä toivotonta taistella kahtakymmentä kuin kahtasataakin miestä vastaan. Siinä oli markkinaväen raaempaa ainesta — mustalaisia (joiden joukossa hän ei kuitenkaan nähnyt Dariusta), nuoria räyhäileviä työmiehiä ja maalaisrenkejä sekä pari, kolme pienemmän vuokratilallisen poikaa.

»Seis», huusi Clem, »seis!»

Kukaan ei hänestä välittänyt, eikä hän muuta voinut kuin juosta toisten rinnalla läähättäen ja rukoillen. Keskustana oli tiiviisti yhteenlyöttynyt joukko — siellä ei ollut mitään rynnistelyä; kaiketikin Bob alistui kohtaloonsa, joko valtioviisaudesta tai luultavammin vakaumuksesta.

»Seis!» huohotti Clem. »Päästäkää hänet irti. Hän ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Te olette kirottu räyhääjäjoukko.»

»Pidä kitasi kiinni», sanoi Stan Shovell juostessaan lähellä, »tai ehkä me paiskaamme sinut hänen perästään».

»Lopettakaa, herra Clem», hillitsi Cox, joka nyt oli heidät saavuttanut. »Hyödytöntä puuttua asiaan. Ne eivät tee veljellenne mitään pahaa, jos hän menee tyynesti.»

»Ne hukuttavat hänet.» »Ei, eivät ne sitä tee — ne vain aikovat häntä hiukan uittaa, mikä tekee hänelle äärettömän hyvää, meidän keskemme sanoen.»

»Voi kamalaa», huohotti Clem, »voi kamalaa!»

He olivat vihdoinkin päässeet lammikolle — sille laajentumalle, johon kuvastuu Bugshullin mylly lombardilaisine poppeleineen. Ratas ei ollut käynnissä, joten ei ollut vaaraa, että Robert painuisi veden alle ja hukkuisi, mutta Clemiä raivostutti ajatus siitä, mitä tapahtuisi. Hän äkkäsi äkkiä veljensä, horjuvan, pörröisen miehen… ja sitten Robert hänen kauhukseen aikoi rynnistellä. Kylmän ulapan näkeminen, jonka syvyyttä hän ei tuntenut, täytti hänet kuolettavalla pelolla.

»Päästäkää minut!» parkui hän. »Päästäkää minut!» Clem ryntäsi häntä kohti, mutta häneen tarttuivat Haiselmanin Cox ja Stan Shovell. Hän taisteli heitä kumpaakin, niin ystävää kuin vihollistakin, vastaan yhtä vimmatusti. Sitten kuului äkkiä iso molskahdus, ja hän asettui.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Jokainen tuijotti paikkaan, mihin Robert oli hävinnyt. Vesi leveni yhä laajemmissa renkaissa…

»Hän on hukkunut», huudahti Clem.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Robert näyttäytyi, seisoen vyötäisiinsä vedessä hullunkurisena kuvatuksena, hiukset riippumassa silmille, ja vesi valui hänen suustaan, kun hän kakisteli ja pärskytteli.

Äyräällä seisovat miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun.

»No, Robert Fuller — saarnaa nyt meille Jumalan hyvyydestä.»

»Oletko pelastettu?»

»Hän on ainakin pesty.»

»Vetäkää hänet maalle ja työntäkää uudestaan veteen.»

»Ei — hän on saanut kyllikseen.»

»Kolme kertaa on oikea annos.»

»Tarttukaa häneen kepillänne, hän ei voi päästä pois.»

»Ei, seisokoon hän tuolla ja saarnatkoon meille.»

»Hän sanoo, että Jumala on kaikessa. Oletko tavannut hänet vedestä, Bob?»

Robert avasi suunsa.

»Nyt hän aloittaa.»

Verivirta syöksähti äkkiä Robertin suusta.

»Hyväinen aika, olette häntä loukanneet!»

»Auttakaa hänet maalle — emme saa häntä tappaa.»

»Ei se mitään — hänen nenänsä vain vuotaa verta.»

»Ei — sitä tulee sisuksista. Hän ei olisi saanut sillä tavoin rynnistellä.»

Robert ponnisteli hitaasti vedestä rantaäyrästä kohti, tarttui kahteen ruohontöppääseen kiskoakseen itsensä ylös ja kaatui sitten tunnottomana kasvoilleen ollen vielä puoliksi vedessä.

31.

Hänet tuotiin kotiin Coxin rattailla tämän ja Clemin väliin tuettuna. Hän sanoi voivansa paremmin, mutta heidän Pookwelliin päästessään olivat hänen kasvonsa harmaat. Jättäen hänet Clemin ja Pollyn huostaan, Cox ajoi noutamaan lääkäriä.

Clem auttoi veljeään riisumaan märät vaatteensa ja hoivasi hänet vuoteeseen. Jotkut liikkeet näkyivät tuottavan hänelle suurta, tuskaa, ja Clem pelkäsi, että joku sisäelin oli vioittunut. Hänen levottomuuttaan ja sääliään sumensi yhä vimma; hänestä tuntui, ettei hän koskaan voisi unohtaa vaikutelmaa, jonka sinä päivänä oli saanut lähimmäisistään, ettei enää koskaan voisi heitä kohteliaasti tervehtiä torilla. Tosin kyllä oli Bobin pyöveleinä ollut vain kourallinen roskaväkeä, mutta arvokkaat maanviljelijät ja ammattilaiset olivat seisoneet vieressä ja sallineet heidän tehdä, mitä halusivat; he olisivat melkein varmaan voineet ehkäistä heidät, jos olisivat tahtoneet, mutta — Coxia lukuunottamatta — he eivät olleet tahtoneet, olivat luultavasti mielellään nähneet Bobia rangaistavan… »Uittaminen tekee hänelle erinomaisen hyvää», oli myöskin Cox sanonut.

»Älä näytä noin hurjalta, poikaseni», virkkoi Bob, Clemin peittäessä hänet lakanalla jännitetyin vapisevin käsin. »Sehän oli tarkoitettu vain kujeeksi, minä kuulin useimpain heistä vain laskevan törkeää leikkiä.»

»Kaunista leikkiä — samanlaista kuin koira leikkii lampaita hätyytellessään.»

»No, sen mielestä se on leikkiä kumminkin.»

»Miltä tuntuu nyt, Bob?»

»Hiukan omituiselta… Minä tunnen tuskaa.»

»Tohtori saapuu tuossa tuokiossa.»

Lääkäri tuli ja tutki Bobia. Pari kylkiluuta oli taittunut ja lisäksi oli sisällisiä vammoja. Tuska kävi joka minuutti yhä sietämättömämmäksi, ja ennenkuin lääkäri lähti, antoi hän hänelle jotakin unilääkettä.

»Luuletteko hänen tulevan pian paremmaksi?» kysyi Clem-poloinen, kun he olivat lähteneet huoneesta.

»Pelkään, että hän on pahoin loukkaantunut. Enhän voi sanoa mitään varmasti — hän on nuori ja vahva, — mutta luulen, että minun tulee valmistaa teitä siihen, että tauti saa vakavan käänteen.»

»Tarkoitatteko, että hän kuolee?»

»Hän on varsin suuressa vaarassa. Otatteko te ja vaimonne hoitaaksenne häntä? Minä lähetän tänne illalla piirin sairaanhoitajattaren — voidaan tarvita ruiskutuksia.»

Clem istahti kurjana portaille.

»Reipastukaa», kehoitti lääkäri, »hän saattaa toipua». »Sellainen menettely on häpeällistä — hiton häpeällistä.» »Olen aivan samaa mieltä kanssanne, ja teidän sijassanne minä hänen toinnuttuaan yrittäisin ottaa selvää, tietääkö hän, keitä ne olivat, jotka hänet tällä tavoin runtelivat. Jonkun tulisi siitä joutua vankilaan. Itse ette kai paljoa nähnyt?»

»En — ainoastaan uloimmat heistä. Minä näin pari, kolme, juuri kun he kaikki pötkivät tiehensä, sittekun Bobille oli käynyt huonosti, mutta siinä metakassa ei tietysti voinut saada selvää, mitä oikeastaan tapahtui.»

Lääkäri tuumi, tulisiko hänen ehdottaa, että lähetettäisiin noutamaan potilaan vaimoa, mutta hän tiesi, että asia oli arka, ja jätti sen siis nuoren Fullerin harkintaan.

Clem jutteli siitä Pollyn kanssa, ja he päättivät heti lähettää noutamaan Mabelia. Kaikesta huolimatta oli hän edelleenkin Bobin vaimo ja kaikki sovinnaiset perinnäistavat vaativat, että hän nyt tulisi Bobin sairasvuoteen ääreen.

Mabel sai siis pian sähkösanoman, jollaisia hän itse oli niin kerkeä lähettelemään, ja seuraavana aamuna hän oli Pookwellissa, kovin kuumeisena ja kyyneltyneenä, mutta aivan lempeänä Bobia kohtaan, joka nyt oli voittanut puolelleen koko hänen ruumiillisen säälinsä.

Hän lepäsi omituisen murtuneessa asennossa vuodevaatteiden alla, jotenkuten osoitti hänen asentonsa täydellisesti särkynyttä ruumista. Hänen poskillaan oli kaksi kovaa punaista väritäplää, ja silmät kiiluivat levottomina.

»Terve, Mabel…» sanoi Bob hänet nähdessään, mutta hän ei näkynyt kykenevän enempää puhumaan. Mabel istui hänen vieressään kymmenkunta minuuttia, pidellen hänen kättänsä, nousi sitten lääkärin tullen ja suuteli hänen kuumaa poskeaan ennenkuin lähti.

Seuraavat kaksi vuorokautta pidettiin häntä varsin paljon rohtojen vaikutuksen alaisena, sillä tuska oli kova. Parina selkeänä välihetkenä hän puhutteli Clemiä. Kerran hän sanoi:

»On hyvä Mabelille, että minä kuolen, — en laisinkaan ajatellut sitä muuttaessani mieleni hukuttautumisestani… ehkä minun olisi pitänyt muistaa häntä, mutta sydämeni oli niin täynnä, etten voinut ajatella muuta kuin kuinka ihanaa oli elää kauniissa maailmassa.»

Toisella kertaa hän pyyteli anteeksi veljeltään:

»Minä tiedän, ettet sinä ja Poll olisi suoneet minun lähtevän puhumaan ihmisille siitä, mitä minulle oli tapahtunut… mutta istuessani tuolla auringon paistaessa minuun ja pieniin viheliäisiin karviaismarjoihin lautasella… ja kun näin ulkona sinisen taivaan ja valkoiset ja keltaiset kukkaset… silloin tuumin, että minun täytyi mennä kertomaan jokaiselle, että Jumala on rakkaus ja että kaikki ihana on osa hänen rakkaudestaan ja ettei oppi vihasta ja helvetistä ja muista kauheista asioista ole totta… Hän sanoi: 'Katsokaat liljoja' — sehän merkitsee: 'katsojaa kukkia — satakaunoja, päivänkakkaroita, maitokeijuja ja muita…'»

Clem ei voinut saada häneltä mitään tietoja, jotka olisivat voineet johtaa hänen hätyyttäjiensä vangitsemiseen.

»Sehän oli heidän karhunleikkejään… he olivat kuin vasikkajoukko… Minä en pannut merkille ketään erikoisesti — ja olihan se vähän omakin syyni… minun ei olisi tullut niin rynnistellä… mutta minä pelkäsin niin kauheasti hukkumista.»

Kun toisen päivän illalla kävi varsin varmaksi, että hän kuolisi, kysyi Clem häneltä, halusiko hän Clemin ja Pollyn pitävän lapsen, yhä sillä edellytyksellä, ettei Mabel sitä tahtonut, mikä oli luultavinta.

»Tietenkin te saatte hänet pitää. Hän on enemmän teidän kuin minun.»

»Bob — ethän tahtone — tahtoisitko, että kasvattaisimme hänet sinun uskonnossasi?»

Robert oli hetkisen ääneti, katsellen vaaleata taivasta, jonka lävitse kuulsi sammuva auringonlasku. Sitten hän sanoi hitaasti:

»Jos tiedätte helpomman tien Jumalan luo kuin mitä omani on ollut, niin neuvokaahan se hänelle.»

Clem tunsi jotakin kovaa ja tukehduttavaa nousevan kurkkuunsa. Hän ojensi kätensä ja laski sen Bobin kädelle, joka oli aivan ruskea ja känsäinen, mutta nyt oli omituisen avuton hänen omansa alla.

»Oi, Bob, tuntuu sanomattoman kovalta, että sinä kuolisit keskellä toukokuuta.»

»Epäilemättä se tuntuu kovalta, koska minä olen saanut takaisin elämänhaluni, kuten sinä sanoisit… ja, Clem, minusta tuntuu kauhean kummalliselta, kun tämä tuska ja tohtorin antamat rohdot ja kaikki… Enkä tahtoisi kuolla, se peloittaa minua, — mutta minusta tuntuu, että jos menen Herran Jumalan luo, niin menen kaiken sen keskelle, mikä on elävää… Jos olen hänen kanssaan, niin en koskaan voi menettää toukokuuta… Oi, kun ajattelen, kuinka hän kutsui minua kaikki nämä menneet vuodet ja minä juoksin pois säikähtyneenä kuin typerä lammas, — sanoin näyttäväni hänelle… Oi, kyllä hän on näyttänyt minulle — saavuttanut minut ja vienyt minusta voiton. Hän voisi nauraa minulle iankaikkisesti.»

Ja sairasvuoteeltaan yhtyi Bob heikosti Jumalan nauruun.

Clem luki hänelle raamattua silloin tällöin, muttei hän jaksanut paljoa kuunnella, ja lopun lähestyessä — kolmantena iltana — hän oli aivan tiedoton armeliaan lääkkeen vaikutuksesta. Clem, Mabel, Elizabeth ja Polly, viimemainitulla pikku Nat sylissään, olivat huoneessa hänen kuollessaan. Muttei hän nähnyt ketään heistä. Oli hämärä, toukokuun lämmin usva riippui puutarhassa, puut ja kukkaset olivat liikkumattomina harmaassa valossa. Robert virui vuoteessa, kasvot ikkunaan päin, hengittäen raskaasti. Äkkiä hän vavahti hiukan, hengitys muuttui hetkiseksi luonnollisemmaksi, ja hän jupisi joitakuita epäselviä sanoja, jotka kuulostivat kuin hän olisi virkkanut »kummallisia unia» ja »puiden varjoja tiellä». Sitten hänen hengityksensä kerääntyi syväksi huokaukseksi… ja lakkasi.

32.

Hänet haudattiin Throwsin kappelin kirkkomaahan, jossa hänen isänsä lepäsi. Hautajaiset tapahtuivat varhain aamulla, sillä omaiset eivät halunneet »kansajoukkoa töllistelemään». Salaisuus säilyi hyvin, eikä haudalla ollut muita kuin sukulaiset.

Paikkakuntalaisten mielipide Robertista oli melkoisesti lieventynyt. Hänellä oli parempi maine kuoltuaan kuin hänellä oli ollut koskaan eläessään. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, ettei hän ollut sanonut tai tehnyt mitään vainoojiensa vangituttamiseksi. Hän oli kuollut syyttömänä uhrina, vaikka muutoin epäkunniakkaasti. Pidettiin tietenkin tutkinto, mutta se ei johtanut muuhun kuin lausuntoon, että »joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat syypäät miesmurhaan». Kukaan todistajista, jotka jotenkuten selvisivät ruumiintarkastajan kysymysverkosta, ei tahtonut tunnustaa vainajaan koskeneensa. »Siinä oli joukko miehiä ilveilemässä eikä tietysti voinut nähdä miten kaikki kävi.» Lopuksi oikeus peruutti syytteen Robertin taposta, selittäen asian törkeäksi leikiksi, — »liian pitkälle mennyttä pilaa» oli otsikko, jonka alla paikalliset sanomalehdet asiasta kertoivat.

Illalla ennen hautajaisia olivat Clem ja Polly sisustaneet haudan myöhäisillä kevätesikoilla, käenkaalilla ja voikukilla. Ne olivat vielä jokseenkin tuoreita, kun Bobin arkku laskettiin niiden päälle, koristettuna kahdella seppeleellä erilaisista valkoisista tekokukista, sidottuina mustilla hamppusäikeillä. Toinen niistä oli leskeltä, toinen muilta omaisilta. Ne tiesivät melkein haaveellisen aulista tuhlaavaisuutta, koska ne olivat haudattavat ruumiin kanssa, sillä Jim toivoi, ettei Bobin kumpua millään ehdolla tehtäisi silmäänpistäväksi hautajaiskoristuksilla — »ehkä myöhemmin, kun ihmiset ovat hiukan unohtaneet, voimme pystyttää kiven». Niinpä nämä kaksi kukkakauppiaan keinotekoista mestarinäytettä menivät hautaan kuin joku muinaisaikainen uhri vainajille. »Alati surevalta leskeltä — ei menetetylle, vaan ennemmin poistuneelle» ja »Hellimmin tervehdyksin ja myötätunnoin äidiltä, Jimiltä, Maryltä, Clemiltä ja pikku Natilta isälle, joka on mennyt enkelien pariin».

Oli synkähkö aamu; kalpeita valoviiruja näkyi harmaalla taivaalla. Orapihlaja esiintyi melkein huikaisevan valkoisena matalalla riippuvia pilviä vasten, ja voikukkaketojen kellervyyttä tummensivat kesäkuun varhaiset hierakat. Vieno tuuli huokuili Rotherilta tuoden mukanaan salaperäistä veden tuoksua.

Herra Vine seisoi haudan pääpuolella ja lausui rukoukset, joihin sisältyivät kaikki muut paitsi Robert. Mabel seisoi lähinnä häntä, suruharsot liehuen tuulessa. Hän näytti varsin sirolta ja sievältä surupuvussaan, joka oli kalliilla hihnalla ostettu Bulverhythestä. Kyyneleet heruivat hänen silmäkulmistaan… jostakin epämääräisestä syystä hänellä oli rukouskirja kädessään. Pollykin itki, mutta Clemin silmät olivat aivan kuivat; hän näkyi itkeneen kaikki kyyneleensä neljänä kaameana päivänä Robertin kuoleman ja hautajaisten välillä… Nyt häntä liikutti enää vain yksi tunne — suuttumus Marya kohtaan siitä, ettei tämä ollut ostanut uutta surupukua, vaan käytti sitä vanhaa ja tiukkaa, joka hänellä oli ollut isän hautajaisissa… Kaiketikaan hän ei katsonut maksavan vaivaa Bobin tähden tuhlata rahoja. Clem ja Polly olivat säästelemättä pukeutuneet ihkasen uusiin mustiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän. Tavallisen kankean, matalakupuisen huopahattunsa asemesta oli Clemillä pehmeäreunainen hattu, jossa hän villatukkaisine päineen näytti italialaiselta posetiivinsoittajalta… Hän hypisteli ja rutisteli sitä hansikkaittensa mustilla kiiltonahkasormilla, kun hän siinä tuijotti Maryyn, jonka röijyä kiinnitti hänen laajalle povelleen iso, maahanpaniaistuntuinen hakaneula…

… Ja tuossa haudassa lepäsi Bob, joka oli istuskellut sänkynsä laidalla isossa, matalakattoisessa huoneessa kertoillen hänelle miehen elämän salaisuuksia ja seikkailuja, — Bob, joka oli herättänyt pahennusta »Woolpackissa» ja »Royal Georgessa», pannut vetoa shillingeissä ja juonut tuopittain, pelannut Lingfieldin kilpa-ajoissa mustalaisten kanssa, lainaillut Clemin rahoja… ja rakastanut Hanna Ideniä… Ja Clem oli katsellut Bobia, kun hänet oli iskenyt maahan polvilleen se voima, jota hän kerran oli uhmannut, kunnes hänen entisestä ylpeydestään ja korskeudestaan ei ollut enää mitään jäljellä ja hän oli päättänyt päivänsä sen pienen veljen palvelijana, jota hän oli opettanut ja halveksinut. Tähän tomuun oli päättynyt miehen retki, tälle yksinäiselle vuoteelle oli rakastaja vaipunut…

Hänen ajatuksensa olivat harhailleet pois Marystä ja tämän virheistä, ja kun ne palasivat, havaitsi hän hautajaissaaton olevan hajoamassa. Tällä kertaa ei ollut mitään ajureita tilattu; he kävelivät kaikki takaisin ryhmissä ja parittain — ensimmäisinä Mabel ja Elizabeth, sitten Jim; Harry Wheelsgate ja Mary, ja kaikkein viimeiseksi Clem ja Polly hiukan arkoina herra Vinen seurassa, joka käveli heidän kanssaan kadun päähän asti. Hän jutteli ilmasta ja sadosta ikäänkuin poloinen Bob, joka oli ylinnä heidän ajatuksissaan, olisi jotenkuten muuttunut sopimattomaksi puheenaiheeksi, — ja Clem tiesi, että ne kotonakin puhuisivat ilmasta ja sadoista ja ettei Bobin nimeä koskaan heidän keskuudessaan mainittaisi muuten kuin alasluoduin silmäluomin ja kuiskaillen.

»Niin, te voitte pian leikata jokivainion… toivottavasti ei hierakasta ole samaa kiusaa kuin viime vuonna… Jääkää hyvästi.»

Herra Vine puristi heidän käsiään kylään tullessa, jossa hänen huvilansa oli. Hän piti heidän käsiään hiukan kauvemmin kuin oli välttämätöntä, lausuakseen heille myötätuntonsa ja sanoakseen puhuneensa sadosta vain siksi, ettei ollut aivan varma, halusivatko he Bobista haastella…

Hänen lähdettyään Clem pani käsivartensa Pollyn kainaloon. Toiset olivat ehtineet kauaksi edelle.

»Oi, Poll…» sanoi hän.

»Älä tuskittele, rakkaani.»

»Minä en voi sitä auttaa… kun ajattelen häntä… kuinka hänellä oli tapana kävellä tätä tietä kädet taskuissa … ja aina niissä ruudullisissa housuissaan.»

»Pelkään muistelevasi häntä tavalla, jolla hän ei soisi sinun häntä muistelevan.»

»Kenties.»

»Hän soisi sinun pikemmin muistelevan häntä senjälkeen, kun hän oli oppinut parempaa.»

»Hän oli kunnon mies, Poll. Tiedän, että ihmiset ovat täällä häntä vastaan ja ettei hänen omaisillaankaan ole paljoa hänen puolestaan sanottavaa… Niin, mitä ikinä hän tekikin, eläen tai kuollen, hän ei osannut olla tekemättä sitä kammottavasti… mutta hän oli hyvä ihminen, paras, jonka olen tuntenut.»

»Epäilemättä», virkkoi Polly; »jos Bobilla vain olisi ollut järkeä, olisi hänestä voinut tulla pyhimys ja marttyyri — ken tietää? Hänessä oli ainesta sellaiseen; mutta hänellä ei ollut järkeä… Jos hän olisi ollut järkevämpi, olisi hän nyt elossa.»

»Mutta hän teki, minkä uskoi oikeaksi.»

»Juuri senvuoksi säälittää, ettei se ollut järkevää. Mutta älähän sentään häntä kovin sure, rakkaani. Meillä on kotona hänen pieni poikansa meille kummallekin iloksi ja lohdutukseksi.»

Hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän veti Clemin käsivarren lähemmäksi rintaansa vasten. Sitten he kiirehtivät askeleitaan, sillä ohut sadekuuro rapsautteli pisaroitaan pölyyn.